III.

Kesä riensi rientämistänsä eteenpäin ja syksy alkoi jo lähestyä.
Ruispellot vaalenivat ja leikkuu aika oli käsissä. Raikkailta kuului
talkooväen kiihoitushuudot Heikkilän pellolta ja heleältä kajahteli
nauru, koska joku oli ehtinyt kiertää saareen toisensa. Tämän jälkeen
alkoi varstan kolke kuulua riihestä, ja mitä ei syksyn ajalla arveltu
ennätettävän puida, pantiin suuriin aumoihin talven ajaksi. Näin
korjattiin vähitellen syksyn varrella koko vuositulo. Jopa lähestyi
”kissaviikko,” jota niin moni palkollinen sydämmen hartaudella
ikävöitsee. Tämä on palvelusväen makian leivän aika, jonka he
tavallisesti viettävät joutilaisuudessa ja huveissa, ja jolloin loputkin
rahat, mitkä vielä ovat sattuneet jäämään vuoden palkasta yli,
menetetään.

Muuttopäivänä seisoi Mikkokin Heikkilän tuvan permannolla kirves olalla,
pääsinkaakku kainalossa ja vuoden palkka lakkarissa. Näillä hän nyt
läksi alottamaan omaa elämätänsä. Raskaalta tuntui Mikosta jättää talo,
jossa häntä aina oli kohdeltu ystävällisesti ja jossa hän pienestä
pojasta saakka oli palvellut itsensä mieheksi. Ottaessaan jäähyväiset
emännältä vierivät kyyneleet alas hänen poskiltansa. Isäntä seisoi tuvan
portailla ja katseli kuinka nelivuotias varsa iloisesti tepasteli
pihassa. Mikko astui ulos tuvasta.

— Hyvästi nyt isäntä. Kiitoksia kaikesta, sanoi hän, tarttuen isännän
käteen.

— Hyvästi, hyvästi! Onnea yrityksellesi, ja jos joskus hätä sinua kovin
ahdistaa, niin tiedät että olen valmis auttamaan.

Mikko oli jo ennättänyt pihan portille, kun varsa huomattuaan hänet
hirnahti ja alkoi juosta Mikon perässä, sillä hän oli aina kohdellut
hevoisia lempeästi ja ruokkinut niitä kunnollisesti.

Isäntä kutsui Mikon takasin. — Koska sinä nyt tulet omaksesi, tarvitset
sinä kaiketi hevoisenkin. Tuon varsan voit jo ensi kesänä valjastaa
atran eteen, ja koska olet palvellut minua uskollisesti, myön sen
sinulle puolesta siitä hinnasta, minkä muilta ottaisin.

Mikko maksoi rahat ja lähti nyt, talutellen varsaansa, astumaan
Lepäslahteen päin. Täällä otettiin häntä vastaan hiljaisella ja
teeskentelemättömällä ilolla. Katri seisoi jo pihassa häntä odottamassa.
Tervehdittyänsä ensin sulhaistansa, alkoi hän silitellä varsaa ja luoden
Mikkoon silmäyksen, joka puhui paljon ja jonka te, jotka rakastatte,
kyllä ymmärrätte, talutti hän varsan talliin ja viskasi sen eteen
runsaasti heiniä.

— Vai jo sinä nyt edes pääsit viikoksikin lepäämään, virkkoi Kaisa
muori Mikolle, joka sillä aikaa oli käynyt pirttiin ja tervehtinyt
tulevaisia heimolaisiansa.

— Lepäämäänkö? Huomisaamuna aijon jo lähteä Ristikorpeen. Onhan minulla
yöt ja pyhäpäivät levätä.

Katri, joka oli tullut sisään viimeisiä sanoja lausuttaissa, puristi
hänen kättänsä.

— Tee niin poikaseni, lausui Kasper. Meikäläisillä ei ole koskaan vara
pitää joutopäiviä.

Illemmalla alkoi Mikko varustaa itseänsä valmiiksi lähtemään aamulla
varahin. Katri täytti hänelle tuohisen kontin eväällä. Itse rupesi hän
varustamaan mukaansa ansoja teeriä ja jäneksiä varten. Kun nämät toimet
olivat tehty ja illallinen syöty, kävivät kaikki levolle.

