ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Näytäntö kuvaa: lehvakkaa seutua meren rannalla.
Oikealla matala kumpu.

Ensimäinen kohtaus.

Antero Suurpää, Turunen, Keihäkkä ja muutamat Turun porvarit (istuvat vihannassa ruohikossa), Barbro ja Ebba (kantavat muutamasta vakasta ruokatavaroita eräälle litteälle paadelle).

ANTEEO S. Niinkuin äsken sanoin, hyvät ystäväni! onnellisia, iloisia uutisia saapuu tänne Ruotsista. Ehkä piankin saamme kuulla, että on rauha Tanskalaisten kanssa lopullisesti solmittu.

TURUNEN. Jumalalle olkoon kiitos näistä hyvistä sanomista! Kyllä onkin jo rauhattomuutta kestänyt tarpeesen asti ja päälle senkin! — Suolan hintakin on viimeisinä aikoina kohonnut niin tavattoman korkeaksi, ett’ei porvari eikä talonpoika jaksa sitä maksaa. Rauhan saatua kuihtunut kauppaliikkeemmekin tietysti pian taas vaurastuu entisellensä.

KEIHÄKKÄ. Turhaa, mitätöntä toivoa tuo kaikki! En usko noista ”hyvistä sanomista” sanaakaan!

ANTESO S. Miks’et usko?

KEIHÄKKÄ. Sentähden että maailmassa löytyy kolme asiaa, joihin en milloinkaan luota.

ANTERO S. Ja mitkä ne kolme ovat?

KEIHÄKKÄ. Svante herra, paha henki ja Tanskalaiset! Jos ensimainittu saa Lybeckiläiset puolellensa, niin jättää hän rauhan pahalle hengelle ja antaa selkään Tanskalaisille!

ANTEBO S. Älä soimaa valtion-hoitajaa! Siitä saat minun vihamiehekses!

TURUNEN. Samaten myös minun! — Jos hän vaan voisi antaa Tanskalaisille selkään, niin olis’kin se seikka kaikista parhain!

BARBRO (Ebballe.) No tyttö-raiska! mikä sinua riivaa? Mitä sinä teet? Oletko oppinut laskemaan kananpaistit pöydälle sillä tavoin, että makuisimmat reiskappaleet putoavat kalavatiin? — Mitä sinun tarvitsee kuunnella miesten puhetta? Onko sinun Tanskalaisten kanssa tekemistä? — Voi minun päiviäni! Etkö nytkin laskenut juustolautasta voiastiaan!

EBBA. Mutta armas täti...

BARBRO (Keskeyttäin.) Armas täti!... Anna minulle tuolta vakkasesta pullo Espanjan viinaa! — Sopii panna se tuohon kalavadin viereen.

EBBA (Antaa Barbrolle muutaman pullon.)

BARBRO. Kaikki maailman ja hengen ihmiset! Onko tuo nyt Espanjan viinaa? Eikö se ole Saksan olutta? — Mitä sinä ajattelet, tyttö?

EBBA. Mitä ajattelinkaan? — Ehkä ajattelin aamuista käymistämme kirkossa. Kuinka ihanasti pyhän Katarinan messu kaikui kuorien kaarroksissa!

BARBRO (Uhaten Ebbaa sormellansa.) Sitäkös ajattelit, kaunis valehtelijani! — Etkös tiedä, kuinka suuren synnin teet valhetta puhaessas?

EBBA. En valhetellut, sit’en tehnyt! Mutta totta todella en itsekään varmaan muista, mitä äsken ajattelin...

ANTEEO S. Eikö sinulla, sisar-kulta, jo ole ruoka valmisna?

BARBRO. On maari. Tulkaatte vaan syömään!

ANTEBO S. Niin käykäämme siis aterialle ja sitte maljoihin! (Menevät aterioitsemaan.) Tänäpänä on vaimo-vainajani sekä syntymä- että nimipäivä. Eläissänsä oleskeli hän mielellänsä tässä ihanassa puistossa... Siitä syystä käskin teidät tänne... Jaa ... jaa ... eriskummallisesti ajat vaihtelevat, ihmiset vaihtelevat. Toinen kukoistaa, toinen lakastuu; se on maailman meno!

EBBA (Itsekseen.) Heillä on vaan soimauksia ja kirouksia Tanskalaisille! Nämät kiroukset polttavat kuin kyykäärmeen pistämät mun rintaani! (Menee ylös kummulle ja istuu erään puun taakse, kätkein silmänsä käsiinsä.)

ANTEBO S. Nyt juokaamme kunnon valtionhoitajan malja! Svante Stuuren malja!

