NUORI PAN

Hän oli vallaton nuori Pan,
hän oli sukua suurta:
hän olihan jumalten juurta
ja hän eli kuin poika kuninkaan.

Oli paljon hän saanut isältään,
oli perinyt huojuvan hongikon
ja säteet kirkkaat auringon
ja suuren uskon elämään.

Hän oli niin raikas mieleltään
ja hän rakasti kukkeutta maan
ja taivaan kaarevuutta
ja päivää, aina uutta,
ja lyöntiä verensä voimakkaan.

Oli salolla seuranansa
vain metsien mykkä kansa.
Hän karhun keralla painia löi
ja suden kanssa hän kilpaa juoksi,
ja jos joskus hän metsästä ikävöi,
hän samosi meren luoksi
ja rannan paadelle istuen
hän katseli nousua laineiden
ja syvyyttä meren vihreän
ja hän tunsi ihanan ikävän
ja hän tunsi sen syvällä povessaan,
ett’ oli hän poika kuninkaan.

Mut kerran kylälle saapuen
hän nähdä sai ihmisen tyttären.

Ja hän jälleen kulki korpehen,
mut ollut ei enää entinen.
Niin paljon hetkessä muuttui.
Hän kauas kylälle ikävöi.
Ja kun karhun kanssa hän painia löi,
hän ensi kerran suuttui.
Luo kaipas hän ihmisen tyttären
ja käden kosketusta sen,
ja sen ilveksen-pehmeät liikkehet
ja sen tyhjäin silmäin katsehet
ne menneet ei enää mielestään,
ja hän pakeni korven hämärään
ja hän soitteli surunsa julki,
mut lintuset, missä hän kulki,
ja tähdet, jotk’ ylhäällä vilkkui,
hänen surullensa ilkkui.

Oli ollut hän herra ja valtias
ja koko korven kuningas.

Nyt oli hän pakolainen vaan.
Ja hän nyyhkytti metsässä, nuori Pan.