Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    Saaren Lotta.

    Kuustoista vuotta ummelleen tät’ ennen
    Sylvester Saari nimipäivänään
    Sai lahjan puolisoltaan, joka mennen
    Pois, kiiruhti het’ toiseen elämään.

    Tää lahja, lapsukainen, toden totta
    Ol’ isän kallein aarre ainoinen;
    Ja hoidon huolekkaan sai pikku Lotta,
    Lapsesta nousi, sujui neitonen.

    Ol’ armas hän kuin aukeneva kukka,
    Kuin kuvustansa käyvä liljanen;
    Kaulalle valui kellertävä tukka,
    Silmistä loisti sini taivosen.

    Ja sydän hällä raitis, puhdas päilyi,
    Kuin lähde keskell’ lehdon varjokkaan;
    Siell’ onni, tyyni, rauhallisuus säilyi,
    Se kuvas kukkamaailmata vaan.

    Isännän nimi-, neidon synnyinpäivä
    Taas vuoden lopuss’ oli joutunut:
    Mon’, onnentoivotuksill’ ennättäivä,
    Ol’ Saarelaan jo vieraaks saapunut.

    Viel’ ajoi joku. Ihastus nous suuri,
    Kun sisään astui reipas maisteri,
    Porvoosta tullen muuttaimasta juuri,
    Näät, papin-Jannesta nyt Janne-papiksi.

    Ja lapsuutensa leikki-toverille
    Nyt pappi muistoks kauniin kirjan toi,
    Ja Lotta vieno vivaht’ enkelille,
    Kun lahjoittajaan katsehensa loi.

    Mut silloin säde silmäst’ iski silmään,
    Ja säpsähtipä sydän-parikin;
    He kumminkaan tuost’ eivät olleet millään,
    Vaan yhdistyivät toisten puheisin.

    Ja hauskast’ aika vieri. Vieraat lähti;
    Jäähyväisiks viel’ lasit kilisi.
    Kuu katseli ja kirkas ilta-tähti,
    Kun hevoset pois juosta vilisi.

    Samassa saapui muija; kumma nuttu
    Ja myssy rietas häll’ ol’ yllänsä.
    Se oli taikavehkeistänsä tuttu
    Noit’-Anni, kaukaa Korven töllistä.

    ”Hyv’ iltaa, Anni! Mitenkähän tietois
    Nyt lienee laita? tietyst’ ennellään!
    Täss’ apua! Pois, ett’et mua kietois!”
    Näin Saaren Lotta laski leikkiään.

    Siit’ akka ärtyi: ”kurjan kurjat aiat!
    Nyt kiljutaan vaan pois ja taasen pois!
    Juur kuin ois ruoste raiskannunna taiat!
    Nuor’ tyttö tekis parhain vait kun ois!

    Vierähti talost’ ennen viina-sarkka
    Mun vanhan sydämeni lämpimäks;
    Kouraani kirkas kilisevä markka,
    Ja käskemättä Anni tul’ ja läks!”

    Nyt lepytellen Lotta tarttui kiini
    Noit’-Annin käteen vanhaan, ryppyiseen:
    ”Heh, suuttumukses poistakoon tuo viini!”
    Ja Anni lauhtuikin taas ennelleen.

    ”Ah!” tokas Anni, ”tuoppas lasi toinen,
    Lapskulta, jotta siitä katsoisin
    Sun sulhos, onko nähdä tuo min-moinen,
    Sen, Kies’avita, äsken unhotin!”

    ”En tilkkaakaan! Voi jospa isä tietäis
    Sun täällä vehkeitäsi vellovan,
    Ei noitanahkas löylyänsä sietäis!”
    Näin Lotta lausui sanan ankaran.

    ”Noh, tulkoon piru, vieköön kaikki hornaan,
    Jos isäs noitaan kättään puututtaa!” —
    Nyt Anni kuiskutteli Lotan korvaan,
    Ja neiti hänt’ ei viitsi suututtaa.

    Noit’-Anni läksi. Lotta isän luoksi
    Kiiruhti ollen hiukan hämillään.
    Sylvester Saari kysyikin sen-vuoksi:
    ”Jokos nyt, lapsein, rupeet väsymään?”

    ”Niin! Kyökis’ äsken tuohon Noita-Annaan
    Mä suutuin, enkä kuullut lorujaan!”
    ”Vai niin, laps-kulta; kohta maata pannaan,
    Tään vuoden vihat poies — nukutaan.”

    Ja Lotta, hyvää yötä toivotellen,
    Jo kammariinsa oitis pyörähti;
    Mut’ un’ ei tullut silmään neitosellen,
    Sydämen kirkas lähde värehti.

    Noit-Anni’, höpsy, jaaritella joutaa!
    Mä taikuriks — hyi! Oikein häpeän!
    Mut saatanhan nuo kalat suotta noutaa!
    Ken silakkaa vois syödä seitsemän!

    Vaan vakuuttihan noita: Ihan varmaan
    Tän’ yönä sulhos peiliin ilmestyy!
    Miks Janne loi tuon silmäyksen armaan?
    Hän punastui — ah! Mikäs siihen syy?

