KIRJANOPPINEET

Me olemme liian monta
ja hyvää kirjaa lukeneet,
mont’ yötä unetonta
sanan aarteita turhaan tutkailleet.

On selkämme käyristyneet
ja aatos jo raukeaksi käy,
on silmämme hämärtyneet,
mutta vielä ei Jahven merkkiä näy.

Ja kansa jo tuntee, että
ei meiltä se lohdun voimaa saa,
se kaipaa elämän mettä,
mutta hengetön kirjain kuolettaa.

Ja Natsarealaista
jo tuhannet uskoen kuuntelee,
hän on luopunut isien laista
ja hän harhaan vie ja villitsee.

Mut on suussaan kuin salama Herran
ja kuin balsamin lohtu on äänessään.
Hän on elänyt korvessa kerran,
missä sairaat terveiks lääkitään.

Vuoks kirjan monen ja hyvän
toden suuremman liemme me unohtaneet,
ikiviisauden lähteen syvän
ohi sokkoina harhaten kulkeneet.

Hän on kuullut Jordanin juoksun,
hän on katsonut tummuutta seedripunn,
hän on tuntenut liljain tuoksun
ja nukkunut lintujen lauleluun.

Hän ääressä tumman kaivon
on pilvien kulkua katsellut,
hän tähtiä tyyniä taivon
on sykkivin sydämin seurannut.

Häll’ on nuoruus ja nöyryys ja hyvyys,
häll’ on voimaa voiton ja taistelun,
häll’ on luonnon loputon syvyys,
joka ei ole enää mun, ei sun.

Sanaa tutkien lohdutonta
me olemme varhain väsyneet,
me olemme liian monta
ja hyvää kirjaa lukeneet.