Produced by Tapio Riikonen

MERIMIEHEN MATKAMUISTELMIA I

Ja haaksirikko

Tositapausten mukaan kertoi

AUKUSTI H. [HÖGMAN]

Tampereen Kirjapaino, Tampere, 1889.

Elokuun ilta v. 1876.

Sakea sumu peitti vaipallaan luonnon-ihanan seudun Glascowin kaupungin
ympäristöllä.

Jokainen noilla Brittein viheriöitsevillä saarilla käynyt tuntee hyvin
tuon ikuisen sumun, joka ei hetkeksikään vallan näkymättömiin poistu,
etenkään sellaisista seuduista, joissa suurempaa liikettä harjoitetaan,
nimittäin laiva- ja tehdasliikettä. Sillä semmoisissa satamapaikoissa
muun muassa ovat kivihiili-lastauspaikat, jotka lakkaamatta täyttävät
ilman kivihiilen tomulla, koska niissä korkeista torneista rautatien
lastivaunuista pitkin sitä varten valmistettuja rännejä myöten syöstään
kivihiiliä suorastaan laivan ruumaan, joten suurikin laiva muutamassa tunnissa
tulee täyteen lastiin.

Tuohon ainaiseen pilvivaippaansa onkin kunnon Glascowilainen
tottumuksesta niin mieltynyt, että hän ei oikein viihdykään muualla,
missä tämä hänen synnyinmaansa pilvinen taivas puuttuu.

Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja ilma tyyni koko päivän. Mutta tyyni
ei ollut minun mieleni. Rauhaton oli sydämeni, myrsky raivosi
rinnassani; omaatuntoani kalvoi katumus mennyttä hurjaa, hyödytöntä
elämää muistellessani ja tutkiessani, kuinka himojeni orjaksi
antautuneena juoppouden jumalan palveluksessa olin riehunut.

Yksinäisyyttä haluten, raitista ilmaa kaivaten, lähdin
Boarding-hausista (merimies-majasta) ulos kävelemään. Jonkun ajan
kuljeksittuani katua ylös, toista alas, ohjasi sallimus askeleeni
satamaan ja sieltä taasen eteenpäin meren rantaan. Vihdoin tuntiessani
pientä väsymystä, huomasin mielestäni mukavan levähdyspaikan, johon
istahdin, nauttiakseni raitista meri-ilmaa täydellä halulla.

Vähitellen vaivuin ajatuksiini, ihaellen avaraa näkyalaa ja meren
aaltojen majesteetillista kohoelemista ja laskemista. Nousuvesi oli
juuri ruvennut laskeutumaan, se kun aina säännöllisesti laskeutuu kuusi tuntia
ja taasen samanverran aikaa nousee, — niin, nousuvesi oli juuri
ruvennut laskeutumaan, ja laivatokkain sulut olivat suljetut; sillä jos
ei niitä laskettaisi tiviisti kiinni, niin juoksisi vesi kuiville
laivatokista, ja laivat jäisivät kuivalle maalle.

Ilta-aurinkokin ikään kuin väkivallalla tunkeusi sumun lävitse,
hälventäen hetkeksi savupilvi-vaipan, osoittaakseen kirkkautensa voimaa
ja viehättäen lumoavalla kauneudellaan ja harvinaisella värityksellään,
minua kumminkin, joka en ennen ollut semmoista tullut huomanneeksi.

Tätä ihaellessani tunsin itseni sanomattoman vähäpätöiseksi, kurjaksi
olennoksi, hyödyttömäksi, yksinäiseksi, onnettomaksi kuljeksijaksi,
niinkuin tosin olinkin. Vähitellen näin vaivuin haaveiluun,
aatemaailman lentäväksi linnuksi. Eteeni selveni kurja tilani,
hulivilielämäni hedelmä.

Olin jo ollut kaksi vuotta puoli kolmattakin, melkein, poissa
kotimaastani, josta olin lähtenyt muka rikkautta ja rauhaa etsimään,
kunniaa ja viisautta kokoomaan.

Kuinka olin käyttänyt tuon ajan? Olinko edistynyt toiveissani? Missä
olivat nuo haaveksitut rikkaudet, joita olin niin toivorikkaana
kokoomaan lähtenyt?

Tuonlaisia ynnä muita semmoisia kysymyksiä soi omassatunnossani. Mitä
noihin voin vastata, mitenkä itseäni puolustaa?

Niin, ensinnäkin täytyi huomata, että lompakkoni oli typi tyhjä; eikä
ollut mitään säästöön muuallakaan joutunut.

Mihin olivat nuo jotenkin runsaat ansaitsemani varat joutuneet; mihin
ne olivat uponneet?

Tunnustaa täytyi, että nuo lukuisat, kirotut merimiesten ystävät olivat
ne ystävällisesti huostaansa korjanneet, kun ei merimies raukka itse
niitä voinut säilyttää; ja siellä ne olivatkin niin hyvässä tallessa,
ettei ikinä niitä enään nähdäkään tarvinnut.

Keitä nuo ystävät sitten ovat, jotka niin hyvää huolta pitävät tuhmista
meripojista, jotka eivät itse kykene rahojaan säilyttämään?

Niin, noita ystäviä on merimiehellä sangen paljo. Ensinnäkin laivan
saapuessa ulkomaiseen satamaan, tulee heti laivaan joukko ystävällisiä
niinsanottuja ”runareita” (merimies-majojen isäntien kätyreitä). Niissä
on aina joku, joka osaa kieltäsi puhua, joka on maanmiehesi. Hän tarjoo
sinulle tupakkaa, viinaa, ja jos et noin väkevää rakasta, niin on
hänellä viiniäkin, tuota oikein ”puhdasta viinimarjan mehua,” jota hän
tervetulijaisiksi tarjoo, kehoittaen ottamaan ”aika siemauksia.” Ei se
mitään maksa, hauskaahan on, kun saa tavata kansalaisensa. Tarjoopa
vielä rahaakin, jos haluttaa tulla ehtoolla maihin, jossa sitten tuo
herttainen runari vie paikasta toiseen ja näyttelee kaikenlaisia
huvipaikkoja ja kauniita ”restarationeja.”

Niihin mennään sisään ja juodaan lasia pari kolme, taasen
tervetulijaisiksi; eikä sekään mitään maksa. Täytyyhän
ensikertalaiselle tuonverran tervehdykseksi tarjota. Ei kestä kiittää,
tervetuloa vastakin!

Runari iskee vaan silmää isännälle heti huoneesen tultua, ja sen
masteri (isäntä) hyvin ymmärtää; mutta outo merimies ei sitä huomaa.

Näin käydään sitten ”kestissä” parissa, välistä kolmessakin paikassa,
ja sitten mennään ”runarin Boarding-hausiin,” jossa mistres (rouva),
missis (talon neiti) ja master (isäntä) ottavat mitä herttaisimmalla
tavalla tulijaa vastaan ja jossa häntä sitten vielä kestitään ruoalla
ja juomalla.

Viimein masteri ja runari sulasta ystävyydestä rupeavat tarjoomaan
hänelle parempia palkkoja vähemmästä työstä ja parempaa ruokaa, jos
vain jättää nykyisen laivansa ja tulee heidän luoksensa asumaan.

Mitäs muuta kuin suostutaan ystävällisen, helläsydämisen, isällistä
huolta pitävän masterin neuvon mukaan jättämään vanha huono laiva ja
niukkaa palkkaa maksava kapteeni.

Seuraavana iltana on runari taasen laivassa. Hän on tullut kenenkään
huomaamatta. Mutta eipä haittaa, jos ken tahansa huomaakin. Hän on
merimiehen puvussa ja tulee tapaamaan tovereitaan. Hänen neuvostaan
merimies pyytää kapteenilta rahaa ostaaksensa niitä ja näitä,
välttämättömän tarpeellisia vaatteita y.m. Kapteeni sattuu olemaan
hyvänluontoinen, luulee miehen todellakin tarvitsevan, koska hän niin
hartaasti pyytää, ja antaa hänelle välistä enemmänkin kuin tulevaa
olisi. Välin toki sattuu niinkin, ettei kapteeni olekaan niin herkkä
antamaan, joten merimiehellä on monen kuukauden palkka säästössä.

Mutta ei se esteeksi ole, karataanpa sittenkin; pianhan semmoiset
summat takaisin tienataan.

Runari auttaa yön hiljaisuudessa ja pimeydessä tavarat, kistun, säkin
ynnä muut veneellä maihin. Rannalla odottaa suljettu cabi (vaunu)
tulijaa, ja tulisella vauhdilla mennään Boarding-hausiin, josta ”ei
vaadita merimieheltä maksua.”

Sitten eletään iloisesti masterin luona; siellä on ravintola; sieltä
saa, mitä haluttaa; maksuista sitten sovitaan.

Jos on itselläsi rahoja, vie runari sinun tanssisalonkiin, jossa on
juomalat kaikissa neljässä nurkassa. Siellä istuu viehättäviä
naikkosia, jotka hymyhuulin heti tulevat vastaan. Luulisi noita
hienoimmiksi herrasnaisiksi, niin hienoja ja kauniita ne ovat.

Hetken niitä näitä juteltuanne, kysäisee kaunottaresi, mitä tahdot
juoda. Vastattuasi neitonen samassa tuo pyydetyn lasisi, taputtaen
sinua poskelle, eikä jätä lasillista samaa ainetta itsensäkin varalle
tuomatta.

Tuossa äkki pikaa tutustutte. Samassa musiikki salongin lehteriltä
kajahtaa, pakottaen sinut kaunottaresi kanssa tahdin mukaan pyörimään
ympäri salongin, vaikka et tanssissa muutoin mestari olisikaan.

Sen jälkeen tuntee sulottaresi itsensä niin pahoinvoivaksi, että et voi
etkä henno olla menemättä häntä saattamaan salongin käytävän toisella
puolella olevaan pieneen kammioon, jossa hän tilapäisesti asuu. Siellä
taasen tarjotaan jotakin vaivoistasi, kohteliaisuudestasi juotavaksi.
Ja niin sitten jatketaan hurjia huvituksia, joista kaikista et tietysti
selviä vähemmällä, kuin että lähtiessäsi on lompakkosi kelpolailla
keventynyt.

Sillä tavoin sitten eletään, niin kauvan kuin masterisi hyväksi näkee.
Koko ajan runari sinua uskollisesti seuraa, mihin menetkin. Lopuksi
laittaakin isällinen Boardingmasterisi sinut tuohon luvattuun uuteen ja
parempaan laivaan, jossa tulet nauttimaan luvattua suurta palkkaa, eikä
tarvitse sinun itse tuosta ollenkaan huolehtia.

Kun sitten tulet tuohon ulkomaiseen muhkeaan laivaan, seuraa sinua
runarisi uskollisesti, kunnes laiva on jättänyt sataman. Kaikki tämä
ystävällinen apu ei maksa mitään; mutta perästä kuuluu, sanoo
torventekijä.

Runari jätti viime laivasta saadun päästötodistuksesi kapteenille, sai
ennakkokuitin, jolla hän kolmen päivän kuluttua laivan lähdöstä nostaa
kuukauden palkkasi, joskus kahdenkin, aina sen mukaan, kuinka pitkälle
matkalle laiva menee.

Siten saat nauttimasi vierasvaraisuuden ja ilon maksaa kahden kuukauden
työlläsi, josta muutoin olisit saanut sata tahi kaksi sataa markkaa
omaan taskuusi. Näin menevät rahasi, jotka hielläsi ja väelläsi, usein
hengen vaarallakin olet ansainnut, kapakoitsijain tiskin laatikoihin ja
pohjattomiin taskuihin, noitten samaisten, jotka näillä kerrotuilla
ynnä monilla muilla keinoin koettavat vetää puoleensa kokemattomia
merimiehiä, samoin kuin kaikkia muitakin, jotka heidän viehättävän
näköisiin pauloihinsa antauvat.

Oi kuinka monta tuhatta nuorukaista ovat nämä perikatoon vietelleet.
Lukemattoman paljo olisi niitä merimiehiä, samoinkuin muitakin
nuorukaisia, jotka eläisivät onnellisina, rikastuisivat sekä henkisesti
että aineellisesti ja säilyttäisivät niin hyvin ruumiinsa kuin
sielunsakin voimat turmeltumattomina, jos ei näitä juomatemppeleitä
olisi. Mihin kaikkiin saastaisiin synteihin ja hurjuuksiin juuri nämä
ovat syypäinä! Kuinka monet tuhannet katkerat kyyneleet ovat vuotaneet
onnettomain vaimojen kalpeille, kuihtuneille kasvoille ja poskipäille,
kunnes he ovat kadonnutta onneaan surren, pakahtunein sydämin ja
murtunein mielin, kolkkoon hautaan sortuneet! Kuinka moni isä, äiti,
sisar ja morsian ovat saaneet nähdä rakastettunsa näitten uskollisina
palvelijoina loassa ja kaikenlaisessa saastaisuudessa matelevan, kunnes
vihdoin ovat joutuneet ennenaikaiseen juomarin hautaan.

Olenpa itse tässä rannalla istuja, yksi näitä tälle tielle joutuneita?
En liene rahtuakaan parempi; semmoiselta kumminkin ulkoasuni näyttää.

Purjekankaiset omatekoiset housut, pluusi samaa hienoa ainetta, suuret,
raskaat merisaappaat, vanha, haalistunut merimiehen takki ja hattu,
jonka ikää olisi vaikea määrätä.

”No,” kysynette, lukijani, ”kuinka noin huonoissa vaatteissa olit?
Missä olivat paremmat?” — Mutta sitähän nyt juuri olen selittänyt.

Näitä ajatellessani havahduin vihdoin ja keksin, etten ollutkaan enään
yksin rannalla. Tähän matkan päähän, muutaman purjeveneen luokse oli
ilmaantunut pieni seurue, joka näkyi hankkivan vesille. Parhaallaan
näkyi pari merimiehen pukuun hienosti vaatetettua nuorta miestä
lykkäävän venettä vesille. Seuralaisina näkyi olevan kaksi naista,
toinen vallan nuori neitonen, toinen näytti jo ikänsä jälkipuoliskolle
joutuneen.

Pojat olivat saaneet veneen vesille ja soutaneet sen laiturin
portaitten viereen, avanneet purjeet ja asettaneet kaikki kuntoon.

Mutta mitä lienevät naiset odotelleet, kun eivät astuneet veneesen?
Kentiesi lisäseuraa, arvelin itsekseni. Pian kuitenkin näyttivät
odotteluun kyllästyneen, ja hiljakseen he astuivat veneesen.

Minusta tuntui, kuin joku surullinen aavistus olisi sydäntäni painanut
ja kuin olisin tuon seurueen jo entuudesta tuntenut, niin että minua
halutti tarjoutua heidän apumieheksensä. Olipa juuri kuin joku olisi
sanonut, etteivät nuo pojat ole täysin kykeneviä venettä purjeineen
hoitamaan, heitä varmaan kohtaa onnettomuus.

Olin juuri lähestymäisilläni heitä, kun huomasin ulkoasuni, joka ei
suinkaan ollut luottamusta herättävä. Häpeissäni käännyin takaisin,
alakuloisena luopuen aikeestani, ja istahdin jälleen takaisin samalle
paikallani, josta voin nähdä kauvas merelle päin. Päätin seurata
katseillani noita outoja suosikkejani, sillä semmoisiksi olivat nämä
henkilöt muutamissa silmänräpäyksissä muuttuneet.

Istuin siinä ja seurasin silmilläni purjehtijoita, jotka nyt
myötätuulen tasaisesti puhaltaessa kiitivät eteenpäin hyvää vauhtia.
Alku näytti siis varsin lupaavalta ja huvittavalta.

Mutta nyt huomasi tottunut merimies-silmäni kaukana taivaan rannalla
jotakin, joka näytti toteuttavan kummallisen pelkoni ja aavistukseni.
Se oli pieni musta pilkku taivaan äärimmäisellä rannalla, taivaanreunan
ja merenpinnan välillä.

Pilkku suureni sanomattoman nopeasti, läheni lähenemistään; kummallinen
suhina kuului kaukaa sieltä päin, mistä tuo musta hirviö läheni.

Mikä tuo hirviö oli? — Jokainen valtamerillä kulkenut merimies tuntee
sen. Se on hirmumyrsky, joka usein menee yhtä joutuin kuin tuleekin.
Mutta onneton on se pursi, niin pieni kuin suurikin, joka silloin ei
tiedä eikä ymmärrä olla varoillaan.

Semmoinen näytti minunkin purjehtijaini kohtalo olevan; sillä
huolettomina, uhkaavaa vaaraa tietämättä kiitivät he eteenpäin täysin
purjein noin englannin penikulman päässä rannasta.

Minä juoksin kuin mieletön laiturilla huutaen heille, huitoen
nenäliinaani heille varoitukseksi ja vielä ampuen pari laukausta
mukanani olevasta revolverista. Mutta kaikki turhaan. He eivät
kuulleet; syöksyivät vaan suoraan vihurin suuhun.

Viimeinkin, Jumalan kiitos, huomaavat vaaran, hyppäävät purjeita
laskemaan. Mutta se oli liian myöhäistä; vihuri kerkisi jo saavuttaa
heidät sitä ennen.

En voinut olla silmiäni ummistamatta. Kuulin sydäntä vihlovan
hätähuudon, toisen ja kolmannenkin. Jännitin silmiäni nähdäkseni
purjehtijoita; mutta mitään ei näkynyt.

Tuolla huomasin veneen, pohja ylöspäin, ja veden pinnalla muutamia
ihmisen päitä, jotka pyrkivät venettä kohden. Tuontuostakin kaikui
korviini haikeita hätähuutoja.

En tiennyt, miten sain nuttuni ja saappaani riisutuksi. Huimaavaa
vauhtia riensin rantaan, ja loiskis olin vedessä, halkaisten kuohuvia
laineita tulisella innolla. Myötävirta auttoi minua eteenpäin
onnettomuuden paikkaa kohden.

Lähenin yhä onnettomia tuulen ja meren pauhatessa. Usein peittivät
risteilevät aallot minun, että olin läkähtyä. Mutta vihdoin sain
aalloissa riisutuksi taas osan vaatteitani, jotka tietysti jäivät
mereen. Sain ikään kuin uusia voimia, ja silmäni olivat luodut
ainoastaan yhteen kohtaan, nuoreen naiseen, joka näkyi viimeisiä
voimiaan ponnistaen koettavan pysytellä aaltojen päällä.

Mutta oi kauhua! Nyt hän upposi, enkä ollut kuitenkaan hänestä etempänä
kuin noin viiden sylen päässä. Ainoastaan muutamia voimakkaita vetoja
ja potkauksia vielä, ja pian olin samalla paikalla, missä hän upposi.
Aioin juuri sukeltaa hänen jälkeensä, kun oikealla sivullani kohosi
vedestä kätönen ja pitkät mustat hiukset.

Salaman nopeudella tartuin hukkuvan käteen ja hiuksiin molemmin käsin,
joka temppu itsenikin saattoi upoksiin. Mutta muutaman silmänräpäyksen
kuluttua olin taasen pinnalla taakkoineni. Heti pyörähdin selälleni,
vedin tiedottoman neidon samoin selälleen vasemmalle puolelle
rinnalleni, pidin hänestä vasemmalla kädelläni, koettaen kohottaa hänen
kuolon kalpeita kasvojaan vedenpinnan yläpuolelle.

Sillä tavoin sitten pyrin voimieni takaa rantaa kohden. Mutta nyt
tarvittiinkin monta vertaa suurempia ja kestävämpiä voimia, sillä nyt
oli kuljettava vasten virtaa. Se ei tosin enään ollut kovin väkevä;
mutta nyt olikin vaan toinen käsi ja jalat vapaat, toinen käsi kun
piteli tuota uinailevaa impeä rintaani vastaan likistettynä.

Hitaasti kului matka. Lienen ollut noin puolimatkassa, kun rupesin
tuntemaan voimaini loppuvan. Hurjasti koittaen ponnistaa viimeisetkin
voimani, tunsin kuitenkin, miten liikkeeni heikontuivat, miten jäseneni
rupesivat kangistumaan. Tuhansia tulitähtiä säihkyi silmissäni.
Yhtäkkiä musteni kaikki; minä kuulin veden kohisevan korvissani pääni
yläpuolella.

Suonenvedon-tapaisesti kiersin molemmat käteni neidon vyötäisille, enkä
sitten tiennyt mitään. Tuntui vaan siltä, kuin joku olisi tarttunut
niskaani ja aikonut minua kuristaa. Tunsin, että minut äkkiä vedettiin
ylös, ja kuulin ääniä; mutta en eroittanut sanoja, vaikka kuuluivat
aivan läheisyydestäni. Tuntui ikään kuin olisi minua kuljetettu
jossakin loiskuvassa vesiastiassa läpi ilman ylös, ylös korkeuteen; ja
kuta korkeammalle tulin, sitä selvemmin rupesi ruumiissani tuntumaan
ikäänkuin se olisi ollut pantuna jäihin.

Vihdoin heräsin, sain silmäni auki ja näin olevani makaamassa rannalla
suuren väkijoukon keskellä. Pari poliisia koitti irroittaa käsiäni ja
eroittaa jotakin naisolentoa sylistäni.

Käteni aukesivat kuolon puristuksesta, ja nainen vietiin lähellä
odottavaan vaunuun. Minä kummastelin ja katselin ympärilleni. En
ymmärtänyt, mitä kaikki tämä merkitsi. Kysyin lähellä seisovilta, missä
olin ja mitä pahaa olin tehnyt, koska poliisit herätessäni käsirautoja
olivat pois ottamassa.

En kerinnyt saada mitään selvää vastausta. Joukosta kuului vaan joku
sanovan: ”älä pelkää Jack (merimies); sinä olet oman henkesi uhalla
pelastanut merihädästä kaupungin rikkaimman laivan-omistajan ainoan
tyttären”.

Nyt selkeni muistini. Muistin tuon pienen seurueen rannalla; muistin,
kuinka hyppäsin korkealta laiturilta mereen; muistin hurjan uintini
onnettomuuden paikalle; muistin, kuinka viimeisessä silmänräpäyksessä
sain hukkuvan nuoren naisen kiinni; muistin taistelun myrskyissä
hyökylaineita vastaan uidessani rantaan päin takaisin. Ymmärsin nyt,
että olin itsekin ollut hukkumaisillani, mutta jollakin tuntemattomalla
tavalla tullut pelastetuksi.

Kaikki nuo ajatukset ja muistot lensivät mieleeni muutamassa silmänräpäyksessä,
ja minä tajusin kaikki, nähdessäni veden vielä
valuvan vaatteistani.

Puoli alastonna aioin rynnätä hakemaan vaatteitani ja kenenkään
huomaamatta poistua koko paikasta. Mutta kummakseni huomasin, etteivät
jäseneni tehneetkään tehtäväänsä. Kaaduin kuin pölkky maahan, eikä
minussa ollut miestä jälleen pystyyn nousemaan. Tämän muutkin
huomasivat; muutamat sitä nauroivat, toiset järkevämmät surkuttelivat
minua, kun ymmärsivät tilani.

Vihdoin väkijoukon mentyä rantaan jotakin katsomaan, rupesin
nelinryömin raastamaan itseäni tapaustantereelta. Onnistuinkin niin
paljon, että pääsin saman kiven luo, jolla olin istunut ennen
onnettomuuden tapausta ja joka ei ollut monen kyynärän päässä minusta.

Siinä näkyivätkin olevan pluusi, nuttu, hattu ja saappaat. Olisin
kernaasti pukenut nuo ylleni, mutta en voinut jäsenteni kankeuden
tähden.

Mutta palatkaamme kertomaan, miten oli muiden purjehtijain käynyt,
sillä heidän osaksensa ei minun apuni riittänyt, koska koko huomioni
oli kiinnitetty neitoseen, jota riensin pelastamaan.

Kun olin huomannut purjehtijain onnettomuuden ja hädissäni huutanut
sekä revolverini laukaissut, olivat nämä herättäneet muutamien
herrasmiesten huomion. He olivat myös nähneet minun mereen hyppäävän.
Ensin luullen minun olevan itsemurhan aikeissa, aikoivat he rientää
minun aikomustani estämään. Mutta samassa havaitsivat he asian
todellisen laidan nähdessään minun uivan ulospäin, ja kuultuaan
hätähuudot, huomasivat he, missä apua tarvittiin.

He olivat rientäneet rannasta irroittamaan venettä, jolla sitten
tulivat apuun ja ehtivät paikalle juuri silloin, kun minä
pelastettavani kanssa olin uppoamaisillani. He saivat minua kauluksesta
kiinni ja niin vetivät meidät veneesen.

Toisia veneitä oli myös rientänyt lähellä olevista laivoista
onnettomuuden paikalle ja saivat pelastetuiksi vanhemman pojan ja
toisen naisen, joka oli sekä poikain että tytön äiti. Poika oli saanut
äitinsä hinatuksi veneen kölille, jossa he töintuskin olivat voineet
pysytellä siksi, kun apu saapui. Nuorin poika oli saanut hautansa
aalloissa, ja hänen ruumiinsa saatiin ylös ahkeran hakemisen jälkeen
vasta toisena päivänä. Vanhempaa poikaa ja äitiä tuotiin rantaan juuri
silloin, kun minä virkosin, ja ihmiset juoksivat katsomaan tulijoita,
samassa kun minä koin pyrkiä pois heidän joukostaan.

En ollut vielä kauvan maannut piilopaikassani, kun kuulin, miten minua
etsittiin. Kuulin jonkun sanovan: ”minä tahdon nähdä tyttöni
pelastajan; hakekaa hän esille; kaksi puntaa sille, joka hänet löytää.”

Samassa saapui muutamia kiven luo huutaen: ”Täällä on! Täällä on!” Ja
ennen kuin kerkisin mitään vastusta tehdä, tarttuivat muutamat miehet
minuun ja veivät kantaen sen luokse, joka oli vaatinut minua etsimään.

Nähtyään minut ja huomattuaan tilani, käski hän viedä minut
vaunuihinsa, johon jo rouva ja poika olivat juuri astuneet. Itse istui
hän ajajan viereen, ja sanaa lausumatta lähdettiin tulista vauhtia
kauppaneuvoksen kotia.

Tyttö jo kuului olleen kotona turvassa, ja pikaisen lääkärin-avun
saatua oli hän jotenkin vironnut.

En rupea tässä kuvaamaan isän, äidin ja pojan tunteita. Kukin ne
arvannee ilmankin. Sen tunsin vain, että heidän silmänsä olivat
erinomaisen kiitollisina ja lempeinä luodut minuun. Ei kukaan puhunut
sanaakaan; oli ikään kuin olisi jokainen peljännyt aloittaa
keskustelua. Lienee syynä ollut sekin, että kukin kiitti sydämessään
Jumalaa ihmeellisestä pelastuksessaan. Tuntui todellakin niin
mahdottoman oudolta mielessäni, että Jumala oli käyttänyt minua
välikappaleenaan ihmishengen pelastamisessa; että olin itse ollut niin
lähellä kuolon kitaa ja sentään tullut temmatuksi pois ikään kuin pedon
suusta. Kun ajattelin, kuinka lähellä ijankaikkisuutta olin ollut, niin
en voinut muuta kuin kiittää Herraa hänen sanomattomasta armostaan,
joka ei tahdo syntisen kuolemaa. Armonaikaa oli minullekin pitennetty
vielä, ja kun tuota ajattelin, rupesivat kyyneleet virtana vuotamaan
poskiani pitkin. Minä painoin pääni vaunun tyynyjä vastaan, etteivät
muut huomaisi liikutustani.

Samalla tunsin kiitollisuutta kumppaleitani kohtaan, kun eivät minua
kysymyksillään vaivanneet, vaan antoivat minun olla omilla oloillani,
joka tuntui väsyneelle hermostolleni suloiselta.

Nyt ajaa karautettiin kauppiaan taloon, johon rouva ja poika vietiin
yhdestä ovesta, minä toisesta. Huoneeseen tultuani laskettiin minut
sohvalle, riisuttiin märät vaatteet yltäni ja puetettiin puhtaat,
hienon hienot villavaatteet niitten sijaan. Samassa lähestyi minua
hieno herra, jonka heti huomasin lääkäriksi. Hän kysyi vointiani.
Vastattuani: ”Auttavasti kyllä, herra tohtori; mutta olen ylen väsynyt,
viluinen ja kangistunut,” koitti hän suonenlyöntiä, sydämen tykytystä
y.m. ja sanoi minun pian olevan täysissä voimissa jälleen. Minä sain
mennä levolle huoneessa olevaan valmiiksi tehtyyn vuoteesen ja sain
lasillisen jotakin ainetta, jonka tunsin ruumiissani vaikuttavan
erinomaisen suloisesti.

Monta hetkeä ei viipynyt, ennen kuin vaivuin syvään uneen, josta
heräsin vasta toisen illalla. Silloin tunsin olevani aivan
täysissä voimissa ja iloisella mielellä. Kova ruokahalu tuntui olevan,
ja olisin syönyt vaikka laivan huonointakin ruokaa.

Nousin vuoteeltani, ensin oudostuen paikkaa, missä olin. En ollut uskoa
silmiänikään enkä muistaa, miten olin tähän kaikinpuolin hienoon
huoneesen joutunut.

Mieleeni välähti ikään kuin olisin taivaassa ollut ja kuullut enkelein
laulua. Sillä viereisestä huoneesta kuului korviini soiton säveleitä.
Tarkemmin kuunneltuani veisasi siellä joku naishenkilö jotakuta
harrasta kiitosvirttä, pianolla tai muulla soittokoneella säestäen. En
ole milloinkaan kuullut niin suloisia säveleitä, sillä ne tuntuivat
lähtevän veisaavan syvimmästä sydänsopesta ja ilmaisevan hartainta
kiitollisuutta, eikä kuitenkaan olevan vailla surumielisiä väreitä.

Eikä tuo mikään ihme ollutkaan, sillä veisaaja oli äiti, joka iloitsi
poikansa, tyttärensä ja itsensä pelastuksesta, mutta suri toisen
poikansa odottamatonta kuolemaa.

Laulun vaiettua selveni minulle, missä olin ja miten olin tänne
joutunut.

Hypähdin lattialle ja näin tuolin, johon oli kasa vaatteita pantuna.
Siinä näin myös lipun, johon oli kirjoitettu; ”Pue yllesi, Jack; nämä
ovat sinun!” Tämähän hauskalta tuntuu, ajattelin, sopiihan tehdä työtä
käskettyä; näitähän juuri tarvitsenkin.”

