Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    SYYSKUVA

    Hehkuu värikylläisinä puistot.
    Lämmin tuoksurikas iltatuuli
    huokuu pitkin puistokadun vartta
    täyttäin kepeästi keuhkot,
    tuoksullansa melkein huumaten.

    Istun penkillä ja katson kuinka
    häärää pienet pojantenavat
    puitten kimpussa, kuin ammatikseen
    pettäin polisia pyylevätä.
    Nytkin suuren tuomen latvassa!
    Entä eikös tuossa pihlajassa
    vilku marjaterttuin välitse
    kintut ruskeat ja pörrötukat.

    Missä liekkin koko polisi.
    Lemunaatin juontiin lienee mennyt
    taikka jospa aivan kotiansa
    kuivaa paitaa ylle vaihtamaan.

    Eipäs ole häirimässä näitä
    iloisia jätkämiehiä,
    hulikaaneja ja kuulingeita,
    jotka käsikaulaa astelee
    pitkin puistotietä julkista,
    laulaa jollotellen harvakseltaan.

    Kauvas näkyy naamat punaset.
    Mutta kauniin naaman keskellä
    kiiltää pikimusta suu.
    —Niinkuin neekereitä, joille Luoja
    oisi erehtynyt naaman värin
    huuliin tuhrimaan ja huulten naamaan.

    Mutta oikeastaan nämä ovat
    noita Suomen jätkämiehiä,
    joitten veressä on kutsumus
    palvelukseen pyhään Bakkuksen.

    Ja nyt, totellakseen veren ääntä,
    ovat juhlimaan he ryhtyneet
    ainoalla nektarilla, minkä
    pahansuopa porvaryhteiskunta
    heille jätti, kenkämusteella.
    Siitä väri huuliin, peukaloihin.

    Mutta nyt he unohtaneet on
    kaiken kaunansa ja kapinansa
    porvareita, riistäjiä kohtaan.
    Anteeks antoivat he typerille
    raittiusmiehille ja -naisille.
    Jumalia palvelee he nyt.

    Niinpä istuu jätkät ruohikkoon,
    puutarhurin kukkapenkkiin aivan.
    Kuuluu kotva porinata, jonka
    katkaseepi silloin tällöin joku
    laulunpätkä, riemunhihkasu
    taikka läiskäys kun vahva käsi
    iskee kaveria olalle.

    Vähitellen väsähtävät rentut,
    keikahtavat kukin pitkäkseen
    keskeen annansilmäin, iristen,
    pelargonioitten heleäin,
    varjoon suuren marjapihlajan,
    jonka terttuin välitse ma nään
    monta pörröpäätä kurkistavan
    alas autuvihin nukkujiin.

    Yksi istumaan on jäänyt vain.
    Muistamatta tovereitansa,
    huomaamatta mitään ympärillään
    tuijottaa hän kengänrippeisiinsä
    raskain humalaisen katsein.
    Hänellä on silminnähtävästi
    taipumusta filosofiaan,
    elonkysymysten pohtimiseen.
    Ja hän itseksensä mutisee.

    Ympärillä kuuluu kuorsausta.
    Pojat pihlajata puistelee
    jotta marjat satehena käyvät
    päälle onnellisten hulikaanein.

    Filosofi yksinänsä vain
    mutisee. Ja nyökähtelee pää.
    Sitte pyyhkäsee hän pitkän tukan
    silmiltänsä pois ja taivaalle
    jääpi sumein silmin katsomaan.
    Sumein aukirevähtänein silmin,
    jotka eivät mitään silti näe.—
    Enempää me nähnemmekö kukaan?