II.

Heliotropi eli Päivänkukka.

Kuinka vanha on satu uskollisesta lemmestä?

Sen tiedät olevan yhtä ikuisen ensimäisen uskottomuuden kanssa. Siitä
hetkestä saakka, jolloin lempi ensi kerran petti, alkoivat ihmiset eroa
tehdä uskollisen ja uskottoman lemmen välillä.

Päivänkukka kertokoon sulle historiansa. Se on satu uskollisesta
lemmestä, lemmestä, jok’ei kuolemankaan kautta loppunut, lemmestä, joka
on — ijankaikkinen, loppumaton.

Ei ”kuolemankaan kautta” sanoin. Siitä havaitsetkin, että päivänkukka on
aikanansa kerran kuollut. Ja niin se onkin. Eri muodossa, ihmisenä,
nuorena kauniina impenä, eli se aikansa, kuoli ja muuttui muuksi.

Tämmöinen on päivänkukan historia:

                                                  ⸻

Klytie oli niitä puoli-jumalallisia olentoja, jotka kutsuttiin
Nymfoiksi. Jumaloitten tavalla ravinnoksi nauttien ambrosiaa, ja ottaen
osaa jumaloiden ja jumalattarien iloisiin tansseihin, eli Klytie
elämänsä jumalallisessa autuudessa ilman surutta, ilman murheetta.

Sulolla ja hyvillä avuilla varustettuna niinkuin jumalalliset olennot
ainakin, oli hän korkeille jumaloille rakas. Mutta varsinkin lempi häntä
päivän kultainen jumala Apolloni, joka kullansädestävillä vaunuillansa
kulkee taivaankantta ylös ja alas. Ja kaikesta sydämmestään lempi Klytie Apollonia
takasin — kuka ei lempisi Hyperionin loistavaa poikaa?

Klytie oli päivänjumalan lemmityinen, ja tämä loisti lemmityisensä
iloksi mitä kirkkaimmin.

Näin ei kuitenkaan kauan kestänyt.

Kulkeissansa taivaankantta idästä länteen havaitsi päivänjumala kerran
Persian balsami-rikkaassa maassa erään ihmisistä syntyneen neitsyen,
joka oli ihmeen kaunis. Nimensä oli Leukotoe, ja hänen oli maailmaan
synnyttänyt hänen äitinsä Eurynome, jonka kauneuden maine oli
verrattomasti suurin Persian laveissa maissa. Ja kun nuori Leukotoe
alkoi kasvaa ja varttua, voitti hän kauneudessa äitiänsä saman verran,
kuin äiti ennen oli siinä kaikki muut ihmiset voittanut.

Tätä ihanata ihmislasta näki päivän säteilevä jumala ja tulistui niin
hänen kauneuteensa, että hän tämän tähden liian varhain nousi idästä ja
liian myöhään laski länteen takasin. Hänen kauneutensa rinnalla
himmentyivät jumalalliset Nymfatkin, jopa itse Klytie. Apolloni unhotti
tämän lemmityisensä, sillä suloinen Leukotoe oli nyt joutunut hänen
silmäinsä ainoaksi riemuksi.

Apolloni unhotti Klytien, mutta Klytie ei voinut unhottaa Apollonia.
Hänen rinnassaan oli uskollinen mieli, ja hän lempi Apollonia yhtä
paljon kuin ennen, jopa, jos mahdollista, vielä enemmänkin. Senpä tähden
se koskikin sydämmeensä kipeästi, kun hän havaitsi, ettei jumala enään
häntä suositellutkaan samalla lemmellä, kuin ennen. Mutta kahta vertaa
katkerammalta tuntui suru, kun hän viimein havaitsi että se oli uusi
lempi, joka häneltä luovutti jumalan sydämmen.

