Produced by Matti Järvinen and Distributed Europe.

RUNOELMIA

Kirjoitti
A. Mäkinen.

Ensimmäisen kerran julkaistu 1912.

I.

ISÄNMAALLISIA Y. M.
RUNOELMIA.

Johan Ludvig Runeberg'in muisto.

(Hänen syntymänsä satavuotisjuhlana 1904.)

I.

Pohjolan hyisen hallan sydänmailla
Asuvi kansa köyhä, uuttera.
On luonnon herkkuhedelmiä vailla
Sen maa, ja sää on kolkko, ankara;
Mutt’ itse talven jäisen lumen alla
Piilevi oraspelto vehreä,
Ja karhu konnussansa nukkumalla
Odottaa valoisata kevättä.

Tää kansa kaatoi kasket, kynti pellot,
Viljeli ahovieret viljavat;
Salojen sydämissä karjankellot
Paimenten laulun kera kaikuvat.
Verkkonsa vesihin ja auran maahan
Upottaa uros uljas, sitkeä;
Lohenkin, koskenniskaan kuohuvahan
Nousevan, nostaa käsi väkevä.

Ja maasta mantuisesta nousi touko
Rehevä; kyntö, kylvö laihon loi:
Ja kau’as takamaille metsän kouko
Pakeni, kun paimentorvi soi.
Ain’ edemmäksi salon sydämehen
Siirtyvi viljelyksen vihannuus;
Miss’ äsken kulki karhu konnullehen,
Siin’ on nyt hakattuna mökki uus’.

Näin vuosisadat vierähti ja uudet
Ain’ astui suvut isäin jälkiä,
Mutt’ eivät rauhan töissä yksin suuret,
Vaan myöskin sodan verileikissä.
Se kansa, joka hijoi kirvehensä
Ja kaatoi hongat, metsän kuninkaat,
Ja keinollansa karhut poikinensa
Surmasi, vihaiset ja raivokkaat,

Se iski myöskin säilän säkenöivän
Syvälle vihollisen sydämeen,
Ja laulun mahti rohkas’ epäröivän,
Puhalsi liekin tulikipeneen!
Ja vihollinen verihinsä kaatui,
Tai sankarina maansa edestä
Sen puolustaja uljas — luut ne maatui,
Uus’ oras nousi urhon verestä.

II.

Uus’ vuosisata koitti, verirusko
Punasi kansat hirmuvalollaan,
Myös kansa Pohjolan se määrättihin
Liekkeihin sodan julman astumaan.
Tää kansa pieni monilukuista
Vastahan vihollista taisteli;
Sen hurme kuuma höyrys’ hangella
Ja kesän viljapellot kasteli.

Voi sydäntuskat, ahjo kärsimysten,
Kuink’ oli kuumaks’ sulle säädetty,
Kansani kallis! Tulen, hävitysten
Kautt’ eipä hätäs kau’aks häädetty,
Vaan, vaikka, uljas, sydänverelläsi
Itselles ostit maasi armahan,
Ja annoit alttarille elämäsi,
Astuen nimettömään tuskahan,

Niin sinun täytyi jättää vihollisen
Jalkoihin maasi, kotilietes pyhän,
Vaimon, lapsoset ja haudat isien,
Nuo lempes korkeamman uhrit syvän,
Ja työsi kaiken, hikes’, veres’ hinta,
Maan viljavan, sen kaikki hedelmät,
Ja kaikki, mit’ on maassa kallihinta,
Sen asees alttihiksi jättivät!

Ja sydämellä vertavuotavalla
Sankarijoukko kulki maastansa,
Taisteli, vuoti verta Uumajalla
Ja itki kohtaloa kansansa.
Sen näytti onni ikikadonnehen
Ja kärsimysten uhri katkera
Ollehen turha kansan taistellehen,
Jos kuitenkin sen täytyi hukkua.

III.

Oi, soikaa kelloset vapauden!
Oi, helkytä laulujen taikaa!
Kas, noussut päiv’ on riemullinen,
Oi, kallista uutta nyt aikaa!
On kansamme lahjana Luojaltaan,
Nyt saanunna takaisin maansa,
On laki ja oikeus ennallaan
Ja vapaana henkivi kansa!

Sen palkinnon sankaruutesi toi,
Näin Jumala johtavi meitä.
Ei turhaan vuotanut veresi, oi!
Siis käykäämme Jumalan teitä!
On kansamme kansojen joukossa,
Sill’ on oma valtio, usko —
Voi synkehin yöhytkin poistua,
Nousta kirkkahin aamurusko.

Ja urhot, jotk’ edestä isäinmaan
Näin kuolivat sankarimielin,
Ei heitä heitetty unhottumaan,
Vaan kantelon kultaisin kielin
Heill’ ikimuistoksi sytytettiin
Sydämihin taivahan hehkuva palo,
Mi lemmen liekkinä roihuvi niin,
Kuin Pohjolan valo.

IV.

Mutt’, oi, ken kannelta helkyttää
Niin ihmehen ihanaista?
Se sydänjuuria lämmittää,
Ja henkeä suomalaista
Taas uusi innostus nostattaa,
Kun kuulla saa urostöistä,
Joill’ urhot maatansa puolustaa,
Ja miehistä miekkavöistä.

Se poika kylmän on Pohjolan
Tää laulaja sulokieli,
Jonk’ ahjo tuntehen hehkuvan,
On isänmaallinen mieli.
Oi isänmaani, sa kallihin!
Kuink’ olit uupunut aivan,
Sun äidinkasvosi kyynelin
Oli uurtunut alla vaivan.

Mutt’ oi nyt taas niitä kirkasti
Uus’ ilo, hehkuva into,
Kuin morsian sielusi riemuitsi,
Ja rajusti sykkäili rinta.
Se poika, jok’ äitinsä, isänmaan,
Näin nostatti uinumasta,
Läpi aikakausien muistetaan
Sulolaulusta tenhovasta.

                                                  ⸻

Ja Johan Ludvig Runeberg
Se oli laulaja »maamme» —
Sinnes lämmin on sydänveri
Me kiitämme Jumalaamme
Siit’ armolahjasta taivahan,
Jonk’ antoi kansallemme,
Kun meille lahjoitti laulajan,
Johan Ludvig Runebergimme.

Julius Krohnin haudalla.

† 18 28/8 88.

I.

Myrskyisellä kevätsäällä nousi
Kukka maasta verin huuhdotusta,
Nousi ruusu kaunis valkolehti:
Terä täynnä taivon puhtautta,
Sielun suloutta silmä kirkas;
Lehtilöihin hienon hienoisihin
Kirjoitettun’ oli kieli kaunis —
Satumailma salattuna kieleen —
Ja sen helpehissä kiilsi kaste
Taivahasta, veres luomaneste,
Innostuksen tuima tuliahjo.
— Siten puhjennunna kukka armas,
Rajutuulten tuudittaman’ ollen,
Ujost’ aukeneepi auringolle,
Valon, elon ikikantajalle.
Silloin — katsos! kuni Memnon-patsas
Aurinkoisen ensi sätehestä
Helähtääpi ilo-soitantohon,
Sydämmestä ani hehkuvasta,
Niinpä ihmeruusun kieli aukes,
Sanat sulivat sen sulosuussa!

II.

Kansa kuuli ihastellen
Kuuli äidinkieltä,
Kuinka tunne tulkitsevi
Suomalaisen mieltä.

Ihanasti värähteli
Kansan laaja povi —
Kansanlapsell’ aukeneepi
Sivistyksen ovi.

Niinkuin nousee kevätsäällä
Kukkaa kaikellaista,
Niin nyt nousee kansassamme
Orast’ ihanaista.

III.

Silloin — kesken toimiansa —
Kuni kautta loihdun —
Sortui, jätti kädestänsä
Valistuksen soihdun.

Viel’ ei lehti kellastunut
Syksyn satehissa,
Viel’ ei kukka kuihtunut, kun
On jo katehissa.

Niinkuin taittui tuores tammi,
Myrskyn ruhtaisema,
Niin se murtui elämäsi,
Kuollon katkaisema.

Surren seisoo Suomi haudallas,
Niinkuin omaa lasta surren äiti,
Niinkuin veljeä ja ystävää,
Niinkuin isää itkee koko kansa,
Kaivatessa Julius Krohniansa.

Julian haudalla.

»Julia, nukkuos haudassas’ —
Kukka sen turvetta peittää —
Kukkanen, taitettu varrestas,
Kun sinut hennoisi heittää
Kuollon varjohon tummenevaan,
Tuonen virtahan vaahtoavaan,
Henkien himmihin yöhön!»

»Julia, nukkuos rauhassa:
Elämän surujen paino,
Myrskyn ja taistelun riehunta,
Maailman viha ja vaino
Ei sinun untasi häiritse —
Äitisi kaipaus-kyynele
Hiljaa hautasi kastaa.»

»Nukkuos, kunnekka nouset taas:
Kuoleman kahlehet laukee —
Elämää, nuoruutt’ uhkuva uus’
Kukkanen kuvusta aukee:
Jesuksen kirkkaus kasvoissas,
Morsius-seppele kulmillas,
Kiiruhdat Karitsan häihin!»

Hämäläisille.

(Lippulahjan johdosta).

Oi, uljas nuoriso Hämeen maan!
Mitä Tyrtaios sotalauluillaan,
Mitä Petöfi aikaan sai,
Sen tehköön lippu, min immet loi,
Ja lemmen voima, mi voittaa voi,
Mikä voittaa kuollossai!

Vaan lippu merkki on taistelon,
Ja kellä rinnassa sydän on
Hän lippuhun katsahtaa
Ja kaikki voimansa ponnistaa,
Kun veren viimeisen vuodattaa
Hän lipun juurella saa.

Siis taisteluun tämä lippu vie
Ja, vaikk’ei polkumme veritie,
Se tuima taistelu on,
Mi aina voimia jännittää,
Ja työtä, tarmoa kestävää:
Siis ollos horjumaton!

Ja sehän oikeet’ on elämää,
Miss’ aate aattehen synnyttää
Ja alati taistellaan:
Ja mitäs siitä, jos uhrataan
Tää elo, jos vaan kuollessaan
On varmana voitostaan.

Jos kerran elää ja kuolla saa
Ja työtä tehdä ja rakastaa
Ja vielä on isäinmaa:
Mit’ oisi onnea suurempaa
Maan lapsen halvan saavuttaa!
Oi Suomi, Synnyinmaa!

Siis työhön, veikkoset, lippu tää,
Kuin verikirjoitus yhdistää
Näin voimat ja virkahtaa:
Ken kurja pettäen horjahtaa,
Sen immet inholla kiroaa,
Ja koko synnyinmaa.

Henrik Vergeland.

(Hänen kuvapatsaansa juurella, v. 1885).

Sa suureks olit syntynyt
Ja suuri henkes särki
Kaikk’ ajan ahtaat sitehet:
Otsalles ikijärki
Soi neron valta seppeleen;
Kun silmäs salamoitsi,
Maailmat uudet kangasti:
Ne laulu esiin loitsi!

Syvältä sielus ounasti
Ikuisen kauneuden
Rajattomassa meressä,
Ja hengen puhtauden
Rajoissa riemun kukkasmaa
Ol’ aavalt’ auki Sulle,
Kuin armo aava taivahan
Jumalan valitulle.

Maa myöskin — halpa ainiaan.
Suurt’ ei voi arvostella,
Se tuskin heidän hautojaan
Uskaltaa kaunistella —
Sull’ antoi paikan kunnian —
Rivissä sotarinnan,
Sait taistelussa sortua
Takeeksi voiton hinnan.

Epaminondas kuollessaan
Julisti päivää voiton —
Niin, Vergeland, Sa Norjanmaan
Kultaisen aamukoiton
Valossa läksit Tuonelaan,
Työn tehtyäsi suuren;
Sa johdit kansas sydämmeen
Sivistyskukan juuren.

Kukoistakoon nyt otsallas
Laakeri kansan suoma —
Se sull’ on ollut kehdostas,
Jumalan neroluoma!
Nyt tulta silmäs iskeköön,
Ja ounastelkoon mieli
Sydämess’ oman kansasi
Ja kaikukoon sen kieli!

Kaatuneitten haudalla.

(Hakaniemen mellakan johdosta 19 5/8 06).

Voi, huutoa, huutoa hirmuista,
Mi nousevi taivahalle!
Se nousevi katujen hiekasta
Ja kertovi Jumalalle:
Oi, veljyt surmasi veljensä
Nyt tuimassa taistelussa,
Ja vuosi hurmetta lämmintä,
Kuin sydämest’ avatusta!

Oi, verta nuoruuden innokkaan,
Jok’ uhrasi elämänsä
Ja kaikki turvaksi isänmaan
Ja jättävi jälkehensä
Tuon muiston murheisen, kirkkahan
Ja tunnuksen jalomielen —
Sen satavuosihin kaikuvan,
Kuin kautta kaatuvan kielen:

»Edespäin! uskollisesti vain
Te täyttäkää velvollisuus!»
— Tää olkohon, Suomeni kallis, ain’
Sun poikasi uskollisuus
Sun suuren kunnias perintö,
Jonk isä lapselle antaa,
Ja sukupolvien pyrintö
Se kilpi kirkasna kantaa.

Oi, Suomi, kallihin isänmaa,
Nyt itket haudalla verta.
Sua veljesmurha se kauhistaa:
Josp’ ois’ se viimeinen kerta!
Sun äidinkasvosi synkistyy,
Ja itkee taivas ja kansa —
Ken on se hirmuinen verikyy,
Mi vainovi vanhintansa?

Vaan kenen rinnassa sykkivä
On lämmin ihmisen sydän,
Hän isänmaatansa säälivä,
Nyt vannokoon valan pyhän:
Tään kansan, maan, jok’ ihmisen
Ain’ oikeutt’ edistellä,
Ei konsa sallia rikoksen
Sen veljiä veristellä.

Oi Herra, kansojen kaitsija,
Ann’ anteeks’ syntimme meille
Ja vielä kansaamme armahda
Ja johda tahtosi teille!
Ann’ anteeks’ uskosta luopumus,
Luo sydän uusi ja mieli
Ja nöyrä usko ja katumus
ja kiitost’ uhkuva kieli.

Greeta Haapasalo.

Saulin sielun langennehen
Pimeys kun peitteli,
David soitti kanneltansa:
Pahat henget pakeni!

Kansanhengen kärsiessä
Pimeimpiä aikojaan,
Suomen kannel kai’utteli
Ihaninta soittoaan.

Kansa kärsi, vuoti verta:
Itki kieli kanteleen;
Mutta soiton kyynelistä
Vuosi voimaa sydämmeen.

Kansa kesti, vaarat voitti —
Riemu rinnat liikuttaa:
Vapis kieli kanteleessa,
Sydänkulta kuohahtaa!

                                                  ⸻

Uusi polvi vainioilta
Niitti viljan kypsyneen,
Uusi into virkistytti
Kansanhengen elpyneen.

Mutta kannel, soitto Suomen,
Salomaille saarekseen
Unhotettu, yksinänsä
Itki kaihon kyyneleen.

Nyt on kannel unhotettu!
Niinkö? Eipä vainenkaan:
Konsa sydän tuskiansa,
Kansa soittaa kanneltaan.

Joutui uusi tuskan aika —
Leipä loppui kansalta:
Kamalinta niittoansa
Niitti nälkä — kuolema.

Silloin kansan tytär kaino
Kanteloisen polvelleen:
Mitähän, jos yrittäisi
Sillä leipää lapsilleen?

Vapis ääni kanteleessa,
Sydän sykki kovemmin,
Kyyneltulva tukahutti
Laulut hellän sydämmen.

Synkkä suru sydämmessä
Maata pitkin kuljetaan:
Laulu vieri, kyynel vieri —
Kuule hänen soittoaan!

Siinä läikkyi lemmenliekki,
Tuli tuima sydänten,
Värähteli vienommasti
Soitto sydänsurujen.

Kansa tunsi omaksensa
Laulun vienon, armahan,
Tunsi tuskat sydämmensä
Kanteletta soittavan.

Samuelin mahtihengen
Nosti vaimo Endorin:
Väinämöisen tenhovoiman
Nostattelit kantelin.

Sinä — Greeta Haapasalo —
Saatit Suomen kanteleen
Loukkahasta pöydän päähän
Entiselle sijalleen.

Nouse kansa, kaunistellos
Vanha kannel uudestaan
Tuorehella seppelellä —
Suruhuntu riisutaan!

Niinkuin ylkä nuoruutensa
Morsianta hehkuvaa,
Niin nyt kohtaa kansanhenki
Kanteletta sointuvaa.

Kai’utellos, Suomen kansa,
Kantelettas mahtavaa,
Kunnes soinnut säveltesi
Ajan aallot kuohuttaa!

Kotiin.

(Aleksis Kiven kuolema).

Rauhatonna rinta
Huokuu, katselee
Silmä levotonna.
Sairas vaitelee:
»Kotini, en löydä,
Löydä kotiain.»
Äänetönnä sitten
Lepää huohottain.

»Nyt on Joulu-ilta»
Veli virkahtaa
Sairahalle; — tulta
Silmä vilkahtaa
Sammunut jo kau’an:
»Tuli laittakaa,
Iso iltapysty;
Joulu tulla saa.»

Lapsosille katse
Silmän sammuvan
Hymähtää — ja taasen
Varjon ankaran
Tumma juonne otsan
Peittää verhollaan;
Joulupystyn loiste
Huuhtoo kullallaan.

Leikitellen liekki
Honka-puita syö;
Ilta kuluu; hiilus
Hiipuu, himmyt yö,
Joulu-yö on tullut:
Rauha, rauhaton
Täytä rinta, viihdy
Sydän levoton!

Taistelut te tuimat,
Koska taukoaa
Temmellys, ja rauha
Vieno sijan saa
Sydämmessä kurjan,
Jonka elon sää
Myrskyä ja tulta
Vainen hengittää?

Rauhattomuus, taisto
Vielä vaihtelee
Päivittäin, mutt’ aamu
Toivon aukenee.
Vihdoin päivä kirkas
Koittaa, kodin saa
Harhaellut henki,
Sielu virkoaa.

Iloisesti silmä
Voiton tulta lyö;
Sieluss’ on jo päivä,
Paennut on yö.
»Minä elän!» Vainen
Niin hän virkahti:
Iki-elon maille
Henki kohosi.

Henki, siellä nauti,
Nauti ainian
Eloa jot’ ilo
Taivon avaran,
Kirkastaa; ah! sinne
Taiston ankaran
Kautta kulkus pyrki
Rauhan rantahan.

Viipurin linna.

(v. 1882).

Oi, jäännös aikojen menneitten,
Satavuosien vartija valpas,
Mi muinoin taisteluhurmeitten
Verin kastelit uljahin kalpas,
Nyt muuries vehreä pengermaa
Vain kukkaa kainoa kasvattaa,
Ja holveissas huuhkaja huutaa.

