LAKEUS

1

Mun sieluni sun ylläs väräjää
kuin tuulenhenki yli ketoin, niittyin
ja sisässäni soinnut helähtää
sun oudon yksinäiseen kuoroos liittyin.

Ma tahdon nöyrin mielin omistaa,
oi lakeus, sun unes kuolonkovat,
jotk’ kylmään korkeutehen kohoaa,
miss’ suru, riemu ammoin laanneet ovat.

2

Sun rauhaas lemmin kuin en muuta mitään
ja tahdon tyyneyttä otsallasi,
kun kätes ojentaen länteen, itään
sa tyynnä odottelet onneasi:

kun syksyöin sun kylvös kypsäks saapi
ja nuori voimas kohoo tähkäin teriin
ja ensi tähdet ylles kohoaapi
ja kuu kuin sirppi kastettuna veriin.

3

Yön ihmeelliseen valoon peittyin pihamaa
ja kaikki tutut aitat sadun hohteen saavat.
Nyt tuskin vapisevat tunnon-herkät haavat,
vain vanhan kaivon vintti joskus narahtaa.

On päivän tuskat, riemut loppuun soinehet
ja elämä on lepoon käynyt pitkään laihoon.
Yön suureen, sanattomaan, kirkkahasen kaihoon,
mun sieluni kuin lapsi kehtoon raukenet.

Mun sieluni, sa oma itses ootko nyt,
vai onko suuri kirkkautes vain kesän laina,
ja onko kahlehesi, joka nyt ei paina,
yön hartauteen vain hetkiseksi hellinnyt?

4

Ikävässä kenttäin huojuvaisten
syksyn täydet tähkät unelmoivat.
Illan hiljaisuus ja rauha soivat
rintaan rauhattomain matkalaisten,

varisparven, joka vaakkuin kiitää
metsän pimennosta laitaan niittyin,
vaan kuin hiljaisuuden kuoroon liittyin
äänetönnä yli laihon liitää.

Tuskin ykskään liikahtaapi siipi.
Kaikki vanhoja on, väsyneitä.
Niinkuin omain unelmainsa teitä
yli lakeuden ne liikehtiipi

tuonne metsän hämärtävän laitaan,
vuotten kaihon mukanansa raastain,
surun sanatonta kieltä haastain
etsivät kuin ennen erämaitaan.

5

Nyt öin jo yli kenttäin hämärtäy,
nyt elonkorjuun hetket lähestyvät,
kun eroitetaan akanoista jyvät
ja suuri armo oikeudesta käy.

Ja tilinteon painon tuntien
nyt pellot lepää raskain henkäyksin.
Öin yli kenttäin kuuhut kulkee yksin
maan luomisvoimaa salaa siunaten.

6

Päivän viime säteet lankee
yli tutun pihamaan.
Mieleni on ahdas, ankee
kuin ei ennen konsanaan.

Katon vanhan räystään alla
viime säteet viivähtää.
Maassa, puissa, kaikkialla
vaikeroi ja nyyhkyttää.

Viime säteet hellävaroin
kattoja jo kultailee.
Sisässäni ääni aroin
itkee, heltyy, hiljenee.

7

Linnut oksillansa vaikenevat,
päivä vielä hetken viipyy poissa,
neitseelliset haavat vapisevat
autuaissa lemmen unelmoissa.

Laaja lakeus kuin jättiläinen
uinuu jälkeen päivän arkitöiden.
Yksin tuuliviiri yksinäinen
valvoo iäisesti ikävöiden, â- ¦<

valvoo niinkuin valvot sydämeni
tähystellen mennehesen aikaan: <
kuinka paljon iäks unhoon meni,
kuinka vähän koskaan todeks saikaan!

8

(Kesäyö kirkkomaalla.)

Omaa kirkkauttansa kummeksuin
kesäyöhyt maille laskeuupi.
Syviin aatoksiinsa unehtuin
puiset ristit yössä uneksuupi.

Elon onni, lempi, ystävyys
tänne soi kuin kaiku laulun lauhan.
Kaartuu ikihyvä iäisyys
yli sydämeni suuren rauhan.

Täällä jossain lähelläni liet
— tunnen ohitse sun kulkeneesi —
sa ken kerran uneksijan viet
rauhan kotiin, pyhään kirkkauteesi.