TURUNEN ja PORVARIT. Eläköön Svante Stuure!

KEIHÄKKÄ. Minä puolestani juon sen rauhan maljan, jota Svante herra ei saa aikaan!

ANTEEO S. (Keihäkälle.) Pyydätkö aloittaa riitaa?

KEIHÄKKÄ. Älä suutu, veljeni Antero! Asiassa on monta haaraa ja
pilkan-laskijallakin on joskus suunvuoro.

TURUNEN. Sinun pitää juoman valtionhoitajan malja, jos tahdot olla ystävämme!

KEIHÄKKÄ. Niin olkoon menneeksi! Eihän tuo minua haittaa — eläköön vaan hänkin!

(Sven Suurpää tulee.)

Toinen kohtaus.

Edelliset ja Sven Suurpää.

ANTERO S. Terve tulemastas, Sven! Kauan olet viipynyt...

SVEN S. Suokaa anteeksi! Minua tapasi odottamattomia esteitä... Yht’äkkiä saapui luokseni sanansaattaja Wiipurista, päällikköni Erik Bjelken lähettämä. Hän käskee minua kiiruhtamaan sinne, sillä hän aikoo taas lähettää laivaston merelle, kun ei hierotusta rauhasta kuulu lopullista päätöstä.

KEIHÄKKÄ. Nytpä saatte kuulla, että oli totta, mitä askein sanoin! Keihäät taas käteen ja aurat nurkkaan!

TURUNEN. Siis uudestaan sota ja siitä seuraavat kaikkinaiset surmat, vahingot ja surkeudet! Maa on jo monessa paikoin hävitetty autioksi, pellot kylminä ja kansa köyhtynyt nälän tuskaan asti! Hyvä Jumala, kuinka kauan sinun hirmuista vitsaustas kestäneekään!

ANTERO S. Olkaa rauhoitetut! Ruotsista tänne viimeksi tulleet uutiset eivät vielä ole ehtineet Wiipurin linnan uljaan isännän luo.

SVEN S. Olisiko teillä todellakin joitakuita luotettavia rauhan tietoja?

ANTERO S. On toki. — Eilen tuli kirje valtioneuvostolta Tukholmassa Turun kaupungin raadille, että nyt on toivo joutuisasta ja kunniallisesta rauhasta suurempi kuin milloinkaan ennen. Kenties ovat rauhan artiklat jo tänä hetkenä molemmin puolin hyväksytyt! Maistelkaatte vaan, ystäväiseni, hyvissä mielin maljojanne! Rauhasta olen varma. (Kaikki juovat. Svenille.) Koska ai’ot lähteä?

SVEN S. Huomenna, — aamulla varhain...

ANTERO S. Niin kiiruusti. Sepä ikävä!

BARBRO. Jättäkää toki hetkeksi sodan puuhat ja käykää tätä kaunista puistoa ihailemaan!

ANTERO S. Siihen ehdoitukseen suostumme.

(Kaikki, paitsi Sven, menevät vasemmalle.)

Kolmas kohtaus.

Sven ja Ebba. Myöhemmin Rolf Jute ja Josua.

SVEN. Mihinkä lie Ebba mennyt? Minun täytyy välttämättömästi hänet kohdata kahdenkesken.

EBBA. (Itsekseen.)

Kuink’ ompi luonto tyyni kaikkialla,
Ja rauhallinen! Tuolla pilkoittaa
Kuin peili lahden pinta; purppuralla
Auringon sätehet sen rusoittaa.
Jo haavan lehdellekin toivottu
On suotu lepo, kauan kaivattu.
Mut sydän ihmisraukan raivoaa, —
Sen myrskyt vasta kuolo asettaa!

SVEN (Kiiruhtaa ylös kummulle.) Ebba!

EBBA (Säikähtää, nousee seisomaan.) Sven, sinäkö se oletkin! olit peljättää minut hengettömäksi! — (Antaa kättä Sven’ille ja käsi kädessä tulevat he sitte alas kummulta.)

SVEN. Taas olet murheellinen. Oi, armas Ebba, jospa voisin toimittaa sinulle edes yhden ilohetken, vaikkapa se tapahtuisikin kuumimman sydänvereni vuodattamalla! Mutta sitä en taida! Minulle on ainoastaan suotu tehdä sun kohtalosi yhä katkerammaksi! — Niin on armoton, julma sallimus sen määrännyt!

EBBA. Älä sano niin, Sven! — Usein olet sinä ollut minulle iloksi ja monesta hyvästä tulee minun sinua kiittää. Sinun jalomielisyytes minussa on ylläpitänyt uskon miehen kunnosta ja luottamuksen miehen lupauksiin.

