Kukan kauneus.

Kukkanen pieni ja kaino
Maast’ ylös silmänsä luo:
Lempeä, kiitosta nöyrää
Täynn’ oli katsaus tuo.
Henkii puhtaus,
Onni ja armaus:
Kasvia kauneus kirkastaa.

Mistä on kaunehes, kukka?
Mist’ elononni on tuo,
Maahan mi sidotun kasvin
Auvosta loistaa suo?
Loistetta kullan —
Ruostetta mullan —
Et etsi. Ken sinut kaunistaa?

Kukkanen hymyili vieno —
Autuus hymy oli sen —
Lausahti: »Orja sa mannun,
Onnea nauttielen:
Maan koko pinta —
Sykkivä rinta —
Juureni voimalla juovuttaa.

Katsos mantoa nurmen,
Tai veden siintelevää
Lainetta — kaikki ne mullen
Ain’ antia syydältää;
Vehreä lehti,
Ja kirkas tähti
Kuvansa pintaani painaltaa.

Syntymämaan koko muodon:
Järvet ja metsiköt, maat,
Halmehet, hallavat kunnaat
Terässäin nähdä sa saat:
Ma kantajaani —
Oi armas maani! —
Tahdon riemulla ylistää.

Maasta jos katseeni nostan,
Taivahan kirkkaus luo
Päälleni loistehen lemmen:
Valkeuden ikivuo,
Aurinko yhä —
Rakkaus pyhä
Jumalan — päätäni kaunistaa.»