Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe

Kreikkalaisia Satuja.

Kirjeissä Suleimalle

kertoi
J. W. C. [J. W. Calamnius]

Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1875.

Saduista rikas muinaisuus tietää kertoa eräästä sfinxistä, joka
ihmisten selitettäväksi esitti sen arvoituksen: mikä se oli, joka
aamulla kulkee nelin jaloin, päivällä kahden, illalla kolmen. Kauan
aikaa jäi tämä arvoitus selittämättä. Kreikkalainen oli se mies, jonka
onnistui sitä viimein selittää.

Tämä merkitsee, että Kreikkalaiset tiesivät selittää luonnon
ongelmoita. Kreikkalaisille oli avattu luonnon ihmeellinen kirja ja sen
mystillisen verhon alla, joka heistä peitti luonnon salaista elämää,
näkivät he lukemattomia henkisiä voimia ja aatteita. Luonto ei heistä
ollut kuollut, se oli täynnänsä eläviä olentoja ja henkilöitä. Metsissä
oleskelivat Dryadit eli metsän-Nymfat, vuorissa asuskelivat Oreadit eli
vuori-Nymfat ja lähteiden sekä vesien syvyyksissä piileskelivät Najaadit
ja Nereidit, lähde- ja vesi-Nymfat. Taikka jos silmiäsi loit taivasta
kohden näit sielläkin samanlaisen elämän. Täällä jatkoi mahtikas
metsästäjä Orioni uljaita urostöitänsä, täällä itkeä surivat Hyadit
veljensä kuolemaa ja heidän kyyneleensä valuivat satehena alas maan
päälle, täällä elivät ennen onnettomat lempiväiset tähtinä onnellisempaa
elämätä, kuin mitä ihmisinä eläneet olivat. Sanalla sanottu: Taivaat ja
maat olivat henkisyyttä täynnä ja kaikesta tiesivät Kreikkalaiset sadun
kertoa. Yö-haukan kamoittavassa huuhkaamisessa he kuulivat Nyktimenen
ääntä, joka synkeässä yössä huutaa valitti entisiä rikoksiansa.
Satakielen laulussa he huomasivat Filomelan vaikeroitsevan;
veri-pisaroissa, jotka tippuivat kallio-seinistä he näkivät Nioben
kyyneleitä. Niinpä eivät voineet, ei kukkaa poimia eikä puun varjoon
istahtaa ilman kuulemattansa näiden kertovan kohtaloansa.

Tästä ihmeellisestä satu-maailmasta ovat seuraavaisten kertoelmain
aineet valikoimalla otetut. Karttamalla senkaltaista, joka loukkaa
nykyistä siveydellistä kantaa on koetettu valita kaunihimpia ja
mielekkähimpiä satuja, kuitenkin ilman ylenantamatta sitä muinaisuuden
ominaista katsomustapaa, joka näille tämmöisille saduille juuri antaa
niin mielyttävän ja omituisesti viehättävän värin. Ne ovat kuvaelmia jo
rauenneesta maailmasta, joka vuosisatojen läpitse kangastaa kauniina,
ihanteellisena ilmiönä, ja joka esthetillisen sievyytensä sekä rikkaan
mielenkuvituksensa kautta tarjoo runsaita nautinnon aiheita kaikille,
joilla vaan on runoudelle altis mieli.

Suurin osa seuraavista kertoelmista on ollut julkaistuna eri
vuosikeeroissa aikakauskirjassa Kirjallinen Kuukauslehti.

Tekijä.

I.

Tettinki eli Heinäsirkka.

Tässä se sulla nyt on kertomus, jonka lupasin.

Sä muistat: oli lämpimänä päivänä heinäkuussa. Me astuimme vihannalle
kedolle. Oli vähää ennen sitä hetkeä, jolloin aurinko on korkeimmalle en
päässyt. Päivän kulta-silmä säteili kirkkaita, kuumia säteitä.
Likeisestä metsästä kaikuivat lintujen viserteet, ja järven laineet
kävivät leikkisillä rannan ruokojen kanssa.

Mutta viheriöitsevällä, avaralla kedolla oli oma kummallinen elämä.
Täällä oli ääretön paljous hyönteitä ja pikku-eläviä, jotka vilkkaasti
mennä riensivät ristin rastin ketoa, ja jotka olivat tänne ottaneet
ikään kuin rakentaaksensa uuden pikku-maailman itsellensä. Kullan- ja
hopean-kiiltävät kuoriaiset toimiskelivat täällä ykstotisessa innossa;
täällä ahkeroitsi muurahainen, tuo ihmisen voittaja uutteruudessa;
täällä kiipeilivät musta-pilkkuiset kulta-tertut ruohojen päihin ja
laskeusivat sieltä lennolle. Hurja-ilossa hyörivät kukkien kauniit
rakastajat, kaunosiipiset perhoset, tuoksuvassa kukkaistossa;
totisemmalla mielellä lentelivät kukasta kukkaan hyrräilevät mehiläiset,
suu siivet simassa. Ja koko tämä ilomaailma se riemuiten lauloi, lauloi
kesäpäivän ihanuutta, lauloi kukin taitoansa myöten. Mutta korkeammalle
kaikkia kaikui heinäsirkkain heleät äänet, ihan kuin pikkola-huilun
säveleet hyvinvarustetussa orkesterissa.

Sinun teki silloin mieli nähdä näitä heleä-äänisiä laulajia, ja me
rupesimme niitä kilpaa ajamaan, saadaksemme yhden kiinni. Mutta
turhiinpa olisi yrityksemme mennyt, ellei yksi näistä olisi vahingossa
tarttunut hattusi harsi-vaatteesen.

Nyt sait siis likemmältä nähdä heinäsirkan. Sinua kummastutti sen hoikka
rakenne ja soukat jalat. Mistähän heleät laulajamme näin ovat laihoiksi
joutuneet, arvelit sä. Lupasin silloin sulle sen kertoa.

Tässä se nyt on kertomus. Nämä laulavat laihat olennot ovat, näet sä,
nekin ennen olleet ihmisiä.

                                                  ⸻

Siirrymme siihen aikaan, jolloin Muusat eli runottaret eivät vielä
olleet olemassa, eikä siis mitään lauluakaan, sillä nämä ne laulun ja
runouden jumalattaret ovat, joitta ei laulua, ei runoutta. Muita
jumaloita kyllä oli, ja nämä asuivat autuaallisessa rauhassa Olympossa,
kuolemattomien taivaallisessa kodissa. Ihmisiä oli myöskin jo
maailmassa. Nämä asuivat niinkuin ainakin maan päällä, eleskellen
tavallista elämätänsä, mutta ilman laulutta ja runoutta, sillä näitähän
ei vielä ollut.

Silloin tapahtui häät Olympossa. Itse jumaloiden korkea isä Zey nai näet
taivaan jalon kuningattaren Junon eli Heran, ja tästäkö nyt loistavat
pidot jumalain kodissa. Kaikki jumalat kutsuttiin ja tulivatkin
saapuville. Kun sitten pidot ja jumalalliset juomingit olivat
parhaillansa, kysyi Zey-isä muilta jumaloilta, oliko heillä jotain
pyytää tai toivoa, niin hän sen nyt tahtoi täyttää. Nämä isälle
vastaamaan, että kaikki oli niin hyvin luotu ja rakennettu, että
tuskinpa olikaan enään mitään jälellä, mitä osaisi pyytää. Se vaan olisi
suotavaa, että kun näin oli kaikki kauniissa järjestyksessä, hän heille
loisi senkaltaisia jumalallisia olentoja, jotka sanan ja äänen voimalla
ylistäisivät ja kiittäisivät kaikkea tätä kauneutta ja suloisuutta.

Tämä heidän tahtonsa sattui Zeyn mieleen, ja hän loi nyt Apollonin,
runouden jumalan, runottarein johtajan, ja — Muusat, laulun
jumalattaret.

Nyt tuli laulu, riemu ja tanssi Olympoon, jossa uudet jumalat saivat
asuntonsa. Mutta eipä ainoastaan Olympoon tätä iloa tullut, vaan myöskin
maan päälle. Sillä taivaan asujat tulivat usein maan päälle ja
harjoittivat kanssakäymistä ihmisten kanssa. Niinpä tulivat Muusatkin
maan päälle ja valitsivat itselleen rakkaaksi asuntopaikaksi varsinkin
Helikoni-vuoren, jonka selänteellä olevassa Hippokrenen lähteessä he
kylpivät, ja toimittivat suloiset kööri-tanssinsa.

Täältä kulkivat he sitten ympäri maata, tanssien ja laulaen, ja toivat
iloa ja riemua ihmislapsille.

Mutta kun ihmiset kuulivat nämät oudot äänet, joita ei ennen oltukaan
kuultu, täytti ihmeellinen tunne heidän sielunsa autuuden vavahduksella.
Eihän he olleetkaan ikinänsä kuulleet mitään näin jumalallista. He ihan
kuin joutuivat lumouksiin. Työnsä, rientonsa, itsensä, kaikki unohtivat
he, kuuntelivat vaan uutta ilmestynyttä ihanne-ihmettä.

Näin suuri oli laulun voima.

Ihmisten joukossa oli muutamia, joidenka sielut olivat jumalalliselle
ilmaukselle vielä aukeammat, kuin muiden. Nämä joutuivat vielä syvempään
intoon, eivätkä voineet itseänsä siitä irroittaa. Heidän lumotut sielut
rippuivat kiini laulun suloisissa sävelissä, ja ikään kuin sulivat
yhteen näiden kanssa. Ja kun Muusat ja taivaallinen laulu kulkivat
eteenpäin, niin seurasivat nämä ihmiset heitä vastustelematta, sillä
koko heidän olemisensa oli heiltä unohtunut, ja laulu oli heidän
sielunsa, heidän kaikkensa. Ja syömisen juomisen he unohtivat, nälkä ja
jano ei tuntunut, heidän ruumiinsa eli lumottua elämää.

Mutta kun ruumiilta puuttuu ravintoa, se nääntyy, kuolee. Niin kävi
näidenkin ihmisten. Kun he ilman mitään luonnollisetta ravinnotta yhä
seurasivat Muusain kulkua pitkin maata, nauttien ihanata laulua vaan,
niin laihtuivat he ja nääntyivät ja menivät päivä päivältä pienemmiksi,
lyhyemmiksi ja hoikemmiksi. Ja viimein he kuolivat.

Mutta kun Muusat tulivat tuntemaan heidän ääretöntä intoansa ja
ihastustansa ja siitä seurannutta kuolemaa, kävi niiden heitä sääli. He
päättivät herättää heitä eloon takasin. Kuitenkaan he eivät voineet
saada niille samaa ko’okasta ruumisvartta, mikä niillä alusta oli, kun
olivat ihmisiä. Tämä ei ollut heidän vallassansa. Mutta elon voimaa
voivat he takasin antaa. Ja näin syntyi silloin heinäsirkkain suku,
tettingit elikkä cikadit.

Mutta laulun jumalallinen sävel ei kuolemankaan kautta ollut näiltä
kadonnut, vaan heti maailmaan taas tultuansa he muistivat taivaallisia
ääniä, ja lauloivat sitä myöten kuin he niitä osasivat. Ja näin yhä
laulavat he läpi elämänsä eikä lopu milloinkaan heidän riemu-laulunsa.

Ja tämä heidän loppumaton rakkautensa laulua kohtaan tuotti heille
Muusain suosion, ja nämä tekivät heidät ystäviksensä maan päällä. Tästä
riemuiten hyppivät heinäsirkat nyt iloisesti paikasta paikkaan ja
laulavat. Myöskin kuuntelevat he ihmistenkin lauluja. Ja kun he sitten
kuolevat, pääsevät he Muusain tykö ja kertovat näille, mitkä ihmislapset
laulua ja musiikkia rakastavat, ja näitä tekevät sitten Muusat
ystäväksensä, ja suovat näille yhä enemmän suloa ja laulunhalua, muiden
ihmisten niinkuin omaksikin ihastukseksi ja mielihyväksi.

                                                  ⸻

Ja tämmöinen oli nyt tämä juttu.

Mutta, kuulen ma sun arvelevan, mistäs tulee se, että Kreikkalaiset
olivat niin ihastuneet heinäsirkkain lauluun, emmehän me pidä sitä niin
erinomattain kauniina.

Tosiaan heidän kimeä äänensä ei niinkään herätä meidän ihastustamme.
Toinen oli kuitenkin laita Kreikassa. Huomattava onkin, että mainitut
tettingit elikkä cikadit eivät ole samaa lajia, kuin meidän tavalliset
heinäsirkat, vaan toista isompata[1]. Niillä on siivet, ja ne
oleskelevat mielellään puissa ja pensaissa. Kun päivä kuumasti paistaa,
hierovat ne alemmalla siipiparillansa rintaansa, ja aikaansaavat täten
heleän ja kauniin äänen, minkä vanhat pitivät niin armaana, että he
käyttivät sitä kuvaukseksi, kun tahtoivat oikeen kiittää ihmisäänen
suloisinta suloa. ”Hänen äänensä on ihana kuin tettingin ääni”, oli
Kreikkalaisissa oivallisinta kehumista.

[1] Cicada ornis Linn. cicada plebeia.

Puhelijainkin niinkuin myös kuuluttajain ääni verrattiin niitäkin
tettinki-ääniksi, jolloin ei tarkoitettu ainoastaan äänien suloa, vaan
myöskin selvyyttää ja heleyttä. Tässä tarkoituksessa käyttää maailman
kuulu Homero tätä vertausta, kun hän, Iliadi kirjassaan kertoo miten
Troialaisten vanhat ruhtinaat Priamo, Thymoites, Lampo, ”sodan vesa”
Hakataioni y. m. istuen skaijisessa portissa kehoittivat äänillä
semmoisilla kuin tettinkien poikiansa ja nuorisoa urhollisesti
taistelemaan maansa ja jumalainsa suojelukseksi. Itse olivat he näet
liian vanhat ottamaan osaa taisteluun.

Näin ”sokea runoruhtinas” kertoo.

Useat runoilijat ovat ottaneet tettingit varsin laulunsa aineeksi. Min
esimerkiksi kultasuinen Anakreoni. Eräällä hänen runoelmista on nimenä
”Tettinks”, ja kuuluu näin:[1]

[1] E. A. Ingman’in suomennos.

”Sua, Tettinks, autuaaksi
Kehun, kun sä puun nenässä,
Ravinnoittu kastehelta,
Kuninkaan tavalla laulat.
Omas ompi kaikki tyyni,
Mitä maassa kasvoapi,
Mitä metsäkin tarjoopi.
Rakastettu maaväeltä
Sinä oot, et heitä haittaa;
Ja ihmeeksi ihmisille
Suven ennustat suloisen.
Rakas oot Runottarille,
Rakas Foibollenkin varsin,
Joka soiton antoi sullen.
Sua ei vanhuus vioita,
Maanlapsi laulavainen,
Veretön ja vaivatonkin;
Jumalainpa verta lienet.”

II.

Heliotropi eli Päivänkukka.

Kuinka vanha on satu uskollisesta lemmestä?

Sen tiedät olevan yhtä ikuisen ensimäisen uskottomuuden kanssa. Siitä
hetkestä saakka, jolloin lempi ensi kerran petti, alkoivat ihmiset eroa
tehdä uskollisen ja uskottoman lemmen välillä.

Päivänkukka kertokoon sulle historiansa. Se on satu uskollisesta
lemmestä, lemmestä, jok’ei kuolemankaan kautta loppunut, lemmestä, joka
on — ijankaikkinen, loppumaton.

Ei ”kuolemankaan kautta” sanoin. Siitä havaitsetkin, että päivänkukka on
aikanansa kerran kuollut. Ja niin se onkin. Eri muodossa, ihmisenä,
nuorena kauniina impenä, eli se aikansa, kuoli ja muuttui muuksi.

Tämmöinen on päivänkukan historia:

                                                  ⸻

Klytie oli niitä puoli-jumalallisia olentoja, jotka kutsuttiin
Nymfoiksi. Jumaloitten tavalla ravinnoksi nauttien ambrosiaa, ja ottaen
osaa jumaloiden ja jumalattarien iloisiin tansseihin, eli Klytie
elämänsä jumalallisessa autuudessa ilman surutta, ilman murheetta.

Sulolla ja hyvillä avuilla varustettuna niinkuin jumalalliset olennot
ainakin, oli hän korkeille jumaloille rakas. Mutta varsinkin lempi häntä
päivän kultainen jumala Apolloni, joka kullansädestävillä vaunuillansa
kulkee taivaankantta ylös ja alas. Ja kaikesta sydämmestään lempi Klytie Apollonia
takasin — kuka ei lempisi Hyperionin loistavaa poikaa?

Klytie oli päivänjumalan lemmityinen, ja tämä loisti lemmityisensä
iloksi mitä kirkkaimmin.

Näin ei kuitenkaan kauan kestänyt.

Kulkeissansa taivaankantta idästä länteen havaitsi päivänjumala kerran
Persian balsami-rikkaassa maassa erään ihmisistä syntyneen neitsyen,
joka oli ihmeen kaunis. Nimensä oli Leukotoe, ja hänen oli maailmaan
synnyttänyt hänen äitinsä Eurynome, jonka kauneuden maine oli
verrattomasti suurin Persian laveissa maissa. Ja kun nuori Leukotoe
alkoi kasvaa ja varttua, voitti hän kauneudessa äitiänsä saman verran,
kuin äiti ennen oli siinä kaikki muut ihmiset voittanut.

Tätä ihanata ihmislasta näki päivän säteilevä jumala ja tulistui niin
hänen kauneuteensa, että hän tämän tähden liian varhain nousi idästä ja
liian myöhään laski länteen takasin. Hänen kauneutensa rinnalla
himmentyivät jumalalliset Nymfatkin, jopa itse Klytie. Apolloni unhotti
tämän lemmityisensä, sillä suloinen Leukotoe oli nyt joutunut hänen
silmäinsä ainoaksi riemuksi.

Apolloni unhotti Klytien, mutta Klytie ei voinut unhottaa Apollonia.
Hänen rinnassaan oli uskollinen mieli, ja hän lempi Apollonia yhtä
paljon kuin ennen, jopa, jos mahdollista, vielä enemmänkin. Senpä tähden
se koskikin sydämmeensä kipeästi, kun hän havaitsi, ettei jumala enään
häntä suositellutkaan samalla lemmellä, kuin ennen. Mutta kahta vertaa
katkerammalta tuntui suru, kun hän viimein havaitsi että se oli uusi
lempi, joka häneltä luovutti jumalan sydämmen.

Mutta vieläpä syvemmälle piti piston tuntuman, kun Klytie näki, ken se
uuden lemmen esine oli. Itse oli Klytie jumalallista sukua, ja Leukotoe
— tuo uusi lemmityinen — ihminen. Hylätyn rakkauden lisäksi tuli vielä
loukattu arvokin. Kuinka kiusallista tietää, että korkea päivän jumala
kuolon-alaisen ihmislapsen tähden ylenkatsoi häntä, joka oli
jumalallinen kuolematon Nymfa. Jos olisi se ollut joku hänen
vertaisiansa, joka olisi hänet voittanut ja jumalan sydämmen hänestä
kääntänyt, niin eipä olisi suru niin katkeraksi käynyt, mutta nythän se
oli vaan eräs maan kuoleutuva, lakastuva kukka. Tämä se koski vieläkin
syvemmälle. Ja suru muuttui vähitellen katkeruudeksi, katkeruus
kateudeksi, Klytie muuttui, kuten maan lapset sanovat, mustasukkaseksi.

Samaten kuin muutkin samassa tilassa alkoi nyt Klytie miettiä keinoa,
millä saada jumalansa takaisin. Ensinkin oli Leukotoe Apollonista
eroitettava ja neuvo keksittävä, mikä estäisi lempiväisiä toisiansa
tapaamasta. Jos tämä saataisiin toimeen oli hän vakuutettu, että
Apolloni taas niinkuin ennenkin palaisi hänen luoksensa takaisin. Ja
muuta hän ei tahtonutkaan. Hän ei muutoin kantanut vihaa Leukotoeta
vastaan, hän vaan kävi mustissa sukissa tämän tähden ja tahtoi sentähden
vaan häntä eroittaa Apollonista, ei muuta.

Tätä voittaaksensa päätti hän Leukotoen isälle ilmoittaa Leukotoen ja
Apollonin keskinäistä väliä. Mitä hän päätti, hän myös teki. Hän
ilmoitti asian.

Leukotoen isä oli kova ja ankara Orkamo, joka oli ruhtinaana Persian
kaupunkien yli. Tämä Orkamo oli seitsemännessä polvessa jälkeinen Belon
ikivanhasta suvusta, eikä hänelle ollut mikään kalliimpi, kuin korkean
sukunsa moitteettomuus. Tämän moitteettomuuden hyväksi oli hän valmis
uhraamaan kaikki, jopa itse perheensäkin.

Tälle ankaralle isälle ilmoitti Klytie Leukotoen ja Apollonin
keskinäisen rakkauden.

Olla jumalan lemmityinen ja jumalata rakastaa takaisin oli aina suurin
kunnia ja suurin autuus ihmislapsille. Mutta Orkamo ei uskonut Klytietä,
kun tämä kertoi, että päivän ja runouden suloinen jumala, itse Apolloni,
oli Leukotoen lempijänä. Paremmin luotti hän niihin halventavaisiin
kulku-puheisin, jotka, kuten ainakin tahraten puhtahintakin, niin nytkin
koettivat kaikki tehdä saadaksensa Leukotoen rakkauden huonoon huutoon.
Näihin kulkupuheisin pani hän sitä pikemmin luottamuksensa, koska tarkka
huolensa jalon sukunsa hyvästä maineesta pakoitti häntä olemaan
epäluuloisena ja epäileväisenä.