Lähellä oli pesukaappi, hienointa laatua, ja siinä kaikki, mitä mies
tarvitsi siistiäkseen itsensä. Peseydyin, ajoin partani, ja rupesin
sitten vaatettamaan itseäni.

Muutaman hetken kuluttua olin niin siististi ja hienosti vaatetettu
meripoika, etten vielä niin hienoa, aistikasta merimiehen pukua ollut
maailmassa sinä ilmoisna ikinä nähnyt. Asetuin suuren seinäpeilin eteen,
joka ulottui lattiasta kattoon saakka, ja tarkastin itseäni siitä, ja
tuskin tunsin omaa itseäni.

Pistin käteni taskuihini ja aloin kävellä edestakaisin vartoen uteliaana,
mitä nyt piti tapahtuman, ja odottelin ruo’alle kutsua.

Mutta kuinka ihastukseni ja kummastukseni kasvoi, löydettyäni hienon
rahakukkaron housujeni taskusta. Avattuani sen näin ensimäiseksi
samanlaisen kirjoitetun lipun, kuin vaatteidenkin ohessa. Siinä oli:
”Käytä hyväksesi, merimies; nämä ovat sinun!” Katsoin rahoja ihmetellen
ja laskin niitä olevan yhteensä säntilleen kymmenen puntaa (250 Suomen markkaa
).

Tämähän hauskaksi tulee; olen kumminkin satumaailmaan joutunut, arvelin
itsekseni.

Samassa huomasin huoneen nurkassa pöydän, jolla näytti olevan jotakin,
koska se oli hienolla liinalla peitetty.

Siinä oli taasen salaperäinen kirjoitus: ”Heitä pois liina, Jack; istu
ja ravitse itseäsi!” — No, tämähän huvittavaiseksi käy, ajattelin. En
liene hereilläni, tai hourin. Nipistin itseäni nenästä ja käsivarresta.
Kyllä se sentään koski. Ainakin olen jossakin lumotussa linnassa, tuumin
itsekseni.

Mutta oli miten olikaan, syömään nyt täytyy ruveta, sillä ruokia oli
jos jonkinlaisia. Vieläpä näkyi ruokaryyppyä varten olevan pieni pullo,
jossa lienee ollut pari naukkua. En ollut juuri usein käyttänyt
ruokaryyppyä; mutta nyt otin pienestä kultapikarista siemauksen. Ja
hienon hienoa oli sen mukaan kaikki muukin, mitä ateriaan kuului.

Syötyäni ja juotuani heittäydyin pitkään sohvalle; otin pöydältä
sikarin ja vetelin haikuja.

Tämän suloisempaa paratiisia en ikinä toivo, arvelin taas. Olisin
kernaasti mennyt ulos, mutta en uskaltanut; pelkäsin, ett’en pääsisi
jälleen takaisin tähän suloiseen asuntoon. Päätin siis kärsivällisesti
odottaa, kunnes jonkun ihmisen näkisin; tottahan joku tulisi, jos ei
muut, niin kumminkin lääkäri. Katsoin seinäkelloa; se näkyi käyvän
viittä.

Vidoinkin joku tuli käytävässä. Nyt tarttui hän lukon kahvaan. Hypähdin
istualleni. Ovi aukeni, ja sisään astui lääkäri. Tunsin hänet samaksi
mieheksi, joka oli minulle tuon lasillisen lääkejuomaa antanut, mikä
minulle niin syvän ja vahvistavan unen oli tuonut.

”Hyvää iltaa, nuori sankari; kuinka voitte?” oli hänen ensimäinen
lauseensa. Oven suljettuansa tarttui hän käteeni ja pudisti sitä
sydämellisesti.

”Hyvin,” vastasin minä. ”Olen kuin lumotussa linnassa. Täällä on
kaikkia, mitä mieli halajaa. Mutta sanokaapas, hyvä tohtori, olenko
minä hereilläni, vai onko tämä kaikki unennäköä; ja jos tämä on
todellisuutta, niin voitteko sanoa, kuinka kauvan tätä kestää.”

Lääkäri naurahti, ja vähän aikaa katseltuaan silmiini, virkkoi:

”En usko juuri samanlaista monta tuntia enää kestävän. Mutta onnen
lintu sinä, Jack kulta, olet. Moni toivoisi kernaasti olevansa sinun
kengissäsi. Mitä olen kuullut, niin aikoo kauppaneuvos sinun
tulevaisuudestasi pitää hyvän huolen. Hän ei pidä mitään palkintoa
liian suurena sinulle, sillä hän rakastaa äärettömästi tytärtään, jonka
pelastit. Minun on käsketty viedä sinut, poikaseni, jos olet täysin
toipunut, hänen luoksensa tänä iltana. Hän tahtoo sinua silloin kiittää
sankarityöstäsi ja muutoin puhutella sinua sekä samassa varmaankin
palkita sinua.”

”Hyvä herra tohtori,” keskeytin häntä; ”minä olen jo moneen kertaan
palkittu, sillä enhän minä mitään erinomaista sankarityötä ole tehnyt.
Saman olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt. Olen vaan
velvollisuuteni täyttänyt, joskin vähän varomattomasti käyttäydyin,
niin että omakin henkeni joutui vaaraan. Jos eivät muut olisi meitä
veneesen saaneet, niin siellä olisimme nyt molemmat meren pohjassa.”

”Kyllä niin,” vastasi lääkäri, ”mutta sinä pelastit hänet uppoamasta ja
herätit muiden huomion. — Mutta nyt tahdon tietää nimesi ja
kotipaikkasi, että saan esittää sinut kauppaneuvokselle ynnä muille.
Minun nimeni on Wily Mackvicker,” lausui hän seisoalleen nousten, johon
minäkin heti vastasin ilmoittaen nimeni ja kumartaen lisäsin olevani
Suomesta O:n kaupungista.

Mutta semmoista paikkaa ei hän sanonut muistavansa, jonka tähden minä
parhaan kykyni mukaan koin sitä hänelle selittää karttakirjan avulla,
jonka muiden kirjain joukosta satuin löytämään. Vähän näkyi hän
Suomesta tietävän, niin kuin yleensä hänen maassansa. Toiset sitä
pitävät ruotsalaisena, toiset venäläisenä maakuntana, ja ”Ruchin Finn”
on täällä suomalaisten yleisenä nimenä.

Tohtori Mackvicker aikoi lähteä ja vaati minua seuraansa. Mutta minä
pyysin häntä hetken vielä viipymään ja selittämään, mitä tässä edellä
olen kertonut. Kerroin hänelle nuo salaperäiset kirjoitukset ja näytin
hänelle ne ynnä rahakukkaron ja kysyin, olivatko nämä rahat todellakin
minulle aiotut.

Mr. Mackvicker nauroi ja sanoi ne tietysti minulle kuuluvan. Hän kertoi
sitten, että hän kauppaneuvoksen vanhemman pojan Charlyn kanssa yksissä
neuvoin oli keksinyt kaikki nuo minua huvittaaksensa, ja senkin tähden,
ettei kenelläkään ollut aikaa minusta muutoin huolta pitää asiain tällä
kannalla ollessa onnettomuuden jälkeen. Oli siis tahdottu näin minulle
pitää varalla kaikki tarpeet, heräisin sitten koska tahansa.

Ilmoitin lääkärille, että minun piti lähteä niin pian kuin mahdollista,
sillä minun täytyi seuraavana aamuna olla laivakonttoorissa. Meillä
laivan miehillä oli siellä suorituksia, koska olimme tulleet juuri
Brasiliasta yhdeksän kuukauden matkalta eräällä Liverpoolilaisella
laivalla.

Mr. Mackvicker otti vihdoin kädestäni kiinni ja koetti rohkaista minua,
luullen, että ujostelin tulla hänen mukanaan kauppaneuvoksen luokse.
Minä painoin hienon merimiehen huopahatun päähäni, ja sitten mentiin.
Kysyttyäni sain tietää, että kaikki pelastetut voivat hyvin, paitsi
neiti Mary, joka oli vielä heikko.

Sain kuulla hänen tiedustelleen, kuka hänet pelasti, ja kuultuansa sen
olleen jonkun merimiehen, joka oli itsekin ollut hukkua, oli hän itkien
pyytänyt nähdä minua heti, koska oli kuullut minun talossa olevan. Kun
oli luvattu minut tuoda hänen luokseen, niin pian kuin heräisin, oli
hän rauhoittunut ja luvannut vartoa.

Näitä puhellessamme olimme jo joutuneet kauppaneuvoksen ovelle. Mutta
tuo Maryn kaipailu ja helläsydämisyys oli minuun tehnyt kummallisen
vaikutuksen. Mackvicker avasi oven ja työnsi minut edellänsä huoneesen,
jossa istui keski-ikäinen hieno herrasmies, kädellään tukien päätänsä.

Seisoimme hetkisen hänen edessään, ennen kuin hän huomasi meidät. Minä
tunsin hänet samaksi, joka kuskin viereen istahti onnettomasta rannasta
kotiin ajettaessa. Hänen silmänsä näyttivät punertavan, murhe näkyi
painavan hänen mieltänsä; poikansa tapaturmainen kuolema näkyi häntä
kovasti masentavan. Hän näytti aivan murtuneelta. Lääkäri vihdoin
huomautti häntä läsnäolostamme, esittäen minut hänelle.

Nähtyänsä minut, nousi kauppaneuvos seisoalleen, levitti kätensä ja
lausui murtuneella äänellä: ”tule tänne, poikaseni, ja anna minun
painaa sinua rintaani vastaan; tule!”

Lääkäri työnsi minua häntä kohden. Minä astuin vaistomaisesti muutaman
askeleen, ja, nyt olin hänen sylissään. Hän itki eikä voinut saada
sanaa suustansa. Vahvan miehen rinnassa sykki sydän tuntuvasti, ja
hänen povensa työskenteli tavattomasti.

Vihdoin hän puhkesi sanoihin: ”Jumala siunatkoon sinua, vieras! Jumala
siunatkoon sinua, nuorukainen, siitä, että olet onnettomalle isälle
antanut takaisin hänen rakkaan tyttärensä! Jumala siunatkoon ja
palkitkoon sinua, jalo meripoika Pohjolasta, että olet poistanut
perheen isältä kuolon iskun; sillä en olisi voinut kestää niin kovaa
iskua yhtaikaa; ilman sinua makaisi nyt koko perheeni meren pohjassa.”

Hänen äänensä sortui, niin ettei hän pitkään aikaan voinut sanaakaan
puhua. Hän hellitti minut ja viittasi istumaan. Tulin itsekin niin
liikutetuksi hänen syvästä surustaan ja hellästä kohtelustaan, että
kyyneleet valuivat silmistäni.

Hetken aikaa istuttuamme nousi kauppaneuvos, otti minua kädestä kiinni
ja sanoi:

”Seuraa minua, poikani; meitä odotetaan jo salissa.”

Ennen kuin kerkisin mitään lausua, aukeni ovi, ja me tulimme
suurenlaiseen saliin, jossa oli parikymmentä henkeä kokoontuneena
suuren pyöreän pöydän ympärille.

Kun me kolme astuimme sisään, nousi koko seurue. Jokaisen kasvoista
näkyi syvä juhlallisuus. Salissa vallitsi kuoleman hiljaisuus, kun
kauppaneuvos lausui juhlallisella, vähän epävakaisella äänellä:

”Tässä, rakkaat ystävät, esitän teille perheeni pelastajan. Jumala
häntä siunatkoon!”

Hän vaipui istumaan, voimatta mielenliikutukselta jatkaa puhettansa.

Minä jäin keskelle laattiata yksin seisomaan. Kumarsin kohteliaasti
joka suunnalle, ja muistaakseni mutisin jotain sinnepäin, että tämä
kaikki oli minulle ansaitsematonta kunniata tahi muuta semmoista. Mutta
nyt alkoi joka suunnalta tulla kädenpuristuksia, siunauksia,
onnentoivotuksia, ylistyksiä ja kaikenlaisia kiitollisuuden ja kunnian
osoituksia. Viimein lähestyi minua talon rouva, joka oli
onnettomuudessa ollut osallisena, samoin nuori Charly. He syleilivät
minua kumpainenkin ja taluttivat minut sohvalle välillensä istumaan.
Kauppaneuvoskin läheni meitä, ja sitten kaikki yhdestä suusta,
kauppaneuvosta seuraten, vaativat minua kertomaan onnettomuudentapausta
kaikkine kohtineen alusta loppuun saakka.

Kahta kertaa en antanut itseäni käskeä. Alotin siitä, miten huomasin
heidät ensin, lopettaen siihen, miten lääkäri tuli minua katsomaan.

Ei kukaan keskeyttänyt kertomustani, paitsi Charly, joka välin lisäsi
jotain, mitä en itse tarkoin maininnut. Muutoin vallitsi huoneessa syvä
hiljaisuus. Muuta ei kertomuksen ohessa kuulunut, kuin syviä huokauksia
ja nyyhkytyksiä yhden ja toisen naisen puolelta. Kauppaneuvos itse ja
hänen rouvansa olivat kovimmin liikutettuja.

Kun vihdoin kertomukseni loppui, vallitsi huoneessa vieläkin syvä ja
pitkällinen hiljaisuus, jonka Charly viimein keskeytti, pyytäen minua
kertomaan, mistä olin, kodostani ja kuinka sieltä olin tänne tullut,
eli lyhyesti sanoen koko elämäkertani.

Tähän pyyntöön muutkin liittyivät, ja lyhyesti sitten kerroin heille
pääpiirteet elämästäni.

Kertomukseni näytti heitä ihmeellisesti huvittavan, samassa kuin heidän
kunnioituksensa kasvoi minua kohtaan, kun kuulivat, että olin syntyisin
herrasperheestä.

Illallisella, johon sitten mentiin, tyhjennettiin useita maljoja sekä
minun että kotini ja vielä isänmaanikin kunniaksi. Aterian lopulla
lähestyi kauppaneuvos minua, otti taskustaan kalliin kultakellon
vitjoineen ja ojensi minulle sen sanoen:

”Suvaitkaa, poikani, ottaa tämä kello muistoksi näistä päivistä;
avatkaa kuori ja lukekaa kirjoitus!”

Minä tietysti en voinut muuta kuin ottaa sen ynnä paksun
kantasormuksen, sekin kullasta, joihin molempiin oli piirretty vuosi,
päivä ja paikka sekä sanat: ”tyttäreni Maryn pelastamisesta.”

Olin niin liikutettu, etten ilosta voinut puhua muuta kuin sanat:
”Jumala siunatkoon teitä, kalliit ystäväni!”

Illallisen jälkeen, ennen vieraitten lähtöä, nousi kauppaneuvos
seisomaan ja lausui:

”Hyvät ystävät! Minä olen puolisoni kanssa päättänyt tarjota tälle
nuorukaiselle kodin kattoni alla; sillä en tiedä, mitenkä hänet muutoin
palkitsisin. Olen mielistynyt häneen kuin omaan poikaani näinä
muutamina hetkinä, mitkä meillä on ollut ilo nähdä häntä tässä
seurassamme. Hänen elämänsä ura vieköön hänet sitten maalle tai
merelle; siitä huolimatta katsokoon minuun kuin ainakin ystävään, joka
ei mitään uhrausta hänen tähtensä pidä liian suurena. Ja nyt hyvää
yötä!”

Charlysta ja minusta oli tullut hartaat ystävät, ja yhdessä menimme
levolle hänen huoneesensa. Paljon puhelimme yhtä ja toista myöhään yöhön,
kunnes vihdoin unen helmoihin vaivuimme väsyneinä.

Seuraavana päivänä menin hänen seurassaan laivakonttooriin, jossa sain
palkkani. Sitten menimme Boardinghausiin, jossa Charly maksoi laskuni,
otimme kistuni ja tavarani ja sitten palasimme takaisin kauppaneuvoksen
taloon, joka nyt oli tuleva kodikseni.

Boardinghausissa olivat olleet oikein levottomia, kun olin niin
kadonnut yht’äkkiä. Olivat luulleet minulle jotakin erinomaista
tapahtuneen, eivätkä millään muotoa tahtoneet uskoa, kun Charly kertoi
heille, missä seikkailussa olin ollut. Mutta kun näkivät minun, niin
alkoivat ihmetellä sitä muutosta, mikä oli ulkoasussanikin tapahtunut,
ja tulivatkin pian sitten vakuutetuiksi asian todellisuudesta.

Tultuamme kotiin ja saatuamme vähän virvoitusta vatsaimme hyväksi,
tultiin pyytämään, että Tony, joksi minua talossa ruvettiin
nimittämään, tulisi saliin.

Minä heti noudatin käskyä, pyysin Charlyn mutkaani ja menimme.

Saliin tultuamme huomasin heti saman immen, jota olin rintaani vastaan
niin hurjasti puristanut aalloista pelastaessani; näin hänet, jonka
tähden olin menettää halvan elämäni. Tuossa hän nyt istui ihka elävänä
liljana. Oi, miksi palasin tänne! Parempi olisi ollut sekä hänelle että
minulle, jos olisin poissa pysynyt.

Mutta nyt se oli myöhäistä. Olin kuin naulattu lattiaan, enkä voinut
liikahtaa paikaltani, katsellessani häntä ihastellen.

Huomattuansa hämmästykseni, nousi hän, tuli minua vastaan, ojensi
kätensä ja kysyi suloisella sointuvalla äänellään:

”Oletteko pelastajani?”

”Hän on pelastajasi, Mary, ja nyt minun paras ystäväni auringon alla,”
kuului samassa ääni takaani.

Se oli Charly, jonka läsnäolon ihastuksissani kokonaan olin unhottanut,
koska hän ei mitenkään hiljaisuutta häirinnyt.

”Niin, suloinen neiti,” sain sanotuksi vihdoin mielenliikutukseltani.
”Minä, minä se olen, joka koitin teitä pelastaa, mutta en ollut
tarpeeksi voimakas viemään teitä rantaan saakka. Tähän samaan kätöseen
tartuin silloin kiinni, kun tiedotonna sen minulle ojensitte. Kiitos
Jumalan, ettei jalon isänne tarvinnut teitä menettää ja kuolleena
surra.”

Olin tulla mielettömäksi katsellessani tuota kuusitoista vuotiasta
kalpeata liljaa ja hänen hurmaaviin silmiinsä.

Nyt hän puhui, hänen huulensa liikkuivat; mutta alussa ääntä en
kuullut.

”Minä kiitän teitä! Jumala teitä siunatkoon! Mitenkä voin teitä
palkita?”

”Istukaamme tähän,” jatkoi hän hetken kuluttua, irroitti kaulastaan
kultaisen sydämenmuotoisen medaljongin, tarjosi sitä minulle ja
pitkitti:

”Ottakaa tämä muistoksi minulta; se sisältää muotokuvani. Pitäkää se
muistona, — älkää palkintona,” lisäsi hän, kun huomasi aikovani
tarjota sitä takaisin. ”Muistakaa myös,” jatkoi hän vielä, ”jos mitä
tahansa tarvitsette, niin ilmoittakaa vain, niin minä täytän pyyntönne,
jos vain se mahdollista on. Hyvästi,” päätti hän, ”me näemme pian
toisemme jälleen.”

Kävisi liian laveaksi kertoa kaikki, mitä tuli osakseni niinä neljänä kuukautena,
mitkä viivyin kauppaneuvoksen perheessä. Lyhyesti mainitsen
vaan seuraavat kohdat.

Kauppaneuvos tarjosi minulle poika vainajansa paikan
kauppakonttoorissa, kuultuansa minun täällä Suomessa kotikaupungissani
kauppakoulun käyneen.

Mutta minä tahdoin mieluummin jatkaa iloista merimiehen elämää, jonka
tähden hän ehdotti, että hänen kustannuksellaan lukisin itseni
perämieheksi.

Sen teinkin ja suoritin tutkintoni neljän kuukauden kuluttua. Kyllä
ahkera sain ollakin; mutta minulla oli opettaja kotona, joka lukujani
johti järjellisellä tavalla.

Onnellisia kuukausia olivat ne, jotka vietin kauppaneuvoksen perheessä.
Minä sain, mitä suinkin tarvitsin ja toivoin. Olin kaikellaisissa
hienoissa huveissa ja seurusteluissa aina Charlyn ja Maryn seurassa.
Minua pidettiin ja kohdeltiin kuin olisin ollut Charlyn ja Maryn veli.
Eikä olisi voinutkaan minua enään millään tavalla otaksua samaksi
henkilöksi, joka ennen onnettomuuden tapausta omantunnontuskissa ja
murheellisena rantakivellä istui. Nyt olin mitä hienoin kavaljeeri.
Tervanruskeat kädet olivat hienoiksi ja valkeiksi muuttuneet, kynsien
ruskeat viivat olivat kadonneet, eikä merkkiäkään näkynyt entisestä
hurjasta merimiehestä. Ja saman aseman olisin voinut aina pitää, jos
olisin ymmärtänyt tuota hyväkseni käyttää.

Lyhyesti olkoon tässä vielä kerrottuna eräs seikka.

Helposti voi ymmärtää seurauksen tällaisesta jokapäiväisestä
seurustelusta Maryn kanssa. Myöskin tapa, miten ensin tutustuimme
toisiimme, vaikutti luonnollisesti, että rakastuin häneen. Samoin
huomasin Marystä, että en ollut hänelle vastenmielinen. Oma rakkauteni
rupesi päivä päivältä kiihtymään, ja minä rupesin sitä kiivaammin
jouduttamaan lukujani, päästäkseni taas merelle ja, jos mahdollista
olisi, siellä unhottaa taipumukseni, sillä mahdotonhan oli minun saada
rikkaan kauppaneuvoksen tytär omakseni, vaikka kymmenesti olisin
pelastanut hänet hengenvaarasta; olinhan ainoastaan köyhä merimies.
Mitä se auttoi, vaikka olikin isäni kapteeni arvoltaan; en sieltä päin
mitään voinut toivoa kuitenkaan.

Minä muutuin vähitellen alakuloiseksi ja harvapuheiseksi; iloisuuteni
oli kadonnut. Rupesin karttamaan seurustelua niin paljon kuin
mahdollista oli, olletikin suloisen Maryn seuraa. Tein syyksi, että
lukeminen vaati kaiken aikani.

Tiesin ja tunsin kauppaneuvoksen, että vaikka hän oli jalomielinen ja
kaikinpuolin kunnon mies, niin oli hän kuitenkin toiseltapuolen
semmoinen luonteeltaan, että olisi antanut Maryn vaikka kuolla, ennen
kuin suostunut meidän liittoomme. Siitä syystä en tahtonut ilmaista
tunteitani Marylle enkä antaa hänen aavistaakaan niitä myrskyjä, mitkä
rinnassani riehuivat.

Saman päivän iltana, jona olin perämiehen tutkinnon suorittanut, istuin
huoneessani, mietiskellen niitä näitä, kun Charly astui luokseni ja
toivottaen onnea, että olin niin hyvin suorittanut tutkinnon, sanoi
tuovansa isältään kaksi ehdotusta. Ensimmäinen oli semmoinen, että
jäisin hänen konttooriinsa, rupeisin siellä työhön ja jäisin siten
taloon ainaiseksi. Toinen taas, johon hän, Charly Broker, ei toivonut minun
suostuvan, oli semmoinen, että rupeisin perämieheksi hänen isänsä
uusimpaan Martha nimiseen rekattilaivaan, joka pian lähtisi St. Franciskoon
Californiaan. Jos tulisin pysymään merellä, niin saisin
sitten, tarpeeksi harjoiteltuani, tulla lukemaan kapteeniksi hänen
isänsä kustannuksella. Kauppaneuvos oli kyllä pitävä huolta siitä, että
pääsisin päälliköksi johonkin hänen omaan laivaansa, niin pian kuin
mahdollista olisi. Itse hän vielä lisäsi puolestaan, että hän oli myös
pitävä huolta siitä, ettei hänen paras ystävänsä unhotetuksi tulisi. Ja
hetken vaiti oltuaan, sanoi hän, viekas hymy huulillaan, talossa
löytyvän vielä jonkun, joka kumminkaan ei unhota minua, joka soisi niin
kuin hänkin, ehkä vielä hartaammin, etten menisi merelle, vaan jäisin
hänen luokseen. ”Hän” oli muka pyytänyt sanomaan, etten saisi mennä
Martha Brokerilla pois, vaan olisin sama iloinen velikulta kuin
ennenkin, enkä häntä karttaisi eroittaen itseäni kaikista
seurusteluista, niin kuin oli tapahtunut näinä viime viikoilla.

Minä hypähdin ylös, tartuin Charlyn käteen kiinni, pusersin sitä niin,
että hän huudahti, ja paremmin huusin kuin puhuin:

”Charly, sinä pidät minua pilkkanasi, taikka jos et puhu pilaa, niin
puhut liiaksi selvää kieltä! Oi Charly! Minä tulen mielettömäksi
täällä. Auta minua, rakas Charly, että jo tänäpäivänä pääsen Martha Brokerilla
pois. Oi Charly, minä en voi jäädä tänne; sydämeni
ikävöitsee meren myrskyjä, ikävöitsen pauhaavia hyökylaineita; tahdon
päästä myrskyn vinkunaan ja meren vaaroihin. Ainoastaan siellä voin
polttavan otsani jähdyttää, ainoastaan siellä on rintani myrsky
taukoova ja levoton vereni oleva sopusoinnussa levottoman meren kanssa.
Parempi olisi ollut, etten tänne olisi koskaan joutunut. Johda minut
heti täältä laivaan! — Tule, niin menemme isäsi ja suloisen äitisi
luokse; minä tahdon heidät hyvästi jättää nyt, nyt heti, ja kiittää
heitä kaikesta hyvästä, mitä ovat minua kohtaan tehneet, kiittää heitä
rakkaudestaan, suurista lahjoista ja opetuksesta, mitä olen saanut,
etten tarvitse paljaana merimiehenä enään kulkea. Tuossa on kistu,
jonka eilen ostin, siihen pannaan tavarat; loput valmistukset teen
laivassa. Tule, Charly, tule!” Kuumeentapaisesti tartuin häntä
käsivarteen, vetääkseni häntä mukaani.

”Pysähdy! Tyynny, rakas Tony!” rauhoitteli hän. ”Olet noin kiihkoisa,
etkä Maryä muistakaan? Etkö menisi häntä hyvästijättämään? Mitä pahaa
hän on tehnyt sinulle, että niin kylmästi kohtelisit häntä, joka
sinua...?”

”Charly!” huusin minä, ”älä puhu enempää! Säästä minua, jos minua
rakastat; minä en voi häntä nähdä; en voi katsoa hänen hurmaaviin
silmiinsä enkä koskettaa hänen kättään, joka panee koko olentoni
värisemään, vereni kuohumaan ja ikään kuin sähkövirta menisi suonieni
lävitse. Ei, rakas Charly, anna minun kiiruhtaa täältä pois, se on
parempi meille kaikille; minä rakastan sisartasi Maryä!” sanoin
langeten hänen kaulaansa, ja kyyneleet tulivat silmiini.

”Rakas Tony, älä suotta noin itseäsi vaivaa,” kuulin Charlyn minua
lohduttavan. ”Minä olen jo kauvan teidän molempain tilanne huomannut ja
sen äidillenikin ilmoittanut ja taivuttanut hänet asiallenne
suosiolliseksi. Olenpa ottanut vielä isänikin siihen taivuttaakseni.
Tiedän kyllä hänen ankaruutensa. Mutta kolmen yksimielisen voimat
varmaankin kykenevät hänet kukistamaan. Ja mitä sinä olet meille ja
Marylle tehnyt, se oikeuttaa sinun saamaan hänet paremmin kuin
kenenkään muun. Huomenna annat varman vastauksen ehdotuksiini. Isä
tulee aamujunassa, ja hän sitä vaatii. Mary on vierashuoneessa, ja
luulen hänen odottavan nähdäksensä sinua. Mene, minä tulen puolen tunnin kuluttua
jäljessäsi. Sitten menemme kaikin kolmisin teaatteriin.
Jää hyvästi nyt niin kauvaksi. Mene ja ole mies!”

”Rakas Charly!” huudahdin, ”kuinka sinä olet jalosydäminen ja hyvä
minua kohtaan; miten voinen ystävyytesi palkita ja sinun sekä äitisi
rakkauden maksaa?”

”Sillä, että olet hyvä Maryä kohtaan etkä kiusaa häntä, karttamalla
häntä,” kuiskasi hän korvaani.

Sen sanottuaan hän meni, jalo ystäväni. Minä jäin huoneeseni, pesin
kasvoni ja menin Maryn luokse; mutta toisenlaisilla tunteilla kuin
ennen.

Tultuani vierashuoneesen, näin hänen istuvan sohvalla yksinään. Hän
näytti nukahtaneen, kosk’ei huomannut tuloani. Tuumin itsekseni,
kääntyisinkö takaisin yhtä huomaamatta kuin olin tullutkin, vai
odottaisinko, kunnes hän heräisi. Rohkasin kuitenkin itseni, lähenin
muutaman askeleen ja pysähdyin häntä ihailemaan. Oi, miten hän oli
suloinen tuossa uinuessaan! Enpä rohkene yritelläkään häntä kuvailla,
sillä en siinä kuitenkaan onnistuisi; vajanaisilla piirteilläni vaan
koko kuvan turmelisin.

Kauvan aikaa seisoin siinä silmiäni hänestä luomatta, tuosta
lumoavasta, suloisesta tytöstä. Vihdoin ojensin molemmat käteni häntä
kohden ja melkein kuiskasin:

”Mary! Mary! Herää; minä tulin jäähyväisiä lausumaan; huomena lähden
täältä!”

Viimeiset sanat lausuin niin kuuluvasti, että Mary säpsähtäen heräsi ja
hiljaisesti huudahtaen hypähti ylös.

”Tekö se olettekin?” kuulin hänen herttaisen äänensä lausuvan? ”Miksi
seisotte siinä niin kummallisen näköisenä, Tony?”

Pääni painui alas, katseeni kiintyi laattiaan, ja lausuin niin
vakavalla, rauhallisella äänellä kuin voin:

”Mary! Tulin lausumaan jäähyväiseni, sillä huomenna lähden meren
myrskyisiä laineita kyntämään. Ei vesilintu kuivalla menesty, eikä
Pohjolan lumi auringon paisteessa koossa pysy, se sulaa, se katoo
olemattomiin. Mary! Kiitos suloisesta seurastanne, kiitos niistä
hauskoista hetkistä, jotka olen teidän seurassanne viettänyt; kiitos
ystävyydestänne vierasta merimiestä kohtaan! Kiitos, armas Mary,
kaikesta hyvästä, mitä olen nauttinut täällä! Ja nyt hyvästi, Mary!
Jumala teitä siunatkoon ja tehköön teidät onnelliseksi, onnellisemmaksi
kuin minä olen!”

