ERÄS TOUKOKUUN TUNNELMA.

(Suomussalmella katovuotena 1900).

Voi, lunta, voi, lunta yhäti,
Voi, lunta, vain taivas tuiskuvi;
Ja valkea vaippa se verhoo maan,
Kesän lintua, kukkaa ei kuulukaan.

Voi, surkeaa Suomussalmea!
On pettua leipänä lapsilla.
Ja leipää on kastettu kyynelin,
Mut sentään sydämin toivovin.

On toivottu kevähän koittoa
Ja valon ja lämmön voittoa.
Mut kevät se viipyvi, viipyy vaan,
Ja kyynelin kansa syö pettuaan.

Jo puoless’ on toivottu toukokuu,
Vaan kevähän keijut ne sala’uu,
Ja taivas se tuiskuvi, täys’ on maa
Vain lunta kylmää ja valkeaa...

Vain lunta kylmää ja valkeaa...
Ja kansa se vai’eten huokajaa.
Ja katse sen raukan on raukea
Ja kalman on kalpeus kasvoilla.

Oi, Herra, taivahan valtias,
Maan, ilmojen korkea kuningas,
Jo suhista kevään tuulten suo,
Jo kasvosi meihin käännä, luo!

Me olemme syntiset, syylliset,
Me olemme vääryyttä tehnehet,
Ja kätesi siksi niin raskaasti
Voi, meitä nyt, Herra, painavi.

Mut kuin itä lännestä siirrä jo
Pois syntimme, torju turmio!
Sua tahdomme jällehen palvella, —
Elä rankaise näljällä uudella!

Mut lunta, voi, lunta yhäti,
Voi, lunta vain taivas tuiskuvi!
Ja valkea vaippa se verhoo maan,
Kesän lintua, kukkaa ei kuulukaan.

12/5 1900.