Julmasti suuttui kovaluontoinen isä. Ja kun hän oli yhtä pikainen
toimissaan kuin ankara ajatuksissaan, niin hän ei kauan tuuminut, mitä
hänen oli tekeminen. Hänen päätöksensä oli yhtä joutuisa kuin kovakin.
Hän kaivatti syvän haudan, sulki lapsensa elävältä siihen, ja antoi
luoda haudan päälle korkean kummun. Hänen puolisonsa ja tyttärensä
hartaat rukoukset eivät mitään auttaneet.

Tähän julmaan loppuun oli Klytie syytön. Tämmöistä hän ei koskaan ollut
aavistanutkaan, vielä vähemmin tahtonut.

Nyt oli Leukotoe poissa.

Mutta siltä ei suinkaan Apollonin lempi palannut Klytieen, niinkuin tämä
oli sydämmessään toivonut. Päin vastoin suri Apolloni syvästi Leukotoen
kuoloa, ja kun hän ei voinut Leukotoeta herättää eloon takasin, niin hän
säteillänsä lämmitti hautakumpua ja kasvatti sen sisästä kalliin
suitsu-pensaan, joka lavealle ilmaan levitti hyvän lemunsa.

Mutta Klytiestä kääntyi Apollonin lempi yhä enemmin pois. Tästä oli
Klytie haikeimman surun omana. Klytien lempi ei näet ollut kadonnut.
Päin vastoin oli se yhä syvemmälle hänen sydämmeensä juurtunut, ja
muuttunut hänen koko elämäksensä. Senpätähden kantoi hän vielä
sydämmessään toivon, jos kyllä heikon, että Apolloni kuitenkin viimein
häneen kääntyisi.

Mutta kun Leukotoen kuoltua Apolloni yhä enemmin kylmeni häntä kohtaan
ja vihdoin kohteli häntä täydellä jäykkämielisyydellä, niin joutui armas
raukka epätoivoon. Hän luopui toisten Nymfain seurasta, jotka koettivat
häntä lohduttaa, ja läksi syvään öljypuun-puistoon. Täällä hän sitten
istuihe maahan paljaasen, kultaiset kihara-hapset levitetyinä ilmaan
tuulien hajoitettavaksi, eikä muuttanut ollenkaan sijaa, vaan,
itkettyneet silmät taivasta kohden luodut, hän ainoastaan päätänsä
kääntämällä seurasi rakkaan päivänjumalan kulkua yli taivaankannen
idästä länteen. Ja näin hän istui yöt päivät taivasalla yhtä mittaa
yhdeksän vuorokautta ilman muutta virvoituksetta kuin kaste, joka hänen
otsallensa laskeui, ja kyyneleet, jotka vuotivat pitkin vaalenneita
poskia.

Kun näin hän nähtiin kymmenentenäkin vuorokautena istuvan samassa
tilassa, samalla rakkaudella ja samalla uskollisuudella seuraten
päivänjumalan nousua ja laskua, kävi jumalain ja jumalattarien häntä
sääli, ja Apolloninkin sydän heltyi. Vaan kun hän ei enään saattanut
häntä lempiä, tahtoi hän kuitenkin hänet pelastaa enempätä kärsimästä.
Sentähden hän jumalain neuvon ja tahdon mukaan häntä muutti kukaksi,
siksi kukaksi näet, jonka ihmiset tästä syystä kutsuivat päivän
kukaksi.

Mutta lempeänsä ei Klytie uudessakaan muodossaan unhottanut, se kun oli
muuttunut hänen koko olennoksensa. Samoin kuin ennenkin hän sentähden
vielä nytkin kääntää kasvonsa Hyperionin säteilevätä poikaa kohden,
katselee hänen loistavaa muotoansa, nautitsee hänen lämpöänsä ja seuraa
hänen kulkuansa taivaankannella.

Ja näin tulee hän samalla uskollisuudella tekemään aina maailman loppuun
saakka, ja tämä on satu Klytien ikuisesta lemmestä. Kun siis näet sitä
pettämätöntä tarkkuutta ja uskollisuutta, millä päivänkukat
parterrissasi seuraavat päivänkulkua, niin tiedät nyt, että niissä asuu
Klytien henki ja että niitä johtaa loppumaton lempi.

Ja tästäpä Klytie-kukka onkin nimensä saanut. Sen kreikkalainen nimitys
Heliotropi, merkitsee näet semmoista, joka päivään päin kääntyy. Samaa
merkitsee myös meidän äidinkielessämme ne lisäsanat, joilla päivänkukkaa
koristetaan, kun sitä nimitetään ”päivän kääntäjäksi” vieläpä ”päivän
noudoksikin”.

III.

Hyacintti.

Kukilla on usein kumma näkö ja merkillinen muoto, joka muistuttaa mikä
mistäkin meidän ihmis-maailmaan kuuluvasta esineestä. Monta kertaa olet
sinä maasta koettanut saada sen juuren, joka kuvaa ”neitsy Maarian
kättä” ja olet kummastellut sen säännöllistä käsi-rakennusta;
”Kristuksen kyyneleitä” on sulla kamarissasi kukkiesi joukossa; ja sitä
talonpojan-taloa tuskin lienee kotiseuduillasi, jolla ei olisi ”Aaronin
parta” rippumassa akkunan keskipielestä.

Niinpä näkyy myöskin useain kukkain lehdissä monenlaisia kuvia ja
piirroksia, milloin selvempiä, milloin tummempia. Kuinka monta kertaa me
esimerkiksi olemme koettaneet selittää hieroglyfit keto-orvokkien
kukissa sinun kukka-parterrissasi. Tämmöisiä kuvakirjaimia löytyy
myöskin Hyacintti-kukassa.

Tahdotko hyacintin historiata kuulla?

                                                  ⸻

Hyakinto oli eräs nuorukainen Amyklossa. Hän oli niin erinomaisen
kaunis, ettei ainoastaan ihmiset häntä ihailleet, vaan myöskin
ijankaikkiset korkeat jumalatkin. Apolloni, runouden ja laulun jumala,
ihastui hänkin ylen määrin Hyakinton kauneuteen.

Saadaksensa pitää kanssakäymistä hänen kanssansa, muuttihe päivänjumala
ihmiseksi ja astui alas maan päälle Hyakinton luokse. He huvittelivat
itseänsä nyt, ihmiseksi muuttunut Apolloni ja Hyakinto, diskos-heitolla,
joka Kreikkalaisille oli varsin mieluinen huvitus, sillä siihen
tarvittiin sekä voimaa että notkeutta. Diskos oli metallinen kiekka,
jota koetettiin heittää mitä kaukaisimmaksi eteenpäin ennenkuin se
maahan koski. Mihin se sitten alas putosi, siihen pantiin merkki.

Mutta pohjantuulen jumala, tuo tuima ja ilkeä Boreas, näki kateudella,
miten molempain nuorukaisten keskinäinen ystävyys yhä enemmin karttui.
Hänkin oli näet ihastunut Hyakintoon ja halusi hänen ystävyyteensä
päästä. Mutta kun ei nähnyt voivansa kilpailla hänen suosiosta jalon
päivänjumalan kanssa, rupesi hän Apollonia kadehtimaan. Hän ei kärsinyt
sitä, että toinen jumala, kuka hyvänsä, paremmin kuin hän saavutti
ihmisten luottamusta. Eikö ollut hän, Boreas, yhtä hyvin jumala kuin
Apollonikin, jos ei kylläkään niin korkea. Hän siis mietti kostoa. Ja
kun hän ei uskaltanut eikä liioin voinutkaan kostaa mahtavalle
Apollonille, niin hän päätti kostaa viattomalle Hyakintolle.

Mutta kun jumala kostaa, niin kostaa hän ankarasti. Koko nuorukaisten
keskinäinen olo oli tykkänään keskeytettävä.

Kerran olivat taas Apolloni ja Hyakinto yhdessä. Niinkuin ennenkin
huvittelivat he itseänsä diskos-heitolla. Suloinen Hyakinto oli käynyt
kahta suloisemmaksi siitä verevästä elosta, jonka liikunto sai aikaan,
kun hän diskos-heittoa harrasti. Hyakinto oli vuorostansa vasta juuri
diskonsa heittänyt, ja nyt oli Apollonin vuoro. Nähdäksensä kuinka kauas
Apollonin diskos-kiekka lentäisi Hyakinto asettui kappaleen matkan
eteenpäin, vähän syrjälle sitä rataa, mitä diskos-kiekan oli kulkeminen.

Vaan nytpä odottikin kadehtivan jumalan toimittama tuho.

Diskosheitto-rata kulki idästä länteen, ja eteläpuolelle tätä rataa oli
Hyakinto asettaunut, kehoittaen jumalallista toveriansa heittämään hänen
vuoronsa. Saadaksensa hyvän vauhdin heilutti Apolloni nyt diskos-kiekkaa
pontevasti edes takasin ilmassa, teki ankaran ponnistuksen, ja kas! nyt
lensi kiekka nuolena hänen kädestänsä.

Vaan nyt oli myös Boreas valpeellansa. Äkkiä vinkui tuima vihuri
pohjoisesta, tarttui rientävään metallikiekkaan kiini ja johti sen
määrätystä radasta pois suorastaan Hyakinton päätä kohden. Se sattui
kannallansa Hyakintoa otsakulmaan. Punanen verivirta purskahti haavasta.
Hyakinto kaatui taapäin maahan — ja melkein samassa silmänräpäyksessä
seurasi kuolema. Boreas läksi kiiruusti pakoon.

Ääretön oli Apollonin tuska ja epätoivo. Hän lankesi kuolleen
nuorukaisen viereen, syleili häntä ja itki kuin ihminen.

Vaan ei mikään enään voinut kuollutta eloon herättää.

Ja kun Apolloni ei voinut herättää kuollutta ihmiseksi, tahtoi hän
kuitenkin luoda hänet semmoiseksi elolliseksi esineeksi, joka hänen
ystävyydestään muistuttaisi. Hän muutti sentähden kuolleen ruumiin
kukaksi, jonka hän pani kasvamaan siihen paikkaan, mihin rakastettu
nuorukainen oli kaatunut. Ja tämän kukan lehtiin kirjoitti hän verellä
Ai Ay Y,, ’, joka merkitsisi hänen murhettansa ja kaipaustansa. Ja
sentähden havaitaan vieläkin näitä piirroksia sen kukan kupulehdissä,
joka kantaa Hyakinton nimen: Hyacintti[1].

[1] Delphinium Ajacis, Linn.

Mutta jälkeen jätetyt sukulaiset ja ystävät surivat hartaasti Hyakinton
kuolemaa, ja hänen muistoksi sääsivät hänen maakuntalaisensa juhlan,
jonka kutsuivat ”Hyakintia”. Tämä juhla oli vietettävä kolme päivää
perätysten, pisimpinä päivinä Hekatombeionin kuukaudessa päivä. Ensimäinen
oli murheelle vihitty. Neitsyet eivät silloin saaneet kantaa
seppeleitä päässänsä, iloiset kiitoslaulut ja paianit olivat kielletyt,
pitoja ei saatu pitää, eipä edes muuta ravintoa nautita kuin imelöitä
kakkuja; kuolon-uhria toimitettiin manalan jumaloille. Toinen päivä oli
Apollonille vihitty. Silloin oli juhlallinen ilo ja riemu. Kaikki nyt
itsensä seppelöitsivät efeulla eli muuratilla; ylistyslauluja ja paiania
veisattiin; laulukuntia kulki ympäri kaupunkia laulaen ja tanssien;
huilut ja kitarat soivat; immet kulkivat pitkin katuja kauniisti
koristetuissa vaunuissa; nuorukaiset pitivät hevosilla taisteluleikkejä
Hyakinton kunniaksi; silloin heitettiin diskoskiekkaa, harjoitettiin
kilpajuoksua täysissä aseissa y. m.

Ja niin pyhänä pidettiin tämä juhla, ettei kukaan saanut siitä poissa
olla. Jos sattui sota olemaan silloin, kun tämä juhla oli vietettävänä,
niin tehtiin joko rauhaa tahi aseiden seisahdusta vihollisen kanssa,
jotta saatettaisiin niinkuin sopi viettää juhlaa kauniin Hyakinton
muistoksi.

IV.

Syrinx eli Paimenpilli.

Istuessamme eräänä kesä-iltana mielipaikallamme kauniin harjun päällä,
katsellen kuinka ilta-aurinko kullallaan kirkasteli alhaalla jalkaimme
edessä levenevää laaksoa ja tyyntä järven pintaa, kuului arvaamatta
paimenpillin ääni loittoa soivan laakson kaukaisuudesta. Sen sorea ääni
kaikui monikerrottuna vuorien seinistä ja sointui erinomaisen hyvin
seudun kesälliseen ihanuuteen ja illan hiljaiseen rauhaan. Eikä
aikaakaan ennenkuin jo karjan iloinen ammominen ja kellojen soiminen,
yhdistyen pillin säveliin, synnytti omituisen mieluisen
maalais-soitannon. Paimen oli pillillänsä kutsunut karjaa yhteen ja ajoi
sitä nyt soittaen kotia tuohon punaiseksi maalattuun taloon, joka näkyi
laakson suussa järven rannalla.

Kysyit, tiesinkö mitään kertoa paimenpillistä, jonka heleä, vähän
alakuloiselle soiva ääni kuului niin erinomaisen kauniilta kesä-illan
tyvenessä.

                                                  ⸻

Tunnetko sä leikillisen, pukin-jalkaisen, partaisen Pan jumalan? Hänestä
kertoo satu, että hän syntyessään oli niin ruma ja karvainen, että hänen
imettäjänsä säikähtyneenä juoksi tiehensä. Mutta kun hän vietiin
Olympoon, mielistyivät kaikki jumalat kummalliseen rattosaan lapseen
niin, että hän siitä sai nimensä Pan, joka merkitsee ”kaikki”, kaikki
kun häneen muka mielistyivät.

Kuinka lieneekin tämän laita, niin on varmaa, että Pan jumala oli
iloinen poika. Hän oleskeli metsissä ja samosi laaksoja ja vuoria. Hän
rakasti iloisata seuraa ja viihtyi sentähden vilkasten Satyrien ja
Silenien parissa. Myöskin piti hän tanssista ja laulusta ja rakasti
varsinkin tanssia Nymfain kanssa Mainalion ja Lykaion vuorilla tahi
Pisan metsien tummuudessa. Ja kun hän seuroinensa ajeli pitkin metsiä ja
yli kukkasien nurmien, tanssivat Oreadit hänen ympärillänsä, laulellen
ylistysvirsiä hänelle ja muille jumaloille.

Pan oli myöskin karjan jumala ja piti semmoisena huolta elikoista, ajoi
karitsat luolain suojaan ja tappoi sudet ja muut karjalle haitalliset
pedot vuoren kukkuloilla.

Metsässä kun piti hauskaa ja iloista elämää oli Panilla sen ohessa tapa
säikähyttää ihmisiä. Sä tunnet sananparren: ”paaninen säikähdys”, jolla
tarkoitetaan äkillistä pelkoa, jonka syytä ei voi selittää. Se on Panin
tuottama säikähdys. Panilla niinkuin muillakin jumalilla on, näet sä,
voima tehdä itsensä näkymättömäksi. Kun hän nyt joko tämmöisenä salaupi,
tahi hiljaa hiipii puiden välitse, ja yht’äkkiä joko pensasta karistaa
taikka puun-oksien lomista viuhahtaa, niin hypähdät sä kaiketi
säikähtyneenä takaisin, ja se on silloin paaninen säikähdys. Mutta älä
ole milläskään, ei hän tarkoita mitään pahaa, hän vaan leikittelee
kanssasi, sillä hän on iloinen jumala.

Välistä voipi kumminkin paaninen säikähdys olla ankarampaakin laatua
sitä myöden mitä Pan sillä tarkoittaa ja miten hän sen toimittaa. Niinpä
kertoo vanha satu, että kun Zey ja uudet jumalat kävivät sotaa Titaneja
eli Jättiläisiä vastaan, sai Pan käsiinsä raakun eli karinkaukalon ja
aikaansaatti siihen puhaltamalla äkki-arvaamatta niin hirmuisen jyrinän,
että Titanit kauhistuneina paikalla pötkivät pakoon.

Niiden Nymfain joukossa, joista Pan enemmiten piti, oli jumaloille
mieluisassa Arkadiassa eräs Naïas niminen Hamadryadi eli metsä-Nymfa,
joka oli erinomaisen pulska ja komea. Naias oli hänen jumalallinen
nimensä, mutta muut Nymfat kutsuivat häntä keskenänsä tavallisesti
Syringiksi. Ei ainoastaan yhdesti, vaan monta monituista kertaa, oli
tämä uljas neitsy pilkaksi kääntänyt Satyrien, Silenien, jopa itse
Paninkin yritykset saada häntä heidän tanssipareihinsa. Nopeudellaan,
sukkeluudellaan hän takaa-ajajia aina vältti, ja vastasi vaan pilkalla,
kun häntä kehoitettiin osaa ottamaan heidän iloisiin leikkeihinsä.

Syringin ilo oli oleskella Artemiin eli Dianan kanssa, jonka seurueesen
hän kuuluikin. Tälle siveälle, puhtaalle jumala-immelle oli hän
pyhittänyt elämänsä toiminensa päivinensä. Tämän seurassa metsästäen
Syrinki samosi vuoria, laaksoja, metsämaita, ajellen joutsellaan metsän
nopsajalkaista viljaa. Ja kun hän näin muiden Nymfain joukossa kulki
korkean Artemis-jumalan sivulla, niin olisi kaukainen katsoja miltei
luullut häntä itse solakaksi jumalattareksi, ellei jumalattaren olisi
ollut tapa jumalallisten hartiainsa yli kantaa kultaista jousta ja
kultaista viineä, kun sen sijasta Syringin joutsi ja viini oli
koristetusta sarvesta. Näin jalon ja uljaan näköinen oli Syrinki.

Kaunisten kumppaniensa seurassa eleli Syrinki näin elämänsä
autuaallisessa onnessa ja vapaudessa. Mutta Panin ja hänen lystikkäitten
toveriensa vilkkaasta seurasta hän ei pitänyt lukua ollenkaan.

Kerran kun hän yksin palasi metsästyksestä Lykaion vuorelta, tapasi
häntä Pan. Nymfa oli metsästäjättären tavan mukaan helmoiltansa
sonnustettuna, viini kauniilla hartioilla, joutsi kädessä. Metsästys oli
hänen ihanoille kasvoillensa ajanut hempeän ruskon. Pukinjalkainen
jumala, kun näki hänet, ihastui hänen kauneuteensa ylen määrin. Hän
alkoi metsästäjätärtä puhutella. Mutta tuskin oli hän saanut suustansa
pari sanaa, ennenkuin hän jo havaitsi Nymfan olevan kaukana poikessa.

Hän saavutti hänen ja alkoi uudestaan rakentaa mairetta kanssapuhetta.
Mutta yhtä nopeasti oli Nymfa taasen kaukana poissa. Kiihoitettuna
vastustuksesta ja Nymfan pilkasta koetti Pan vieläkin häntä saavuttaa.
Mutta nyt ei Nymfa enään seisahtunut, vaan pakeni yhtä mittaa. Pan
perässä. Peljäten mielestään ilkeätä jumalata lensi Syrinki tuulen
nopeudella eteenpäin. Tullaksensa vielä kepeämmäksi nakkasi hän
joutsensa ja viinensäkin pois. Pan taas tulistuneena kiihkostansa ajeli
yhtä nopeasti takaa.

Pan oli pukinjalkainen, mutta sentähden ei suinkaan hitaampi
jaloiltansa. Päin vastoin. Vähitellen alkoi hän sentähden voittaa.
Pelolla havaitsi kaunis Nymfa tätä ja koetti tehdä kaunomuotoisten
nopeain jalkain nopeutta kahta suuremmaksi, kun, kauhuksensa, Ladonin
leveä, laimea virta äkkiä esti häntä edemmäksi pääsemästä. Nyt ymmärsi
Syrinki, ettei hän voinut välttää takaa-ajavaa Pania, joka jo kuului
takana hengähtelevän.

Mitä tehdä?

Hänen tuumailunsa oli lyhyt. Rukoillen korkeita jumaloita pyysi hän
päästä tästä elämästä ja — hypähti Ladoni-virtaan. Pan, joka tuli heti
perässä ja jo luuli saavuttavansa Nymfan, ojensi käsivartensa
vangitakseen hänet syliinsä. Mutta pitkiksipä venyivät pukinjalan
partaiset kasvot, kun hän pulskan Nymfan sijasta sai syliinsä — kauniin
solakan pilliheinän. Noudattaen Syringin tahtoa olivat, näet, jumalat
tämmöiseksi muuttaneet siveän Artemiin Nymfan.

Kummastuneena seisoi Pan siellä kauan aikaa, huokaellen kadonnutta
kaunokaista, kun hän kuuli vaikeroitsevan äänen, joka tuli
pilliheinästä. Tuulten henget olivat puhaltamalla heinikkoon
aikaansaattaneet tämän äänen.

Tästäpä älysi Pan tehtävänsä. Pilliheinästä laittoi hän itsellensä nyt
huilun eli pillin, ja, siihen kun puhalsi, lähti niin erinomaisen
suloisia säveleitä, että hän perin ihastui ja sen jälkeen aina piti
pillin varsinaisena mieli-soittimena. Hän opetti ihmisiäkin käyttämään
sitä ja erittäinkin niitä, jotka hoitivat hänen suojelemaansa karjaa, se
on paimenia, josta pilli kutsuttiinkin Paimenpilliksi.