Olin lähteä hänen kättään puristamatta, sanaakaan häneltä vastaukseksi
saamatta. Luulin hänen toivovan pääsevänsä minusta, sillä en ollut
puhuessani katsonut häneen enkä siis huomannut, minkä vaikutuksen
sanani häneen tekivät. En rohjennut nytkään katsoa hänen silmiinsä,
astuin vaan askeleen takaperin, hiljakseen ovea lähestyäkseni. Mutta
silloin kuulin äänen, joka sai sydämeni kiivaammin sykkimään.

”Tony! Tony! Miksi olette noin kovasydäminen minulle?’ Istukaa tähän ja
puhukaamme järkevästi keskenämme!”

Minä lähestyin häntä hitain askelin. Seisoin hänen vieressään; näin,
miten hänen povensa kohoili mielenliikutuksesta ja miten hänen oli
vaikea salata tunteitaan.

”Minä rakastan sinua, suloinen impi,” pääsi vastoin tahtoanikin
huuliltani, ja minä tartuin hänen pieneen kätöseensä. ”Nyt tiedät
kaikki, kallis Mary; tiedät, miksi olen onneton. Sinun rakkauttasi en
pyydä, sillä sitä en rohkene. Muistele minua veljenäsi, kun meren
myrskyaalloilla kiidän tuntematonta tulevaisuuttani kohden. Ja nyt,
anna minun mennä, Mary! Nyt olen rauhoitettu tietäessäni, ettet minua
halveksi.”

”Tony!” kuiskasi hän, ”sinä et saa mennä; et saa jättää minua, sillä
sinutta en ole onnellinen!”

”Oi!” huudahdin, kavahtaen seisaalleni; ”onko se mahdollista, onko se
totta?”

”On,” vastasi hän vakavasti. ”Se on totta, rakas Tony. Kuka muu voisi
minut onnelliseksi tehdä kuin juuri sinä; ketä muuta voisin rakastaa?
Minua ei sinusta eroita muu kuin kuolema, sillä oman henkesi uhallapa
sinä olet minut kuolemasta pelastanut; siksi tahdon elääkin sinulle.”

”Mutta isäsi, armas Mary?” muistutin minä.

”Isäni? Kyllä äitini sekä veljeni ja minä itse sen asian selvitämme,
sillä me olemme samaa mieltä.”

Siinä istuimme sitten kotvasen aikaa, puhellen yhtä ja toista sekä
nauttien rakastuneitten suloista onnea.

Emme huomanneetkaan, että Charly äitinensä seisoi edessämme.

”Äiti, siunaa meitä!” huudahti Mary, nähdessään äitinsä. ”Me olemme
toisemme omat ainaisesti.”

Minä säikähdin ensin. Mutta vielä suuremmaksi kävi hämmästykseni, kun
äiti sanaakaan lausumatta syleili meitä molempia sangen liikutettuna ja
onnitteli meitä, rakkaita lapsiansa.

Charly näytti olevan onnellisin ja iloisin meistä kaikista. Hän suuteli
ja syleili vuoroon äitiään, sisartaan ja minua.

Vielä samana iltana pidettiin äidin ja Charlyn toimesta salaiset
kihlaajaiset papin läsnäollessa. Asia päätettiin pitääkin tärkeänä
salaisuutena toistaiseksi, kunnes saataisiin asiat selvitetyiksi
kauppaneuvoksen kanssa ja hänen suostumuksensa.

Pitkän keskustelun jälkeen sovimme myös siitä, että menisin Martha Brokerilla
purjehtimaan. Tätä Mary kyllä vastusteli kiven kovaan; mutta
huomattuaan, että meri-uralla pikemmin pääsisin itsenäiseksi mieheksi,
suostui hänkin vihdoin siihen.

Matkalta, jonka arveltiin kestävän toista vuotta, palattuani rupeisin
lukemaan kapteenin tutkintoa varten. Poissa ollessani lupasivat Charly
ja kauppaneuvoksen rouva taivuttaa isän liittoomme suostumaan.

Seuraavana aamuna menin Clarlyn kanssa kauppaneuvoksen luokse hänen
työhuoneesensa. Hän oli juuri tullut kotiin ja luki parhaallaan
kirjeitä, jotka olivat postissa saapuneet. Meidät nähtyään jätti hän
heti lukemisen, tuli herttaisen ystävällisenä tervehtimään minua
kädestä ja käski istumaan. Charly heittäytyi huolettomasti sohvan
nurkkaan, otti päivän sanomalehden ja näkyi kiintyneen johonkin
uutiseen.

Kauppaneuvos istahti, katsoi tutkivasti meitä kumpaakin hetken aikaa ja
sanoi:

”Hyvä; miten ovat asiat, Charly?”

Charly rykäsi ensin ja vastasi ikään kuin lehdestä lukien: ”Isä kulta!
Asiat ovat sillä kannalla, ettei Tony lupaa jäädä tänne. Olen kokenut
saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän ei myönnä tuumaakaan.
Kun tulin maininneeksi Martha Brokeria, joutui hän aivan haltioihinsa,
sillä hän ei näy viihtyvän maalla; merelle palaa hänen mielensä. Turhaa
on yrittääkään häntä saada jäämään. Hän on rakastunut Martha Brokeriin,
niin että on luvannut siihen mennä vaikka kokkipojaksi.”

”Onko niin?” lausui kauppaneuvos hetkisen vaiti oltuaan. Hän näkyi
ajattelevan jotakin tärkeätä tai tekevän jotakin päätöstä.

”No, jos niin on, Tony,” lausui hän, minuun kääntyen; ”niin tapahtukoon
tahtosi. Kernaammin kuitenkin olisin suonut sinun jäävän tänne, sillä
sinä olet mieleiseni ja sopiva siihen toimeen, minkä olen sinulle
aikonut. Mutta ehkä vasta mielesi muuttuu. Koska ei Martha Brokerissa
vielä ole perämiestä, niin mene sinä siksi, poikani! Tosin olet vielä
liian nuori. Kokemustasi en tahdo epäillä; mutta kun otan sinut omalla
ehdollani, niin ei ole kenelläkään mitään sanomista. Kapteeni Dawyson
on kunnon mies, johon voit täydellisesti luottaa. Jos taitoa huomaisit
puuttuvasi, niin luota huoleti häneen kuin isääsi. Olet tutustunut
häneen täällä; hän suostuu puolestaan tekemään, mitä voi, hyväksesi.
Jos niin haluat, niin saat jo huomenna ryhtyä toimeesi.”

Minä olin jännitetyin mielin kuunellut kauppaneuvoksen puhetta enkä
ollut mitenkään pysyä niin kauvan paikoillani, kunnes tuo kunnon mies
lopetti. Nyt hypähdin ylös ja tartuin hänen käteensä.

En tiennyt, miten osottaa kiitollisuuttani hänelle. Kauppaneuvosta
näkyi minun innostukseni huvittavan.

”Istu,” jatkoi hän taasen. ”En tahdo, että tuosta minua noin kiittelet.
Minä olen velkaa sinulle enemmän kuin milloinkaan voin maksaa, sillä
sinäpä annoit minulle rakkaan Maryni, joka sinutta nyt olisi tuolla
ylhäällä.”

Nyt, ajattelin, olisi aika lausua pyyntönsä; mutta samassa Charly, joka
näytti ymmärtäneen aikomukseni, loi minuun silmäyksen, joka minut sai
luopumaan aikeestani. Luulin ymmärtäneeni hänen ajattelevan: ”ei ole
vielä aika; kyllä minä sen asian hoidan.”

Kauppaneuvos näkyi tulevan murheelliseksi, muistaissaan tuota kauheata
päivää. Hän ei lausunut sanaakaan pitkään aikaan, vaan istui
mietteihinsä vaipuneena.

Charly viittasi minulle, että lähtisimme. Mutta samassa kavahti
kauppaneuvos seisomaan.

”Tony!” sanoi hän; ”olin unohtaa vielä tämän.” Hän otti taskustaan
jotakin ja antoi minulle, sanoen sen olevan minulle muistona Elokuun viidennestä päivästä
.

Avasin paperin ja näin kotelon, joka sisälsi kultarahan. Siinä oli
kuningatar Viktorian kuva keskellä toisella puolen ja reunan ympäri
kirjoitus: ”Ihmishengen pelastuksesta merihädästä 5/8 1876.” Toisella
puolen oli taiteellisesti piirretty kuohuva meri, kaatunut vene ja
merimies uppoamaisillaan olevan naisen kanssa. Reunaan oli leikattu
sanat: ”Rohkeutta! Luota Jumalaan!”

Kun aioin häntä mennä kiittämään muistorahasta, joka ei ollut mikään
halpa kappale, oli hän jo hiipinyt pois huomaamattani. Hän ei huolinut
kiitollisuuteni osoituksista, jalo vanhus. Sitä hartaammin ilmaisin
tunteeni Charlylle. Minä kiersin käteni hänen kaulaansa ja olin
iloinen. Oi, kuinka herttaisia ihmisiä he kaikki olivat; sillä
Charlynkin kanssa olimme tulleet semmoisiksi ystäviksi, että olisimme
antaneet vaikka sydänveremme toistemme puolesta.

Mutta lopettakaamme tämä ja jättäkäämme sikseen seuraavan kahdeksan päivän
tapaukset, hyvästijätöt ja valmistukset, lähtöpidot, Maryn ja
minun viimeinen kohtaukseni.

Oi, se oli onnellinen hetki, mutta katkera samassa! Jos olisin tiennyt
tämän jäävän viimeiseksi kerraksi, minkä suljin tuon itkevän immen
sykkivää sydäntäni vastaan, niin olisin tuhat kertaa mieluummin
jättänyt sikseen kunnianhimoisen loistavan tulevaisuuden toiveeni
merellä. Mutta ihminen ei näy voivan kohtaloansa välttää eikä olevan
oman onnensa seppä.

Marraskuun 13 päivä valkeni ihanana ja kirkkaana. Laivamme keinui
peilikirkkaalla vedenpinnalla ulkosatamassa täydessä lastissa ja
valmiina levittämään siipensä lentääkseen valtamerta mahtavaa kohti
maita kaukaisia. Kapteeni itse oli vielä maissa.

Kello 11 päivällä oli määrä lähteä. Häntä vaan vielä odotimme. On siis
vielä aikaa odotellessa luoda pieni tarkastava silmäys laivaan.

Astukaamme ensin keulassa olevaan merimiesten asuntoon kannen alle.
Miehet ovat juuri aamiaisella. Heitä on siinä 15 miestä paapuurin
(vasemman kyljen) puolella, toiset 15 styyrpuurin (oikean kyljen)
puolella; kaikki nuoria, terveitä miehiä, nuoruuden parhaassa
kukoistuksessa. Ainoastaaan tuolla ja täällä näkyy joukossa joku
vanhempi kurttunaamainen merikarhu. Ilo loistaa joka miehen kasvoista.
Keskustelu on hyvin meluavata; et voi seurata sitä, sillä toinen
toistaan iloisemmin kertoo kukin toverilleen yhtä ja toista.

Menemme sitten laivan keskimäisiin suojuksiin. Niissä asuvat
merimiesten vanhin, purjemestari, puuseppä, pääkokki ja koneenkäyttäjä,
sillä laivassa oli myös pieni höyrykone, jonka avulla voi pumputa veden
laivasta, nostaa ankkurin, lastata tahi purkaa raskaampia tavaroita,
jonka tähden viimeksimainittukin laivassa tarvittiin. Siellä asui myös
neljä meri-oppilasta, jotka puolestansa maksoivat ja seurasivat mukana
oppiakseen laivan päälliköiksi, ensin perämiehiksi ja sitten eteenpäin.
Hekin olivat aamiaisella, mutta näyttivät olevan vakavammalla tuulella.
Koko väki oli skandinaavialaista, paitsi pojat, jotka olivat
englantilaisia.

Jos mihin katsoi, vallitsi kaikkialla mallikelpoinen järjestys ja
puhtaus. En missään huomannut mitään moitittavaa. Mutta alaperämies
Stephens olikin kunnon mies, joka kykeni kaikinpuolin pitämään
järjestystä ja puhtautta yllä ja joka olisi ensimäiseksi perämieheksi
monta vertaa paremmin sopinut kuin minä; mutta nyt oli sallimus
määrännyt toisin. Sen vuoksi olinkin jättänyt kaikki hänen huostaansa
ja valtaansa, että hän sai toimia, miten parhaaksi näki. Siitä luulikin
miehistö aina siihen saakka, kun ankkuria käytiin nostamaan, että hän
oli ensimäinen ja minä toinen perämies, sillä silloin vasta esiinnyin
oikeassa toimessani.

Mutta tuolta jo lähenikin kauppaneuvoksen pieni höyrypursi. Tunsin sen
jo etäämpää vallan hyvin, sillä monta kertaa olimme Maryn ja Charlyn
kanssa olleet sillä huviretkillä. Juoksin ottamaan kiikarini. Oi,
siellä oli minun Marynikin! Charly, kauppaneuvos, kapteeni Dawyson
olivat siinä, ja vielä neljä naista, joita en tuntenut.

Mary ja Charly huomasivat minut takakannen sillalla. He häilyttivät
nenäliinojaan, ja minä vastasin samoin.

Pian olivat he laivan sivulla ja nousivat ylös portaita myöten,
kapteeni edellä. Hän esitti minulle vaimonsa, vanhemman tyttärensä Lisi Megyn
ja nuoremman Nellyn. He lähtivät seurassamme St. Pransiskoon.
Kumarsin kohteliaasti toivottaen heitä tervetulleiksi, onnellista
matkaa y.m.s. sekä autoin heitä alas kannelle. Viimein hyppäsivät
Charly ja Marykin kannelle. Oi, kuinka vaikeata oli hillitä itseäni
kohtelemasta Maryä kuin kihlattua morsiantani ainakin! Mutta Charlyn
varoittava katse hillitsi meitä molempia. Mary oli ratketa itkuun. ”Oi,
armas liljani, koska olen saava sinut julkisesti omistaa?” huokailin
itsekseni.

Viimein tuli kauppaneuvoskin laivaan ja tervehti minua kuin isä
poikaansa: ”Miten voit poikani? Oletko nyt tyytyväinen ja onnellinen?”
Minä vastasin myöntäen.

Kapteeni kutsui kiireesti minua luoksensa ja antoi määräykset lähtöämme
varten. Hän käski mahdollisimman pian nostattaa ankkuri, irroittaa
purjeet, pingoittaa niitä tarpeellinen määrä, sillä luotsi oli jo
paikalleen asettunut.

Nyt alkoi vilkas liike laivassa. Minä komensin kaikki miehet esiin ja
annoin kullekin määräyksensä. Alaperämies hoiti tehtäviä keulassa, minä
peräpuolella. Puolen tunnin kuluessa oli ankkuri nostettu, tarpeellinen
määrä purjeita auki ja — kauppaneuvos Maryn ja Charlyn kanssa
höyrypurressaan.

Jäähyväisiä lausuessansa oli Mary heittäytyä syliini; mutta Charly
ennätti kauppaneuvoksen huomaamatta estää sen. ”Älkää, Herran tähden,
antako asianne joutua hukkaan! Malttia, Tony!” kuiskasi hän korvaani.

Alaperämies ja muutamat lähelläseisovat merimiehet huomasivat kyllä
meidän kolmen käytöksen, mutta onneksi ei Maryn isä.

Höyrypurteen päästyänsä näkyi Mary malttinsa kuitenkin menettäneen,
sillä hän peitti kasvonsa nenäliinallansa ja näkyi itkevän sangen
katkerasti.

Nyt käännyimme erään niemekkeen ympäri, ja höyrypursi aarteeni kera oli
näkymättömissä. En voinut itsekään enään tunteitani hillitä, jonka
tähden riensin suojaani ja annoin niille täyden vapauden.

Taasen kannelle tultuani olimme ja kaukana Glascowista. Hieman
siinsivät vaan sen valkeat rakennukset ja korkeat tornit siellä täällä.
Olin ajatuksiini vaipuneena hetken aikaa surumielin katsellut katoavaa
onnelaani, kun äkkiä tunsin käden laskeuvan hartioilleni ja kuulin
nimeäni mainittavan.

Minä pyörähdin ympäri ja näin laivan kapteenin.

”Kaikki hyvin, herra,” lausuin; ”mitä suvaitsette käskeä? Nyt olen
valmis toimeeni, kun olen lumouspiirin ulkopuolella.”

”Hyvä on,” vastasi hän. ”Kyllä niissä toimeen tullaan. Mutta minä
huomasin sinun ja Mary neidin olevan tavallista hellemmät ystävykset.
Huhuissa näkyy siis perää olevan. Onnittelen! Eipä siis ihme, että sain
noin nuoren perämiehen,” jatkoi hän, viekas hymy huulillaan. ”Mutta
tulehan nyt tänne,” lisäsi hän, huomattuaan minun aikovan jotain
puolustuksekseni lausua. ”Saat lähemmin tutustua naisväkeemme. Ei ollut
aikomukseni heitä mukaan ottaa, mutta en voinut heidän yhdistettyjä
rukouksiaan vastustella, ja koska ei kauppaneuvos vastustanut, niin
annoin tulla; sittenpä tietävät, miltä merillä kulkeminen tuntuu.”

Menimme kapteenin suojukseen, jossa tapasimme heidät hedelmiä syömässä
ja muuten kovin hilpeällä tuulella.

Kapteenin rouva, jota hän itse Mollyksi nimitti, oli noin 36 ikävuoden
vaiheella, vielä sangen viehättävän ja ikäänsä nähden nuoren näköinen,
keskinkertainen pituudeltaan, solakkavartaloinen ja mustasilmäinen;
paksut mustat hiuksensa oli hän sykyräksi päälaelleen koonnut. Hänen
kasvonsa näyttivät lempeiltä ja aina hymyilevän. Niin perin
onnelliselta hän näytti, ettei olisi luullut hänen koskaan
murheenpäiviä nähneenkään. Vanhin tytär, Lisi Megy, oli 17 vuotias,
iloinen kuin itse iloisuus ja ihan äitinsä kuva, ainoastaan
nuorennetussa muodossa.

Nuorempi tytär oli 16 vuotias Nelly. Hän oli taasen perinyt isänsä
kasvonpiirteet, vieläpä luonnettakin siihen määrään, että hän oli
paljoa vakavampi kuin vanhempi sisarensa, ja usein hän paheksuikin
Liisi Megyn välin liiallista iloisuutta.

Vielä mainittakoon, että kapteeni Dawyson itse oli 40 vuoden ikäinen,
mies parhaassa ijässään, kolmea kyynärää pitkä ja leveähartiainen.
Säännölliset kasvojensa piirteet todistivat päättäväisyyttä ja
rohkeutta, ja suuri ruskea täysiparta teki hänen kasvonsa vielä
juhlallisemmiksi.

Minä pääsin muutamassa päivässä heidän erinomaiseen suosioonsa ja
ystävyyteensä. Tietysti vaativat he minua tarkkaan kertomaan alusta
aikain olostani kauppaneuvoksen perheessä. Siitä heille kerroinkin,
paitsi meidän kihlauksestamme Maryn kanssa, jonka huolellisesti
salasin.

Minä saavutin hyvin pian miehistönikin suosion ja kunnioituksen, vaikka
olinkin niin nuori, ainoastaan 19 vuotias. Alaperämies Stephensin
kanssa olimme erittäin hyvässä sovussa, enkä koskaan huomannut hänen
puoleltaan mitään kateutta eli suvaitsemattomuutta; päinvastoin oli hän
aina valmis kenenkään huomaamatta antamaan neuvoja minulle, missä niitä
tarvitsin. Jäljestäpäin sainkin tietää, että sana ”laivanomistajan
vävy,” joten he minua keskuudessaan olivat nimittäneet, oli
luonnollisesti paljon vaikuttanut tuota yleistä suosiota ja
kunnioitusta, jota jokaiselta sain osakseni.

Niin kului päivä päivältä, viikko viikolta mitään erityistä
tapahtumatta, jota kannattaisi mainita. Hyvä hankapurje kiidätti meitä
milloin 8, milloin 10, välistä, 12:kin solmunväliä tunnissa. Ilmat
olivat kauniit ja tasaiset. Kaikki näytti erittäin suotuisalta meille,
ja kaikki olimme, sekä päällystö että miehistö, rattoisalla tuulella.
Merimiesten iloiset, elonvoimaa uhkuvat laulut ilahuttivat naisiakin
erinomaisesti.

Eräänä iltana, oltuamme jo 6 viikkoa merellä, istuin kajutan katolla
sohvalla. Maryä ikävöidessäni otin povestani kultamedaljongin, jonka
häneltä olin saanut, nähdessäni hänet ensikerran onnettomuuden
tapauksen jälkeen.

Katselin siitä hänen suloisia, viattomia lapsenkasvojaan, muistellen
liikutettuna niitä suloisia hetkiä, joita olin hänen seurassaan
viettänyt.

Olin juuri ottanut pienen hiushapsen, joka oli Maryn kiharoista
leikattu, kun kuulin kimeän äänen takanani lausuvan: ”Ah, nyt tiedän
sydämenne salaisuuden: te olette laivanomistajan Maryn kanssa
kihloissa. Tuossapa on kihlasormuskin, koska siinä ovat hänen
nimimerkkinsä: M. S.”

Se oli Lisi Megy. Hän oli huomannut sormuksen, jonka olin medaljonkiin
pienellä renkaalla liittänyt, ja tuo teräväsilmäinen neito oli vielä
huomannut nimimerkitkin. Ei käynyt enää kieltäminen asiata. Pyysin siis
häntä istumaan ja sanoin, että jos hän lupaisi pitää salaisuuteni
yksin, niin sen hänelle ilmoittaisin, koska hän jo osaksi oli tullut
sen perille. Hän kävi totisemmaksi kuin koskaan ennen olin häntä nähnyt
ja lupasi, vaikka väitti siitä jo ennenkin kuulleensa paljon
kulkupuheita, vaikka ei niitä uskoneensa. Minä kerroin hänelle koko
asian alusta loppuun asti. Lopetettuani luulin huomanneeni, miten hän
siitä tuli liikutetuksi, niin että näytti siltä, kuin kyyneleet
olisivat hänen silmiinsä kiertyneet.

Samassa tuli kapteeni Dawyson kannelle laivan peräaukosta. Minä
hämmästyin nähdessäni hänet hikisenä ja vaatteensa sahanpurun
pölyttäminä. Hänellä näytti olevan työkaluja nuttunsa alla. Mutta
nähdessään minut, säpsähti hän ja meni joutuin suojukseensa.

Minä kävelin peräkannella edestakaisin miettien, mitä tämä kapteenin
käytös mahtoi merkitä.

Samassa kuulin hiljaa nimeäni mainittavan. Katsoin taakseni ja huomasin
sen olevan ruorimiehen.

”Mitä tahdot, Dick?” kysäsin häneltä.

”Hyvä herra!” vastasi hän, ”minä uskon varmaan, että laivamme on
tuomittu perikadon omaksi. Ettekö ole kuulleet, kuinka täällä
peräpuolessa kummittelee. Ei kukaan enään uskalla tulla ruoriin puolen yön
aikana, sillä täältä kajutan alta kuuluu niin kummallista suhinaa
ja kolinaa, juuri kuin siellä sahattaisiin, porattaisiin ja hakattaisin
pohjaa puhki, ja nyt sitä kuuluu jo päivälläkin, sillä äsken kuulin sen
selvään. Minä olen vanha mies, herra, ja olen tottunut ottamaan vaaria
tuommoisista merkeistä. Ne eivät merkitse hyvää, olkaa varma siitä,
herra. Vielä on minulla toinenkin merkki, eikä se kumminkaan petä.
Kahdesti ennen olen saman näyn nähnyt, ja molemmilla kerroilla on se
ollut haaksirikoksi. Niillä kerroilla jäin kuitenkin henkiin, mutta nyt
kuolen, sillä hän kutsui minua luoksensa.”

”Kuka kutsui?” kysäsin häneltä kummeksuen.

”Kuollut morsiameni, ettekö ymmärrä, herra! Jos suvaitsette, niin
kerron koko asian.”

”Kerro!” vastasin.

”Hyvä on, herra,” alkoi hän. ”Olin 18 vuotias, joutuessani kihloihin
erään kauniin amerikalaisen neitosen kanssa. Onneni oli lyhyt.
Kihlaukseni jälkeen menin lyhyelle merimatkalle, ja sieltä häitä varten
palatessani makasi morsiameni kuolleena paareilla. Hän oli kuollut
verensylkyyn, joka muutamassa tunnissa hänet lopetti. Olin tulla
hulluksi murheesta, ja etten milloinkaan toista naista rakastaisi enkä
menisi naimisiin. Olen tähän asti sanani pitänyt; nyt olen 55 vuoden
vanha enkä enään kumminkaan syö sanaani. Kahdesti olen hänen nähnyt
tulevan luokseni. Ensikerran se tapahtui New Foundlandin luona, jossa
jouduimme haaksirikkoon Cheeftain nimisellä parkkilaivalla. 5 miestä
siinä hukkui, 15 pelastui. Toisen kerran, 10 vuotta jälkeenpäin,
ilmaantui hän Pohjanmerellä. Siitä haaksirikosta pelastuimme kaikki.
Nyt taas 10 vuoden kuluttua hän näyttäytyi. Hän puhutteli minua, jota
hän ei ennen ole tehnyt, ja hänellä oli myrttiseppele päässään. Hänen
silmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä, ja vettä valui tulvanaan
hänen pitkistä keltaisista hiuksistaan ja valkeasta morsiushameestaan.
Minä näin hänen siinä aalloissa makaavan, ja minusta tuntui, kuin
olisin ollut siinä hänen vieressään, ja pukuni vettä valunut. Siitä hän
katosi, viitattuaan minulle kolme kertaa, ja selvästi kuulin hänen
äänensä: ’Dick, ole valmis; pian tulen sinua noutamaan!’ Tämä tapahtui
viime yönä, ja minä olin vallan hereilläni. Minä tiedän siis, että
lokikirjani [kirja, johon merkitään laivan suunta ja nopeus
kuljettaessa] on loppuun saakka kirjoitettu, ja nyt se on vietävä
tuonne ylös ylimmäiselle Kapteenille. Kyllä tiedän, että siihen on
merkittynä monta, monta väärää matkasuuntaa ja väärää mittausta; mutta
Kapteenin ikuiseen armoon uskaltaen toivon kuitenkin voivani ohjata
tämän vanhan vuotavan laivahylkyni oikeaan satamaan, ja sehän onkin
pääasia. — Nyt tulee nuori Wily minua levolle laskemaan. Hyvää yötä,
herra! Kyllä tästä pian toista kuuluu! Jumala meitä armahtakoon!”
jupisi hän mennessään.

Vanhan Dickin ennustus oli vaikuttanut minuun hyvin masentavasti. Hänen
kertomuksensa kajutanalaisesta kummittelusta vahvisti minua siinä
uskossa, että kapteenilla oli mielessä jonkunmoisia luvattomia tuumia.
Olisin mennyt katsomaan sinne, oliko siellä mitään epäiltävää, mutta
hänellä oli aina itsellään avain, eikä muilla ollut sinne mitään asiaa.

Miesten mielet rupesivat käymään synkiksi ja alakuloisiksi. Oli kuin
joku onnettomuus olisi väijynyt heitä; sillä varmaan oli Dickin
ennustus heihin vaikuttanut. Kapteenikin oli käynyt harvapuheiseksi ja
vältti minua sekä alaperämiestä, niin paljon kuin voi.

Eräänä päivänä, kun olimme jo olleet matkalla 60 vuorokautta ja juuri
edellisenä päivänä kiertäneet Cap Hornin ja laskimme luodetta kohden,
näin laivan keulapuoleen kävellessäni taasen vanhan Dickin. Hän oli
niin muuttunut, ettei häntä enään olisi luullut samaksi mieheksi kuin
2 kuukautta takaperin hänen laivaan tullessaan. Hänen partansa ja
hiuksensa olivat muuttuneet lumivalkeiksi, eikä hän enään juuri mitään
syönytkään. Työnsä hän kuitenkin teki kunnollisesti. Puhuvan ei hänen
myöskään enään juuri milloinkaan kuultu, ja jos hän jotakin puhui, oli
se niin kummallista, epäselvää ääntä, ettei sitä kukaan ymmärtänyt.
Minut kohdattuaan hän kiireesti sanoi: ”Herra, joko on lokikirjanne
selvä? Aika lähenee, laivamme päivät ovat luetut.” Sen sanottuaan
poistui hän vastausta odottamatta, mutisten jotain käsittämätöntä.

Jumala varjelkoon meitä tuon vanhan merikarhun ennustuksista, etteivät
olisi tosia, arvelin itsekseni, ja mieleni kävi levottomaksi.

Olin juuri, näitä miettien lähtemäisilläni laivan peräpuoleen, kun eräs
merimiehistä, Mathew Wilson, suomalainen, Porista kotoisin, vaikka
hänen nimensä näin oli laivan kirjoihin merkitty, pysähdytti minut
lausuen:

”Herra, suokaa puhutellani teitä! Tahtoisin tietää, mitä meillä on
lastina ruumassa?”

”Miksi sitä kysyt? Kirjat näyttävät siellä olevan kivihiiliä, rautaa,
tulenkestäviä tiiliä ja sekatavaroita kaikenlaisia.”

”Herra,” vastasi hän; ”tämä on perikatoon tuomittu alus. Ainakin osa
lastiamme, nuo suuret laatikot tuolla ruumassa, ovat pelkkiä kiviä ja
hiekkaa. Tiedättekö, kenen on lasti paraastapäästä ja kuinka korkeasta
on laiva ja tavarat vakuutetut?” kysyi hän taas.

”Sinun kysymyksesi kummastuttaa minua, samoin kuin ilmoituksesi,”
vastasin. ”Ottakaamme huomenna asiasta selko.”

Seuraavana yönä puolenyön aikaan herätti alaperämies kiireesti minut.
”Tule, Jumalan nimessä, kannelle; nyt on niin kauhea myrsky, että en
milloinkaan ennen ole semmoista nähnyt,” huusi hän.

Sitä ei tarvinnutkaan enempää vakuutella, sillä laiva heilui niin, että
menimme suojuksessa seinästä seinään, ennenkuin ulos ennätimme.

