PAN JA VUOHIPAIMENET

— Paimenet, paimenet, Pan on hiljan kulkenut tästä!
Tuossa hän kalliohon iskenyt on kavion,
tuosta on pensaikon läpi syöksynyt oksia taittain.
Varmaankin hän taas Ekhoa on ajanut.
Vuorien nymfi hän taipunut ei pukinjalkaisen lempeen,
Narkissostaan tuo vain yhä kaihoelee,
hullua paimenpoikaa, jok’ ei lemmestä tiedä.
Niinpä nyt huo’ata saa yhdessä Ekho ja Pan.
Pan, isä Pan, hän varmaan rakkauden hyvin tuntee:
parrassa pörröisess’ on käsi hienoinen
ah, usein hellien, leikkien viipynyt — nymfien parvi
toistapa tuntenut ei lemmessä vertaistaan.
Mutta hän vanha jo on isä Pan, jo on kankea jalka,
kaunoisintaan ei juoksusta kiinni hän saa,
niinkuin hän voimansa päivinä sai, kun hän kaurihin kanssa
kilpaa juoksi ja kun vielä hän viskata voi
ryskyen laaksoon kalliopaasia paisuvin hartein.
Vuohemme tuskin ees hänt’ enää säikkyelee,
päänsä kun karvaisen hän kallion kätköstä pistää.
Aikansa mennyt jo on, raihnas ja vanha on Pan!
Vait! Mikä soitto? Mi kaihon ääni! Te paimenet, hiljaa:
Panin huilu se on! Noin satakielet edes
ei vois laululla rintamme hehkua tulkita koskaan!
Suuri hän vielä on Pan, vielä hän herramme on!
Paimenet, paimenet, kuulkaa, kuulkaa vuoret ja laaksot:
Nuori hän vielä on Pan! Laulussa nuori hän on!
Poissa on lemmen onnekas aika ja poissa sen riemut.
Kaihot nuoruuden huiluunsa jäänehet on!