Kummako se sitten on, että paimenpillin äänet kuuluvat niin ihanilta,
kun niin puhdas ja hempeä henki kuin Syringin siinä elelee?

V.

Arakne eli Hämähäkki.

Muutamana aamuna kun kävelimme lehti- ja katajapensaisin kasvettuneella
joenrannalla sa kummastelit hämähäkkien ihmeellisiä verkkoja, joita
ahkerat hyönteiset olivat kutoneet tiheästi pensastoon. Hieno aamukaste
viipyi vielä yhtä hienojen verkkojen silmukoissa ja solmuissa, ja, kun
nouseva aamu-aurinko näihin jakeli suopeita säteitänsä, kimeltelivät
pienet siistit verkot monenlaatuisimmilla väreillä.

Ihastuneena sä kysyit silloin, voinko ma selittää, miksikä ihmiset ovat
niin häijyt, että he arastelevat ja pelkäävät jopa vihaavatkin
hämähäkkejä, vaikka nämä osaavat kutoa noin sanomattoman taidollisia
kudelmia ja vaikka ne ovat aivan hyödyllisiä eläviä. ”Eihän”, sa sanoit,
”hämähäkit ole ihmisiä pahemmat, tekeväthän ihmisetkin verkkoja —
vaikk’eivät voi tehdä näin konstillisia — ja nauttivathan hekin
saalistansa, kun saavat. Mitä pahaa siis hämähäkit ovat tehneet, että
niitä vihataan?”

Jäin sulle silloin velkaa hämähäkin historian. Suoritettakoon velka nyt.
Tunnet sanalaskun: ”äkäinen kuin lukki” (hämähäkki), mutta voipi myöskin
sanoa, kuten sitä joskus kuuleekin: ”ylpeä kuin lukki”, sillä ylpeys se
on, joka on lukkia eli hämähäkkiä langettanut ja tehnyt semmoiseksi,
kuin se nyt on, ja sen saat kuulla:

                                                  ⸻

Maionian eli Lydian maassa, pienessä Hypepan kaupungissa, asui nuori
neitsy, jonka nimi oli Arakne. Hän ei ollut korkeata sukua, sillä hänen
isänsä, Kolofonilainen Idmoni, oli värjäri, eikä äitikään juuri ollut
miestänsä korkeasukuisempi. Äiti oli kuollut.

Nuorelle neitsylle olivat jumalat sallineet erinomaisen kutomis-taidon.
Nuoruudestansa saakka tottunut auttamaan isäänsä villan ruokossa ja
käyttämisessä, oli Arakne niin tutustunut sen kaikkiin käytäntöihin,
että hän pian omin käsin voi kaikki toimittaa. Ei kukaan osannut niin
kauniisti kuin hän painaa villat kullan ja purppuran väreihin, ei kukaan
osannut niin taitavasti kuin hän niistä tehdä kauniita kankaita. Jo
hänen aivan nuorena ollessansa leveni hänen maineensa ja suureni
suurenemistaan päivä päivältä. Pian hänen nimensä oli tunnettu yli
Lydian kaikkien kaupunkien.

Mainetta seurasi kunnia ja kunnioitus.

Taidokkaan Lydian kaikista maan-ääristä, jopa ulkomaaltakin, tuli väkeä
katsomaan kiitettyä kutojatarta ja hänen teoksiansa. Ja kun näkivät,
millä erinomaisella taitavuudella hän käytteli raasia ja levitteli
kihermiin kiertyneitä villoja; tahi kuinka kätevästi hän heiluttaa
helskytti välisevää värttinää; tahi kuinka kutoneula välähdyksen
nopeudella sukelti ylös alas kuteen läpitse, kylväen kultaa ja purppuraa
jälkeihinsä; taikka kun he katselivat tukkuihin käärityitä jo valmiita
kankaita, joihin oli ihanoilla väreillä kudottu kaikenlaisia kuvaelmia
maasta ja taivaasta — taideteoksia semmoisia, jonka vertaisia ei
yksikään ihmisen lapsi voi kutoa —, niin syntyi tavallisesti ihastuksen
huuto nuorisossa, vaan vanhat sanoivat: se on varmaan itse Pallas.

Mutta hänen maineensa ei jäänyt ainoastaan ihmisiin, vaan tuli
tunnetuksi itse korkeille jumaloillekin, jotka pitivät häntä arvossa ja
iloitsivat hänestä, sillä kuolemattomat iloitsevat ihmislasten
toimeliaisuudesta ja taiteellisuudesta. Enimmiten iloitsi siitä itse
Pallas, toimen, taiteen ja viisauden sinisilmä jumalatar. Näin tulivat
myöskin jumalalliset Nymfat Tmoolo-vuoren varjokkaista luolista usein,
kun olivat kylpeneet Paktolan eli Kultavirran vilppaissa vuolteissa,
Araknen luokse, katselivat valmistuneita kankaita ja ihmettelivät näihin
kudotuita kuvaelmia.

Mutta kuinka kauan voi ihmislapsi kantaa tämmöistä kunniaa
turhamieliseksi muuttumatta? Arakne oli tomun lapsi, heikko kuin
muutkin, eikä voinut varjella sieluansa puhtaana, viattomana. Ylpeyden
turmeleva henki pääsi kauniisen taideniekkaan.

Mitä enemmin hänen taitonsa suureni, sitä enemmin suureni myös hänen
itseensä-luottamus; mitä enemmin hän havaitsi itsensä ihailluksi, sitä
enemmin hän joutui itserakkaaksi. Katselijain kiitokset ja ylistykset
ylläpitivät ja yhä kiihoittivat itserakkautta. Sen sijaan että hänen
nöyrästi olisi tullut odottaa mitä sanottaisiin hänen teoksistaan, hän
alkoi tahtoa kiitosta; sen sijaan että hän ennen, kun joku ylisti
hänen kutomiansa, oli ujosti punastunut ja itsestänsä kääntänyt ansion
jumaloille, mitkä olivat hälle sallineet semmoisen taidon, hän alkoi nyt
vaatia itselleen ylistystä, ja unhotti vallan, että se vaan on
jumalat, jotka semmoista ihmisille suovat.

Ja yhä edemmäksi hän vaelsi turhuuden tietä. Pian hän ei ollenkaan
tahtonut enään kuullakaan jumaloista ja heidän taidoista; missä olivat
he näyttäneet, että muka voivat kutoa kuin hän?

Kun sentähden kerran taas Nymfat Tmoolon vuoriloista kävivät häntä
tervehtimässä ja he oikein häntä ylistääksensä sanoivat, että hän kutoi
niin ihanasti kuin jos taiteen korkea jumalatar Pallas itse olisi häntä
opettanut, lausui hän närkästyen, voimatta hillitä ylpeätä mieltänsä:
”Pallas! — ei ole Pallas mulle mitään opettanut, eikä jumalatar voikaan
kutoa niin kuin minä!”

Itseluuloisuus, kuinka kauaksi sä ihmisiä viet; ylpeys, kuinka hurjaksi
sä kuolevaisia teet: Arakne, kuolon-alaisten vanhempain synnyttämä,
isoilee Zeyn-sukuisen Pallaan rinnalla!

Kauhistuneina katosivat Nymfat Tmoolon viini-vuoriin.

Mutta Arakne istui paikallansa entistään vielä pöyhkeämpänä, ylpeili
kätensä teoksista, ja kertoi kaikille, joitten vaan teki mieli kuulla,
ettei hänen vertaistansa ollut ei taivaassa eikä maan päällä. Tämmöistä
kuullen katsoivat nuoret vanhoihin, epäyksissään mitä arvella
tänkaltaisesta itsensä ylistämisestä, mutta vanhat pudistivat päätään ja
läksivät pakoon sanoen: ”ylpeys käy lankeemuksen edellä; rangaistuksi
tulee mi pöyhistelee jumalien vertaisena”.

Ja kuten vanhat sanoivat, niin kävikin.

Kerran kävi Araknen tykönä eräs vanha vaimo. Koukistunut oli iäkäs
vartalo, valkeita hapsia riippui ohimoilla. Vanhus tuli Araknen viereen,
missä tämä kangastuolissansa istui. Hän ihasteli kaunista kangasta ja
sanoi samaten kuin Nymfat olivat sanoneet ja heidän mukaan kaikki
muutkin, että Pallas itse varmaan oli hälle oppia antanut, koska
kudelmat näyttivät melkein jumalallisilta.

”Pallas” ja taasen ”Pallas”! — tämä vihastutti Araknea syvästi, ja hän
nuhteli vanhusta kovilla sanoilla: Missä oli siis Pallas osoittanut,
että hän muka voi kutoa niin hyvin? ei, vaan hän, Arakne, oli jotain
näyttänyt, ja samaten kuin hän ihmisistä oli etevin taidossaan, samaten
voitti hän taidossa myöskin itse jumalat.

Hämmästystä kuvasteli vanhuksen kasvot, kun hän tämmöisiä sanoja kuuli.
Hän tahtoi pöyhistynyttä oikaista, korotti sentähden ääntänsä ja
virkkoi: ”Iän kanssa ei seuraa suruja ja murheita paljaastansa, vaan
myöskin kokemusta. Älä siis ota pahaksuakses neuvoani, sillä paljon olen
maailmassa nähnyt. Niin tiedän mä myös yhtä: missä ihmiset ovat
hurskaita, siinä ovat korkeat jumalat suopeita, mutta missä ihmiset
ylpeilevät, siinä jumalat vihastuvat. Uljaile vaan mieltä myöten
olemalla ihmisten joukossa etevin, mutta väistä jumalatarta, älä pyri
hänen rinnallensa, vaan ano häneltä anteeksi ajattelemattomat sanat, ja,
usko se, anteeksi-saamista hän ei sulta kiellä”.

Tätä kuullessaan Arakne punastui — ei hävystä, vaan vihasta. Silmänsä
kiiltivät tulisina, tuskin voi hän kättänsä hillitä:

”Köyhänä tulet sinä tänne” — huusi hän vanhukselle — ”köyhänä
terveestä järjestä ja vanhuuden heikontamana; paha on elää liiaksi
kauan. Saarnaa oppisi tytöillesi ja pojillesi, jos niitä semmoisia sulla
on. Minä sun oppiasi en tarvitse, voin itse antaa oppia itselleni. Älä
myöskään usko, että tuhmat sanasi olisivat ajatustani muuttaneet, ei,
minä pysyn lausutuissa sanoissani. Miks’ei tule Pallas tänne? Miksikä
pelkää hän kilpailla kanssani julkisessa kilvassa?”

”Hän tulee, usko se”, vastasi vanhus, kääntyi Araknesta, oikaisi itsensä
pystyyn niin että hän muodoltaan tuli suurien jumalien näköiseksi, ja
katosi.

Vanhus ei ollut kukaan muu kuin Pallas itse, joka oli ottanut
ihmismuodon, koettaaksensa kuinka kauas Arakne menisi julkeudessansa.

Ja hän tulikin takaisin korkean jumalattaren muotoisena, suuren
jumalattaren näköisenä, Nymfojen palvelemana, monilukuiset jumalalliset
olennot ympärillänsä. Arakne pelästyi; tumma rusko leveni hänen
kasvoinsa yli, mutta katosi äkkiä tulena syöpyvänä.

Ihmisluonto, ken selvittää sinun vastakohtiasi: Sokea ylpeys esti
Araknea lankeemasta alas jumalattaren etehen, esti häntä anteeksi
pyytämästä. Vaikka salainen kauhu häntä värisytti, hän pysyi
turhamielisessä päätöksessään kilpailla itse jumalattaren kanssa.

Niin oli siis asia selvään todistettu; ei edes Pallas jumalatar,
läsnäollen olympisessa kirkkaudessaan, voinut häntä enään oikealle
johtaa. Se ei siis ollutkaan kevytmielisyyden varomattomia sanoja, vaan
se oli sydämmen täysi paatumus.

Miten rankaisevat jumalat semmoista hurjaa röykkeyttä?

Pallas otti sukkulan ja koski sillä Arakneen; hapset, nenä, korvat
katosivat, pää ja vartalo kutistuivat, sormet muuttuivat jaloiksi, ja
taidokkaan maionialaisen immen sijasta mateli suuri hämähäkki laattian
yli ja katosi kattoräystään alle.

Näin rangaistiin Arakne.

Mutta taidollisuuden antoi Jumalatar hänen pitää. Sentähden kutoo hän
vielä taidollisia ja hienoja kudelmiansa, mutta eivät ihmiset niihin
ihastu niinkuin entisiin, vaan, missä hän on niitä laskenut ihmisten
tiehen, siellä ihmiset päin vastoin pyyhkivät ja särkevät ne pois. Ei
myöskään ole entinen ylpeys hänestä lähtenyt, vaan lisäksi on hän vielä
tullut vihaiseksi ja äkäiseksi. Kun sentähden nuo pienet lenteleväiset
hyönteiset tulevat ihmettelemään noita hänen konstillisia kudelmiansa ja
silloin tarttuvat hänen verkkoihinsa, niin heti hyökkää hän piilostansa
niiden päälle, imee heidän veren suuhunsa ja poistaa ne sitten pois
verkoista.

Ja kaiken tämän tähden tuntuu hän ihmiselle vähän harmittavalta, vaikka
hän muutoin ei ole mikään vahingollinen, päin vastoin hyötyäkin tuottava
olento.

VI.

Alkeste.

Oli eräs noita Pohjolan suloisia valo-iltoja, jolloin yö on vaan päivän
jatkona.

Tapa ja taipumus oli meidät taasen saattanut tuohon juhlallisen
kauniisen saareen, sinne missä kuolleet vaivoistansa lepäävät ja kumeat
kuuset humisevat molempain meidän vanhempaimme hautojen ylitse. Saaren
kummallakin puolella kohisevat kosket yhdistivät syviä säveleitään illan
juhla-sointuun. Säteilevän purppura-meren ympäröitsemänä viipyi vielä
päivän kulta-kerä punertavana taivaan rannalla, ikään kuin epäillen
pitikö rannan alle laskeuman, koska niin pian kumminkin oli nouseminen.
Epäilivät niin ikään laulu-lintuset puun oksilla, oliko nyt yö vai
päivä. Makuusalle valmistautuen he, päät kallellaan, tirkistelivät
laskeuvaa aurinkoa, mutta eivät malttaneet olla pikku viserrettä silloin
tällöin visertelemättä.

Palajaminen ei ollut mieleemme; astuskelimme vitkaan. Ja ennenkuin
olimme rantaan päässeet, oli jo päivä uudestaan noussut taivaan rannan
yli ja levitti nyt säteillänsä niin ihmeen kummallisia, monenkaltaisia
valo-värejä ristien huippujen ympäri, että hämmästyen seisahduimme
ihmettelemään. Oli ikään kuin uuden-elon aamukoite, joka kirkasti
kuoleman tummia yö-majoja, ennustaen heillekin nousevaa päivää.

Kuolleet jälleen nousevat. Kansojen kuvitus tätä kuvailee monenlaisessa
eri muodossa itsekunkin kansan eri luonteen mukaan. Mutta tietävätpä
tarut siitäkin kertoa, että kuolleet joskus palajavat vielä tähänkin
samaan elämään, jonka he jo kerran ovat jättäneet. Tätä kertovat
Kreikkalaiset Alkestestäkin.

                                                  ⸻

Alkeste oli Jolkon kuninkaan, Peliaan tytär Thessaliassa. Hänen äitinsä
nimi oli Anaxivia.

Alkeste oli nuori ja kaunis, ja, mikä vielä parempi oli, hän oli siviä
ja hurskas. Hänen maineensa olikin levinnyt lavealle koko Thessalian
maassa vieläpä ulommaksikin, ja moni kuninkaallinen kosija kaukaisilta
mailta oli koettanut onneansa, saadaksensa omakseen tätä kirkasta
helmeä. Mutta ei kenkään voinut täyttää niitä ehtoja, jotka tähän
vaadittiin: voittaa immen suosiota ja valjastaa vaunut jalopeuroilla ja
metsäkarjuilla, jotka olivat Thessalian metsästä pyydettävät. Tämä oli,
näet, isän järkähtämätön tahto.

Feren kaupungissa, Thessalian pelasgillisella tasangolla, eli tähän
aikaan ruhtinaallinen nuorukainen, nimeltä Admeto. Hän oli niin kaunis,
että häneen itse jumalatkin mieltyivät, ja varsinkin oli hän tuon
loistavan valo-jumalan Foibo Apollonin lemmityinen. Myöskin oli hän
uljas ja urhea. Satu tietääkin hänestä kertoa, että hän otti osaa tuohon
vaaralliseen, saduissa ylistettyyn kalydoniseen metsästykseen sekä
argonautiseen sotaan. Hänen isänsä Feres oli Feren kaupungin hallitsija.

Maine kuninkaantyttären erinomaisesta kauneudesta ja siveydestä oli
Admetonkin korviin joutunut, ja hän päätti hänkin lähteä neitoa
kosimaan. Ja erehtyikö vai ei, mutta niin kait hänestä näytti, että
siveä neito häneen katseli ihan toisilla silmillä kuin muihin
kosijoihin. Tämä hänen uskaliaisuuttansa yllytti. Mutta kuinka
yrittikin, kuinka monta kertaa olikin henkensä menettää koettaessaan
tuota toista ehtoa täyttää, niin hän ei vaan onnistunut; jalopeurat ja
metsäkarjut oli mahdoton saada vaunujen eteen valjastetuiksi.

Vihdoin kun huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, hän raskaalla mielellä
palasi kotiinsa takaisin. Mutta hempeän neidon ihana kuva poltti kovasti
hänen sydäntänsä; kaunis nuorukainen surkastui.

Admetolla oli ystävä, joka tällä erää paimenena kaitsi hänen karjaansa.
Hän oli vartaloltaan ja käytökseltään niin korkea ja jalo, kuin olisi
hän joku ihmiseksi pukeunut jumala. Kaikki naapurit he arvelivatkin,
ettei paimen voinut olla kenkään muu kuin itse karjojen korkea
hallitsija, Hermes jumala. Sillä sill’aikaa kuin tämä paimen oli Admeton
karjoja kainnut, olivat ne niin suuresti karttuneet, että olivat
lihavimmat ja lukuisimmat kaikista, ja kun metsän pedot muita karjoja
raateli, niin eivät Admeton karjoissa vohlaistakaan koskeneet.

Tälle ystävällensä Admeto suruansa valitti. Paimen heti hänen mieltänsä
rohkaisemaan, lupasi apuansa, ja niin päätettiin yhdessä lähteä uudelle
kosija-matkalle.

Ja nytpä havaitsikin Admeto, ettei jalo paimen ollutkaan kenkään muu
kuin korkea jumala. Se oli itse Apolloni, joka, saadaksensa sitä
useammin olla rakkaan Admeton parissa, oli paimeneksi muuttaunut.

Tämän avulla Admeto Thessalian metsissä kahlehti jalopeurat ja
metsäkarjut, eikä aikaakaan ennenkuin nämä seisoivat vaunujen valjahissa
niin kesyinä kuin virmaiset ratsut ainakin.

Yhdessä Apollonin kanssa hän oudolla juhdallansa nyt ajoi Peliaan palatsiin,
jonka asujat kauhulla katselivat kauhistavaa näköä.

Mutta määrätyt ehdot olivat nyt täytetyt, eikä muuta: Alkeste tuli
Admeton puolisoksi ja nuori parikunta eleskeli sitten Feren kaupungissa,
tavattoman ja harvoin nähdyn onnen omina. Apolloni yhä Admeton karjoja
kaitsi.

Mutta vaikka Admeto näin oli mahtavan jumalan erinäisessä suosiossa, hän
ei kuitenkaan voinut välttää sitä kohtaloa, joka kullekin ihmiselle
säädetty on. Ja Apolloni, vaikkapa jumalakin, ei voinut toisten jumalain
oikeuksia polkea eikä heidän tointansa häiritä.

Jumalallisten olentojen joukossa oli, näet, Moirillakin tärkeät
tehtävänsä. Moirat olivat kohtalon kovat ja tarkat, lahjoamiselle ihan
mahdottomat jumalattaret. Luvultansa kolme, oli heillä itsekullakin oma
virkansa. Heti kun ihminen syntyi, rupesi, näet, Klotho-Moira
syntyneelle elämänlankaa kehräämään. Tätä lankaa sitten Lakhesis-Moira
jakeli ja mittasi itsekullekin ihmiselle sen mukaan, miten pitkä kunkin
elämä oli tuleva. Ja vihdoin kun elämän-juoksu oli loppuvaksi määrätty,
silloin kolmas Moira Atropo leikkasi ihmisen elämän-langan poikki ja se
ihminen silloin joutui Tuonelan omaksi, se on: lähti Haadekseen. Näin
oli ijankaikkisuudesta säädetty, eikä sitä voinut välttää, ei kuningas
eikä liioin kerjäläinenkään.

Nyt oli Admetonkin elämän-lanka loppumaisillaan; hän sairastui. Silloin
läksi, Admeton tietämättä, Apolloni Moirain luo ja pyysi, että hänen
lemmikkinsä pääsisi kuolemasta. Mutta Moirat olivat järkähtämättömät, ja
Atropo jo valmistihe lankaa leikkaamaan. Hartailla rukouksillaan korkea
jumala ainoastaan sen saavutti, että Admeto pääsisi kuolemasta, jos
hänen kuolinhetkellänsä joku hänen omaisistansa tarjousi kuolemaan hänen
sijastaan.

Tämän ehdon Moirat hänelle myönsivät, koska tiesivät, ettei kukaan
ihminen ennen aikojaan halunnut Haadeksen kamaliin kammioihin.

