JAHVETIN RAKASTUMINEN

Passaa siinä miehen kelliskellä,
luojan viisautta ihmetellä.
Hiirenkorvalla jo ovat puut.
Aurinkoinen kaivonvintin nenään
laskeutuupi paistain kesäisenään
jotta hautuu ihmislapsen luut.

Jahvetti hän pihanurmikolla
makaa, herttaisella nautinnolla
tuntein kevään polton seljässänsä.
Puree ruohonkortta. Painaa päänsä
nuoreen ruohokkoon ja katselee
kuinka itikat niin monenlaiset
siellä hyörii. Pörrää ampiaiset——
uinahtaapi mies ja hymyilee.

                                                  ⸻

Herää hirmuisehen meteliin.
Lehmät ammuu, vasikat kuin villit
hyppii. Piiat, rengit juoksee niin
kuin ois tulipalo. Pajupillit
kimeästi kaiken yli soivat.

Huomaa Jahvettikin—piiat nyt
karjan ensi kertaa ulos toivat.
Uni silmistä on hälvennyt
ja hän katsoo kuinka häviääpi
juosten karja metsään. Pihaan jääpi
piika Maija vain. Ja kaukaa soivat
paimenien pajupillit oivat.

Jahvetti Maija hän jääpi tuijottamaan
pitkäks aikaa mielikuvaan samaan:
Piika kuinka rivakasti
liikkui karjan kesken, hääräten
paljain pohkein, aina polviin asti
nostettuna hame raitainen!

Nyt hän seisoo tuossa portahalla
punaposkisena. Rinta huohottaa
hihattoman piikkopaidan alla.
Hymyten hän suorii uhkeaa
tukkaa, auvennutta kahakassa
Tulee siihen, selkä kippurassa,
talon kissa, hankaa kylkeään
Maijan pohkeesehen pyöreään pyöreään——

                                                  ⸻

Näky tuo se Jahvettihin sytti
oudon himon. Ranttehelle hän
astui, ähkyin hirren pisimmän
nosti ja sen maahan jymähytti.