Vaan kukka, nuokkuva muureillas,
Se sadun kertoa voisi,
Kuink’ otteli suku urhokas,
Ja veri virtana vuosi,
Ja kyynel katkera kostuttaa
Tään kukan juurt’, eli nieli maa
Siin’ urhon lämmintä verta.

Ja lintuset, sinun tornias
jotk’ öisin jylhää täyttää
Äänin huutavin, aikojas
Ne sulle tahtoisi näyttää,
Jolloin huokaus vangitun,
Tai urhean suvun, saarretun
Täält’ ylös taivaalle nousi.

Ja kuinka monta sun poikias,
Oi Suomi, armahin maamme,
On ollut, Viipuri, linnassas,
Me keltä tietää saamme?
Oi mikä tuska ja kestävyys,
Rikos rietas ja ylevyys
Sun muuries kehyksessä?

Oi, muisto sankari-aikojen,
Sa idän vartija valpas,
Kuin vanha Väinämö kantelen,
Sa annat Suomelle kalpas,
Polvi nouseva jotta saa
Asetaitoa koettaa —
Tuo Suomen elävä muuri!

Agnes Meijer.

Hän uskoi, nuori neitonen —
Maailman ilot haihtui,
Kuin veden päällä kuplanen,
Elämän suunta vaihtui:
Uus’ olemus ja tarkoitus
Ja uusi tahto, luonne —
Se oli uskon vaikutus,
Elämän perusjuonne.

Hän uskoi, siten sielussa
Heräsi halu pyhä:
Pakana maassa kaukana,
Miss’ ihmisraukat yhä
Pimeydessä hukkuvat,
Todistaa Jeesuksesta,
Kirvottaa sielut rakkahat
Syntien kahlehesta.

Hän uskoi, siten uskalsi
Itsensä alttihiksi
Kiinassa, hengen ankkuri
Lujasti Jeesuksessa:
Lupaus Herran uskonsa
Terästi, voiman antoi,
Mi’ oli apuna
Ja kaikki kuormat kantoi.

Hän uskoi, tuli takaisin
Maahamme, meille kertoi
Pimeydestä sielujen,
Jolle ei kuultu vertaa:
Rakkaudesta Herramme
Hän puhui, puhuu vielä,
Vaikkeivät vielä korvamme
Ääntänsä kuulla siedä.

Hän uskoi, nukkui uskossa,
Kun kutsu äkillinen
Pois riisti hänet joukosta
Näkyväst’ uskovien.
Herralle uskoss’ uhrattu
Elämän-tehtävänsä,
Tää siemen-jyvä kylvetty,
Ei kuole ikänänsä.

Herra taitti.

(Neiti Lydia Stenbäck’in kuoleman johdosta).

Kasvitarhassa kukkanen
Ihanist ihanaisin
Kukki, loistaen, lemuten,
Ihastus lumovaisin!
Mutta hoitaja surukseen
Kerran aamulla varhain
Näki kukkasen kadonneen:
»Poiss’ on aarteemme parhain!»

Niin hän huudahti, tutkien
Kuka työn teki moisen,
Kunnes ennätti kysellen
Luokse vartijan toisen.
Tämä tyynesti vastasi:
»Herra itse sen taitti,
Ihaillen sitä suuteli,
Sydämellensä laitti».

Silloin hoitaja ihastui:
»Herra itsekö taitti?»
Silmä suruinen ilostui:
»Sydämellensä laitti!
Sitten syytä ei suremaan,
Omansa ol’ kukka —
Että poimi sen, sehän vaan
Osottaa rakkautta.»

Charles Haddon Spurgeon.

Kuin koite päivän on kultainen,
Mi ain’ yhä kirkastuu,
Kun nousev’ aurinko säteillen
Kesk’-otsalle kohouu
Jo taivon kirkkahan — samoin on
Elämä uskovaisen:
Luottava Herraan horjumaton,
Se nousevi valaisten.

Ja niinkuin päiväkin laskullaan
Luo hehkuvan katsehen,
Viel’ iltaruskossa soihdullaan
Taivahan valaisten —
Niin elonpäiväkin uskovan
Luo ruskoa toisinaan,
Kun Herra työstähän palveljan
Vie luoksensa kunniaan.

Kuin nousev’ aurinko ihana
Elos aamukin koitti,
Oi, Spurgeon, nuorukais-saarnaaja,
Ken sinut kunnossa voitti?
Jo nuori, saarnaava poikanen,
Sai sielut hehkuhun tulta,
Ja kahdenkymmenen ikäisen
On saarna säihkyvä kulta!

Ja Hengen voimalla voidellun
Tään Jeesuksen sotamiehen
Nyt maailma tuntevi taistelun:
Valon loi elontiehen
Hän lukemattomain sielujen,
Jotk’ iki-yöss’ oli synnin —
Sai armontuntohon Jeesuksen
Ja Jumalan ikilemmen.

Niin, Kristus Jumalan Karitsa,
Synteimme sovinnoksi
Uhrattu synninkantaja,
Meill’ elon auringoksi
Mi nousi, voittaen kuoleman,
Ja kuolemattomuuden
Ja vanhurskauden puhtahan
Meill’ antaa — elon uuden —

Täm’ aine saarnoissa Spurgeonin,
Mik’ aina uhkui uutta
Eloa, voimaa sieluihin
Ja uutta pontevuutta
Tään nerokkaan hengen sanoihin,
Jotk’ usein salamoina
Iskivät suruttomihin,
Tai kasteen pisaroina

Vihmoivat hiljaist’ armoa
Syntejään sureville,
Kuin kesäpäivin sadetta
Kuiville kukkasille.
Oi, anna, taivas, sadetta
Sieluille janooville
Ja pisaroitse armoa
Suurille syntisille!

Kuin kirkas illalla ruskonen,
Niin elos loppukin, Spurgeon,
Se jätti jälkehes hohtehen,
Mi vielä loistavi meillen:
Oi, Jesus, herätä toisia,
Jotk’ yhtä runsahan kylvön
Voi tehdä Henkesi voimalla,
Sull’ elons’ uhrata helmen!

Lapsuus.

Oi ikä lapsen ihana,
Kultainen elon kukka,
Kuin olet täynnä riemua,
Rauhaa ja rakkautta!
Mutta voi!
Ei tiedä, oi!
Elonsa määrän päätä.

Ei tunne lapsi laulava
Ikänsä iltapuolta,
Tulevaisuuden tarpeita,
Vanhuuden vaivaa, huolta,
Vaan rauhassa
Ja riemussa
Päivänsä päätteleepi.

On lapsen ikä ihana,
Vaan lapsuudessa saapi
Myös moni syntiin halua.
Mi sielun saastuttaapi.
Siis karta vain
Pahuutta ain!
Miel’ olkoon puhtahan!

Haapalaakso.

Lampi kaunis, läikkyväinen,
Haapalaakson kaunistaa.
Siinä vuori välkkyväinen
Alas laaksoon katsahtaa.

Rintehellä vuoren istuu
Olentoinen ihana;
Lempeästi laulu kuuluu,
Äänensä on iloisa:

»Oi, jos öisin lintu pieni,
Lentäväinen leivonen,
Ylös taivahalle tieni
Johdattaisin laulellen.»

»Lauleleisin leivon lailla,
Kuinka ompi ihana
Luonto täällä Pohjan mailla,
Kaunihimpi kaikkia.»

»Suomi on mun isänmaani,
Suomi on mun kotoni;
Siitä kiitän Jumalaani,
Kun on luonut Suomeni.»

Lapsen miete.

Kuusikossa ilomielin
Istuskelin illalla.
Lintusetkin kaunokielin
Laulelivat ilolla.

Lapsi olin. Lapsen mieli,
Ajatukset autuaat!
Syömmessäni sykähteli
Ihanaiset unelmat.

Ajattelin itsekseni
Maani kukka-tarhaksi,
Sekä siinä sydämmeni
Kasvavaksi kukaksi.

Tuossa kukka kaunokainen,
Tuuli sitä heijailee
Hiljaisesti. Miettiväinen
Sydämmeni sanelee:

»Oi, jos oisit, sieluseni,
Verrattava kukkaseen!
Sinua jos hyvä henki
Häilyttäisi hyvyyteen.»

Paimenen laulu.

Oi, kuinka kaunihisti
Nyt linnut laulelee!
Vuorilla raittihisti
Nyt karja karkelee.
Taas kukkasista tuoksu
Vienosti viimehtii,
Kuin kulovirran juoksu
Kauniisti kiirehtii.

Aurinko ihanasti
Aaltoihin kuvastaa,
Maininki mahtavasti
Laineita loiskuttaa.
Ilolla veden päällä
Myös sorsa soutelee,
Hän kotonansa täällä
Laineilla liitelee.

On pyhä-aamu armas,
Käy kansa kirkkohon,
Vaan mull’ on tunto karvas:
En pääse joukkohon.
Vaan nouse, rukouksein,
Nyt ylös taivaasen
Ja kanna huokauksein
Maailman Herrallen!

Täss’ ahon aukealla
On mulla temppeli.
Täss’ olen laitumella
Ma luona Herrani.
Hän kuulee kaikkialla
Mun rukoukseni,
Siis sinikannen alla
On mulla kirkkoni.

Lapsi ja kuusonen.

»Kuusonen vehryt,
Missäpä sulla
Kätkyt ja kussa
Siskosi on?»

»Lapsonen pieni,
Kehtona mulla
Sammale pehmyt,
Siskoseni
Korvessa tuolla,
Tuuloset jossa
Raittihit puita
Huojuttelee.»

»Kuusonen vehryt,
Missä on sulla
Kirkko ja ken sun
Pappisi on?»
»Lapsonen pieni,
Hetkiä Herran
Hetkemme kaikki
Luonnossa on.

Laaja ja kaunis
Luonnon on kirkko.
Permanto: nurmi
Kukkasineen,
Siintävä taivas
Kaunonen katto,
Seinä on metsä
Patsahineen.

Pappini, pieni
Laulava lintu,
Oksalla öisin
Nukahtelee;
Aamusin laulu
Aikanen, armas
Kiitosta Herran
Helkkyelee.»

Tähti.

Tähti kulta
Ihanainen,
Miksi loistat
Pilvissä?
Säihkehesi
Lumoovainen
Meille tuottaa
Valoa.

Koska katson
Iltasilla
,
Siellä sä
Välkkyellen
Suloisesti,
Ihanasti
Pilkutat.

Mieleni, kun
Näen sinut,
Ylös nousta
Halajaa;
Ajatukset
Korkeammat
Sieluani
Saavuttaa.

Oi! jos oisi
Mieli mulla
Säihkehesi Kaltainen
;
Sydämmeni
Kirkas, jalo,
Tähden pienen
Vertainen!

Mutta, vaikka
En ma ole,
Kuten tähti
Loistava,
Kun ma katson
Puhtehilla

,

Muistan sitä
Päivälläkin,
Askeleeni
Johdatan
Siten, että
Sielulleni
Puhtautta
Säilytän.

Pienokaiselle.

Lapsi pienoinen
Kätkyessä nukkuu,
Hymy autuas
Huulillansa.

Silmät siniset
Ummessa nyt ovat.
Kädet ristihin
Liitettynä.

Nuku rauhassa,
Lapsi kaunokainen!
Rauhan enkelit
Sua suojaavat.

Ihmis-elo on
Kätkyestä asti
Aina hautahan
Matka vainen.

Matkan loppua
Aina odotamme;
Kulkekaamme siis
Kiirehesti!

Koto ihana,
Palkka vaivojemme,
Taivas loistava
Ompi vasta.

Pieni matkamies,
Me sulle Herralta
Matka-onnea
Toivotamme!

Vanha Peippo.

(Etelämaassa).

Kaukana on Pohjolassa
Kotipesä pieni:
Sinne, sinne kulkee kautta
Tuulen teitten tieni.

Enpä tiedä mitä siellä
Mulle tarjon’ onkaan:
Saanhan toki laulella
Ja tehdä pesän honkaan.

Havu-verka vehreäinen
Majakseni riittää,
Tuulen humu, kosken kuohu
Luonnon työtä kiittää.

Siell’ on omat armahaiset
Heimolaiset olleet,
Siellä kaikki esi-isät
Eläneet ja kuolleet.

Tuuli tuima tunturitten,
Hartioillas kanna
Minut sinne, siellä sitten
Havuhauta anna.

Syntymäpäivänä.

Ystävä kaunoinen,
Kuule, sa pienoinen:
Syntymä-päiväsi
Noussut on, riemusi.

Terve sa armahin!
Isämme korkehin
Onnea suokohon,
Iloa luokohon!

Onnea elolle,
Rauhoa sielulle!
Mielesi puhtahin
Olkohon ainakin!

Kuollon kellot soi!

Kuollon kellot soi!
Verkallensa hautaa kohti
Ruumissaatto kulkee,
Tungos kadun kulmanteessa
Siltä tien nyt sulkee:
Vaimo kurja ryysyissään
Nostaa lasta käsillään
Itkevää ja lausuu:

»Kuollon kellot soi!
Sulle, kansan ruttotauti,
Tuomioksi soivat;
Kylvit tulta, kirousta,
Kansalaiset joivat —
Joivat leivän lapsiltaan,
Kirosivat kuollessaan
Itsensä ja sinut!

Kuollon kellot soi!
Ilokseni soivat kerran —
Soikoot ainiaan!
Kuolinkellot kapakalle
Soikoot yli maan!
Kunnes sortuu kuolemaan
Surmasusi isänmaan,
Juopumuksen valta!

Kuollon kellot soi!
Soivat kerran ennen hälle,
Kylän juomarille,
Joka viikkopalkastansa
Kotiin nälkäisille
Lapsilleen ei tuonut — ei
Penniäkään — kaikki vei
Kapakoitsijalle.

Kuollon kellot soi!
Soivat silloin kellot myöskin —
Vaimo itkeväinen
Yksin seuras toivotonta —
Laki itsepäinen
Kielsi kirkon siunatun
Maankin päältä kirotun,
Onnettoman ruumiin.

Kuollon kellot soi!
Ne on siitä asti aina
Soineet kansallemme,
Kun on viina maahan tuotu;
Hautajaisiksemme
Juomme, hautaan kamalaan
Avosilmin astutaan,
Kirous sen peittää!»

Kuollon kellot soi!
Kansa kuullen kauhistuupi;
Ruumissaatto kulkee
Verkallensa hautaa kohti,
Kauhu rinnat sulkee:
Hauta verikyynelin
Peittyy, kansan itkemin
Sydäntuskistansa.

Keväällä.

Kukkaset kevään
Aurinko lämmin
Lempensä liekillä kasvattaa:
Nurmesta nousee
Tuhannen tainta,
Koivikko uuden lehden saa.

Lintuset pesii
Puussa ja maassa,
Kalaset järvissä leikitsee;
Povehen pelto
Siemenen peittää:
Kylväjä toivossa riemuitsee.

Aik’ oi kevähän
Kultanen, kallis!
Ihmisrintakin kukkahan saa.
Kukkios, luonto,
Kiitos se Luojan —
Kukkaisseppeltä luokohon maa!

Kukkios ihmis-
Rinta sa myöskin:
Lempesi puhtain kukkanen tuo
Herralle taivaan!
Siit’ oma kasvaa
Lempesi, siit’ elinvoimaa juo!

Kukan kauneus.

Kukkanen pieni ja kaino
Maast’ ylös silmänsä luo:
Lempeä, kiitosta nöyrää
Täynn’ oli katsaus tuo.
Henkii puhtaus,
Onni ja armaus:
Kasvia kauneus kirkastaa.

Mistä on kaunehes, kukka?
Mist’ elononni on tuo,
Maahan mi sidotun kasvin
Auvosta loistaa suo?
Loistetta kullan —
Ruostetta mullan —
Et etsi. Ken sinut kaunistaa?

Kukkanen hymyili vieno —
Autuus hymy oli sen —
Lausahti: »Orja sa mannun,
Onnea nauttielen:
Maan koko pinta —
Sykkivä rinta —
Juureni voimalla juovuttaa.

Katsos mantoa nurmen,
Tai veden siintelevää
Lainetta — kaikki ne mullen
Ain’ antia syydältää;
Vehreä lehti,
Ja kirkas tähti
Kuvansa pintaani painaltaa.

Syntymämaan koko muodon:
Järvet ja metsiköt, maat,
Halmehet, hallavat kunnaat
Terässäin nähdä sa saat:
Ma kantajaani —
Oi armas maani! —
Tahdon riemulla ylistää.

Maasta jos katseeni nostan,
Taivahan kirkkaus luo
Päälleni loistehen lemmen:
Valkeuden ikivuo,
Aurinko yhä —
Rakkaus pyhä
Jumalan — päätäni kaunistaa.»

Talvikukkanen.

»Kukka kuihtuva,
Kuinka talvella
Voit sa kukoistaa?
Eikö talvisää,
Lumi, härmä, jää
Tuhoksesi saa?»

»Henki ylevä!
Niinkö kysellä
Kuolematon voi!
Etkö Jumalaa
Tunne korkeaa,
Joka kaikki loi?

Hän voi kukkasen
Kautta pakkasen
Ajan säilyttää.
Talven kylmä sää
Lauhtuu, lumi, jää
Sulaa, lämpiää.»

Katsos, ihminen!
Kuinka kukkanen
Elää, vihertää
Kautta talvisen
Kylmän, toivoen
Kevään lämpimää.

Henki, taivahan
Lapsi korkean,
Samoin tehkös, oi!
Eihän kuolokaan
Hirmuvallassaan
Ijät’ olla voi.

Kerran aukeaa
Hauta, laukeaa
Kahle henkien.
Silloin keväimen
Ijankaikkisen
Olet kukkanen.

Jouluna.

Riemu tyyni, lauha
Maata varjoaa;
Ihmisille rauha,
Onni tarjoaa
Lahjojansa.

Riemuin lapsen rinta,
Sydän sykähtää:
Lasta korkehinta
Riemun päivä tää
Muistuttavi.

Riemun tunne jalo
Poven täyttelee
Vanhan: jouluvalo
Häntä näyttelee
Valon.

Sielut kaikkialla
Riemu kirkastaa:
Suulla nauravalla
Joulu virkahtaa:
Rauha maassa!

Yli-enkelitten
Kuori korkea
Kautta taivahitten:
Herran kunnia
Korkeudessa!

Viihdy ihmismieli:
Joulu rauhan tuo.
Kiitä sydän, kieli:
Herra armon suo
Jeesuksessa.

Hiljaa vaan!

Hiljaa vaan!
Hiljaa valo valkeneepi,
Hiljaa kasvi kalpeneepi,
Hiljaa toukka syö.
Hiljaa sielu huo’ahtaapi,
Hiljaisesti naurahtaapi
Povi neitosen.

