Ei sijoitettavia paikkoja.
Teokset Kirjailijat Paikat Sanahaku
Paikat teoksessa

Ladataan paikkoja...




    Produced by Tapio Riikonen

    TORPAN TYTTÖ I

    Kuvauksia kansan elämästä

    Kirj.

    A. W. LINDGREN

    Hämeenlinnassa v. 1884,
    Hämäläisen osake-yhtiön kirjapainossa.

    Tekijän kustantama.

    Iltakello soi Onkiveden kirkon tapulista. Pitäjän uni-lukkari oli itse
    sitä soittamassa.

    Hän oli sitä työtä toimittanut jo pian neljäkymmentä vuotta joka
    lauvantai- ja juhla-aattoiltana. Hän ei uskonut sitä tointa kellekään
    muulle. Se oli hänen mielestänsä pyhin kaikista kellon soittamisista.

    Sillä sanomakellot, jotka ilmoittivat jonkun seurakuntalaisen
    kuolleeksi, eivät olleet muuta kuin julistamista, että joku syntinen
    oli erinnyt tästä mailmasta. Eikä kellot tienneet sanoa, oliko hän
    kuollut synneissänsä taikka niistä puhdistettuna ja vanhurskautettuna.

    Ja kun pyhä-aamuna joku haudattiin ja kellot soivat, niin ei niidenkään
    äänestä kukaan tietänyt sanoa, mihin sielu oli erinnyt siitä ruumiista,
    joka nyt laskettiin maan poveen.

    Eikä papinkello eikä yhteensoitto olleet nekään samasta arvosta kuin
    iltakello. Sillä ne kutsuivat vain seurakuntaa jumalan palvelukseen. Ja
    seurakunta oli sekalainen ja enimmältään syntinen.

    Kun unilukkari kolkkasi ensimmäisen kumahduksen isolla kellolla, niin
    jokamies nosti lakkiansa ja luki hiljaisen siunauksen. Ja jokainen
    lakkasi työstänsä. Ja viikon hälinä vaikeni. Ja koko luonto muuttui
    hiljaiseksi.

    Väki, joka niityllä ja vainiolla oli työssä, palasi väsyneenä, mutta
    tyytyväisenä kotiin. Sillä viikon työt olivat päätetyt. Muuta kelloa ei
    suinkaan kaivattu, kutsumaan väkeä työstä pois.

    Se kumahutti ensikerran. Ja kun humina oli hetken perästä vaiennut,
    kuului toinen ja sitte taas kolmas — aina yhdeksän kumahdusta, jotka
    muistuttivat vapahtajan ristiin naulitsemista.

    Kun nämät yhdeksän kolkkausta olivat kuuluneet, alkoi unilukkari
    soittaa samaa suurta kelloa. Se muistutti että — kaikki oli täytetty.

    Sanoimme ettet unilukkari uskonut tätä tointa muille, ei sen vuoksi,
    että hän piti itseänsä ainoana iltakellon soittajana, vaan sentähden
    että se oli hänen niin sanoakseen papillinen virkatoimensa.

    Huomenkello oli kyllä hänen mielestänsä yhtä juhlallinen ja alkoi
    samalla tavoin yhdeksällä kolkkauksella.

    Mutta silloin oli unilukkarilla muita viran toimia, niin ettei hän
    kerinnyt kellotapuliin. Vaan iltakelloa ei hän sallinut minkään estää
    hänen itsensä soittamasta.

    Unilukkari ei noudattanut mitään erityistä ajan määrää iltakellon
    soittamisessa. Talvella hän toimitti sen ehtoohämärässä ja pitkitti sen
    jälkeen aikaa aina sitä myöden kuin päiväkin piteni, ainoastaan
    keskisuvella, jolloin aurinko laski vasta puoli-kymmenen aikana, soitti
    hän iltakelloa vähän varhemmin.

    Kun unilukkari oli lakannut soittamasta ja ennen kuin hän sulki tapulin
    luukut, katseli hän aina sitä laveata näkö-alaa, minkä paikkakunta
    tarjosi sinne ylhäälle.

    Se oli sangen soma näkö-ala. Onkiveden selkä sinerti toisella sivulla,
    toisella oli kirkonkylän laveat vainiot ja niityt; niiden takana taas
    metsät ja kukkulat.

    Mutta soma taikka ei, oli se unilukkarille aina hauskaa, niin talvella
    kuin suvellakin ja syksyn sateilla. Hän oli sillä alalla elänyt pitkän
    ikänsä. Hän tunsi joka hengen, lapsesta vanhukseen saakka; joka siinä
    liikkui, hääri ja pyöri tämän elämän pyrinnöissä.

    Hän oli ollut lapsien opettaja ja aikaihmisten neuvon antaja ja
    vanhusten tuttava ja kaikkien hyvä ystävä, siitä asti kuin hän
    seurakunnan virkaan pääsi.

    Sanoimme ollut. Sillä uusi aika oli tuonut muassansa uusia opettajia
    ja uusia neuvonantajia ja uusia mielipiteitä.

    Ne olivat tahtoneet sysätä vanhan unilukkarin syrjään. Hänen
    iltakelloansa ei enään kuultu samalla hartaudella kuin ennen.

    Moni piti sitä turhamaisena kun muutamat nostivat lakkiansa iltakellon
    ensimmäisellä kolkkauksella. Pyhäpäivät ja sunnuntait eivät enää olleet
    ainoat, joita kansa vietti juhlana. Ja papin saarnat kirkossa ja
    opetukset lukusioilla eivät olleet ainoat puheet, joita kansa kuulteli.

    Niitä oli jo syntynyt lisäyksiäkin, joita nimitettiin kansanhuveiksi.
    Niissä pidettiin puhetta ”kansallisuudesta”, joka oli samanlainen outo
    jumala kuin se, jota muinaiset Egyptiläiset palvelivat.

    Mutta sen verran kansa oppi siitä pian tietämään, että sille oli
    huudettava ”eläköön” ja että se asui jossain Helsingissä. Ja jollei
    sille ahkerasti huudettaisi ”eläköön” joka kerta kuin sen kunniaksi
    pidettiin puheita, niin se pian kuolisi.

    Näitä kaikkia oli vanha unilukkari, jonka elämä oli kulkenut tasaista
    ja hiljaista juoksua, saanut lopulla ikäänsä nähdä ja kuulla.

    Hän oli saanut nähdä kansan juhlia, joihin kokoonnuttiin kaukaa ja
    läheltä, ja häntäkin oli kehoitettu huutamaan ”eläköön”
    kansallisuudelle.

    Mutta unilukkari, joka ei koskaan ollut tottununna huutamaan isoon
    ääneen muuta kuin mitä virsikirjassa oli, ei taipunut lausumaan
    hiljaakaan tuota ”eläköön”, joka hänen mielestänsä oli kaikkea
    järjellistä nuottia vailla.

    Hänelle koetettiin selittää, että mailma kulkee edistymiseen päin. Ja
    sitä ei unilukkari tahtonut kieltää. Sillä hän oli nähnyt, että niinä
    vuosikymmeninä, jotka olivat kuluneet hänen lapsuutensa ja vanhuutensa
    välillä, paljon oli tapahtunut, jota ei muuksi käynyt nimittäminen kuin
    edistymiseksi. Mutta paljon oli tullut lisäksi semmoistakin, joka ei
    vienyt eteenpäin, vaan vinoon.

    Oli suvi-ilta loppupuolella. Ruislaihot olivat tuleentuneet
    ja elon korjaamiseen oli ensi viikolla ryhdyttävä.

    Tämän kaikki tiesi vanha unilukkari, siellä kun hän kellotapulista
    katseli kylää. Mutta se katseleminen huvitti häntä sittekin. Sillä
    alhaalla hän sen näki ainoastaan paikka paikalta; mutta täällä ylhäällä
    se oli hänen edessänsä yhdellä silmäyksellä.

    Hän oli sydämessään kiitollinen hyvän vuodentulon toiveista, niinkuin
    tietysti jokainen ihminen on, paitsi se, jolla on paljon eloa säästössä
    aitassaan ja joka sen vuoksi toivoo hintain ylenemistä.

    Unilukkari oli kasvanut yhteen seurakuntansa kanssa. Hän kärsei sen
    kärsimykset ja iloitsi sen ilot. Hän oli sen kanssa nähnyt sekä hyviä
    että pahoja päiviä.

