PIKKURUNOJA

1

Isät

He ovat kaikki aikanaan
unen kultavuorta vuolleet
ja kokoillehet kalleintaan
ja ovat nyt kaikki kuolleet.

Mut unten vuori on entinen,
yhä aarteet sen kiiltää ja hohtaa.
Yli isäin kumpujen kiiveten
sitä kohti kulkumme johtaa.

2

Laulun lapset

He on kuin linnut, eksyneet vieraille maille,
ja siipirikoiks siipensä he lentää.
Ja ystävää ja kotia he iäks jäävät vaille,
mut laulu elää sydämessä sentään.

Ja erehtyin ja eksyen he etsii laulupuita,
kun linnut muut jo rakentavat pesää.
Ja kesän suuret suvipäivät odottavat muita,
mut heidät korjaa kuolo ennen kesää.

3

Itkuraita Alfred de Musset’n haudalla

Se Père-Lachaisen hiekassa huiskaa,
siin’ ei laula linnut, ei temmellä tuulet.
Vain joskus kylmiä valoja kuiskaa
sen juurella kauniit, maalatut huulet.

Sen lehviss’ on tomua Pariisin kadun
ja tomua vuossatain kulttuurista,
on nyyhkyä, naurua toden ja sadun,
jotain Ninettestä, jotain Ninonista.

4

Huuhkaja

Pikkulinnut liverrelkää
siveästi, säveästi,
tuulta, ilmaa ylistelkää
vienosti ja viehkeästi.

Ah, kun peipot piipattavat,
ah, kun pikku pulmut raksaa,
kyyhkyläiset kuhertavat —
kuinka sitä kuulla maksaa!

Huuhkajall’ on toinen ääni,
toiset halut, toiset tavat.
Kiitosta ei kaiu lääni,
kun sen laulut kumahtavat.

Kuulija vain yksinäinen
vapiseepi tuvassansa,
rinnassansa kylmyys jäinen,
kuolon kutsu korvissansa.

5

Onnen temppeli

On umpilukkoon mennyt
ovi onnen temppeliin.
Minä sisälle pääse en nyt.
On tähdissä säädetty niin.

Kuin aron beduiini
eteen oven ma istahdin.
Suru syöpyy unelmiini.
Mut voin elää kuitenkin.

6

Ilta

All’ ikkunani, edessäin
käy meren virran vuo.
Sen kesästä ma kesään näin.
Niin monet päivät peräkkäin
miks nyt sai mieleen tuo:
nuo aallot viel’ ei ehtineet
oo yöhön ulappain,
nuo tyrskyt viel’ ei tyyntyneet —
kun ma jo rauhan sain?

7

Kesäyö

Tutut aitat jo kaikki unelmoi,
koko kylä uinailee.
Vain joelta hanurin soitto soi
ja verkkaan loittonee.

Kaikk’ elämän äänet on kuolleet pois
yön helmaan lumotun.
Jos mun murheeni muistotkin vaieta vois
ja sydämeni mun!

8

Koti-ikävä

Jo kylässä kaikki nukkuu
ja kaikk’ ovat kotonaan.
Mun tienikin kylähän kulkee,
mut ei kotiin konsanaan.

Nämä tiet ovat mulle rakkaat,
nämä tuvat harmajat
ja valkeat ikkunalaudat
ja pihalla pihlajat.

Mut oudot on kylällä katseet
ja äänet outoja on.
Olen alati vierahissa
ja iäti koditon.

Kylän koira sen tuntee kyllä,
ei mulle se leppyä voi.
Ruispellon takaa yössä
sen haukunta jo soi.

Minun tieni kylähän kulkee
ja suojahan rauhaisaan
ja iloon, ikävähän,
mut ei kotihin konsanaan.

9

Kotiseutu

Sun muistan uneksivin vainioin
ja yksinäisin, unhoitetuin taloin,
kun taivas aamun kirkastunein valoin
sun ylläs kaartui koittehessa koin.

On ympärilläs korvet rämein, soin.
Sun viljavainiosi keskeen saloin
on sukupolvet luoneet aukein aloin
maan kamarahan tarmoin, taisteloin.

Sun kuinka koskaan jättää saatoinkin
ma kesän valoon, talven pimeihin,
miss’ unhoittuneet kummut kohoavat

ja maasta huutaa tomu vainajain:
»ei sillä kotoa, ei kansaa lain,
ken pettänyt on isäin muistot, tavat!»

10

Arvostelija-ystävälleni

»Tää liiaks ajatellulta jo näyttää.»
Niin viisaasti neuvot sa sinne ja tänne.
Mut aatos ja tunne ne toisensa täyttää
kuin jousi ja jänne.

Siis laatkosi aatosta ahdistamasta,
niin säästät sa itseltäs harmin ja huolen.
Kas jousi ja jänne ne yhdessä vasta
voi viskata nuolen.