Hiljaa vaan!
Hiljaa sydän sykkäileepi.
Hiljaa aate kierteleepi,
Tunne tulta lyö;
Hiljaa silmä tähystääpi,
Hiljaa sieluun kuva jääpi,
Hiljaa kuluu yö.

Hiljaa vaan!
Hiljaa ääni huokauksen,
Hiljaa henki rukouksen,
Hiljaa aate maan,
Hiljaa nousee taivahalle,
Hiljaa vuotaa maailmalle
Armo, siunaus.

Nimipäivänä.

Toisin aamuin aurinko
Nousee ruskon ruusuisista
Tarhastoista:
Samoin kasvaa inehmo
Toivon kulta-kukkaisista
Taimistoista.

Mutta väliin pilvi-sää
Peittää aamun kulta-ruskon
Usvallaan.
Samoin pilvi pimittää
Vanhempainkin toivon, uskon
Toisinaan.

Katoo pilvi, haihtuen:
Aamu-taivas aurinkoisen
Loistavaisen
Saapi nähdä — samaten
Usein käypi inehmoisen
Kuolevaisen.

Ilolla siis katso vaan
Tulevaisuuttasi, armas
Nuorukainen!
Luota voiman Jumalaan:
Ilo on ja huoli karvas
Haihtuvainen.

Poissa on.

Suree henkeni,
Mieli tylsä on:
Loiste lempeni,
Sisar verraton
Poissa on.

Leikit lapsuuden —
Oi! niin herttaiset —
Ilot nuoruuden,
Niiden vertaiset,
Poissa on.

Puhdas lempesi,
Sisar suloinen,
Jalo henkesi —
Minä poloinen! —
Poissa on.

Ah! Hän, auttava,
Nöyrä, kestävä
Sisar, uhraava,
Hellä, kärsivä,
Poissa on.

Kolkko hauta vaan
Sulkee maalliset
Poveen kylmän maan
Jätteet viimeiset:
Poiss’ hän on.

Vaan ei kuitenkaan
Poissa ijäti;
Kerran sinne saan
Mennä minäki,
Minne hän.

Silloin siellä hän
Jälleen jakavi
Iki-elämän
Ilot kanssani
Ainiaan.

Kalmistossa.

Kalmistossa armas
Ruusu loisteli:
Punapurpurassa
Ruusun kiilteli
Kyynelhelmi kirkas;
Siihen katsahti
Äidin silmä hellä:
Senkin kostutti
Kyynel kirkas.

Kyynel vierähteli
Maahan vihreään,
Nurmi huokaeli:
Äiti lempeään
Unhottaa ei voine,
Sammutella pois;
Aamu-aurinkoinen,
Päivyt ennen vois
Sammua, oi!

Mutta Jumalalle
Äidin rukous
Nousi korkealle:
»Anna siunaus,
Herra suuri, meille
Täällä armostas,
Jotka elon teillä
Käymme polkujasi
Suojaa meitä!

Kiitokseni Sulle,
Herra, nytkin tuon,
Koska kaivatulle
Lapsoselle suon
Muistihetken tässä
Pyhän — ainian
Häntä elämässä
Täällä kaipajan —
Vaan — hyvin teit.»

Kirkkoon.

Tautivuotehella
Heikki pienonen
Lepäilevi; hellä
Äiti, vaalien
Valvoo kaiken yötä;
Aamu valkenee:
Heikin silm’ on tumma,
Poski kalpenee.

Isä surumielin,
Pikku kultoaan
Tähystellen, siinä
Säälii poi’uttaan.
Silloin isällensä
Heikki ojentaa
Pikku kätösensä
Sekä lausahtaa:

»Kirkkoon, isä, kirkkoon!»
— »Herran temppeliin
Sunnuntaina pääset,
Lapsoseni» — niin
Isä vastoavi.
Heikki vuorostaan:
»Tänään, isä, kohta
Sinne mennä saan».

Eikä ilta vielä
Luonut varjoaan
Maalle, kun jo Heikki
Pääsi korkeaan
Kotihin, miss’ aina
Herraa palvellaan,
Eikä huolet paina
Siellä konsanaan.

Siellä pienokaiset
Aina laulavat,
Lapset ihanaiset,
Herran armahat
Enkelit ja kaikki
Pyhät veisaten
Yöt ja päivät halki:
Kiitos Herrallen!

Sinne lapset Herra
Hyvä armostaan
Kokoaa: ne vainen
Sinne lasketaan,
Joill’ on lapsen mieli
Nöyrä, vilpitön
Usko, katuvainen
Sydän, virhitön.

Peilin edessä.

Äiti lapsinensa
Peilin edess’ on.
Lapsi kuvallensa
Hymyy, verraton
Ilo pienen sielun
Täyttää; ääntelee,
Puhuu, viittaa poi’ut,
Päätä kääntelee.

»Katsos, äiti, lasta!»
Yhä nauraa — oi!
Sepäs ilo vasta,
Kun sen nähdä voi!
Hän ei kuvajaista
Tunne, muotoaan
Omaa, nauravaista
Pikku narriaan.

Äiti seisoo, katsoo,
Katsoo yhtenään —
Kyynel kiiluu kirkas
Hänen silmässään.
Miksi? Mikä kumma
Surun synnyttää?
Äidin ajatukset
Seikan selvittää:

Kuinka monta onkaan,
Jotka arvoaan,
Kunniaa ja kuorta,
Ulkoloistoaan
Kumartaa ja katsoo
Lapsimaisna vaan,
Itsetuntemista
Vailla kokonaan!

Ma kukkaa suutelin.

Ma kukkaa suutelin!
Ah! Taivon tuokse pyhä
Niin on kuin täyttäis yhä
Nyt vielä sieluain.

                                                  ⸻

Niin, kukka puhdas, kaino
Se kasvoi kumpusella,
Kalmiston turpehella:
Oi kaunis haudan paino!

Vaan hiljaa aamun henki
Sen vartta häilytteli
Ja kukka säilytteli
Kuvussaan helmisenki.

Sen yösen kaste armas
Ol’ lahjoittanut sille,
Ujolle, kaunihille:
Pois siirry, suru karvas!

Ma katsoin; armas tuokse
Mun ympärilläin, rauha
Ja aamutuuli lauha
Ne vei mun kukan luokse.

Ja silloin alas taivuin,
Sen poikki mursin, nostin
Ja huulin siihen koskin —
Ma hurmoksihin vaivuin.

Ah! Kaunoistako koskin
Ma huulin, puhtautta,
Ja imin armautta
Väristen, rusoposkin.

Kauneus, hyvyys, sulo,
Ne kaikki yhtyneenä
Ol’ siinä — syttyneenä
Ikuisen lemmen kulo.

Ma alas laskein mietin,
Ja rukouksen siivin
Ma hiljaa ylös hiivin.
— Niin pyhän hetken vietin.

Niin, — kukkaa suutelin
Ja pyysin: Herra, aina
Sun pyhä lempes paina
Mun sieluhuni niin!

Kuolema.

»Oi, onko käärme kuolema,
Mi ihmisiä sortaa,
Ja Manan herran nuolena
Meilt’ elon armaan murtaa,
Vai enkelikö ehkä lie,
Mi taivahasen lentää
Ja sielun sinne ylös vie,
Kun korkeuteen entää?»

Niin kysyi Anna siskoltaan,
Katsahtain kirkkotarhaan.
Ja siihen sisar itkultaan
Sai sanoneeksi: »Varmaan
On kuolo käärme kamala
Pahoille, elon tiellä
Ken vääryytt’ yhä harjoittaa,
Saa pahan palkan siellä.»

»Mutt’ enkelinen loistava,
Niin kaunokainen, vieno,
Kuin aurinkoinen koittava,
Ja utusiipi hieno
Hän silloin on, kun hyvän luo
Hän rientää liihoitellen,
Ikuisen onnen hälle suo,
Armaasti hymyellen.»

Nyt Anna sinisilmänsä
Korotti taivahille,
Hän laski ristiin kätensä
Ja lausui enkelille:
»Jos hyväksi nyt näet mun,
Niin tänne liihoittele
Ja sinne, jossa kaivatun
Nään veljen, johdattele!»

»Vaan jospa nyt et tullekkaan,
Niin ohjaa aina tieni
Ja puhtahana kätke vaan
Mun sydämmeni pieni,
Niin että kerran tulla saan
Sun luokses, enkel’ armas;
Siks’ sielustani poista vaan
Sä synnin myrkky karvas!»

Juoppous ja raittius.

I.

On maa ja maassa kansa
Elää ja askaroi;
Vaan päivyt valollansa
Valaista sit’ ei voi.

Sill öinen peikko julma
On myrkky-usvallaan
Sen ympärillä ilman
Täyttänyt kokonaan.

Yli’ usvan kirkas päivä —
Sen alla synkkä yö:
Pimeessä parkuu kansa,
Kun peikko julma lyö.

Ja horjuellen kurja
Käy kansa kuolemaan,
Vaan peikko sitoo, nauraa,
Ja hosuu uhriaan!

Voi tuskaa toivotonta!
On kansa raivossaan:
Toisensa murhaa toinen —
Ja peikko nauraa vaan!

Veriinsä väsyy kansa
Ja kärsii, odottaa:
Yö epätoivon peittää
Niin synkkää kuolemaa!

II.

Keväinen tuuli raitis,
Puhdista ilman sää,
Hajoita sumu synkkä,
Sulaile kylmä jää!

Kas, kautta usvakerran
Nyt kirkas säde saa
Valoisan tiensä: kansa
Hortunut kavahtaa!

Ja kirkkautta uutta —
Mi kasvaa, laajenee —
Ihaillen ihmisrinta
Taas paisuu, sykkäilee.

Ja toivo uusi täyttää
Maan kaiken valollaan,
Ja taisteluun ja työhön
Ryhdytään uudestaan.

Varpusen valitus.

Varpus-raukka valitteli
Iltasella yksinään:
»Minut onni uskotteli,
Jätti yksin itkemään.»

Tämän kuuli peippo puussa
Sanoi: »Kuule, ystävä!
Miksi surulaulu suussa
Istut luonnon sylissä?»

»Iloon luotiin linnut pienet,
Luoja heitä holhoilee.
Senpä kyllä, veikko, tiennet.
Kiitä Herraa, iloitse!»

Varpunen sen kuuli aina
Siitä päivin laulelee,
— Ei sen mieltä murhe paina, —
Talvellakin riemuitsee.

Vanhuus.

Vanha ikä elämälle
Onpi kultakaunistus,
Elon, kuolemalle
Pyhä, vakaa valmistus.
Se on ilta ihana
Elon päivän oltua.

Vanhat vaivoja on nähneet
Tuskiakin tunteneet.
Kyyneleillä kylvön tehneet,
Päivän kuorman kantaneet
Nuoruudessa. Vanhana
Nauttikoot he lepoa!

Koska kerran kuolemalla
Herra vaivat vanhojen
Lopettaapi, paremmalla
Elämällä palkiten,
Silloin sielut korkeaan
Kohoavat kunniaan.

Lapsi ja isä.

»Katsos, äitisein, kaunis kukkanen,
Jonka korkean alppirintehen
Varvikosta poimin; — punalehtiään
Aukaisee, kuin Anni sini-silmiään,
Koska päivyt vuorten lunta kullallaan
Kirkastaa, ja äiti, ylösnoustuaan,
Suutelolla hänet herättää.

»Anni isänkin tämän nähdä sois:
Tokko lähettää sitä hälle vois?
Täss’ on Annin päästä pieni kihara
Myöskin hälle — äiti, katsos!» ihana
Lapsi kultahapsen antoi äidilleen,
Joka kyynelsilmin lausui kullalleen,
Häntä tulisesti suudellen:

»Isän sydämmeen eipä totta vois
Tulta sytyttää, mikä liekin lois
Ihanamman kuni kukka, hapsi tää,
Äiti nämät hälle heti lähettää:
Myöskin äidin lempi Anni-kultaseen
Tämän kautt’ on saanut uuden virikkeen;»
Äidin silmä ilon tulta loi.

»Anni lähettää vielä jotakin,
Äiti, jospa vain oikein tietäisin
Voiko kirjeessä myös sitä lähettää!»
»No mitä, kultasein?» äiti hymähtää.
Anni, hiljakseen ja hieman kainoksuin,
»Yh... Yhden suutelon,» vastaa hymysuin:
Anni kukkastahan suuteli.

— — — — — — — — — — —

Mutta kaukana armahaisistaan
Isä vieraassa maassa, kodistaan
Uneksuen istuu työssä yksinään,
Kaipio kun saapi mielen ikävään,
Kunnes äkin ääni outo herättää
Unelmista mielen: »Teille kirje tää.»
Postintuoja menee menojaan.

Isä aukaisee, katsoo, hämmästyy;
»Kukka, kihara!» silmä kyyneltyy —
Suutelon hän suopi kumpaisellekin
Ennenkun hän, kautta sumun kyynelten,
Näki ensimmäistä tervehdystäkään,
Saati lukea voi koko kirjettään:
Parhain saapui Annin suutelo.

Lukein kirjettä silmä kirkastuu,
Sydän sykkivä riehuu, riemastuu,
Eikä ennätä hän ennen näkemään
Loppua, kun hällä taas on kädessään
Kihara ja kukka, joita suutelee,
»Isän silmäterä, Anni,» haastelee,
»Kihara ja kukka — suutelo!»

Toivo.

Luoja kaikki luotuansa
Kun ol’ työnsä päättänyt,
Oli myöskin toimintansa
Jokaiselle määrännyt.

Silloin astui Luojan luoksi
Vielä henki kainoinen.
Hän ol’ nöyryytensä vuoksi
Työttä jäänyt ainoinen.

Katseen nöyrän luodessansa
Anoi: »Isä korke’in!
Muilla on jo toimintansa,
Määrää toimi mullekin!»

Luoja katsoi lempeästi:
»Sinä vielä toimeton!
Mutta,» lausui miettivästi,
»Ollos siitä huoleton!»

»Sulle toimeksesi annan:
Katko orjan kahlehet,
Myrskysäillä rauhan rannan
Hukkuvalle näyttelet!»

»Virvoittele väsyneitä,
Murheellista lohduta,
Käymään oikeoita teitä
Eksyneitä johdata!»

Henki ihastui jo tästä,
Kiitti Luojaa armostaan;
Iloisena tehtävästä
Riensi alas maailmaan.

Sama henki kulkee täällä
Aina vielä, valoo tuo.
Rauhassa ja myrskysäällä
Uuden innon meihin luo.

Murheellista, onnetonta,
Köyhää, sairast’, orpoa,
Vaivaisparkaa avutonta,
Lohduttaa voi kaikkia.

Tämä henki hellä, kaino
Nimeltänsä Toivo on. —
Hänt’ ei poista viha, vaino,
Vaivoissai hän läsnä on.

Elon myrskytaisteloissa
Toivo meitä vahvistaa,
Koska vaaroiss’ ankaroissa
Pelko mieltä ahdistaa.

Toivo aina suloisesti
Rauhaa, virvoitusta tuo
Kuiskumalla salaisesti:
Kerran pääset Luojan luo.

Toivo johtaa kulkuamme
Rauhan tyyneen satamaan,
Jossa levon saavutamme
Helmass’ oikeen isänmaan.

Lapsi ja äiti.

»Oi kurjaa osaa! Köyhinä vaan
Elää saamme, kuin tomussa maan
Nuo matoset pienet tuolla.
Nälkää, vaivaa, tuskia ain’
Kärsiä saamme ja rikkaat vain
Levossa elää ja kuolla.»

Niin lausui lapsi; äitipä loi
Katsehen hellän lapsehen: »Oi!
Lapseni, ennen voisit
Miettiä: Köyhyys, vaivaa jos tuo,
Kuitenkin sielulle iloa suo,
Kuin rikas olevas soisit.»

»Sill’ aarteet ihmisen kalleimmat
Ja sielun tavarat puhtaimmat
Voi köyhäll’ useimmin olla:
Nöyryys, mielen puhtaus, toivo
Luojahan luja, luottamus oiva,
On taivaan tavara heillä.»

»Vaan rikas päinvastoin usein on
Ylpeä, turmeltunut, iloton:
Tuskat tuntoa kalvaa.
Hänt’ ahneus vaivaa, himot saa
Yhä valtaa, puhtaus katoaa,
Sairaus voimia halvaa.»

»Vaan paitsi näitäkin muista nää
Asiat: ei ole osuus tää
Pieni omamme täällä;
Se armolaina Luojalta vaan,
Joka meille antaa armostaan
Perinnön pilvein päällä.»

Metsätähti.

Kuule, kaunoinen tytti lehdon,
Sinä, tuutima nurmikehdon,
Metsätähtönen sorja.
Lumivalkea pint’ on sulla,
Yhtä puhdas jos mieli mulla,
Oisi sieluni korja!»

Näinpä neitosen ruusuhuulen
Kuiske kuului, kun, iltatuulen
Suhistessa, hän rannan
Nurmilievettä liihotellen
Kävi, seppeltä solmiellen: —
»Kelle tään minä annan?»

»Äidillenikö armahalle,
Sisarelle murehtivalle,
Vaiko veikolle — kelle?
Eipä näille, mut rakkahalle,
Isänmaalleni armahalle
Poven’ hehkuvi helle.»

»Tässä maassa ma ensikerran
Katsoin kirkasta Herran,
Äänen äitini kuulin,
Kun hän silmillä säihkyvillä,
Äidin lemmestä välkkyvillä
Äänsi näin hymyhuulin:»

»Sua kiitän ma, Jumalani,
Että varjelit aarettani,
Annoit armosi mulle.
Anna, armias Isä, vielä,
Että lapseni elon tiellä
Kunniaks’ olis Sulle!» —

»Nyt siis kuule sa, äitiseni,
Tämä kallehin päätökseni:
Liekki kirkas ja pyhä
Liehaelkohon povessani
Isänmaalleni, omanani
Olkoon sen etu yhä!»

Kuten kukkanen seppeleessä,
Niin ma Suomeni koristeessa
Tahdon tähtenä loistaa;
Uutta intoa kansassamme
Viritellä ja Suomestamme
Pahan, turmion poistaa.»

Hanna.

Hanna akkunasta
Ulos katseli.
Silloin sattumasta
Siellä asteli
Kyyhkys-raukka aivan
Ontuvaisena,
Ahdistamana
Suuren tuskan, vaivan.

Tämän nähtyänsä
Hanna sukkelaan
Päätti tehtävänsä,
Riensi auttamaan:
Huonehesen laati
Pesän pienoisen,
Tilan hienoisen,
Linnun siihen saatti.