    Hän ei toivotellut hintain ylenemistä — jos hänellä joskus olisi
    syytäkin ollut. Hän tytyi vuoden ”markkongiin” eikä joutunut kenenkään
    kanssa riitaan. Eikä kenenkään tarvinnut katsoa häneen sentähden
    karsaasti. Ja kun hän nyt iloitsi hyvistä vuodentulon toiveista,
    iloitsi hän pikemmin seurakuntansa puolesta, kuin itse puolestansa,
    nähdessänsä, että jokaiselle oli tuleva leipää.

    Sillä niitä oli ollut joskus ja useinkin aikoja, jolloin monella oli
    leivästä puute.

    Vanha unilukkari tuli alas tapulista ja alkoi astua maantietä kylää
    kohden. Kirkko ja hautausmaa olivat nimittäin vähän matkaa kylästä,
    keskellä vainiota.

    Tien varrella tapasi hän Siuron rusthollarin, joka oli kylän, miltei
    koko pitäjän, äveriäin mies. Tämä tavoitteli aidan yli tähkäpäitä
    ruispellolta, koettaaksensa kuinka tuleentuneita jyvät olivat.

    Sitä hän oli jo usein tehnyt. Sillä ei kukaan koko kylässä ollut niin
    tarkka noudattamaan aikaa. Hän ei laskenut hyvää heinäänsä vanhentumaan
    korrella vaan niitti sen pois, kun se oli parhaassa voimassaan.

    Häntä ennen oli kylässä noudatettu sitä tapaa, että kaukaisemmat niitut
    ensin korjattiin ja vasta sitte heinä-ajan lopussa kotiniitut.

    Mutta Siuron rusthollari rupesi uutta tapaa viljelemään. Hän vei
    väkensä ensin kotiniituille, joissa voimakkain ruoho ja varhempi kasvu
    oli. Hän sanoi tahtovansa kunnialla koota parhaat heinävaransa. Ja
    vasta sitte, kun ne olivat säilyssä, mentiin takaniityille ja
    huonommille aroille korjaamaan, mitä niihin ehkä vielä heinän aikana
    oli ehtinyt kasvaakin.

    Ei hän myöskään laskenut viljaansa varisemaan, vaikka hän antoi sen
    tuleentua; hän sai sillä tavoin kaikki jyvät riiheen ja aittaan.

    Tällä ajattelevaisuudella ja varovaisuudella oli hän tullut kylän
    äveriäimmäksi isännäksi.

    Ja kyläläisten oli pakko vähitellen ruveta noudattamaan hänen
    tapojansa, jolleivät tahtoneet vallan takapajulle ja muitten nauruksi
    jäädä.

    ”Hyvää iltaa, Siuro”, sanoi unilukkari. ”Tottapa viljanne jo on valmis
    leikattavaksi?”

    ”Hyvää iltaa! Luulisimpa olevan juuri maanantai-aamuksi,” vastasi
    rusthollari.

    ”Mutta jos varisee jo huomenna?”

    ”Ei, sen verran kuin minä tähkäpäitten luontoa käsitän.”

    ”Terveiksi. Mitä muuten kuuluu?” jatkoi unilukkari, tultuansa
    lähemmäksi ja tarjoten rusthollarille kättä.

    ”Eipä mitään erinomaista.”

    ”Poikanne Severin on jo, kuulemma, palannut maanviljelys-opistosta.

    ”Niin on. Hän tuli kotiin toissa iltana.”

    ”Kaiketi hän nyt on uhka maanviljeliä ja voittaa pian teidän?”

    ”Arvattavasti on hän ahkerampi apilassa ja vikkelämpi vikkerissä, kuin
    minä. Sillä senlaisiin uusiin viljelyksiin en minä pysty. Mutta vielä
    minä hänen kanssansa lupaan kilvan kyntää ja ojaa kaivaa.”

    ”Älkää sanoko! Uusi aikahan tykkänään halveksii meidän ojiamme ja
    kyntöämme.”

    ”Halveksikoon vain. Se halveksii monta muutakin seikkaa meidän
    ajoiltamme, joka ei olisi niinkään halveksittavaa.”

    He läksivät yhdessä astumaan kylää kohden, ja unilukkari jatkoi:

    ”Arvattavasti jätätte nyt talon pidon Severille ja rupeatte itse
    vaariksi?”

    ”Severi on vielä nuori taloa pitämään, niin koulunkäynyt kuin hän
    onkin. Semmoisiin en minä pane suurta luottamusta. He jyllästävät vaan
    nurin ja kaivavat ojia, joihin he itse kaatuvat.”

    ”No miksi hänen sitte lähetitte maanviljelysopistoon?”

    ”Minä tahdoin hänen pois kotoa — te tiedätte ehkä kylläkin, minkä
    tähden — vaan muiden palvelukseen en minä häntä suvainnut. — Hän oli
    siis omiansa tuohon tekolannoituskouluun.”

    Unilukkari oli yksi niitä, jotka mielellään tahtovat tuntea
    lähimmäisensä sisälliset olot. Ei sen vuoksi, että hän niistä olisi
    tehnyt kyläpuheita, vaan totutusta tavasta. Sillä niinkuin jo olemme
    maininneet, käyttivät pitäjäläiset hänen neuvojansa ja uskoivat hänelle
    sen vuoksi usein syvimmät kotisalaisuutensa. Semmoista luottamusta piti
    unilukkari kirkollisen virkansa omaisuutena ja oli siinä yhtä
    tunnollinen kuin rippi-isä ainakin.

    Hän ei siis tytynyt puoliin selityksiin, kenenkä kanssa ikänä hän
    joutui keskusteluihin, vaan pyrki aina perinpohjin asiaan, jos hänen
    neuvoansa sitte kysyttiin taikka ei.

    Outo olisi tämmöisestä uteliaisuudesta närkästynyt. Mutta jokainen
    tunsi unilukkarin ja tiesi, että salaisuus pysyi hänen luonansa
    salaisuutena. Eikä häneltä ollut milloinkaan kulkupuheita lähtenynnä,
    vaikka hän paljon tiesi.

    Hän siis rohkeni jatkaa kyselevää keskusteluansa niinkin jäykän ja
    miltei ylpeän miehen kanssa kuin Siuron rusthollari oli.

    Ja rusthollaria taas, vaikkei hän neuvoa kysynyt juuri keltään, ei
    ensinkään pahoittanut, että hän sai vähän purkaa ajatuksiansa niissä
    asioissa, jotka hänen mieltänsä painoivat, semmoiselle miehelle, josta
    hän tiesi, ettei se keskusteluja kantaisi sen pitemmälle.

    ”Ne seikat siis, jotka teidän pakoittivat lähettämään Severin pois
    kotiseuduilta, ovat jo ohitse,” kysyi unilukkari.

    ”Eipä niin aivan, pelkään,” vastasi rusthollari. ”Mutta Severi ei saa
    jäädäkään kotiin, eikä kotiseudullensa. Hän tulee piakkoin
    asevelvolliseksi. Ja koska nuorten miesten muka on siinä muodossakin
    tähän aikaan palveleminen isän maatansa, niin palvelkoon hän aikansa
    puhtaasti ja vapaehtoisesti, ilman arvata.”

                                                      ⸻

    Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, siirrymme Puolamäen torppaan,
    vähäisen Tuohijärven rannalle.

    Torppa oli saanut nimensä siitä, eitä kun sen nykyinen isäntä,
    kolmattakymmentä vuotta sitten, nuoren vaimonsa kanssa oli siihen
    muuttanut, elikkä oikeimmin sanoen, kannosta ja juuresta sen
    perustanut, oli mäellä runsaasti kasvanut puoloja.

    Saman mäen rinteet olivat nyt peltoina. Ja sivulla, pitkin Tuohijärveen
    laskevaa pientä jokea, oli kauniit niitut, joita ojanteella kasvavat
    korkeat lepät suojelivat päivän helteeltä keskisuven poutina.

    Järvi taas oli saanut nimensä siitä, että sen rannoilla kasvoi tukevaa
    koivumetsää. Ja sitä pidettiin arvokkaampana vielä siihen aikaan
    runsaan tuohen saannin tähden, kuin itse koivupuiden, jotka olivat
    liian kaukana kylältä, että niitä olisi ruvettu kaatamaan poltinpuiksi.

