VAIT, VIULUN SÄVELET NE SOI!

Vait, viulun sävelet ne soi!
Jo kumpuu, paisuu, kiihtyy sävelvuo —

Oi, kuin se repii, raastaa sydänsyitä
Ja sieluun nimettömän kaihon tuo,
Tuo tunteita jo ammoin lumeen peitetyltä!
— Oi, miks en rauhaan, rauhaan jäädä voi,
Min ammoin saavutin jo, vähää vailla?
Kas, kaiken mitätyys ei liikuttanut mua,
Ei elon turhuus, kaihot ihmishaamujen,
Maan yläpuolla seisoin, rauhan mailla,
Nirvaanaan pyrjin, sopuun yksinäisyyden. —

Sä, sävelvuo, mun rauhaan jäädä suo,
Nirvaanaan päästä, miss’ ei kaihon syitä!

Oi, taikaa, mikä viuluss’ soi!
Se riuhtoo, tempoo, vie mun mukanaan —

Vait! — äänet soi! — ne yhtyy vaikerrukseen:
Soi huuto, tuskanhuuto yli maan,
Mi multa, itsekkäältä, joutui unhotukseen!
— Ja huuto tää on veljieni, oi,
On taistelevain ihmislasten vaisuin,
Joill’ lihaa, vert’ on nääntyneissä ruumiissaan,
Jotk’ kärsivät, jotk’ kirouksen alla on! —
Miks itsekylläisyyttäni mä paisuin?
Mit’ on tää rauha, sopusointu tunnoton? —

Sä sävelvuo, mua raasta, riuhdo vaan,
Ma mailmaan lähden veljein kiroukseen!