Siinä sairastansa
Hellin holhosi,
Kunnes vaivastansa
Lintu parani.
Sitten avatulle
Akkunalle sen
Laski, lausuen:
»Rakas olet mulle.»

Vaan ei siipiänsä
Nosta lintunen;
Hanna edessänsä
Näkee ihmehen;
Katso, loistavainen,
Kaunis enkeli
Tuolla väikkyvi
Taivaan-ihanainen.

Hanna kummastellen
Häneen katsovi;
Mutta tyttösellen
Lausuu enkeli:
»Joka armiaasti
Muita auttelee,
Sitä suojelee
Herra laupiaasti!»

Haudalla.

Säteitänsä kultakehrä
Päivän valaa; aaltonen
Meren kirkas kirkkautta
Taivon katsoo: tuulonen
Tuutii lepoon ruohot rannan;
Kukat päänsä kallistaa
Maahan: Eivät silmään valon
Uskalla he katsahtaa.

Kaikkiall’ on liikuntoa,
Hauskuutta ja elämää.
Mutta tuolla kalmistossa —
Sielläpä on ikävää.
Pappi seisoo, puhuu, viimein
Siunaa äsken Tuonelaan
Muuttanutta pienokaista,
Sitten — hauta suljetaan.

Hiljaisina, liikkumatta,
Vaikka liikutettuna,
Surevaiset kuulematta
Seisovat, kun kaukana
Kukahtelee kultarinta
Käki Herran kiitosta,
Lintuparvi puhtahinta
Helkyttelee soittoa.

Reunuksilla hiekkahaudan
Seisovaiset mielensä
Tuntevat jo eroavan
Täältä sekä sielunsa
Kohoavan ylös aina
Luokse Luojan istuimen,
Missä sitten Hälle nöyrän
Veisailevat kiitoksen.

Mutta haudan partahalla
Äiti valju, onneton
Seisoo, katsoo sijaa pienen
Lausuellen lohduton:
»Hauta, kuinka taisit olla
Mulle aivan armoton?
Ilon’ ryöstit, onnen’, julma!
Nyt on elon’ arvoton.»

Näin hän lausuu, nojaellen
Käsivarteen vakavaan
Isän, joka katsoessaan
Leposijaan avaraan,
Kyynelhelmen silmästänsä
Kädellänsä kuivaten,
Puolisoaan lohdutellen
Sanoo, hautaan viitaten:

»Haudan havuhelmasessa
Rauhan unta uinailet;
Tuossa Tuonen tuntusessa
Pienoseni, viihtynet. — — —
Yli-isä yksin tietää,
Mitkä vaarat vältti hän;
Eipä nyt voi häntä viettää
Viettelykset elämän.»

Kylvä kukkia!

Kylvä kukkia
Tielle lapsosen,
Ehkä kyynelen
Kuivaella voisit.

Kylvä kukkia
Tielle nuorien,
Että sydänten
Kukkaa kasvattaisit.

Kylvä kukkia
Tielle miehien,
Jotta seppelen
Ansioista saisit.

Kylvä kukkia
Tielle kulkijan
Surun sulloman,
Jotta lohduttaisit.

Kylvä kukkia
Tielle vanhusten,
Elon kukkanen
Jotta vihannoisi.

Kylvä kukkia
Lapsen kätkyeen,
Hautaan avoimeen:
Koko elon tielle.

Kylvä kukkia
Ihmissydämeen,
Aina myrskyiseen
Omaan sydämeesi!

Pikku.

»Ällös itke, isä armas,
Enkel’ ihanainen
Äidin hiljaa ylös viepi;
Puku loistavainen
Siellä annetahan, kannel
Kultainen ja uusi
Virsi kaikuu — äiti, siell’ on
Kaunis joulukuusi.»

Siten lausui pikku
Äidin vuotehella,
Pyyhkieli kyyneleitä
Pikku kätösellä.
Mutta murhe katkerampi
Isän mielen voitti:
Turhaanpa hän kyyneleitä
Pidätellä koitti.

»Etpä isä, eikä äiti
Tiedä eikä kuule:
Äidin rakas Vapahtaja
Vie, kun emme luule.
Oi! Hän laskee loistavasta
Alas taivahasta,
Kantaaksensa helmassansa
Äidin maailmasta.»

Autuaasti hymyellen
Kuuli sairas näitä,
Mutta isän sydämmellen
Laski talven jäitä.
Pieni Elsa ennusteli
Oikein. — Äiti kuoli:
Suru mielet anasteli,
Rinnat täytti huoli.

Mutta kaihon kaikkialla
Vallitessa: »Saamme,»
Sanoo Elsa, »vielä nähdä
Äiti vainajaamme.
Sillä lausahtipa äiti:
Taivahassa kerran
Kohtaamme, jos hyvin teette,
Käytte teitä Herran!»

Isä pyyhki kyynelensä,
Antoi Elsan suuta:
»Rakas lapsi, kiitos Herran,
Eipä tämä muuta —
Pieni ero — lyhyt aika;
Ehkä Isä korjaa
Murheellisen majoihinsa,
Eloon kuolon orjaa.»

Joulukuusi.

Sali on hohtavan kaunis,
Keskellä loistava — ai!
Kuusonen vehreä siinä
Kallihin pukimen sai:
Latvassa tähtöset kulta
An’ armahat säihkyilee,
Oksilla hopean härmä
Ja käpyset välkkyilee.

Ja riemuissaan isä herra
Läp’ huonehen katsahtaa,
Äiti kun ilohon joulun
Jo lapsoset johdattaa:
Ja riemuin häärivät lapset
Ja lahjain runsaus saa
Niin hämmästyksihin kaikki
Mon’ ilosta ailahtaa!

                                                  ⸻

Vaan synkkänä loistossansa
On kuusi — hän ihmehtii
Tää riemu mik’ on, ja kansa
Mik’ onnessa ylvehtii:
Hän tunsi sen kansan onnen,
Jok’ asui armahan maan
Ahovieret ja korpien kohdut:
Siell’ eli hän aikoinaan.

Hän syntyi suossa ja kasvoi,
Suon yläsyrjässä sen
On mökki, joss’ eli perhe,
Sen elo on murheinen:
Ei riistaa lii’aksi saatu,
Vaan useinkin puutteissaan
Sen lapset kärsivät nälkää,
Ja itkivät viluissaan.

Tään mökin mies teki työtä
Ja ahkera toimissaan
Oli nainen — muttei puute
Pois paennut kuitenkaan.
Mies oli kaatanut kuusen
Ja saattanut kaupunkiin
Ja vaihtanut rikkaan herran
Lantteihin kiilteleviin.

Sen tehtyä rientää — ostaa
Hän leipeä lapsilleen
Ja vaimolleen vähän keittää
Nyt kahvia joulukseen.
Mut’ itselleen mitä ostais?
Hän katsoo säästöjäns’ — oi!
»Joku penni vaan — ei, näillä
En mitään ostaa voi!»

Silmähän nousevi kyynel;
Hän ympäri katsahtaa:
Niin loistavat ikkunat kaikki
Ja rikkahat reuhastaa!
Siin’ ostajat kilvan kiitää,
Ja paikasta paikkaan käy
Moni herran riemusa rouva:
Vaan köyhäll’ ei mitään näy!

Lilja ja ruusu.

Kas, kaunonen, valkea lilja
Sen kammion kaunistaa,
Joss’ asuen pappilan Hilja Elontyötänsä
toimittaa.
Ja liljan rinnalla ruusu
Punalehtinen aukenevi,
Kuin auringon noustess’ aamu
Kulta ruskosta valkenevi!

Lumivalkea, puhdas lilja!
Mikä kauneus uhkuilee
Sinun puvussas — ihmissielu
Sinun terähäs tähtäilee
Sekä huokaa, rukous nousee:
»Oi, Herra mun sieluni saa
Näin puhdasna luoksesi tulla,
Kun veri sen puhdistaa.»

Punalehtinen, hehkuva ruusu!
Sinä lempeä liekkivä, luo
Minun rintani täytehen tulta,
Jott’ autuuden ahjosta juo
Ikilempeä etsivä henki
Ja Jumalan rakkauteen
Niin juurtuvi, voimia saapi
Myös itsens’ uhratakseen!

Aadam ja eläinkunta.

Kas, vielä välkkyy luomaneste
Tuorehin tarhass’:
Kukissa helmii Herran kaste,
Ihastus, ilo Aadamin.
Hän näkee kukkaa kaikkialla
Kaunista, hyvän-hajavaa,
Ja puut ja metsä kukkimalla
Elohon uuteen havahtaa:
Lintuset laulaa tuhat-äänin
Kiitosta Luojan kaikuvaa!
Lampahat, lehmät pelkäämättä
Myös jalopeuran kiljuntaa,
Kilvassa ääntää ruohostossa,
Ja kirmaellen, kisaillen
Hyppivät kaikki, Luojallensa
Iloksi, luontoo ihaillen.

                                                  ⸻

Aadam ihmeissänsä
Istuu, tarkastaa
Elon ihanuutta
Monikirjavaa.

Silloin luonnonkarja,
Kaikki elävät,
Kunnioituksella
Lähentelevät:

Kukin vuorostansa
Luonnon herran luo
Astuu: Aadam heille
Nimen keksii, suo.

                                                  ⸻

Kiitos Jumalalle
Viisaudestaan,
Vielä suuremmasta
Rakkaudestaan,
Joll’ on ihmislapsen
Luonut kuvakseen,
Sekä lunastanut
Morsiamekseen!

Kesä-illalla.

Maaseudun rauha, hiljaisuus
Täyttääpi koko luonnon:
Nurmella kesän ihanuus,
Lahdella lainejuonnon
Hiljainen tuuli läikyttää,
Koivut ja kuuset huojuu,
Pääskynen lentää, visertää,
Kukat ja heinä tuoksuu!

Kaikki on tyyntä, rauhaisaa:
Aurinko laskullansa
Metsät ja järvet kaunistaa
Kirkkaalla kullallansa;
Taivahan tyyni avaruus,
Siintävä järven pinta —
Niin on tään illan sointuisuus,
Kuin tyyni ihmisrinta.

Oi, ei! Jo läpi kaiken tään
Sydäntä särkeväinen
Käy parku: lapset itkemään
Sai joku äkkinäinen
Vahinko, vaiko ynseys,
Itsekäs, häjy sydän?
En tiedä — mutta pettymys
Nyt särki soinnun hyvän.

                                                  ⸻

Samoin täällä maassa synnin
Epäsointu ainiaan
Särkee soinnun, parku julma
Nousee Herran ihanaan
Taivahasen; kärsimysten,
Synnin tuskan sullomat
Itkee päivät pääksytysten
Kyyneltulvat katkerat.

Taivahassa kuulee Herra
Valitusta vaikeaa,
Rukousta synnin maasta,
Epätoivon parkunaa:
Oi, josp’ aina rukoukses
Hänen luokseen kohoais,
Niin ois suuri lohdutukses,
Hän sun työsi siunoais.

David paimenena.

Iloisesti paimenpoika
Harppuansa soittelee —
Metsä kaikuu, vuoret vastaa,
Lammaslauma kuuntelee.

Mieli täynnä innostusta,
Silmä kirkas leimahtaa:
Jumalalle kiitoslaulu
Sydämmestä kuohahtaa.

»Suuri Luoja, Jumalani,
Kaikkivoipa, armias!
Maan ja meren aarteillensa
Valmistelit sanallas.

Linnut ilman lentäväiset,
Kalat veden, myyrät maan,
Pedot, karjan kaikellaisen,
Puut ja ruohot kukassaan,

Kaikki maassa matelevat,
Taivon tähtitarhoilleen,
Salamatkin säkenöivät,
Virrat, vuoret lumineen,

Kaikki luonnon ihmevoimat
Taiten laitoit liikkumaan:
Kukan kunkin kohdallensa,
Auringonkin paistamaan.

Pieni siemen synnyttävi
Kasvikunnan kaunehen,
Päivän säde elvyttävi
Luomakunnan kuollehen,

Mutta suurin luonnonihme
Olen itse, ihminen,
Alempana enkeleitä
Kuva Luojan suuruuden.

Kiitos, Herra, armostasi
Ihmislasta luodessas:
Että annoit sieluhuni
Elon omast’ elostas.

Mutta synti saastuttaapi
Ihmissielun langenneen:
Anna armost’ anteheksi
Erhetykset eksyneen!

Kiitos, armos avarampi
On, kuin taivas tähtineen,
Totuutesi korkeampi
Kuni vuoret lumineen».

                                                  ⸻

Siten David Harppuansa
Soittelee ja laulelee;
Herran Henki sieluansa
Liikuttaa ja hallitsee.

Sankari.

(Raittiustyön satavuotis-juhlana 1885).

Kau’an ryhmää Laokonin,
Kärsimistä katkeraa —
Myrkkyhammas käärmehissä
Lapsinensa surman saa —
Ihmetellen urhot itki,
Hellät naiset kasteli
Kyyneltulvin, lapsukaiset
Vaikeroiden katseli.

Äiti lasta rintoihinsa
Tajutonta painaltaa,
Kuni katsois armahansa
Tuskallista kuolemaa,
Käärme kuni väijyksissä
Salaa lasta vainoais;
Äiti huokaa rauhatonna,
Vavahdellen rientää pois.

Kovan kovaan kohtaloonsa
Sortuu urho lapsineen:
Apua ei mailma kaikki
Hälle valituksineen.
Tuhat vuotta tuskiansa
Kärsinyt, hän vieläkin
Kärsii yhtä kipeästi,
Hellin ihmistuntehin.

Mutta kerran hellämieli
Sankari sen nähdä saa:
Ja hän päättää käärmehistä
Sukukunnan kirvoittaa!
Häll’ on loitsut vallassansa,
Joilla myrkkyrenkahat
Aukoo toisen toisestansa,
Kivut häätää kauheat.

Syvät synnyt kuultuansa,
Maininnaiset Manalan,
Käärme kirpoo uhristansa,
Myrkky-virran palavan
Syöksee kohti auttajata,
Hänet uhkaa upottaa:
Mutta tyynnä, voitollisna
Tämä työtään kiiruhtaa.

Sata on sankarimme
Kirvoitellut kirotun
Käärmehen jo käärehiä:
Suur’ on ilo autetun!
Lapset laulaa kiitostansa
Ympärillä auttajan,
Toiset isää irroittavat
Kera viisaan voittajan.

Tuhat kertaa tuhat määrin
Vapaana jo lapset käy,
Mutt’ei vielä kirotuista
Kahlehista päätä näy.
Mutta voitonkatsannolla
Rohkeasti toimessaan
Sankari on lasten kanssa;
Kerran voitost’ iloitaan!

Vieraalla maalla.

Kolkko on kylmyys ilman,
Usvainen ikijää:
Rintani tultakin talven
Tuimuus jäähdyttää.

Kaukana maani on armas:
Aaltova läikkä, kun’ yö
Illan ja armahan aamun
Välillä, vaahtoen lyö.

Kaukana armahin kansa,
Kieltä mi kauniinta maan
Haastaen, äitini kieltä,
Raatavi halmeitaan.

Kaukana kultani kallis,
Päiväni tähti ja koi,
Jonk’ olo läsn’ oli tulta,
Kukkaa kuiskaus loi!

Maailma ots’ oli kirkas,
Silmässä päivä ja yö
Ihmiskunnan, ja onni,
Tultahan leikkien lyö!

Kaukana maani on armas,
Kaukana kansani — oi!
Kaukana kultani kallis —
Kaihoa lauluni soi.

Väinön laulu kanteleellensa.

Kuule, kaunonen kanteleeni!
Sa soitellos sävel Sulonen!
Ma jätän leikkimä-tantereeni:
Jää hyvästi, elo ilonen!

Sa soitellos elon ikiriemut
Ja surun soittaos sävelet,
Kaikill’ antaen silkkihienot,
Kullan kirkkahat lauluset.

Sielun tuskista suru-kielet
Nivo, niillä sä hivele
Ihmistunnetta, kaikki mielet
Kaiho silkillä sitele!

Ilon hurmaavat sulo-äänet
Taivahalta sa lainatkos;
Maan sa täyttänet niillä, ääret
Riemun rantojen mitatkos!

Mutta kuoloa vuottavalle
Väsyneelle sa soitta’os
Sävel hiljainen, taivahalle
Mi sielun kantaa, ja — vaipuos!

Tyhjyys.

Tyhjästä Luoja maailman loi,
Tyhjäst’ on alku elon.
Vaan tyhjyys sieluni, oi, oi...
Ken elähyttä mielen voi?
Ken siitä tekee selon?

Oi, tyhjyys, suuri avaruus!
Sun pintas oiva taulu:
Tyhjyyttä kaikk’ on ihanuus,
Tyhjässä häärii kavaluus;
On tyhjää itku, laulu.

Jos minne tässä silmät luon,
On pimeys ja tyhjyys
Vaan kaikkialla; mutta tuon
Tyhjyyden yli nousta suon
Jos katsanton’, on pyhyys.

Vaan mitä tyhjyydessä nään?
Oi! Sielut kärsii, vuotaa
Sydämet verta särkyneet,
Ja mielet murtuu eksyneet:
Ne sovitusta huokaa.

Voi katumusta synkeää,
Voi sielun sala-vaivaa!
Se voimat murtaa, painuu pää,
Kuin kukka kuihtuu elo tää,
Kun tuskan tuli kaivaa.

Vaan tyhjyydessä sanallaan,
Luo Herra: Usva haihtuu,
Niin uutta voimaa sielu saa,
Ja katuvalle uusi maa
Vihertää; tuska vaihtuu

Lepohon mielen, tyveneen
Myös rauhaan, missä usko
Saa kestävyyteen hiljaseen,
Ja toivo viittaa autuuteen,
Kuin kirkas aamurusko.

Pajassa.

Oi, tuli kirkas,
Tähtöset kauniit.
Voi, väri-vaihtelot
Ahjossa — oi!
Valkeat liekit,
Armahan armaat
Tuliset kielet,
Ken teitä loi?

Syömmeni myöskin
Ahjo on: siellä
Himmeä toivon
Tähtönen vaan
Tuikkivi toisin
Vuoroin, lieke
Uskon on toisin
Loistehessaan.

Rautoa liekit
Leimuvan ahnaat
Nuolevat — kunnes
Se pehmeeks’ saa.
Syömmeni tuskat
Mieltäni myöskin
Vaivojen ahjossa
Kirkastaa.

Oi, tuli kirkas,
Voi, tuli kuuma,
Liekkisi hiiliä
Korventaa:
Elämän myrskyt
Sieluni ahjoon
Hiiliä uusia
Ammentaa.

Polta, sa liekki,
Syö, tuli tuima,
Sielusta heinät,
Akanat pois,
Niin että kirkas,
Kultanen, armas
Puhtaus liekkinä
Liehua vois.