    Koivikko oli syntynyt siitä, että vahva hongisto muinaisina aikoina oli
    kaadettu kaskeksi. Siaan oli kasvanut lehtimetsää, niinkuin
    tavallisesti ainakin.

    Ajat tosin olivat muuttuneet Onkiveden pitäjässäkin. Metsä oli ylennyt
    arvossa. Kattoaineiksi ei enää käytetty tuohia, vaan pärettä, joita
    jokaisessa töllissäkin osattiin leikellä sitä varten tehdyllä koneella.

    Sentähden muistutti jokaisen paikan nimi muinaisia aikoja eikä
    ensinkään nykyisiä. Ja nykyinen sukupolvi tuskin ymmärsikään, mistä
    nimet olivat alkunsa saaneet.

    Puolamäen torppa oli itsekin kasvanut alkumuodostaan ei ainoastaan
    tilustensa, vaan rakennustensakin suhteen. Sitä tupaa, joka ensin oli
    nuoren pariskunnan ainoa huone, oli aikaa voittaen jatkettu oikealle ja
    vasemmalle. Talli ja navetta olivat niinikään kasvaneet sekä
    pituudelleen että korkeudelleen. Tähän tuli lisäksi aitat ja luhdit,
    sekä muita ulkohuoneita.

    Näemme siis, että Puolamäen torppa oli koko muhkea sekä huoneittensa
    että maittensa puolesta.

    Mutta hyvä tai huono, oli se kuitenkin torppa. Se ei vetänyt vertoja
    kruunun talolle, joka saattaa käydä perintö-oikeudella suvusta sukuun.
    Vielä vähemmin se oli verrattava perintö tilaan, jota saa myydä ja
    ostaa.

    Sepä on meidän aikanamme herättänyt levottomuutta torppareissa, kun
    eivät saa täydellä omistusoikeudella hallita niitä tiloja, joita he
    viljelevät.

    Heidän asemansa on muka epävakainen, niinkuin sen ainakin, joka
    vuokralla toisen omaisuutta nauttii.

    Mutta jos meidän torpparit tietäisivät kuinka ulkomailla on sen asian
    laita, niin he ehkä olisivat levollisemmat.

    Useammassa maassa on nimittäin melkein kaikkien maanviljeliäin tila
    samanlainen kuin meidän torpparien. Heillä on maansa ainoastaan
    vuokralla. Ja heidän on pakko muuttaa pois, milloin vaan omistaja
    käskee.

    Mutta meillä on torppareillakin usein elinkautiset sopimukset
    isäntäinsä kanssa. Ja käyvätpä torpat täällä joskus muutamilla ehdoilla
    perintönäkin. Paitsi sitä on meillä tuohon ”muuttopäivään” pitkä aika.
    Ja sillä on laki tahtonut suojella torpparien oikeuksia.

    Ylipäänsä ei tästä asiasta ole muuta sanottavaa, kuin että niitä on
    semmoisiakin ihmisiä ja perhekuntia, joilla ei ole torppaakaan.

    Ja niille torppareille, jotka eivät tydy kohtaloonsa, on annettava se
    neuvo, että he kukin ostavat itsellensä perintötalon ja asuvat sitä
    hyvin, niin ei kukaan tule käskemään heitä päivätyölle eikä ajamaan
    heitä pois tilaltaan.

    Puolamäen torppari ei ollut tytymätön. Hän oli itse, niinkuin jo
    sanoimme, metsästä raivannut tämän tilan. Ja senvuoksi oli hänellä sen
    asumisessakin tavallista paremmat ehdot. Hänen ei tarvinnut itsellensä
    eikä vaimollensa peljätä ”muuttopäivää”, ennenkuin he muuttaisivat
    majaa koko tästä elämästä.

    Ja puhe oli, että hänen poikansakin vielä saisi elinkautisen
    asunto-oikeuden tilalle.

    Mutta tyttärelle — Puolamäessä oli nimittäin tytär ja poika — ei
    siinä tapauksessa jäisi mitään, paitsi mitä oli säästetty rahoissa ja
    irtaimessa. Vaan paljonko sitä säästöä oli — tai oliko ensinkään, sitä
    ei muut tienneet kuin Puolamäen isäntä itse ja ehkä hänen emäntänsä.
    Sillä yhdessä he olivat työtä tehneet ja yhdessä koonneet ja
    säästäneet, mitä koossa ja säästössä oli.

                                                      ⸻

    Sunnuntai-aamuna oltiin varhain ylhäällä Puolamäen torpassa, niinkuin
    tavallisesti ainakin.

    Sillä varhainen nousu tekee talon tukevaksi.

    Mutta sunnuntaina ei kuitenkaan pitäisi oleman kiire nousemiseen, koska
    ei silloin mennä työhön? Vaan niitä on sunnuntainakin askareita, jotka
    ovat varhain tehtävät ja vaativat tarkkuutta, niinkuin muinakin
    päivinä.

    Torpan nuori tytär, Mari, oli ottanut ne askareet huostaansa,
    helpoittaaksensa äidin kuormia, joka kyllä oli aikansa saanut raastaa,
    ennenkuin niin pitkälle oli päästy varoissa, että karjaa oli pihassa
    ja lampaita ja vasikoita karsinassa.

    Hän oli pulska, tuore tyttö, se Mari, sorea varreltansa ja kirkas
    kasvoiltansa, niinkuin se suvinen sunnuntai-aamu, jonka kauneutta hän
    varhain oli noussut ihailemaan ja askareillansa pyhittämään.

    Hän lypsi lehmät ja saatti ne veräjästä lähellä olevaan hakaan. Hän
    laski lampaat karsinasta samaan hakaan. Sitte hän hukutteli vasikat
    lämpimällä juomalla rannalle, jossa niille oli aidattu erityinen haka.
    Näytti siltä kuin erinomaisen hyvä sopu olisi vallinnut hänen ja
    kaikkien näiden luontokappalten kesken.

    Syy tähän sopuun oli tuttavuus ja hyvänlainen kohtelu.

    Vaikka torpanisäntä ja hänen poikansa Ivar olivat aimo pyssymiehiä ja
    pamaus silloin tällöin kuului Puolamäen seuduista, ei kuitenkaan
    rohjettu jättää vasikoita yöksi rannalle, eikä lampaita hakaan.

    Sillä susi tai ilves olisi saattanut hiipiä takamaalta torpan lähelle,
    tekemään tuhoja.

    Erittäin oli vaara tullut uhkaavammaksi siitä ajasta, kuin kieltoa
    keväällä ampumisesta oli ruvettu uudestaan noudattamaan.

    Tosin ei susi eikä ilves olleet vielä koskaan käyneet Puolamäessä
    tervehtämässä; mutta ne olivat käyneet muualla. Ja siinä oli kyllä
    syytä varovaisuuteen.

    Sentähden otettiin pieni karja aina yöksi huoneitten suojaan, ja
    laskettiin taas aamusilla ulos, niinkuin näimme Marin tekevän.

    Mutta se oli tehtävä aikaisin aamulla, sillä luontokappaleet vaativat
    varhain ravintonsa, ja viihtyvät sitä paremmin, jota tarkempia heitä
    kohtaan siinä suhteen ollaan.

    Kun Mari oli toimittanut askareensa, kävi hän järven rannalle.

    Hän oli jo lapsuudesta ja siitä asti, kuin hän rupesi muistamaan,
    nähnyt saman järven. Hän oli nähnyt sen syys-harmaissa sumuissa ja
    talvisessa jää-peitteessä ja kevä-auringon kimalteissa ja suven
    suloisimmalla säällä.

    Mutta aina se oli hänelle yhtä viehättävä, ehkä juuri sentähden, että
    se oli niin vaihetteleva.

    Silla aamulla se oli toinen kuin ehtoolla, sydän-päivällä toinen kuin
    sydän yöllä, taivaan ollessa pilvisenä toinen kuin sen ollessa
    selkeänä, sateella toinen kuin poudalla.

    Sen rannoilta ei enää kuulunut pikkulintujen laulua koivujen latvoista,
    niinkuin kevä-suvella. Mutta sen siaan oli puistossa nykyänsä ehkä
    enemmän pikkulintuja kaikkia lajia, kuin keväällä. Sillä poikueet
    kokountuvat mielellään ihmisasunnoitten lähelle syksy-suvella, ikään
    kuin etsien turvapaikkaa petolintujen ja muiden vihollistensa alta.

