RAIVAAJAN HUOKAUS ERÄMAASSA.

Muut sivistyksen keskustoissa
Suloista elää elämää,
Lemua tieteen, taiteen kukkain
Vapaasti saaden hengittää,
Mun henken’ ilmanvaihdon puuttehessa
Tääll’ erämaassa kuihtuu kaukaisessa.

Muut siell’ on, missä innoin nuorin
Mun maani nuori sydän lyö,
Miss’ suuret käyvät henkivirrat
Ja hedelmöi jo hengen työ, —
Mä erämaass’ oon, miss’ on kaikki hiljaa,
Miss’ yksin halla, tuoni niittää viljaa.

Vasarain kaikuu vankat iskut
Mun korvihini muualta, —
Hyv’ onkin takoa, kun raudat
Jo hehkuu tulikuumina!
Tääll’ erämaass’ on kylmää vielä rauta.
Jos taot, turhaa on se, — ei se auta!

Se turhaako? Se eikö auttais?
Sen auttaa täytyy, täytyvi!
Mut tuleen, ahjoon raudat ensin!
Ja ahjot valmiiks’ ensiksi!
Siis: ahjoja! — ens’ ehto on se sulle,
Mun kansalleni, paljon vaivatulle!

Voin toivon silmin nähdä ai’an
Sen sulle, kuollut erämaa,
Jo koittavan mä, jolloin riennot
Ihanat, uudet puhkeaa;
Sen ai’an, jolloin loistat lailla puiston
Ja erämaasta säilytät vain muiston.

Se aik’ on tuleva, —- vaan vielä
Laps’puolen elät elämää.
Viel’ ai’an suuret aatevirrat
Sua ehtineet ei elvyttää.
Sa vielä uinut unta sikeätä, —
Mut ai’an uuden toivoa en jätä!

Oi, Herra, anna ääni mulle,
Mi uinuvat vois herättää!
Pois ikävöis’ en, — työni kautta
Jos elpyis erämaa vain tää!
Oi, Herra, siunaa, siunaa heikon työtä
Ja voimaa anna poistamahan yötä!