Mutta vieläpä syvemmälle piti piston tuntuman, kun Klytie näki, ken se
uuden lemmen esine oli. Itse oli Klytie jumalallista sukua, ja Leukotoe
— tuo uusi lemmityinen — ihminen. Hylätyn rakkauden lisäksi tuli vielä
loukattu arvokin. Kuinka kiusallista tietää, että korkea päivän jumala
kuolon-alaisen ihmislapsen tähden ylenkatsoi häntä, joka oli
jumalallinen kuolematon Nymfa. Jos olisi se ollut joku hänen
vertaisiansa, joka olisi hänet voittanut ja jumalan sydämmen hänestä
kääntänyt, niin eipä olisi suru niin katkeraksi käynyt, mutta nythän se
oli vaan eräs maan kuoleutuva, lakastuva kukka. Tämä se koski vieläkin
syvemmälle. Ja suru muuttui vähitellen katkeruudeksi, katkeruus
kateudeksi, Klytie muuttui, kuten maan lapset sanovat, mustasukkaseksi.

Samaten kuin muutkin samassa tilassa alkoi nyt Klytie miettiä keinoa,
millä saada jumalansa takaisin. Ensinkin oli Leukotoe Apollonista
eroitettava ja neuvo keksittävä, mikä estäisi lempiväisiä toisiansa
tapaamasta. Jos tämä saataisiin toimeen oli hän vakuutettu, että
Apolloni taas niinkuin ennenkin palaisi hänen luoksensa takaisin. Ja
muuta hän ei tahtonutkaan. Hän ei muutoin kantanut vihaa Leukotoeta
vastaan, hän vaan kävi mustissa sukissa tämän tähden ja tahtoi sentähden
vaan häntä eroittaa Apollonista, ei muuta.

Tätä voittaaksensa päätti hän Leukotoen isälle ilmoittaa Leukotoen ja
Apollonin keskinäistä väliä. Mitä hän päätti, hän myös teki. Hän
ilmoitti asian.

Leukotoen isä oli kova ja ankara Orkamo, joka oli ruhtinaana Persian
kaupunkien yli. Tämä Orkamo oli seitsemännessä polvessa jälkeinen Belon
ikivanhasta suvusta, eikä hänelle ollut mikään kalliimpi, kuin korkean
sukunsa moitteettomuus. Tämän moitteettomuuden hyväksi oli hän valmis
uhraamaan kaikki, jopa itse perheensäkin.

Tälle ankaralle isälle ilmoitti Klytie Leukotoen ja Apollonin
keskinäisen rakkauden.

Olla jumalan lemmityinen ja jumalata rakastaa takaisin oli aina suurin
kunnia ja suurin autuus ihmislapsille. Mutta Orkamo ei uskonut Klytietä,
kun tämä kertoi, että päivän ja runouden suloinen jumala, itse Apolloni,
oli Leukotoen lempijänä. Paremmin luotti hän niihin halventavaisiin
kulku-puheisin, jotka, kuten ainakin tahraten puhtahintakin, niin nytkin
koettivat kaikki tehdä saadaksensa Leukotoen rakkauden huonoon huutoon.
Näihin kulkupuheisin pani hän sitä pikemmin luottamuksensa, koska tarkka
huolensa jalon sukunsa hyvästä maineesta pakoitti häntä olemaan
epäluuloisena ja epäileväisenä.

Julmasti suuttui kovaluontoinen isä. Ja kun hän oli yhtä pikainen
toimissaan kuin ankara ajatuksissaan, niin hän ei kauan tuuminut, mitä
hänen oli tekeminen. Hänen päätöksensä oli yhtä joutuisa kuin kovakin.
Hän kaivatti syvän haudan, sulki lapsensa elävältä siihen, ja antoi
luoda haudan päälle korkean kummun. Hänen puolisonsa ja tyttärensä
hartaat rukoukset eivät mitään auttaneet.

Tähän julmaan loppuun oli Klytie syytön. Tämmöistä hän ei koskaan ollut
aavistanutkaan, vielä vähemmin tahtonut.

Nyt oli Leukotoe poissa.

