SÄKEITÄ KUUTAMOSSA

1

Kuu sinervätä valoaan luo lumehen,
puut on kuin ruumisvahdit vakavina,
yön suuren kaipuun äänetönnä kantaen.
Niin kuluvat yön hetket kuolonhiljaisina.

Kuun ohi yössä pilvet purjehtivat vaan
kuin rauhattomat varjot vainajien,
kuin taivaan korkeata kantta kulkeissaan
ne iäisehen sovitukseen viittais tien.

Ja on kuin kaiken katoomisen aavistain
kuu kuolon suuren sanoman tois maille:
ah, ykskään taistelu ja tuska kuolevain
ei unhoituksen armoa jää vaille!

2

Kuin malja tulvillansa
unen viiniä loistaa kuu.
Meri-äiti muistoistansa
unen helmaan unhoittuu.

Mut sen lapset varkain käyvät
yön kisaan kiehtovaan,
kun ulapat hämärtäyvät,
unen yöllisen hekkumaan.

Yön laineet, ulapan lapset,
kisan kilvalla karkeloi,
kuun helmissä hohtaa hapset
ja salainen soitto soi.

Ne unten leikkihin, juhlaan
veren voiman vuodattaa,
yön unihin elonsa tuhlaa
ja mereen raukeaa.

Kuin laineet tuhannet toiset
toden onnea tunne ne ei,
yön unelmat kuutamoiset
ne vangiksensa vei.