Aamulla varahin, kuin kukko lauloi ensimmäistä kertaa, nousi Mikko
vuoteeltaan ja heitti olallensa kontin. Sitten kääri hän kokoon
lammasnahkaisen turkin, jonka myöskin sitoi olallensa. Toiseen käteensä
otti hän kirveen, toiseen lapion, jonka varressa riippui sangastansa
pieni pata ja valmistetut ansat. Näin varustettuna alkoi hän astua
Risti-korpeen päin.

Matka Risti-korpeen oli kolme pitkää virstaa. Sinne johti ainoastaan
kaitainen, koleinen, polku, jota myöten Lepäslahden vähäinen karja kulki
laitumelle. Mikko oli päättänyt viettää, kumminkin alussa, yötkin
korvessa, sillä kulkeminen edestakaisin näin pitkää matkaa olisi hänen
mielestänsä riistänyt suuren osan lyhyttä, syksyistä päivää. Maa oli jo
roudassa ja yöllä oli siihen satanut ensimmäinen lumikin.

Aurinko oli jo korennon korkeudella, kun Mikko ennätti määräpaikallensa.
Kirkasna nousi se ylös, ikäänkuin tahtoen antaa Mikolle kehoitusta ja
rohkeutta yrityksessänsä. Paikka, johon Mikko oli saapunut, oli hänen
aikeellensa erittäin sopiva. Tässä oli suurenlainen metsälampi, jonka
toisella rannalla oli kallio, toisella, vastakkaisella, kosteata
noromaata. Kalliolta jatkui maa sileänä, viemisenä, rantaan saakka.
Ulompana kalliosta alkoi ikivanha honkametsä, — Tuosta lammista saattaa
minulla olla hyvä turva hallaakin vastaan, sanoi hän itseksensä, ja
tälle paikalle päätti hän siis rakentaa pienoisen kotinsa.

Nyt ryhtyi hän rivakkaasti työhön. Heitettyään pois kontin ja turkit
olaitansa alkoi hän ensiksi kaivaa vieruun pientä holvia, juuri niin
tilavaa, että sopisi siellä makaamaan suojattuna tuulilta. Tämän kun oli
saanut tehneeksi, katkoi hän useoita kimppuja hienoja koivunvarpuja,
jotka kantoi holviin ja sai täten itsellensä niin pehmoisen makuu sijan,
kuin hän tällaisissa oloissa voi pyytääkin.

Tämän tehtyä rupesi hän suurukselle ja läksi sitten virittämään
ansojansa. Teeriparvia kahahteli metsässä lähellä lammin rantaa, ja
tuoreessa lumessa saattoi hän noronpuolella seurata metsäkanojen ja
muiden otusten jälkiä.

Kun nyt nämät puuhat, korvessa toimeentuloa varten, olivat lakanneet,
astui hän kirves olalla vakavilla askeleilla hongikkoon. Korpi alkoi
kajahdella kirveen iskuista. Tikat ja palokärjet lentelivät kirkuen
sinne tänne, ikäänkuin pannaksensa vastalauseen tällaista menettelöä
kohtaan heidän alueellansa. Ensimmäinen hirsi kaatui kovalla narinalla;
samoin toinen ja kolmaskin. Hirret karsi hän järjestänsä, heitti oksat
ja latvat metsään, kaatoi näiden sekaan myöskin juurimetsän, sillä hän
arveli, että, jos kevät tulee aikainen, saattavat ne jo palaa tou’on
teon aikana, joten hän helpolla vaivalla sai itsellensä kasken.
Päivällisen aikana meni hän kaivamaansa holviin atrioitsemaan ja palasi
jälleen tämän tehtyä työhönsä. Kun ilta jo alkoi pimitä särki hän
tuulenkaatamasta, kuivasta, hongasta puita, jotka kantoi holvin suulle.
Näistä teki hän aika nuotion, söi sitten illallisensa ja nukkui, turkit
peitteenä, sikeään uneen.

Ensimmäinen työ aamulla herättyänsä oli ansojen tarkastaminen. Suureksi
iloksensa eivät nämät olleetkaan tyhjinä. Tuossa makasi jänes sääret
suorana, tuossa teeri siivet levällä. Nämät kantoi hän holviinsa ja
rupesi varustamaan keittoa siltä varalta, että sitä olisi koko päiväksi.
Tosin ei hänellä ollut muuta ryytiä panna sekaan kuin mukaan otettu
suola, mutta ruokansa oli kumminkin lämmintä, sekä tuoresta, ja nälkä
teki sen erinomattain maukkaaksi. Sitten jatkoi hän taas varsinaista
työtänsä.