Mutta siltä ei suinkaan Apollonin lempi palannut Klytieen, niinkuin tämä
oli sydämmessään toivonut. Päin vastoin suri Apolloni syvästi Leukotoen
kuoloa, ja kun hän ei voinut Leukotoeta herättää eloon takasin, niin hän
säteillänsä lämmitti hautakumpua ja kasvatti sen sisästä kalliin
suitsu-pensaan, joka lavealle ilmaan levitti hyvän lemunsa.

Mutta Klytiestä kääntyi Apollonin lempi yhä enemmin pois. Tästä oli
Klytie haikeimman surun omana. Klytien lempi ei näet ollut kadonnut.
Päin vastoin oli se yhä syvemmälle hänen sydämmeensä juurtunut, ja
muuttunut hänen koko elämäksensä. Senpätähden kantoi hän vielä
sydämmessään toivon, jos kyllä heikon, että Apolloni kuitenkin viimein
häneen kääntyisi.

Mutta kun Leukotoen kuoltua Apolloni yhä enemmin kylmeni häntä kohtaan
ja vihdoin kohteli häntä täydellä jäykkämielisyydellä, niin joutui armas
raukka epätoivoon. Hän luopui toisten Nymfain seurasta, jotka koettivat
häntä lohduttaa, ja läksi syvään öljypuun-puistoon. Täällä hän sitten
istuihe maahan paljaasen, kultaiset kihara-hapset levitetyinä ilmaan
tuulien hajoitettavaksi, eikä muuttanut ollenkaan sijaa, vaan,
itkettyneet silmät taivasta kohden luodut, hän ainoastaan päätänsä
kääntämällä seurasi rakkaan päivänjumalan kulkua yli taivaankannen
idästä länteen. Ja näin hän istui yöt päivät taivasalla yhtä mittaa
yhdeksän vuorokautta ilman muutta virvoituksetta kuin kaste, joka hänen
otsallensa laskeui, ja kyyneleet, jotka vuotivat pitkin vaalenneita
poskia.

Kun näin hän nähtiin kymmenentenäkin vuorokautena istuvan samassa
tilassa, samalla rakkaudella ja samalla uskollisuudella seuraten
päivänjumalan nousua ja laskua, kävi jumalain ja jumalattarien häntä
sääli, ja Apolloninkin sydän heltyi. Vaan kun hän ei enään saattanut
häntä lempiä, tahtoi hän kuitenkin hänet pelastaa enempätä kärsimästä.
Sentähden hän jumalain neuvon ja tahdon mukaan häntä muutti kukaksi,
siksi kukaksi näet, jonka ihmiset tästä syystä kutsuivat päivän
kukaksi.

Mutta lempeänsä ei Klytie uudessakaan muodossaan unhottanut, se kun oli
muuttunut hänen koko olennoksensa. Samoin kuin ennenkin hän sentähden
vielä nytkin kääntää kasvonsa Hyperionin säteilevätä poikaa kohden,
katselee hänen loistavaa muotoansa, nautitsee hänen lämpöänsä ja seuraa
hänen kulkuansa taivaankannella.

Ja näin tulee hän samalla uskollisuudella tekemään aina maailman loppuun
saakka, ja tämä on satu Klytien ikuisesta lemmestä. Kun siis näet sitä
pettämätöntä tarkkuutta ja uskollisuutta, millä päivänkukat
parterrissasi seuraavat päivänkulkua, niin tiedät nyt, että niissä asuu
Klytien henki ja että niitä johtaa loppumaton lempi.

Ja tästäpä Klytie-kukka onkin nimensä saanut. Sen kreikkalainen nimitys
Heliotropi, merkitsee näet semmoista, joka päivään päin kääntyy. Samaa
merkitsee myös meidän äidinkielessämme ne lisäsanat, joilla päivänkukkaa
koristetaan, kun sitä nimitetään ”päivän kääntäjäksi” vieläpä ”päivän
noudoksikin”.