Me kiirehdimme kannelle. Huh, miten oli kauhea ilma! Niin pimeä, ett’ei
nähnyt kättä silmäinsä edessä; meri vaahtosi ja kohisi kuin koski.
Myrsky vinkui mastoissa, raakapuissa ja köysissä, niin että luulin
laivan viimeisen hetken jo tulleeksi. Kapteeni seisoi komentosillalla,
antaen uuden määräyksen toisensa jälkeen.

Minä hyppäsin kapteenin viereen. ”Mikä, Jumalan nimessä, meitä nyt
auttaa?” huusin hänen korvaansa.

”Sinäkö se olet, Tony?” vastasi hän. ”Auta minua käskyjen antamisessa;
minä olen jo huutanut ääneni vallan käheäksi.”

Minä ryhdyin toimeen ja komensin, niin kovalla äänellä kuin voin,
miehet käärimään pois purjeita sekä käymään muihin tarpeellisiin
tehtäviin käsiksi.

”Ohoi, ohoi!” kuuluivat miesten tahtilaulut myrskyn vinkuessa. Toiset
kapusivat kuin kissat ylös purjeita kiinnittämään. Sillä aikaa, kun
toiset olivat yläällä, panimme me kuntoon taakipurjeet voidaksemme
alusta pitää tuulessa. Laiva vääntelihe vihaisissa kuohulaineissa kuin
haavoitettu käärme. Välin kohosi se melkein pystysuoraan ylös laineen
syrjää myöden, niin että olisi luullut kölin ylöspäin kääntyvän.
Toisinaan laskeusi se yhtä tulisella vauhdilla laineen harjalta
alaspäin, siksi kunnes sieltä toinen sen ylöspäin kääntymään pakotti.
Mastot rutisivat, jokainen liitos ja jatkos natisi ja liikkui, niin
että koko laiva näytti kappaleiksi irtautuvan. Milloin oli laivamme
ylhäällä ikään kuin ilmassa, niin että vesi kohisi alhaalla kuin
kaivossa, milloin se taasen hautautui kuohuun ja kaikkialle roiskuvaan
vaahtoiseen aaltoon, niin että täytyi kaikin voimin pitää kiinni
jostakin tukevasta esineestä, ettei joutunut suoraapäätä hyökylaineiden
saaliiksi. Kaikki tavarat, mitkä eivät olleet kovin lujasti laivan
kanteen kiinnitetyt, ne tässä kauheassa mellakassa aallot mereen
lakasivat ja rikki mursivat. Vielä kohoili aluksemme kuitenkin
oivallisesti laineille ja kesti myrskyn valtaa vastaan, sillä se oli
hyvin rakennettu ja vasta kolmen vuoden vanha.

Vihdoin rupesi päivä tätä kamalata yötämme valaisemaan. Samassa myös
rupesi myrsky vähän asettumaan. Kapteenin käskystä huudettiin koko
miehistö peräkannelle. Merimiehet tulivat. ”Joko kaikki ovat täällä?”
huusin. ”Kaikki elossa olevat,” kuului vastaus. Kolme puuttui.
Etsittiin tarkoin, mutta heitä ei löytynyt. Vanha Dick oli poissa. Hän
oli mennyt nuoruuden morsiamensa luokse. Ei kukaan ollut huomannut,
milloin hän oli kadonnut. Varmaankin hyökylaineet laivan yli mennessä
vanhuksen mukanaan veivät. Kokkipoika ja nuorin meri-oppiiaista olivat
joutuneet myös ensimäisiksi meren uhreiksi. Eikä niin ihmeellistä
ollutkaan, ettei kukaan heidän katoamistaan ollut huomannut, sillä yö
oli niin pimeä ja kullakin täysi tehtävä itsensä puolesta tässä
kauheassa myrskyssä.

Vähitellen ruvettiin purjeita lisäämään, miehille annettiin lämmityksiä
ja virvokkeita, toinen puoli vartijoita pääsi levolle, aamiaiselle
j.n.e.

Naisseuralaisiamme emme olleet koko yönä joutuneet katsomaan. Sitä
paitsi oli se muutenkin mahdotonta, sillä jos olisimme kajutan oven
milloin tahansa avanneet, olisi siitä saattanut hyökyaalto sisään
loiskahtaa ja täyttää koko kajutan vedellä. Vihdoinkin sinne päästyämme
oli siellä surkea näky edessämme. Naiset olivat kyyristyneinä yhdessä
nurkassa, kuolon kalpeina meritaudin kauheita tuskia kärsittyään. He
olivat luulleet viimeiset hetkensä tulleen. Kannelta kuuluneet huudot
ja myrskyn kauheus olivat heille tuntuneet vielä kauhistavammilta kuin
meille, jotka vaaraa avoimin silmin katselimme. Herättyään olivat he
hädissään huutaneet apua, mutta viimein huomanneet sen turhaksi, samoin
kuin ulospyrkimisenkin, koska ovet olivat ulkoapäin suljetut. He olivat
joka kerta, kuullessaan hyökylaineen laivan yli kohisevan,
kauhistuneina odottaneet kajutan tulevan vettä täyteen taikka sen
ohukaisten seinäin murtuvan, ja itse joutuvansa kuohuviin laineisin.
Mutta, merkillistä kyllä, olivat he kestäneet koko tuon hirmuisen yön
kauheat hetket harvinaisen lujamielisinä ja urhoollisina.

Meidän astuessamme kajuttaan päästivät he riemuhuudon ja syöksyivät
meitä vastaan sanomattoman onnellisina, ilosta ja liikutuksesta itkuun
ratketen, nähdessään meidän vielä elossa ja terveinä olevan. Olinpa
minäkin hetkeksi unhottaa Maryni suloisen kuvan, nähdessäni kapteenin
tytärten avuttoman ja samassa liikuttavan tilan. Vallankin luulin
huomanneeni taas Lisi Megyn silmissä jotain outoa, joka minua
hämmästytti, enkä voinut estää häntä nojaamasta päätään rintaani
vastaan, kun hän näytti nääntymyksestä ja mielenliikutuksesta olevan
kaatumaisillaan.

Luulimme vaaran olevan jo ohitse ja toivoimme enemmittä vastuksitta
pääsevämme matkamme perille. Puolenpäivän aikoina oli taivas jo
selvinnyt niin paljon, että kapteeni ja minä voimme tarkastaa
taivaanrantaa ja ottaa puolipäivä-tarkastukset, josta huomasimme
olevamme noin 100 englannin peninkulmaa Juan Fernandes saaristosta
etelään päin. Yön kauhea myrsky oli siis syrjähdyttänyt meidät
suunnastamme useampia kymmeniä penikulmia. Kapteenin selityksen mukaan
oli meille parasta muuttaa suunta vähän paremmin luodetta kohden muka
löytääksemme tyynempää vettä ja samassa voidaksemme lähettää muutamia
veneitä etsimään juomavettä, joka oli loppumaisillaan, niin ettei se
riittäisi perille saakka. Hän kertoi myös itselläänkin olevan joitakin
tärkeitä asioita siellä toimitettavina.

Suunnan muutos meitä jo hyvin kummastutti, samoin mainitut syyt. Mutta
myöhemmin illalla kajutassa käydessäni huomasin vielä jotakin, mikä
enemmän lisäsi epäluulojani kapteenin rehellisyydestä. Siellä näet
tapasin kaikki tavarat, mitä suinkin voi talteen panna, huolellisesti
ladotuiksi kistuihin ja matkalaukkuihin; kartat, havaintokoneet, kaikki
pikkutavarat, mitä ei aina käsillä tarvita, oli korjattu
hylkeennahkaiseen pitkään matkakistuun.

Kummastellen kysyttyäni, mitä tämä kaikki oli merkitsevä, sain
kapteenilta vastaukseksi, että hän oli viime yönä tullut huomaamaan
suuremman varovaisuuden tarpeelliseksi.

Mutta hänen välttävä katseensa, hätäinen, epävarma puheensa ja
samanmoiset liikkeensä saattoivat minun vielä enemmän häntä epäilemään.

Porilaisen merimiehen kysymys ja hänen ilmoituksensa lastistamme
johtuivat taas mieleeni. Päätin sitä kuulustaa kapteenilta itseltä;
mutta hän näkyi kaikin mokomin välttävän minua, niin paljon kuin
mahdollista oli, joten en saanut häntä puhutella. Sitä paitsi antoi hän
niin paljon kaikenmoisia käskyjä, että minulla oli täysi työ niiden
toimittamisessa. Päätin siis sitä tarkemmin tästedes pitää häntä
silmällä ja seurata kenenkään huomaamatta kaikkia hänen toimiaan.

Kapteenin käskyä seuraten annoin muun muassa katsoa, että kaikki kuusi
pelastusvenettä oli kunnossa ja täysillä tarvekaluilla varustetut.
Juomavesi-leilit täytettiin, kuppeihin varustettiin purjeet, ja muita
kaikenmoisia varustuksia annoin kuumeentapaisella kiireellä tehdä,
semmoisiakin, joita ei oltu käskettykään. Näissä kaikenmoisissa
puuhissa en ollut huomannutkaan, miten taivas taasen oli muuttunut
uhkaavan näköiseksi; kaikki näytti taas ennustavan kauheampaa yötä,
kuin viimeinen oli lähimainkaan ollut.

Menin toisen perämiehen suojaan häntä herättämään ja ilmoitin hänelle
huoleni, lausumatta kuitenkaan mitään epäluuloistani. Hän oli
herättyään kovin alakuloinen ja kertoi nähneensä niin kauheita unia,
että aavisti ikäviä tapauksia, lisäten kuitenkin, ettei hän ollut mies,
joka unia uskoisi. Kumminkin oli hän niin kummallisen levoton ia lausui
aavistavansa piankin purjehdusretkensä päättyvän ja saavansa hänkin
ylimmäiselle Kapteenille antaa lokikirjansa.

Kaikkia muitakin, kapteenia lukuun ottamatta, näkyi vaivaavan salainen
kauhistus ja toivottomuus. Heidän vakaiset kasvonsakin osoittivat
heidän vartoovan jotakin hirmuista kohtausta.

Minäkin menin suojukseeni, ja kapteenin esimerkkiä seuraten valmistin
kaikki pikaista lähtöä varten. Kaikki kalleudet, paperini ja
todistukseni, pienimmästä suurimpaan saakka, kaikki, mitä olin Maryltä
ja kauppaneuvokselta saanut, rahat ja muut semmoiset pistin pieneen
vedenpitävään koteloon, jonka kätkin makuukojuuni, voidakseni tarpeen
tullessa siitä ottaa, jos en muutakaan pelastetuksi saisi.

Noustuani virkatoverini Stephensin kanssa kannelle, oli ilma tyyntynyt
melkein rasvatyyneksi; viime-öiset hyökylaineet vielä kävivät jotenkin
korkeina maininkeina, mutta ei enää tuulen vaikutuksesta. Taivas oli
vetäytynyt mustaan pilveen, ja ilma tuntui raskaalta ja kammottavalta.
Tuontuostakin välähti salaman leimaus kaukana taivaan rannalla,
valaisten silloin koko ympäristön ja tehden näkyalan vieläkin
kamalammaksi. Kapteeni käveli kajutan katolla synkän näköisenä, tuon
tuostakin antaen jonkun uuden määräyksen varokeinojen valmistamisesta.
Kaikki mahdolliset valmistukset olivat tehdyt, kaikkiin varotoimiin
ryhdytty tulevaa myrskyä varten. Purjeet olivat kaikki saman mukaan
järjestetyt, niin että niidenkin puolesta olimme myrskyn varalle
valmistauneet.

Miehet olivat kaikki peräkannelle kutsutut, joten pian olisi voitu
panna toimeen mahdollisesti vaadittavat käskyt. Kaksinkertainen
märssyvahti oli lähetetty ylös, pumput tarkastetut ja huomatut kaikki
olevan täydessä kunnossa. Höyrykone oli täydessä höyryssä mahdollista
tarvetta varten. Lyhyesti sanoen: kaikki oli parahimmassa kunnossa ja
järjestyksessä, kuin mitä koskaan voi olla kunnollisimmassa laivassa,
mikä merta kyntää.

Mutta raju-ilma olikin jo lähestymässä. Ikään kuin kauhean suuri musta
vuori läheni meitä paapuurin puolelta. Se kuului kuin kaukainen ankara
kosken kohina. Samalla kuului kauhea ukkosen jylinä, ilman vinkuminen
ja sihinä. Pian saavutti tuo kauhea vihuri onnettoman laivamme.

Kapteeni seisoi ruorimiehen kanssa peräsimessä. Naiset olivat
perämaston vieressä sitä varten valmistetun pelastusrenkaan sisällä,
sillä he eivät olleet antaneet itseään toista kertaa sulkea kajuttaan.
He väittivät vaaran silmillä nähden olevan monta vertaa huokeamman
kärsiä kuin jos sitä ei näkisi, vaan kuulemain mukaan täytyisi sitä
kuvitella, joten pienempikin sattuma voi luulottelun kautta kasvaneena
synnyttää epätoivoa ja saattaa mielettömäksi.

Kapteeni oli apulaisensa kanssa hyvään aikaan saanut laivan käännetyksi
vastatuuleen, juuri kun hirmumyrsky ensikerran kouristi laivaamme.
Juuri kuin raivostunut jättiläishevoinen, ryntäsi laivamme pystyyn
hyökkäävää hirmumyrskyä ja sen jättiläislainetta vastaan. Koko laiva
natisi, tärisi ja vapisi kuin kuolonkamppauksessa oleva tiikeri
raivostuneen jalopeuran kynsissä. Rautakovilla kourillaan piteli
kapteeni rotevan merimiehen avulla peräsintä, ohjaten laivaa suoraan
eteenpäin, päästämättä sitä luovaantumaan kummallekaan puolen. Mastot
rutisivat, köydet pinnistyivät piukalle kuin viulunkielet. Myrsky
vinkui niin kauheasti joka köydessä ja ylhäällä mastoissa ja
märssyissä, että joka hetki vartosimme, koska mastot alas
rusahtaisivat. Miehet olivat kirveet käsissä valmiina viipymättä
irroittamaan kaikki katkenneet hylyt erilleen. En voi sanoilla kuvata
sitä kauheata pauhinaa ja myrskyä, mikä meitä ahdisti. Aalto aallon
jälkeen syöksyi aluksemme ylitse keulasta perään saakka. Miehistön
täytyi turvautua kiinteihin esineihin pysyäkseen kannella, sillä
välistä ei laivamme kerinnyt kylliksi kiireesti aaltojen notkosta
seuraavalle laineelle, vaan se syöksyi sen lävitse, niin että usein
emme luulleet sen enään voivan sieltä nousta. Mutta kerta toisensa
jäljestä nousi se kuin merihepo, aina pudistaen virtanaan valuvan veden
itsestään. ”Ei mitenkään laiva voi kestää tätä kauheata taistelua
luonnon voimia vastaan,” kuulin äänen vieressäni lausuvan.

Katsahdin sivulleni ja näin alaperämies Stephensin vakavan katseen.
”Niin, Jumala meitä auttakoon!” vastasin minä; ”ihmisten apu näyttää
tässä turha olevan.”

Tuskin olin sen saanut sanoneeksi, kun kauhea aalto taas sysäsi
laivaamme, niin että luulimme sen nurin menevän. Kauhea tärähdys
vavahdutti laivaa. Sitä seurasi keulasta päin kuuluva kova rysähdys.
Luulimme ensin laivan törmänneen karille, ja kuolon kauhistuksella
tartuimme kiinni kuka mihinkin voi, odottaen koska kuohuva laine
syöksyisi ylitsemme. Ilma oli myös pimennyt, niin ettemme ensi
hämmästyksessä huomanneet asian todellista laitaa. Mutta kun salama
samassa valaisi vahtoavan meren ja laivamme, huomasimme heti, että
etumasto oli rautaisen juurensa yläpuolelta katkennut ja
kaatunut styyrpuurin puolelle keulaa kohden, ja uhkasi nyt joka
silmänräpäyksessä syöstä laivamme perikatoon. Nuolen nopeudella riensin
Stephensin kanssa sinne kirveinemme irroittamaan maston hylkyä
laivasta. Käskyt olisivat turhia olleet, sillä ne eivät olisi kuuluneet
myrskyn pauhussa ja vinkunassa. Eikä niitä tarvittukaan, sillä joka
mies, kenellä vielä voimia oli ja hyökylaineilta perille pääsi, seurasi
meitä vedessä kahlaten. Ei sanaakaan kuulunut, ainoastaan kirveitten
surmaavaa kalsketta ja rasauksia, kun taasen joku köysi katkesi
raivosista iskuistamme. Vesi kuohui kuin koski ympärillämme; välistä
seisoimme kaulaa myöten vedessä.

Jumalan kiitos! Jopa katkesi viimeinenkin pidike, ja laiva pääsi
vapaaksi tuosta vaarallisesta mastohylystä. Mutta vähintäänkin kaksi
ihmishenkeä sen mukana meni, nimittäin ne miehet, jotka olivat
märssykorissa vartijoina olleet. Luultavasti vielä kolme muutakin tässä
tapauksessa sai hautansa meren syvyydessä.

Mutta pikemmin luimme sen heille onneksi ja Jumalan armoksi, sillä
siten pelastuivat he kärsimästä niitä kauheuksia, jotka vielä olivat
meidän jälkeenjääneiden kestettävinä.

Saimme laivan pystyyn jälleen. Mutta pian huomasimme, ettei se enää
voinut oikein pysyä tasapainossa, kun etumasto varustuksineen oli
menetetty. Sain kapteenilta käskyn katkasta isokin masto rautaista
juurta myöten pois. Myrsky yltyi myös yltymistään, jonka tähden
päätimme Stephensin kanssa, hetken mietittyämme ja nähtyämme, ettei
laiva enää kauvan voinut kantaa mastojaan, ryhtyä toimiin. Muutamia
miehiä nousi märssykoriin. Toiset ottivat köysiä ja muita pidikkeitä
katkoaksensa. Lähes kolmekymmentä kirvestä ryhtyi hävitystyöhön. Isku
seurasi iskua ja köysi köyden jäljestä katkesi, ja viimein taipui
myrskyssä korkea kolmijatkoinen masto kuin luokka. Kerran se vielä
oikeni, ja sitten se kauhealla rytinällä rojahti alas viistoon laivan
ylitse, musertaen kannella seisovista miehistä hengettömäksi kaksi.
Muutamassa silmänräpäyksessä oli se saatu mereen syöstyksi, ja nyt
näytti laiva paljoa helpommin voivan taistella riehuvaa myrskyä ja
pilvenkorkuisia laineita vastaan.

Onnettomat toverit saivat seurata mastonhylkyä. Eipä keritty edes
siunausta heidän levottoman hautansa ääressä lukea.

Kauhea oli tuo hetki. Kaksi parasta, rotevinta merimiestä muserretuin,
verisin päin, toisella vielä suuri ammottava haava vasemmalla puolen
rinnassa, josta veri virtana pursui ja punasi vettä!

”Jumala Kaikkivaltias,” huokasin itsekseni, ”ota ne haltuusi! He
uhrasivat henkensä velvollisuutensa täyttämisessä.”

Mutta tämä näin surkealla uhrauksella saatu huojennus ei meitä
kauvaakaan auttanut. Myrsky kesti yhä raivoten yöt ja päivät, ja
voimiamme ylenmäärin ponnistellen taistelemme sitä vastaan tuskin
öitten ja päivien vaihtumista huomaten. Jo oli kolmas, ja
aina vaan samaa kauheata ilmaa. Kolmaskin masto oli saanut sen ajan
kuluessa seurata veljiänsä. Koko tämän ajan kuluessa emme olleet
maistaneetkaan lämmintä ruokaa tai juomaa, sillä mahdotonta oli
keittiössä sytyttää tulta ja saada sitä palamaan. Mitä parhaita kylmiä
ruokia oli varastossa, niitä kapteenin käskystä jaettiin miehille,
samoin grogia, mutta sitä vaan hyvin pieniä annoksia.

Neljännen vuorokauden illalla, Tammikuun 6 päivänä, ryhdyin itse
tarkastamaan, oliko laiva vuotanut, sillä meri oli jo vienyt
saaliikseen sen miehen, jonka varsinaisena tehtävänä tarkastaminen oli.
Minun mielestäni oli laiva viimeisinä hetkinä ruvennut käymään
syvemmässä kuin ennen; eikä se niin vallan suotta tehnytkään, sillä
tarkastukseni osoitti vettä olevan laivassamme niin kosolta, ettei sitä
mitenkään ollut sinne voinut niin paljoa tavallisen vuotamisen kautta
karttua, vaan oli joku suurempi vamma sen syynä.

”Oi Herra, laupias Jumala!” huudahdin kauhistuneena; ”vieläkö, tämä
lisäksi?” Melkein voimatonna vaivuin siihen polvilleni, käsiäni
väännellen. Mutta samassa lennätti hyökylaine minut kauvaksi keulaa
kohden. Siellä sattumalta sain köydestä kiinni, niin etten meren
saaliiksi joutunut enkä pelastunut kärsimästä niitä tuskia ja vaivoja,
mitkä meitä jäljellejääviä vielä odottivat. Jumala itse kuitenkin
parhaiten tiesi kohtaloni ratkaista.

Alaperämies Stephens oli huomannut kauhistukseni. Hän riensi heti
pumpuille. Seuraten esimerkkiäni mittasi hänkin, mutta ei uskonut
silmiään, vaan luuli erehtyneensä. Hätäisesti mittasi hän toisen ja
vielä kolmannenkin kerran, mutta tulos oli aina sama.

Hän oli kuitenkin maltillisempi minua ja komensi miehet pumppuihin,
sanaakaan lausumatta ruumaan karttuneen veden paljoudesta.

Samassa minäkin, ensi hämmästyksestäni tointuneena, riensin puoleksi
uiden kapteenin luo. Hän oli juuri pistäynyt kajuttaan lohduttamaan
naisia, jotka märkinä ja vilusta melkein kangistuneina olivat
lopultakin antaneet saattaa itsensä sinne.

Ovea hiukan avaten kutsuin häntä teeskennellyllä levollisella äänellä
ulos. Sitten ilmoitin hänelle uuden onnettomuutemme, samassa luoden
häneen tutkivan katseen, mitä tämä sanoma häneen vaikuttaisi; sillä en
voinut päästäni poistaa sitä ajatusta, että hän jollakin tavalla oli
syypää tämän odottamattoman uuden onnettomuuden ilmestymiseen. Muistin
vanhaa Dick vainajata ja kapteenin käytöstä silloin, kun näin hänen
likaisena ja tomuisena, työkaluja nuttunsa alla, tulevan laivan
perä-aukosta. Minusta tuntui kuin olisi juuri hän ollut
syyllinen noitten kahdeksan toverin kuolemaan ja kaikkeen muuhun
onnettomuuteemme.

”Herra kapteeni! Laiva on ruvennut kovin vuotamaan. Ruumassa oli
äskeisen tarkastuksen mukaan vettä 7 jalkaa.” Minä näin hänen
ensikerran kalpenevan. ”Onko se mahdollista? Puhutko totta? Sitten
olemme hukassa!” huusi hän käheällä äänellä. Ja epätoivoon joutuneen
tavalla tarttui hän vasempaan käsivarteeni niin rajusti, että luulin
sen sijaltaan irtautuvan.

”Tony!” sanoi hän. ”Jos sinä jäät eloon, ja minä hukun, niin pelasta
kaikin mokomin paperisalkkuni. Siellä on kaikki rahanikin; siellä on
myös selityksiä, jotka voivat olla sinulle hyödyksi. Pidä huolta
vaimostani ja lapsistani! Siellä on ohjeita sinulle. Ja Tony,” jatkoi
hän, melkein värisevällä äänellä, ”jos olet käytöksessäni huomannut
jotakin erinomaista, niin suo anteeksi! Salkussa on selitys.”

En tiennyt mitä ajatella tahi vastata. En voinut muuta kuin puristaa
hänen kättään sanoen: ”Olen kentiesi väärin käytöksenne ymmärtänyt,
kapteeni Dawyson; mutta luulen, että teidän on tästä ankara tili
Jumalalle tehtävänä. Mutta vaimonne ja lastenne tähden olen pitävä
tietoni salaisuutena, jos elävänä tästä vielä selkenen. Mutta nyt
tarvitsee Martha Broker jokaisen poikansa neron ja voimat. Mitä teemme
nyt?”

”Ovatko molemmat pumput käynnissä?” kysyi hän. ”Ei, herra; toinen
vaan,” vastasin. ”Viipymättä toinenkin käyntiin!” käski hän, ja lupasi
itsekin tulla toimeen, käytyään vaan naisia vähän lohduttamassa ja
valmistamassa heitä vaikeinta, ikävintä hetkeä vastaanottamaan.

Pian oli höyryllä käyvä toinenkin pumppu niin kiivaassa toimessa, kuin
vaan luulimme pumppu-imurien kestävän. Se syöksi vettä noin 120 kannua
minuutissa laivasta.

Kun pumput olivat tuntikauden olleet herkeämättä liikkeessä, koettelin
taasen veden korkeutta. Se oli alentunut viiteen jalkaan.

”Jumalalle olkoon kiitos!” kuului joukosta ääni, johon minäkin yhdyin.

Ponnistimme voimiamme vieläkin enemmän, aina vaihettaen miehiä
pumppuihin. Lepoa ei ollut tänäkään yönä toivomistakaan.

Kello kymmeneen saakka illalla olimme taukoomatta pumpunneet. Juuri kun
olin taas tarkastamassa, olisiko vesi nyt vähentynyt, sai laiva ankaran
sysäyksen, ja sitä seurasi semmoinen aalto, että me joka mies jouduimme
veden valtaan ja olisimme kaikki mereen menneet, jos emme olisi
pumppuköydestä kiinni pidelleet. Sitä seurasi toinen vielä ankarampi,
niin että tuskin voimme enää köydessä kiinni riippua.

Samassa kuului Stephensin kaikuva ääni: ”Tänne peräsimeeen kaksi
vahvinta miestä, joutuen! Ruorimies meni mereen.”

Käsipumppu jäi seisomaan siksi aikaa, kun mentiin katsomaan, miten
asian laita oli. Pari miestä oli päässyt peräsimen herroiksi, ennen
kuin se ehti laivan peräkylkeä vastaan pirstaleiksi särkyä, sillä se
oli käynyt puolelta toiselle, niin että ruoriratas oli edestakaisin
pyörinyt kuin hyrrä voimakkaiden aaltojen vaikutuksesta.

Luultavasti oli käynyt niin, että varahenkselit, joilla ruorimies
peräsintä parhaiten hallitsi, olivat ankarasta nykäyksestä katkenneet,
ja ruoripyörä sillä tavoin valloilleen jääneenä viskannut miehen ilmaan
tai kentiesi laivan reilinkiin, koska siinä näkyi jonkunlaisia
verijälkiä. Siitä lienee mies sitten tunnotonna mereen horjahtanut.

Mutta mieshukka oli vielä tuntuvampi pumpunkäyttäjissä, joista meri
neljä kitaansa nuolasi.

Nyt kun jo viidettä päivää oli myrsky riehunut ja taukoomattomia
ponnistuksia jatkettu, alkoivat miehet julkisesti nurista. He eivät
luvanneet enään ryhtyä vettä pumppuamaan, jos eivät saisi grogia ynnä
muuta parasta, mitä laivassa jäljellä oli. Jopa muutamat lähenivät
kajutan ovea, väkivallalla anastaaksensa väkijuomia ynnä muuta,
huutaen: ”Kaikki olemme kumminkin kuoleman omat. Tahdomme syödä ja
juoda, niin paljon kuin voimme. Päihtyneinä ollaan rohkeammat kuolemaa
silmästä silmään katsomaan ja täysinäisinä petokaloille soveliaammat,”
lasketteli joku vielä raakaa pilaansa.

”Oikein puhuttu!” kuului useamman suusta yht’aikaa.

He aikoivat juuri rynnätä kajutan ovelle, johon Stephens ja minä olimme
asettuneet, huomatessamme vaaran; sillä jos he raivossaan olisivat
saaneet tahtonsa täytetyksi, niin olisi laivan hoitaminen ollut
mahdotonta ja jokainen sielu kuoleman oma. Olimme vaaran oivaltaneet ja
päättäneet viimeiseen saakka estää tätä.

Nyt seisoimme molemmat siinä, ja huomattuamme heidän ryntäysaikeensa,
vedimme esiin kuusipiippuiset revolverimme, uhaten ampua ensimmäisen,
joka kajutan käytävää lähestyisi. Stephens laukasi ilmaan yhden
laukauksen, näyttääkseen ett’eivät aseemme lataamattomat olleet. Se toi
meille apua. Ensiksi kapteeni, kuultuaan laukauksen kajuttaan, jossa
hän avuttomia naisia lohdutteli, aavistaen taasen uutta onnettomuutta
ryntäsi kannelle kuusipiippuinen revolveri hänelläkin kädessään, toinen
vyössään. Naiset, hiukset hajallaan, ryntäsivät hänen jäljessään. Sillä
aikaa kun Stephens selitti tapausta kapteenille, käytin minä miestemme
hämmästystä hyväkseni, puhuen heille ystävällisesti, muistaakseni
seuraavaan tapaan:

”Toverit! Veljet! Onko paha henki teidät niin valtaansa saanut, että
vaaran suurimmilleen jouduttua unhotatte velvollisuutenne kirottua
viinahimoanne täyttääksenne? Seuratkaa selvää järkeänne ja ajatelkaa,
miten voitte juopuneina astua korkeimman Tuomarin eteen tekemään tiliä
töistänne. Totta kaiketi pidätte parempana hänen eteensä astua
puhtailla omallatunnoilla, kuin vielä viimeisellä hetkellännekin niitä
tahrattuanne. Toverit! Teillä on monella kotonanne rakastava vaimo,
äiti, sisaria, morsian tahi lapset, jotka ikävöiden teitä odottelevat
ja muistelevat. Miettikää, mitä nämä rakkaat omaisenne ajattelisivat,
jos nyt teidän hurjat tuumanne tietäisivät tahi ne jäljestäpäin kuulla
saisivat!”

Huomattuani säikähtyneet naiset takanani, vetäysin sivulle ja
huudahdin, heihin viitaten: ”Miehet, katsokaa tänne; tässä näette
elävät kuvat siitä, miten he teitä katsoisivat!”

Hetken äänettömyys seurasi puhettani. Minä näin, että olin puheellani
tarkoitukseni saavuttanut, ja estin sentähden kiivastuneen kapteenin
kentiesi raivoisan sanatulvan; sillä kun hän huomasi puheeni
vaikutuksen, pysyi hän äänetönnä.

Useiden silmissä loistivat kyyneleet, jopa niitä vuoti muutamien
ahavoittuneille poskipäillekin.

