KUU-UKKO

Sa muistatko kun me kahden
hämyhetkinä soudeltiin
yöhiljaista pintaa lahden
ja kuuta katseltiin?

Oli suuri persokesti
tuo turpeaposki kuu.
Se pilviä hirmuisesti
söi—mut eipä kelpaa muu.

Se kiipesi kautta taivaan
kovin ähkyen, puuskuttaen
ja jos pilven se kiinni sai vaan,
söi poskeensa raukan sen.

Niinpä viimein syöneheksi
sai itsensä uuvuksiin.
Sai naamansa rasvaiseksi
ja sormensa sokeriin.

Niin huuli lerpallansa
se hymysi meille kuin
ois halunnut vatsahansa
syödä meidätkin yksin suin.

Niin silloin. Nyt katsoppa kuuta,
se näyttääkö hymyyvän!
Jumalaut, eipä paljon muuta,
minä luulen sen itkevän.

Se sai sen rangaistuksen
min ahmatit aina saa,
vuoskautisen katumuksen
kun vatsaa jomottaa.