RUNO VAPAALLE PUOLALLE

Verkkaan vapauden oras itää:
vuosisatain roudan sulaa pitää
hurmeen lämmöstä ja kyynelten.
Vuosisadat kesti talven yötä,
vuosisadat salattua työtä
suuren kevään, kansain keväimen.

Niinkö tulitkin sa ihanaisin!
Mielin janoovin ja isoovaisin,
vapaus, me käymme vastahas.
Nimees elämämme pyhitimme,
nimees vainajamme hautasimme,
odotellen sinun tuloas.

Kuolema sun kulkee edelläsi,
kansain vereen tahrattuna käsi.
Minne tulet, raunioita näät,
tulet tallattujen kenttäin takaa.
Siunaa maata, missä miehet makaa,
siunaa leskien ja lasten päät!

Niinkuin silmä vailla valoansa,
niinkuin vuosi vailla suveansa,
elämä sua vaill’ on, vapaus.
Niinkuin länsituulet hivelevät,
niinkuin Arkadian armas kevät,
niin on henkäykses kosketus.

Vapaa Puola, kanssas Suomen kansa
kahleen merkit vielä ranteissansa
vannoo valan, joll’ ei rikkojaa:
kautta kärsimyksen-muistojemme,
kautta kallihimpain hautojemme,
vapaa olkoon isiemme maa!

Kuolo sille, joka nostaa tohti,
vapaus, sun pyhyyttäsi kohti
käden sorron töihin valmihin,
sille, joka kuonaan itsekkyyden,
vaihtoi vapaan, puhtaan ihmisyyden,
vihki voiman aseeks tyrannin!

Tilaa kotkallesi valkealle,
vapaa Puola, nouse korkealle,
olkoot vuosisatas onnekkaat!
Kautta kärsimyksen-lunnaittemme,
kautta vainajaimme, lapsiemme:
vapaat olkoot isiemme maat!

(1918.)