Säkenet kirkkaat
Ahjosta nousee,
Säihkyen tähtöset
Lentävät — niin
Nouskohot myöskin
Kipinät hengen
Liedeltä ainian
Taivaisiin.

Hiihtäjätär.

Iloisna viidan halki
Tuoss’ impi kiitelee
Ja lylypuinen kalhu
Hangella liitelee.
Kuin oravainen puussa,
Niin hapset häilähtää,
Nuo kullan kiharaiset,
Ja keinuu kaunis pää.

Sujuilee suksi norja
Ja kaapsahdellen — hei!
Noin reippaasti tuo jalka
Vaan tepsuttelee; — ei
Väsymys mieltä paina,
Ei pelko rintoa:
Luo liike verevyyttä,
Tuo tuuli intoa.

Ai! Säihkyileehän silmä,
Ja huuli hymyilee,
Kun norjasti noin neiti
Uljasna hiihtelee. —
Vaan kylm’ on talven tuuli,
Ja viima vinkuilee:
Ja posken kulta ruusut
Tuulessa vaalenee.

Mäkiä neiti laski
Ja hiihti noroja,
Kunnekka joki-jäälle
Vie rinne kalteva:
Vinhasti suksi luistaa
Ja — voi! jää keinahtaa —
Nyt aallon pyörtehessä
Jo immyt huudahtaa.

Jo taasen hiihtää impi,
Ja lumi tuoksahtaa,
Kun poiss’ on uljas ryhti,
Ja jalka horjahtaa,
Ja liepehet, jotk’ äsken
Tuulessa leikkien
Löyhyivät, vuotaa vettä,
Vavahtaa kätönen.

Ja silmän sulo säihky
Jo sammuu kyyneliin,
Ja kyyneleistä kylmä
Luo lumen vaaleviin
Poskihin helmilöitä —
Oi, julma kylmyys — voi!
Ken sulle julman vallan
Ja ankaruuden soi?

                                                  ⸻

Ah! Toivotonna neiti
Hitaasti hiihtelee,
Ja rukoileva katse
Ympäri liitelee,
Kuin rauhatonna lintu
Armoa anelee
Ja turvaa metsän puilta,
Kun taivas kylmenee.

Jo hämäräks’ käy ilta,
Ja metsä peittyy — oi!
Lumehen — kankahilta
Jo suden ääni soi.
Vaan kiihtyy kylmä viima,
Ja henki hyytävä
Sivelee kasvopäitä
Ja viiltää sydäntä.

Ja loistettaan luo kuuhut,
Ja pilvitarhastaan
Käy säihkyväiset tähdet,
Levolle lapset maan;
Mut’ impi yhä hiihtää:
Ah! Tylsä — suloton
On sammuvainen katse,
Ja jalka voimaton.

»Oi koti! Enkö nähdä
Sinua enää voi?»
Niin huokaa hän — vaan toivo
Se kerran vielä soi
Voimia ponnistella
Ja — koti pilkoittaa:
Viel’ yritys — ja impi
Jo kodin nähdä saa!

»Oi! kiitos, Isä taivaan
Siis viime kerran saan
Nyt nähdä kodin armaan
Ja vanhemmatkin — vaan
Nyt auta, Herra armas,
Jo voimat uupuvat
Hyvästi, isä, äiti
Ja siskot armahat!»

                                                  ⸻

On kylmä talvi aamu,
Ja härmäkukkasiin
Säteilee kulta rusko,
Ja lumen kiiltäviin
Kiteisiin säde päivän
Luo ensi suutelon:
Niin havahuttaa luonnon,
— Herättää inehmon.

Vaan nurmen nietoksella
Nyt neiti uinahtaa
Ja lumivillasilla
Hienosen sijan saa:
Levossa lepää päähyt,
Ja silmä ummistuu,
Poskilla jäiset ruusut,
Ja suljettuna suu.

Ei, kotihin hän päässyt
Ei tähän matalaan —
Vaan Yli-Isän luokse
Hän pääsi kotiaan:
Ei siellä kylmän vaivat,
Ei tuskat ruumistaan
Nyt sullo — Karitsalle
Hän laulaa kiitostaan.

Tunne ja kieli.

On tunne sydämmen,
Kuin kuuma hiilos mielen;
Vaan tulkki tuntehen,
Tuo kylmä sana kielen,
Se monta kyventä,
Mitk’ ihmis-sydäntä
Lämmittää, hehkuu siellä,
Pois hiivuttaapi tiellä.

Ken sielun hiilokseen
Vois nähdä, kenpä luoda
Vois silmän salaiseen
Sydämmen ahjoon, tuoda
Esille hiljaisen
Ja ujon tuntehen,
Jonk’ alla kulta kiiltää,
Kun tuli korret hiiltää?

Ken salaisuuksia
Vois oikullisen mielen,
Ken sielun tunnetta
Kuvata kautta kielen?
Ken voisi, kenpä syvää
Mitata syvyyttä
Povessa ilmestyvää —
Pahetta, hyvyyttä?

Sit’ emme voi — On tunne
Vaan sala-hiilos mielen:
Jos pakenemme kunne
Se palaa — hehkuu. — Kielen
Avulla sitä vainen
Eip’ ymmärrä; sen yksin
Käsittää tuntevainen
Sydämmin, silmäyksin.

Naisen arvo.

Milloin armas on immyt,
Milloin neitonen kaunis,
Milloin ylevin, suurin,
Onnellinen, ah! milloin?

Kun sydän kukkia kasvaa,
Mielessä hyveitä nousee,
Silloin ihana on immyt,
Silloin Neitonen armas.

Milloin mielessä versoo
Jalous, kaunetta kilvan
Kostuttaa koska tunne
Puhtahin: Silloin kaunis.

Onnellinen, koska sielun
Sointuisuus, sekä rauha
Syämmen hiljaa laulaa
Kiitos-laulua Herran.

Suurin, kun käsin hellin
Kurjia holhoo, auttaa,
Enkelin haamuna häätää
Huolia huolien maasta.

Vaan ylevinnä on nainen
Äitinä, kasvattaessaan
Lapsia, taimia Herran,
turvaksi kansan.

Lempi kuolematon.

On ainut päivistä verraton:
Sen koite kirkkahin kulta,
Ja soihtu säihkyvän auringon
— Ei pilvi kaihda sen tulta —
Se lemmen päivä on kirkas!

Yks’ kukka ainoa kukkiaan —
Se puhkes rinnasta Luojan —
Ei kuihdu, haihdu ei hajukaan,
Sen kauneus ijankaiken
On tuores — kukkanen lemmen!

On tuli ainoa tuliaan,
Sen kyven taivaasta kirpos,
Ja kuonat kullasta erottaa
Sen liekki polttava, kirkas:
Se tuli ikuisen lemmen!

On voima voimista ainoisin —
Ei konsa vaivu sen valta,
Ei säiky miehuutta sankarin,
Saa voiton armahimmalta:
Se ikivaltikka lemmen!

Oi lemmen aurinko loistaos!
Ja kuki ikuinen kukka!
Ja tuli taivahan hehkuos!
Ja voimaa uhkuos uutta,
Sa ahjo ikuisen lemmen!

Vaeltaja.

Hän louhuista vuort’ ylös astuiksen —
Moni on kivi teräsyrjäinen,
Tai kasv’ okavartinen piilostaan
Puri jalkaa astujan urhokkaan.

Vaan hän hi’en otsalta pyyhältäin:
»Ylös vuoren päälle kun ennättäin,
Saan katsoa mait’ yli laajimpain
Kautt’ ilmain, näkyjen loistelevain.»

Niin astuvi hän, väliin seisahtain,
Maailmoja allansa tarkastain,
Ja seisoen sauvahan ryhmyiseen
Hän pykälän leikkavi muistokseen.

Yhä astuu näin — väliin seisahtain —
Hän pyrkien vuort’ ylös ponnistain:
Ja nousten näkyala laajentuu,
Ja pykälät sauvassa taajentuu.

Mont’ on ikikaunista näytelmää
Näin ihaillut laajalti — selvempää
Mit’ ylemmäks ehtivi, matk’ ei vaan
Näyt’ ankara kuluvan laisinkaan.

Hän viel’ yhä nousee — seisahtaa,
Ja uuden sauv’ yhä pykälän saa:
Laajeten näkyala kirkastuu,
Vaan vuor’ yhtä jyrkkänä kohouu.

Niin noussut hän on — niin nousevi ain,
Yhä matkansa päätä hän tarkoittain,
Mutt’ ain yhtä kaukana maalistaan
Hän on, kuin matkaans’ alkaissaan.

Kastele siipiäs, henki!

Kastele siipiäs, henki:
Tiedon lähtehess’ on
Kaste kuivumaton,
Kastele siipiäsi!

Kastele siipiäs, henki:
Ahjo Ilmarisen,
Liesi kauneuden,
Siipyes nuorentaa.

Kastele siipiäs, henki:
Hehku rakkauden,
Sulo sydämmien,
Sielusi uudistaa.

Kastele siipiäs, henki:
Ilo_hettehesen,
Tulikoskusehen
Sydämmen innokkaan!

Kastele siipiäs, henki:
Hurme sankarien,
Tuska kärsivien
Tulta suonihis saa!

Kastele siipiäs, henki:
_Usko Jeesuksehen,
Armonistuimehen —
Jumalan!

Kastele siipes ja iske:
Lennä taivas ja maa,
Halki Haadeskin saa —
Elämän virrasta juo!

Hiiluksella.

Katsos nuorukainen,
Tulta hehkuvaa!
Lieke kaunokainen
Valaa purppuraa,
Punahiilen kultaa,
Ahjon aukioon,
Kutoo kultakukkaa
Hiilen hulpioon.

Niinpä hiilus hehkuu,
Liekki leikitsee,
Ahjo tulta huokuu,
Syttä suutelee
Valkeainen vieno,
Hohde punertaa,
Liesi liehuellen
Tulta ammentaa.

Mutta tuli tuima
Ahjon kuluttaa,
Hiilet hehku syöpi,
Kukat kuihduttaa:
Leikki liekkiperhon,
Pettäväinen tuo,
Suuteloissa surman
Polttavaisen.

Varo tulta, nuori!
Tuli sydämmen
Kuluttaa ja syöpi:
Mesiperhonen
Suuteloissa surman
Onnellesi suo,
Sielustasi viepi
Rauhan — tuskan tuo.

Aalloilla.

Aalto hurja, riehu,
Vello vetonen!
Kiehu, vaahto, kiehu,
Huuhdo ärjyen,
Kasta kallioita
Rannikolla — noita
Kivikallioita!

Taikka tyynny, aalto,
Lepoon vienompaan
Luonnon huokausta,
Yötä,
Taikka illan unta,
Joka kukkaseen
Laskee kuutamolla
Utu-siipineen.

Riehu sydän, riehu!
Kuohu tuntehen
Tulivirta, tulta
Syökse, iskien
Salamoitse yössä
Sielun, sodi vaan:
Sodi, syki, tunne
Kaikki tuskat maan!

Taikka tyynny, tyynny
Rauhaan hiljaiseen!
Levon, rauhan maahan
Lennä tenhoiseen,
Joss’ ei huokausta,
Eikä myrskysää
Häiritä voi sielun
Rauhaist’ elämää!

Ester.

I.

Hovissansa hohtavassa Kserkses
Istuu sankartensa keskustassa,
Ilojuhlaa viettävänä suurta.
Haman ylimpänä kaikkein, uljas
Ylpeänä istuu kuninkaansa
Lähimpänä neuvonantajana.
Hän se makealla kielellänsä
Ehdottaapi Juudaan suvun surman
Mordekain ’, tuon hänen vihattunsa,
Jokei häntä nousten kumartanut,
Kostoksi ja ikiturmioksi.
»Kuule, majesteetti, ajattele:
Kansa yksi muista erillainen,
Perin outo tavoiltaan ja jyrkkä
Käytöksessään muita kohtaan, yksin
Omat lakinsa ja uskontonsa
Pitää vahingoksi valtakunnan.
Jos Sa, suuri Kuningas, niin tahdot,

Punnitsen Sun valtarahastoosi
Sata nyt käypää kultaa,
Kun saan hävittää sen syöpäsuvun.»
Kserkses uljahasti liikahutti
Itseänsä istuimella, otti
Kädestänsä kantasormuksensa
Sinetillä kaunistetun kulta,
Jonka ojentaen Hamanille,
Lausui: »Pidä kulta omanasi,
Te’e kansalle, kuin itse tahdot.»

Nopeasti ratsut juoksevaiset
Sanan saatantahan Haman laittoi:
Päivä määrättihin, surmapäivä
Juutalaisten koko maailmassa.

II.

Ester ihanainen
Istuu suruissaan:
Vaippa purpurainen
Valuu varreltaan.
Rinta nousee, riehuu,
Päätä pyörryttää,
Sydämmestä viiltää,
Kieli änkyttää:

»Jehovah, oi suuri!
Mikä kohtalo!
Olit ennen kansas
Kilpi, aurinko.
Miksi kasvos peität,
Jätät sortumaan —
Pakanoille heität
Kansan sekä maan?»

Valju varsi horjuu,
Ääni värisee,
Mutta mieli tyyntyy,
Sydän rukoilee.
Nousten astahtaapi
Jonkun askelen,
Sitten lausahtaapi
Puoli-äänehen:

»Kallis kansa, sulle
Itsen’ uhrajan —
Jumalalle uskon
Elon’ armahan.
Rakkaus ei tunne
Rajaa uhrissaan:
Kaikki — itsensäkkin —
Antaa kokonaan.»

(Laulaa:)

»Aurinko ei noustessansa
Puhjetess’ ei ruusunen
Kaunihimpi, kuin on lempi
Sytytetty ihmisen.

Katselinhan aurinkoa
Nousevaista Jehovan —
Sytytti se povessani
Tulen sammumattoman.

Kastelinhan ruusuani
Aamuin, illoin itkien,
Kunnes puhkes rintanani
Täysi lemmen kukkanen.

Nouse lempi, liehu liekki
Polttavainen, puhtahin!
Kuluttele kuonat kaikki
Sydämmestä Esterin!»

III.

Äänetönnä Kserkses
Istuu mietteissään,
Kulta valtikkaansa
Nojaa päähyttään.
Silloin arka, valju
Ester ihana
Astuu ujostellen
Avo-ovesta.

»Kuningatar hurja!
Rientää kuolemaan!»
Hovipalvelija
Lausuu tuskissaan.
Mutta Kserkses heti
Kuningattaren
valtikkansa
Ojens’ iloiten.

Lausui laukkeasti:
»Ester armahin!
Miksi tulit tänne,
Saliin sankarin?
»Jalo hallitsija!
Pitoihimme vaan
Pyydän tuloasi,
Armosi jos saan.»

IV.

Pidoiss’ uljahissa Kserkses
Istuu seurass’ Esterin,
Haman heidän rinnallansa
Istuu mielin synkehin.
Eilen hänt’ on onnettomuus
Ensimmäinen kohdannut —
Syystä hän ei viime yönä
Rahtuakaan nukkunut.

Mordekai, tuo Juutalainen,
Näet, suureen kunniaan
Tuli hänen neuvostansa —
Hirsipuuhun roikkumaan
Hän sen miehen olis suonut!
Nyt hän pelkää onneaan:
Kuningas jos suuttuis hälle,
Syöksis varmaan kuolemaan!

Silloin Ester ihanainen
Puhuu kansan puolesta:
»Minä olen Juutalainen,
Kuningas, heit’ armahda!
Älä salli kansakunnan
Kokonaisen kadota
Vihast’ yhden ainokaisen,
Ilkeästä kostosta!»

»Kuka heitä vainoaapi?»
Kserkses, valju vihasta,
Kysyy — Haman vavahtaapi,
Muoto kuollon kalpea.
»Tämä häjy Haman uros,»
Kuningatar vastasi —
Teloittaja Hamanin jo
Hirsipuuhun nostavi.

V.

Riemulaulut Israelin
Kaikuu kiitosta —
Armosta Hän uudestansa
Päästi kansan kuollosta.
Kaikkialla viholliset
Surkeasti surmattiin —
Heille Herran liittokansan
Kärsimiset kostettiin.

»Suuri olet, Jumalamme,
Suuri on Sun nimes,
Kunniasi ijäinen ja
Verraton Sun väkes;
Viisautes määrätön ja
Armos loppumaton,
Rakkautes uskollinen,
Ikisammumaton!

Halleluja — halleluja
Jehovalle kaikukoon!
Yli maan ja taivahitten
Läpi kiitos sointukoon!
Elävä ja kaikkivoipa
Olet, Herra laupias,
Ihmeellinen tuomioissas,
Suuri armoneuvossas.»

Debora.

Tuom. 4; 5.

I.

Taas Israel pois luopui Herrastansa
Ja synneillänsä kirouksen saatti
Itselleen: joutui sortovallan alle
Jabinin, julman kuninkaan, mi heitä
Rautaisilla sotavaunuillansa
Aika ajalt’ ahdistellen nylki.
Jo kaksikymment’ ajast’-aikaa kärsi
Israel’, eik’ ollut auttajata.
Mutt’ ahdistettu kansa tuskissansa
Rukoillen kääntyi Jumalansa luokse,
Joit’ yksin apu ain’ on saatavana.
Ja armostansa Jumala taas auttoi.

II.

Siimeksessä palmupuunsa
Vuoristoss’ Efraimin
Istuvi Debora hurskas
Äitinä Israelin.
Herralta sanoma hälle
Kuuluu: »Pelastus on
Joutunut kansalle, riennä
Kutsuos taistelohon!»

Barakin Debora kutsuu,
Päällikön Israelin:
»Aseihin kutsuos kansa
Kukista Jabinin Valta
: Se Herran on käsky,
Kisonin rantahan
Herra sun vastahas’ tuopi
Sankari Siseran.»

Kanssansa Barak pyysi
Uljahan Deboran;
Lähetti airuet työhön,
Pelastus-sotahan
Kokosi tuhannet — riensi
Taborin vuorelle,
Linnoitti leirinsä, kunnes
Rientäisi saaliille.

III.

Herra on jo kukistanut
Ylpeyden pakanain;
Rautavaunut musertanut;
Miekan sekä vasamain
Kautta perin hävittänyt
Sotajoukon;
Hänen päänsä lävistänyt
Kautta naulan, vasaran.

Silloin kansa riemusuulla
Ylistystä laulelee;
Debora nyt kanneltansa
Jumalalle soittelee:
Jumalasta tahdon laulaa
Herran suurta kunniaa
Kirkastaa — Hän väkevällä
Hengellänsä sulattaa
Vuoret — itse Sinainkin;
Pilvet vettä pisaroi,
Vapis maa ja metsä itki —
Taivas tulta salamoi.