”Perämies Tony puhuu kuin mies!” kuului vihdoin joukosta karkea ääni.
”Me pyydämme kapteenilta ja naisilta anteeksi sopimatonta, hurjaa
käytöstämme ja kiitämme molempia perämiehiä itsemme ja perheittemme
puolesta. Eläköön Tony perämies, eläköön!” jatkoi sama karkea ääni. ”Ja
nyt, miehet, rientäkäämme kiireesti pumpulle!”

Höyrykoneen avulla käyvä pumppu oli ollut täydessä toimessa koko ajan,
eikä sen käyttäjä mr. Kane siis ollut kapinassa osallisena.

Uudestaan työhön ryhtyessämme osoitti mittanuora taas ruumassa olevan
8 vettä, joka huomio ei suinkaan mieliämme eikä väsyneitä
voimiamme virkistyttänyt. Aloimme kuitenkin taistelun yhä lisääntyvää
vedenvuotoa vastaan, toivoen, että myrsky tyyntyisi ja silloin kentiesi
voisimme tutkia, mikä näin äkkinäisen vuotamisen oli vaikuttanut ja
sitten mahdollisesti tukkia vuotoreiän. Nyt näyttivätkin oivalliset
merimiehemme, mihin kelpasivat. Kilvan höyrypumpun kanssa vesi tulvasi
ulos pumpun nielusta.

Mutta nyt huomasimme kuitenkin, ettei vesi ruumassa enää sanottavasti
vähentynyt.

Sillä aikaa, kun toinen puoli miehistöä oli pumppuamassa, annettiin
toisille ruoka-tavaroita taskuihin, että saivat työtä tehdessään
lievittää nälkäänsä ja virkistää edes vähäsen uupuneita voimiaan.
Samoin annettiin joka miehelle grogia, mutta tietysti hyvin tarkasti
silmällä pitäen, ettei kukaan saanut enempää kuin kesti sitä nauttia;
sen verran vaan, että voimat virkeinä pysyivät.

Huomattuamme, ettemme enää mitenkään voisi laivassa pelastua, latasimme
tavan vuoksi molemmat kanuunamme ja ammuimme hätälaukauksia toisen
toisensa jälkeen ja laskemme ilmaan parikymmentä hätärakettia. Kaikki
se kuitenkin oli turhaa vaivaa, jonka kyllä tiesimme ennakoltakin;
sillä mahdotonta olisi ollut kenenkään niitä nähdä tai kuullakaan, ja
jos jossakin laivassa olisi huomattukin hätämme, niin tuskin olisi apua
heidän puoleltaan ollut toivomista; sillä tämmöisessä myrskyssä oli
arvatenkin jokaisella omasta puolestaan kyllin tekemistä.

Sillä aikaa, kun minä olin hätämerkkejä antamassa ja pumppuamista
johtamassa, oli kapteeni Dawyson käskenyt toisen perämiehen yrittää
pelastusveneitä laskea vesille; sillä laiva alkoi yhä raskaammin ja
hitaammin liikkua, niin että selvästi näimme, mikä kentiesi jo muutaman tunnin
kuluessa seuraukseksi tulisi. Stephens luuli sen keinon
mahdottomaksi; sillä jos olisi voitukin saada veneet ulos, niin tuskin
ne kauvankaan olisivat semmoisissa aalloissa pystyssä pysyneet. Mutta
kun ei muuta keinoa pelastumiseksemme enää ollut, niin täytyi sitä
kuitenkin koetella.

Ryhdyttiin siis tuohon viimeiseen pelastuskokeesen epätoivon vimmalla.
Vene irroitettiin, kaikki pantiin kuntoon, ja henkensä kaupalla yksi
rohkeimmista miehistä laskeusi siihen, pidelläkseen sitä ulkona
laivansivusta, sen vesille ennätettyä, ja samassa ollakseen valmis
ohjaamaan sitä ulommaksi laivasta, ettei se aaltoja piestessään vetäisi
sitä alleen.

Tämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä semmoisessa vinkuvassa
myrskyssä, kauheassa meren hulminassa, sillä niin pian kuin vene
vesille joutuisi, voisi se samassa tulla vettä täyteen.

Niin kävikin. Ennen kuin mies oli kerinnyt keulasta irroittaa
laskuplokin, oli laine syössyt sen ensin vettä täyteen, siteen
säpäleiksi laivan sivua vastaan ja viimein muutamassa silmänräpäyksessä
lennättänyt loput rauskat kalustoineen kuohuvain laineitten joukkoon
näkymättömiin. Mies parka töin tuskin kerkisi pelastaa itsensä tarttuen
heiluvaan laskuköyteen, jota myöten hän ketterästi kuin orava kiipesi
ylös laivaan.

Koe oli siis tehty. Mutta seuraukset eivät suinkaan olleet lohduttavaa
laatua. Olimmeko siis tuomitut pian uppoavan aluksemme kera samaan
pohjattomaan syvyyteen vaipumaan? Tuntui todellakin kauhealta parhaassa
nuoruuden ijässä joutua kuohuvien laineiden kautta kolkkoon tuonelaan.

Mutta nyt olivat hetket kalliit. Ei ollut aikaa muihin ajatuksiin.
Kapteeni antoi käskyn kiireesti kokea toista venettä vesille saada,
lausuen silmäkulmiaan rypistäen: ”Jos meni yksi vene, onpa vielä viisi
jäljellä; uusi koetus siis!”

Toista käskyä ei varrottu. Äsken saadun surkean kokemuksen mukaan
ryhdyttiin vielä varmempiin varotoimiin. Nyt meni kaksi miestä tällä
kertaa, sama Jony Jollybel, joka edellisessäkin veneessä oli ollut, ja
norjalainen Thorvald Thorsen.

Nyt näytti käyvän paremmin. Vene kosketti kuohuvan laineen harjua;
laskuplokit irtautuivat kuin itsellään, ja taitava Thorsen tarttui
peräsimen tankoon, ohjaten varovaisesti venettä aaltojen mukaan
ulommaksi laivan sivusta. Jollybel iski rajusti kuin kotka aironsa
aaltoihin ja piti voimallisilla vedoillaan sitä liikkeellä laivan
mukana.

Nyt läheni se kuin joutsen laivan kylkeä. Riemuhuutoja laskien lennätti
kolme jälellä olevaa merioppilasta itsensä pelastus-innossaan kenenkään
aavistamatta laivasta kohti venettä, joka vielä leijaili parin sylen
päässä siitä. Kaksi heistä kohtasi veneen, kolmas putosi lähellä sen
laitaa mereen.

Häiriö, joka tästä veneessä syntyi, kun toverit kokivat veneesen
pyrkivää reipasta Sam Kilygania pelastaa, toi mukanaan kauhean, sydäntä
särkevän onnettomuuden, joka melkein vei meiltä viimeisenkin toivon
kipinän.

Vene jäi silmänräpäykseksi omiin valtoihinsa, jolla aikaa se jo ennätti
syöksyä hirmuisen hyökylaineen kukkuralta sivuttaisin toisen aallon
pohjaan ja sieltä yhtä lyhyessä ajassa ylös ja alas survovan laivamme
kylkeä vastaan säpäleiksi, samoin kuin ensimmäinenkin veneemme. Nuo
kaksi oivallisinta, uskaliainta miestämme katosivat samalla sinne,
mistä ei ikänä saalista hellitetä. Toisella heistä, Thorsenillä, oli
kotonansa nuori vaimo, joka jäi kelpo miestään suremaan. Jony Jollybel
oli kihlannut itselleen morsiamen kahta päivää ennen Glascowista
lähtöämme.

Näytti siltä, kuin kapteini Dawysonin rohkeus olisi kasvanut, kuta
kovemmiksi vastukset nousivat; näytti kuin olisi hänen intonsa ja
voimansa saaneet uutta virkeyttä, kuta mahdottomammiksi pelastuksen
toiveet kävivät. Hänen muotonsa ja liikkeensä näyttivät saaneen
takaisin entisen eloisuutensa. Ihmetellen silmäilin nyt tuota kookasta,
rohkeata miestä. Näytti siltä, kuin olisi hän ollut pikemmin jossakin
iloisessa seurassa tahi lähdössä rattoisalle huviretkelle, kuin
kuolemaa vastaan taistelemassa. Hänen rohkeutensa näytti tarttuvan
muihinkin, ja uusin voimin ja elpynein toivein ryhdyttiin koettamaan
kolmatta venettä vesille. Mutta onni ei tällä kerralla ollut parempi
kuin edellisilläkään; se vaan oli eroituksena, ettei ihmishenkiä
hukkaan mennyt.

Pahin seuraus oli se, että toivomme ja kestäväisyytemme, melkeinpä jo
voimammekin olivat loppuneet ylenmääräisissä ponnistuksissa.

Pumppumiehet olivat lakanneet työstään; höyrypumppu ainoastaan vielä
liikkui. Karttuneen veden paljoutta emme enää koettaneetkaan tarkastaa.

Muutamat kiirehtivät hätääntyneinä isoon märssykoriin, joka oli korkein
paikka, mikä vielä jäljellä oli. Muutamat seisoivat, käsivarret
rinnalla ristiin puristettuina, tuijottaen toivottomina eteensä ja
mieli mustana odotellen, koska laiva uppoisi. Näkipä myöskin jonkun
polvilleen laskeutuneena jossakin nurkassa laineita piillen notkistavan
polvensa ja huutavan avuksensa häntä, jolta kaikki apu tulee. Naiset
olivat jälleen tulleet kajutan katolle, jossa he kauheassa epätoivon
tuskassa itkivät ja huusivat käsiänsä väännellen. Kapteeni näkyi heitä
hellästi syleilevän, koettaen vieläkin heidän rohkeuttansa vahvistaa,
vakuutellen, ettei kaikki toivo muka vielä ollut mennyttä.

Toivottomuus ja toimettomuus näkyi vallanneen koko väestön. Jokainen
luuli tehneensä, minkä oli voinut, jo nyt kaikki näyttivät, kukin
tavallaan, vaan odottavan viimeistä silmänräpäystä.

Laiva vaipuikin yhä syvemmälle. Sitä ei ollut enää enempää kuin pari kyynärää
vedenpinnan yläpuolella. Selvästi kuului, miten vesi loiskui
ruumassa. Se saattoi joko hajota tai vajota, millä hetkellä tahansa.

Stephens näkyi puhuttelevan kapteenia ja naisia. Huomasin heidän
tuumivan jotakin naisia koskevaa. Kapteeni lähestyi vaimoansa, puhui
hänelle jotakin. Sen jäljestä Stephens tarttui nuorimman tyttären
Nellyn käteen ja suuteli sitä. Ja mitä ihmettä todellakin näin! Hän
otti taskustansa sormuksen ja pani sen hänen sormeensa. Tuskin voin
uskoa silmiäni. Totisesti, nuo ihmiset on hulluja, ajattelin itsekseni.
Kihlaus raivoavassa myrskyssä, kuolemaa odotellessa kuohuvan haudan
partaalla, laivan juuri uppoamaisillaan ollessa! Mutta sitä se
kuitenkin oli, sillä kapteeni puolisonsa kanssa näkyi vielä ”siunaavan”
noita kahta onnellista onnettomuuden keskellä. Mutta kentiesi se olikin
kahden rakastavan julkinen liitto yhdessä kuollakseen. Mutta yht’äkkiä
kiintyi katseeni ainoaan vielä kunnossa olevaan luuppiin, joka meillä
vielä eheänä jäljellä oli, sillä toinen oli maston murtuessa
kelpaamattomaksi ruhjoutunut.

”Olemmeko hulluja”, huudahdin, ”kun antaumme toivottomuuteen ennen kuin
kaikki keinot ovat käytetyt! Seuraa esimerkkiäni!” huusin lähellä
seisovalle merimiehelle. Samassa otin luuppia kannattavasta
käyräkangesta plokin, sain irtaimen lenkin, jolla ripustin sen
hartioilleni, sidoin pitkän köyden vasempaan käsivarteeni, kehoittaen
häntä tekemään samoin, ja riensin ylös rikiä ja sieltä ison raa’an
päähän, jonka ympärille monen vaikeuden jälkeen sain lenkin ja
plokikoukun siihen koukatuksi. Tässä juuri olin menettämäisilläni
tasapainoni ja pudota mereen; mutta köysi, jonka olin varokseni
kiinnittänyt käsivarteni ympäri, oli jollakin tavoin sekaantunut raa’an
ympäri, niin että sen avulla sain uudestaan kiinni ja laskeusin
plokiköyttä myöten laivan kannelle. Toiset seisoivat siinä ja
katselivat ihmetellen, mitä aioin tehdä.

Kannelle ennätettyäni näytti mainitsemani mies huomaavan tarkotukseni.
Hän katsahti minuun halveksivaisesti, kun olin varokseni köyden
käsivarteeni sitonut, ja jupisi: ”Minä en ole pelkuri, niin kuin Ruchin Finn
; köyttä en tarvitse tuollaiseen työhön.”

Hän nousi mesaaniraa’alle, teki tehtävänsä kuin kunnon mies ainakin ja
paljoa helpommin, kuin minä. Mutta, Herra armahtakoon, miten kävikään!
Yht’äkkiä syöksyi hän päätään myöten kuohuvaan syvyyteen. Kerran hän
nousi laineelle; kyllä heiteltiin hänelle köysiä, ja juuri oli hän
ulottumaisillaan pelastuspojiin kiini, jonka joku oli hänelle
viskannut, mutta samassa tuli kauhea ristilaine, joka kiidätti hänet
näkymättömiin. Vielä nousi hän tuolla korkean laineen harjulla; mutta
sitten ei häntä enää nähty. Ylpeys ja käskyn halveksiminen olivat
hänelle kuoleman tuottaneet.

Nyt oli ainoastaan 21 miestä ja 3 naista jälellä laivan väestöstä, jota
oli, naisetkin lukuun otettuina, ollut 45 henkeä.

Kun näin plokien molemmilla raa’oilla olevan kiinni, en tietysti
joutanut monta silmänräpäystä hukkunutta suremaan. Se oli jo tullut
niin jokapäiväiseksi tapaukseksi, ettei se tässä mielen ja ruumiin
ylenmääräisessä jännityksessä enää oudolta tuntunut; olimme vaan kuin
sotamiehet, jotka joka puoleltansa näkevät tovereitansa kaatuvan, sitä
tarkemmin miettimään joutumatta. Tuntui, kuin olisi joku sisällinen
ääni minua kehoittanut yritystäni jatkamaan, siihen luottaen, ettemme
kaikki vielä olleet perikatoon tuomitut. Melkein käskemättä
keräyntyivät jäljellä olevat miehet ympärilleni, ja nyt ryhdyttiin
kiihkeästi työhön, vielä kerran koettaaksemme viimeistä pelastusvenettä
vesille.

Alussa näytti siltä, kuin voimat eivät enää olisi riittäneet, sillä
tämä oli suurin ja painavin veneemme. Ei ollut muuta keinoa kuin
käyttää avuksi höyrykonetta, joka vielä täyttä vauhtiaan kävi pumppua
liikuttaen. Nostoköydet johdettiin siihen, ja pian oli painava luuppi
teloiltaan ylhäällä ja heilui ilmassa. Helposti saimme sen sieltä alas
laskeumaan, niin että voimme käsillämme sitä kannatella. Käskin
kiireesti viisi miestä veneesen. Keulaan kiinnitettiin monen sylen
pituinen köysi, ja ennen kuin nuo viisi miestä veneessä tiesivät, mitä
heidän siellä oli tekeminen, oli luuppi koneen avulla, johon plokien
köydet kiinnitettiin, saatu laivanreunan ylitse pyörähtämään. Minä
tartuin merimies-puukkooni, viittaisin Stephensiä, joka nyt oli tullut
apuun huomattuaan aikomuksemme, tekemään samoin. Ja huomattuani sopivan
aallonharjan lähenevän, annoin hänelle merkin, että heti leikkaisimme
laskuköydet poikki. Se tapahtuikin niin äkkiä, ettei kukaan huomannut,
ennen kuin raskas luuppi oli irrallaan laineilla.

Kolme paria airoja pistäytyi tuota pikaa ulos. Yksi miehistä tarttui
peräsimeen, ja viides ajoi vettä pois, minkä kerkesi.

”Vuotaako se?” huusin.

”Ei vuoda; mereen pudotessa lienee vettä tullut,” vastattiin.

Ilon ja kiitollisuuden huudahduksia kuului laivan takakannelta. Sieltä
läheni kapteeni puoleksi tainnuksissa olevia naisia holhoten. Stephens
riensi kantamaan Nellyä, sillä tämän voimat näyttivät jo loppuun
kuluneen. Mutta eipä hän niitä näyttänyt tarvinneenkaan, sillä hän oli
sulhonsa sylissä, nojaten vaaleita kasvojaan hänen sydäntään vastaan;
Stephens kyllä hänet pelastaa oman henkensäkin uhallakin. Minä muistin
hänen kauheat unensa. Saavatkohan vaan morsiusvuoteekseen riehuvat
aallot hekin?

Jo ohjasivat kunnon toverimme luuppia lähemmäksi laivaa. Keveänä kuin
albatrossi keinui se milloin laineitten huipuilla, milloin taas niiden
pohjaan lentäen, ja aina se vaan vahingoittumatonna sieltä uudelleen
esiin sukelsi.

Jo läheni se taitavasti ohjattuna laivan sivua.

”Varovasti, uljaat pojat; ei liian lähelle! Vartokaa tilaisuutta,
milloin parhaiten soveltuu! Hei, sinä siellä peräsimessä, sinun
taidostasi ja rohkeudestasi nyt riippuu, voimmeko pelastua ja pysyykö
luuppi eheänä!” huuteli kapteeni myrskyn lävitse kaikuvalla äänellään.

Nyt se oli vaan noin kolmen tahi neljän kyynärän päässä laivan sivusta,
lähimpänä kuin koskaan ennen. Silloin syöksähti kymmenkunta miestä
laivan reunan yli luuppia tavoitellen. Mutta sen sijaan, että he, yksi
kerrallaan hypäten, olisivat kentiesi kaikki pelastuneet, niin pääsi
heistä nyt vaan kuusi luuppiin, ja toiset, jotka eivät olleet jaksaneet
odottaa sopivata hetkeä hypätäkseen, joutuivat mereen luupin ja laivan
välille ja joutuivat veden kuohussa laivan alle, jossa saivat
kuolemansa. He katosivat näkyvistämme yht’äkkiä kuin höyhen tuuleen.

Nyt eteni taas luuppi laivasta kymmenen onnellisen keralla. Useampia
airoparia pistäysi ulos, ja luuppi leijaili vaahtoavien laineitten
heittelemänä, välin läheten, välin taasen poistuen laivasta. Olimmeko
me jäljellä olevat seitsemän henkeä pelastuvat luuppiin vaiko meren
saaliiksi jäävät, se näytti tietämättömältä.

Taas näytti siltä, kuin luuppi pääsisi lähenemään vajoavaa laivaamme.
Olimme lyhyen keskustelun jälkeen sopineet niin, että ottaisimme naisen
kukin pelastaaksemme. Kapteeni sulki puolisonsa syliinsä, Stephens Nellynsä,
ja minä tarjouduin Lisy Megyä pelastamaan tahi yhdessä
kuolemaan, josta hän kiitti minua niin selvää kieltä puhuvalla
silmäyksellään, etten saattanut erehtyä sen tarkotuksesta; ja nyt
luulin ymmärtäneeni, miksi hän tuli niin surulliseksi, kuultuansa
kertomukseni Maryn ja minun kihlauksestani. Siinä hengen hädässä ja
toivon ja epätoivon vaiheella ollessani tuskin kykenin näitä
ajattelemaan; mutta sitten jäljestäpäin muistin selvään tuon onnettoman
immen hellät, luottavaiset silmäykset, jotka hän siinä minuun loi;
muistin, miten turvallisesti ja salaamatonta rakkautta osottavalla
mielihalulla hän antautui syliini, — enkä minä kuitenkaan häntä voinut
tästä kauheasta kohtalosta mukanani pelastaa!

Kaikin kolmisin varustauduimme me, naiset sylissämme, sopivan
silmänräpäyksen tultua joko taakkoinemme hyppäämään veneesen tahi
heittämään ne siellä oleville, jotka kurottivat käsiänsä heitä vastaan
ottaakseen ja vartosivat vaan kapteenin käskysanaa. Hän antoi meille
sovitun merkin, ja me olimme juuri heittämäisillämme heille onnettomat
naiset, jotka tuon tärkeän silmänräpäyksen lähestyessä olivat melkein
tiedottomiksi uupuneet.

Kapteenin käskysana jo kajahti veneessä olijoille. Mutta samassa
ennätti myös surmaava, kaikki peittävä aalto meidät ja syöksi kaikki
kolme paria laivan reunan yli kauvas kuohuvaan mereen, kun emme sillä
hetkellä voineet mihinkään kiinni tarttua.

Minä uskoin varmasti viimeisen hetkeni tulleen, ja jättäysin Luojani
haltuun, avukseni huutaen sen siunatun nimeä, joka on minunkin
syntivelkani Golgatalla sovittanut.

Minä tunsin jotakin kuumaa virtaavan kasvoilleni, ja jotakin punaista
kuvastui silmiini. Molemmin käsin puristin tuota melkein tainnuksissa
olevaa onnetonta impeä syliini. Pidin uimisen vallan tarpeettomana
yrityksenä ja annoin laineitten heitellä meitä molempia mihin
tahtoivat. Tunsin yht’äkkiä kovan tempauksen käsivarteeni ja sen
jälkeen kovin karvastelevata tunnetta kyynärpääni yläpuolella. Samalla
tunsin käteeni jotakin kovaa ja niljakasta.

Minä avasin silmäni ja näin Lisi Megyn veriset kasvot omiani vastassa.
Hänen huultensa liikkeestä ja heikosta kuiskeestaan luulin ymmärtäneeni
hänen sanovan: ”Tony, jätä minut! — Pelasta itsesi! — Minä kuolen! En
jaksa enää! — Hyvästi, Tony, rakas Tony! — Hyvästi!”

Kauhu valtasi minut. Uusi veren tulvaus seurasi, enkä minä enää
huomannut hänessä mitään elon merkkiä.

Minä irroitin käteni, ja Lisi Megyn ruumis vaipui meren syvyyteen.
Mutta minä tiesin hänen sielunsa joutuneen sen luokse, joka omansa
meren aalloistakin korjaa.

Minä katsoin ympärilleni ja näin tuonnempana kapteeni Dawysonin
puolisoansa pidellen taistelevan aaltojen valtaa vastaan ja yrittävän
kiertää laivan ta’itse saavuttaakseen luupin. Mutta hänenkään
jättiläisvoimansa eivät näkyneet enää siihen riittävän. Näin, miten
aalto viskasi Stephensin Nellynsä kera heidän lähellensä, ja miten
kaikkia neljää, heidän toisiaan syleillessään, hyökylaineet taas
viskelivät yhä etemmäksi, kunnes he kaukaisena mustana pilkkuna vihdoin
näkyvistäni sinne hävisivät, mistä ei enää hengissä palata.

Näin oli muutamissa minuuteissa meri niellyt levottomaan hautaan koko
perheen, viisi juuri äsken elänyttä ihmisolentoa.

Laupias Jumala! huokasin. Oliko tuo Sinun kauheata kostoasi, joka isän
tähden syyttömiä lapsia ja hänen rakasta puolisoansakin kohtasi? Oi
sinä kaikkinäkevä ja tietävä vanhurskas tuomari; sinun tuomiosi ja
tiesi ovat tutkimattomat! Herra Jesus, ole armollinen heidän
sieluilleen!

Mutta miten kävi minun? kysynee lukija. Ihmettelenpä itsekin, että joku
vielä tuosta kuohuvasta haudasta ihmisten ilmoille nousi.

Niin kuin jo olen kertonut, tunsin kovan tempauksen käsivarressani jo
silloin, kun Lisi Megy vielä sylissäni oli. Samanlaisia tempauksia
seurasi sitten muitakin, ja minä muistin sitoneeni köyden käsivarteeni
silloin, kun kiipesin luupin plokia raa’an päähän kiinnittämään.
Tartuin tietysti nyt siihen epätoivon innolla ja aloin vetää itseäni
sitä myöten laivaa kohden, koska köysi tuntui siellä kiinni pysyvän.
Lähenin yhä onnetonta alustamme, jota enää vaan muutama kyynärä näkyi
veden yläpuolella heilumassa. Kerta toisensa jäljestä viskasi
hyökylaine minut uudelleen etäämmäksi. Nahka irtautui kämmenistäni.
Mutta tuskin huomasinkaan tuota, enempää kuin suolaisen veden
vaikuttamaa kirvelyäkään. Taukoomatta ponnistelin vaan voimiani
päästäkseni vihdoinkin laivaan.

Viimeinkin se onnistui. Mutta käteni olivat vallan tunnottomat
tuskallisista puserruksista ja ylenmääräisistä ponnistuksistani.
Katsoin pikaisesti ympärilleni ja huomasin olevani laivassa yksinäni.
Koneenkäyttäjäkin, joka vielä silloin oli jälellä, kun aalto meidät
laivasta mereen pyyhkäsi, oli onnellisesti hypännyt veneesen, jossa nyt
oli kaksitoista sielua. He näkyivät yhä vartoovan, vieläkö ketään
laivan kannelle ilmestyisi.

Luuppi läheni taasen alusta, kun ko’in huutaa ja viittoa heille. Se oli
enää vaan parin sylen päässä. Samassa heilahti laiva sinne päin. Minä
ponnistin kaikki voimani, hyppäsin ja putosin kuin kivi luupin toiselle
puolelle mereen, josta toverini köyden avulla minut ylös kiskoivat;
sillä en ollut hellittänyt vieläkään käsivarrestani tuota köyttä, jota
myöten äsken olin merestä laivaan itseni kiskonut. Selvään näin tässä
armollisen Jumalan huolenpidon, ett’en tuota köyttä jo silloin
käsivarrestani irroittanut, kun olin raa’an nokalta onnellisesti
kannelle palannut, vaikka se vallan luonnollistakin olisi ollut; sillä
onhan selvää, että tuollainen pitkä köysi, jonka toinen pää vielä
laivan reunassa kiini on, paljon hidastuttaa toimia semmoisessa
kiireessä. Lieneekö Jumala minua rakastanut enemmän kuin muita
onnettomuuden tovereitani, koska olin jo niin monta kertaa pelastunut
samasta kauheasta haudasta, johon niin moni minua vankempi ja
voimallisempi kelpo mies oli vaipunut? Sen Herra yksin tietää. Minä
vaan olin todistuksena siitä, että Herra antaa väkeväin sortua ja
heikoista heikoimman säilyä, ilmoittamaan Hänen voimaansa ja
ihmeitänsä. Kiitetty olkoon Hänen nimensä ijankaikkisesti!

Toverieni avulla veneesen päästyäni sain, kumma kyllä, ikään kuin uusia
voimia, vaikka ne muutama hetki takaperin olin luullut jo perin
loppuneen. En kyennyt ensin saamaan sanaa suustani enkä voinut muuta
kuin viitata kädelläni, että laskettaisiin ulommaksi laivasta ja
katkaistaisiin köysi, jolla vene vielä oli laivaan kiinnitettynä, sekä
että olin viimeinen laivasta lähtenyt.

Sitten kiirehdin heitä pystyttämään molemmat mastot. Purjeet olivat
tuota pikaa viimeisessä reivissä ja ylhäällä. Vinhasti etenimme
laivasta.

Mutta aikaa ei ollutkaan enään liiaksi. Olimme juuri yhdennellätoista
hetkellä pääsneet laivasta erillemme. Sillä tuskin olimme saaneet
purjeet levitetyiksi, kun näimme, miten se rupesi viimeisiä liikkeitään
tekemään. Ensin syöksyi sen keula suuren jättiläislaineen alle.
Peräpuoli kohosi ilmaan. Samassa kuului hämmästyksen huudahdus
muutamien miesten suusta ynnä kirouksia ja sadatuksia, että joku
tahallansa oli vehkeillyt laivan upottamiseksi.

Käänsin kiireesti pääni viitattuun suuntaan, ja kauhukseni huomasin
semmoisen todistuksen edellisten epäluulojeni vahvistukseksi, että en
tiedä, mitä lienen ensi hämmästyksessäni lausunut.

Laivan peräpuolessa, noin kolmen kyynärän päässä peräsimen sarannoista,
kahdennentoista jalan mittamerkin kohdalla olevassa pohjapalkissa näkyi
aukko, josta tulvasi mutaista vettä ulos. Noin kymmentä tuumaa sylen pitkä
pala oli ikään kuin sahattu poikki peränpuolisesta päästä;
keulanpuolimainen pää näytti epätasaiselta, ikään kuin puoleksi itse
katkenneelta, niin että päättelimme sen olleen alkuun poratun ja
katkenneen kauhean myrskyn raivotessa ja aaltojen laivaa hakatessa
noina viitenä kauheana myrskypäivänä. Mutta siitä tarkemmin
tuonnempana. Sillä, miten käsitettävää on, emme tuota ennättäneet kuin
hyvin hätäisesti tarkastaa, koska samassa tuokiossa laivan perä taas
painui alas, niin että alus hetken aikaa kauheasti vääntelehti.
Muutaman silmänräpäyksen näytti se sitten olevan aivan alallaan. Mutta
yhtäkkiä upposi se kuin kivi paiskattuna valtameren syvyyteen. Siinä
synnytti se jälkeensä niin kauhean pyörteen, että vaikka veneemme jo
oli ennättänyt arviolta noin kahdensadan päähän siitä ja vaikka
vaaran huomattuamme syöksimme ulos kuusi paria airoja ja soudimme
poispäin voimaimme mukaan, veti se kuitenkin meitä melkoisen matkan
takaisin päin. Jos emme olisi ennättäneet saada ylös purjeita, jotka
meitä auttoivat etenemään, niin varmaankaan eivät olisi voimamme
riittäneet vastustamaan laivan synnyttämän pyörteen vetoa, vaan olisi
meidän auttamattomasti täytynyt seurata sitä samaan kuolon kuljuun. Se
ei kuitenkaan ollut meidän haudaksemme määrätty.

Meitä oli nyt jäljellä kolmetoista 45 hengestä. Muut olivat saaneet
hautansa meressä, ja kauhuksemme olimme vielä huomanneet, ettei
ainoastaan myrsky ollut kauhean onnettomuutemme syynä, vaan ilkeä ja
kauhea voitonhimo ja rikkauksien halu. Ja sama kauhea himo oli nyt
onnettoman kapteenin syyttömän perheensä kera vienyt ennenaikaiseen
kolkkoon hautaan.