Tällä lupauksella Apolloni kiirehti takaisin Admeton palatsiin, jossa
haikea suru jo oli vallalla. Admeto makasi kuolin-vuoteella
miemoksissaan. Hänen omaisensa seisoivat vuoteen ympäri kyyneleitä
vuodattaen, valitushuutoja kajahuttaen.

Ja nytpä sai huomata, kenenkä rakkaus oli syvin ja puhtain. Admeton isä,
joka oli haudan äärellä hapuileva vanhus, epäsi kuollaksensa poikansa
sijasta. Äidin rakkaus ei sekään ollut tarpeeksi voimallinen
saattaaksensa emoa kuolemaan oman lapsensa edestä. Mutta puhtaalla
innostuksella tarjosi vaimo henkensä alttiiksi rakastetun puolisonsa
pelastukseksi. Häntä ei kuoleman kauhut voineet epäilyttää.

Moirain määräämä ehto täytettiin ja heidän lupauksensa kävikin toteen:
Atropo-Moira leikkasi Alkesten elämän-langan poikki, mutta jätti Admeton
langan leikkaamatta, Alkeste kuoli ja Admeto toipui.

Mutta Admeton suru ja epätoivo, kun hän sai kuulla mitä oli tapahtunut,
oli ääretön. Ei voinut sekään häntä lohduttaa, että koko Thessalian maa
häntä ylisti siksi mieheksi, jolla oli ollut uskollisin, hurskain ja
alttiin vaimo maan päällä.

Mutta jumaloilta ei ole mitään kätkettynä; ja niinkuin he pahaa
kostavat, niin myöskin palkitsevat hyvän. Jumalat pitivät korkeassa
Olympossa neuvoa, miten palkita Alkesten uskollisuutta. Ja neuvottelun
päätös oli se, että Olympolaisten sanansaattaja, siipi-jalka Hermes jumala,
lähetettiin kuoleman maan-alaiseen valtakuntaan, Hadekseen,
rukoilemaan, että Alkeste päästettäisiin takaisin elämään. Hadeksen
kuningas Plutonin korkea puoliso, tuo mainio Persefone, liikutettuna
Alkesten hurskaudesta, olikin valmis tähän myöntymään; hän teki vielä
senkin kunnian Alkestelle, että hän itse saatti häntä pois Hadeksen
ilottomista tuvista elämän-iloon takaisin.

Admeto eli sitten uskollisen Alkestensa kanssa jos mahdollista vieläkin
onnellisempana. Ja kun pian sen perästä Admeton isä ja äiti kuolivat,
niin tuli Admeto isänsä jälkeen Feren kuninkaaksi ja Alkeste
kuningattareksi, jonka vertaista ei muualla.

Ja mihin maailman ääreen levenikin maine Alkestesta, niin häntä
ylistettiin koko sukupuolensa valioksi, ja jumalille uhrattiin
kiitos-uhria, kun olivat niin erinomaisella tavalla uskollisuutta
palkinneet. Sillä Hadeksesta palanneeksi ei tietty ketään muuta, kuin
ani-harva. Mutta Alkestelle avasi hänen hurskautensa ja vilpitön
uskollisuutensa Hadeksen muille iki-suljetut portit.

VII.

Ekho elikkä Kaiku.

”Kuule, kuinka kaikuu!” olet sinä usein ihastuksella huudahtanut, kun
näkymättömät henget vuoren rotkoista tahi metsän tummuudesta ovat
kerranneet ääntä eli jyminää, joka kuuluu sinun likelläsi. Ja ihanahan
kaiku on, kun se kaukaa vastaa nuorison iloisiin lauluihin, metsästäjäin
kajahtaviin torviin taikka ylpeän juhla-saaton riemuisaan ryminään.

Kaiku on usein yhdenkaltaisuutensa tähden ihmis-äänen kanssa oikein
peloittavainen. Muistan hyvin vielä tuon viileän Elokuun-illan, jolloin
hiljaa soutelimme järven tyyntä sinikalvoa. Kirkas kuu jakaeli hopeaista
rikkauttansa niin runsaasti, että sanoit haluavasi ainoastaan sadannen
osan tästä rikkaudesta, voidaksesi sinä vuorostas jakaella sitä armaalle
kansallesi. Veneemme oli tullut tuon korkean, rannalla kohoavan vuoren
juurelle, ja jyrkkä kallio-seinä kertasi nyt sanojasi niin peloittavalla
tarkkuudella, että selvään näin, kuinka hento olentosi vavahti.

”Se oli varmaan ihmis-henki, joka vuoresta vastasi”, sanoit sinä vielä
liikutettuna, kun maalle olimme laskeneet. Ja todellakin, ihmis-henkihän
se on.

Kaiku on kuitenkin sen ohessa yhtä usein ilokas, leikitteleväinen ja
pilkallinen. Riemua jos lasket, niin riemahtaapa kaikukin; laulua jos
virität, niin virittääpä kaikukin, ja lorua jos lörpöttelet, niin
lörpöttääpä kaikukin.

Senpä tähden koko kaiku välistä on sinulle näyttänyt suulaalta naiselta
eli tytöltä kielekkäältä, joka ilman aikojansa pajattelee. Ja niinpä se
onkin; Kreikkalaisilla on hänestä tämmöinen satu:

                                                  ⸻

Ekho (Kaiku) oli Oreadi eli vuori-Nymfa Boiotian maakunnassa suloisessa
Hellaassa. Hän oli iloinen ja kaunis, niinkuin jumalalliset olennot
ainakin, mutta sen ohessa myöskin leikillinen ja niin puhelias, että
hänen kauniit toverinsa kutsuivat häntä ”moni-puheiseksi”. He pitivät
hänestä kuitenkin hänen ilo-mielisyytensä tähden jopa hellittelivätkin,
sillä sukkelan kielensä kautta oli hän usein tilaisuudessa heitä auttaa.

Nymfat olivat, niinkuin tiedät, puoli-jumalallisia olentoja, joidenka
elämä oli autuaallista riemua ja työttömyyttä vaan. He rakastivat iloa,
laulua ja tanssia. Sentähden oli heidän seuransa varsin mieluinen
kaikille, itse jumaloillekin. Sillä samaten kuin kuolon-alaiset,
rakastivat kuolemattomatkin suloisia tansseja, lauluja ja riemullista
iloa. Niin tuo lystillinen ruma Pan-jumalakin. Kun tämä oli saanut
valmiiksi sulo-äänisen huilunsa, jossa Syrinki-Nymfan henki eli, ja,
tätä mieluisaa soitinta soittaen, kulki vuoria, laaksoja, niin silloinpa
iloisat vuori-Nymfat tanssivat hänen ympärillänsä, yhdistivät heleät
äänensä hänen soitantoonsa ja lauloivat hänen kunniakseen jumalallisia
ylistysvirsiä.

Mutta eipä yksistänsä Pan mieltynyt vuoren-neitojen ilohon. Itse taivaan
korkea isäkin, Zey Olympolainen, lievitti monta kertaa raskaita
hallituksensa huolia, ottaen osaa soreain Nymfain seuroihin. Hän
ilahutti silloin kuninkaallista sydäntänsä katsellen kaunokaisten
armaita kööri-tansseja, kuunnellen heidän riemu-laulujaan. Ja joskuspa
saattoi tapahtua, että jumalain korkea isä niin riemastui näistä
ilokisoista, että hän, hetkeksi unhottaen olympillista majesteettiansa,
itse ylhäisyydessään otti osaa jumalallisten neitsyjen riemuihin ja
tanhueli heidän parissansa. Ihanat immet olivat silloin ylin määrin
ihastuneet pilvein-johtajan suopeaan armoon.

Mutta yksi oli, jota tämmöinen käytös ei ollenkaan ihastuttanut. Se oli
taivaan jalo ruhtinatar, korkeamielinen Hera elikkä Juno. Ei hän voinut
kärsiä sitä, että hänen korkea puolisonsa huvitteli itseänsä
puoli-jumalallisten Nymfain seuroissa, hän joka oli korkein jumalallinen
olento, taivaan ja maan herra, jumaloiden ja ihmisten luoja, luonnon
ikivaltias ja hallitsija. Ja mikä paha huhu siitä voi nousta, että
Olympon ruhtinas etsi huvitusta Olympon ulkopuolelta!

Kaikin mokomin oli tämä estettävä.

Tähän tarkoitukseen hän koetti äkki-arvaamatta ilmestyen hämmästyttää
puolisoansa, kun tämä oli Nymfojen seurassa. Mutta turhaanpa hän koetti
heidän tanssi-kisoihin päästä kenenkään huomaamatta. Joka kerta kuin hän
jo luuli pääsevänsä tarkoituksensa perille, oli vilkas Ekho hänen
tiellänsä viivytellen häntä vilkkaalla puheliaisuudellansa, siksi että
kaikki Nymfat ennättivät hajota ja tulen-leimahuttaja palata takasin
Olympoon.

Näin kävi useita kertoja. Aina oli kielekäs Ekho hänen tiellänsä.

Viimein ei ollut Heralla muuta neuvoa, kuin toimittaa Ekho pois tieltä.
Ja niin hän tekikin.

Kiivastuneena monista yrityksistänsä, jotka Ekho aina teki turhiksi,
otti Hera häneltä pois puhe-taidon, jättäen sitä hänelle ainoastaan sen
verran jälelle, että hän voi matkia toisen viimeisiä sanoja, mutta ei
itsestään virkata yhtään sanaa, eipä edes antaa mitään ääntäkään.

Tämmöisen rangaistuksen sai Ekho. Ja että se tuntui kovalta semmoiselle,
joka oli tottunut aina puhumaan, aina kieltänsä liikuttamaan, sen arvaa
jokainen. Halu puhumaan, näet sä, ei kadonnut taidon kanssa. Se yhä
pysyy hänessä. Senpä tähden liehuu hänen halukas henkensä kaikkialla,
saadaksensa kuulla jotain ääntä, jota hän heti matkii.

Sillä matkimis-halunsa ei rajau ainoastaan ihmisten puheisin. Ei,
kaikkia ääniä hän kertaapi. Ihmisiä hän kyllä ei enään voi pettää, mutta
välistä onnistuu se hänelle eläinten suhteen. Tästäpä esm. tulee, että
välistä saapi kuulla koirien hurjasti haukkuvan ja haukkuessaan
kiihtymistään kiihtyvän ihan silmittömiksi, vaikk’ei siihen voi mitään
syytä havaita. He haukkuvat silloin Ekhoa, jota he luulevat ilkeäksi
ärsyttäjäksi, joka tahallansa tahtoo heitä pilkata. Ja ovatko he siinä
asiassa niin peräti väärässäkään?

Kuinka lieneekään: Ekho sai rangaistuksen, eipä aivan vähäistäkään.
Tästä voisi monelle sinun kauniista sisaristasi — Ekhon sukulaisia —
antaa opettavaisen neuvonkin. Mutta sitä en ainakaan minä rohjenne
tehdä, olkoon se siis tekemättä.

Sen sijaan tahdon kehoittaa sinua valittamaan Ekhon surullista kohtaloa,
joka ei tähänkään vielä loppunut. Pyydän sinua lukemaan seuraavankin
kirjeen. Siinä tulet tuntemaan Ekhoa hellemmältäkin puolelta. Tulet
havaitsemaan, että Ekhon sydän oli lämmin kuin muidenkin ja että hän
tästä sai katkeraa huolta kärsiä.

VIII.

Narcissi.

Istuimme kerran puiden varjossa lemuavassa tuomikossa ja katselimme
miten pääskyt, jotka ilo-äänin riemastellen saivat ilman kajahuttamaan
kirkkaita säveleitään, nuolen nopeina mutta milloinkaan erehtymättä
pujahtivat syviin pesiinsä, joita olivat sadottaisin kaivaneet
vastaiseen joenrantaan. Edessämme kiiruhti joki virtojansa, jonka
vuolteisin kesä-aurinko kylvi kimeltelevää kultaansa.

Puhuimme siitä kauneudesta, minkä taivas niin runsaasti on maailmaan
istuttanut. ”Mutta mikä on kauniin, kaikkein kauniin maan päällä?”
kysyit sä silloin.

Aivan epäilemättä vastasin minä: ”ihmiskasvot”. Sinä punastuit ja
katsoit minuun nuhtelevalla silmän-luonnilla. Eikö niin: sinä luulit
minun puhuvan maireen kohteliaisuuden mitättömiä sanoja vaan? Näin sen
selvään. Sä käänsit puheesi äkkiä toisanne, ja olit unohtavanasi koko
asian.

Vakuutan sulle kuitenkin, että lauseeni ei ollut ajattelematonta
liehitystä vaan. Todistakoon minun puhtaaksi sen suloisen kukan
historia, joka narcissin nimellä kasvaa kasvihuoneessasi.

                                                  ⸻

Narkisso oli maailman kauniin nuorukainen.

Hän oli niin kaunis, että kaikkein kauniimmat nuorukaiset ja immetkin
hänen rinnallansa olivat kuin keskinkertainen veistokuva Feidiaan
teoksen rinnalla. Sentähden arvelivatkin muutamat, ettei hän ollutkaan
ihminen, vaan ihmismuotoon puettu jumala, joko sitten itse Apolloni tahi
nuori Dionyso jumala.

Mutta päivän jumala se ei ollut, eikä myöskään viiniköynnöksillä
seppelöitty Bakkho. Olihan se ihminen vaan, vaikka kyllä jumalallista
sukua. Sillä hänen äitinsä oli Okeano-jumalan tytär Liriope, ja hänen
isänsä Kefisso niminen virran-jumala.

Jo hänen syntyessään havaitsi äiti lapsukaisen erinomaista kauneutta. Ja
koska jumalain antamat tavattomat avut aina tekevät vanhemmat
levottomiksi heidän lemmityistensä puolesta, niin kuulusteli
Narkissonkin äiti tietäjän ennustelmaa. Mainio Teiresias-tietäjä
sanotaan silloin vastanneen, että ”poika pääsisi korkeaan ikään, jos hän
ei tulisi itseänsä tuntemaan”.

Siihen aikaan ei ymmärtänyt kukaan tätä ennustelmaa, ei äitikään. Mutta
jälestäpäin piti sen valitettavasti tuleman aivan selväksi.

Kun nuorukainen oli näin erinomaisen kaunis, niin eipä ihmettäkään, että
kaikki immet häneen lemmistyivät ja että kaikki miespuoli häntä katsoi
koko miessuvun kaunistukseksi ja kunniaksi.

Mutta kauneuden ohessa oli Narkisso myös saanut jumaloilta hyveitä
semmoisia, jotka eivät aina seuraa kauneutta. Hän näet oli yhtä kaino ja
viaton kuin kauniskin. Sentähden hän ei ymmärtänyt naisten ihailevia
silmän-luonteja ja imartelevia kehoituksia, eikä kuullut miesten
liehakoitsevia puheita.

Niiden naisten joukossa, jotka Narkissoa lempivät, oli myöskin
Ekho-Nymfa. Tämä lempi häntä innollisesti, hartaasti. Mutta Narkisso jäi
tälle yhtä kylmäksi kuin muillekin.

Kerran oli Narkisso metsästäessänsä eksynyt pois tovereistansa ja
joutunut olemaan yksin metsässä. Niinkuin monasti muulloinkin oli
lemmistynyt Nymfa nytkin näkymättömänä seurannut kaunista nuorukaista,
saadaksensa häntä ihaella. Kuinka halusi hän tulla näkyviin nuorukaisen
eteen! — mutta immellinen kainous sitä esti. Kuinka halusi hän
puhutella nuorukaista, saadaksensa hänelle lausua syvää lempeänsä! —
mutta luonto sitä esti. Sillä hän ei voinut aloittaa mitään puhetta,
ainoastansa kerrata mitä toinen sanoi. Tämmöisenhän rangaistuksen Hera
oli hänen päällensä pannut. Jos oli rangaistus muutoinkin tuntunut
raskaalta, niin nyt se tuntui kärsimättömältä.

Pakoitetusta äänettömyydestänsä Nymfa kuitenkin vihdoin pääsi. Narkisso
luuli kuulevansa jotain ääntä ja huusi metsään päin kääntyen: ”onko
täällä ken?” — ”Täällä ken!”, vastasi onneton Nymfa, koettaen näihin
sanoihin panna koko palavan lempensä hartauden.

Narkisso kuuli äänen ja katseli ympärillensä. Vaan kun hän ei ketään
nähnyt — sillä Nymfa yhä pysyi näkymättömänä — hän taasen huusi: ”Tule
tänne!”, luullen kuulleensa jonkun toverin äänen. Ekho taas, joka luuli
nuorukaisen hänelle puhuvan ja jota naisen kainous esti tekemästä
ensimäistä askelta, käski samoilla sanoilla nuorukaista luoksensa.

Kun Narkisso ei nytkään vielä nähnyt puhujaa, jonka ääntä hän likeltänsä
kuuli, hän viimein huusi: ”Yhtykäämme!”, ja Ekho, jonka innollinen lempi
nyt voitti kaiken pelon ja joka yhä luuli kauniin nuorukaisen puhuvan
hänelle, juoksi vuori-Nymfan ihanassa muodossa esiin, rientääksensä
nuorukaisen syliin, hänkin puolestansa lausuen: ”Yhtykäämme!”

Mutta kun nuorukainen näki, että se oli nainen, jota hän tällä tavalla
oli puhutellut, hän suuresti hämmästyi, ja töytäsi nopeasti tiehensä,
jättäen hempeän Nymfan sinne.

Yksin jäätyänsä onneton Ekho ikäänkuin heräsi unesta. Jos tämä uni oli
ollut toivoa täynnä, niin oli nyt todellinen tila sitä toivottomampi,
julmempi. Hän, Ekho, jumalallinen olento, oli julkisesti halveksittu,
hänen lempensä häpeällisesti ylenkatsottu.

Syvästi nöyristyneenä ja särjettynä sydämensä puolesta pakeni
ylenkatsottu Nymfa metsiin, ja peitti kauniit kasvonsa lehtien varjoon.
Muiden seuraa hän ei enään kärsinyt, vaan piileksi tummissa luolissa ja
vuoren-rotkoissa. Ravintoa hän ei nauttinut ensinkään. Suru ja katkeruus
kalvasi ruumiin raittiutta; hän lakastui, riutui ja viimein muuttui
ennen ihana ruumis kiveksi. Siitä asti kaikuu aina vuoret ja kalliot,
sillä ne ovat Ekho-nymfan ruumista. Mutta ääni oli nyt ainoa, mikä vielä
oli jälellä suloisesta onnettomasta olennosta.

Narkisso oli harras metsästäjä ja oleskeli sentähden mielellänsä
metsissä, ajellen hirviä ja muita metsän kepeä-jalkaisia eläimiä.

Eräällä paikalla metsässä oli lähde. Vesi oli siinä niin kirkas kuin
taivas, pinta niin kaunis ja tyyni kuin immen silmä. Paimen karjoinensa
ei ollut ikinään sen vierille joutunut. Mikään lintu ei ollut sitä
hämmentänyt, mikään peto ei ollut sen hopea-peiliä turmellut, mikään puu
ei ollut siihen vähintäkään rikkaa karistanut. Lähteen laidoilla kasvoi
tuuhea vihanta ruoho, ja korkea tumma metsä pysähytti auringon palavia
säteitä, tehden ilman raikkaaksi. Paikka oli viehättävä virvoitus-sija
suven näännyttävässä helteessä, siinä oli puhdas vesi ja viileä siimes.

Väsyneenä metsästyksestä ja palavana päivän kuumuudesta tuli nuorukainen
tälle lähteelle. Hän laskeusi pehmeään ruohoon. Ja koska päivän helle
oli tuottanut kovan janon, niin teki nuorukaisen mieli viilistää
itseänsä raikkaalla, houkuttelevalla vedellä. Hän kohensi itseänsä
sentähden lähteen partaalle polvillensa seisomaan ja kallistihe
eteenpäin, juodaksensa kirkasta vettä — mutta jäi hämmästyneenä
kyyryllensä. Lähteen hopeaisessa syvyydessä hän näki olennon niin
kauniin, ettei hänen vilkkain mielenkuvituksensa eikä rohkeimmat
unelmansa ikinään olleet voineet mitään senvertaista luoda.

Se oli hänen oma kuvansa, jota hän tietämättä, tuntematta näki.

Kummastuneena, ihastuneena hän katseli ihanata ihmettä. Semmoista hän ei
ollut koskaan aavistanutkaan. Hän ihailee sen kauneutta. Hän ihmettelee
sen kihara-hiuksia, jotka olisivat sopineet itse ihanalle
Bakkho-jumalalle; hän ihmettelee kauniisti-kaareilevaa otsaa, joka olisi
ollut itse Foibollekin koristukseksi; hän ihmettelee silmäin
taivaallista sulo-loistoa, joita hienot silmäkarvat varjosivat kuni
pilven kulta-ripset aamu-aurinkoa; hän ihmettelee Afroditen-kaltaisia
poskia, Heben huulia, Artemiin kaulaa ja hartioita. Hän on ylen
ihastunut.

Ja mitä enemmin hän katselee, sitä enemmin hän innostuu. Hän on niinkuin
lumottuna. Hän rakastaa, rakastaa innollisesti tuota suloista olentoa,
joka elää lähteen syvyydessä. Ja kohta hän havaitsee, että tuo suloinen
olento rakastaa häntä takaisin. Sillä koska ikänänsä hän, rakkaudesta
innostuneena, aukaisee sylinsä häntä kohtaan, aukaisee tuo
lähteessä-olevakin sylinsä; ja koska ikinänsä nuorukaisen huulet
vavahtavat suutelemaan suloista olentoa, vavahtaa myöskin tuon
rakastetun huulet lähteessä.

Kova kohtalo estää kuitenkin heitä yhteen tulemasta. Joka kerta kun
nuorukainen jo on niin likellä lemmittyänsä, että huulet melkein jo
koskevat rakastetun huulia — niin hämmentyy vesi lähteessä ja ihana
olento on kadonnut.