    Voi, tuota Annin hirmu-lisäkettä,
    Kun vannoen hän kielsi ett’ei sais
    Ees pisaraakaan maistaa sitten vettä,
    Vaikk’ kieli suussa ristiin halkeais!

    Vaan mitäs, jos het’ ilmestyiskin Janne!
    Ei! Mutta miks’ei! Tuo on mahdoton!
    Voi, hyvä Luoja, ethän pahaks panne!
    Mä tyttö raukka olen onneton!”

    Näin kiusausta karkoittaa hän koitti,
    Jonk’ korvaan hälle laski kieli kyyn.
    Ol’ Evan lapsi hänkin — käärme voitti,
    Ja Lotta ryhtyi puuhun kiellettyyn.

    Hän silakkaa nyt seitsemäisen söikin
    Het’ ahnehesti päineen, pyrstöineen. —
    Sydämen kirkkaan lähteen tunto löikin
    Sekaisin mustaks pohja-ruupuineen.

    Hän pöydälle nyt peilin asetteli,
    Kaks lamppua sen eteen loistavaa.
    Viel’ lahja kirjaa kaunist’ ihaeli,
    Sisäänkin tahtoi hiukan vilahtaa.

    ”Voi!” äänsi hän. Siit’ aukeis kuva hälle
    Its’ elon Herran ristiinnaulitun.
    Juurelle ristin äkkäs luitten päälle
    Pääkallon, kuolon merkiks kuvatun.

    Pois kirjan pisti. Peiliänsä kohti
    Kauhistuneena alkoi kääntyä;
    Töin tuskin enään hengittääkään tohti; —
    Hän janost’ oli myöskin nääntyä.

    Ja mietteet mustat, tuskalliset, tummat,
    Hän aivoissansa tunsi vyöryvän,
    Hän öiset haamut kauhistavat, kummat,
    Ylt’ ympärinsä luuli hiipivän.

    Kun sairas kärsii tuskaa polttavinta,
    Se nukahtaapi joskus hetkeksi:
    Niin raukes tuokioksi Lotan rinta.
    Unetar nopsa silmät ummisti.

    Luuranko julma peilihin nyt karkas —
    Mut ristiinnaulittu pääs etehen. —
    Ja Lotta huimas käsillään ja parkas:
    ”Oi. Jesus auta! minne joutunen!

    Syvyyden liekin onneton laps luuli
    Jo kohinalla raivoon syttyneen.
    Sylvester Saari hätähuudon kuuli,
    Murs’ oven pirstoiks’ into-voimineen.

    Ja siin’ ol’ lamput rikki lattialla,
    Ja Lotta kaatuneena tuoliltaan;
    Mut öljy kiehuin paloi paukkinalla,
    Valmisna kaikki tuhkaks muuttamaan.

    Ja liekin keskelt’ isä lapsens kaappas,
    Pois repi puvun ilmi-tulisen.
    Vuoteesta peitot kallihit jo raappas,
    Löi tukehduksiin lieskat öljyjen.

    Mut Lotta oli saanut suuret vammat,
    Hän tainnoksissa vietiin vuoteellen.
    Ja kivut kiihtyi aina ankarammat,
    Hän ristiin rastiin puhui houraten.

    Ja isä, lääkäriä odotellen,
    Veslasin lapsen kuivaan suuhun toi,
    Sen riemastuin ja suurest’ ihastellen
    Viimeiseen pisaraan jo sairas joi!

    Ja Lotta tointui, virkistyi, ja — saipas
    Taas isä kuulla lapsens äänenkin —
    Hän Janne-pappia het’ siltään kaipas;
    Ja yösydännä pappi noudettiin.

    ”Tuo armas sairas minut ensikerran
    On papilliseen toimeen pyytänyt!”
    Hän mietti, seisten, kuin ois voima Herran
    Läp’ ydinten ja luitten iskenyt.

    ”No, jääkää rauhaan!” sanoi isä, luullen
    Sairaalla jotain salaist’ olevan.
    ”Ei!” virkkoi sairas, ”molempien kuullen
    Mä rikokseni julki tunnustan.”

    Hän kertoi kaikki. Välin hieman esti
    Pien’ nyhkäys vaan soivan äänensä.
    Silmässä kyynel kiilsi suloisesti,
    Sydämen lähde alkoi selvitä.

    Lopuks hän lausui, ojentaen kättään:
    ”Teilt’, armahimpan’, pyydän anteeksi”!
    Lotanpa sormeen, hänen tietämättään,
    Papilta sormus silloin suikahti!

    Ja pappi näin: ”Sult’ isä, siunausta
    Mä pyydän. Lapses olen kihlannut”!
    ”No, Herran nimeen! Jos vaan Tuoni musta Manalan
    hälle ei lie aukaissut!”

    Avulla Luojan! lääkkeet, nuoruus, lempi
    Sai terveeks neiden. Häätkin seuras jo!
    Tuo kaunis nainen, muita sävyisempi,
    On Janne-papin hurskas puoliso.