    He ymmärsivät vaistollansa, että siellä, missä pyssy joskus
    paukahtelee, putoapi petolintu pian ilmasta tai oksalta ja lakkaa heitä
    vainoomasta.

    Ja haukka ymmärtää myöskin vaistollansa, ettei semmoista taloa ole hyvä
    lähestyä, jossa pyssymiehiä asuu, vaikka saalista olisi kuinkakin
    runsaasti.

    Mari käveli rantapolkua, pitkin puiston reunaa. Häntä huvitti
    pikkulintujen hiljainen elämöitseminen puiden oksilla, ne kun eivät
    vähääkään näkyneet häntä pelkäävän. Hänen toisella sivullansa kiilsi
    Tuohijärven sileä pinta aamu-auringon säteissä.

    Hänen ajatuksensa olivat neiton unelmoita, niinkuin tytöt niitä
    unelmoivat kahdeksantoista vuotiaina.

    Hän arveli ja ajatteli, että jos hänen täytyisi jättää kotipaikkansa,
    niin hänen epäilemättä tulisi ikävä tätä järveä, tätä koivikkoa, näitä
    lintuja, tätä taivasta, tätä aurinkoa.

    ”Tätä taivasta, tätä aurinkoa, voi minua höllä-mieltä, samahan aurinko
    ja sama taivas on muuallakin.”

    Vaan, tyttö, kun suru ja ikävä painaa mieltäsi, niin ei aurinko ole
    niin kirkas eikä taivas niin sininen kuin kotisi ja lapsuutesi päivinä.

    Niinkauvan kuin olet äitisi suojassa ja kotitaivaasi kotosalla, ei suru
    pääse sydäntäsi sortamaan, vaikka surua olisikin.

    Emme tiedä, vaihettelivatko nämät kahtalaiset ajatukset tytön mielessä,
    vai mitenkä hän vielä unelmoitansa jatkoi, mutta yhtäkkiä hän niistä
    havahti ja läksi kotia päin kiirehtimään.

    Samassa hetkessä kuin hän ehti pihalle, saapui sinne toisaalta vieras,
    ratsastaen uljaalla hevosella.

    Vieras oli nuori mies, puettu maanviljeliäin pukumalliin, siihen, jonka
    herrasmiehet parikymmentä vuotta sitten keksivät, mutta jonka
    talonpojatkin nykyaikana ovat itsellensä omistaneet.

    Tosin on sitä viime-aikoina tullut hämmentämään nuot kansallispukujen
    kyhäykset; mutta kun ne eivät oikein ole päässeet vakaantumaan, on
    maalaisväen puku moniaalla pitänyt paikkansa. Se on harmaa,
    viheriäisillä reunuksilla ja hian suilla. Ja se vaatettaa oivallisesti
    nuoren, pulskan miehen, olkoon hän sitte herra taikka talonpoika.

    Sillä on vielä sekin etu, että se painaa ulkomuotoonsa tuon
    raha-arvoisuuden, johon mailma tähän aikaan kaikin tavoin pyrkii.

    Ratsumies oli Siuron rusthollarin poika Severin.

    Pieni kainostus valaisi hetkeksi Marin kauniita kasvoja, nähdessään
    nuoren rusthollarin.

    ”Te täällä, Severin?” huudahti Mari.

    ”Severin kyllä, vaan en mikään te”, vastasi nuorukainen, hypäten
    ratsultansa ja taluttaen sen lähimmän riiman alle, johon hän sen sitoi.

    Mari oli niinikään puettu kansallis pukuun. Sillä hän oli niissä
    tavallisissa aamuvaatteissa, joita maalla on käytetty ammoisista
    ajoista ja jotka, kun ne ovat puhtaat, niinkuin Marilla aina, ovat yhtä
    somat kuin kansallispuku ja yhden näköisetkin.

    Sillä tuo naispuolen kansallispuku nykyaikana ei ole mikään muu, kuin
    maatyttöjen aamuvaate, jos siitä karsii pois liialliset nauhat, rimsut
    ja ruusut.

    ”Miksis minua teitittelet, Mari?” kysyi Severin, melkein surun
    voittoisesti ja ojensi tytölle kättä; ”olenko minä kasvanut sinun
    silmissäsi, taikka oletko sinä kasvanut omissa silmissäsi?”

    ”Enpä tiedä”, vastasi Mari, ujosti, ”te — sinähän olet nyt herra ja
    koulun käynyt.”

    ”Koulun käynyt ja herra, olkoonpa niinkin. Mutta sinä olet kylän
    kaunihin”.

    ”Tulitko pakiparaastasi sitä minulle sanomaan?”

    ”En, tällä kertaa tulin tänne isäni ja äitini käskystä.”

    ”Oh.”

    ”Meillä on huomenna rukiin leikkuu, ja tiedät että isäni silloin vaatii
    kaikkia apupäiviä, mitä saatavissa on.”

    ”Siitä asiasta sinun on puhutteleminen isääni.”

    ”Tietysti. Mutta minulla on äidiltäni terveisiä sinullekin. Hän
    arvelee, että sinä tavallisuuden mukaan tänäpänä tulet kirkolle, ja hän
    pyytää, ettäs poikkeat meille kirkosta ja jäät ehtoopuoleksi häntä
    auttamaan. Sillä leikkuu on huomenna, talkoon mukainen, koska isä
    tahtoo eloa niin paljon kuin mahdollista kokkosille ja siis lukuisasti
    väkeä työhän.”

    ”Onko se isäsikin tahto, että minä nähdään teidän askareissanne?”

    ”Askareet ovat äidin asiat, eikä isä tavallisesti kysy, keitä äidillä
    niissä on apuna. Mutta äiti pitää sinusta paljon, ja sentähden hän
    pyytää, että sinä tulisit häntä auttamaan tässä kiireessä.”

    ”Sano siis terveisiä äidillesi, että minä tulen mielellänikin. Vaan
    isäsi asian tulee sinun sanoa isälleni, niinkuin jo mainitsin. — Ja
    siihen on hyvää aikaa, sillä tuossahan on isä.”

    Samassa tuli Puolamäen isäntä ulos makuuhuoneestaan. Nuori rusthollari
    meni häntä tervehtämään.

    ”Oho, niin varhain liikkeellä. Sitä minä nimitän virkuksi isännän
    aluksi,” sanoi Puolamäki. ”Ollaanko maanviljelyskoulussa niin
    varhaisia?”

    ”Ollaan sielläkin, mutta vielä varhaisempia täällä. Minä näen että te
    jo olette ehtineet leikata elonne parhaammat osat, koska kyköt
    kököttävät tuolla vainionne rinteellä.”

    ”Niinpä niinkin. Meidän, torpparien, täytyy aina olla varoillamme,
    koska emme tiedä, milloin talosta tullaan käskemään apupäiville. Oma
    elo ei saa päästä varisemaan sekään. Ja sentähden meillä leikattiin
    eilen.”

    ”Se oli hyvä. Te olette voittaneet Siuron, joka aina tahtoo olla
    ensimmäinen. Meillä leikataan vasta huomenna. Ja, niinkuin arvasitte,
    minä olen juuri hakemassa väkeä teiltäkin apupäiville.”

    Mainitsemme tässä selitykseksi, että Puolamäken torppa oli Siuron
    rusthollin maalla.

                                                      ⸻

    Puolamäen nuoret läksivät kirkolle rusthollarin pojan kanssa.

    Mari oli valmistanut pukunsa kirkkoa varten sillaikaa kuin Severinille
    tarjottiin kahvia, joka tavara on välttämätöin suun-avaus vieraille
    tähän aikaan joka mökissäkin, saati varakkaimmissa.

    Tyttö varusti itsensä kuitenkin talkoo-vaatteillakin, koska hänen oli
    jo kirkosta jääminen taloon. Hän kantoi niitä nytyssä, johon hän
    myöskin oli kätkenyt virsikirjansa.

    He vaelsivat samaa oikopolkua, jota Severin oli tullut ratsastaen. Nyt
    Severinkin käveli jalkasin, sillä hän ei kehdannut ratsastaa muiden
    käydessä, ja talutti hevostansa suitsista, jotka hän oli kietonut
    käsivarrellensa.