Hän huutaa kadonnutta, vaikeroitsee. Hän syyttää häntä sydämen
kovuudesta, kun voipi niin julmasti leikitellä hänen kanssansa. Hän
valittaa jumaloiden kovuutta, mitkä eivät salli hänen päästä rakkaansa
luokse. Hän lausuu surunsa ilmalle, metsälle.

Ja kun hän on vaikeroinnut, syyttänyt, valittanut, hän taasen palajaa
lähteen partaalle — ja samat menot uudistuvat taas.

Kuitenkaan hän ei väsy rakastamasta. Hänen sielunsa on lumottu
rakastettuun olentoon. Lähteen ääreltä hän ei enään voi lähteä.

Mutta onneton rakkaus tuottaa hengelle kuoleman. Kun nuorukainen turhaan
sai huo’ata lemmittyänsä, joka ei kohonnut lähteen syvyydestä, niin
henkensä voima riutui. Kuni kedon kukka vaalenee ja lakastuu, kun syksyn
tullessa kesä-auringon lämmin laimistuu, niin vaaleni, lakastui
nuorukainenkin. Ja viimein hän erkani elosta.

Kun leveni tieto, että kaunis Narkisso ei enään ollut hengissä, tulivat
Nymfat itkemään hänen kuoloansa ja valittamaan hänen onnetonta
rakkauttansa. Siinä itkivät Naiadit eli Lähde-nymfat, siinä itkivät
Dryadit eli Metsä-nymfat, siinä itki niin-ikään Oreadit eli
Vuori-nymfat. Mutta katkerimmasti kaikista kaikui Ekhon itku, sillä tämä
lempi nuorukaista vielä kuolemassakin.

Ja kun he olivat itkeneet, vaikeroinneet, niin läksivät he puita
noutamaan metsästä, rakentaaksensa lavan, jonka päällä aikoivat polttaa
vielä kuolemassakin kauniin ruumiin.

Mutta kun tulivat lähteelle takaisin, niin ei enään ollutkaan ruumis
siellä. Sen sijaan havaitsivat he kauniin keltaisen ja valkean kukan,
joka kohosi siitä paikasta ruohosta, missä ruumis oli maannut. Jumalat
olivat, näet, tämmöiseksi kukaksi muuttaneet silloisen nuorukaisen,
jonka nimen kukka sai kantaa.

Nyt kävi Teiresias-tietäjän ennustus aivan selväksi: Narkisso ei päässyt
korkeaan ikään, sillä hän tuli tuntemaan itsensä, s. o. hän tuli
näkemään oman kuvansa.

Tämmöinen oli Narkisson historia, josta narcisso-kukka muistuttaa. Tätä
kukkaa pitivät tästä lähin muinais-Kreikkalaiset suuressa arvossa, ja
kehuvat sen kunniaksi, että korkeat jumalattaretkaan eivät katsoneet
alentavaksi joskus kantaa sitä koristuksena. Missä hyvänsä se kasvoi,
niin se luettiin erinomaiseksi kauneudeksi sille paikkakunnalle.
Sentähden eivät unohtaneet runoilijat koskaan, kuvatessaan jonkun paikan
kauneutta, mainita, että siinä kasvoi narcisseja. Niinpä esm.
ikipäiviksi verraton Sofokles eräässä paikassa draamoissansa, joka
paikka on tullut historiallisestikin kuuluisaksi. Kun, näet, runoilija
joutui iälliseksi, syyttivät hänen täysikasvuiset poikansa
tuomioistuimen edessä häntä iän heikontamana mahdottomaksi hoitamaan
talouttansa. Vaadittuna vastaamaan sanotaan Sofokleen silloin vastauksen
asemesta tuomarien kuullen lukeneen erään kööri-paikan vasta
valmistuneesta näytelmästänsä ”Oidipus Kolonossa”, jota kuultuansa
tuomarit yksimielisesti vapauttivat hänen, lausuen, että, joka osasi
niin kauniisti runoella, ei suinkaan voinut olla iän heikontama. Samassa
paikassa hän, kehuen Kolono-lehdon ihanuutta, ei jätä sanomatta, että
siinä myös ”taivaallisen kasteen kasvattamana kukoisti ihana-rypäläinen
narcissi ikuisessa suloisuudessa”.

IX.

Filomela eli Satakieli.

”Miksi satakieli vaikeroitsee?” — Ihmishenki, näet sä, puhuu hänessäkin
ja sentähden hän meitä liikuttaa. Ja jos kysyt, mistä satakieli on
saanut omaisuuden enemmän kuin muut meissä herättää sitä romantillista
mielialaa, jota hänen laulunsa vastustamatta virittää, tai miksikä juuri
hän ennen muita viihtyy yön hiljaisuudessa, taikka mistä syystä hänen
laulunsa niin hyvin sointuu yhteen lemmen unelmien ja lempivien
sydämmien kanssa, niin tietäös, että kauniit sävelet tulevat neitsyestä
hentoisesta ja että ne tästä syystä soivat niin puhtailta, niin
sulovilta.

                                                  ⸻

Kaksi impeä kasvoi Pandionin palatsissa loistavassa Athenan kaupungissa.
He kasvoivat kuin kukkaset, mutta kauniimmat olivat he kaunihimpia
kukkia, sillä heidän ihanat silmänsä puhuivat sisällisestäkin, hengen,
kauneudesta niin rikkaasta, että, kun niihin katsoit, sä luulit
köyhyyden jo tuiki maailmasta kadonneen. Ja Kreikan nuorukaiset, joiden
osalle se onni sattui että saivat näitä impiä nähdä, tunsivat ja
tunnustivat yksin mielin, että olivat nähneet kaunokaisista rikkaan
Hellaan kaunihimmat naiset.

Ja maan kaunokiharaiset pojat kilpailivat voittaaksensa suosiota impien
edessä, uljaat ruhtinaat kävivät heitä kosimassa. Mutta immet eivät
niihin taipuneet, vaan pitivät sydämmensä vapaina toisiansa varten.

”Toisiansa varten” — sillä keskenänsä olivat he tehneet sisar-liiton
semmoisen, että rakastaisivat toisiansa totisesti ja etteivät toisistaan
eroaisi tässä maailmassa, eipä toisessakaan maailmassa, jos suopeat
jumalat semmoista sallisivat.

Ja siltäpä todellakin näytti kuin olisivatkin korkeat jumalat katsoneet
hyväksi toteuttaa sisar-parin tahdon ja päätöksen, ja kuin olisivat
onnen jumalattaret, nuo järkähtämättömät Moirat eli Parcit, kehränneet
sisarten elämänlangat yhdenlaisiksi. Mutta se siltä ainoastaan näytti,
sillä vaikka langat olivat yhtä pitkät, niin oli niihin kuitenkin eri
kohtaloita kierretty.

Metelinen aika sattui maalle. Kuningas Pandioni joutui sotaan toista
kuningasta vastaan nimeltä Labdako, Thebessä. Kun thebeläinen kuningas
näytti pääsevän voitolle, kutsui Pandioni avuksensa Terey’n, joka oli
kuningas Dauliissa. Tämän avulla voitti Pandioni Labdakon, ja
palkinnoksi tarjotusta avusta lupasi Pandioni liittolaisellensa Tereylle
vanhemman tyttärensä Prokne’n, — toisen tuosta ihanasta sisar-parista.
Nuorempi, Filomela, oli jäävä kotiin vanhempain luo.

Surulla ja kauhulla kuulivat kauniit sisaret tämän päätöksen ja
koettivat saada sen peräytetyksi; Prokne itki, Filomela rukoili. Mutta
kuningas oli antanut kuninkaallisen sanansa, ja Terey pysyi oikeudessaan
lujana, vaatien lupauksia turvaavata Zey-jumalata todistajaksi. Ei
mikään auttanut, lupaus kävi toteen: Prokne tuli Tereyn puolisoksi,
Filomela jäi isän huoneesen.

Näin tulivat kaunokaiset siis eroitetuksi.

Mutta Prokne ikävöitsi suuresti entistä onnellista oloansa ja
rakastettua sisartansa; ja pian tuli kaipaus niin palavaksi, ettei hän
enään voinut olla Filomelaa näkemättä. Hänen puolisonsa Terey tarjousi
silloin koettamaan hankkia Pandionilta lupaa Filomelalle käydä häntä
tervehtimässä, jopa lupasi itse perillekin saattaa Filomelan.

Terey läksi nyt Athenaan, tuli Pandionin palatsiin, kertoi asiansa ja
onnistuikin saada isän lupaa tyttärelle. Kaipauksesta vaalennut kukka
tuli ruusuiseksi kuin ennenkin, kun isä hälle tätä ilmoittaen käski
hänen laittauda valmiiksi. Ken oli määrätyllä ajalla lähdölle valmis jos
ei Filomela? Tereyn turvaan suljettuna lähti Filomela isän-huoneesta,
vanhan isän siunauksella saatettuna.

Mutta Tereyn turva, mimmoinen oli se? — Olihan valanrikkojan pettävä
turva.

Terey oli kuningas, Terey oli sukulainen, Terey oli Proknen aviomies;
mutta kuninkaallisuutensa, sukulaisuutensa, uskollisuutensa, kaikki
Terey unhotti himojen tuimasti raivotessa. Onnettomuuden hetki oli
läsnä, turvattoman viattomuuden taivaallinen suojelija oli kääntänyt
kasvonsa pois, päivä laski häpeästä punastuen ilmanrannan alle, kätkien
puhdasta silmäänsä karvauksesta ilkiön kurjasta työstä.

Kun seuraavana päivänä Helio taas ohjasi valovaunujansa taivaslaen yli,
niin oli rikos tehty ja Filomela joutunut rikoksen uhriksi.

Tuskin sai Terey selvin järjin ymmärtäneeksi kahdenkertaista rikostansa
vasten turvatonta impeä ja sukua, ennenkuin uusi hurjuus hänen mielensä
valtasi. Enemmän peljäten ihmisten tuomiota kuin korkeain jumalain,
mitkä uskollisuutta ja oikeutta suojelevat, mietti hän keinon, millä
estäisi Filomelan ilmi antamasta hänen hirveätä rikostansa, ja keksi
uuden ilkityön. Hän leikkasi kauniilta raiskatulta neideltä kielen pois,
sulki hänet huoneesen, jonka hän jätti muutamain hyvien toverien
vartioittavaksi, ja antoi ankaran käskyn, että vankia katsottaisiin ja
kohdeltaisiin aivan niinkuin hän olisi tämän maailman suhteen kuolleena.
Surmata häntä, sitä Terey ei uskaltanut, hän oli siihen liian pelokas,
jumalia luuli hän tällä tavoin vähemmin vihoittavansa kuin jos hän oli
Filomelan hengeltä saattanut.

Terey matkusti tämän jälkeen puolisonsa tykö niinkuin ainakin, ja kertoi
tälle teeskentelevällä sääliväisyydellä, että Filomela oli tiellä
kuollut, ja että hän oli hänen juhlallisesti haudannut sekä manalan
jumaloillekin tavan-mukaiset uhrit tyystin ja täydellisesti suorittanut.

Mutta Nemesis, tuo koston leppymätön jumalatar, jonka tarkka silmä
kaikki huomaa, tuli tällä kertaa yhtä vähän kuin milloinkaan petetyksi.
Hän huomasi heti mitä oli tapahtunut ja mihin Filomela oli kätketty, ja
hankki tälle tilaisuuden ilmiantaa olopaikkansa sen mainion ”kudelman
todistuksen” kautta, jonka vanhat runoilijat ovat runoelmillansa
ikuiseksi tehneet. Filomela, jonka elämän ilo oli loppunut ja joka nyt
eli ainoastaan kostaaksensa, työskenteli, näet sä, vankeudessaan
kutomalla. Niin kutoi hän myös hyvin taidokkaan kankaan, johon hänen
elämänsä surullinen kohtalo oli taiten kuvaeltu. Uskollisen palvelijan
kautta sai hän tämän kankaan Proknelle, ja mitä ei muu ymmärtänyt, sen
ymmärsi heti aavistavainen sisaren-sydän.

Prokne vartoi nyt tilaisuutta saada sisartansa tavata. Tämmöinen
ilmestyikin kun vasta taas vietettiin noita haaveellisia
Dionyson-juhlia, joita kutsuttiin ”kolmenvuotisiksi”, syystä että niitä
vietettiin joka kolmas vuosi. Silloin oli naisten tapa seppelöittyinä,
thyrso-oksa kädessä, karehtia kaiken yötä ympäri seutuja, tanssien ja
laulellen ylistysvirsiä, dithyrambeja ja köörilauluja Dionyso jumalan
kunniaksi. Näiden intomielisten, haltiokkaitten juhlien kestäessä, osasi
Prokne päästä sisarensa vankihuoneesen ja pelasti hänen.

Yhdessä päättivät he nyt kostaa Tereyn julmia ilkitöitä, ja sen he
viipymättä tekivätkin, ja läksivät sitten pakoon.

Mutta jumalat, jotka olivat nähneet Proknen ja Filomelan kärsimykset ja
joiden tuli heitä sääli, antoivat armonsa loistaa sisarille, joidenka
keskinäinen rakkaus oli yhtä harras kuin ennenkin. He pitivät korkeassa
Olympossa neuvoa. Heidän viisautensa katsoi hyväksi päättää, että
sisarten inhimillinen elämä kärsimyksineen suruineen nyt olisi
päättynyt, sillä mikäs riemu voi heille niinkuin muille enään kukoistaa?
Apolloni, Zeyn suopea poika, lähetettiin sentähden maan päälle, ja
täällä hän muutti onnettomat ihanat sisaret pieniksi linnuiksi: Proknen
kauniiksi Pääskyseksi, Filomelan sulo-ääniseksi Satakieleksi.

Ja nyt tiedät sä, että, kun satakieli laulaa livertelee sulosointuisia
säveleitänsä, niin se on Filomelan henki, jonka kuulet yössä
vaikertelevan. Hän valittaa kadonnutta nuoruuttansa ruusuineen
lempineen, mikä kaikki sydämmettömän ilkityön tähden hajosi tyhjään. Hän
kaipaa huokauksella armasta vanhempaiskotoa, missä hän sisarensa
rinnalla kasvoi sulassa rakkaudessa maailman pahuutta aavistamatta,
missä kaikki olivat niin hyvät ja missä Hellaan kaunokiharaiset
nuorukaiset ihastellen seisoivat heidän jalkainsa juurella.

Tätä se on, jota satakieli laulaa, tätä se on, jota hän uskoo yön
hiljaisuudelle ja kesä-illan lauhkeille tuulille. Ja harvoin saat häntä
nähdä, sillä hän pakenee ihmisiä, joita hän nyt on oppinut tuntemaan
pahoiksi; mutta kauniin laulunsa antaa hän soida, ja sen kun kuulemme,
tunnemme rinnamme sisimpien kielien vavahtavan, sillä se puhuu meille
satakielisen soittimen moninaisella värähdyksellä, satakielisen sävelen
suloisuudella.

X.

Heliadit eli Merenkulta.

”Aurinko nousee, aurinko laskee”, sanomme me runollisella lauseella yhä
vielä, ehkä hyvin tiedämme, että maa se liikkuu, mutta aurinko pysyy
liikkumatta.

Mutta vielä runollisemmasti ajattelivat Kreikkalaiset tätä asiaa.
Aurinko oli heistä jumala, jonka nimi oli Helio s. o. Päivän-jumala,
Aurinkoinen, ja jota jumalaa myöhemmin katsottiin samaksi kuin Foibo,
Apolloni.

Niin pian kuin aamu-koite idässä levittää purppura-mantteliansa, nousee
Helio kulta-vaunuihinsa, joita vetää neljä tulista hevosta. Hän ottaa
nyt kultaiset ohjakset käsiinsä ja ajaa säestävissä vaunuissaan pitkin
taivaan kantta, idästä länteen, jakaellen valoa ja lämpimää sekä maan
lapsiraukoille että Olympon autuaallisille jumaloille. Yöksi palajaa hän
äitinsä, puolisonsa ja lastensa luo suloiseen palatsiin, joka on
äärimmäisessä länsimeressä.

Näin jatkaa kultakypärinen, suopea jumala tointansa vuosi vuodelta,
päivä päivältä, milloinkaan väsymättä. Ainoastaan yhden kerran, yhden
ainoan kerran, sanotaan loistavan jumalan puuttuneen.

Asian laita oli tämmöinen.

Heliolla oli poika, jonka nimi oli Faietoni. Hän oli isälle, äitille ja
varsinkin sisarille erinomattain rakas. Nuoruuden ensimäinen kukoistus
kaunisti jaloa nuorukaista. Yllytettynä onnettomasta veikasta erään
Epafo nimisen toverin kanssa, tuli hän kerran isänsä tykö, tahtoen
isäänsä valalla vannomaan, että hänelle myöntäisi sen anomuksen, minkä
hän nyt aikoi tehdä. Isä vannoi, ja nuorukainen pyysi saadaksensa
yhdeksi päiväksi ohjata tulivaunuja yli taivaan kannen.

Tämmöinen anomus kauhistutti isää. Mitenkä voisi kokematon nuorukainen
suorittaa työn semmoisen, johonka tarvittiin täyden jumalan viisaus ja
voima? Mutta vala oli annettu; muu ei auttanut: Helion täytyi antaa
tuli-valjakkonsa Faietonin tottumattomiin käsiin.

Tuskin oli nuorukainen vapisevin sydämmin noussut kulta-vaunuihin, kun
tuliset hevoset, jotka tunsivat oudon miehen olevan ohjaksissa, alkoivat
karata eteenpäin rajuinta vauhtia, purskahuttaen tulta ja savua suusta
ja sieramista. Nuorukaisen käsi oli liian heikko niitä ohjaamaan,
hillitsemään. He joutuivat oikealta tieltä pois. Milloin kajosivat he
hurjassa riennossaan taivaasen, ja polttivat sitä, milloin maahan, ja
sytyttivät sen. Tuli nousi kaikkialla, häiriö oli ääretön, luonto
vapisi, ihmiset luulivat maailman lopun tulleen.

Kummastuneena metelistä ja oudosta palohajusta kallisti vihdoin taivaan
isä, Zey, päätänsä ulos Olympon pilvistä, ja havaitsi yhdellä
silmänluonnilla asiain tavatonta tilaa. Julmistuneena nuorukaisen
rohkeudesta ja nähden, ettei muu täällä auttanut, otti yli-jumala
hirveän salamansa käteen ja leimahutti sen suorastaan nuorukaisen
rintaan. Rinta halkesi, nuorukainen töytäsi hengetönnä Eridano-virtaan,
ja hevoset karkasivat tyhjillä vaunuilla kotiin.

Zey pani asiat jälleen järjestykseen.

Mutta sanomattoman kauhea oli sukulaisten suru. Murheellinen isä peitti
loistavat kasvonsa ja sulasta surusta hän tulevana päivänä ei voinut
kultavaunuja ajaa taivaan kannen yli. Silloin olisi pahanpäiväinen
pimeys peräti peittänyt maan, ellei Faietonin kautta sytytetty palo
siellä täällä vielä olisi maailmalle antanut hirveätä valoansa. Mutta
tämä päivä oli Helion elämässä ainoa, jolloin aurinko ei päässyt
sinilakea kulkemaan.

Surun rasittama äiti vaikeroitsi ääneensä ja syleili hellästi kuollutta
poikaansa, syyttäen itseänsä pojan kuolemasta. Hän oli näet kehoittanut
onnetonta nuorukaista tuohon tuhoa tuottavaiseen anomiseen.

Mutta kauhein, syvin oli kuitenkin sisarten murhe. Nämä, joidenka nimet
olivat Faietusa, Lampetie ja Foibe, ja joita yhdellä nimellä kutsuttiin
Heliadeiksi eli Auringottariksi, eivät voineet ollenkaan erota rakkaan
veljen ruumiista. Yöt päivät vaikeroitsivat he sen ympärillä, löivät
itkien rintaansa, kauniit kiharaiset hapset tuuleen hajoitetuina. He
suutelivat kuolleen vaalenneita huulia, he kostuttivat kyyneleillänsä
hänen särjettyä rintaansa — niin rakas oli hän heille.

Neljä kertaa oli hiljainen kuu jo päättänyt kierto-vaelluksensa, ja yhä
vielä viipyivät Heliadit kuolleen veljensä vieressä, sieltä milloinkaan
erkanematta.

Tämmöinen suru herätti korkeain jumalain sääliä. He pitivät Olympossa
neuvoa ja päättivät heidät muuttaa hopea-poppeleiksi, vapauttaaksensa
heitä elämän-suruista. Tuskin oli tämä päätetty, ennenkuin muuttuminen
jo alkoi. Äiti, joka oli surevien lastensa tykönä ja koetti heitä
lohdutella, ennätti töin tuskin jäähyväisiksi heitä suudella, kun jo
kauniit oksat rupesivat vesoilemaan ja hopeaiset lehdet peittämään
solakoita vartaloita; pää muuttui kauniiksi latvaksi.

Mutta näin luontokappaleiksi muuttuneinakin Heliadit eivät unohtaneet
suruansa. Muistaen onnetonta veljeänsä he yhä vielä itkevät. Kyyneleet
vuotavat alas maahan, juoksevat sieltä mereen ja muuttuvat vedessä siksi
soreaksi kiveksi, joka on tunnettu merenkullan eli kultapihan
nimellä.

