Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    Niitä näitä, runon päitä.

    Wiinatulvaa vastaan.

    Me raittihit miehet, me tehkäme pilkka!
    Me juokame viina nyt pois joka tilkka!
    Kun juopoille ei jää viinoa enään,
    He tyytyvät saatuhun — purppura-nenään!

    Pula.

    Äsken Wendla vietti häänsä,
    Sai kun saikin toisen päänsä;
    Pulass’ on nyt Wendla rukka:
    Kumpaan pannaan osto-tukka?

    Mik’ ihme.

    Mik’ ihme! Proosat runolliset
    Mikolt’ ei juokse milloinkaan,
    Päinvastoin runot proosalliset
    Ne valuu hältä virtanaan!

    Lahja lahjasta.

    Hanno armastellen pisti
    Maikin käteen kukkaset,
    Vastalahjaks kaunihisti
    Maikki antoi — rukkaset.

    Tuomaalta.

    Tuomas, ollen nuori miesi,
    Uskoi, tiesi:
    Enkeleitä kaikk’ on naiset.
    Naituansa sitten Tuomas Senkin
    huomas:
    Enkelit on kahdenlaiset.

    Karhujen etuoikeus.

    Karhuja tansittaa esivalt’ ei Suomessa anna,
    Karhut ne kuitenki saa miehiä tansittaa.

    Kasvanut ilo.

    Kun Matti syntyi maailmaan,
    Niin isä, äiti naurahteli;
    Kun Matti muutti Manalaan,
    Jo koko kylä riemueli.

    Hautakirjoitus.

    Sivals taas tuo Tuonen miekka;
    Kaatui multaan kirjaniekka.
    Hän, jos kuka elämässään,
    Tunsi kaikki neljä ässää.

    Werraton autuus.

    ”Miekkoset nuo kukat,” näin pakis ylkänä lemmekäs Kalle Liisa,
    ”Kaatua kuolla he saa, sulo, sun kenkies alle!”
    Tottapa Kalle Liisansa nyt lie sanomattoman autuas vallan,
    Elää, kuolla kun saa sulo tohvelin alla!

    Pysyvää tahdon.

    ”Noin rumako sun kihlattus?”
    Mon’ irvistellen kysyy.
    ”Niin; kosk’ei pysy kauneus,
    Waan rumuus aina pysyy!”

    Paha maailma.

    ”On tosiaan tämä maailma paha,
    Tääll’ omaisuus jaetaan ihan väärin!
    Köyhälle vaan joku vaskinen raha,
    Mut rikas markkoja saa satamäärin!” —
    Parrastaan pakis laiskuri Jussi,
    Kerjäten kulkien seljässä pussi.

    Komisarjus N—lle.

    Woi Komisarjus! voi miten kyntes on käyrät ja pitkät,
    Tottapa kuulunet siis ryösteleviin eläimiin!

    Mielen muutos.

    Herra Tölpe, näyttäin mieltään,
    Kehui, käytti kulturkieltään,
    Vannoi ennen hengestänsä
    Luopuvaan kuin kielestänsä.
    Sama herra museossa
    Äkkäs viinapurkin, jossa
    Wenyi vanha aasin kieli:
    Nytpä muuttui herran mieli —
    Huusi: ”voi jos luvan saisin.
    Tuosta kielen vaihettaisin!”

    Katso itseäs!

    Itseään saa syyttää Kyösti,
    Syllan sydämen kun ryösti;
    Hirmuist’ on vaan tietää, että
    Vaimo raukk’ on sydämettä.

    Säännölisyys kaikissa.

    Säännöllist’ elämää rakastan sekä tahdon mä viettää,
    Säännöllisyydenpä vuoks krouviss’ oon joka yö.

    Ravintolassa.

    Tääll’ yks täyttävi päätään, vatsaans’ ahmivi toinen —
    Puolue-kiihkoa hyi! moista en kärsiä voi!
    Ystävä-kullat! tehkäte kuin minä es’kuvan näytän:
    Vankasti täytän mä pään’, vankasti vatsani myös!

    Lalli.

    Miksi Lalli kirkko-aikanakin
    Viihtyy kapakassa?
    Siks kun siell’ on hällä jumalakin
    Palveltava — vatsa.

    Lymyillessä.

    Puutarkass’ kanssa lymyiltiin,
    Muut huus ja etsi — me vaan hymyiltiin!
    Mut Amor, ah — hän lymypaikan keksi —
    Livahti välillemme kolmanneksi!

    Mustasukkaisuutta.

    Iki vanhan lemmen lain
    Mukaan armast
    Pidän minä
    Enkelinä;
    Hän on — jos ma virkan vain —
    Pikku epäjumalain.

    Vaan kun Paavo hymy-suin
    Kerran kuiskas ihastuin:
    ”Voi kuin kaunis
    On sun Aunis!”
    Kokonaan nyt kummastuin,
    Puolittain myös vihastuin.