SYYSKUVA

Hehkuu värikylläisinä puistot.
Lämmin tuoksurikas iltatuuli
huokuu pitkin puistokadun vartta
täyttäin kepeästi keuhkot,
tuoksullansa melkein huumaten.

Istun penkillä ja katson kuinka
häärää pienet pojantenavat
puitten kimpussa, kuin ammatikseen
pettäin polisia pyylevätä.
Nytkin suuren tuomen latvassa!
Entä eikös tuossa pihlajassa
vilku marjaterttuin välitse
kintut ruskeat ja pörrötukat.

Missä liekkin koko polisi.
Lemunaatin juontiin lienee mennyt
taikka jospa aivan kotiansa
kuivaa paitaa ylle vaihtamaan.

Eipäs ole häirimässä näitä
iloisia jätkämiehiä,
hulikaaneja ja kuulingeita,
jotka käsikaulaa astelee
pitkin puistotietä julkista,
laulaa jollotellen harvakseltaan.

Kauvas näkyy naamat punaset.
Mutta kauniin naaman keskellä
kiiltää pikimusta suu.
—Niinkuin neekereitä, joille Luoja
oisi erehtynyt naaman värin
huuliin tuhrimaan ja huulten naamaan.

Mutta oikeastaan nämä ovat
noita Suomen jätkämiehiä,
joitten veressä on kutsumus
palvelukseen pyhään Bakkuksen.

Ja nyt, totellakseen veren ääntä,
ovat juhlimaan he ryhtyneet
ainoalla nektarilla, minkä
pahansuopa porvaryhteiskunta
heille jätti, kenkämusteella.
Siitä väri huuliin, peukaloihin.

Mutta nyt he unohtaneet on
kaiken kaunansa ja kapinansa
porvareita, riistäjiä kohtaan.
Anteeks antoivat he typerille
raittiusmiehille ja -naisille.
Jumalia palvelee he nyt.

Niinpä istuu jätkät ruohikkoon,
puutarhurin kukkapenkkiin aivan.
Kuuluu kotva porinata, jonka
katkaseepi silloin tällöin joku
laulunpätkä, riemunhihkasu
taikka läiskäys kun vahva käsi
iskee kaveria olalle.

Vähitellen väsähtävät rentut,
keikahtavat kukin pitkäkseen
keskeen annansilmäin, iristen,
pelargonioitten heleäin,
varjoon suuren marjapihlajan,
jonka terttuin välitse ma nään
monta pörröpäätä kurkistavan
alas autuvihin nukkujiin.

Yksi istumaan on jäänyt vain.
Muistamatta tovereitansa,
huomaamatta mitään ympärillään
tuijottaa hän kengänrippeisiinsä
raskain humalaisen katsein.
Hänellä on silminnähtävästi
taipumusta filosofiaan,
elonkysymysten pohtimiseen.
Ja hän itseksensä mutisee.

Ympärillä kuuluu kuorsausta.
Pojat pihlajata puistelee
jotta marjat satehena käyvät
päälle onnellisten hulikaanein.

Filosofi yksinänsä vain
mutisee. Ja nyökähtelee pää.
Sitte pyyhkäsee hän pitkän tukan
silmiltänsä pois ja taivaalle
jääpi sumein silmin katsomaan.
Sumein aukirevähtänein silmin,
jotka eivät mitään silti näe.—
Enempää me nähnemmekö kukaan?