Usein olet sa, Suleima, ihmetellyt merenkullan kirkasta puhtautta. Nyt
se ei enään sua kummastuttane, sillä eikö kyynel, joka vuotaa rakastavan
sisaren puhtaasta sydämestä, olisi puhdas ja kirkas? Usein olet myös
merenkullan sisässä luullut havaitsevasi kiiltävän itkun-karpaleen.
Tarvinneeko mun sanoa, että se on Heliadein kyyneleitä?

XI.

Kypressi.

Sä kerran pyysit mun selittää, mistä syystä kypressi aina kyyneleitä
vuodattaa ja mistä syystä sen paljas nimikin jo mieleen tuottaa surua ja
kaipausta.

Tietää kun saat, kuka kypressi on, niin sen helposti huomaat. Kypressi
oli nuorukainen Keoon satoisassa saaressa; hän oli suloinen ja kaunis.
Hänen oikea nimensä oli Kyparisso; Telefo oli hänen isänsä nimi.
Apolloni, tuo mahtava jumala, joka yhtä taitavasti tiesi hopea-joustansa
jännittää kuin kulta-kitharaansa virittää, suositteli suuresti
herttaista nuorukaista.

Saaressa löytyi kauniita, viheriöitseviä ketoja. Kauniista kaunihimmat
olivat niin kutsutut karthaialaiset kedot, jossa jumalalliset Nymfat
mielellänsä oleskelivat. Näiden ketojen avarilla kentillä he leikkiä
löivät ja näiden tuoksuvilla kukka-permannoilla he tanhuelivat.

Näillä Nymfoilla oli varsinainen lemmikki, heille nimen-omaan pyhitetty
— erinomaisen kaunis ja sievä hirvi. Sen laaja-haaraiset,
kullan-hohtavaiset sarvet olivat niin korkeat ja uhkeat, että ne ikään
kuin tuuhea puun latva levittivät varjoa allensa. Kaulaa ja päätä olivat
Nymfat koristaneet käädyillä, kalliilla kivillä ja muilla koristuksilla;
sarvien pöyhkeistä haaroistakin riippui kauniin-värisiä nauhoja.

Hirvi oli niin kesu, ett’ei se ensinkään ymmärtänyt ketään pelätä. Se
söi kenenkä kädestä hyvänsä ja tarjosi kaulaansa kenen oudon tahansakin
taputeltavaksi ja siliteltäväksi. Senpä tähden se kaikille olikin
mieluinen, mutta etenkin Kyparissolle, Keos-saaren nuorukais-valiolle.
Hänpä sitä johtasi viheriöitseville laitumille, hänpä sitä opasti
kirkasten lähteiden raikkaille virvoituksille, hänpä hirven sarviin
palmikoitsi kirjavia kukkasseppeleitä, hänpä välistä poika-peijarin
tavalla istuikse hirven selkään ja lienosti sitä purppura-päitsimillä
ohjaten ajaa ratsasti kernasta ratsuansa.

Tapansa mukaan oli Kyparisso taasen kerran metsästämässä. Ilma oli kuuma
ja päivä helteinen. Turhaan hakivat nuorukaisen silmät jotakuta
metsän-riistaa joutsensa jouto-huviksi: metsolan kaikki
mesi-metsinkäiset olivat metsiinsä syvemmälle paenneet, siellä suojaa
hakeakseen vasten päivän hellettä. Nuorukainen kulki sinne tänne, edes
takaisin; päivän painava kuumuus sai hänen jo käymään maltittomaksi,
hänen huono onnensa sai hänen närkästymään. Pahoilla mielin hän jo
päätti metsästä kääntyä kotiin, kun matkan päässä, tuuhean puun alla,
näki pitkä-vartisen ruohikon hiljaa heiluvan, josta päätti, että joku
metsolan nopsajalka siinä nautiskeli puun viileätä varjoa.

Silmänräpäystäkään epäilemättä hän joustansa jännitti, toisessa
tuokiossa nuoli ilmassa suhisi, kolmannessa se oli hengen-haavan tehnyt.

Kyparisso luuli kuulevansa hiljaisen huudon, joka oli merkkinä siitä,
että vasama oli sattunut. Hän juoksi ilomielin saalistansa katsomaan.

Mutta jopa kääntyi ilomieli suruksi. Esine, johon nuoli oli sattunut, ei
ollutkaan mikään muu, kuin tuo kaunis, Nymfoille pyhitetty hirvi,
Kyparisson lempi-kumppali.

Nuorukaisen tietämättä oli tämä häntä etäältä seurannut hänen
metsästys-matkallansa ja siten joutunut näille seuduille, jossa sen
muuten ei ollut tapana kuljeskella. Mutta helteestä uupuneena oli se
laskenut levähtämään ruohikon pehmeälle permannolle, metsän simeään
siimeksehen.

Kun tuli Kyparisso perille, ei ollut hirvi vielä kuollut, mutta veri
kovasti purskui haavasta, joka oli kuolettava. Hirvi loi nuorukaiseen
rauenneet silmänsä, joissa Kyparisso luuli näkevänsä lempeän syytöksen,
ja heitti sitten henkensä nojaten päätänsä nuorukaisen syliin.

Nytkö Kyparisso onnettomaksi! Vaikeasti valittaen hän syytti itseänsä
onnettomuudesta. Mitä Nymfat sanovat kun saivat tämän tietää, ja mitä
oli hän itse heille sanova! millä oli hän itseänsä puolustava?

Nuorukaisen korkeita valitus-huutoja kuullessaan Nymfat jo joutuivat
saapuville. Heidän surunsa enensi nuorukaisen onnettomuutta. Nähdessään
hänen syvää liikutustaan he kyllä koettivat häntä lohduttaakin. Mutta
turhaapa se oli; hän ei ottanut lohtuaksensa.

Saapuvillepa tuli itse Apollonikin, jonka kävi nuorukaista sääli, ja
koetti hänkin nuorukaisen surua lievittää. Vaan eipä auttanut; Kyparisso
yhä itki ja vaikeasti valitti sekä rukoili korkeita jumalia, että he sen
armon hänelle soisivat, että hän saisi iki-päivänsä surra ja itkeä.

Kun, hänen näin lakkaamatta surressaan ja itkiessään, hänen verensä jo
alkoi kuiviin juosta ja elinvoimansa kuihtua, ja jumalat huomasivat,
ett’ei hänen surunsa ikänään herkeäisi, päättivät he nuorukaisen päästää
hänen tuskistansa. Ja katso: tuo nuorukaisen ennen niin punertava näkö
kävi vihriäksi, verevä vartalo muuttui solakaksi puuksi ja kauniit
kiharat muuttuivat somaksi latvaksi, joka taivasta tavoitteli.

Ja näin muuttui Kyparisso sieväksi puuksi, joka kauniin hoikan vartensa
kautta muistutti muinoin mieluista nuorukaista, niinkuin se pehmeän ja
tumman, siistin ja totisen havu-pukunsa kautta muistuttaa hänen suruansa
ja kaipaustansa. Sillä nuorukaisen rukoukseen ”että hän saisi
iki-päivänsä surra ja itkeä”, olivat jumalat suostuneet.

Ja ihmiset pitivät tästä puusta paljon ja antoivat sille kunnia- ja
hyväilys-nimiä. Niinpä he sen juhlallisen ja uljaan varren ja kasvun
johdosta keksivät sille nimen ”patsaan tavoittelija”, niinkuin he sen
hyvästä hajusta sitä nimittivät ”lemuajaksi”, ja pysyvästä vihriästä
väristä sille soivat nimen ”iki-vihriöitsijä”.

Suleima! semmoinen oli Kypressin elämän-satu. Meidän pohjoisista
puun-lajeista on kuusi parhaiten Kypressiin verrattava. Sille voisimme
mekin syystä ”iki-vihriöitsijän” kunnia-nimen antaa, samaten kuin se
tavallansa ”patsaan-tavoittelijanakin” on, koska se, ikään kuin
Kypressikin, kasvullaan koettaa tavoitella keilan-näköisen patsaan
muotoa.

Juhlallinen ja totinen se myöskin on, niinkuin Kypressikin. Siitäpä
syystä se onkin meidän oloissa saanut toimittaaksensa samaa virkaa kuin
Kypressi etelä-maissa ja semmoisena itselleen saavuttanut
”Kalevan-kuusen” juhla-nimen. Kreikkalaiset niinkuin muutkin kansat,
joittenka maassa kypressejä kasvaa, istuttivat näitä puita kuolleitten
haudoille sekä käyttivät niitä muillakin tavoin surua ja kaipausta
merkitsemässä sen osoituksen mukaan, jonka olivat heille jumalat
antaneet, kun he Kyparisson rukoukseen myöntyivät. Niinhän meidänkin
hautaus-mailla tavan mukaan kuusia kasvaa, ja niinhän meilläkin kaksi
kuusoista portin suussa on merkkinä siitä, että suru ja kaipaus on siinä
talossa olemassa.

XII.

Bitoni ja Kleobis.

Niiden hetkien muisteleminen, joina kerta ennen olemme olleet
onnelliset, tuopi onnen uudestaan sydämmiimme.

Niinpä täyttää nytkin vaivihkaa riemu minun mieleni, muistaessani erään
hetken hiljaista onnea sinun kanssasi, Suleima. Oli sunnuntai Kesäkuussa
. Seuraten vanhaa tapaa läksimme lauhkeassa ilmassa
kävelemään. Sisällinen taipumus johti taasen askeleemme viehättävän
rauhaisalle hautausmaalle.

Pyhitettyämme vanhempaimme muistoa kävelimme monilukuisten hautain
välillä kirkkomaalla. Sinä seisahduit yksinkertaisen ristin eteen. Siinä
oli haudattuna vanhan rehellisen torpparin ja hänen hurskaan vaimonsa
ainoa poika. Minä nä’in pikaisen kyyneleen, ikään kuin kristalli-kalvon,
tuokioksi kirkastavan kauniit silmäsi, kun puhuit nuorukaisen
lyhykäisestä elämän matkasta ja surkuttelit onnettomia vanhempia, jotka
tässä lapsessaan olivat kadottaneet vanhuutensa ainoan tuen. ”Mutta
parasta kait tuo oli”, lisäsit ja loit minuun silmäyksen.

Minä tuota silmäystäsi en ymmärtänyt. Tiesi ymmärtänenkö sitä nytkään
vielä. Mutta ainakin olen sitä nyt tavallani selittänyt. Minä vastaan
runoilijan sanoilla, Suleima:

”etkö oo tarua
Kleobiista ja Bitonista kuullut?
Emonsa heille taivahast’ aneli
Parainta palkkoa mi ois ajassa”.

Tahdon tämän tarun sulle kertoa.

                                                  ⸻

Korkein hallitsija korkeassa Olympossa oli yli-isä Zey, taivaan ja maan
herra. Mutta lähinnä häntä mahtavuudessa ja kunniassa oli hänen
jalomielinen puolisonsa, uljas Hera, taivaan kuningatar. Ihmisissäpä
kävi sekin puhe, että tämä korkea jumalatar välistä milt’ei
tehollisestikin vaikuttanut itse Zeyn päätöksiin. Niinhän ainakin maan
lapsissa naiset usein vaikuttavat miesten neuvotteluihin.

Tästäpä pelkäsivät ja kunnioittivat muut jumalat ja jumalattaret häntä
suuresti. Mutta jota itse jumalalliset kunnioittavat, sitä täytyy
ihmisten kunnioittaa monta vertaa korkeammin. Niin tekivätkin
kuolon-alaiset ja nimittivät jumalatarta, merkitäksensä hänen
majesteetillistä kuninkaallisuuttansa, ”kultaisen valta-istuimen
istujaksi”.

Niiden paikkakuntain joukosta, jotka hartaimmasti palvelivat Heraa, ja
joita jumalatar sen tähden ennen muita suositteli, oli etevin Argon
kaupunki Argoliin maakunnassa. Tätä paikkakuntaa hellittelikin taivaan
kuningatar niin erinomaisesti, että hän tästä sai nimen Hera Argolainen
eli Argivinen Hera.

Kaikenlaiset seikat paikkakunnassa viittasivatkin siihen, että se oli
jumalattaren varsinainen mielipaikka. Niinpä täällä esim. löytyi nimet
Euboia ja Akraia, kaksi vuorenhuippua, sekä Prosymnia, eräs tasanko —
kaikki nimiä, joita sadun mukaan ennen muinoin Heran ammat kantoivat.
Niin kasvoi täällä myös Asterion, se on: tähtimö, niminen kukka, jonka
lehdistä asukkaat Heralle ja itselleen tekivät seppeleitä Hera-juhliksi.
Satu mainitsi, näet, Asterionin olleen mainittuin ammain isän. Niinpä
ikään oli täällä Kanakho lähde, jossa Hera mielellään kylpi.

Mutta kuuluisin kaikista oli Heran mainio temppeli Argo ja Mykenai
kaupunkien välillä. Tässä seisoi pystytettynä hänen kuvansa, joka oli
marmorista ja kullasta, mainioimpia taideteoksia muinaisuudessa. Sen oli
tehnyt ylevä taideniekka Polykleito, ja kuvan ilmestyminen teki epookin
kreikkalaisessa taidehistoriassa. Päässä oli kuvalla kulta-diademi,
johon Lemmettäret ynnä Sulottaret olivat kuvatut.

Joka viides vuosi vietettiin täällä Heran kunniaksi erinomaisella
loistolla ”Heraia” niminen juhla. Silloin kokoontui kaikista
likiseuduista nuorukaisia loistavissa aseissa kamppaillakseen sotaisia
kilpailuksia suuren ihmisjoukon läsnä-ollessa. Juhlasaatto läksi ulos
Argon kaupungista ja etunenässä kulki sata uhri-härkää, sarvet kauniisti
kukilla ja seppeleillä koristetut. Härkä oli erittäin Heralle pyhitetty
eläin.

Tämmöiseen Hera-juhlaan ovat nimet Bitoni ja Kleobis yhdistetyt.

Tavan mukaan olivat juhlat taasen vietettävät. Ääretön väkijoukko oli jo
kokoontunut. Nuorukaisten kirkkaat sota-aseet välkkyivät kuni tulet.
Kukkaseppeleet uhri-eläinten päässä tuoksuivat.

Mutta juhlat olivat vielä juhlallisinta menoansa vailla.

Ikivanha pyhä tapa, näet, vaati, että Hera-temppelin ylimmäisen
naispapin itse piti oleman läsnä näissä juhlissa. Vuosisatojen pyhittämä
käytäntö vaati, että hänen oli niihin ajaminen kahdella varta vasten
valitulla lumivalkoisella härällä, joissa ei saanut mitään pilkkua olla.
Nais-pappi itse, jota pidettiin varsin pyhänä, oli aina valittava
kaupungin korkeimmista ja jaloimmista suvuista.

Tähän aikaan oli Kydippe ylimmäisenä naispappina. Kun hänen nyt piti
lähtemän juhlapaikkaan, eivät olleetkaan määrätyt härät saatavina ja
muilla hän ei saanut ajaa. Jalkaisin hän ei myöskään voinut kulkea,
sillä hän oli ylen korkeassa iässä.

Paha pula oli käsissä eikä neuvoa miten siitä suoriutua. Juhlaksi
kokoontunut summaton väkijoukko rupesi jo maltittomaksi käymään ja vaati
napisten juhlamenojen alkamista.

Silloin, kertoo satu, että, kun tässä neuvottomuudessa ei mitään apua
tiedetty, naispapin uhkeat pojat Bitoni ja Kleobis, pyhällä öljyllä
voideltuansa ruumiinsa, vapaa-ehtoisesti tarttuivat vaunuihin ja vetivät
vanhan äitinsä temppelille saakka, viisi viidettä stadiota ulkopuolelle
kaupunkia.

Tätä kaunista todistusta hellästä lapsenrakkaudesta äitiä kohtaan
vastaan-otti kokoontunut ihmisjoukko korkealla riemuhuudolla.

Mutta taru kertoo vielä, että kun äiti, liikutettuna tästä rakkauden
osoituksesta, oli Heralta pojillensa rukoillut parhaan palkan, minkä
tämä voisi ihmisille antaa, jumalatar silloin, äidin rukousta kuullen,
lempeästi salli molempain nuorukaisten — sitten kuin nämä ensin olivat
Heralle juhla-uhrinsa toimittaneet — vaipua suloiseen uneen, josta he
eivät ikinä enään heränneet.

Ja sanoma tästä jumalattaren erinomaisesta suosiosta levisi lavealle
maassa ja kaikki ihmettelivät jumalattaren armiaisuutta sekä kiittivät
Kydippeä ja hänen poikiansa onnellisimmiksi ihmisiksi maan päällä.

Tässä on nyt, Suleima, vastaus kyseilevään silmän-luontiisi. Kuolema ei
ole mikään paha; se on vaan paha elämä, joka sen pahaksi tekee. Päin
vastoin on kuolema hyvä, kun hyvin olemme elämämme päättäneet. Ja niin
sopii meidän uskoa, että kuolema tuolle ikävöitylle nuorukaiselle, joka
nyt niin kauniisti lepää viheriöitsevän turpeen alla, niinkuin myöskin
hänen iästyneille vanhemmillensa, joidenka harmaita päitä murhe nyt
kovasti painaa, oli hurskauden paras palkinto.

XIII.

Kaarne ja Vares.

Kaikkiin tässä maailmassa on joku syy, ja niin on myös korpin mustuuden
laita.

Eräänä päivänä kun kävelimme syrjätietä tuon jylhän, mustan hongiston
läpitse, jossa ikuinen tummuus ja viileys vallitsee, hämmästyimme
yht’äkkiä moniäänisestä kimeästä kirkunasta, joka kuului päämme päältä.
Kun katsahdimme ylös siitä kapeasta aukosta, minkä tien ohessa seisovat
korkeat hongat jättivät väliinsä, huomasimme metelin alkuperän.
Korkealla ilmassa näkyi suuri joukko pikkulintuja, jotka huikeasti
huutaen ajoivat erästä korppia. Siinä oli pääskysiä, peippoja,
keltasirkkuja, västäräkkejä, jopa huikentelevia kivitaskujakin. Ne
lensivät sikin sokin korpin ympäri, nykäisivät hänestä höyheniä, ja
kaikki ne kimeästi kirkuivat.

Korppi rukka oli hyvin hämillänsä. Ei tietänyt juuri mitä tehdä. Sekin
puolestaan enensi hälinää, välistä alakuloisena roikkuen, välistä
vihaisena rähisten. Koetti vaan miten nopeimmiten pötkiä pakoon. Mutta
pienet linnut pysyivät hänen rinnallaan ja kiukkuisimmat kaikista olivat
nuo kauniit pääskyt, nopsasiivet.

Sinun kävi korppi raukkaa sääliksi ja sinä milt’et vähän suuttunutkin
noihin pääsky-kultiin, joista muutoin niin paljon pidät. Ne olivat
sinusta häijyt tuota yksinäistä lintu-parkaa vastaan. Mitä oli se siis
heille tehnyt, että ne hänen suhteensa näin pahoin menettelivät? Ja
ihmisetkin, eikö nekin tee vääryyttä korppia vastaan, kun he sitä niin
inhoavat? Mitäpä pahaa se siis on tehnyt?

Korpin historia on varsin merkillinen. Minä kerron sen sulle. Päätä
sitten, Suleima, onko syytä mielipahaan korppia vastaan.

                                                  ⸻

Ennen muinoin oli korppi eli kaarne — joksi sitä myös nimitetään —
ihan lumivalkea. Sen höyhenet loistivat hopeaisena. Se oli yhtä
valkoinen kuin valkoisin kyyhkynen ja sen loistava höyhenpuku kilpaili
valkeudessa aaltoja rakastavan joutsenen hopeapuvun kanssa. Tästäpä
kaarne olikin kaikkien mieleen, ja erittäinkin suosi sitä jumaloista
Hyperionin valoa-säteilevä poika, Foibo Apolloni, jonka varsinaiseksi
mielilinnuksi se tuli.

Tämä iloa tuottava onni ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Se oli
epä-aikainen uutteruus ja sopimaton puheliaisuus, joka oli syynä korpin
onnettomuuteen.

Tämmöistä tietää tästä tarina:

Koko Haimonian maassa ei ollut yhtään kauniimpata impeä, kuin Koronis Larissan
kaupungista.

Tämän erinomaisen kauneuden näki päivän jumala, Apolloni, joka
loistavissa vaunuissaan kulki taivaankantta, jaellen valoa ja lämmintä
maan lapsille — ja rakastui häneen. Ja Koronis puolestansa, miten olisi
hän voinut olla laulun ja runouden suloista jumalaa rakastamatta?

Ja aika meni onnellista menoansa.

Mutta Koronis oli maan lapsi, eikä ymmärtänyt sitä autuutta, minkä
korkeain jumalain lempi tuottaa ihmisille. Niinpä sattui myös, että hän
lupasi rakkautensa kauno-kiharaiselle nuorukaiselle, jonka nimi oli
Iskhys ja joka oli maan lapsi niinkuin hänkin, vieläpä samasta
maakunnastakin.

Kerta kun päivän jumala oli taivaallisen ratansa päättänyt ja hänen
tuliset hevosensa jo olivat yömajaan viedyt, tapasivat Koronis ja Iskhys
toisiansa taas, niinkuin heidän tapansa oli.

Tämän näki kaarne, Apollonin lintu, valkohöyhen. Vaikka varsin kaunis,
sillä se hohti kuin hopea, se kuitenkin pahaksi onneksi oli sangen
kielevä lintu.

Nyt on kielevyys juuri semmoinen, että se tekee omistajansa suorastaan
kipeäksi, ellei tämä saa pitkin maailmaa hölpötellä kaikki mitä suinkin
luulee tietävänsä. Tämmöinen puheenhimoinen kielikello nyt kaarnekin
oli. Se oli nähnyt jotain uutta; eikö sitä siis täytynyt kertoa! Eikö
ollut hän nähnyt Koronista yhdessä Iskhyyn kanssa! Malttiko hän olla
tätä Apollonille kertomatta? — Ei millään muotoa. Asia oli heti
kerrottava, heti paikalla.

