KUOLO JA KUKAT.

Tuli tuoni kukan luokse,
Kalma luokse kaunokaisen,
Kuiskas kevähän kukalle,
Nurmen ensi nuppuselle:
”Kuole pois jo, kukkaseni,
Nuku, nurmen hento lapsi! —
Kaunis elost’ on erota,
Kalman tulla kaatamaksi
Piennä, nuorna, puhtoisena,
Saastatonna, tahratonna”.

Ei kevähän nuori nuppu,
Taimi pieni taivahainen,
Tuonen tuumia pahonut,
Kalman ääntä kammoellut:
Nuorna, puhtoisna nukahti.
Hymy huulilla erosi
Onnellisna, autuasna.

Tuli tuoni kukan luokse,
Kalma luokse kaunokaisen,
Kuiski kesän kukkaselle
Suven armahan ajalla,
Keskikesän vallitessa:
”Kuole pois, ihana kukka,
Uuvu jo unehen, rukka! —
Teen, oi, seppelen sinusta,
Ikiloistavan, ihanan,
Taivon Taaton kunniaksi,
Taaton ikuisen iloksi”.

Suostunut ei suosiolla
Tuohon oisi tuore kukka:
Kesä hurmaten hymysi,
Ihanana ilma loisti, —
Onhan suloja suvella,
Elo keveä kesällä —
Mutta surmahan surulla,
Kaihomiellä katkeralla
Täytyi suistua suloisen,
Kaatua pois kaunokaisen!

Tuon’ ei kuule kukan mieltä,
Sirpp’ ei ruohon rukousta!

Tuli tuoni kukan luokse,
Kalma luokse kaunokaisen,
Kuiski syksyn kukkaselle,
Huoliansa huokaavalle,
Vanhalle, vapisevalle:
”Vaivu pois jo vanha kukka,
Muutu mullaksi, murene! —
Ei elossa enää sulla
Lie ees virkoa vähäistä:
Teit jo heelmäsi, teräsi,
Vanhuuttaskin jo vapiset”.

”Vaan jos suostut suosiolla,
Taivut tahtooni halulla,
Vien sun ilmojen ylitse,
Tähtein välkkyväin välitse
Maassa uudessa asua,
Ihanammassa iloita!”

Vanhuskukka kuiskauksen
Kuuli vallan vasten mieltä:
Viel’ ei elosta erota,
Manan maille matkaella
Tahtonut ois ollenkana.
Maan viel’ uskoi mainioksi,
Tuonen tuumat joutaviksi
Tuonta uudesta olosta,
Ihanammasta ilosta, —
Nurkumiellä pois nukahti,
Kaihomielellä katosi —!