Viikko loppui ja lauantai ilta oli käsissä. Mikko kätki nyt muut
tavaransa holviin ja läksi konttinensa astumaan Lepäslahteen päin.

— No, terve tultuasi. Kuinka työ luistaa? kysyi Kasper, kun Mikko oli
päässyt pirttiin.

— Aina hiljaa. Saunahirret olen jo kaatanut, mutta pelkään että, jos
lunta alkaa tulla runsaammalta, ne peittyvät lumeen.

— Minä lähden nousevalla viikolla kanssasi, sanoi Nehemias. Tehdään
sauna ensisti. Olenpa jo ennenkin ollut salvumiehenä.

— Minä lähden myöskin, lausui Katri. Ehkä saattaisi teille minustakin
olla jotakin apua, jos ei muussa niin ruoanlaitoksessa.

Maanantai-aamuna valjastettiin hevonen ja kaikki kolme istuivat rekeen.
Lunta oli jo satanut niin runsaalta että puupohja reki luisti koleisella
polullakin. Paikalle päästyä tarkastettiin ensin ansat. Katri rupesi
valmistamaan atriata sillä välin, kun miehet ajoivat hirsiä kasaan sille
paikalle, mihin sauna piti rakennettaman. Kun ruumiin tarpeet olivat
tyydytetyt, otti Katri kopan, jossa oli tuotu heiniä hevoista varten,
kaatoi heinät lumelle, heitti kopan selkäänsä ja ottaen lapion käteensä,
läksi astumaan metsään päin.

— Mihinkä nyt aijot mennä? kysyi Mikko.

— Sammaleesen, vastasi Katri. Kun lunta tulee vahvemmalta, mistä
silloin luulette saavanne sammalia rakennuksiin?

Tosiaankin. Tuopa ei johtunut minun mieleeni, sanoi Mikko.

Kun ilta oli käsissä, oli miehillä jo melkoinen hirsikasa koossa ja
Katrilla suuri läjä sammalia. Katri lähetettiin hevoisen kanssa kotia,
sillä välipuhella että hän taas neljän päivän perästä päivänä toisi hevoisen
miesten käytettäväksi korpeen. Nehemias ja Mikko jäivät sinne. Nyt
alettiin rakentaa saunaa; yksi hirsikerta kohosi toisensa perään ja kun
Katri määrättynä tuli hevoisen kanssa, oli rakennus jo ehtinyt
milt’ei hänen päänsä tasalle. Viikko tämän jälkeen oli se kattoa ja
permantoa vailla.

Sillä välin kun Nehemias kuljetti kattotarpeita lähimmäisestä sahasta,
ryski Mikko taaskin hirsimetsässä tulevia rakennuksia varten. Kun
lautoja oli koolla niin paljon kuin varottiin tarvittavan, rupesi
Nehemias taaskin ajamaan hirsiä kasaan, sillä välin, kuin Mikko kaatoi
niitä. Joulua vietettiin Lepäslahdella, mutta pyhien perästä muutettiin
taas korpeen, niissä sauna nyt soi heille monta vertaa mukavamman
asumuksen kuin holvi tätä ennen.

Väsymättä puuhasivat miehet korvessa ja ennenkuin päiviä oli maassa,
olevat he myöskin ennättäneet rakentaa laajan pirtin ja sen perälle
kaksi kammaria. Myös hevoistalli ja navetta karsinan kanssa lampaita
varten olivat valmiina, molemmatkin yhdessä jaksossa metsän puolella
pirttiä.

Mikon sydän sykki sanomattomasta riemusta, kun hän nyt näki oman
kotinsa, josta niin kauvan oli uneksinut, toteutuneena. Nytpä päätti hän
myöskin että Katri, joka oli tuleva kodin sulostajaksi ja kolistajaksi,
ei myöskään saisi kauvan viivytellä sinne tulemistansa. Senpä vuoksi
kiiruhtikin hän Lepäslahteen ja pyysi että Katri nyt lähtisi pappilaan
kuulutuskirjan tekoon.