Herra antoi kansallensa
Armon, voiton, kunnian:
Vihollisten häpeäksi
Nainen surmas Siseran,
Jonka äiti odotteli,
Istui vieress’ ikkunan;
Kysyi: »miksi viipynevät,
Voittovaunut Siseran?
Aina ennen eellimmäisnä
Kotihin hän ennätti.»
Mutta hälle vastatahan:
»Saalista hän jakavi.»

Käyköön niinkuin Siseralle
Herran vihollisille!
Hyvin käyköön uskoville
Häntä rakastaville!
Olkoot he kuin aurinkoinen
Voimassansa nouseva,
Jonka tiehyt ylenevä
Kirkkautt’ on uhkuva!»

Liehdo tulta!

Liehdo tulta — lemmen tulta
Sydämmehen riutuvaan:
Ahjo hiipuu, hiilet mustuu —
tulta sukkelaan!

Liehdo tulta — uskon tulta
Sydämmehen sykkivään:
Homehesta kirkas kulta
Selittele säihkymään!

Liehdo tulta — innon tulta,
Veltto suku karkaise!
Riettauden rikkakerros
Pohjimyöten polttele!

Nostattele vapauden
Voimatuulet liehtomaan —
Tulta hengen taivahista,
Mädännystä polttamaan.

Liehdo tulta polttavinta:
Myrkkyhuurut hälvenee —
Lämmin ilma liekin alta
Hallan mailta varjelee.

Liehdo tulta puhtahinta
Sydämmestä sydämmeen,
Jotta, itse sortuessas,
Tuhat tarttuu lietsimeen!

Kotiliesi.

(Lausuttu erään ystävän häissä.)

Mik’ on tää tunne outo, lumoovainen,
Mi sydäntäni polttaa, virkistää?
Se oisko tuli puhdas, jumalainen,
Mi sydämmehen toisen yhdistää?

Mik’ äidin rakkautta syvemmillä
Siteillä sielun sitoo sieluhun?
Mi hiilillänsä ikihehkuvilla
Sydämmet sytyttävi riemuhun?

Se lempi Jumalan on istuttama
Miehen ja naisen nuoreen sydämmeen;
Se liekki Jumalan on puhaltama
Tuleksi kotilieden hiilukseen.

Koti — niin, oma koti! sana armas
Se sielullemme suloutta suo —
Vaikk’ oiskin moni kyynel muutoin karvas,
Niin siinä sydän lohdutusta juo.

Mutt’ei oo pysyväinen lempi mainen,
Ei koti, onni ihanaisinkaan
Meit’ auta, jollei lempi jumalainen
Saa pyhittää sit’ ikihehkullaan.

Jumala itse rakkaus on pyhä,
Hän meille antaa lemmen pysyvän,
Hänestä vuotaa lemmenvirta yhä
Synnyttäväinen ikielämän.

Jumalan pyhän lemmen ahjoss’ aina
Viritelkää uutta lemmen valkeaa,
Kun myrskytuulin tahtoo tukahuttaa
Sielunne lemmen tämä kylmä maa!

Kuvaamataide.

Kun Luoja taitehitten
Hengille lahjojaan
Jakeli, henki yksi
Niin sattui saapumaan
Myöhään: jo laulu, soitto
Ol’ annettuna pois;
Mit’ äänetönnä, vailla
Säveltä tehdä vois?

»Vaan kuitenkin», niin sääsi
Nyt Luoja, »kokonaan
Säveltä, ääntä vailla
Sa tulet voittamaan
Kaikk’ alat taitehitten,
Ja tunnon syvänteet
Sun silmäs läpi tunkee
ja hoksaa ihanteet.

Niin Luoja. Henki lähti
ja äänetönnä vaan
Tuo mykkä silmä keksi
Syyt syvät: povi maan
Lahjoitti aartehensa
ja taivas ihanteen
Hänelle, niistä loihti
Hän yhdys-käsitteen.

Sai aine hengen, henki
Sai muodon, silmä voi
Käsittää aatekuvan,
Kun mykkä henki loi
Kuvaama-taidon: kylmin
Hän silmin tähystää,
Vaan luomiensa luonne
Sydämet sytyttää.

Tää henki maahan laski,
Ja ken jos lapsi maan
Ihastuu, innostuupi,
Muttei voi tunnettaan
Kuvailla sävelissä,
Taikk’ äänin selvittää
Suuruutta, kauneutta,
Hänt’ auttaa henki tää.

Ja äänetönnä ollen
Hän keinon opettaa,
Kuink’ aina henki voipi
Kahleensa musertaa
Ja vapautta, suurta
Aatetta avittaa
Ja poistaa pimeyttä,
Mi maata rasittaa.

Meren rannalla.

Meri laaja, siintävä lainehtii
Kotirantani ääress’ aivan.
Mon’ alus sen pinnalla purjehtii:
Näet milloin uhkean laivan,
Jonk’ ajaa tyynen ja myrskysään
Yl’ aaltojen höyry ja tuuli,
Tai ehkäpä purtosen retkellään,
Min lastuksi laineilla luuli.

Nuo suuret ja mahtavat laivat käy
Yli,
Joill’ ei viikkokausihin maata näy;
Mutta hoitajat pienten purtten
Ne eivät uskalla matkallaan
Kotirantoja ulommaks’ mennä.
No, eihän pienoinen peippokaan
Yli pilvien kokkona lennä.

Ja meri kun kuohuen myrskyää,
Se vihaiset aaltonsa nostaa,
Kuin tahtoisi taivahan yllättää
Ja rohkeille pursille kostaa,
Jotk’ uhkamielin on vallanneet
Sen neitseellisen, ujon poven
Ja Ahdin linnahan aukaisseet
Ikikuuluhun aukion oven.

Vaan toisin ajoin on povi tää
Kuin nukkuvan immen rinta,
Mi vienosti huokuen hengittää,
Tai tyyni kuin maidon pinta Ja
taivahan kirkkahan kuvastaa
Täm’ aava, välkkyvä vesi,
Kun päivä uus’ usvasta sarastaa,
Tai yöllä se tähtöstä pesi.

                                                  ⸻

Niin aattehen merikin aukenevi,
Ik’ ulappa ankaran syvä —
Sen pinnalla purtoset viiltelevi:
Ja rannoilla liike on hyvä.
Siin’ istuen monikin venhettään
Käsi-melalla oivasti johtaa,
Kun sää on tyyni, mutt’ ymmällään
Heti, tuulen puuska jos kohtaa.

Mutt’ ulommaks’ ei moni uskalla,
Ani harva purjehin täysin
Ulos laskevi hyvällä tuulella,
Merikunnossa olevin köysin:
Ne väljillä vesillä viilettää
Ja raittihiss’ ilmassa liikkuu,
Heitä raikas tuulonen lennättää,
Ja alus se aalloilla kiikkuu.

Hengen vapaus.

»Luonto kahleess’ on, ei tunne’
Vapautta laisinkaan;
Henki vapaa, pakotonna,»
Niinhän aina ho’etaan.
Minun nähden, kaikk’ on toisin:
Luonto vapaa, uhkuvaa
Elämätä kehitellen,
Hengen orjuus kuristaa.

Kasvi maasta juurillansa
Imee voimanestehet,
Päivä sille kultiansa,
Taivas kastehelmiset:
Kukka kasvaa, kaunistuupi,
Päähyt maasta ylenee,
Kunnes kypsä hedelmä ja
Siemen maahan varisee.

Uusi kevät uuden idun,
Itu uuden siemenen
Kasvattaapi, siten siirtyy
Kasvi, aina säilyen:
Ikinuori, kukkivainen
Kevät sitä kasvattaa,
Syksy tuulin, sateinensa
Uuden kylvön toimittaa.

Vapaasti se kasvaa, kukkii,
Kypsyy, kylvää siementään:
Missä siin’ on sortovalta?
Toisin henki kytketään:
Se ei saata vapautta
Haluta, ei harjoittaa,
Sitä halki aikakautten
Pakko raskas rasittaa.

Hengen suuret aatevirrat
Konsa pyrkii laskemaan
Lohdukkeeksi ihmiskunnan
Uuden elon maailmaan,
Silloin vainon murhahenget
Verisillä käsillään
Heti tiet’ on sulkemassa
Vapauteen, elämään.

II.

HENGELLISIÄ RUNOELMIA.

Betaniassa.

I.

(Illalla; Martha ja Maria istuvina Latsaruksen sairasvuoteen ääressä).

Martha;

Jo sairas kuumeessa hourii
Ja heikommaks’ yhä käy,
Mutt’ yhä Mestari viipyy;
Ei mäen rinteellä näy
Etäältäkään sulohaamu.
Oi, Maria, eiköhän lie
Sanaamme saattaja vienyt,
Vai liian pitkäkö tie?

Maria:

Saattaja sanan on vienyt,
En muuta uskoa voi;
Viivykki outo on enne;
Koht’ armahin veljyt — oi!
Jo kalman on kynnyksellä —
Miksikä Mestari nyt
Viipyvi, sieluni sitä
Epäillen on kysellyt.

Martha:

Epäillä Herraa en tahdo,
Ma uskon: Hän auttaa voi;
Mutt’ oi, täm’ odotus kalvaa,
Kuin maksaa jäytävä koi;
Ja aatteit’ uusia nousee,
Kuin, aaveit’ ijäisen yön —
Ja toivoni sammuvi, kuolee —
Ma rintaa tuskasta lyön.

Maria:

Latsarus hourii, kas kuule,
Hän lausuvi innoissaan
Mestarin nimen taas kalliin:
Se selvänä, houreissaan
Kallihin hänelle — meille; —
Tän’ yönä, ma pelkään vaan,
Käy kuolema vieraanamme —
Ma veljytt’ itkeä saan.

II.

Äänetönnä, hiljallensa
Ruumissaatto kulkee;
Bethanian porttikujan
Kansajoukko sulkee.
Martha astuu kalpeana
Kuni unelmoiva;
Tyyni otsa korkeana,
Katse salamoiva.

Maria käy alla mielin,
Kuni hento kukka,
Jonka päähyt kumartuvi —
Otsan peittää tukka —
Kuni kukka heltehellä
Nääntyväinen taipuu,
Odottaen kastetta, kun
Aurinkoinen vaipuu.

Hauta kaunis kalliohon
Hakattuna peitti
Tomuverhon Latsaruksen,
Öinen varjo heitti
Pimentonsa oven yli,
Sisaret kun hiljaa,
Astuskellen kotihinsa,
Kasti kyynelliljaa.

III.

Martha nousevi,
Ulos rientävi
Tielle vastahan
Rakkaan tulijan,
Sillä verraton
Vieras tullut on.

Martha seisahtaa,
Alas istahtaa
Herran etehen:
Kyynelkarpalon
Pyyhkinyt hän on
Herraa läheten.

Ylös katsahtaa
Herraan, lausahtaa:
»Herra, veljyein
Ei ois’ kuollunna
Jos Sa tullunna
Oisit ennemmin.»

»Veljes nousevi,
Kuollon voittavi
Elo ihana» »Herra,
uskon sen,
Päivän viimeisen
Nousee aamulla».

»Ylösnousemus
Olen, valkeus
Elo ijäinen.
Minuun uskova
Myöskin kuolossa
Elää voittaen.»

»Ja, ken uskovi
Minuun, ijäti
Elää — kuolemaa
Eipä ikänään
Tule näkemään
Ikikamalaa.»

Martha nousevi,
Sydän sykkivi
Uusin tuntehin:
Povi aaltova
Täynnä valoa,
Taivas ihanin.

Nyt hän kiiruhtaa,
Kutsuu Mariaa,
Joka vieraineen
Istui kodissaan,
Itki suruissaan
Karvaan kyyneleen.

»Nouse, Maria,
Herra tullunna,
Sua kutsuvi».
Kuni janoten
Vesi ojillen
Peura juoksevi;

Kuni tuulonen,
Iltakastehen
Laskiessa, lentää,
Niinpä Maria,
Kuullen kutsua,
Herran luokse entää.

IV.

Haudalla seisoo Mestari —
Ja itkevi!
Ja Juutalaiset lausuu:
»Kas, kuinka häntä rakasti!
Mutt’ eikö voinut tehdä niin,
Ettei hän kuollut oisi?»

Taas Mestaria kauhisti —
Värisytti
Tää suuri epä-usko.
Hän rukoili ja ylisti,
»Poistakaa kivi»! lausahti,
Vaan Martha hämmästyvi,

»Oi, Herra», niin hän huudahti,
»Jo haisevi;
Sill’ onhan päivää neljä
Jo haudassa hän levännyt
Ja varmaan aivan mädännyt
On ruumis veljyemme».

»Jos uskoisit», niin Mestari
Nyt vastasi,
»Niin varmaan saisit nähdä
Sa kunnian nyt Jumalan».
— Samalla paaden liikkuvan
Näkevät haudan suulta.

»Jo tullos ulos Latsarus!»
Tää huudahdus,
Mestarin sulosuusta
Hämmästyksellä kuullahan —
Ja kuollut nähdään liikkuvan!
Latsarus nousi ylös.

Oi, hurmaavaista iloa,
Ja autuutta
Marian sydämessä!
Ja Martha itkee ilosta,
Ja häpeästä, surusta
Sydämen kovuuttansa.

On nähty Herran kunnia.
Ja Jumala
On Pojan kirkastanut.
Ken uskovi, saa katsella
Nyt avoimilla kasvoilla
Jumalan kirkkautta.

V.

Oi, rauhaisa Bethania,
Öljypuulehdon suojassa,
Notkelmass’ Öljymäen!
Sun siimehesi suloinen
Vilvoitti päivän heltehen
Iloisen juhlaväen,

Mi oli tullut viettämään
Hetkisen täällä, näkemään
Latsarust’ elävänä.
Siin’ oli ryhmä kiihkoisa
Oikeita fariseuksia
Puhellen, miettivänä.

Tuoll’ oli toinen seurue,
Mi seisahtuvi loitolle
Tuon silkkiäis-puun alle.
Siell’ innokkaasti väitellen
He puhelevat, suuttuen
Oudolle asialle.

Mutt’ itse juhlareurue
On sijoittunut sisälle
Pöytähän Latsaruksen:
Siin’ itse Herra Jeesus on
Opetuslapsi-joukkion
Keralla keskustellen.

Iloa mielet hehkuvat,
Kiitollisuutta lausuvat
Katsehet kaikkialla;
Ja parahia herkkujaan,
Kuin kunniaksi kuninkaan,
Tuo Martha tulvimalla.

Niin Herran puhe kiinnittää
Ja ihastuttaa, jännittää
Nyt mielet kuulevitten,
Etteivät huomaa Mariaa,
Jok’ äänetönnä seisahtaa
Taakse vierahitten.

Ken nähdä voisi sydämmeen
Niin autuudesta iloiseen,
Samalla surulliseen,
Kuin silloin sydän Marian,
Hän kompastuisi ankaran
Tuntehen taistelukseen.

»Oi, miksi taasen vavahdan,
Kun Mestarihin katsahdan?
Hän, suuri Vapahtaja,
On voittajana kuoleman,
Ei vihollisen katalan
Nuolien sorrettava.

»Oi, autuin on ilo tää!
Kuink’ ihanasti säihkyää
Latsarus-veljen katse!
Meill’ ompi Herra korkea,
Ihminen sekä Jumala —
Ei pahat Häneen koske!

»Kuitenkin sieluin vapisee
Kun Mestaria katselee
Silmäni — outo tunne
Niin sykähyttää sydäntä,
Ikäänkuin pelkäis käärmettä,
Mi pistää — koska? kunne?

»Voi, käärme inha väijyvi
Nyt Mestaria, hiipivi
Jälessään kaikkialla:
Taas fariseukset vakoilee,
Tuhoa katse uhkailee
Tuon silkkiäis-puun alla.

»Oi, sydän tahtois haljeta
Täst’ autuudesta suuresta,
Kun Herran saamme nähdä
Tääll’ oman pöydän ääressä,
Ja Latsaruksen tervennä! —
Sen voipi Herra tehdä!

»Oi, kuinka suuri auvo on
Ett’ olen kurja, avuton
Häneltä armon saanut!
Tää Vapahtaja korkehin
Nyt aih’ on ilon’ ihanin —
On sieluntuska laannut.

»Kuitenkin taasen aavistus.
Kamala, synkkä vavistus
Lävistää sieluani:
Kuin viime kerran levähtää
Sais’ täällä tämä kallis pää,
Oi — mun Vapahtajani!»

Näin tuntehet käy riitaiset:
Iloiset, surumieliset,
Marian sydämmessä;
Näkyvi syvä rakkaus
Ja kiitollinen uhraus
Kasvojen ilmehessä.

Nyt alabaster-astian
Kallihin, jalon, kirkkahan
Hän käsillänsä nosti —
Voidetta hyvän hajavaa,
Kallista ylen, vuotavaa
Sen täyden eilen osti.

Kas, äkisti hän särki sen,
Vuodatti jalon voitehen
Herramme päälle kaikki:
Kuin suloisena sauhuna
Mirhami-tuoksu ihana
Nyt huonehesen laski.

Marian aatett’ ylevää
Ei Juudas voinut käsittää,
Vaan moitti nurkumielin.
Mutt’ itse Herra ymmärsi
Ja Mariata puolusti —
Se Marialle kyllin.

Hän oli Herran voidellut
Ja rakkaudest’ uhrannut
Mik’ oli kallihinta:
Se oli paras palkinto,
Kuin taivahinen soitanto,
Sielulle autuinta.

Merellä.

I.

Jumala, suuri Luoja, Lunastaja,
Taivahan, maan ja meren perustaja!
Suuret Sun työsi, käsialas suuret,
Syvähän tunkee viisautes juuret.
Kuohuva aalto vihaisesti ulvoo,
Myrskyvä tuuli väsymättä valvoo,
Aurinko armas pilven alta paistaa.
Kultana säde kimeltävä loistaa,
Aallossa hetken kirmaellen, kirkas,
Kunnes jo sammui — pilvi päivän peitti.

Samaten elonmeryt kuohahdellen,
Alati uutta esiin ammennellen
Ainetta hengen työksi, taisteluksi.
Kiusaus, myrsky pimittävä päivän
Uhkaavi joskus sielun upotella,
Lomasta pilven kirkas säde kunnes
Uudella uskonlujuudella täyttää
Horjuvan hengen, tietä meille näyttää

Kotihin, luokse Isän rakkahimman.
Kiitos oi, Isä, armostasi kiitos,
Aina Sa pidät iki-armoliittos,
Jonka Sa Poikas verin vahvistelit,
Syntisen saastaisimman puhdistelit.
Kiitos, oi Jesus, Vapahtaja kallis:
Syntini Sinä verelläsi poistit;
Kiitos, oi kiitos, Sa ostit omaksesi,
Kurjimman syntisistä iloksesi!
Kiitos, oi Henki, suuri Lohduttaja,
Jumalan armon meihin sovittaja,
Kiitos, ett’ annoit valon sielulleni,
Herätit unest’ iki-ihmiseni;
Kiitos, ett’ armos kautta Jesus voitti
Sieluni, uusi päivä siellä koitti!