    Mutta hevoselle oli taluttaja outo, koska hän oli kaksi vuotta, vähillä
    väliajoilla, ollut poissa kotoa.

    Tosin oli se hänen omansa, varjosta saakka, mutta se oli vieraantunut
    isännästään, kun muut olivat sitä hoitaneet ja sillä ajaneet hänen
    poissa ollessansa.

    Sentähden se nyt tahtoi solmita tuttavuutta uuden ratsastajansa kanssa
    ja pyrki usein hampain hänen hiaansa. Toisinaan se taas yritti ihan
    vapauteen, puristeli päätänsä, hyppeli ja potki takansa.

    Severin tarttui sen suitsipieliin, pitääksensä sitä vähän ahtaammalla.

    ”Pahantapaisille ei ole annettava paljon vapautta”, lausui hän; ”ne
    väärin käyttävät sitä.”

    ”Sulaa ystävyyttähän sen kujeet ovat”, sanoi Mari.

    ”Niinpä niinkin. Vaan muutamain ystävyys näkyy olevan vaarallista,
    jollei olla varoillansa. Ja Virkin ystävyys näyttää olevan sitä
    laatua.”

    ”Tarkoitat siis, että ystäviäkin pitää ohjaaman?” lausui Mari.

    ”Kun ystävät ovat taitamattomia, niin.”

    ”Sehän kai onkin todellisen ystävyyden tunnusmerkki, että ystävät ovat
    toinen toisellensa avulliset. Virkki kantaa sinua selässänsä ja juoksee
    sinun rekesi edellä kilpa-ajoradalla — ja sinä ohjaat häntä, kun hän
    vikuroitsee.”

    ”Ja ruokin ja juotan ja hoidan häntä.”

    ”Ethän aivo lähteä Virkillä kilpa-ajolle?” kysyi Mari.

    ”Luultavasti en, koska en tiedä kelpaako Virkki kilpajuoksiaksi.”

    ”Mutta jos kelpaisi, menisitkös sitte?”

    ”Miksen menisi. Ainahan on hauska voittaa.”

    ”Sittehän sinun täytyy Virkkiä kurittaa ja vaivata ja rääkätä.”

    ”Hyvä Hevonen ei pane sitä pahaksensa, kun sillä ajaa, vaikka välin
    huikeamminkin. Ja ilman harjoittamista tuskin mikään hevonen voittanee
    radalla. Mutta vaivaamalla ja rääkkäämällä ei mikään hevonen tule
    kelvolliseksi voittoon.”

    ”Mutta eiköhän moni koeta juuri vaivaamalla ja rääkkäämällä saada
    hevostansa kilpajuoksiaksi?” kysyi Mari.

    ”Sepä juuri on kilpa-juoksujen ruma puoli, että moni, jolla ei itsellä
    ole kykyä ajamaan, eikä hänen hevosellansa juoksemaan, pyrkii radalle.
    Oikea hevosmies ei vaivaa eikä rasita hevostansa kilpa-ajon tähden.”

    Näitä ja muita pakinoiten jatkoivat nuoret tietänsä.

    Usein tutustuvat he paremmin keskenänsä tämänlaatuisilla
    kanssapuheilla, kuin jos he syvempiä seikkoja haastelisivat.

    Mielipiteet, järkevyys, luonnon- ja sydämenlaatu tulevat helpommin ilmi
    tämmöisissä puheissa, kuin jos tärkeämpiin saavat luonteensa kätkeä.

    Tosin olivat nämät kolme tutut keskenänsä jo nuoruudesta, mutta Severin
    oli ollut poissa kotoseuduilta vuosikausia. Ivar ja Mari olivat hänelle
    siis jo taas puoleksi outoja; sillä nuorena edistytään pikaisesti joko
    hyvän tai pahan puolelle.

    Ylen pikaista edistymistä ei kuitenkaan ollut odotettavana torpan
    lapsilta, jotka hiljaisuudessa, yksinäisyydessä ja yhtäläisissä oloissa
    olivat aikansa viettäneet.

    Severin ei heissä siis havainnut mitään erinomaista muutosta, jollei
    sitä, että Mari oli sukeutunut paljoa soreammaksi, kuin hän oli ollut
    Severinin kotoa lähtiessä. Tytöstä oli hänen poissa ollessansa kasvanut
    täysi neito, jonka vertaista hän ei muistanut koko pitäjässä.

    Mitä Severiin tulee, niin oli sen siaan hänellä ollut tilaisuutta
    edistymiseen joko hyvään tai pahaan, hän kun oli ollut ulkona
    mailmassa.

    Ja Mari tutki häntä salaa, uteliaisuudella, niinkuin tyttöjen tapa on,
    vaikkei tutkittavat sitä itse koskaan huomaa. Sillä nuoren neitosen
    silmä on terävä ja vilkas. Se näkee pian, mitä nähtävää on, ja on
    silloin jo ihan toisaalla, kun tutkittava ehkä varoo jotain
    uteliaisuutta.

    Mitä Mari Severinissä havaitsi, ei nähtävästi ollut muuta kun
    miellyttävää. Sillä tuo hänen Puolamäelle tullessaan lausumansa
    imarteleva sana että Mari oli kylän kaunihin, oli sanottu leikillä ja
    leikkipuheena pidettävä. Koko Severinin käytös oli muuten tasaista,
    miehekästä ja järkevää.

    Sen Mari havaitsi — vaan siinä olikin kaikki. Sillä eroitus heidän
    välillänsä oli kuitenkin semmoinen, ettei mitään todellista ja syvempää
    ystävyyttä heidän keskensä voinut syntyä. Tuttavuus oli ainoa.

    Sillä kansan katsantotapa on nyt kerrassaan semmoinen, että rusthollin
    lapset ja torpan lapset ovat paljoa kauvemmaksi eroitetut toisistansa
    kuin aatelissäädyn ja porvari säädyn lapset.

    Tämän tiesi Mari, eikä sen enempää sitä asiaa ajatellut, eikä tahtonut
    ajatella.

                                                      ⸻

    Kirkolle matkustajat olivat lähteneet varhain vaellukselle. Sillä vasta
    kun he olivat lähellä kylää, alkoi huomenkello kumahdella.

    Ivar nosti lakkiansa.

    Severin huomasi sen ja punehtui hiukan. Sillä hän oli unohtanut tämän
    tavan maanviljelyskoulussa.

    Toisella kolkkauksella hänen olisi sopinut parantaa laiminlyömisensä;
    mutta ei sekään taas ollut tavallista.

    Mari näki hänen punehtumisensa ja arvasi osaksi syyn siihen, vaan ei
    hän lausunut mitään.

    Pian aukeni heidän eteensä, aamu auringon valossa, kylä ja järvi ja
    kirkko.

    Siinä on jotain juhlallista, semmoisessa näköalassa, joka metsäpolun
    synkeydestä yhtäkkiä astuu eteen, erittäin pyhä-aamuna ja huomen kellon
    soidessa.

    Torpasta tulleiden mielestä oli ikäänkuin kirkonkyläläiset olisivat
    muita ihmisiä parempia, he kun asuvat niin lähellä kirkkoa. Mutta usein
    tapahtuu, että kirkonkyläläiset ovat muita irstaisempia. Sillä
    kirkonkylä on tavallisesti muita kyliä suurempi, ja kun se monesti on
    pitäjän keskustalla, asettuu sinne kaikenlaista väkeä, joka lisää
    irstaisuutta.

    Onkiveden ei ollut siinä suhteessa muita kirkonkyliä
    parempi.

    Äänettömyys oli hetken aikaa vallinnut meidän kirkolle vaeltavassa
    pienessä seurassa.

    Virkki oli ensimmäinen, joka sen äänettömyyden katkasi. Se hirnui
    nimittäin ankarasti, nähdessään muutamia hevosia, kylän syrjällä
    olevassa niityssä.

    Sen jälkeen alkoi Severin puheen ja lausui.

    ”Koska vielä on tunti, ennen kuin kirkonmeno alkaa, niin poikkeattehan
    meille siksi aikaa. Ja mihinkäs Marikan nyttynsä heittäisi”

    Veli ja sisar kiittivät kutsumuksesta ja myönsivät tullaksensa.