— Joko nyt jo? kysyi Katri, katsoen veitikkamaisesti Mikon silmiin,
mutta meni kumminkin pukemaan päällensä juhlavaatteet ja istui Mikon
rinnalle varsan rekeen.

Kolme viikkoa tämän perästä vihittiin nuori parikunta kirkossa. Häitä ei
pidetty sen suurempia, kuin että juotiin kahvea Lepäslahdessa, mutta
jokaisen sydän oli kumminkin täynnä riemua ja tulevaisuuden toiveita.

Seuraavana päivänä oli päätetty lähteä Ristikorpeen. Tällöin tapahtui
myöskin jako tavaroista. Nehemias oli jo aamulla täyttänyt suuren häkin
heinillä, Kaisa meni nyt navettaan ja talutti sieltä pihalle mullikan,
jonka sitoi heinälläkin perään. Sitten toi hän myöskin lampaan, vuohen
ja porsaan, jotka sidottuina jaloistansa nostettiin häkkiin. Tämän
perästä meni hän tupaan ja toi sieltä kopassa kanan ja kukkopojan ”että
edes tietäisitte koska ylösnousun aika on,” niinkuin hän sanoi. Kasper
kantoi muutaman kapan ohria, kauroja ja perunoita siemeniksi keväällä.
Nyt meni hän rannalla olevaan talaasen ja otti sieltä rysän ja verkon.
”Minä tiedän että Risti-lampi on kalainen ja että sinä nyt et jouda
valmistaan pyydyksiä; tässä on hiukka aluksi, että etten ihan
kalattomaksi jää,” sanoi hän. Kuormaan pantiin vielä Katrin vaatteet ja
rukki, ja nyt läksi Nehemias edeltäpäin sen kanssa Risti-korpeen. Mikko
ja Katri ajoivat varsalla perästä. Viljavat vedet valuivat Katrin
poskilta ottaen jäähyväiset vanhemmiltansa ja lapsuuden kodilta. Nyt hän
taas hymyili miehellensä istuen hänen rinnallansa.

— Millähän palkinnenkaan vaivasi, sanoi Mikko Nehemialle kun olivat
tulleet Risti-korpeen ja Nehemias jo oli valmis palaamaan takasin
Lepäslahdelle.

— Mitä joutavia, vastaisi Nehemias. Palkitse silloin kun voit. Etpähän
sinä sisareni kanssa muutakaan rikkautta saanut.

— Sainhan hänet itsensä ja siinä on mielestäni rikkautta kyllä, sanoi
Mikko, tarttuen Katrin käteen.

Seuraavana päivänä ajoi Mikko Heikkilään, jossa torpan kontrahti tehtiin
ja vierasten miesten läsnäollessa vahvistettiin. Sen mukaan saisi Mikko
pitää viisi vuotta torppaa ilman verotta. Sitten maksaisi hän vuosittain
kontrahdissa määrätyn veron ja torpan saisi hän pitää hallussansa niin
kauan, kuin hän ja hänen vaimonsa eläisivät.

Kotia tultua kävi hän taas kiivaasti käsiksi työhön. Heikkilän emäntä
oli pistänyt lähteissään hänen kouraansa mytyn pellavia. Katrin rukki
hyrisi samalla aikaa kuin Mikko puhdetöiksi teki auran ja ladan sekä
karhin. Näiden valmistuttua alkoi hän tehdä katiskata. Päivillä oli hän
taas ulkotöissä. Lumi oli jo melkoisesti sulanut noroltakin, jossa Mikko
nyt, repien ylös pajupensaat ja kannot, raivasi itsellensä niittyä,
jonka sitten aitasi, aluksi vihiaidalla. Risti-lammin rannat olivat jo
viikon aikaa olleet sulana ja haue’n kutu oli lähellä. Ontelosta
hongasta koversi hän purren, jolla vei ulos verkkonsa, rysänsä ja
katiskansa. Täältä otteli hän haukia ja kesemmällä myös lahnoja ja
ahveniakin juuri kuin aitastansa.

Kylvön aika tuli. Mikko sytytti kaskensa palamaan, kynti ohran ja kauran
siemenen maahan. Osan kaskea jätti hän perunamaaksi ja yhden osan
syksyllä kylvettäväksi rukiilla. Nyt rupesi hän myöskin rakentamaan
eloaittaa ja riihtä, jotka syksypuolella tulivatkin valmiiksi.