II.

Päivä loistaa kirkkahasti,
Myrskytuuli raukee;
Matka kuluu nopeasti,
Satama jo aukee:
Voitto saatu ihana,
Kiitos Herran, kunnia!

Samoin loppuu myrskysäinen
Elonmatka kerran;
Joka aalto vaahtopäinen
Tyyntyy luona Herran:
Pian aukee satama,
Pian ollaan kotona!

Siellä voitonseppelehet
Odottavat meitä,
Uskossa jos kärsinehet,
Käyden Herran teitä,
Täällä oomme matkalla,
Ikävöiden kotia!

Jesus, suuri Johtajamme,
Autuutemme Ruhtinas,
Ole aina apunamme
Kautta veres, kuolemas:
Sinun kauttas voitamme,
Kuoloss’ olet elomme!

Joulusanoma.

Pimeässä ihmiskunta
Harhaeli, kansat maan
Nukkui syvää synnin unta,
Murtamatta kahleitaan.
Joilla perivihollinen
Kaiken hyvän, totuuden
Oli heidät kytkenynnä
Orjantyöhön pahuuden.

Kasvoi synnin karvas vilja
Kirouksen hedelmää,
Missä puhtauden lilja
Kerran kukki elämää
Viatonta, taivahista —
Pahan orjantappura
Kaiken hyvän tukahutti —
Hallitsi vain kuolema.

Silloin yöstä Betlehemin
Valo kirkas leimahtaa,
Enkeli kun paimenille
Armahasti laulahtaa:
»Älkää peljätkö, kas, teille
Suuren ilon ilmoitan:
Vapahtaja ihmisille
Syntyi kaiken mailman.»

Oi, se valo kirkkahampi
Puoli-päivän paistetta:
Ihmisill’ on taivahassa
Sovitettu Jumala!
Kaikki saavat anteheksi
Kautta veren Karitsan,
Uskossa kun pakenevat
Armohelmaan Jumalan.

Oi, sen armon runsautta,
Rakkauden suuruutta!
Isä antoi ainokaisen
Rakastetun Poikansa
Sovinnoksi synneistämme,
Jolta me nyt vapaina
Synnistä ja kuolemasta
Saamme häntä palvella!

Kiitos, Isä taivahassa!
Lahjastasi suuresta!
Kuinka voisin iloksesi
Sinua nyt palvella?
Oi, Sa, yksin, Isä rakas,
Voit sen tehdä minussa.
Henkes’ kautta ijäisesti
Kätke minut Sinussa!

Jeesus rakas Veri-ylkä,
Anna minun veressä
Pesty, puhdas jäsenesi
Olla, oksa elävä
Sinussa, oi, elä Sinä,
Itse, Herra, minussa,
Anna oma hedelmäsi
Minuss’ olla kasvava!

Sinun kanssas Jumalassa
Kätkettynä elämä
Anna olla vuotavana,
Hengen voima väkevä;
Iki-elon valtasuonet
Aina olla avoinna
Sinä, Päämme, jäsenenä
Juottavana minua.

Siten Sinä, Herra, meissä,
Mekin samoin Sinussa
Pysymme ja elämämme
Kunnioittaa Sinua.
Yksin Sinun ijankaiken
Kiitos, voima, kunnia
Kaikesta sun armostasi
Jumala ja Karitsa!

Syntinen ja Vapahtaja.

Sielu:

Janoat, rakas Herrani,
Sielujen pelastusta;
Halajat nostaa sieluni —
Oi, kiitos! kirousta
Sieluni tuntee — kauhea
On synnin julma valta —
Oi, nosta, auta minua
Jo kadotuksen alta:

Jeesus:

Joh. 4. 10, 13, 14.

Jumalan lahjan ihanan
Jos, sielu, ymmärtäisit,
Elämän vettä minulta
Ottamaan ennättäisit,
Jumala antoi Poikansa
Syntisten auttajaksi;
En tuomitsemaan tullut ma,
Vaan anteeks’-antajaksi.

Jos käsittäisit: Jumala
Lahjoitti rakkahimman
Poikansa; Isän helmasta
Hän tuli, kallihimman
Toi lahjan: ijankaikkisen
Elämän syntiselle,
Jok’ uskoo, ottaa vastahan,
Antauu Kristukselle.

Tää kirkas lähde elämän
Avattu jokaiselle.
Nyt Poika sielun itkevän
Vie Isän sydämmelle;
Ja kaikki synnit annetaan
Armosta anteheksi
Ja synnytetään uudestaan
Karitsan kaltaiseksi.

Ei ole tämän maailman
Kurjissa kaivoloissa
Se vesi, mikä janoovan
Tyydyttää — nautinnoissa
Vain omantunnon tuskia
Synnyttää meno turha;
Ja kunnia ja tavara
On monen sielun murha.

Ken ikään tahtoo nauttia
Maailman hettehestä,
Hän polttavassa janossa,
Kuoleman heltehessä,
Ei löydä veden pisaraa
Kielensä kostukkeeksi,
Vaan ijankaiken janoaa,
Jää tulen kekäleeksi.

Ken juopi vettä elämän
Ijäisen lähtehestä,
Ja rakkautta elävän
Jumalan sydämestä.
Armosta, kautta Kristuksen,
Alati ammentaapi,
Hän tyydytetyks’ janonsa
Ajassa tässä saapi.

Sillä se silmä lähtehen
Uskovan sydämmessä
Kuohuva onpi ainainen
Siunaus elämässä.
Asunto Pyhän on
Se sydän autuainen:
Siin’ ilo, rauha verraton,
Rakkaus taivahainen.

Sielu:

Ma olen kurjin syntinen
Ansainnut kadotuksen,
Tuomion monenkertaisen,
Voi, ikikirouksen!
Oi, yksin Sinä ymmärrät
Tilani, kurjuuteni,
Turmelukseni käsität
Ja suuren pahuuteni.

Oi, syvyydessä sieluni
Valittaa kujerrellen,
Ma vaivun, auta Herrani!
Suurelle syntisellen
Jo anna armos lohdutus
Ja kalliolle nosta
Vajoova jalka — kadotus,
Jo uhkaa — älä kosta.

Jeesus:

Joh. 4. 26.

Ma olen tullut Messias
Etsimään kadonneita;
Ma kuolin sinun puolestas,
Armahdan eksyneitä.
Rakkauteni palava
Kaikkia syntisiä
Etsii — ja etsii sinua,
Kuin ylkä ystäviä.

Ma annan sulle itseni,
Armoni, aarteheni,
Ijäisen ystävyyteni
Ja morsiamekseni
Kihlaan ma sinut uskossa;
Ja lumivalkeaksi
Pestynä olet ihana
Isälle lapsoseksi.

Sielu:

Oi, armon äärettömyyttä,
Oi, suurta rakkautta!
Voi, tätä kylmää sydäntä!
Voi, suurta luopumusta!
Mutt’ anna sekin anteeksi,
Epäilys, synti poista!
Oi, tule sydämmeheni
Ja rakkautta loista!

Oi, loista sydämmeheni,
Sen kylmyys, kurja saasta
Pois polta rakkautesi
Tulella, irti maasta
Sieluni iki-irroita,
Oi, anna kirkkautta
Sieluni nähdä Sinussa,
Kasvojes valkeutta!

Ett’ aina oisin Sinussa
Ja minun sydämmeni
Temppelis — jossa asuva
Johtaisit askeleni;
— Silmäni aina avaisit
Näkemään tahtoaisi,
Ja Henki haavas kallihit,
Minulle kirkastaisi.

Ma uskon, epä-uskoni
Sa poista — lisää aina
Uskoa, ole eloni,
Leimasi pyhä paina
Mun sieluhuni — tulella
Kastele elämäni,
Ett’ oisin tosi suolana,
Valaise pimeäni!

Maailman valkeus.

Pimeys peittävi maan —
Synkkä yö!
Kansoja kahlehissaan
Synti syö:
Raskasna rikosten paino
Tuntoja polttaa;
Helvetin henkien vaino
Sieluja surmaa.

Toivontähti kirkkahasti
Taivahalla tuikkaa:
Ennustukset ihanasti
Ihmisille kuiskaa:
»Kerran synnin voittava
Vapahtaj’ on tuleva!»

Kuulkaa! Laulu enkelitten
Kajahtaapi ihana
Yli maitten, manteritten:
»Jumalalle kunnia
Korkeudess’, ihmisille
Maassa rauha, suosio!»

Meille syntyi Vapahtaja,
Ihmiseksi Jumala;
Kuoli synnin Sovittaja,
Nousi kuollon Voittaja:
Valkeus ja kuolematon
Elämä nyt valistaa —
Ihmislasta langennutta
Jesus nostaa, armahtaa.

Synnin tunnustus.

Ps. 51.

Jumalani armollinen,
Hyvyydestäs suuresta
Armahda, ma rikollinen
Vaikka olen katala:
Syntin’ ovat mustat, suuret,
Julmat, veriruskeat;
Syväll’ ovat niitten juuret,
Läpi sielun tunkevat.

Pese minut puhtahaksi,
Iisopilla puhdista —
Rikokseni raskahaksi
Tunnen: Herra, armahda!
Alati on edessäni
Rikosteni riettaus,
Aina särkee sydäntäni
Syvä synnin turmelus.

Sinua, oi Jumalani!
Synnilläni loukkasin,
Pyhän tahtos tahallani
Törkeästi tallasin:
Synniss’ olen syntynytkin,
Synniss’ elon alun sain —
Puhtautta täydellistä
Sinä vaadit kautta lain.

Jumala! luo uusi sydän,
Puhdas henki minulle —
Yksin kautta henkes pyhän
Otolliseks’ Sinulle
Tulen. — Ällös ota vielä
Henkeäsi minulta,
Edestäsi älä heitä
Syntisistä suurinta.

Anna kaikki anteheksi
Armostasi sulasta,
Verenvi’oist’ askeleni,
Sieluni sa puhdista,
Että voisin riemumielin
Armoasi ylistää,
Kunniaasi kaunokielin
Syntisille julistaa.

Te’e uudeks’ ihmiseksi,
Herra, minut kokonaan,
Syntisille autuudeksi
Tahdon sitten kautta maan
Elämällä, sanallani
Nimeäsi tunnustaa,
Työni kaikki iloksesi,
Herra, Sulle omistaa!

                                                  ⸻

Jesuksen veren kautta
Ja kuollon katkeran —
Sovinto-uhrin pyhän
Jumalan Karitsan —
Ann’ armost’ anteheksi
Kaikki mun syntini,
Kuvasi kaltaiseksi
Uudista sieluni!

Golgathalla.

Miksi ilma pimeneepi?
Puolipäivän aurinko
Yöhön peittyy, kylmeneepi!
Miksi halkee kallio?
Vuoret vankat vavahdellen
Horjuu perustuksillaan!
Haamut nousee liihätellen
Avatusta!

Verissänsä Golgathalla
Pyhä Poika Jumalan,
Jota kansa ilkkumalla
Ivaa — kärsii kuoleman.
Jesus Kristus, murhamiesten
Väliin ristiinnaulittu,
Maailman synnin kirouksen
Kantajana surmattu.

Siksi häpee aurinkoinen,
Luonto, Luojan kuolemaa
Surren, kätkee kasvojansa,
Povi maankin avajaa
Haudan, kätkökammionsa,
Työntää tulleet Tuonelaan
Ulos vankeudestansa
Elämähän uudestaan.

Jesus Kristus — Elämämme —
Kävi kuollon taisteluun
Kärsiäkseen edestämme:
Katso kylkeen avattuun,
Synneistäsi surullinen;
Esiriippu halkesi:
Jesus armo-istuimelle
Meille tien nyt aukasi!

Jesus kärsi edestämme —
Synnin palkka, kuolema
Siten meiltä poistettihin:
Toist’ et synti-uhria
Tarvitse — nyt kuolematon
Elämä ja valkeus
Hänessä sull’ annetahan —
Suuri sielun lohdutus!

Jesus särki vankeuden
Ovet, voitti väkevän,
Meille osti vapauden
Sekä uuden elämän.
Iloitse siis, synninorja,
Tie on auki, kahlehes
Särjettynä — Jesukselle
Anna kuorma synties.

Armollinen, uskollinen
Ylimmäinen Pappimme
Jesus, aina syntisille
Hellä — Hän on Veljemme:
Kaikiss’ yhtä tuntehikas,
Sydämmestä säälivä,
Kuni veli, armorikas,
Kiusattu paits’ syntiä.

Nyt Hän voipi kiusatuita
Sydämmestä armahtaa —
Alati Hän puolestamme
Rukoelee Jumalaa —
Hänen ristillensä,
Siinä avaa sydämmes —
Hän sen tuntee, verellänsä
Pesee pois sun rikokses.

Kiitos, Jesus, Vapahtaja,
Veri-ylkä kallihin!
Suuri synnin Sovittaja!
Armoasi mullekin
Annat — veres, rakkautes,
Kärsimises, elämäs,
Voittos, ylösnousemises
Mulle takaa lempeäs.

Hengelläsi virvoitta’os
Sieluni nyt uudestaan,
Synnist’ ikipuhdista’os,
Saata liha kuolemaan,
Anna pyhä, täydellinen
Sydämmeeni rakkaus,
Että olis elämäni
Opillesi kaunistus!

"Maria!"

»Vihdoinkin päivä sarastaa,
Jo poistuu synkkä, pitkä yö!»
Maria lausuu, kiiruhtaa »Nyt
tehtävä on kallis työ —
Kallis ja raskas — voidella
Kun täytyy Herran ruumista.»

Suruinen katse kirkastuu,
Toivo hymyy huulillansa —
»Jo haudan seutu heijastuu,
Vaikk’ aamu vielä usvillansa
Peittävi puut ja pensahat,
Jotk’ oven haudan verhovat.»

Näin lausuen hän nopeasti
Rientävi yhä edelleen —
Yön kaste jalkojansa kasti
Astuissa maahan ruohoseen,
Ja aamurusko soihdullaan
Punasi taivahan ja maan.

Punerva rusko kirkastuvi,
Kuin tuima tuli roihuais,
Jo ensi säde singahtavi,
Kuin kapalosta kirpoais,
Kuin tuli virta vyöryellen
Sätehet lentää kirmaellen.

Aurinko, päivän kulta kehrä,
Häikäisevässä valossaan
Jo nousee ylös taivahalle —
Maria sit’ ei katsokkaan,
Hän rientää läpi lehdikon,
Kuin metsävuohi levoton.

Jo haudan eteen seisahtuvi:
»Mik’ ihme! hauta avattu!»
Hän huudahtaa ja tuskastuvi:
»Tyhjänä! Herra otettu!
Voi, enkö edes ruumistaan
Voidella saanut haudassaan?»

Vaan itkun läpi katsoissansa
Hautahan: kaksi ihanaa
Enkelinuorukaista siellä
Istuvi, toinen lausahtaa:
»Mit’ itket, ketä etsit sa?»
Vastasi heille Maria:

»Herrani ovat ottanehet —
En tiedä, mihin veivät sen» —
Ja kuuman kuumat kyynelehet
Sort äänen, peitti katsehen —
Nyyhkien, surun valtaama,
Kääntyvi heistä Maria.

Siten kun itki itkujansa,
Kääntyen poies menemään,
Kohtasi taasen korviansa
Kysymys, tuttu ennestään:
»Mit’ itket, ketä etsit sa,
Nainen, oi surun valtaama?»

Puistossa läpi kyynelverhon
Himmeesti silmä eroitti
Mieshaamun lähenevän, jolle
Maria kohta virkahti:
»Herra, jos Hänet kannoit pois,
Sano, Hän vaikka missä ois!»

Vaan Jesus, Herra ylösnoussut,
Vapahtajamme väkevä,
Hän siinä seisoi, kirkastettu,
Marian Maria edess’ elävä —
Ja rakkauden vienolla
Äänellä lausuu: »!»

Kuin salama ois sieluhunsa
Sähköisen tulen iskenyt,
Niin Maria nyt riemussansa
Olisi Herraa syleillyt —
»Mestari, minun Herrani!»
Hän alas maahan vaipuvi.

Vaan Herra hellin ehkäisevi:
»Minuhun ällös tartu, vaan
Vie sana tästä veljilleni:
Isänne luokse kunniaan
Nyt nousen — minut nähdä saatte,
Galileaan kokoontukaatte!»

Maria rientää, sydän täynnä,
Iloinen, syvä hurmaus
Valtasi sielun, kasvojansa
Valaisi taivaan kirkkaus:
Hän riensi, juoksi, rukoili,
Ilosta itki — hymyili.

»Oi päivä kuink’ on kirkas nyt —
Kuink’ autuus uhkuu luonnossakin
On kaikki sumu hälvennyt,
Ja poistettu on kuolemakin!
Oi, kallis Veri-ylkäni!
Oi, Jesus, kaikki kaikkeni?»

Jumalisuuden salaisuus.

1 Tim. 3:16.

I.

Enkelien keskustelua.

»Voi synnin kuormaa, kirousta,
Mi painaa kurjaa mailmaa!
Eik’ edes tunne katumusta,
Surua synnin katkeraa,
Nuo itsepäiset ihmislapset,
Vaan kilvotellen synnissään
Niin nuoret kuni valkohapset,
Vaan paaduttavat itseään.»

Niin lausui enkel ihanainen,
Ja itki kuuman kyyneleen,
Jonk’ otti toinen taivahainen
Taltehen kulta maljaseen,
Lausuen: »Totta, liiaksikin,
Mikael, Herran sankari!
Mut ällös’ itke ihanaisin,
Vaan riennä maahan kanssani».

»Oi Gabriel», niin puhuteltu
Suruisin mielin vastasi:
»Sa maahan! Onko Jehovalta
Taas sinne määrä matkasi?»

»On, Mikael, ja ihmeellinen,
Ääretön ilosanoma,
Mi itse Tuonen
On synnyttävä riemua!»

»Oi, Gabriel, mik’ olla voisi
Niin suuri ilosanoma,
Mi synninmaahan valon loisi
Ja kuolemahan eloa?»

»Se rakkaus on palveltava
Jumalan kurjiin syntisiin:
Se mahdoton on aateltava:
Mut ihmisille annettiin
Jumalan poika ainokainen —
Hän syntyy neitseen kohdussa —
Ja pian kasvaa pienokainen:
Jumala ihmis-lihassa!»

»Oi, onko totta? mahdollista?
Näin onko voinut Jehova
Rakastaa kurjaa vihollista,
Ihmistä vastahakoista?»