Ja mitä hän näin tuumaili, sen hän heti panikin toimeen. Yks kaks, niin
hän jo läksi matkalleen.

Tiellä tapasi häntä tuttu vares. ”Minnekkäs matka pitää, jos saa luvan
kysyä?” kysähti tämä, joka lörpötteli yhtä mielellään kuin suinkin
kaarne.

Kaarne nyt selittämään koko matkansa aikomusta.

”Mieletön on sinun matkasi”, sanoi tämän kuultuansa vares, ”tottele
minua ja käännä pois kotiin. Sillä tiedä, kukaan ei tahdo kuulla
tämmöistä ikävää sanomaa. Aivan samallainen onnettoman tiedon antaminen
se minullekin tuhon toi. Käännä pois!”

Varoittaaksensa kaarnetta rupesi vares nyt laveasti juttelemaan
elämäkertaansa:

Vares kertoo korpille elämänvaiheensa.

”Älä suinkaan minua ylenkatso, vaikka ma nyt olen vares vaan! Tiedä,
minä olen parempikin ollut! Ja että minä nyt olen mikä olen, niin,
siihen on ainoastaan liiallinen uskollisuus syynä. Kuule:

Alkuani olin minä kuninkaallinen neitsyt, ja minun isäni oli mainio
Koroney, Fokiin kuningas. Tunnettuja ma puhun. Ja että taivaalliset
olivat minun varustaneet erinomaisella kauneudella, sitä en kehtaisi
itse mainitakkaan, ellei juuri tämä minun kaunis muotoni olisi minua
onnettomaksi tehnyt.

Isäni huoneessa kävi kosijoita monta. Vaan minä hempukka en niistä
huolinut. Sydämmeni oli vielä aivan vapaa, kun mulle tuho tuli.

Kävellessäni, kuten tapani oli, avarata meren rantaa, näki minun meren
mahtava jumala, Poseidoni, ja rakastui heti. Häneltä ei suinkaan
puuttunut rukouksia eikä imartelevia puheita. Vaan minä jäin kylmäksi
kuin jäinkin. Kun Poseidoni näki, ettei sanat mitäkään auttaneet, ryhtyi
hän väkivaltaa koettamaan. Minä nopeilla askelilla pakoon.

Mutta meren rannan pehmeä hiekka hidastutti askeleitani, ja Poseidoni
oli minun saavuttamaisillaan. Minä hädissäni silloin rukoilin taivaan
jumalilta apua. Ja Pallas, itse taivaallinen neitsyt, tuli neitsyttä
auttamaan ja muutti minun kauniiksi linnuksi, ja otti minun
läheisyyteensä olemaan hänen varsinaisena mielilintunaan.

Näin olin siis linnuksi tullut. Mutta minun asemani oli onnellinen
Pallaan erityisessä suosiossa. Minä olinkin hänen ja muiden mieleen, ja
minä olin yhtä hyvä tuttu Pallaalle kuin sinä nyt Apollonille.

Mutta kuules nyt miten minä onneni menetin.

Kerran antoi korkea suojelus-jumalattareni erään, Aktaionin
viiniköynnöksistä tehdyn, suljetun kopan vartioittavaksi Kekropin
mainioille tyttärille sillä nimenomaisella käskyllä, etteivät millään
muotoa saisi koppaa avata eikä sen salaisuutta tutkia. Minä, joka sen
salaisuuden hyvin jo silloin tunsin, voin sulle mainita, että koppaan
oli kätketty Pallas-Athenan kuuluisalle kaupungille aiottu kuninkaan
alku.

Minä, joka itse olin ennen ollut nainen, kävin uteliaaksi näkemään,
mitenkä nämä naiset voisivat tämmöistä koetusta kestää, ja kätkeysin
jalavan tuuheisin lehtiin, odottaen, mitä tuosta tulisi.

Kaksi näistä Kekropin neidoista, nimittäin Pandroso ja Herse, pysyivät
suureksi ihmeekseni kauan aikaa uskollisina. Mutta niinpä ei kolmas,
Aglauro, jonka onnistui houkutella siskonsa katsomaan ja joka itse avasi
kopan kantta. Sisaret nyt näkivät, mitä koppa sisälsi.

Minä kun tämän huomasin, heti lentää riensin hallitsijattareni luokse
ilmoittamaan, etteivät neidot olleetkaan käskyä noudattaneet, vaan
avanneet kopan.

Minä odotin suurta palkintoa tästä uutteruudestani, taikka ainakin
erinomaista kiitollisuutta. Vaan kuinkapa hämmästyin, kun jumalatar,
vihastuneena pahasta sanomastani, paikalla ajoi minun pois luotansa,
kielsi mun vasta olemasta hänen läheisyydessään, pani minun virastani
pois, jopa — katkerin kaikesta — otti minun sijaani mielilinnuksensa
tuon ilkeän yöhaukan, Nyktimenen.

Näin palkittiin minun uutteruuteni. Olkoon kova kohtaloni muille
varoitukseksi”.

                                                  ⸻

Kaarne, kuultuansa nämät entisen Koroney-lapsen sanat, ei ottanut
ensinkään niistä mitään neuvoa, närkästyi päin vastoin silmittömäksi ja
huusi: ”Semmoiset pahat, joita mulle ennustelet, tulkoot oman pääsi
päälle! minä puolestani ylenkatson sinua ja sinun varoituksiasi!”

Näin huutaen kaarne jatkoi matkaansa ja kiiruhti ilmoittamaan
Apollonille, mitä hän tiesi. Ja kun hän perille tuli, niin heti kertoi
kerrottavansa.

Hirmuisesti suuttui valoisa jumala tätä kuullessaan. Seppele, joka
koristi hänen päätänsä, luiskahti alas ohimoilta, kultainen lyyry putosi
maahan, hänen muotonsa muuttui. Vihan vimmassa hän sieppasi vierestänsä
peljättävän hopeajoutsensa, asetti siihen pitkältä sattuvan nuolen, ja
tähtäsi suorastaan lemmittyä neitsyttä vastaan. Nuoli lensi suhisten
ilman halki ja samassa tuokiossa vaipui Koronis maahan, povi nuolen
lävistämänä. Hienoilla käsillänsä neito koetti vetää nuolta haavasta,
mutta veri purskahti ulos tehden hellänpunaisia verijuovia neitsyen
hempeänvalkoiselle iholle; ja pian oli kaunis olento kova-onnisen
kuoleman oma.

Näin rankaisi jumala rikotun uskollisuuden.

Sillä aikaa yhä istui kaarne vartomassa, että jumala vihasta tointuneena
antaisi hänelle odotetun palkinnon. Kotvasen kuluttua jumala jälleen
malttikin mielensä. Mutta kun hän huomasi kaarneen, joka oli hänelle
tuonut tämän vastamielisen sanoman, hänen vihansa uudestaan heräsi.
Häntä inhoitti tämä liiaksi uuttera pahan sanan saattaja. Hän melkein
katui äkkinäistä kovuuttaan tuota ennen niin lemmittyä Koronis-neitsyttä
vastaan, ja koko mielipahansa kääntyi sanoman tuojaan. Pienellä sauvalla
hän koski kaarneesen, jonka hopeankiiltäväiset höyhenet
silmänräpäyksessä muuttuivat sysimustiksi, ajoi hänen ijäksi pois
likeisyydestänsä sekä kielsi häneltä kaikkien hyvien lintuin seuraa.

Tämä oli epä-aikaisen puheliaisuuden palkka.

Mutta tästä hetkestä asti vihaavat hyvät linnut kaarnetta, joka oli koko
lintusukua niin häväissyt, että hän siitä tuli sysimustaksi, ja
rupesivat häntä nimittämään korpiksi. Siitä tulee sananlasku: ”musta
kuin korppi”.

Kun sentähden muut linnut havaitsevat korpin joskus liikkeellä, he
kokoontuvat hänen ympärilleen ja pilkkaavat häntä. He noukkivat häneltä
höyhenet pois, nähdäksensä onko hänellä yhtään ainoatakaan valkeata
höyhentä enään jälellä. Ja vanhemmat linnut kertovat nuoremmille ”tuo on
ennen ollut valkea, tuo!”

Eikä ihmisetkään kärsi korppia, vaan pikemmin karttavat häntä nähdä.
Sillä muistaen sitä pahanpäiväistä sanomaa, jonka hän ennen muinoin vei
jumalalle, pelkäävät ihmiset nytkin, että, kun korppi heitä tapaa,
hänellä taasen on pahoja uutisia taikka turmiota tuottavia ennustelmia.
Senpä tähden olikin vanhan ajan ihmisillä, kun he jollekin pahaa soivat,
tapa sanoa ”joutuos korppiin!” taikka ”mene korppiin!” samassa
merkityksessä kuin sanotaan ”mene hiiteen!”

XIV.

Orioni eli Kalevanmiekka.

Päättämättä jääköön, mikä niistä kauniimpi on; se vaan olkoon varmaa,
että ne ovat erinomattain kauniit molemmat.

Tähän päätökseen olimme tulleet kiistellessämme keskenämme, milloinka
tähtitaivas kauniimpi oli, keski-talvenko kirkkaudessa vai kevätpuolen
hienoisuudessa. Sä muistat: oli eräs noita meidän pohjoisen Huhtikuun
herttaisia iltoja, jolloin ilma itseänsä jähdyttää virvoitukseksi päivän
sulatus-toimen helteestä. Ojat, jotka päivällä lumen alla sulina
juoksivat, olivat jo porinaansa hillinneet, ja kevät-ourut, jotka päivän
paisteessa jos kuinkin kovalla kiireellä laskivat joen rinneranteita,
olivat jäätyneinä tauonneet lirisemästä. Me kävelimme tuota harvaa
viidakkoa kasvavaa luhtaa joen korkealla törmällä. Hanki meitä kantoi.
Luhta lumettomia turve-päitään kohotti. Pensaat vielä vilusta
vitkaelivat eivätkä osoittaneet virkoavaa oloansa muu kuin tuo
halveksittu paju parka, joka sieviä valkoisia palmujansa paisutteli.
Mutta puitten lehdettömien oksiin ja haarukkoihin oli jäätynyt pieniä
kirkkaita vesi-pisaroita, jotka sätenöitsevinä kristalli-helminä
välähtelivät siinä hempeässä valossa, jota illan hämärtäväisyyteen
levittivät taivaan tuikkaelevat tähdet. Taivaan-rannalla heijaeli hennon
ruskeita ja punertavia ilma-säteitä, joista vesi-helmet saivat kummasti
värähteleväisen väri-vaihtelon.

Entäs tuo ihmeellinen tähtitaivas yllämme! Todellakin: en tahdo
päättääkseni ottaa, onko se vieläkin kauniimpi talvis-illan
kirkkaudessa. Ihmeteltävä se on ja kaunis jos kulloinkin: talvella
majesteetillisempi ja juhlallisempi, keväällä suloisempi ja hellempi;
talvis-ilmassa jumalallisempi ja kaipauksen halua herättävä,
kevät-ilmassa ihmisellisempi ja toivoa tuova.

Mutta Kalevanmiekastahan sä halusitkin kuulla; tuosta tähtisikeröstä,
joka niin kirkkaana välähtää taivaslaen itäisellä puolella.
Kreikkalaiset sen Orioniksi sanoivat.

                                                  ⸻

Orioni oli muinaisuuden mahtavimpia metsästäjiä. Hän oli syntynyt
Boiotian maalla Hellaassa, ja hänen synnystänsä kerrotaan seuraavaa.

Hänen isänsä Hyriey sai kerran luoksensa kolme outoa vierasta, jotka
eivät olleetkaan aivan alhaisia, he kun oli kolme jumalaa: Yli-isä Zey,
jumalien sanansaattaja ja kaupan jumala Hermes sekä meren jumala,
kolmikärjen mahtava kantaja, maantärisyttäjä Poseidoni. Tunsiko heidät
Hyriey vai ei, miten lieneekin, niin hän vieraillensa toimitti komeat
kemut, teurasti heille härän ja kestitsi heitä kaikin puolin
vierasvaraisesti. Tästäpä vieraat aivan hyvillensä, semminkin Zey, joka
on vierasvaraisuuden varsinainen holhoja, niin että he lähtiessään
Hyrieylle soivat sen hyvän, että saisi tehdä minkä anomuksen hyvänsä,
niin he sen täyttäisivät. Hyriey, jolla ei mitään lasta ollut, anoi
itsellensä pojan — ja sai Orionin.

Orioni kasvoi ja varttui voimassa ja joutui aivan hartaaksi
metsästäjäksi. Joutsella ja nuijalla varustettuna hän kulki paikasta
paikkaan, maakunnasta maakuntaan, ja hävitti pedot, jotka ihmisiä
kiusasivat. Ei ollut otusta jaloiltaan niin nopeaa, ett’ei Orionin nuoli
nopeampi, eikä voimiltaan niin väkevää, ett’ei Orionin rauta-nuija
väkevämpi.

Autuaallisten jumalain joukossa löytyi suloinen loistava
sisarus-kolmikko: aamun, päivän ja illan herttaiset haltijat, Eos,
Helios ja Selene. Nämä ne vuorostansa ihmislapsille valoa jakaelivat.
Aamun koittaessa, kun ihmiset ja jumalatkin vielä nukkuvat, nousee
aamu-ruskon heleän-hohtava kuningatar vuoteeltansa, sytyttää soiton,
josta tummasti purppuroittu valo levenee, astuu valkean-punertavilla
hevosilla valjastettuihin vaunuihinsa ja ajaa taivaanrannalle,
ruusu-sormillansa hajoittaen yön mustaa huntua ja ympärillensä levittäen
hempeätä rusoittavaa valoa. Jotka silloin jaksavat nousta ne saavat
jumalattaren nähdä, kun hän, sahrami-mantteliin puettuna, ajaa
taivaanrannalla, kasvoiltaan kauniina ja ruusun-hohtavana. — Kun
Eos-jumalatar on tehtävänsä tehnyt, hän soittonsa sammuttaa ja nyt ajaa
hänen jäljissään päivän kultainen kuningas Helio, jota myöskin
Foibo-Apolloniksi nimitettiin, ylös taivaankantta, hänkin vaunuissa,
joita vetävät neljä tulta purskuavaa hevosta. Päivän valo ja valkeus
levenee hänestä jumalille ja ihmisille siks’ että hän, illan tullen,
kaukana lännessä taas ajaa alas taivaankannelta ja lähtee levolle
kultapalatsiinsa, joka on tuolla loitolla idässä ja jossa hänen
puolisonsa ja omaisensa häntä odottavat. — Ja nyt on Selenen eli
Kuuttaren vuoro taivaalle nousta levittämään hienoa hopea-hohtoaan.
Hänen hevosensa ovat valkeat. Hän on puettu pitkään valkeaan vaippaan,
hänen päänsä peittää harsikko, jonka läpitse kuultaa hopea-diademi, joka
hänen kauniisti kaareilevaa otsaa koristaa. Tämmöisenä hän illan
hämäryyttä valaisee.

Kun nyt Orioni uutterana metsämiehenä oli liikkeellä aamusin varhain,
illoin myöhään, niin häntäkö jäisivät näkemättä huomaamatta aamun Koitar
ja illan Kuutar.

Kuuttarella oli toinenkin jumalallinen muoto. Hän oli metsästyksen
jumalatar, jonka suojeluksessa olivat metsän elävät ja kaikki vapaat
vuoret, laaksot ja seudut, missä vaan metsän-viljaa vilisi. Tämmöisenä
häntä kuvattiin miehuulliseksi neitsyksi, joka, joutsi kädessä viini
seljässä, ympäri ajelehti lyhyeksi sonnustettuun togaan puettuna. Tässä
muodossa häntä myöskin sanottiin Artemiiksi. Isältänsä Zeyltä oli hän
anonut ja saanut ikuisen impeyden, kuusikymmentä Nymfaa seuraksensa sekä
kaksikymmentä palvelijoiksi. Hän kun metsästyksestä väsyi taikkapa
siihen kyllästyi, ripusti joutsensa Delfoihin ja johti äitinsä Latonan
kunniaksi Muusain ja Sulottarien köörit, taikka hän johdatti Nymfainsa
siveät tanssit.

Näin ympäri ajelehtien hän usein tapasi Orionia ja iloitsi hänen
reippauttansa. Orioni oli pitkä, vartaloltaan solakka nuorukainen, jonka
kauneutta kiitettiin aivan erinomaiseksi. Kummako siis että häneen
kaikki nuoret naiset rakastuivat, ehk’ei hän puoleltansa heille paljon
huomiota tuhlannut, sillä metsästys oli hänelle kaikkea muuta rakkaampi.

Mutta jos luulet, että Artemiskin jumalatar häneen lemmistyi, niin jopa
erehdyt. Sillä tätä jumalatarta ei ole lempi koskaan vallannut. Ainoa
nuorukainen, joka viritti hänen lempensä, oli tuo ikuisen unen nauttija,
suloinen Endymioni, joka sanotaan olleen kauniin nuorukainen, mikä
konsanaan on maailmassa ollut; ja monipa väitteli, ettei jumalistakaan
muut häntä kauneudessa voittaneet, kun Foibo Apolloni ja tuo intoisa
thyrson-kantaja, muratti-seppeleellä koristettu nuori Dionyso eli
Bakkho. Palkinnoksi hänen oikeamielisyydestään antoi Zey tälle
Endymionille ainaisen unen ja ijankaikkisen nuoruuden. Ihastuneena hänen
verrattomaan kauneuteensa vei Artemis nyt iki-nukkujan erääsen luolaan
Latmo-vuoressa, ja kävi siellä joka yö häntä ihantelemassa, osoittaen
siveätä lempeänsä häveliäillä suudelmilla. Tämä oli Artemis jumalattaren
ainoa rakkaus.

Vaan se, joka Orioniin rakastui, oli tuo aamuruskon ruusuinen jumalatar
Eos. Raittiissa ilmassa, aamukoitteen kainossa valossa kun Orioni, nuija
vyötäisillä ja joutsi kädessä, ajoi metsolan vilkkaita villiköitä,
tapasi häntä punaposki jumalatar ja ihasteli hänen ripsasta kulkuansa.
Orioni, kun huomasi voittaneensa jumalattaren suosiota, rohkeni hänkin
puolestansa kainostelevalla lemmellä jumalattareen kääntyä. Ja näin he
toisiansa useinkin tapasivat.

Mutta eikö ollutkaan tämmöinen asian laita muille korkeille jumalille
mieleen vai oliko ehkä mustasukkaisuuskin jossaan olemassa, miten
lieneekin, niin Apolloni laitti niin, että kerran kun Orioni
iltapuhteessa oli yhtäällä metsästämässä ja Artemis toisaalla, he
tietämättänsä toisiansa niin lähestyivät, että tuon illan hempeän
ruhtinattaren nuoli sattui Orionin olkapäähän, jotta Orioni paikalle
kuoli.

Eos, aamun Ruusutar, pani tätä äkkinäistä kuolemata niin pahaksensa ja
kaipasi Orionia niin katkerasti, että Apolloni, joka pelkäsi ett’eivät
korkeat jumalat ja maan alhaiset lapset enään aikoihinsa saisi
aamukoitettansa, alkoi Zey-isän kanssa apu-keinoa neuvottelemaan. Ja
neuvottelun päätös tuli siksi, että kuollut Orioni jälleen herätettiin
eloon ja muutettiin tähtisikeröksi. Tämmöisenä hän nyt asetettiin
taivaan itä-puolelle, että molemmat lempiväiset yhä saisivat toisiansa
nähdä ja kohdata. Mitä enemmin aamu koittaa ja aamun ruusuinen
ruhtinatar nousee ylömmäksi taivaalle, sitä alemmaksi astuu
taivas-laelta Orioni rientäen häntä kohtaan siks’ että viimein, aivan
toistensa lähelle jouduttuansa, hän heittäypi jumalattaren syliin ja
molemmat haihtuvat näkymättömiin.

Tämmöinen on Orionin synty. Meidän kansamme sanoo Orionia
Kalevanmiekaksi. Tämä nimi osoittaa oikeastaan vaan yhtä osaa koko
sikeröstä. Sillä jos sitä tarkastat, niin voit paljailla silmilläsi
selvästi eroittaa, mitenkä eri tähdet ovat niin sijoitetut, että ne
muodostavat pään, kaulan, hartiot elikkä olkapäät, käsivarret, vartalon
ja jalat, sekä vartalon vyötäisillä selvän vyön, jota sanotaankin
”Orionin vyöksi”. Tästä vyöstä riippuu miekan muotoinen ase, ja tämäpä
se juuri onkin, joka sanotaan ”Kalevanmiekaksi”; Kreikkalaiset siinä
näkivät sen nuijan, jolla Orioni metsän villipedot tappoi. Orionin
jalkain juuressa istuu koira, joka merkitsee että Orioni eläissään oli
metsästäjä. Hänen ympärillensä on pantu muutamat pedot, jotka hän tappoi
ja joita hän yhä vielä vartioitsee.

XV.

Tammi ja Lehmus.

Hakiessamme suojaa suvipäivän paahtavaa palavuutta vastaan kävimme
istahtamaan tuohon lehtipuu-käytävään, jossa kesä-yön hämärästä
muistuttava tumma varjo virvoittaa nääntyvää kulkijaa.

Siimes oli nytkin viileä ja raitis, vaikka lehtisuojan ulkopuolella
auringon kuuma helle tuntui aivan polttavalta.