Kun vaara oli ohitse, eikä meidän tarvinnut enää laivan puolesta mitään
pelätä, niin vasta sitten huomasimme, ettei kohtalomme suinkaan
kadehdittava nytkään ollut.

Ylellisistä voimiemme ponnistuksista olimme niin uupuneet, että tuskin
miehet enää kykenivät pyörteen vaikutuksen tauottua airoja veneesen
vetämään. Onneksi rupesi toki myrsky laantumaan, suoden meille vähän
huojennusta. En voi arvata, miten muuten olisimme voineet pitää
venettämme vedestä tyhjänä, sillä monta kertaa olimme vallan
uppoamaisillamme, kun aalto täytti sen; ainoastaan laivan sangoilla
myötäänsä vettä ajaen voimme veden pinnalla pysyä.

Vihdoin saimme presenningin (tervavaatteen) kiinnitetyksi veneen
laitojen ylitse. Siihen teimme veitsellä niin monelle miehelle aukot
kuin tarpeelliseksi katsottiin, ja nämä sitten elävillä tulpilla
suljettiin, — istuimme nimittäin itse niissä, ja niin ohjasimme
venettämme tuntematonta tulevaisuutta kohden.

Myrsky laantui vähitellen tuntuvasti. Toivon kipinä kyti jokaisen
rinnassa mahdollisesta pelastuksesta. Pian otimme purjeet alas, ja
sitten paneuduttiin ylön uupuneina hetkeksi lepäämään. Minä ainoastaan
jäin peräsintä hoitamaan ja toinen mies pitämään tarkasti silmällä,
sattuisiko ketään purjehtijaa näkymään. Pian saavutti meidät myös yön
pimeys; mutta ei tällä kertaa kauheana, riehuvana, uhkaavana, vaan
hiljaisena, melkein tyvenenä, rauhaa tuottavana, lepoa suovana. Pian
tuikkivat tähtöset taivaalla; etelämerien suloinen yö peitti vaipallaan
vähän aikaa sitten riehuneen ja kuohuneen valtameren, joka vielä nytkin
lainehti jotenkin raskaasti, mutta tasaisesti, tuudittaen meitä
onnettomia haaksirikkoisia sikeään uneen. Sitä me jokainen olimmekin
vailla.

Kun kaikki toverimme olivat vaipuneet unen helmoihin, kävi meidän
kahden valveille jääneen vaikeaksi pitää silmiämme auki. Pian näkyikin
toverini pää vaipuvan; raskas, tasainen hengitys ilmoitti hänenkin
unelle antautuneen. Enkä minäkään voinut kauvaa taistella uupumusta
vastaan. Velvollisuudentunto veneen peräsimen hoitajana ollessani piti
minua hereillä jotenkin kauvan, sillä tiesinpä, että jos nukahtaisin,
voisin toverieni kanssa herätä vetisessä haudassa, ja niin kaikki
pelastuksemme kokeet olisivat sillä tavoin turhiksi rauenneet.

Näistä mietteistäni huolimatta tunsin itseni kuitenkin niin uupuneeksi,
että tuskin voin hoitaa peräsintä. Otin siis hihnan vyöltäni, sidoin
peräsimen tangon sillä kiinni ja asetuin mukavaan asentoon, voidakseni
nähdä pohjantähden, jonka mukaan ohjasin hiljalleen eteenpäin luikuvaa
alustamme; sillä valveille jääneen toverini kanssa olin uudestaan
levittänyt lisää purjeita, joten vene kulki pari solmunväliä tunnissa.

Vihdoin vaivuin minäkin tiedottomaan tilaan, aina luullen pohjantähden
oppaanani olevan. Se laskeusi jo veneesemme saakka, ja sitten niitä
ilmaantui useampiakin, ja sillä tavalla minun ajatukseni vähitellen
himmentyivät ja kävivät yhä kummallisemmiksi. Olin pohjantähtien mukana
kulkevinani aina lumiseen pohjolaan saakka rakkaiden omaiseni luoksi.
Sitten taas kaikki himmentyi, ja minusta tuntui kuin olisin vallan
olemattomiin kadonnut.

Kuinka kauvan olisin näin maannut ja uneksinut, en tiedä, jos ei
aamu-aurinko kirkkailla säteillään olisi ruvennut pistelemään silmiäni.
Minä heräsin ja huomasin oivallisesti hoitaneeni minulle uskotun
tehtävän unessakin ollessani, koska ei mitään onnettomuutta ollut
tapahtunut. Pohjantähti oli sittenkin oivallisesti meitä onnettomia
ohjannut läpi pimeän, pitkän yön.

Hereille päästyäni oudoksuin tukalaa tilaani. Puoleksi houreissa ollen
en muistanut enkä ymmärtänyt, miten olin joutunut tähän veneesen ja
missä oli laivamme. En voinut käsittää, mitä se oli, kun paljas taivas
oli päälläni ja meri silmieni edessä. Olinkohan yksinäni, ajattelin,
tässä pienessä veneessä. Mutta pian huomasin muitakin onnettomuuteni
osaveljiä, joiden yläruumiit vaan tervavaatteella näkyivät. Mitenkä nuo
miehet ovat tuommoisiksi katkotut, ihmettelin, ja luulin näkyjä
näkeväni. Hieroin silmiäni ja tutkin, olinko hereillä vai unissaniko?
Huudahdin: ”halloo!” Kyllä se oli oma ääneni. Luulin järkeni seonneen.
Huusin uudestaan: ”Halloo, te ihmisolennot, vastatkaa, jos eläviä
olette.” Ei kuulunut vastausta.

Vielä meni hetkinen aikaa, ennen kuin ajatukseni oikein selvisivät, ja
minä muistin edellisten päiväin onnettomat tapaukset, jotka minua niin
kauhistuttivat, että olin säikähdyksestä mereen horjahtua.

Ensi työkseni herättelin toverini, eikä kauvaa kestänyt, ennenkuin
kaikki miehet olivat pystyssä. Pian syntyi liikettä valtameren
tuudittamassa pienessä aluksessamme.

Kun vihdoin kaikki olivat unestaan selvinneet sekä varattoman tilamme
oivaltaneet, komensin minä, saadakseni miehiä edes vähäsen hilpeämmälle
mielelle, oikein vakavana ja käskevällä äänellä: ”Kaikki ylös ja
peräkannelle kapteenin luokse!”

”Kaikki hyvin!” kuului vastaus, ja vanhan totutun tavan mukaan
kokoontuivat kaikki kaksitoista miestä yhteen ryhmään ympärilleni
kuulemaan, mitä kapteenilla olisi sanomista.

”Miehet, toverit!” huudahdin vihdoin, nähdessäni heidän alakuloisina
istuvan ympärilläni vartoomassa, mitä sanoisin heille. ”Onnettomuuteni
toverit, kuulkaa minua! Ennen kuin rupeamme tässä alakuloisina
antautumaan epätoivon valtaan, niin pitäkäämme lyhyt kiitosrukous ja
veisatkaamme ylistysvirsi korkeuden Herralle kiitokseksi siitä, että
hän on meidät niin monen seasta tahtonut eloon pelastaa siitä kauheasta
haaksirikosta, joka on toverimme niin säälimättömällä tavalla
ijankaikkisuuteen temmannut. Olette omin silminne nähneet alusta
loppuun asti, miten kaikki kävi, siihen saakka, kun tämä vene saatiin
vesille. Minä yksinäni näin, miten kävi heille, jotka viimeisinä
kanssani laivassa olivat.”

”Miten kävi? Kertokaa!” kuului useammasta suusta yht’aikaa. Tein heille
mieliksi ja kerroin näkemäni, niin kuin jo tässä edellä olen kuvaillut.

Lopetettuani kuulin joukosta muutamien lausuvan: ”Jumalan tuomio ja
kosto kohtasi heitä ankarasti yhden tähden.”

Veisasimme sitten kiitosvirreksi saman virren, joka suomalaisena on
numerona 300 vanhassa virsikirjassamme: ”Kiitos olkoon sull’, Isä
!” Sen jälkeen luin lyhyen rukouksen, kiittäen siinä
toverieni ja itseni puolesta taivaan Herraa pelastuksestamme ja pyytäen
Häntä meitä pian saattamaan pois tästä onnettomasta tilasta ihmisten
seuraan.

Lyhyen jumalanpalveluksen lopetettuamme otimme tarkastellaksemme, mitä
ruokavaroja olimme mukaamme saaneet. Paljoa ei niitä ollut. Keksimme
säkillisen homehtuneita, madonsyömiä ja suolaisen meriveden lioittamia
laivakorppuja, noin 20 naulaa vanhaa toukansyömää, homehtunutta
Hollannin juustoa, saman verran suolaisia kuivia kaloja, 40 kannua
juomavettä ja 2 pulloa hyvää konjakkia; siinä olivat ruokavarat 13
miehelle, ja jos ne eivät olisi pilaantuneita olleet, niin ei olisi
meillä niitäkään ollut. Kokki oli nimittäin muutama päivä takaperin
vienyt ne veneesen kuivumaan ja tuulettumaan. Konjakkipullot oli taas
eräs tovereistamme ”puhaltanut” ensimmäisenä myrsky-yönä ja kätkenyt
sinne eikä sitten enään tuossa hämmingissä muistanut hyväkseen niitä
käyttää. Kummallista kyllä oli, ettemme olleet laisinkaan muistaneet
ruokavaroilla venettämme varustaa, joka ei olisi juuri mahdotonta
ollut; mutta jokainen oli niin kauhuissaan, ettei muuta kerinnyt
muistamaan kuin vaan henki siitä onnettomuudesta pelastuisi, mikä
silloin lähinnä oli. Vaatteita ei ollut edes tarpeellisimpiakaan,
ainoastaan ne vettyneet, mitkä olivat yllämme ja mitkä semmoisessa
kovassa työssä merimies voi yllään pitää.

Minua itseäni katkerasti häviöni harmitti. Kaikki kalleuteni, mitä olin
kauppaneuvokselta saanut, pelastusmitalli, sormukset, kellot,
medaljonki ja kallis Maryn kuva, yhteensä noin kahdentuhannen markan
arvoiset rahassa laskien, kaikki jäivät meren saaliiksi. Sitä paitsi
jäi sinne puhdasta rahaa 240 Suomen markkaa ja muut tavarani, noin 500 markan
arvosta, kaikki todistukseni ja paperini. Melkein yhtä paljon
harmitti minua se, etten kerinnyt enkä muistanut kapteeni vainajan
salaperäisiä asiapapereita pelastaa, sillä siinäpä kentiesi olisi saatu
korvaus kaikista kärsimisistämme. Kova oli kohtaloni siis tälläkin
kerralla, niin kuin aina lapsuudestani saakka oli onni minua emintimän
kovuudella kohdellut.

Oli välttämättömän tarpeellista niin säästäväisesti, kuin mahdollista
oli, käyttää niukkaa ruokavarastoamme. Minä panin ne veneen perässä
olevaan komeroon, ja kaikki suostuimme, että rupesimme elämään vaan
puolilla annoksilla, jotta voisimme mahdollisimman kauvan tulla näillä
varoillamme toimeen, kunnes joku purjehtija meidät mereltä keksisi ja
pelastaisi. Konjakkia sekoitimme muutamia tippoja veteen, jota täytyi
noin kolmen korttelin verta päivässä jokaiselle antaa,

Ensimmäiset päivät menivät jotenkin hyvin toivoessamme purjehtijoita
tahi maata tapaavamme. Olin varma siitä, että määräämääni suuntaa
kulkien joutuisimme St. Juan Fernandes saaristoon. Kompassia ei meillä
tosin ollut muuta, kuin kuu, aurinko ja tähdet; mutta nehän
merimiehellä usein paremmissakin oloissa ohjaajina ovat.

Minä olin kuitenkin laskuissani erehtynyt matkan ja ajan pituuden
suhteen niin paljon, ett’emme saavuttaneetkaan maita niin pian kuin
olin luullut. Päivät ja yöt vaihtuivat toinen toisensa jälkeen, ja
samalla aina toivommekin masentui, kunnes se vihdoin rupesi kokonaan
loppumaan.

Epätoivon silmäyksillä tarkastimme taivaan rantaa kahdeksannen
vuorokauden valjetessa veneessä ollessamme. Mutta ei muuta näkynyt kuin
sininen taivas päällämme ja ääretön meri, minne ikään katsoimmekin.
Tämän lisäksi täytyi minun ilmoittaa, että vaikka olinkin kenenkään
huomaamatta aina vähentänyt ruoka- ja vesi-annoksia, niin ei niistä
kuitenkaan nyt enää mitään huomiseksi säästynyt. Se oli kauhea tieto
monelle jo ennestään nälkiintyneelle onnettomuuteni toverille. Mutta
mitä tehdä! Ei ollut muuta odotettavana, kuin kauhea janon ja nälän
vaiva sekä viimein niiden tuottama kuolema.

Yhdeksäs päivä koitti, eikä pienintäkään toivonkipinää ilmestynyt.
Nälkä ja jano alkoivat kauheasti vaivata ja kiduttaa meitä, ja
epätoivon tuska rupesi samassa määrässä rintaamme ahdistamaan.

Kaksi seuraavaa vuorokautta olivat aina surkeammat. Janon ja nälän
tuska rupesi jo muutamissa muuttumaan kauheaksi kuumeentapaiseksi
houreeksi. Omien tuskien lisäksi oli nyt tullut niille, jotka vielä
olivat täydellä järjellä, kamala pelko ja vartioiminen, etteivät
hourailevat toverit surmaisi itseänsä tahi toisiansa.

Kahdestoista vuorokausi valkeni, aina yhtä kurjana ja toivottomana kuin
edellisetkin. Janon ja nälän tuskat alkoivat vaan yhä kauheampia
seurauksia tuottaa. Päivä oli paahtavan kuuma ja ilma tyyni. Tuntui
kuin sammumaton tuli olisi sisuksia kärvennellyt. Kieli rupesi suussa
kuivuudesta kangistumaan. Tuskin sain enää sanaa suustani. Ja
tovereillani näkyivät olevan vielä kauheammat tuskat. Muutamat
makasivat veneen pohjalla melkein tiedottomina, houreissaan huutaen:
”vettä, vettä!” Vieläpä tapahtui muutamasti niinkin, että kuumeen
houreissa miehet iskivät veitsillä milloin itseänsä, milloin
tovereitaan ja imivät kuin petoeläimet haavasta juoksevaa verta, joka
näkyi heille antavan tuskien lievitystä. Sen jälkeen he vaipuivat unen
horroksiin. Silloin kokivat ne, jotka sattuivat olemaan paremmissa
voimissa, tukkia onnettomain haavoja ja sitoa heidän käsiänsä ja
jalkojaan, etteivät hourupäissään pääsneet mereen syöksymään tahi
toisiansa vallan surmaamaan.

Noin puoleen päivään asti olin minäkin näin hoidellut onnettomia
tovereitani. Mutta silloin nälän ja janon tuskat voittivat uupuneet
voimani, niin että jouduin itsekin houreisin, ja tietämättäni käytin
samaa keinoa, josta juuri olin muita kokenut estellä. Minä tunsin,
miten toverini veri virkistävänä nesteenä kostutti tulikuumaa suutani
ja valui kuin lievittävä voide kurkkuuni. Mutta siihen se loppui, sillä
samassa sain iskun päähäni; minä vaivuin kykenemätönnä veneen pohjalle,
ja entinen polttava kuivuus tuntui taas suussani. Mutta tuolla, tuolla
juuri edessämme, vallan lähellä, niin kaukana vaan, etten sinne
mitenkään päässyt, väikkyi ihanasti viheriöivä saari ja siellä paljaan
taivaan alla mitä ylellisimmin katetuita pöytiä toinen toisensa
vieressä monenlaisine virkistystä tarjoavine juomineen. Minä huusin ja
komensin miehiä henkensä takaa soutamaan saareen ja syömään; mutta he
eivät minua totelleet. Tahdoin hypätä mereen ja uida yksinäni noita
herkkuja ja juomia ahmimaan, koska toiset olivat muka niin tuhmia,
etteivät ymmärtäneet osallisiksi tulla.

Toverini kykenivät vielä kuitenki käsittämään, että tuo kaikki oli vaan
nälän ja janon tuskia kärsivän tavallisia harhanäkyjä. He ottivat minut
kiini, ja muutamissa silmänräpäyksissä olin kuin veneen pohjaan
naulattu, niin ett’en voinut jäsentäni järkähdyttää. Kuta hurjemmin
riehuin ja soimasin tovereitani jumalattomiksi, kun varmaan luulin
heidän aikovan minua surmata, sitä tuimemmin koski ranteisiini ja
nilkkoihini, juuri kuin niitä olisi tulikuumalla raudalla katkaistu.

Minä virkosin raivoamistani seuranneesta horrostilastani vasta yöllä
neljännentoista vuorokauden alkaessa eli Tammikuun 31 päivänä. Tunsin
itseni perin voimattomaksi; ajatusjuoksuni oli sangen hidas; tuskin
kykenin mitään käsittämään. Pääni tuntui vallan ontolta ja koko
ruumiini voimattomalta, niin tyhjältä ja kevyeltä, että ihmettelin,
miksi ei tuuli minua mukanansa ilmaan vienyt.

Hitaat ajatukseni pysähtyivät alinomaa siihen, että nyt olisi parasta
päästä tästä surkeasta elämästä. Mutta mereen en kyennyt pääsemään eikä
käsi veistä semmoiseen tekoon käyttämään, eikä tovereistakaan siihen
apua ollut.

Minä tarkastelin tovereitani. He näyttivät olevan yhtä auttamattomassa
tilassa, hekin, useimmat loikoen veneen pohjalla silmät veripunaisina
tuijottaen syvissä kuopissaan, suut ammollaan, ja kasvot tumman
vehreinä, kalman leimalla merkittyinä. Huh, vielä oli sen verran voimaa
ruumiissani, että siinä kauhun värähdyksiä tunsin!

Mutta päivän valjetessa rupesi, Jumalalle kiitos, hienosti vettä
tihkuilemaan. Tosiaankin, se oli vettä! Oi, miten suloiselta nuo hienot
vesipisarat tuntuivat. Ne suurenivat ja tihenivät ja muuttuivat viimein
rankkasateeksi. Oli kuin aavistamaton elonhengähdys olisi veneesemme
puhaltanut. Yksi toisensa jälkeen kohotti kasvonsa taivasta kohden ja
koki mahdollisimman leveälle avata leukojansa, ikään kuin joka ainoata
putoavaa vesipisaraa suuhunsa odottaen. Ja tämäpä se olikin tällä
kerralla meidän pelastuksemme; sillä jos tämä päivä olisi yhtä kuiva ja
kuuma tullut kuin edellisetkin, niin olisi se meidätkin mennessänsä
ikuiseen matkaan vienyt.

Mutta nyt me olimme kuin vallan virkeät miehet edelliseen tilaamme
nähden. Eikä siinä ollut kylliksi, että olimme tulikuumat suumme
saaneet jäähdytetyiksi; vaan me kokosimme hatuillamme, purjeilla ja
laivaämpäreillä tuota alas valuvaa elonnestettä vastaisuudenkin
varaksi, niin että meillä sitä muutamassa tunnissa oli jo useita
kannuja, ei tosin aivan puhdasta eikä suolatonta, sillä merivesi oli
koko veneemme ja kalustomme niin läpeensä liotellut, että siitä
suolanmakua sadeveteenkin tuli; mutta arvaamattoman kallista oli tämä
meille sittenkin.

Sade rupesi pian taukoamaan. Mutta meidät oli jo kumminkin sadevesi
niin virkistänyt, että jaksoimme puhua, liikkua ja ajatella, vaikka
tosin paljoa hitaammin kuin ennen.

Luulimme jo kaukaa silmiimme häämöittävän maata. Ilon ja riemun
huudahdus pääsi jokaiselta mieheltä. Purjeet levitettiin kiireesti ja
airot lykättiin ulos. Minä irroitin peräsimen, ja uusin voimin, joita
ei olisi voinut aavistaakaan enää olevan niin nälkiintyneillä miehillä,
kiidimme eteenpäin huomattua maata kohden. Iloisia naurun
äännähdyksiäkin kuului joukossamme. Kaikki olimme virkeitä ja
elokkaita; sillä toivo vielä kerta tavata omaisiamme liehtoi
ihmeteltävällä tavalla meihin uutta elämänhalua.

Me sousimme ja pyrimme eteenpäin. Mutta kauhuksemme keksimme, että koko
maa oli yht’äkkiä hävinnyt nähtävistämme. Se oli vaan kangastusta,
jommoista merellä välistä näkee, vaikka on satoja penikulmia maihin.
Helposti voi käsittää, minkälaista katkeruutta tuo meissä synnytti;
jopa kuului julkisia vihanpurkauksiakin kärsimyksiin nääntymäisillään
olevain merimiesten suusta. Me vaivuimme jälleen synkkään
toivottomuuteen, ja entistä varmemmin taas uskoimme, että me olimme
kaikki tuomitut sittenkin nälkään nääntymään.

Näitä alakuloisina miettiessämme soutamatta istuskellen, keksimme
taasen purjelaivan täyttä vauhtia kulkevan edellämme. Taasen
innostuimme ja toivo heräsi uudelleen sydämissämme. Mutta pian
huomasimme senkin vaan kangastukseksi, meidän haaksirikkoisten
härnääjäksi.

Kun nälän vaivat yhä ankarammin alkoivat meitä kouristella, eikä
sadevesikään enää voinut meitä virkistää, vaan yhä kamalammat päivät
näyttivät edessämme olevan, katosivat meistä niin ihmiselliset
tunteemme, että jouduimme vallan petoeläinten kannalle. Oli mielestämme
tärkeätä, että ainakin joidenkuiden piti säilyä maailmalle kohtaloamme
ilmoittamaan, jos ei muuten, niin toverinsa syöden. Teimme semmoisen
kauhistuttavan, petomaisen sopimuksen, että arvan oli määrääminen,
kenen vuoronsa mukaan oli toisten ruoaksi käyminen.

Ei ollut malttia eikä aikaa pitkältä tuumia sopimuksemme
kohtuullisuutta, sillä nälän kouristukset ja sen tuottama raakuus
tuskin tapaavat vertaisiansa.

Arpa heitettiin. Se tuli minun osakseni.

Veri tuntui seisahtuvan suonissani. Minä olin ehdotuksen ilmilausujana
tarttunut omaan paulaani. Ei siis muuta kuin rohkeutta muutama
silmänräpäys, ja kaikki olisi lopussa. Kentiesi olin sittenkin parhaan
osan saanut!

Pyysin vähäsen aikaa valmistautuakseni kauheaan kuolemaani. Minä
vaivuin melkein tunnotonna veneen pohjalle. Tuskin tiesin, mitä
ympärilläni tapahtui. Ajatukseni työskentelivät ainoastaan
kuolemanvalmistuksissa. Koko edellinen elämäni levisi eteeni uhkaavana
kuvana; sieluni pelastuskin näytti mahdottomalta. Oi, miten on
kauheata, kun täytyy näin nuorena kuolla, ja vielä tällä tavalla!
huokasin itsekseni. Huh! Koko ruumiini vapisi; en hirvennyt
ajatellakaan, mitä tapahtuva oli! Mutta ajatellessani kauheata
tilaamme, tuntui minusta helpommalta itse käydä uhriksi, kuin ryhtyä
tuohon kauhistavaan hätäkeinoon.

Hartaasti rukoiltuani sain vihdoin lohdutusta sielulleni ja luulin
voivani tyytyä kohtalooni. Minä otin povestani tikarin ja annoin sen
lähinnä istuvalle; sillä minä olin eräänä yönä toverieni nukkuessa
salaa viskonut heidän veitsensä mereen, ett’eivät olisi voineet
toisiansa tahi itseänsä niillä vahingoittaa. Neuvoin myös häntä
tähtäämään iskunsa niin, että se heti hengen veisi. Mutta ei kukaan
näkynyt rohkenevan työhön ryhtyä. Odotin, mutta turhaan. Silloin
ehdotin arvalla määrättäväksi, kenen oli se tehtävä.

Suomalainen toverini Wilson sai työn. Vakuutin olevani valmis ja
mieluinen eroamaan kurjasta elämästäni. Koin vieläkin rukoilla ja
rauhoittua, sillä kohtaloni minua kumminkin kauhistutti. Mutta kuinka
iskua varrotessani kohosi kauhistukseni niin, etten lopulta enää
maailmasta mitään tiennyt, sillä heikot voimani eivät semmoista
mielenjännitystä sietäneet. Olin tuntevinani piston ruumiissani,
korvani humisivat, ja sitten tuntui kuin olisin kuollut eli
olemattomiin kadonnut.

En tiedä, kauvanko vallan tunnotonna olin; mutta sitten aloin
vähitellen hyvin hämärästi tuntea elämää ympärilläni. Uskoin varmaan
olevani kuollut, ja tuntiessani soudun jyskytystä ruumiissani, luulin
sen ruumiskirstun naulaamista tahi jotakin muuta semmoista olevan.
Tunsin myös, että liikuimme eteenpäin ja että liikkeemme päättyi
äkkinäiseen sysäykseen. Epäselviä ääniä kuului myös, mutta puhujien
lauseita en selvälleen käsittänyt; sen verran vaan ymmärsin, että
minusta itsestäni puhuttiin, että olin katala pelosta kuollut ja että
minua mereen aiottiin viskata. Joku kosketteli käsirannettani, ja
taasen luulin kuulleeni vakuutuksia, että olin kuollut. Puhuttiin myös
jotakin maasta ja hautaamisesta, mutta minulla vaan ei ollut voimaa
eikä tarmoa jäsentäni järkähdyttää, ei ääntä suustani saada eikä
myöskään kuulemistani sanoista minkäänlaista selvää ajatusta kokoon
tuoda.

Sysäyksen jäljestä oli hetken aikaa kaikki hiljaista. Sitten kuulin
taas ääniä. Yht’äkkiä temmattiin minut ylös. Tunsin itseäni kannettavan
ja viimein maahan pudotettavan. Minä kuulin puhuttavan kuopasta ja
vainajasta.

Herra, armahda minua! ajattelin itsekseni ja koin ponnistella
ajatusvoimiani käsittääkseni, olinko kuollut vai eläväkö; sillä siitä
en selvillä vieläkään ollut, vaikka ymmärrykseni alkoi jo vähin
valjeta. Aloin jo siksi selvitä, että ymmärsin pelätä elävänä
haudatuksi tulevani. Wilson oli juuri ollut ryhtymäisillään työhön,
johon arpa hänet oli määrännyt. Mutta silloin olivat toverit todellakin
selvään huomanneet maata edessämme. He jättivät tuon kauhean hätäkeinon
sikseen ja alkoivat kaikin voimin soutaa maata kohden, ja luulivat
minun kuolleen pelosta ja kauhistuksesta. Ruumiini aikoivat he venettä
keventääksensä heti mereen viskata, mutta koska Wilson epäili minun
vaan valekuolleen tilaan menehtyneen, antoivat he minun jäädä veneesen
ja päättivät maalle haudata.

Ensimmäiset virvoituksensa maalla saatuansa palasivat toverini minua
hautaamaan. Mutta maahan pudotessani tunsin minä ruumiissani
äkkinäisen, kylmän värähdyksen, juuri kuin sähkökipinä olisi jääkylmänä
kiireestä kantapäähäni valahtanut, ja minä olin kuin unesta herännyt.

Toverieni hämmästykseksi yritin nousta istualleni ja ilmaisin
viittauksillani ankaraa janontuskaa suussani, sillä kieleni tuntui
olevan kuin kiinnikasvaneena ja kuivaneena kitalakeeni, niin etten
voinut ääntä suustani saada. Wilson toi kokospähkinän, jonka maitoa hän
hiljalleen valutti polttavaan suuhuni. Toinen toverini toi raikasta
lähdevettä, jota join, niin että luulin halkeavani.

Tämä virkisti minua niin paljon, että voin seurata tovereitani; sillä
nyt olimme todellakin päässeet maalle, vaikka emme vielä tarkoin
tienneet, mikä maa tämä oli. Sen kuitenkin pian huomasimme, että tämä
oli saari ja laskujemme mukaan arvatenkin St. Juan Fernandes
saariryhmään kuuluva.

Vähän levähdettyämme ja saaren runsailla hedelmillä itseämme
virkistettyämme lähdimme joukossa kulkemaan pitkin rantoja nähdäksemme,
olisiko saari asuttu ja sattuisiko purjehtijaa näkyviin tulemaan.

Olimme kulkeneet noin tunnin ajan minkäänlaisia ihmisasumuksen merkkiä
huomaamatta. Saari näytti olevan vallan asumaton.

Me palasimme aluksemme luokse, vedimme sen suurella vaivalla kuivalle
maalle, ja virkistettyämme taas itseämme hedelmillä, kokospähkinän
maidolla ja raittiilla lähdevedellä, jota vallan läheltämme löydettiin,
paneuduimme kaikin levolle veneesemme, jonka ylitse purjeet levitimme
suojaksemme aurinkoa ja kentiesi sattuvaa sadetta vastaan.

Herättyämme paistoi aamuaurinko kirkkaasti, ja me tunsimme olevamme
jotenkin virkistyneitä. Taas ravitsimme itsemme hedelmillä ja lähdimme
uudelleen tarkastelemaan maata, johon kohtalomme meidät oli saattanut.

Tutkimuksemme osoitti, että saari oli, kuten olimme jo arvelleet,
ainakin nyt vallan asumaton. Eläimiä täällä näkyi olevan. Arviomme
mukaan oli se noin Suomen peninkulman pituinen ja 8 virstan levyinen.
Se oli enimmäkseen metsäistä ja hedelmällistä maata, jossa kasvoi
kokospalmuja, bananapuita ja erästä puulajia nimeltä Johanneksen
leipäpuu, taadelipuita, ja ihmeeksemme näimme siellä täällä muutamia
perunoitakin villeinä kasvavan. Löysimme myös muutamia omenapuita,
joissa suuret, mehukkaat omenat killuivat ja ikäänkuin tervehtivät
meitä nauttijoiksensa.

Purjehtijoita emme missään huomanneet, vaikka miten olisimme merta
tarkastelleet.