SVEN. Sen pahempi! Sen kautta olen syrjääntynyt yhä kauemmaksi elämäni rakkahimmista toiveista ja onneni tähti pakenee pakenemistaan yhä etäämmälle, niin etäälle, ett’en sitä ikänä voi saavuttaa. Haa! Julmistuneet lemmettäret tekevät minusta pilkkaa! — Sinun rakkauttas, Ebba, en taida koskaan saada! — Kummastuttava uskollisuutes tekee sen mahdottomaksi!

EBBA. Voiko uskollisuuskin olla kummastuttava?

(Rolf Jute on noussut kummulle. Hän kätkee itsensä puitten taakse.)

SVEN. Voipi tosin... Sinun uskollisuutes on kummastuttava! Tuota miestä, jolle viidentoista-vuotiaana tyttösenä lupasit rakkautesi, häntä lemmit yhä vielä, vaikka et ole häntä nähnyt etkä hänestä vihiäkään kuullut seitsemään vuoteen ja vaikka hän päällepäätteeksi on maamme vihollinen! Minä ihmettelen uskollisuuttasi yhtä paljon, kuin minä vihaan häntä!

EBBA (Innokkaasti.) Vaikka hän on maamme vihollinen, sanot sinä! Mitäs siitä, jos hän onkin! — Etkö tiedä, että rakkaus tasoittaa syvimmätkin syvyydet, jotka eroittavat vihan ja ystävyyden? — Ha! Ha! Mitä merkitsee kaikki maailman viha, verrattuna yhteen ainokaiseen lemmen kipenään, joka riehuu neitosen rinnassa? Kantakoot maailman mahtavat vihaa povessansa, sammuttakoot kansakunnat raivonsa määräämättömään veren tulvaan — loukkaamattomana niinkuin jumalatar Diana rientää rakkaus verisien ruusujen yli ja sen sovintoa saarnaavaa ääntä ei tukahuta sotatorvien pauhina — eikä tappelutantereella kaatuneitten ruumiit, ladottuina korkeampiin kukkuloihin kuin Alppein korkeimmat huiput, voi estää sen askeleita! — Sinä puhut rakkaudesta, vaan et ymmärrä rakkauden salaisuutta!

SVEN. Älä suutu minuun, Ebba!

EBBA. Mutta kuitenkin on mahdollista, ett’ei se mies, jolle vannoin rakkauteni, ajattele samoin kuin minä... Tuo onneton laulu: ”seitsemän vuotta lähettämättä vähintäkään sanomaa” — alkaa jo minunkin korvissani kaikua kolkolta! — Noniin! Jos hän on unhottanut valansa, niin ei hän ollutkaan sama jalo sankari, joksi häntä luulin! — En kuitenkaan epäile vielä... — Vasta kun tämä vuosi on joutunut loppuun, heitän toivoni...

SVEN. Ja sitte?

EBBA. Sitte pysyn vahvana, vakaana sinulle antamissa lupauksissani! —

(Josua tulee vasemmalta.)

JOSUA. Isäntäni tekee minun kauttani tiettäväksi, että hän vierainensa jo on menomatkalla. Hän pyysi teitä kiiruhtamaan ja käski minun panna ruokatavarat vakkaan ja sitte vakan kanssa yhdessä tulla jälestäpäin. (Hän laskee ruokatavarat vakkaan. Sven ja Ebba menevät.) Niin nyt loppuivat nämät kestit! Mutta on toisia parempia tulemassa, kun kerran juodaan noitten nuorten häitä! He näyttävät niin surullisen muotoisilta, mutta se sellainen suru tietysti tulee rakkauden ilosta. Peijakas, juonpa minäkin maljan heidän onneksensa!

(Menee vakkoinensa ja juo mennessänsä muutamasta pullosta.
Rolf Jute tulee alas kummulta.)

Neljäs kohtaus.

Rolf Jute (yksin).

ROLF JUTE. Taivaan pyhät! minä kiitän teitä, että on morsiameni minulle uskollinen, että hän vielä lempii minua!... Ah! —

(Hän vetäytyy syrjään. Ebba tulee.)

Viides kohtaus.

Rolf Jute ja Ebba.

EBBA. Mihin jätinkään tuon huivini? Todellakin — kiivas tätini ei suotta soimaa minua tyttö-raiskaksi ja hupsuksi, kun näin olen muistamaton! — (Löytää huivinsa paadelta ja aikoo mennä.)

ROLF JUTE. Ebba!

EBBA. Oi!

ROLF JUTE. Miksi säikähdyt minua?

(Tarjoo kätensä Ebballe.)