»Niin totta kuin ma Jehovalta
Sain käskyn tämän ilmoittaa....
Pian särkyy ota kuolemalta
Ja synnin valta raukeaa.»

II.

Myöhemmin Betlehemin laitumella.

Hiljaa — Oi, niin hiljaa kaikki!
Karjankellot hiljalleen
Kilkahtavat silloin tällöin,
Paimenet kun laumalleen
Öisen hetken uhrannehet
Valvoo — aatos ennättää
Kau’as: henki rukouksen
Siivin ylös lennähtää.

Silloin — katsos! Välähdystä
Tätä kirkkaan salaman —
Ukkost’ ei vaan kuulu — mistä
Loiste tuo? — ja hehkuvan
Valokehän ympäröimät
Miehet! Paimen valvojat
Vapisevat — äännetönnä —
Pelvon maahan naulaamat.

»Älkää peljätkö, mä teille
Suuren ilon ilmoitan —
ihmiskunnallekkin.» —
Enkelinen Jumalan
Lausuu: »Teille tänäpänä,
Vapahtaj’ on syntynyt,
Luojan kädet kapaloihin
Seimess’ ovat käärityt!»

Samassa kun sai lausuneeksi,
Kajahti laulu riemuisa,
Enkeli-joukon äärettömän
Taivaisin nuotin laulama:
»Kunnia olkoon Jumalalle —
Korkeudessa! Suosio
Ihmisille! Maassa rauha.»
— — Taas hiljaa! Sävel sammui jo!

Auringonnousu ylhäältä.

Luuk. 1:78, 79.

Synnin pimeys — synkkä yö
Maan kansat peitti — tähtivyö
Taivaalla ennen loistellut,
Jo oli ammoin sammunut:
Kas, silloin vihdoin valahtaa.
Taivaalle idän purpuraa —
Ja nousee rusko — päivä saa,
Mi maan ja kansat valistaa.

Kointähti kirkas, Jesus, aurinkoinen,
Valkeus, Elo, nouse ihanainen!
Valaise sielut yössä pimeyden
Hukkuvat, kurjat, toivotonta tuskaa
Kärsivät johda elonlähtehelle,
Janoovat juota, rikolliset rinnat
Rauhallas täytä ikilempeällä!

Oi iloa! Oi valoa:
Nyt taivas aukeneepi,
Vuodattain maahan autuutta,
Mi sielut juotteleepi
Elämän veden virroilla,
Jumalan istuimelta
Kuin kristalli mi kirkasna
Kuohuu ja Karitsalta,
Elämän — valon — lähteeltä,
Syntisten sydämihin
Hää-ilon ijankaikkisen,
Henkensä sinettihin
Kätketyn, heihin lukiten,
Jumalan lapsen toivon,
Niihin, jotk’ osti verellään,
Puhdisti Jumalalle. —
Oi kiitos, autuus, kunnia
Ijäinen Jumalalle!
Ylistys, voima, viisaus
Ja kiitos Karitsalle —
Halleluja!

Uudenvuoden rukous.

2 Kor. 5:17; Kol. 3:1—17; Math. 28:18—20.

Herra, anna uusi armo
Uuden vuoden mukana;
Uusi mieli, uusi sydän,
Henki puhdas vakava!
Anna uudet armovirrat
Vuotaa syvään sieluhun,
Että saisit kunniakses
Voittoon viedä kiusatun!

Anna uusi hengen voide,
Uusi viha syntihin,
Sydämehen veres voima
Vuodatta’os tuorehin!
Uusi luomus ollakseni
Ylösnousemuksessas,
Hengelläsi hehkuvalla
Täytä, rakkaudellas!

Herra, Sinus’ ainoassa
Minulla on elämä,
Maassa sekä taivahassa
Vapahtaja, Väkevä,
Sinä ollos uudenvuoden päivät
Kaikki kanssani:
Kunniaksi nimellesi
Johda vaellukseni.

"Monrepos" -- Mun leponi.

»Monrepos». — Kuink’ ihana!
Rauha, ilo päilyyy
Tyynen vetes kalvossa:
Kuva taivon säilyy
Puhtahana; — vilponen
Varjo päivän helteen
Sammuttaa, ja kukkanen
Avaa terän helpeen.

Monrepos — mun leponi
Yksin:
Ilo, rauha päilyvi
Myrskyn pauhatessa.
Hän on varjo heltehen,
Elon ikivirta,
Elon vettä uhkuen
Mulle kirkkahinta.

Kuni kukka helpehen
Avaa Monrepossa,
Niin me uuden luomuksen
Kristus kalliossa
Saamme, vanhat kadonneet,
Kaikki uudistuneet,
Kuolleet ovat vironneet,
Riettaat puhdistuneet.

Ihana, oi leponi,
Kristus, Vapahtaja!
Ole aina eloni,
Suuri armahtaja,
Että Hengen hedelmä
Vuotais runsahasti:
Viinipuusta elämä
Oksan kärkiin asti!

Aikamme.

Ajan meri kuohahdellen
Ikikallioita
Vastaan nousten, vaahtoellen
Aaltoj’ ankaroita
Vihaisesti viskeleepi,
Purret kariin heittää,
Murusiksi murteleepi,
Miehet pohjaan peittää.

Tuskanhuudot kuolevitten
Yöhön pimeähän
Haihtuu — ääni auttavitten,
Jääväin elämähän —
Myrsky ulvoo, aalto ärjyy,
Ihmisääni vaipuu —
Henki kuolevainen värjyy,
Parku tuuleen haipuu.

Yöhyt jylhä — ilma kylmä...
Kova myrskyn raivo —
Etkö sääli, kuollo julma,
Tuki Tuonen kaivo!
Kiihtyvät vain myrskytuulet:
Tuhansia hukkuu —
Kylmenevät valjut huulet:
Majakkamies nukkuu!

Mutta kirkas ikivalo
Väikkyy taivahalla:
Rakkauden pyhä palo
Sammumattomalla
Loistollansa valaiseepi
Tietä kuolevaisten:
Herran korva kuunteleepi
Ääntä anovaisten.

Ikikalliot ei horju,
Vaikka aallot riehuu. —
Jok’ ei kiusausta torju,
Sillä himo kiehuu. —
Itse Herra totuutensa
Liekin virittääpi
Mieliin uskovaisiensa —
Uskon elättääpi.

Käy’ös uskontaisteluhun
Rohkeana, sielu,
Vaikka tuimaan otteluhun
Tulet, syvä nielu
Helvetin ei vetää saata
Mieltä vilpitöntä,
Ken ei syntiin käyne maata
Unta järjetöntä.

Herran käsi ohjaileepi
Ajan kuohulaineet:
Kansakunnat rankaiseepi.
Siirtää sotamaineet —
Valon pakanuuden yöhön
Luopi kirkkahimman,
Kokoo laumat uskontyöhön,
Elon ihanimman.

Yö on — mutt’ on kristinusko,
Kiinass’ orastava,
Niinkuin idäss’ aamurusko
Päivää sarastava:
Nouse päivä, Herran päivä
Kirkas, hehkuvainen:
Autuudeksi valkeneva
Rusko purpurainen!

Talvella.

Uusi, puhdas lumivaippa
Valkovillaan verhoaa
Maat ja metsät; puut ja pensaat
Härmähelmin kaunistaa,
Tuhansissa timanteissa
Säihkyy säde auringon.
Valoansa vuodatellen,
Imanteeksi inehmon.

Kuni puhdas lumivilla
Luonnon kaiken kaunistaa,
Peittää mustan likapinnan,
Pelehtyneet puhdistaa,
Samoin armo Jumalamme
Synnit veriruskeat
Pesee lumivalkeaksi,
Sitoo haavat haikeat.

Kuni säde singahtaapi
Valon, lämmön lähtehen,
Avaruudet valistaapi,
Elämätä jaellen,
Rakkaus niin Jumalamme
Jeesuksessa valaisee
Syntiselle autuudeksi,
Elonlähde uhkuilee.

Sielu, onko sinullekkin
Armo kallis Jumalan
Tullut eloks’, autuudeksi
Kautta veren Karitsan?
Onko syntis saastaisimmat
Tämä veri pessyt pois
Sielustasi, tunnostasi,
Niinkuin ei niit’ ollut ois?

Jollei, etsi Jumalamme,
Vapahtajan veressä
Tarjoama armo kallis,
Nöyrry ristin edessä;
Tunnustele — syntis siinä:
Karitsa Hän Jumalan
Verellänsä puhdistavi
Synnit kaiken maailman.

Jesus syntyi.

Jesus syntyi — Vapahtaja
Syntisille armoinen,
Ylipappi uskollinen,
Ystäväksi kaikillen:
Minullekkin armoansa
Lahjaks’ antaa, ilolla.
Janooville lähtehestä
Elon tarjoo eloa.

Siispä suurin syntineni
Ristin juureen kumarrun,
Armonvirta puhdistaapi
Omantunnon tahratun:
Jesus muakin rakastaapi,
Kätehensä väkevään
Nojaan, muu jos katoaapi,
Sanansa ei yksikään.

Jesus-kalliolla seison
Turvattuna ainiaan,
Vaikka kuohuis hirmumyrskyt,
Vuoret siirtyis sijaltaan.
Jesus -- suuri Vapahtaja!
Kätke lempihelmahas
Sieluni ja salli kerran
Katsella Sun kasvojas.

Ber-Saba.

1 Mos. 46: 1—4.

»Jaakob, Jaakob!» Herran ääni
Lausuu, mikä ihana,
Suuri armo, että Herra
Vielä tahtoo puhua
Jaakobille! Pitkä aika
Oli siitä kulunut,
Koska Herra viimeiseksi
Oli hälle puhunut.

Mitkä vuodet! Taistelua,
Tuskaa, pimeyttä, voi!
Koetusten tuli-ahjo,
Myrskyt, joissa salamoi
Herran tuomioitten nuolet,
Kuritusta ankaraa —
Toinen toista repivämpi
Murhe rintaa ahdistaa!

Rakel armas, rakastettu!
Poissa — kova kuolema
Hänet riisti — mutta vielä
Katkerampi, kamala
Oli suru Joosefista
Salaperäisyyksineen,
Joist’ ei voinut edes konsa
Päästä täyteen selvyyteen.

Oi, ne vuodet tuskalliset
Kylvi lunta nivuksiin!
Kumaraksi painui varsi,
Ilo sammui kyyneliin.
»Miksi Herra nämät sallit?»
Oi — ne synnit nuoruuden
Muistui mieleen, polttavinta
Tulta tuiski sydämmeen.

Mutta nyt! Oi, Joosefista
Tullut ilosanoma
Vanhan mieltä virkistävi.
Herra tahtoo puhua!
»Viel’ et ole unohtanut,
Etkä hylkää kuitenkaan;
Vaikka olet kurittanut,
Armahdatkin uudestaan!»

»Armoa ja rakkautta,
Herra pitkämielinen,
Kaikki työsi tarkottavat,
Pelastusta syntisen.
Puhu, Herra, tässä olen:
Puhu avonaisesti,
Että kurja sydämmeni
Ymmärtäisi tahtosi!»

Vuoden vaiheessa.

I.

Aurinko kirkas
Valaisi vuoret,
Aukean meren
Sätehillään,
Poisteli pilvet,
Lämmitti ilman,
Kuin sepän-ahjo
Säkenillään.

Samaten valo
Kasvoista Herran,
Rakkaus Luojan,
Sydänten jäät
Sulaten poisti,
Uudisti kaikki;
Uskossa Isän
näät.

II.

Vuoden menneen erehdykset,
Voitot saatat unhottaa:
Katso eteenpäin, ei taakse,
Juoksuas se kiiruhtaa.
Aina täydellisyytehen
Herran kutsu johdattaa:
Itsellensä kaltaiseksi
Omiaan Hän kasvattaa.

                                                  ⸻

Koska pääsen kurja kerran
Tästä synnin alhosta
Täydellisyytehen, joss’ on
Puhtaus ja kunnia?

Pian tulee Herra Jesus
Omiansa noutamaan:
Siksi kestä, kilvoittele
Myrskyssäkin satamaan!

Tässä istuisin ikäni.

Luuk. 4: 18, 19.

Synagooga Natsaretin
Täynnä kansaa kaikellaista.
Laki juuri on luettu;
Rabbi laski pergamentin
Käärittynä pöydällensä.

Silloin — kaikki hämmästyivät —
Jeesus -- tunnettu hyvästi
Jokaiselle Natsaretin
Pienoisessa kaupungissa
Häntä Josefin pojaksi
Sanottihin — siihen saakka
Työssä nähtihin alati:
Veistämässä, sahaamassa —
Työtä puusepän tekevän —
Nyt hän nousi opettajan
Sijalle ja pergamentin,
Käärön kullan kirjaellun,
Avasi ja etsimällä
Löysi paikan Esajasta,
Luki — silmät säkenöivät
Hengen tulta taivaallista —
Kasvot kirkasti ihana
Pyhä rauha jumalainen —
Ääni hellästi värähti:
Rakkaus ja sääli täytti
Sydämen — ja kuni aamun
Kirkas valo auringosta,
Valahtaen huurteisille
Puiden oksille salolla,
Sulattaen hyisen hallan,
Läikehtien lämpöänsä,
Niinpä sanansa sulavat
Sydämmille syntisille
Sattuivat — ne lämmittivät
Kylmät, kovat, särkynehet,
Synnin synkässä sumussa
Harhaellen eksyväiset
Isän armahan kodista
Oman tiensä turmiolle,
Missä paulat monenlaiset
Sekä verkkonsa veriset
Laski, surman silmukkansa,
Sielun murhaaja kavala.

Nämä kuulivat ilolla:
Joka silmä kirkastuupi;
Oli niinkuin olisivat
Kuulleet kieltä ensimmäistä
Oman äidin armahimman —
Jok’ on kau’an unhotettu
Ollut maalla vierahalla!
Tahi kuni soitantoa
Autuudesta ikuisesta —
Tuolta Edenin kedolta —
Sanoja, oi, tulisia,
Säveltä, mi hiveleepi
Sydäntä niin sulavasti,
Että tuskaa suloisinta
Rinta täynnä, aaltoellen
Huokuu — nousee — aavistaen
Vihdoin vapahduksen päivän,
Hengen syvän puhdistuksen,
Pelastuksen riemujuhlan
Tulleen — avaa sydämensä,
Uhraa itsensä ilolla
Tälle Herralle hyvälle,
Jonka sanat voitelevat
Särkymiä polttavia,
Tunnon tuskan murtamia.
Kyynel kirkas, polttavainen
Katumuksen katkeruutta,
Povi riehuva, palava
On kuin äänettä, sanoitta
Rukoilisi juodessansa
Sielun-janoonsa elämän —
Vettä kau’an kaivattua,
Niinkuin peura vuoristossa
Päivän helteisen jälestä
Päästyänsä lähtehelle,
Joka kallion kolosta
Kuohuttaapi kirkkahinta
Vettä viljalta norolle —
Samoin sielukin halukas
Ahmii armonlähtehestä —
Ijankaikkisen Jumalan
Rakkautta, laupeutta —
Näin ne näyttävät sanovan
Rukoukset äänettömät:
»Puhu, Herra puhu kau’an;
Tässä istuisin ikäni
Kuullakseni Jumalalta
Näitä armonsanomia».

Sisältö:

I.
Isänmaallisia y. m. runoelmia: Sivu.
Johan Ludvig Runebergin muisto.............. 5.
Julius Krohnin haudalla..................... 10.
Julian haudalla............................. 12.
Hämäläisille (Lippulahjan johdosta)......... 13.
Henrik Vergeland............................ 14.
Kaatuneitten haudalla....................... 16.
Greeta Haapasalo............................ 17.
Kotiin (Aleksis Kiven kuolema).............. 20.
Viipurin linna.............................. 23.
Agnes Meijer................................ 24.
Herra taitti................................ 26.
Charles Haddon Spurgeon..................... 27.
Lapsuus..................................... 29.
Haapalaakso................................. 30.
Lapsen miete................................ 31.
Paimenen laulu.............................. 32.
Lapsi ja kuusonen........................... 33.
Tähti....................................... 34.
Pienokaiselle............................... 36.
Vanha Peippo................................ 37.
Syntymäpäivänä.............................. 38.
Kuollon kellot soi.......................... 39.
Keväällä.................................... 41.
Kukan kauneus............................... 42.
Talvikukkanen............................... 43.
Jouluna..................................... 45.
Hiljaa vaan................................. 46.
Nimipäivänä................................. 47.
Poissa on................................... 48.
Kalmistossa................................. 49.
Kirkkoon.................................... 50.
Peilin edessä............................... 52.
Ma kukkaa suutelin.......................... 53.
Kuolema..................................... 55.
Juoppous ja raittius........................ 57.
Varpusen valitus............................ 58.
Vanhuus..................................... 59.
Lapsi ja isä................................ 60.
Toivo....................................... 61.
Lapsi ja äiti............................... 63.
Metsätähti.................................. 65.
Hanna....................................... 66.
Haudalla.................................... 68.
Kylvä kukkia................................ 70.
Pikku Elsa.................................. 71.
Joulukuusi.................................. 73.
Lilja ja ruusu.............................. 76.
Adam ja eläinkunta.......................... 75.
Kesä-illalla................................ 77.
David paimenena............................. 79.
Sankari..................................... 81.
Vieraalla maalla............................ 83.
Väinön laulu kanteleellensa................. 84.
Tyhjyys..................................... 85.
Pajassa..................................... 86.
Hiihtäjätär................................. 88.
Tunne ja kieli.............................. 92.
Naisen arvo................................. 93.
Lempi kuolematon............................ 94.
Vaeltaja.................................... 95.
Kastele siipiäs, henki!..................... 96.
Hiiluksella................................. 98.
Aalloilla................................... 99.
Ester....................................... 100.
Debora...................................... 106.
Liehdo tulta!............................... 109.
Kotiliesi................................... 110.
Kuvaamataide................................ 111.
Meren rannalla.............................. 113.
Hengen vapaus............................... 114.

II.
Hengellisiä runoelmia.
Betaniassa.................................. 119.
Merellä..................................... 128.
Joulusanoma................................. 130.
Syntinen ja Vapahtaja....................... 133.
Maailman valkeus............................ 138.
Synnin tunnustus............................ 139.
Golgathalla................................. 141.
»Maria!».................................... 143.
Jumalisuuden salaisuus...................... 147.
Auringonnousu ylhäältä...................... 150.
Uudenvuoden rukous.......................... 151.
»Monrepos» — Mun leponi.................... 152.
Aikamme..................................... 153.
Talvella.................................... 155.
Jesus syntyi................................ 157.
Ber-Saba.................................... 158.
Vuoden vaiheessa............................ 160.
Tässä istuisin ikäni........................ 161.

End Project Gutenberg of the EBook of Runoelmia, by Antti Mäkinen