Väsyneinä palasimme illalla taas aluksemme luokse neuvottelemaan, mitä
tekisimme. Muutamat tovereista ehdoittivat, että täyttäisimme
vesileilit ja sangot vedellä, kokoisimme hedelmiä kaikenmoisia, mitä
saaresta löytäisimme, ja lähtisimme taas purjehtimaan eteen päin,
kentiesi päästäksemme mannermaalle tahi tavataksemme jonkun
purjehtijan, joka meidät pelastaisi. Muutamat rohkeimmat tähän
suostuivatkin; mutta minä puolestani olin jo saanut tarpeeksi
vene-elämästä valtamerellä. Lupasin siis jäädä vaikka yksinäni saareen
ja elää täällä kuin Robinpoika Krusoe. En kieltänyt ketään lähtemästä
onneaan koettamaan, mutta lausuin toivovani, etteivät hekään niin
tekisi, vaan että kaikki jäisimme saareen. Tähän vihdoin kaikki
suostuivat.

Wilsonin ehdotuksen mukaan rakennettiin asunto suuren palmupuun alle.
Me kaivoimme sen juurelle syvänteen, käyttäen kuokkinamme liuskakiviä,
joita saaressa näkyi runsaasti olevan ja jotka olivat niin kovia, että
ne soveltuivat hyvin meille työaseiksi. Vedimme sitten aluksemme sinne,
kumosimme sen kuopan päälle ja tukimme sen molemmilta puolin kivillä ja
mullalla. Ainoastaan rannan puolelle jätimme niin suuren aukon, että
mies helposti voi siitä ryömiä ulos ja sisään. Siihen toimme oveksi
suuren kiven, jolla sisäpuolelta aukon suljimme, ettei nukkuessamme
mitään vastenmielisiä vieraita seuraamme saapuisi. Viimein peitimme
koko aluksemme mullalla, kivillä ja hiekalla, saadaksemme huoneemme
vähän lämmintä pitäväksi ja myös estääksemme alustamme ravistumasta.
Sitten asetuimme levollisina ja tyytyväisinä asumaan uuteen kotiimme,
toivoen piakkoin jonkun purjehtijan ohitse kulkeissaan huomaavan meidät
ja pelastavan ihmisten seuraan.

Vähitellen pystytimme saaren joka kulmalle hätämerkiksi monijatkoisia,
lujilla juurilla yhteen sidottuja riukuja, joiden päihin panimme
paitojamme liehumaan, niin että ne keksityiksi tulisivat, miltä
puolelta purjehtijat kulkisivatkin. Sen lisäksi osasi eräs meistä, Jim Darkley
niminen merimies, joka oli joskus öljytehtaassa työskennellyt,
valmistaa kokospähkinöistä öljyä, jota sitten panimme koviin
pähkinänkuoriin palamaan, ja vaatteidemme repaleet saivat olla sydäminä
näissä lampuissamme.

Asetimme yön ajoiksi tämmöisiä lamppuja korkeiden puiden latvoihin
lähelle rantoja ja kävimme vuoromme mukaan niitä sytyttelemässä ja
täyttämässä. Koimme myös aina yöt ja päivät pitää palamassa suuren
nuotion, johon aina kokoilimme kaatuneita puita, koska tulitikkuja ei
ollut; sillä ne tikut, mitä meillä mukanamme sattuivat olemaan, olivat
niin lävitse lionneet, että suurella vaivalla niillä ensin saimme
tulen. Kerta sattui kuitenkin sitten myöhemmin niin kurjasti, että
ankara sade oli yöllä kaikki tulemme sammuttanut.

Ei ollut muuta keinoa kuin ryhtyä kihnaamaan kahta puukalikkaa
toistansa vastaan. Kalikat kulkivat mieheltä miehelle, ja kukin koitti
voimiansa, kunnes ne vihdoin tulivat Wilsonin käsiin, ja hetken
kiivaasti niitä käytellen, sai hän tulen kytemään. Kuivien lehtien ja
risujen avulla leimusi sitten kirkas nuotio taas, emmekä sitä enää
päästäneet sammumaan.

Ensimmäinen viikkokausi saarella ollessamme kului hyvinkin hupaisesti.
Mutta seitsemän jälkimmäistä alkoi käydä jo sangen ikäväksi, vaikka
kyllä koimme parhaimman mukaan oloamme rattoisaksi tehdä.

James Bullard, vanhin koko joukosta, ehdoitti eräänä päivänä
määrättäväksi jokaiselle erityinen tehtävänsä, sillä hän luuli sillä
tavalla paremmin pelastuvamme vaipumasta tylsämielisyyteen ja pysyvämme
paremmin virkeinä ja voimissamme.

Ehdotukseen suostuttiin ja arvalla määrättiin, mikä tehtävä kullekin
oli tuleva. Päälliköksi määräsi arpa Bullardin, joka oli englantilainen
ja laivassa merimiesten vanhuksena palvellut. Jim Darkley, samoin
englantilainen, valittiin ilman arpaa öljyn valmistajaksi, ja hänen
apulaisikseen joutuivat englantilainen koneenkäyttäjä Lowy Kane ja
skotlantilainen Camell. Minä jouduin rantatulien virittäjäksi, ja
hätämerkkein kunnossapidon saivat toimekseen ruotsalainen Pehrson,
skotlantilaiset Wily Galecher ja Dawy Ross, laivan purjemestari.
Hedelmien kokoojiksi tulivat skotlantilaiset John Higgins ja Tom Convey,
englantilainen Bill Dalton ja irlantilainen Sam Pordy.

Myöhemmin ehdotti sama Bullard, että valittaisiin vielä hartaushetkien
johtaja; ”sillä,” lausui hän, ”olemme saaneet tällä matkalla kokea niin
armollista Jumalan johtoa, ja tulemme vieläkin ken tiesi kokemaan, että
on tarpeellista asettaa joku vakinainen henkilö toimittamaan aamu- ja
iltarukouksia ynnä muita toimia, mitä saarnamiehen tehtäviin kuuluu.
Minä en kykene siihen toimeen,” lisäsi hän; ”mutta jos jollakulla on
halua ja taipumusta siihen ryhtyä, ilmoittakoon itsensä!”

Ei kukaan näkynyt olevan halukas, vaikka asian tarpeellisuudesta olimme
kaikki yksimieliset. Kukin luuli vaan siihen olevansa kykenemätön. Arpa
tuli taas kysymykseen, ja se määräsi vastoin tahtoani minut
”saarnamieheksi.” Wilson tuli minun apulaisekseni.

Nyt oli kullakin oma tehtävänsä. Tätä paitsi oli tulensytyttäjillä
velvollisuutena pitää hirsinuotiot päivillä kytemässä. Yöt oli pari
miestä aina tulia vartioimassa ja pitämässä silmällä, sattuisiko
purjehtijoita kulkemaan saaren ohitse. Päivillä oli vielä
tulensytyttäjäin velvollisuutena hedelmäin kokoojain kanssa vuoroa,
neljän miehen kerrallaan, pitää samaa tointa.

Hedelmien kerääjien oli myös varustaminen asuntomme tarpeen mukaan
tuoreilla lehdillä, joita käytimme makuuvaatteinamme. Ateriamme söimme
aina kauniilla säällä luolamme takana olevan tuuhean kokospähkinäpuun
alla; ainoastaan sateisina päivinä ”salissa”, joksi välin leikillämme
luolaamme nimitimme.

Ensimmäiset viikot kävi kaikki toimet säännöllisesti. Päivän valjetessa
tarkastimme aina ikävöiden taivaanrantaa pelastajia odotellen; mutta
tuloksena oli aina sama epätoivo ja masentuva mieli.

Aamu- ja iltahartauksia pidimme joka päivä. Bill Daltonilla sattui
olemaan pieni virsikirja, johon myös oli uusi testamentti yhdistetty.
Tämän kirjan hän aina piti mukanansa, sillä hän oli sen saanut
kuolevalta äidiltään, joka oli varoittanut, ettei hän sitä koskaan
hyljäisi. ”Tämä on ainoa perintö rakkaalta ja hurskaalta äidiltäni,”
sanoi hän aina, kun kirja tuli puheeksi, ja silloin näkyi myös usein
kyynel kimaltelevan hänen silmissään.

Rukouksia lukiessani sain häneltä sen aina lainaksi; mutta lopetettuani
täytyi hänen se saada takaisin, sillä hän piti sitä ikään kuin
varjeluksena kaikkea pahaa ja onnettomuutta vastaan.

Eräänä päivänä, ensimmäisen viikon 6:tena, saarella ollessamme kävelin
metsässä ikävissäni. Kun juuri olin poimimassa hedelmiä vasuuni, jonka
olin pehmeistä juurista palmikoinut, kuulin risahduksen takanani.
Luullen sen toveriksi kehoitin häntä kanssani hedelmiä poimimaan
taakseni katsomatta. Mutta ajatelkaas hämmästystäni, kun vastaukseksi
tunsin hengityksen ja samassa jotain kosteata ja lämmintä niskaani!
Säikähtyneenä hypähdin pystyyn, käännyin päin ja näin karvaisen eläimen
edessäni. Heti tartuin vyölläni riippuvaan kivikirveeseni ja iskin
eläintä päähän ennen kuin se kerkisi pakenemaan. Siitä se pyörtyneenä
alkoi pyöriä ympärinsä, ikään kuin etsien sopivaa pakotietä. Minä
huusin tovereitani, joita muutamia hengästyneinä pian saapuikin
paikalle. Huomattuaan taistelevani eläintä vastaan, ryhtyivät he heti
avukseni, ja pian oli vastustajamme kaadettu kivikirveillämme, sillä
Wily Galecher oli tehnyt meille jokaiselle kovasta kivestä kirveen
tapaisia aseita, jotka olivat varustetut kyynärän pituisilla varsilla,
mihin terät olivat juurisiteellä kiinnitetyt. Näitä aseita pidimme aina
mukanamme, koska olimme heti huomanneet metsässä eläimiä olevan.

Pordy, joka oli eräästä putki-kasvista edellisenä päivänä tehnyt
itselleen torven, koitteli nyt sen käytännöllisyyttä, törähyttäen sillä
muutamia kertoja, niin että metsä kajahti, kutsuakseen muitakin
tovereitamme saalista asunnollemme kantamaan.

Pian tulivatkin kaikki toverit yksi toisensa jäljestä juoksujalkaa
taistelutantereelle ihmetellen, mitä merkillistä meillä oli edessämme.

Lyhyesti asian selitettyämme lähdettiin yhdessä iloisten
merimieslaulujen kaikuessa juhlakulussa saalista kantaen asuntoamme
kohden kulkemaan.

Viivyttelemättä raastoimme nahan ja sisälmykset pois. Sitten kaivoimme
matalan kuopan, jonka pohjan peitimme lehdillä ja panimme suolaisella
merivedellä täytetyn eläimen niille. Sitten seurasi taas kerros lehtiä
ja viimein multaa ja pieniä kiviä. Päällimmäiseksi sytytettiin siihen
aimo nuotio.

Vähän ajan kuluttua alkoi nuotiosta nousta niin herkullinen haju, että
tuskin voimme vartoa, kunnes juhlapaisti olisi kypsynyt.

Kun se sitten syötäväksi otettiin, niin voinpa vakuuttaa, etten
milloinkaan, en ennen enkä jälkeenpäin ole niin maukasta paistia
nauttinut, ja luulen tovereini olleen samaa mieltä. Huomista päivää ei
sitä ateriata syödessä jouduttu muistamaan, ja tuskin neljännestäkään
siitä jäi seuraavaksi kerraksi. Omituista oli, ettemme sen erän
jäljestä onnistuneet muuta otusta saamaan; elukat näyttivät meitä kovin
sen jälkeen kammovan.

Eläin, jonka saimme, oli kooltaan ja ruumiinrakennukseltaan pienen
peuran kaltainen, mutta sarviton. Sillä olivat suuret, punertavan
ruskeat silmät, muhevan ruskeat korvat ja saman karvainen pää ja lyhyt
kaula, jota se piti hyvin pystyssä; muu osa ruumista oli ruskean ja
mustan täplikäs. Kaviot olivat samannäköiset kuin pienen varsan; jalat
muuten peuran jalkojen kaltaiset, mutta mustan ruskeat ja yksiväriset.
Häntä oli jotenkin pitkä, ruunin ja mustan täplikäs ja tupsupäinen.
Otuksen nimestä ja lajista emme selvää saaneet.

Tämän jälkeen ei taas moneen aikaan tapahtunut mitään mainittavaa.
Päivä päivän jälkeen koitti; mutta jokainen näytti meille, että olimme
tuomitut saareen jäämään, kentiesi ainaiseksi. Saari oli kait niin
kovin kaukana purjehdusväylästä, että aniharvoin, tuskin milloinkaan
lienee purjehtija liikkunut sen ohitse, paitsi semmoisilla retkillä
kuin mekin.

Olimme olleet saaressa jo viisi viikkoa, kun seuraava surullinen tapaus
kohtasi meitä. Yksi tovereistamme, skotlantilainen John Higgins,
poikkesi lamppujamme tarkastamasta tullessaan metsään hedelmiä syömään.
Siellä kävellessään sattui hän astumaan pensastossa jonkun pehmeän,
liukkaan esineen päälle, josta hän livahti nurin. Kauhukseen huomasi
hän herättäneensä unesta suuren käärmeen, joka sihisten näytti hänelle
terävillä hampailla varustettua veripunaista kitaansa.

Mutta Higgins ei ollut mies, joka vaaran uhatessa olisi pakoon pötkinyt
Hän sivalsi ilkiötä kirveellään päähän silmäin väliin ja tähtäsi niin
mainiosti, että hän sillä olisi vaarasta eheänä päässyt. Hirviö
vääntelehti tuskissaan ja kiskaisi maasta irralleen muutaman kyynärän
korkean puun, jonka ympärille se oli pyrstönsä kiertänyt.

Huomattuaan käärmeen kauhean voiman, törähytti Higgins Pordytorveansa,
joiksi edellä mainittuja torvia keksijänsä mukaan nimitimme. Se oli
meillä sovittuna merkkinä, että jokaisen oli sen äänen kuultuansa
paikalle rientäminen. Kaikki kiirehdimme ääntä kohden. Siellä kohtasi
meitä kauhea näky. Suuri kuusikyynäräinen käärme riehui hurjistuneena,
kokoillen ruumistaan kiemuroille hyökätäkseen ahdistajaansa
musertamaan. Mutta Higgins oli varoillaan. Vikkelästi kuin kärppä
hypähti hän aina syrjään, samassa iskien kivikirveellään hirviötä, niin
että veri ulos purskahti. Siitä käärme vaan näytti hurjistuvan
kauheammin, kuta useampia iskuja se sai.

Saavuttuamme voimme tuskin paikalta liikahtaa, sillä niin meitä tuo
näky kauhistutti. Mutta nähtyämme toverimme vaaran, rohkasimme itsemme,
ja pian sai hirviö kahdestatoista kirveestä yhä uudistettuja iskuja,
jotka panivat sen värisemään. Kauheasti suhisten kohosi se puoleksi
pystyyn, jännitti ruumiinsa ja iski keskellemme kuin ilmasta lennätetty
nuoli. Siinä sai se äkkiä kierrokseensa Tom Conveyn, ja
silmänräpäyksessä oli onneton toverimme rutistunut hengettömäksi
käärmeen kauheassa kuolonsyleilyssä. Samassa osasin minä hirviötä
oikeaan silmään, joka iskuni sen taasen herätti uuteen raivoon. Se
kyllä hellitti Conveyn, mutta hän raukka oli jo hengetön; rinta ja
kylkiluut olivat musertuneet, ja veri purskui onnettoman suusta ja
sieramista, eikä ollut pienintäkään toivoa hänen toipumisestaan. Mutta
käärme oli nyt kumminkin kostoksi tapettava.

Se kait tunsi verenvuodosta liiaksi heikontuneensa, ja nyt se vetäytyi
kokoon oikein äkäisesti suhisten, aikoen paeta pensastoon. Mutta
silloin onnistui Higgins iskemään sitä sivulta päin vasempaan silmään,
joten se tuli vallan sokeaksi.

Nyt ei ollut meillä enään mitään vaaraa, kun ei vastustajamme meitä
nähnyt. Pian oli sen pää hakattu murskaksi ja sen koko ruumis haavoja
täynnä. Mutta kauvan aikaa sen ruumis vielä sittenkin vääntelehti.

Saatuamme käärmeen täydellisesti voitetuksi, nostimme onnettoman
Conveyn ruumiin risuista tehdyille paareille ja kannoimme asunnollemme.
Puhdistettuamme itsemme taisteluverestä ja tultuamme vakuutetuiksi,
että onneton toverimme oli todellakin kuollut, kaivoimme haudan
pienelle aukealle paikalle metsän keskelle, laskimme vainajan siihen,
ja minä virkani puolesta siunasin ruumiin hautaansa niin kuin
kristillinen tapa vaatii. Aluksi ja lopuksi veisasimme muutaman värsyn
Daltonin virsikirjasta, ja niin oli surullinen toimituksemme päätetty.
Lopuksi pystytimme kiven hänen haudalleen, ja hakkasimme siihen hänen
nimensä ynnä muutamia sanoja hänen sukuperästään ja kohtalostaan.

Taasen kului viikkokausi ilman mitään erinomaista; samaa toivotonta
tilaa kesti vaan yhäti. Muutamat oli ikävyys ja heikko ravinto niin
laihduttanut, että he tuskin enää liikkua jaksoivat tahi viitsivät;
makasivat vaan syömättä, ainoastaan raikasta vettä juoden.

Kuudennen viikon keskipalkoilla oli Bill Dalton eräänä päivänä metsässä
hedelmiä etsimässä. Siellä löysi hän Mac Camellin makaavan kuin
kuolleen, vieressään suuri kasa juurikasvia, joita emme olleet vielä
ennen nähneet. Ne olivat valkoisia kelta- ja sinijuovaisia, sormen
paksuisia ja hyvänhajuisia. Ne olivat Daltonille maistuneet erinomaisen
hienoilta ja hyvänmakuisilta, mutta hetken kuluttua oli häntä ruvennut
raskaasti unettamaan.

Saatuaan Mac Camellin luolallemme, nukkui Daltonkin ja heräsi vasta
muutaman tunnin kuluttua hyvin heikkona. Hänen selityksensä mukaan
huomasimme siis juurissa olevan sangen väkevää unettavaa myrkkyä, jonka
tähden ne heitettiin tuleen, ettei niitä kukaan enää nauttisi.

Mutta Mac Camell ei enää herännyt. Seuraavana päivänä veti hän
viimeiset henkäyksensä ja kuoli 23 vuoden vanhana. Ennen kuin ennätimme
hänen ruumiinsa hautaan saada, oli meillä toinenkin haudattava. Sam Pordy
kuoli pian hänen jälkeensä heikkouteensa, ikävyyteen ja ehkä
nälkäänkin 38 vuoden ikäisenä. Hän oli kuivettunut kuin luuranko
kuollessaan.

Hautasimme heidät molemmat samana päivänä ja pystytimme heidänkin
haudoillensa kivet, joihin hakkasimme heidän nimensä, ikänsä,
kotipaikkansa ja kuolemapäivänsä.

Nämä tapaukset alkoivat yhä enemmän masentaa mieliämme, ja kaikki elon
virkeys näytti kadonneen meistä hilpeämielisen Pordyn kuoltua.
Alakuloisuus ja epätoivo olivat vallanneet meidät niin, ett’emme enään
muuta varronneetkaan kuin kuolemaa pelastajaksemme.

Seitsemännellä viikolla muuttivat taas Bill Dalton ja Mich. Pehrson
seurastamme ja tämän maailman myrskyiseltä mereltä rauhan satamaan,
jossa eivät rajuilmat enää ahdista. Paria tuntia ennen viimeistä
hengenvetoansa tahtoi Dalton, että me kaikki kahdeksan jälkeen jäävää
kokoontuisimme heidän ympärilleen, saadakseen meidät hyvästijättää ja
puhua jotakin, mikä meidän jokaisen oli kuultava. Bill Dalton oli myös
kehoittanut minua antamaan heille Herran ehtoollista. Kalkkina käski
hän käyttää kokospähkinä-maitoa ja leipänä Johanneksen leipäpuun
hedelmiä. Se oli juhlallinen hetki, hetki, joka liikutti meidän
kaikkien sydämiämme. Minä en voinut jättää hänen pyyntöänsä
täyttämättä. Hänen virsikirjastansa luin sanat ja vielä muutamia
kohtia uudesta testamentista.

Sitten kehotti Dalton meitä kaikkia lankeemaan polvillemme ja
rukoilemaan hänen kanssaan vielä viimeisen kerran. Me tottelimme, ja
Dalton aloitti heikolla, vapisevalla äänellä hartaan rukouksen, jossa
hän kiitti Jumalaa, joka hänen niin ihmeellisesti oli äkkinäisestä
haaksirikko-kuolemasta pelastanut ja suonut levossa sulkea silmänsä
onnellisena siinä uskossa, että oli pääsevä rauhan majoihin
Vapahtajansa luokse, joka häntä oli niin äärettömästi rakastanut, että
oli kuolemallaan pyyhkinyt pois hänen ja koko maailman syntivelan.
Paljon muutakin rukoili hän ja puhui elämänsä merkillisistä vaiheista.

Hetken äänetönnä levättyään, jatkoi hän taas: ”Vielä tahdon teille
ilmoittaa salaisuuden, jonka todistajana tässä pian kuoleva Mich.
Pehrson on. Luvatkaa kuitenkin, ett’ette ilmaisemani salaisuuden
johdosta kuolleen nimeä ja mainetta tahraa, sillä Jumala on hänen
tekonsa kostanut.” Kääntyen Pehrsonin puoleen, lausui hän hänelle:
”Rakas Pehrson, kerro sinä salaisuutemme. Minä tunnen voimaini
loppuvan, loppuni lähenevän. Mitä hän haaksirikosta ja kapteenista
kertoo, on totta,” vakuutteli hän vielä meille tuskin kuultavalla
äänellä.

Luulimme hänen jo kuolleen, ja olimme juuri kehoittamaisillamme
Pehrsonia kertomaan salaisuutta, peläten että hänenkin voimansa
uupuisivat ennen kuin saisimme kovin kiihtyneen uteliaisuutemme
tyydytetyksi. Mutta kerran hän vielä avasi silmänsä, jätteli uudestaan
meidät armollisen Jumalan haltuun ja nukkui autuaalliseen kuolon uneen,
jättäen sielunsa Vapahtajan armolliseen huomaan.

Me kokoilimme vehreitä lehtiä ja peitimme niillä kuolleen toverin
kelmeät, mutta onnellisuutta kuvastavat kasvot ja istahdimme Pehrsonin
ympärille, kuullaksemme hänen salaisuutensa.

”Viime,” alkoi hän, ”eli päivää ennen kuin
jätimme laivan, hiivin minä kenenkään huomaamatta pääkokin luokse
ruokavarastoon ja pyysin häneltä ryyppyä tahi paria, virkistääkseni
itseäni. Hän antoikin kieltämättä ja vielä lisäksi kaksi pulloa
konjakkia, että saisin toisillekin salaa tarjota. Hetken siellä oltuani
syöden, mitä edessäni näin, aioin lähteä; mutta oven avattuani tuli
kapteeni kajuttaan, jonka tähden pelosta, että hän ehkä huomaisi minut,
lymyin siihen, jotta kapteenin poistuttua hänen huomaamattansa olisin
päässyt pois. Pian hän poistuikin, ja minä kiiruhdin ulos. Mutta
tullessani huomasin kajutan permannolla kirjeen. Otin sen ja näin sen
osoitetuksi perämies Tonylle. Käsiala oli kapteenin. Aioin laskea sen
pöydälle; mutta samassa kuulin jonkun koskevan oven ripaa, jonka tähden
minä kiiruhdin vastaisesta ovesta kirjeineni. Se jäi siis minulle. Sen
antaminen viipyi viipymistään, ja mitä kauvemmin se viipyi, sitä
vaikeammaksi alkoi minusta tuntua sen antaminen, kun ei olisi ollut
mitään syytä mainittavana, miksi sitä olin salaillut. Se oli myöskin
niin pilautunut paitani povitaskussa, etten sitä enää luullut voivani
omistajalleen antaakaan. Mutta täällä saarella ollessamme tulin siitä
maininneeksi Daltonille, joka kehoitti minua kirjettä sittenkin
omistajalleen antamaan. Kun tuota tuhrautunutta ja kulunutta kirjettä
sitten yhdessä katselimme ja levittelimme, kiihdytti se meidän
uteliaisuuttamme, niin että yhdessä sitä luimme, koska se jo oli
avonaiseksi kihnautunut. Suurella vaivalla voimme sen palaset niin
kokoon asetella, että siitä osan selväksi saimme; mutta siinä se olikin
koko kirjeen loppu, sillä sen repaleisista palasista ei enää ollut
kenellekään annettavaa.”

Pehrsonin kertomuksen mukaan oli kirjeen pääsisällys semmoinen, että
kapteeni Dawyson siinä, aavistaen loppunsa tuossa kauheassa
haaksirikossa saavansa, ilmoitti minulle, että hän juuri oli vehkeillyt
laivamme upottamiseksi, niin kuin olin häntä epäillytkin.
Tunnonvaivoissa hän siinä tunnusti tehneensä laivan pohjaan tuon aukon,
josta jo olen kertonut, ja aikoneensa sitten Juan Fernandes saaristossa
tahi muualla sopivalla hetkellä sen lopullisesti aukaista, kuitenkin
sillä tavalla, ettei ihmishenkiä hukkuisi. Hänellä oli joku osa laivaa
omanaan ja lastia myös; mutta viimeksi mainittu oli arvotonta tavaraa,
vaikka petollisesti ilmoitettu, ja laiva lastineen kaikkineen hyvin
korkeasta summasta vakuutettu. Vielä hän pyysi, että jos hän, niin kuin
itse varmaan uskoi, saisi surmansa kostoksi kauheista hankkeistaan,
minä sitten pitäisin huolta hänen perheestänsä enkä ilmoittaisi hänen
rikostansa hänen perheensä kunnian tähden. Lopuksi hän vakuutti yksin
olevansa syyllinen kamalaan tekoonsa; ei kukaan muu, ei
kauppaneuvoskaan siitä mitään ollut tiennyt. Tarkempia selvityksiä
viittasi hän vielä löydettävän tuossa jo ennen mainitussa salkussa,
jossa myös olivat hänen rahansa ja asiapaperinsa.

Tämmöinen oli kuolevan Pehrsonin kertomus, jonka totuutta ei meillä
ollut syytä epäillä. Selvää on sanomattakin, että se synnytti meissä
katkeruutta sitä vastaan, jonka tähden niin suuri osa tovereitamme oli
saanut ennenaikaisen hautansa ja me jäljelle jääneet viettäneet niin
kauheita päiviä, ja tuskin kukaan meistä enää ihmisten seuraan
pelastuisi.

Yksi asia minua kumminkin ihastutti, se nimittäin, ett’ei kauppaneuvos
ollut osallinen tuohon vehkeesen. Kovin katkeroitti sitä vastaan
mieltäni se, etten tuota kapteenin salaperäistä salkkua kerinnyt
pelastamaan.

Pehrsonin kertomuksen kuultuamme erosimme kukin toimillemme tuota
kapteenin kauheata tekoa ja sen seurauksia miettien. Seuraavana aamuna
menin Pehrsonin lehtivuoteen ääreen. Siinä hän virui kurjana ja
kuivettuneena, ja minä näin, ettei hänellä ollut enää monta hetkeä
jäljellä. Huomattuaan minut, viittasi hän minua lähestymään.
Kallistettuani korvani lähelle, kertoi hän kuiskien, että hänen kotonsa
on Ruotsissa Hudiksvallin kaupungissa. New-Yorkin pankissa kertoi hän
itsellään olevan säästössä 950 dollaria. Vastakirja oli Ruotsin
konsulin hallussa. Hän pyysi minua, jos saaresta hengissä pääsisin,
toimittamaan rahat hänen äidillensä. Vastakirjan mukana oli hänen
testamenttinsa, jonka hän oli tehnyt jo toista vuotta takaperin eräälle
merimatkalle lähtiessään. Vielä pyysi hän, että, jos kotimaahani
palaisin, poikkeisin myös viemään hänen viimeiset terveisensä hänen
äidillensä. Sitä paitsi uskoi hän minulle, että hänellä
kotikaupungissaan oli kihlattu morsian, lapsuuden toveri, jolle hän
toivoi minun niin ikään hänen terveisensä vieväni ja ilmoittavani, että
hän uskollisena sulhona oli kihlasormuksensa hautaansa vienyt.
”Todista, että olet itse nähnyt sen!” lisäsi hän ja näytti minulle
laihtunutta vasenta kättänsä, jonka nimettömässä sormessa sormus
huljui, sillä niin oli hänkin nälkiintyneenä laihtunut. Ja pian tämän
jälkeen oli kunnon Pehrsonkin meidän joukostamme eronnut.

Vielä saman päivän iltana, auringon luodessa viimeisiä säteitään
välkkyvälle meren pinnalle, teimme heille, nimittäin Daltonille ja
Pehrsonille, viimeisen palveluksemme, haudaten heidät toveriensa
viereen ja pystyttäen yhteisen kiven heidän haudalleen. Siihenkin
hakkasimme heidän muistoksensa kirjoituksen samaan tapaan kuin
edellistenkin vainajain.

Näitä kunnon tovereitamme surimme syvästi; sillä he olivat
molemmat kaikin puolin kunnon miehiä ja vielä päälliseksi niin
kristillismielisiä, että heiltä, erittäinkin Daltonilta, saimme tämän
erakko-elämämme aikana kuulla monta lohduttavaa ja mieltä ylentävää
puhetta ja kehoitusta luottamaan kaikissa vaiheissamme taivaalliseen
Isäämme, joka on aina valmis vastaan ottamaan tuhlaajapoikina palaavia
lapsiansa, kun he vaan nöyrin ja katuvaisin sydämin häntä lähestyvät.

Päivä päivältä tuli tilamme yhä kurjemmaksi. Me makasimme
multavuoteillamme melkein alasti; sillä vaatteemme olivat jo melkein
kaikki kuluneet hätämerkeiksi ja lamppujemme sydämiksi, emmekä enää
viitsineet koota lehtiäkään asuntoomme, vielä vähemmin puhdistaa
itseämme. Kuka loikoili nuotion ääressä, porossa ja noessa, mikä
missäkin. Viimeisetkin pelastuksen toiveet olivat kadonneet. Kukin
oleskeli missä halusi, toisistaan välittämättä. Vartosimme vaan
jonkunlaista loppua.

Huhtikuun 27 päivänä tuli Bullard luokseni, lykkäsi minua kylkeen ja
sanoi keksineensä pelastuskeinon. Minä nousin ja seurasin häntä
horjuvin askelin ymmärtämättä, mitä hän tarkoitti.

Kun hän oli vihdoin vaivalla saanut kaikki toverit kokoon, vei hän
meidät asuntoomme.