EBBA. Se siis ei ollutkaan sinun aavees! Rolf! Rolf!

{Juoksee Rolf Juten syliin.)

ROLF JUTE. Oi hetki autuaallinen! — Samoin kuin auringon noustessa kesäiset sumupilvet haihtuvat, niin haihtuvat nyt menneiden vuosien ikävyys sekä tuska, ja sanomaton ilo ja suloisuus täyttävät kaiken rintani! — Nojaudu, armahani, likemmäksi sydäntäni, oikein tunteakses, kuinka kovasti se sykkii! Ah! Ebbani! Nyt olet minun, minun ijankaikkisesti! Ei muu kuni kuolo voi meitä tästälähin eroittaa!

EBBA. Mutta, Rolf! miksi olet viipynyt, — viipynyt seitsemän vuotta? Kuule — seitsemän pitkää vuotta!

ROLF JUTE. Oi kultaseni! Enkö olisi sun luokses rientänyt, kiiruhtanut, jos mahdollista olisi ollut? Mutta tyly esivalta lähetti murehtivan ylkäs Indian kaukaisille maille ja siltä matkalta palasi hän takaisin vasta muutama kuukausi sitte. Mikä murheen aika! Sydämmeni oli musertua levottomuudesta, kun ajattelin: lieneekö morsian kaukana purjehtivalle, matkustavalle ritarillensa uskollinen?

EBBA. Eikö ritari tuntenut morsiamensa uskollista mieltä? Voisinko minä olla uskoton?

ROLF JUTE. (Suudellen Ebbaa.) Rakas kultaseni! Levottomuus on rakkauden sisar ja aika vihaa sekä rakkautta että uskollisuutta!

EBBA. Mutta kuitenkin on aika ollut ystävällinen sinua kohtaan. Minusta nähden olet aivan samanmuotoinen, kuin olit viimein erotessamme.

ROLF JUTE. Uskollisen lempesi silmät peittävät ajan matkaansaattamat muutokset. Oi rakas Ebbani! Myrskyistä ehdin mä vihdoin rauhansatamaan!

(Hän syleilee Ebbaa. Josuan ääni vasemmalla: ”Neiti Ebba!
Neiti Ebba!”)

EBBA. Minua kaivataan ja Josua käy minua jo etsimässä. (Huutaa vasemmalle.) Ole huoletta, Josua! Minä tulen kohta! (Rolf Jutelle.) Tule nyt kanssani, armahani! Isäni odottaa...

ROLF JUTE. En tällä kertaa taida tulla, vaikka kovasti on ikävä sinusta näin kohta erota!

EBBA. Miks’et tule?

ROLF JUTE. Syytä siihen en nyt ehdi selittää. Mutta ole minusta puhumatta siksi, että järkähtämättömän rakkautemme nimessä tulen sinua vaatimaan vaimokseni ja viemään sinut alttarin eteen, jossa pyhä kirkko on meidät yhdistävä katkaisemattomilla siteillä!

EBBA. Et toki kauan viivy?

ROLF JUTE. En. — Vaan jätä tuo huivisi minulle! Se on oleva lohdutukseni siksi, että sinut taas kohtaan.

EBBA. Se muistuttakoon sinua minusta! — Hyvästi, rakas Rolf!

ROLF JUTE. Hyvästi. — (Hän syleilee Ebbaa, joka sen jälkeen rientää pois vasemmalle. — Suutelee Ebban antamaa huivia.) Oi, kuinka on tämä huivikin minulle rakas, sillä siitä voin sanoa: se on hänen! Se onpi minulle kultaa kalliimpi, sillä se on peittänyt armahani ihanaisia kasvoja ja imeskellyt mehua, makeutta hänen kiemuroitsevista hiuksistansa!

(Otto Rud ja kaksi soturia tulee kummun takaa.
Ilma pimenee vähitellen.)

Kuudes kohtaus.

Rolf Jute ja Tulleet. Myöhemmin yksi upsieri ja kaksi soturia.

OTTO RUD. Tähän päättyköön tiedustelu-retkemme! Kauemmaksi emme uskalla mennä; — joku voisi meidät nähdä. Ritari Rolf! sinä joka tunnet nämät seudut, mikä on miettees? Ryntäämmekö kaupunkiin maitse vai meritse?

ROLF JUTE. Muistakaa, että Turun linna vartioitsee Aurajoen suuta!

OTTO RUD. Piru sen linnan periköön! — Entäs jos laskisimme väkemme maalle tähän rantaan? Onko pitkäkin matka tästä kaupunkiin?

ROLF JUTE. En sitä sylelleen taida määrätä, mutta lyhyesti sanoen: se ei ole aivan pitkä.