Sinä ihmettelit suoja-paikkamme raikasta raittiutta, sen puhtautta ja
säädyllistä kuntoa. Me katselimme tarkemmin päällämme olevaa lehtistä
suojaa ja huomasimme toisella puolella tammen, toisella lehmuksen, jotka
toisiansa kohti ystävällisesti ojennetuilla oksa-käsivarsillaan meidän
ylitse kannattivat tuota viheriäistä lehtiteltaa. Ja samaa näimme
kauempanakin: tammi seisoi lehmuksen, lehmus tammen vieressä, tammet ja
lehmukset vieretysten lehtirakkauttansa levittämässä.

Heidän historiansa?

Tammen ja lehmuksen historia on satu hyväntahtoisesta
vieraanvaraisuudesta ja samalla hyväntapaisesta hurskaudesta ja
jumalanpelvosta. Sillä muinais-aikana oli itse jumalien korkea isä
vieraanvaraisuuden suojelija ja ylläpitäjä, jollenka semmoisena
varta-vasten annettiin nimi Zey Xenio. Kun siis vieraanvaraisuutta
hyväntahtoisesti harjoitettiin, silloin ylijumalaa palveltiin, ja
tämmöisen hurskauden palkitsi Zey yhtä varmaan, kuin hän rankaisi
vieraanvaraisuuden rikkojan. Senpä tähden olikin vieraanvaraisuus
yleinen hurskas tapa, ja sitä harjoitettiinkin yhtä hyvin tuntemattomia
kuin tunnetuita kohtaan ilman eroituksetta.

                                                  ⸻

Tähän aikaan asui matalassa majassa Frygian viljavassa maakunnassa vanha
parikunta. Köyhiä he olivat, mutta sentään onnellisia. Sillä he olivat
kohtaloonsa tyytyväiset, kiittivät kuolemattomia jumalia heidän
antamastansa hyvästä ja elivät ainaisessa rauhassa ja keskinäisessä
sovinnossa ja rakkaudessa.

Mutta yltä-ympärillä oli ylellisyyttä ja nautintoa. Taivaan korkeat
jumalat suosivat tätä maakuntaa ja olivat sille antaneet suuren
rikkauden, niin että ihmiset täällä saattoivat onnellisesti elää ilman
huoletta ja vaivatta.

Vaan eipä ihmislapset kauan voineet turmeltumatta kannattaa taivaallista
onneaan. Jumalien antamia varoja he käyttivät paljaastansa omiin
huviinsa ja alkoivat niitä ylenmäärin itsekkäästi nauttia. He söivät,
joivat ylellisesti ja vaatettivat itsensä ylpeästi purppura-pukuihin.

Tästäpä he joutuivat mieleltäänkin niin itsekkäiksi, että peräti
unohtivat kaiken hyvän, jota he nauttivat, olevan jumalien antamaa; he
kävivät kovin kopeiksi.

Nyt tapahtui, että ihmisten ja jumalien isä, itse Zey Olympolainen,
parhaillaan vaelsi ympäri maata, omin silmin nähdäksensä kuolon-alaisten
tapoja ja elämätä — Zey Olympolainen ja hänen seurassansa Hermes, tuo
taivaallisten siivillinen sanansaattaja, nopsajalka.

Eipä nyt Hermes-jumalalla ollutkaan siivet jalassa. Eikä liioin
Zey-isälläkään hirvittäväinen ukon-nuoli kädessä. Jumalat olivat
päältänsä riisuneet taivaallisen majesteetin ja pukeuneet tavallisten
ihmislasten maalliseen muotoon. Vaan eipä tavallistenkaan ihmisten.
Sillä jott’ei yksikään voisi heitä tuntea, olivat jumalat ottaneet aivan
alhaisen ulkonäön, niin ettei todellakaan olisi heitä voinut Olympon
jumaliksi uskoa.

Näin matkustelivat he ympäri maata ja tulivat siihenkin maakuntaan,
jossa vanha parikunta asui. Jumalat huomasivat seudun rikkaaksi; he
tahtoivat siis nähdä, olivatko sen asukkaat yhtä hurskaat ja
hyväntapaiset kuin varakkaat.

He menivät ensimäiseen taloon, joka heidän edessänsä oli, ja koputtivat
sen ovea päästäksensä sisään. Ovea ei aukaistu. He menivät toiseen
taloon ja koputtivat siellä. Ovi kyllä aukaistiin, mutta kun nähtiin
vierasten halpa ulkomuoto, niin se jälleen suljettiin. Kuinkapa
olisikaan semmoisten mitättömien sopinut tulla niin rikkaasen taloon?
Toiveissansa pettyneinä menivät kestillisyyttä etsivät jumalat
kolmanteen taloon. Täällä heitä kohtasi kysymys ”keitä he olivatkaan ja
mitä heillä täällä oli tekemistä”. Neljännessä taas saivat kuulla
uhkaavia sanoja ”kiertävistä kerjäläis-joukoista” ja ”hävyttömästä
kerjuudesta” j. n. e.

Näin sanotaan heidän kulkeneen kaikissa tämän paikkakunnan taloissa,
eikä missään löytäneen hurskautta ja kestillisyyttä, vaan ilmeistä
ylpeyttä ja itsekkäisyyttä. Ja kestillisyyshän kuitenkin muinaisuudessa
oli suurimmassa arvossa pidettyjä hyveitä, jota ihmiset, jopa itse
jumalatkin vaativat. Mutta ikään kuin liiallinen auringon paiste saa
lähteen kuivumaan maan povehen, niin saa myöskin liiallinen rikkaus
sydämmen kutistumaan ihmisrinnassa. Senpä tähden näkivätkin jumalat
tässä paikkakunnassa paljon rikkautta ja ylöllisyyttä, mutta sen takana
paljon kovuutta ja tyhjyyttä.

Nyt ei heiltä enään ollut käymättä muuta kuin yksi hökkeli, joka oli
ylempänä vuoren rinteellä. Pikkuinen tuo oli ja muodoltaan vähäpätöinen.
Katto oli peitetty oljilla ja leikatuilla ranta-ruo’oilla.

Tännekin vielä läksivät jumalat.

Tuskinpa olivatkaan ensi kerran ovea koputelleet, ennenkuin ovi jo
aukaistiin ja ystävälliset äänet kehoittivat vieraita sisälle astumaan.
Syvästi kumarrettuaan, voidaksensa päästä matalan oven kautta, saapuivat
vieraat sisään, jossa heitä tervetulleiksi toivotti harmaapää ukko ja
hänen ijällinen vaimonsa.

Ukon nimi oli Filemoni, vaimon Baukis.

Samaa köyhyyttä, jota huoneen ulkopuoli osoitti, nähtiin myöskin sen
sisässä. Mutta täällä oli kaikki siistiä ja puhdasta: lavitsat ja pöydät
olivat kiiltävän valkoiset, vähäiset huonekalut hohtivat puhtahina.

Filemoni asetti esille lavitsan, Baukis sen komisti peitteellä, ja
vieraat käskettiin istumaan.

Sill’aikaa kuin Filemoni koetti aloitetulla kanssapuheella huvittaa
vieraita, yritti Baukis voimiensa jälkeen puhaltamaan tulta takan
sammuneisin hiiliin. Hän toi sisään kuivia lehtiä ja kuorta, pieniksi
halotuita puita sekä risuja, maassa kuivuneita. Tuli virkesi palamaan.

Nyt asetettiin pata tulelle. Ja sill’aikaa kuin Filemoni kävi
puutarhassa kaalia noutamassa, jatkoi Baukis puhetta vierasten kanssa.

Kaali pantiin pataan. Mutta pantiinpa sinne muutakin. Ylinnä
katon-harjan alla rippui orresta pienen talouden kalliin ruoka-aine —
savustettu sianselkä, juhlien varaksi säästetty herkkupala. Tämänpä otti
Filemoni kakshampaisella haarukalla alas, Baukis leikkasi siitä palasen
ja pani kaalien sekaan kiehumaan.

Mutta tiesivätpä köyhät asukkaat vieraillensa toimittaa tuota tavallista
kylpyäkin. Seinällä rippui pyökkipuinen sammio, joka täytettiin
lämpimällä vedellä, ja vanha Baukis itse pesi vierastensa jalat, kuten
tapa oli.

Nyt valmistettiin vuode, johonka pantiin suo-untuvilla täytetyitä
tyynyjä. Seinäkaapista otti Baukis peitteet, joita ainoastaan juhlina
käytettiin, ja peitti niillä vuoteen. Vanhoja nuo kyllä olivat sekä
yksinkertaisia, niinkuin muutkin kalut huoneessa, mutta juhlapeitteitä
sittenkin. Näille vieraat laskeuivat.

Ja kun ruoka nyt oli tulella kypsynyt, asetti Baukis vuoteen etehen
pöydän, jonka reunaa hän yltä-ympäri kaunisti lemuavilla
viheriöitsevillä minttu-kasveilla. Sitten toi hän ruoka-lajit esille
valetuissa savi-astioissa. Keskellä pöytää rehotti etevinnä tuo aimoinen
sianselkä. Sen ympärillä seisoi kaksikarvaisia öljymarjoja, Pallas Athena
jumalattaren hedelmiä, sekä selkeässä mahla-nesteessä
säilytettyjä syyskornellejä, jopa endivioitakin ja juoksettunutta
maitoa.

Kun vieraat näillä olivat poistaneet nälkänsä, niin tiesivätpä köyhät
asukkaat heille toimittaa jälistettäkin niinkuin kestissä ainakin.
Runsas ja antelias luonto antoi tähän kaikki aineet, mutta Baukiin
ahkerat kädet olivat välttämättömät välittäjät. Siinä oli pähkinöitä,
viikunia, ryppyisiä taateleita, päärynöitä ja omenia, jotka koreistansa
levittivät palsami-lemun huoneesen, jopa purppuran-värisistä
viiniköynnöksistä valittuja mehukkaita rypäleitäkin sekä, keskellä
pöytää, sulavan-näköinen mesikakku. Tämän ohessa pantiin esille
kruukullinen viiniä, jok’ei tosin ollut joutunut vanhaksi tulemaan,
mutta sentään oli hyvänmakuista kyllä, sekä kruukun viereen muutamia
pyökki-puusta leikatuita maljoja.

Siinä oli nyt vanhusten koko pidot. Kalliita ja ylöllisiä ruoka-lajeja
niissä ei ollut — mistäpä olisikaan niitä otettu? — mutta mikä niistä
puuttui, sen palkitsi yltäkyllin vanhusten iloinen hyväntahtoisuus.

Sentähden mieltyivätkin jumalat näihin laitoksiin ja nauttivat ruokaa
sekä viiniä, niinkuin ihmiset ainakin.

Mutta jopa tuli se hetki, jolloin vanhusten piti saaman tietää, mitä
vieraita heidän luonaan oli käynyt.

Baukis, joka itsekseen pelkäsi, ettei viini pienessä kruukussa
riittäisi, se kun oli viho viimeinen, mitä talossa oli, kurkisteli
pelvolla kruukkuun. Mutta kuinka vanhus hämmästyi, kun näki kruukun
olevan täpö täynnä. Ei hän ensin tahtonut silmiänsä uskoa; eipä hän
kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että kruukku yhä täyttyi sitä myöten
kuin siitä kaadettiin maljoihin.

Baukiin hämmästynyt näkö huomautti Filemonillekin tämän ihmeen.
Vanhukset katsahtivat toinen toiseensa ja ymmärsivät nyt molemmat
vieraittensa olevan jumalia eikä halpoja ihmisraukkoja.

Tämän huomattuaan he laskeuivat polvilleen lattialle jumalien eteen,
kunnioittivat ja ylistivät heitä sekä kiittivät sydämmen syvimmällä
nöyryydellä siitä, että ijankaikkiset Olympon jumalat olivat nähneet
hyväksi käydä heidän raukkojen matalassa majassa. He pyysivät myöskin
anteeksi, etteivät voineet valmistaa sen parempata pöytää korkeille
vieraillensa.

Hurskaan kiitollisuuden ja liikutuksen kyyneleet valuivat alas vanhusten
rypistyneitä poskia myöten.

Jumalat katsoivat mielihyvällä tätä uutta todistusta asukasten
hurskaudesta ja käskivät armollisesti heidän nousta.

Ja nyt olisit saanut nähdä pienen inhimillisen turhuuden todistuksen
vanhusten puolelta.

Baukis ajatteli, niinkuin emäntä ainakin, kuinka vähäpätöiset hänen
ruokalaitoksensa sentään olivat taivaallisille, ja mietiskeli miten
tuota parantaa. Nytpä juohtui vanhuksen mieleen, että heillä ulkona oli
lihava hanhi, joka elätettiin köyhän talon yövartiana. Kas tämäpä oli
vielä Olympolaisten kunniaksi uhrattava ja paistettava.

Saatuansa Filemoniltakin myöntäväisen silmänluonnin, riensi Baukis
hanhea kiini ottamaan. Mutta tämäpä lienee jotain pahaa aavistanut;
sillä pakoon se lähti kuin lähtikin, eikä antaunut ensinkään, vaikka se
aina muulloin kuljeskeli ihan vanhusten jaloissa, näin osoittaen
olevansa talon kolmantena asukkaana, yhtä arvollisena ja oikeutettuna
kuin suinkin muut.

Hanhi pakeni, Baukis perässä. Baukis ajoi ja kiivastui, mutta hanhi
kiivastui sekin ja rupesi huutaa kaakottamaan. Vanhus juosta könkötteli
ja yritti ojennetuilla käsillänsä hanhea saavuttaa, mutta hanhi
siipiänsä räpytteli ja teki tyhjäksi vanhuksen voimattomat ponnistukset.
Vihdoin hanhi kyllästyi tähän, mielestänsä luultavasti joutavaan,
leikkiin ja haki viimein raolle jääneen oven kautta suojaa itse jumalien
jalkain juuressa.

Hymysuin katsellen takaa-ajavan vanhuksen kiihkoa päättivät jumalat,
että hanhen henki oli säästettävä.

Vieraat nyt nousivat, läksivät mökistä ulos ja käskivät vanhusten heitä
seurata. Matka piti ylös vuorelle. Jumalat eivät olleet inhimillistä
muotoaan päältänsä riisuneet, vaan ainoastaan vartalojansa
majesteetillisemmiksi kohottaneet ja verhonneet kasvonsa sekä hartionsa
olympolaisella kirkkaudella, niin että laaksosta näkijät taisivat tuntea
heidät kuolemattomiksi olennoiksi.

Kunnioituksesta ja pelvosta vapisten seurasivat heidän jälkiänsä
vanhukset, hoipertelevilla askeleilla, kumpikin sauvan nojassa.

Kun jumalat olivat vuoren kukkulalle saapuneet ja Baukis ja Filemoni
vähän matkaa heistä jääneet, käskivät he näiden katsella taaksensa.
Vanhukset kääntyivät ja näkivät nyt hämmästyneinä koko seudun järveksi
muuttuneen, ainoastaan heidän pieni majansa oli jälellä.

Tämän hävityksen olivat jumalat matkaan saattaneet rangaistaksensa
ihmisiä heidän pahasta elämästään sekä kovuudestaan vieraita vastaan, he
kun eivät kestillisyyttä ensinkään harjoittaneet, vaan eleskelivät
rikkauden ja ylellisyyden itsekkäissä nautinnoissa.

Vanhukset seisoivat yhä vielä katsellen seudun ihmeellistä muutosta sekä
surkutellen naapuriensa äkkinäistä surmaa, kun heidän silmäinsä edessä
tapahtui uusi ihme.

Kas, tuo alhainen hökkeli, joka oli niin ahdas, että siellä töin tuskin
toimeen tultiin, se laajentuu nyt laajentumistansa ja muuttuupi. Harmaat
hakkaamattomat kivet, joittenka päällä seinät muka olivat seisoneet, ne
ovatkin jo muuttuneet kauniiksi perustukseksi, josta kalliit seinät
nousevat korkealle ilmaan; matala ovi, josta ei kumartamatta päästy
sisään, muuttuu väljäksi korkeaksi portaaliksi, jota kaunistaa ihanat
kuvaelmat; niiden noja-seivästen ja tukeiden sijaan, joiden avulla huone
oli pystyssä pysynyt, kohoaa rivi komeita marmori-pylväitä, joittenka
latvoihin nyt mukavasti nojaupi ulkoneva katto eikä tämä katto enään ole
oljilla peitetty; katso, kellertäväiset korret alkavat muuttua
ruskon-rusottavaksi ja pianpa hohtaa koko katto kullan loisteesta.

Alhaisen hökkelin asemesta oli noussut korkea jumalain temppeli.

Kummastuksesta äänettöminä seisoivat vanhukset, uutta ihmettä
ihmetellen, uutta ihanne-rakennusta ihaellen. Tästä heidät herätti
korkeat jumalat, jotka heitä nyt puhuttelivat ja sanoivat: ”Teidän
jumalanpelkonne ja hurskautenne on tänään tullut silmäimme eteen,
anokaatte nyt mitä tahdotte, niin on se teille palkinnoksi toteuntuva”.

Filemoni ja Baukis pitivät hetken neuvottelua. Jos heidän vanha
asuntonsa vielä olisi ollut olemassa, niin varmaan olisivat pyytäneet
päästä sinne takaisin, jossa olivat tottuneet elämätänsä hiljaisuudessa
eleskelemään. Mutta nyt oli se muuttunut. Kuitenkaan eivät raskineet
asuntopaikkaansa jättää. Filemoni esitti sentähden molempain puolesta
heidän hartahimpana toivotuksenaan että saisivat jumalia yhä palvella
heidän temppelissään ja vartijoina vartioida pyhää paikkaa, ja että he
niinkuin aina olivat sovussa eläneet elämänsä yhdessä, myöskin saisivat
yhdessä kuolla, niin ett’ei toisen tarvitsisi nähdä toisen hautaa.

Tämä heidän anomuksensa myönnettiinkin ja kävi paikalla toteen. He
pysyivät uuden temppelin vartijoina elämänsä loppuun saakka.

Myöskin heidän toivotuksensa toinen puoli, ett’ei heidän, näet,
tarvitsisi toinen toisensa hautaa nähdä, kävi sekin ihmeellisesti
toteen. Sillä eräänä päivänä, kun he, väsyneinä iästä ja vanhuudesta,
olivat pyhästä temppelistä astuneet ulos temppelin edustalle, missä
vielä viipyi se ihmisjoukko, joka kaukaa oli tullut uhrilahjoja
korkeille jumaloille kantamaan, ja vanhukset näille rupesivat kertomaan
temppelin ja paikkakunnan menneistä ajoista, — niin Baukis yht’äkkiä
näki lehtiä puhkeavan Filemonista ja Filemoni niinikään Baukiista, ihan
kuin versoilevasta vesasta, ja pianpa peitti lehtevä latva heidän
kasvonsa. ”Jää hyvästi, rakas, ystäväni!” oli ainoa, mitä ehtivät toinen
toisellensa virkata; seuraavassa tuokiossa he jo olivatkin muuttuneet;
Filemoni vahvaksi tammeksi, Baukis kauniiksi lehmuspuuksi.

Näin kävi hurskasten vanhusten.

Uskollisina kuni entisinäkin aikoina seisovat sentähden vielä nytkin
tammi ja lehmus toinen toisensa vieressä, ja harvoinpa puhutaan toisesta
toistakin mainitsematta.

Ja hyväntahtoisia he ovat niinkuin ennenkin; niin huonoa ja alhaista
matkustajaa ei ole, jolle he eivät varjo- ja lehtirikkaassa suojassansa
tarjoisi lepoa hänen vaivoistansa sekä virvoitusta päivän helteestä.

Ja tarkkoja sekä järjestystä rakastavia ovat he vielä, niinkuin
ihmisinäkin ollessaan. Sen jo huomaat heidän puvustansakin. Sillä joka
lehti niinkuin kaikki muutkin ovat ihan tismallansa, kaikki sillä
paikalla, missä sen oleman pitää, niin ettei mikään heissä ole
sattumalta siellä taikka täällä, niinkuin usein sitä näet muissa puissa,
esm. kataja retukassa taikka pukunsa puolesta jokseenkin huolimattomassa
leppä-puussa. Senpä tähden ja koska heillä sen lisäksi on aivan
kauniin-muotoisia lehtiä, käytetäänkin heitä lehti-käytävien pylväinä
puutarhoissa ja esplanadeissa, joissa ei kävisikään laatuun olla
huonosti vaatetettuna, siellä kun aina ihmisiä kulkee.

Ja samoin kuin he eläissään kauan kestivät ja palvelivat korkeaan ikään,
niin tekevät he nytkin, sillä niitä ei ole, jotka tulevat vanhemmiksi
tai ovat heitä kestävämmät. Ja niinkuin he ennen toisiansa rakastivat
vanhuuden päiviin saakka, niin he nytkin, ystävällisesti seisoen
toistensa vieressä, kaikella säädyllisyydellä avaavat sylinsä toinen
toisellensa.

Sisältö:

I. Tettinki eli Heinäsirkka.......... 1.
II. Heliotropi eli Päivänkukka....... 7.
III. Hyacintti....................... 13.
IV. Syrinx eli Paimenpilli........... 17.
V. Arakne eli Hämähäkki.............. 22.
VI. Alkeste.......................... 29.
VII. Ekho elikkä Kaiku............... 35.
VIII. Narcissi....................... 39.
IX. Filomela eli Satakieli........... 46.
X. Heliadit eli Merenkulta........... 51.
XI. Kypressi......................... 55.
XII. Bitoni ja Kleobis............... 59.
XIII. Kaarne ja Vares................ 63.
XIV. Orioni eli Kalevanmiekka........ 70.
XV. Tammi ja Lehmus.................. 76.

End of the Project Gutenberg EBook of Kreikkalaisia satuja, by J. W. Calamnius