    Vaan sen enemmäksi ei puhe jatkauntunut.

    Ivar oli luonnostaan harva puheinen, ja Marin olivat vallanneet nuot
    pyhä-aamun tunteet. Hän ei kyllästynyt katselemasta näköalaa pitkin
    matkaa kylään tultaessa.

    Järvellä kulki pitkiä veneitä, jotka riensivät kirkkoa kohden. Ne
    olivat täynnä väkeä kylistä toiselta puolen järveä.

    Valkama oli alhaalla laaksossa kirkon alla. Sinne veneet kaikki
    pyrkivät.

    Maantiellä kulki niinikään kirkkoväkeä, jalkasin, ajaen ja ratsastaen.
    Vaimo-väki poikkesi sinne tänne taloihin, luhtien portaille ja muualle,
    muuttamaan kenkiä ja muita kirkkovaatteita.

    Marin olisi ehkä ollut pakko tehdä samoin, hänellä kun oli
    kirkkokenkänsä nytyssä. Mutta koska tuli mentäväksi rustholliin niin ei
    hänen tarvinnut sitä tehdä, vaan saisi ehkä muuttaa pukuansa emännän
    kamarissa.

    Siuron rustholli oli vähän erillään kylästä, Onkiveden selälle
    pistävällä niemellä. Sillä oli monta etua tästä erinäisyydestä,
    vaikk’ei kaikkia kuin olisi luullut. Sillä kylän vainiot ja niityt
    olivat sekaisin, niinkuin ne isossa jaossa menneellä vuosisadalla
    olivat tulleet taloille tasatuiksi.

    Nykyisen haltian aikana oli mainittu rustholli kuitenkin saanut
    vaihettelemalla naapureilta yhden ja toisen mukavamman palstan, niin
    että se siinäkin suhteessa oli muita etevämpi.

    Paras etu, mikä Siuron rusthollilla oli tuosta erinäisestä asemastansa,
    oli kuitenkin se, että itse kartano oli jotenkin kauniilla paikalla.
    Järvi kävi sen lähelle kolmelta taholta, ja niemen kärki päättyi
    vähäiseen lehdikköön, jota olisi sopinut nimittää puistoksi, jollei se
    olisi ollut tavallinen vasikka-haka. Polkujen tekemisellä siitä olisi
    kuitenkin saanut oiva kävely-paikan.

    Mutta maamies, joka aamusta iltaan työtä tekee, ei kaipaa
    kävely-paikkoja, ja hän kammoo suotta vaeltamista.

    Polkuja siis ei ollut muita kuin mitä vasikat olivat astuskelleet.
    ainoastaan yksi suora tie oli rantaan ja niin leveäkin, että sitä olisi
    sopinut ajaa vaunuilla.

    Siuron isäntä piti aina huolta että se oli hyvässä kunnossa. Rannassa
    oli muutamia veneitä ja ruuhia sekä nuottalato. Sillä Onkiveden selkä
    oli kalainen, ja erittäin oli saalis hyvä usein keväisin.

    Rustholli oli rakennuksiensa suhteenkin etevämpi muita taloja kylässä.
    Sillä paitsi tavallisia asuinhuoneita väelle ja arkitöitä varten, oli
    siinä koko uljas päärakennus puiston lähellä. Se oli sioitettu
    poikkipuolin nientä, niin että sen pitkä sivu oli kärkeä kohden ja
    akkunoista sopi katsella äsken mainittua leveätä tietä pitkin järveä.
    Tämän rakennuksen etupuolella, kylään päin, oli avara ruohonen
    mies-piha; sen toisella sivulla väen huoneet, toisella taas siistit
    jyvä- ja muut aitat.

    Neljäs sivu oli auki kylään päin paitsi että pihan edustalla oli matala
    pisto-aita.

    Karjapiha ynnä siihen kuuluvat rakennukset olivat sivulla, väen
    huoneitten takana, niin että sinne oli lyhyt matka ja se aina oli
    emännän näkyvissä, vaikk’ei kaikkien silmissä, niinkuin kylän muissa
    taloissa.

    Loppu-väli kylään oli rusthollarin peltoa, josta osa oli aidattu
    kryytimaaksi.

    Kun meidän kirkkoväkemme saapui taloon, riensi Severin viemään
    Virkkiänsä talliin.

    Ivar ja Mari menivät pihaan ja aikoivat poiketa väen tupaan, mutta
    emäntä tuli ison rakennuksen portaille.

    ”Kas niin, kiltti Mari; tiesinpä, ettäs tulisit,” lausui emäntä,
    tervehtäen hyvillä mielin. ”Tule tänne sisälle, että saamme
    keskustella. Kirkkoon ei vielä ole kiirettä. Siellä kuuluu olevan
    ruumiita haudattavina ja papin kellokaan ei vielä ole soinut.”

    Emäntä oli pulska rusthollin muori, semmoisia kun niitä välin tavataan
    varakkaissa taloissa. Elämän surut ja vastoin käymiset eivät olleet
    häneen suuresti koskeneet. Hän ei koskaan ollut tarvinnunna puutetta
    kärsiä.

    Usein tapahtuu, että semmoiset ovat korskeita ja ylpeitä ja paljon
    vaatimia. Mutta tässä ei ollut se laita. Luonnollinen hyvän tahtoisuus
    kuvasti hänen muodostansa, josta kaikki nuoruuden kauneus ei vielä
    ollut kadonnunna.

    Ehkäpä oli korskeus hänestä jäänyt pois sentähden että hänen miehensä,
    Siuron rusthollari, oli ottanut hoitaaksensa sitäkin osaa taloudesta,
    eikä suonut sitä muille, ei edes emännällensäkään.

    He astuivat sisälle. Huonekalut eivät täällä olleet Pietarista, ei edes
    kaupungista.

    Siuron rusthollari oli siinäkin korskea, ettei hän tuottanut mitään
    muualta, jota kotokylässä oli saatavana. Ja kun kotokylässä oli hänen
    mielestään kelvollisia puuseppiä ja muita ammattilaisia, teetti hän
    työnsä niillä.

    Huonekalut olivat siis Onkiveden omaa mallia; mutta siistit ainakin. Ja
    niillä oli kaikki huoneet sisustetut eikä mitään sisustamatta jätetty,
    niin kuin usein on senkaltaisissa kartanoissa maalla. Välin nähdään
    rakennuksia, jotka ulkoa ovat uljaita, mutta joiden sisältä puuttuu
    katot ja kakluunit.

    Muinoin oli semmoisen talonpojan salin pöydällä suuria monen kannun
    vetäviä pulloja, täynnä viinaa. Sillä tavoin säilytettiin vuoden
    varasto tätä kallista ainetta.

    Ja sali lemahti viinalta. Sillä ei aina käynyt välttäminen, että kun
    isosta pullosta kaadettiin tätä nestettä ”koti tarpeesen”, sitä ei
    olisi tipahtanut pöydällekin. Se jäi enimmästään pois pyhkimätä, joten
    tippa tipan perään syövytti itsensä puuhun. Siitä alituinen lemu.

    Mutta kun kotitarpeen poltto lakkautettiin, katosivat damejeanitkin, ja
    pöytä pysyi puhtaana ja sali hajuttomana, kumminkin viinasta.

    Vaan umpihenkisenä se usein kuitenkin tavataan. Ei kellään ole aikaa
    huoneitten tuulettamiseen, jollei ole tyttäriä talossa. He ottavat
    tavallisesti tämän toimen huoleksensa, niin kuin he myöskin pitävät
    kukkaskimppuja klaseissa pöydällä.

    Mutta jollei tyttäriä ole, niin jäävät huoneet tuulettamata ja
    kukkaskimput poimimata ja sitomata. Mari oli metsä matkalla,
    tullessaan, koonnut koko joukon kämmenkukkia, kaviokukkia ja yö-kukkia
    (Orchis, Pyrola ja Platanthera). Ne hän nyt heti sisälle saapuessaan
    sitoi sieväksi vihoksi ja ovitti kukkasklasiin. Hän avasi myös akkunat,
    joista raitis aamuilma tulvasi sisälle.

    Ihastuksessaan syleili emäntä Maria ja lausui:

    ”Jospa sinä olisit minun tyttäreni, niin minä sinusta paljon pitäisin.”