[Salama leimahtaa ja ukkonen jyrähtää etäällä.)

OTTO RUD. Haa!... Kiitos ja ylistys suojelija-pyhälleni, pyhälle Yrjölle! — Taivas pimenee, sieltä syntyy myrsky! Venheillämme ja pienemmillä haaksillamme voimme yön pimeydessä hiipiä linnan sivutse sisälle kaupunkiin! — (Koroittaa kätensä taivasta kohden.) Te synkät pilvet! nouskaa korkeammalle taivaan kannelle ja peittäkää tämä maailma nokimustalla vaipalla! — Te salamat! leimutkaa! Leimutkaa iloisesti kuin kokkovalkeat! — mutta lymytkää pimeässä kätkyessänne silloin, koska purjehdimme linnan ohitse!

ROLF JUTE. Minkä onnen kohtalon ai’otte kaupungille, jos tuumanne onnistuu?

OTTO RUD. Miksi sitä kysyt? Ha! ha! ha! Se onkin sääli, joka loistaa silmissäs! Aina siitä ajasta asti, kun palvelit linnan väessä Maunu Frillen komannon alla, lemmit sinä — luulen ma — tuota kurjaa Turun kaupunkia. Kenties on sulla joku sydänhempukkakin täällä? Sankt Olavi! minä vannon, että hupilaisekseni otan tuon sinisilmän myötäni Borgholman linnaan!

ROLF JUTE. (Tarttuu miekkansa kahvaan.) Herra ritari! Kavahtakaa, ett’ei pilkkanne koskisi omaan nilkkaanne!

OTTO RUD. Ha! ha! ha! Joko suutuit! Siis arvasin suorastaan oikein!

ROLF JUTE. Vastatkaa kysymykseeni! — Minä vaadin saada tiedon siitä, kuinka ai’otte kohdella kaupunkia ja sen asukkaita?

OTTO RUD. Sinulle olen siihen vastauksen antava, vaikka olikin kysymykses hyvin röyhkeä. (Taas iskee tulta ja pitkänen käy.) Luonnon voimille ma tahdon toimittaa myötä-sointoisuutta! Nuotiot minä viritän kirkkaammat kuin salamoiden kiemuroitsevat soitot! Siis tulta, tulta!
— Ukkosen jyskeen teen mitättömäksi vaskitorvien ulinalla ja rumpujen paukkinalla, — ja tähän toimittamaani soitantoon yhdistykööt lopuksi vielä kuolevaisten valitushuudot! — Näin ankarasti rankaisen tätä uppiniskaista kaupunkia ja sen asukkaita!

ROLF JUTE. Vaan minä en suostu tähän julmuuteen enkä myönnä, että pyhää Dannebrogia tahrataan viattomain verellä!

OTTO RUD. (Pilkalla.) Sinä et suostu! ... sinä et myönnä!

ROLF JUTE. Sellainen menetys olisi Hannu kuninkaan tahtoa vastaan!

OTTO RUD. Sinulle kai liekin kuningas ilmoittanut tahtonsa!? —

ROLF JUTE. Minä tiedän, ett’ei hän ole verta himoava tyranni ja että hän vaatii meiltä säveliästä kohtelemista alamaisiansa kohtaan! — (Sitoo Ebban huivin kypärinsä ympäri.) Tämä valkoinen huivi on oleva minun sotamerkkini, ja sääli veljiämme Suomalaisia kohtaan olkoon tunnossamme! — Rahalunnaat vaadimme kaupungin asujamilta, se on kohtuullista! — mutta inhoittavaa, pakanallista olisi miekkamme saastuttaminen rauhallisten porvarien veressä!

OTTO RUD. Haa! Sinä niskoittelet päällikköäsi vastaan! (Puhaltaa pilliin. Eräs upsieri ja kaksi soturia tulee. Upsierille.) Ota ritari Rolf vangiksi! Jos hän tekee vastarintaa, niin pistäkööt soturit hänet keihäällänsä heti paikalla kuoliaaksi! (Rolf Jutelle.) Pääset tällä kertaa halvasta hinnasta. Muutaman päivän vankeus olkoon sinulle muistutuksena siitä nöyryydestä, jota olet velvollinen osoittamaan päälliköllesi! Mutta varo itseäs täst’edes!

UPSIERI. Herra ritari! antakaa minulle miekkanne!

ROLF JUTE. (Itsekseen.) Koko armeijan yhdistetty voima ei riitä pidättämään minua tätä yötä vankeudessa! —

(Hän jättää miekkansa upsierille ja menee. Upsieri ja
soturit seuraavat häntä.)