”Ystävät ja onnettomuuteni toverit!” alkoi hän. ”Ehdotukseni on tällä
kertaa lyhyt. Niin kuin näette, kasvaa kurjuus päivä päivältä, eikä
pelastuksen toivetta näytä meillä enää olevan. Viisi parasta toveriamme
on säälimätön kuolema seurastamme temmannut. Sama kohtalo odottaa
meitäkin, kentiesi vielä julmempi. Katsokaa, ystäväni, toisianne,
olemmeko enää ihmisten näköisiäkään!”

Ja tottapa hän puhuikin. Sillä meitä oli siinä kahdeksan
nälkiintynyttä, monissa kärsimisissä vaivaantunutta miespoloista
multaisessa lehtikasassa melkein alastomina istumassa. Ihoamme ei
voinut sanoa valkoiseksi eikä mustaksi. Se oli vetäytynyt ryppyihin
lihattomien jäsenten päällä, ja melkein koko ruumiimme oli kuivana
rupena, yltä yleensä ilettäviä halkeamahaavoja täynnä. Silmämme olivat
painuneet niin syviin kuoppiinsa, että ainoastaan niiden tuijottava
terä sieltä kiilui. Lyhyesti sanoen olimme kaikki kuin kauhistavia
luurankoja, se vaan eroa, että vielä vähän liikuimme ja puhuimme.
Kummalliset päähineemme, jotka olivat bananas- ja pähkinäpuun lehdistä
palmikoidut, niin että paljaat lehtien varret törröttivät ylöspäin,
eivät suinkaan meitä kaunistaneet. Joillakuilla oli samoja lehtiä
ruumiinsakin verhoiksi sideltyinä.

Kun olimme hetken aikaa äänettöminä toisiamme tarkastelleet, jatkoi
Bullard: ”Toverit! Tässä on samallaisia juuria, joita syötyään Mac Camell
viimeiseen uneensa levollisesti nukkui. Ehdotukseni on
semmoinen, että syömme näitä maukkaita juuria viimeiseksi ateriaksemme
ja sitten laskeumme rauhassa levolle viimeisen kerran. Rukoilkaamme
Luojaa antamaan tämä tekomme anteeksi. Monta päivää ei meillä
kuitenkaan enää jäljellä ole. Mitä sanotte toverit?”

”Hyvä on, hyvä on,” kuului joka miehen suusta yht’aikaa, ja yksi
joukosta vielä lisäsi: ”Mitäpä olisi elämästämme täällä; pelkkää
tuskaa, vaivaa, nälkää, ja lopuksi välttämätön kuolema kumminkin!”

Bullardin kehoituksesta vieritimme kiven aukon eteen. Sitte kehoitti
hän minua Dalton vainajalta peritystä kirjasta lukemaan
hautaussiunauksen itsellemme, ett’emme siunaamattomina muuttuisi
muumioiksi.

Minä tein niinkuin kehoitettu oli. Mutta viimeisiä sanoja lukiessani
sortui ääneni mielenliikutuksesta, ja yhtä liikutettuja näkyivät
toisetkin olevan. Hetken kuluttua nousi Wilson ja sanoi: ”Tätä en voi
enää kestää. Lopettakaamme nyt pian tämä viimeinen surullinen näytelmä!
Suokaa minun nyt sanoa viimeinen siunaus, ja sitten ryhtykäämme
ateriaan!”

Hän ojensi kätensä meidän puoleemme ja kehoitti meitä kaikkia
seuraamaan häntä. Laskeusimme kaikki polvillemme ja rukoilimme sana
sanalta hänen jäljessään, kyynelvirrat valuen jokaisen kuivuneita
poskipäitä alas. Isä meidän ja Herran siunauksen luettuamme nousimme
ylös ja kättelimme toisiamme, toivoen vielä tuolla Tuonelan
tapaavamme toisemme.

”Oletteko valmiit nyt, toverit? Istautukaa tähän!” kuului Bullardin
syvä ääni joukosta.

Istahdimme kehoitusta totellen, ja nyt jaettiin melkoinen määrä
nukuttavia juuria kullekin. Yht’aikaa haukkasimme niitä suun täydeltä.

”Mutta mikäs se oli?” huudahdin minä, ja kavahdin pystyyn, sylkäisten
suuni tyhjäksi. ”Kuulkaa, taas! Totisesti, jos ei kuuloni petä, jos en
houri, niin ovat paukaukset pyssyn laukauksia!”

”Totta totisesti!” huudahti nyt Wilsonkin, ”on Jumala kuullut
rukouksemme. Korkeimmalle olkoon kiitos! Mitä seisotte, toverit, siinä
ja töllistelette; sylkäiskää kadotuksen palat suustanne! Ettekö
ymmärrä, että pelastus on tullut, meitä etsitään! Joutuin, miehet, ulos
täältä haudastamme!”

Kuin raivohenget ryntäsimme luolastamme ulvoen ja huutaen ilosta, sillä
todellakin kuului pyssyn laukauksia ja ihmisääniäkin, kun pääsimme
ulos. Juoksimme ääniä ja laukauksia kohti. Entiset voimamme näkyivät
palanneen; ei heikkoutta eikä väsymystä nyt tunnettu.

”Tuolla!” huusin minä, ”ovat pelastajamme,” ja osoitin kädelläni
miesjoukkoa, joka näkyi nostavan jotain otusta maasta pois kantaakseen.
Verrattomalla ilon ja riemun kiljunalla kiiruhdimme askeleitamme
pelastajiamme lähestyen.

Jo huomasivat he meidät. Mutta he pakenivat, ikään kuin joukko
villipetoja olisi heidän kintereillään, huutaen täyttä kurkkua:
”Jumala, auta ja pelasta meitä; saari on täynnä kummituksia ja pahoja
henkiä!” Vieläpä muutamat houkkiot laukasivat pyssynsä meitä onnettomia
kohden. Mutta onneksi olivat he niin pelon ja kauhistuksen valtaamat,
ett’eivät osanneet tähdätä. Muutamia kuulia meni vinkuen korviemme
ohitse, muuta vahinkoa vaikuttamatta, kuin että kolme miestä kaatui
peljästyksestä, luullen itsensä haavoitetuksi.

Huomattuani, että oli mahdoton heitä pysähdyttää ja rauhoittaa, pyysin
tovereitani istumaan ruohostoon, kunnes menisin yksin heille
vakuuttamaan olevamme haaksirikkoon joutuneita, joita pelastamaan he
varmaankin olivat tulleet. Käveltyäni vähän matkaa sinne päin, missä
heidän veneensä oli, tapasin heidän johtajansa, laivan perämiehen, joka
juoksi metsästä, kuultuaan väkensä huudot kummituksista. Huomattuaan
minut, pysähtyi hän kuin kiinni naulattu, hämmästynyt katseensa
kiinnitettynä minuun. Ennen kuin kerkisin hänelle mitään sanoa,
huudahti hän: ”Pyhän Jumalan nimessä, kuka olet?”

”Kukako olen?” vastasin. ”Minä olen haaksirikkoon joutuneen Martha Brokerin
perämies, nälkiintynyt, haudan reunalla horjuva merimies
raukka. Tulitteko meitä tänne surmaamaan, koska miehesi laukasivat
pyssynsä meitä vastaan, vai pelastamaanko? Ettekö näe, että olemme
ihmisiä niin kuin te itsekin, vaikka olemme kurjuuteen ja epätoivoon
vaipuneina tämmöiseen tilaan joutuneet.”

Kerroin sitten lyhyesti onnettomuutemme pääpiirteet ja kuinka lähellä
olimme olleet tästä maailmasta erota.

Hän seisoi aina edelleen kuin patsas, tarkasti seuraten kertomustani.
Lopetettuani lausui hän silmiään hetkeksikään minusta kääntämättä: ”Jos
se on totta, mitä kerrot, niin sano, vieläkö Mathew Wilson, joka oli
Martha Brokerissa, elää, vai onko hänkin muuttunut kaltaiseksesi?

”Tunnetko Mathew Wilsonin?” huudahdin. ”Hänet olet pian kohtaava.
Saanko siis kutsua tänne toverini, jotka vähän matkan päässä täältä
odottavat apuanne?”

Hän näytti vieläkin epäilevän, tarttui käsivarteeni, koettaakseen
olinko henki vai maallinen olento. Vihdoin näkyi hän tulleen
vakuutetuksi erhetyksestään, ja käytöstään häveten pyysi hän
kohteluansa anteeksi, vieläkin ihmetellen, kuinka kurjan näköiseksi
elävä ihminen voi tulla.

Menimme sitten toveriemme luo, ja perämies kutsui miehensä kokoon
vihellyspillillään. Pian olivat asiat meidän kesken selvillä, ja mikä
vielä oli kummallisempaa tässä pelastuskohtauksessa, oli se, että M. Wilsom
ja tämä höyrylaivan perämies olivat veljekset. Sanomattakin on
selvää, että heidän aavistamaton kohtauksensa oli liikuttava.

Tunnin kuluttua olimme matkalla höyrylaivaan, josta pelastusmiehistö
oli lähetetty. Se oli St. Franciskosta Philadelphiaan menevä
matkustajahöyrylaiva ”White Eagle,” johon me pelastuimme. Kapteeni oli
aamupäivällä laivan kulkiessa jotenkin etäällä saarestamme huomannut,
näköputkella merta tarkastellessaan, oudonlaisia hätämerkkiämme pitkien
tankojen huipuissa. Hän oli heti kääntänyt kulun saareen päin, tullen
sitä niin lähelle kuin uskalsi. Hän oli luullut saaressa asuvan
villejä, ja joitakuita sivistyneitä joutuneen heidän valtaansa ja
olevan nyt jonkun avun tarpeessa. Siksi varusti hän 15 miestä aseilla
mahdollista tarvetta varten ja lähetti heidät perämies Wilsonin
johtamina pelastamaan, jos joitakuita vielä olisi pelastettavina.

Saareen päästyänsä alkoivat miehet sitä varovasti tutkia, peläten minkä
pensaan takaa hyvänsä villiparven heidän kimppuunsa ryntäävän. Kun he
olivat siten siellä ja täällä kierrelleet, olivat he huomanneet kivet
toveriemme hautakummuilla ja saaneet niistä tietää, mistä laivasta
haaksirikkoon joutuneet olivat. He eivät, merkillistä kyllä, olleet
huomanneet meidän asuntoamme; sillä sen yli oli ruohoa kasvanut
niinkuin muuallekin. Hautakivet tarkoin tutkittuansa rupesivat he yhä
tarkemmin etsimään jälkeenjääneitä, joita heidän mielestään täytyi
olla, koska olivat toverinsa haudanneet. Mutta kun etsimiset olivat
turhia, me kun olimme melkein maanalaisessa kuopassamme, ryhtyivät he
metsästykseen, edes jotakin laivaan viedäkseen. Siksi olikin heidän
hämmästyksensä sitä suurempi, kun me niin äkkiarvaamatta syöksyimme
heidän näkyviinsä, melkein alastomina, kummastuttavan näköisinä
omituisissa lehtipuvuissamme.

En voi kuvata iloamme ja rajatonta onnellisuuttamme, jota tunsimme, kun
niin monen vaaran, tuskan ja kärsimyksen jälkeen, kun kaiken toivon jo
luulimme turhan olevan, näin pelastetuiksi tulimme. Tuskin voimme
todeksi uskoa, että nyt todellakin kiidimme kohti höyrylaivaa, joka
tuloamme vartoi. Kolmen sadan ihmisen silmät katsoa töllistelivät
tuloamme, ihmetellen mitä olentoja olimmekaan, kuin niin kummallisilta
ja kurjilta näytimme.

Nyt olisivatkin vihdoin kaikki vaivamme olleet lopussa, ja me kaikki
muutamissa päivissä virkistyneet, jos ei tietämättömyys tai
ajattelemattomuus olisi saattanut White Eaglen perämiehen
hyväntahtoisuudessaan syöksemään meitä uusiin kärsimisiin ja vaivoihin.

Hän oli, nimittäin, saatuansa meidät veneesensä ja huomattuaan, miten
heikkoja ja viheliäisiä olimme, tarjonnut meille mukanaan olevasta
pullostaan virkistykseksi konjakkiryypyt. Kukin otti sitä makunsa ja
halunsa mukaan, niin suuren kulauksen kuin halutti. Mutta tästä oli se
selvä seuraus, ett’ei nälästä heikontunut veremme sitä kestänyt, vaan
me jouduimme kovin humalaan.

Saavuttuamme White Eaglen sivulle, nousimme rohkeasti huimapäisinä kuin
villit laivaan, ilman mitään kainostelua.

Kun matkustajat, jotka olivat kokoontuneet kannelle tulokkaita
katsomaan, näkivät meidän tulevan köysiportaita ylös, kuului joukosta
hämmästyksen huuto toisensa jäljestä. Mutta kun ennätimme kannelle ja
minä seitsemän toverini kera lähestyin takakannella seisovaa kapteenia,
väistyi joukko tieltämme, ikään kuin ruttotautisia paeten. Kun laivan
lääkäri, joka seisoi kapteenin vieressä, näki meidät lähempää, huusi
hän perämies Wilsonille: ”Mitä, Jumalan nimessä, olette ajatelleet, kun
tuollaisille olennoille olette väkeviä juomia antaneet? Kuka voi sanoa,
vieläkö nuo onnettomat tuosta eloon selvenevät!”

Laiva alkoi jälleen liikkua, ja meidät vietiin istumaan takakannelle,
jossa meille ensin annettiin lusikallinen säilytettyä karmaa ja
lasillisen vettä, joka oli jollakin muulla aineella maustettua. Sitten
kehoitti kapteeni meitä kertomaan onnettomuutemme tapaukset. Saatuansa
tietää, että olin uponneen laivan perämies, käski hän minua kertomaan
surullisen historiamme. Siitä annoinkin niin tarkan selityksen, kuin
mielenliikutukselta voin tehdä. Kertomukseni ajalla olivat kaikki
takakannen matkustajat tunkeuneet ympärillemme ja suurimmalla
tarkkuudella seuranneet kertoelmaani. Ei yhdenkään silmä kuivalta
kuultanut; sääliväisyyden kyynel kostutti jokaisen poskipäitä.

Me saimme haalean merivesi-kylvyn, ja kuivettuneet, rohtuneet ihomme
huolellisesti hierottiin öljyllä. Sitten saimme taasen lasillisen
maidon sekaista juomaa, ja sen jälkeen meidät toimitettiin laivan
lasareettiin levolle.

Toisen päivän iltapuolella herättyämme olimme kaikin niin voimattomat,
ettemme kyenneet päätämme kohottamaan, ja tuon kaiken oli yksi
konjakkiryyppy vaikuttanut. Ja jos emme olisi saaneet niin erinomaista
hoitoa, josta kiitos tulee White Eaglen kapteenille James Lewisille ja
laivan lääkärille W. Rogerhillille, niin olisimme kentiesi kaikin
kuolleet. Nyt olimme kahden viikon kuluttua niin voimissamme, että
jaksoimme liikkua laivan kannella raitista ilmaa nauttimassa, paitse
Dawy Ross ja John Higgins, jotka jo toisena päivänä laivaan tultuamme
heittivät henkensä, lääkärin ilmoituksen mukaan ”alkohoolin
vaikutuksesta.”

Meitä oli siis neljästäkymmenestä viidestä jäljellä ainoastaan kuusi
miestä, jotka olimme kestäneet kaikki vaivat ja kärsimiset.

Nämä uroot olivat, paitsi minua: James Bullard, kotoisin Liverpoolista
Englannista, 48 v. vanha; Wily Galecher Grenokista Skotlannista, 30 v.
vanha; Jim Darkley Dublinista Irlannista, 25 v. vanha; Lowy Kane
Glascowista Skotlannista, 23 v. vanha, ja Mathew Wilson Porista
Suomesta, 22 v. vanha.

Neljä viikkoa oltuamme White, saavuimme terveinä ja jotenkin
voimistuneina Philadelphiaan, suureen merikaupunkiin Amerikan
Yhdysvaltain itärannikolla. Laivassa kaikki kohtelivat meitä
hellimmällä lempeydellä, erittäinkin naiset. Olimme kaikinpuolin kuin
maksavat matkustajat. Me saimme matkustajilta kaikenlaisia vaatteita,
ja vähää ennen kuin saavuimme Philadelphiaan, annettiin minulle
matkustavaisten kesken kootut 200 dollaria; toiset miehet saivat
jaettavakseen 250 dollaria. Sitäpaitse oli minulle kokoontunut
tavallisen suuri merimiehen kirstu hyviä vaatteita, joita voi
minkälainen herrasmies tahansa käyttää. Muutamat nuoret naiset olivat
osallisina meidän hoitamisessamme niin kauvan, kun sairaina makasimme.
He myös panivat toimeen rahankeräyksen, josta oli yllämainittu mainio
tulos ja josta pääasiallisesti saimme kiittää Miss Fany Ward’ia, Nelly Burckea
ja Mary Cromvellia. Jumala heidän hyväsydämisyytensä
palkitkoon!

Philadelphiaan tultuamme menin Englannin konsulin luo, jossa ilmoitin
Martha Brokerin haaksirikon ja annoin sähkösanomalla siitä Glascowiin
laivan omistajalle tiedon, luetellen eloonjääneitten miesten nimet ja
luvaten heti lähettää täydellisen merivahingon selityksen.

Yksi tovereistani, Mathew Wilson, oli löytänyt itselleen oman armaan
White Eaglessa, erään farmarin tyttären, jonka kanssa hän vietti häänsä
5 engl. penik. päässä Philadelphian kaupungista. Niissä viimeisen
kerran me kuusi olimme koossa, eroten sieltä kukin omille teilleen.
Wilson puolestaan oli päättänyt, ettei enään milloinkaan menisi
merelle. Hänen tulevaisuutensa olikin varmaksi turvattu, sillä hän sai
vaimokseen varakkaan farmarin ainoan perillisen. Bullard sanoi myös
saaneensa tarpeensa merielämästä. Hänellä oli säästössä rahoja, joilla
hän lupasi ostaa Chicagon läheisyydessä teurastuslaitoksen, kutsua
perheensä Liverpoolista ja elää siellä lopun ikäänsä. Kolme muuta
toveriamme, Galecher, Kane ja Darkley, aikoivat jatkaa vieläkin
merielämän vaihtelevaisuuksia.

New-Yorkiin tultuani toimitin ensimmäiseksi Pehrsonin rahat ja
testamentin Hudiksvalliin hänen vanhemmilleen sekä kirjoitin hänen
morsiamelleen, lähettäen hänelle uskollisen sulhonsa viimeiset
terveiset ja lyhyesti kertoen hänen kohtalonsa.

Viikon päivät kaupungissa viivyttyäni päätin lähteä yli Atlannin
Glascowiin eräässä tähtilinjan höyrylaivassa. Lähdin siis astelemaan
laivakonttooria kohden ostaakseni lipun, sitten seuraavana päivänä
alkaakseni matkan. Ohitse mennessäni pistäydyin Suomen ja Venäjän
konsulin luokse kuulustelemaan, olisiko minulle kirjeitä tullut. Ja
kuvatkaapas ihastustani, kun sain paksun kirjeen, jossa oli Englannin,
St. Franciskon, Philadelphian ja New-Yorkin postileimat!
Päällekirjoituksen tunsin oman armaan Maryni käsialaksi.

Lensin kuin nuolena konsulin luota ja juoksin kuin vainottava
ensimmäiseen ravintolaan, jossa tilasin pullon viiniä ja eri huoneen.
Siellä revin kirjeen auki. Tuskin voin lukea ja ymmärtää, mitä se
sisälsi. Eikä se ihme ollutkaan, sillä oma armas Maryni kertoi siinä,
että hänen isänsä oli suostunut liittoomme ja että häät vietettäisiin
niin pian, kuin Martha Broker saapuisi Glascowiin.

Enempää en voinut lukea. Minä join viinin, heitin dollarin pöydälle ja
ryntäsin ulos kuin mielipuoli, odottamatta takaisin tulevaa rahaani.

Sitten ajoin hevosella asuntooni, suljin huoneeni ja aloin nyt vähän
tyyntyneenä uudestaan lukea Maryn kirjettä.

Charlylta oli myös kirje, joka huokui lämmintä veljellistä rakkautta.
Hän ilmoitti, että ei isä ollut voinut Maryn rakkautta moittia ja oli
heti, nähtyään estelyt turhiksi, suostunut liittoomme. Saatuansa kuulla
meidän kihloissa olevan, oli musta pilvi laskeutunut hänen otsalleen;
mutta kun äiti puolusti meitä ja sanoi suostuneensa siihen, oli hän
rauhoittunut ja nähtävästi kovin liikutettuna sanonut: ”Siunatkoon
teitä sitten Jumala! Koska tuo jalo nuorukainen sinut, rakas tyttäreni,
minulle lahjoitti, pelastaen sinut oman henkensä uhalla, niin on kait
minun velvollisuuteni nyt sinut hänelle takaisin lahjoittaa.”

Vielä oli siinä kauppaneuvoksen rouvaltakin kirje. ”Rakas poikani!”
alkoi se. ”Avaran valtameren ylitse lähetämme siunauksemme sinulle,
armas poikamme, rakkaan Marymme tulevalle miehelle. Kaikki esteet ovat
nyt poistetut. Riennä vaan kiireesti kotiin. Kaikin vartoomme täällä
sinua. Jumala poistakoon kaikki vaarat tieltäsi ja johdattakoon sinut
onnellisesti tänne!”

Hetken kuluttua lähdin jälleen ulos varustautuakseni huomiselle
matkalleni. Mutta ylen onnelliseksi itseni tuntiessani en voinut olla
pistäymättä erääsen hienoon ravintolaan, jossa onneni harjakaisiksi
tilaisin hienon illallisen sampanjoineen.

Siinä onneani nauttien istuessani kuulin läheisestä huoneesta tuttavan
äänen. Siellä oli vanha laivatoverini Teodor Kruse. Me tunsimme heti
toisemme, ja minä pyysin häntä illallistoverikseni.

Syötyämme ja juotuamme rupesimme sitten kertoelemaan retkiämme sen
jälkeen, kun olimme eronneet. Siinä heti aluksi kuultuani hänen juuri
Glascowista tulevan, en malttanut olla urkkimatta häneltä kuulumisia
sieltä. Hän kysyi minulta, olinko kuullut mitään kauppaneuvos S:stä,
Ardmoare-laivan omistajasta, ja hänen perheestänsä.

Olin hypähtää ylös, kuultuani nimen, mutta sain mieleni maltetuksi.
”Minä tunnen hänet!” huudahdin; mutta samassa johtui mieleeni, että
paras olisi olla varovainen, ehken saisikaan tietää kaikkia, jos
ilmaisen asian oikean laidan. ”Mitä hänestä tiedät?” kysyin sitten
tyynemmin. ”Onpa hauskaa kuulla, mitä vanhassa maailmassa on
tapahtunut.”

”No,” alkoi hän, ”sanopas, Harryson [minä, niin kuin usein muutkin
merimiehet, olin kulkenut toisella nimellä; olin nimittänyt itseäni
Harrysoniksi ollessani hänen kanssansa samassa laivassa], tunnetko
erästä suomalaista H. nimistä merimiestä, vai olitko itse viime vuonna
Glascowissa?”

Minä kielsin, saadakseni kuulla enemmän, ja sydämeni alkoi rajusti
sykkiä, kuultuani että minusta oli kysymys. ”Vai niin,” jatkoi hän. ”No
sitten saat kuulla oikein merkillisen kertomuksen samasta miehestä.”

Sitten kertoi hän oman historiani, vaikka vähän toisenlaisena, ja
viimein seurasi tieto, jota en ollut vielä kuullut ja joka oli tehdä
minut mielipuoleksi. Hän kertoi nimittäin paria päivää ennen Ardmoaren
lähtöä Glascowiin saapuneen sähkösanoman, että saman kauppaneuvoksen
toinen laiva Martha Broker oli joutunut surkeaan haaksirikkoon ja siinä
oli sama suomalainenkin, laivan ensimmäinen perämies, hukkunut.

”Hukkunutko?” huudahdin kavahtaen seisoalleni, sillä en voinut enää
hillitä itseäni. ”Sinä valhettelet, katala!” huusin, tartuin häneen
rintapielistä ja pudistin häntä raivostuneena. ”Tässä olen elävänä
edessäsi; onko Martha Brokerin perämies merenpohjassa silloin, kun hän
tässä seisoo edessäsi sinua ravistellen?” Ensi hämmästyksessään ei
Kruse voinut sanaakaan suustaan saada, sitä vähemmin tehdä vastarintaa.
Mutta pian oli hän siitä selvinnyt, irroittanut itsensä minusta ja
painanut minut tuolilleni, jossa hän piteli minua kuin pientä poika
nalikkaa.

”Tyynnyhän nyt, veliseni!” puhuskeli hän. ”Jos olisin tiennyt sinun
samaksi mieheksi, olisin toki varovammin asiasta puhunut. Oma syysi se
oli, itse olet valhetellut; minä puhuin totta, sillä minä olen sen omin
silmini sanomalehdistä nähnyt. Glascowissa vielä ollessani luin, näet,
ilmoituksen Martha Brokerin haaksirikosta, ja siinä oli myös lueteltuna
kaikki ne, jotka siitä pelastuivat, eikä siinä ollut mainitun H:n
nimeä. Se oli, lehden omia sanoja myöten, kauppaneuvokselle
Philadelphiasta lähetetyn sähkösanoman mukaan kerrottu. Ja vieläpä
tiedän senkin, että kauppaneuvoksen tytär, joka tuon omituisen
perämiehen kanssa kihloissa oli, ei nyt enää milloinkaan elävin silmin
sulhoansa katsele; sillä miten lienee ollutkaan, lieneekö tuo onneton
sanoma häneen niin koskenut vai muutenko lienee hänen aikansa tullut,
mutta kuoli hän kuitenkin ennen kuin minä kaupungista lähdin. Kukapa
sitä niin tietää, miten ja minkä tähden tuollaiset ylhäiset ja hienot
ihmiset milloinkin kuolevat”

Maailma musteni minun silmissäni; huone alkoi pyöriä kuin tuulimylly,
ja samassa minä kaaduin laattialle.

Pitkän ajan kuluttua jälleen virottuani tuntui kuin olisi sydän ollut
pakahtumaisillaan rinnassani. Ajatukseni olivat pysähtyneet, niin että
tuskin voin ajatella muuta kuin kuolon kalpeata morsiantani. Minä
kirosin sananlennättäjiä, jotka varmaan olivat sähkösanomassani nimeni
väärin kirjoittaneet, sillä muuten ei olisi ollut mahdollinen
tuollainen erehdys, jota täydellä syyllä pidin Maryni surmaajana.
Olisin muuten miten monta kertaa tahansa uudestaan kärsinyt haaksirikon
kaikki tuskat ja kauhut, kuin tämän, mikä nyt sydäntäni ahdisti ja mikä
oli minut tehdä mielipuoleksi.

Epätoivon vimmassa käskin Krusen tilaamaan itselleni grogia ja muita
väkijuomia katkeran tuskani lieventämiseksi. Ja siitä hetkestä alkaen
join, join yöt ja päivät taukoomata kaksi viikkoa, kunnes viimeinenkin
centi oli mennyt, kunnes liiat vaatteenikin olivat samaa tietä menneet.

Tuosta kamalasta ajasta en juuri mitään muista. Täydelle järjelle
selvitessäni löysin itseni samasta Ardmoare laivasta, jolla Kruse oli
New-Yorkiin tullut. Luultavasti oli hän minut siihen toimittanut, sillä
mitenpä muuten olisin siihen päässyt.

Laiva oli matkalla Liverpooliin Englantiin, niin minulle sanottiin.
Mutta tuosta matkasta en minä paljoa mitään tietänyt. Sillä selvittyäni
olivat minun voimain kokonaan lopussa. Levolle kerran päästyäni en enää
koko matkan ajalla voinut ylös nousta enkä nauttia muuta kuin vähän
kahvia ja teetä.

Liverpooliin päästyämme vietiin minut Royal hospitaaliin, jossa makasin
kaksi kuukautta, ensimmäiset kaksi viikkoa päivän alinomaisessa kuolon
taistelussa. Jokaisen uuden koittaessa luulin varmaan sen olevan
viimeiseni, sillä eloon palajaminen tuntui itsestänikin vallan
mahdottomalta, ja toivottomilta näyttivät lääkärien ja hoitajienikin
katseet. ”Parantumaton,” oli kirjoitus lipussa vuoteeni yläpuolella.
Suurella vaivalla voin kuulla niitä viimeisiä lohdutuksen sanoja, joita
sairashuoneen saarnaaja korvaani huusi, ja viimeisen kerran luulin
nauttineeni Herran pyhää ehtoollista varmaa loppua odotellessani.

Vihdoin nukuin syvään uneen, mutta en kuoleman, vaan virkistävään, eloa
tuottavaan uneen. Siitä herättyäni tunsin itseni paljoa virkeämmäksi,
ja siitä hetkestä alkaen rupesin hitaasti, mutta varmasti parantumaan,
kunnes vihdoin kahdeksan viikon kuluttua näin vuoteeni yläpuolella
lipun: ”Terve; vapaa lähtemään.”

Tähän loppukoon surullinen kertomukseni, sillä minulla ei ole siihen
enään mitään tärkeätä lisättävänä. Jos olisin tällä voinut saada
jonkunkaan nuorukaisen, joka kevytmielisesti jättää isänmaansa,
ajelehtaaksensa sinne ja tänne avarassa maailmassa muka mainetta ja
rikkautta tahi vaan pelkkää huvia etsien, ja sitten eksyy turmion
poluille, joilta harva takaisin palajaa, — jos voisin jonkunkaan
nuorukaisen saada ajattelemaan ja punnitsemaan asiata todelliselta
kannalta, niin olisin tarkoitukseni saavuttanut. Muuten olkoon tämä
totuuden mukaisena todistuksenani siitä, miten armollinen Jumalani ei
minua ole suurimmassakaan hädässäni hyljännyt eikä ole tässäkään
jumalattoman kuolemaa tahtonut, vaan uskollisesti käynyt jäljessäni ja
lukemattomat kerrat vetänyt minut kuin kekäleen tulesta, vaikka minä
aina jälleen silmittömänä syöksyin milloin yhteen, milloin toiseen
synnin lokaan ja kadotuksen kuiluun. Tästä hänen uskollisuudestaan ja
armahtavaisesta rakkaudestaan olkoon hänelle ikuinen kiitos!

End of Project Gutenberg matkamuistelmia I, by Aukusti Högman