    ”Pitäkäähän minusta sentään”, sanoi Mari ja syleili emäntää takaisin.

    Samassa aukeni ovi ja Severin astui sisälle.

    ”Mitä te täällä toinen toisianne mittelette?” kysyi hän nauraen. ”Sinä,
    Mari, olet liian suikea, kestämään äitini rinnalla, senhän jo näkee
    kaukaakin, ettei siinä mittelemistä kaipaa.”

    ”Vieras silmä näkee, jota ei oma silmä näe,” lausui hänen äitinsä.
    ”Katsellessani Maria, luulin vielä olevani itsekin nuori ja kaunis.”

    ”Sanoitteko minun silmääni vieraaksi silmäksi, äiti? Minun silmissäni
    te olette paras äiti”

    Tuo sana ”äiti”, ”äiti”, kahdesti lausuttu, kuului niin hellältä pojan
    äänestä, että jos outokin olisi ollut kuulemassa, hän olisi havainnut
    äidin ja pojan välin olevan mitä parhaimpia.

    Severin tuli äitiinsä ulkomuodon suhteen niin, että helposti näkivät
    heidän äidiksi ja pojaksi, muutkin kuin tuttavat. Ja luonteeltansakin
    oli hän äitinsä kaltainen, mielenlaadun sävyisyydessä ja
    hyväntahtoisuudessa. Mutta isältänsä oli Severin perinyt koko joukon
    jämeyttä ja jäykkyyttä, miltei tulista käytöstä.

    ”Sinä teit kauniin työn, äitilleni Mari,” lausui kohta sen jälkeen
    Severin, ”kun toit hänelle nuot suloiset metsä kukat. Minä luulin sinun
    niitä poimivasi itsellesi kirkkoon.”

    ”Jollei niillä olisi ollut niin mukava paikka täällä,” vastasi Mari,
    ”niin olisinkin ne pitänyt itse. Vaan eihän kirkossa ole vielä
    tavallista muiden pitää kukkasvihkoja kädessään, kuin morsianten.”

    ”Se olisi kuitenkin soma tapa muillekin, eikä loukkaisi ketään.”

    ”Arvaan, että se olisi monelle loukkaukseksi, jos minä alkaisin sitä
    tapaa.”

    ”No kenenkä sitä pitäisi alkaman, jollei nuorten neitosien, ei suinkaan
    vanhain akkain, joilla jo on krassikimput, joita he pureskelevat, niin
    että väkevä haju on ylinnä pitkin kirkkoa.”

    ”Nuorten neitosien kyllä. Mutta niitä on nuoria neitosia pitäjässä,
    minua etevämpiä.”

    ”Minä en käsitä, mitä sinä tuolla sanallasi ’etevämpiä’ tarkoitat.”

    ”Niitä on muita, arvaan, jotka tietävät sen paremmin, mitä sillä
    sanalla yleensä tarkoitetaan. Ja älkäämme siitä nyt kinaa nostako. Vai
    oletkos lopulta kuitenkin pahoillasi, että minä kukat tuohon laskin?”

    ”Sanoinhan jo, että se oli kaunis lahja sinulta äidilleni. Enkä tahdo
    sinun kanssasi kinata. Mutta en vain ymmärrä sinun vaatimattomuuttasi.”

    ”Sinä et tahdo ymmärtää, mutta minun täytyy ymmärtää.”

    ”Minä näen ja kuulen,” katkasi Severinin äiti, naurahtaen, heidän
    puheensa, ”että te olitte tässä kaksi kovaa. Teillä saattaa olla
    kummallakin totuus, mutta ihan eri katsantokannalta. Vaan semmoinen
    erimielisyys on saattanut paljon häirintöä mailmassa” — lisäksi hän
    alakuloisesti.

                                                      ⸻

    Sunnuntaina juhlamenot alkoivat, niinkuin emäntä oli ennustanut,
    ruumiitten hautaammisella.

    Onkiveden seurakunnassa oli kaksi pappia, nimittäin provasti ja
    kappalainen. Mutta kappalaisen virka oli silloin avoinna ja
    välisaarnaajaksi oli korkea konsistoriumi määrännyt äsken papiksi
    vihityn nuorukaisen.

    He olivat molemmat ruumiitten saatossa, ja kun se toimi oli tehty,
    alkoi rippisaarna, jonka nuori pappi toimitti. Rippiväki oli
    kokountunut kuoriin ja makasi polvillansa sen aikaa, kun rippisaarna ja
    synninpäästö kesti, noin puolen tuntia.

    Sitte soitettiin yhteen, rippiväki palasi kuorista penkkeihinsä ja muu
    seurakunta kokountui myöskin kirkkoon. Ruumiitten saattojoukot
    asettuivat kukin penkkeihinsä, joihin he kaikki tunkivat, jos tilaa oli
    taikka ei. Sentähden nähtiin muutamissa penkeissä, erittäin ovien
    puolella, harvassa väkeä, kun toisissa taas oli niin ahtaalla suuria ja
    pieniä, että muutamat erittäin vähemmät, istuivat hartioistaan ihan
    litistyneinä. Sama oli laita sekä miesten että vaimoin puolella.

    Niitä sanottiin suru-penkeiksi, eikä niistä kukaan noussut seisoalleen,
    kun muu seurakunta, esim. uskontunnustusta luettaessa, seisoi.

    Tämä on vanha tapa, josta ei poiketa niinkään paljon, että suruväki
    jakaisi itsensä kahteen tahi kolmeen penkkiin, joissa heillä olisi
    vähän avarampi tila. He kestävät ennen kolmen tunnin kirkonmenon ajan
    kaikkea sitä tuskaa, minkä kuumuus ja ahtaus tuottaa. Hiki valuu
    otsalta silmille, nenälle ja suulle; mutta hartiat ovat semmoisessa
    pinnistyksessä, ettei kädet ulotu pyhkäisemään sitä pois.

    Lukkari alkaa huomen virren, johon seurakunta yhdistyy. Ne, joilla
    surupenkeissä voimaa on saada käsiänsä liikkumaan, avaavat
    virsikirjansa ja yhtyvät virren veisuun hekin; mutta huonommat saavat
    vain kuulella.

    Sakaristossa on unilukkari ja kirkkoväärtti sillaikaa toimessa saada
    rippikaluja esille ja kuntoon. Nuoren papin, joka rippi saarnan piti,
    on myös alttaripalvelus toimitettavana. Vanha provasti, jolla on
    saarna-vuoro, tutkii vielä, klasisilmät päässä, muutamia raamatun
    värssyjä, joita hän on päättänyt sovittaa saarnaansa.

    Hän on ollut seurakunnan opettajana päälle kolmenkymmenen vuoden ja
    tuntee hyvin raamattunsa. Mutta se on hänelläkin totuttu tapa, että,
    kun kirkonmeno on alkanut, hän ei saarnavuorollansa salli mielensä
    häiritsemistä niillä moninaisilla mailmallisilla asioilla, joita
    sakaristossa usein tapahtuu. Silloin taas, kun ei ole hänen
    saarnavuoronsa, ei hän ole yhtä ankara.

    Hän ei enää moneen vuoteen ole kirjoittanut saarnaansa, vaan miettii ja
    ajattelee sitä viikolla. Ja vielä sunnuntaina ennen saarnaa hän sitä
    muistuttelee ja katselee raamattua.

    Nytkin hän niin teki, eikä ottanut huomioonsa, mitä sakaristossa
    tapahtui.

    Huomen virsi oli loppumaisillaan ja nuori pappi menemäisillään
    alttarille.

    Unilukkari otti kaapista messu-paidan ja tahtoi pukea sitä papin ylle.
    Mutta pappi sanoi, ettei hän ota sitä pukua päällensä.

    ”Mutta onhan nyt rippi ja Herran ehtoollinen,” muistutti unilukkari,
    ”ja teidän, herra pastori, on vieminen muassanne kalkki Herran
    pöydälle.”

    ”Kalkin minä kyllä vien,” vastasi herra pastori, ”mutta kasukkaa en
    minä kanna selässäni.”

    ”Kalkki ja kasukka kuuluvat yhteen, sen verran kuin minä eläessäni olen
    nähnyt kirkonmenoa.”

    Vanha provasti, joka saarnaansa mietti ja raamattua luki, katsahti ylös
    klasi-silmäinsä päällitse ja näki kiistan nuoren papin ja unilukkarin
    välillä.

    ”Mikä on?” kysyi hän.

    ”Herra pastori ei ota kasukkaa päällensä, vaikka on rippi-pyhä,”
    ilmoitti unilukkari.

    Nuoren pastorin nimi oli Samuel Santalainen, vaikka hän oli papillista
    sukua ja hänellä vanhempi sukunimi. Mutta hän oli heittänyt pois
    sukunimensä ja ottanut tuon kansallisen uudemman nimen.

    ”Kuuleppa veli Santalainen,” lausui provasti hiljaisesti, ”onko sinulla
    todellakin aikomus kantaa kalkkia alttarille tuossa puvussa?”

    ”On. Sillä minä ja kaikki me, jotka papeiksi vihittiin, olemme tehneet
    lupauksen, ettemme kantaisi selässämme noita siloja.”

    ”Vihittiinkö te papeiksi tuossa mustassa nutussa ja vannoitteko te
    papin valannekin siinä?”

    ”Emme tosin, mutta se oli ensimäinen ja viimeinen kerta kuin me
    kasukkaan olimme puetut.”

    ”Ja ensimmäinen ja viimeinen kerta, kuin te aivoitte olla pappeina,
    niinkö?”

    ”Pappina käy oleminen ilman kasukkaa ja messu-paitaakin.”

    ”Viimeinen värsy huomen virrestä alkaa kohta”, huomautti unilukkari.

    ”Siis ei ole aikaa viivyttelemiseen.” virkkoi provasti. ”Niin kauvan
    kuin minä olen tämän seurakunnan paimen, ei rippi-messua täällä pidetä
    muussa puvussa kuin siinä, jossa seurakunta on tottunut näkemään
    pappinsa semmoisissa juhlatiloissa. Antakaa sentähden messuvaate
    tänne!” sanoi provasti unilukkarille. Ja provasti puki nopeasti
    päällensä messupaidan ja kasukan. Ja samassa kuin huomen virren
    viimeistä värsyä aljettiin, aukeni sakariston ovi ja provasti astui
    itse kirkkoon kalkki kädessä ja kävi alttarin eteen.

    ”Paavi,” mutisi herra pastori Samuel Santalainen.

    ”Lutherus,” mutisi unilukkari.

    Kun huomen virsi oli loppuun veisattu, kääntyi provasti seurakuntaa
    kohden ja luki synnintunnustuksen.

    Outo ei olisi hänen äänestänsä kuullut, että hänen mielensä oli hetkeä
    ennen ollut tuskistuneena. Eikä hän itsekään sitä asiaa ajatellut, niin
    kiintyneenä oli hän virkansa toimitukseen.

    Ja kun lukkari, synnin tunnustuksen päätettyä, oli veisannut ”Herra armahda
    ” j.n.e. messusi provasti kauniilla ja sujuvalla äänellä:

    ”Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä
    tahto.”

    Mutta kun sitte evankeliumi-virttä veisattiin, muistui provastin
    mieleen nuoren papin uppiniskaisuus ja hänen mielensä synkistyi
    uudestansa.

    ”He ovat painavia miehiä itse mielestänsä, nuot uudet teologit,”
    ajatteli hän itseksensä; ”saa nähdä, mitä tyhmyyksiä hän vielä hankkii
    matkaan. He ajattelevat kaikkea muuta kuin seurakunnan puhdasta oppia.
    Heidän mielessänsä kuvastaa Hades ja Hylä ja Demiurgit, mutta heidän
    aivoissansa vallitsee Kaos. Vaan sitä eivät he huomaa. Ja Kaos ei
    heidän päässänsä olisikaan, jos he sen huomaisivat.”

    ”Hänelle ei ole kelvannut vanha kunniallinen sukunimi”, jatkoi provasti
    keskustelua itsensä kanssa; ”se ei muka ollut tarpeeksi kansallinen. Ja
    nyt ei hänelle kelpaa papillinen puku papillisissa toimissa. Se ei
    myöskään ole kansallinen. Entäs papin virka? Se nyt ei ensinkään ole
    kansallinen. Sehän on tuotu tänne lähinnä Ruotsista, tuolta vihatusta
    Ruotsista. Sentähden pois se vanha pappeus vanhoine pukuinensa. Uusi
    oppi, uudet jumalat, uudet puvut. Ehkä näemme heidän vielä messuavan
    Kullervon kunniaksi punaisissa lahkeissa.”

    Sillä aikaa kun vanha provasti lasketteli näitä syntisiä ajatuksia
    alttarin edessä, seurakunnan veisatessa evankeliumi virttä, toimiskeli
    herra pastori Samuel Santalainen yksin sakaristossa. Sillä unilukkari
    oli mennyt lukkarin kanssa kolehtia kantamaan.

    Vanha provasti oli niin paljon taipunut uuden ajan mielipiteiden
    mukaan, että hän oli siirtänyt kolehtilla käymisen evankeliumi virren
    ajaksi. Sillä hän ei kärsinyt sitä häirintöä mikä tästä käynnistä
    saarnan aikana tavalliseen syntyi.

    Eikä hänen saarnansa aikana ollut juuri hyvä torkkuakaan. Sillä koska
    hän ei milloinkaan katsonut ”karttaan”, kulki hänen silmänsä koko ajan,
    hänen pauhatessaan, pitkin seurakuntaa. Eikä kellään ollut halua
    ummistaa silmiänsä. Ja jos joskus niin tapahtuikin, seisahtui provastin
    silmät kohta torkkujaan, eikä poikennut siitä muualle, ennenkuin tuo
    syntinen oli täydelleen herännyt. Tavallisesti koroitti provasti
    ääntänsäkin, niin että se vielä enemmän vaikutti.

    Niin, nuori pappi oli yksin jäänyt sakaristoon. Sillä kirkkoväärttikin
    oli jo kantanut viini pullot rippiä varten alttarille.

    Hän näki kasan kuulutuksia pöydällä ja niistä yhden ruotsinkielisen,
    jonka paikkakunnan tuomari oli lähettänyt.

    ”Ahha! Täällä ollaan vielä svesejä”, lausui hän, ja voiton hymy
    ilmestyi hänen huulillensa. ”Se on hyvä. Saanpama kohta näyttää, että
    minä olen toista laatua.”

    Siuron emäntä ja Mari olivat tulleet yhdessä kirkkoon. Marin aikomus
    oli istua oven puolella, jossa oli tyhjiä penkkejä, mutta emäntä vaatei
    häntä ylemmäksi kuorin puolelle, jossa rusthollarit ja isojen talojen
    isännät ja emännät tavallisesti istuivat.

    Penkki-jakoa ei Onkiveden kirkossa ollut; mutta ylhäisemmät tunsivat
    täällä niinkuin tavallisesti muuallakin arvonsa — ja kiipesivät
    ylemmä. Ainoastaan kaksi ensimmäistä penkkiä lähinnä kuoria oli
    säästetty herrassäätyisille.

    Mari kainotteli alussa, eikä tahtonut liian näkyviin; mutta kun emäntä
    vaatei, piti hän turhana ujostelemisena, jollei hän menisi. Ja he
    vaelsivat pitkin käytävää viidenteen penkkiin kuorista.

    Severi ja Ivar olivat myöskin samassa seurassa tulleet kirkkoon. Hekin
    menivät ylös ja istuivat vastapäätä sitä penkkiä, missä Siuron emäntä
    ja Mari olivat.

    Tämä tämmöinen tuttavuus, miltei sukulaisuus, herätti suurta
    huomiota rusthollarin tyttärissä ja isojen talojen emännissä ja kylän
    juoru-akoissa.

    ”Puolamäen Mari, kas kuinka hän kiipeää korkealle”. oli melkein yleinen
    mutina koko seurakunnassa.

    ”Ja Ivar samoin, jopa hänkin on kuin Severin veli.”

    ”Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Joka seisoo, katsokoon ettei hän
    lankea.”

    Aina samaa sappea. Tämä tapahtui evankeliumi-virttä veisattaessa —
    siis aivan samaan aikaan, milloin provasti oli äkeissään tuosta
    välisaarnaajan uuden-aikaisesta puskemisesta messupukua vastaan.

    Suuret ja pienet ihmistunteet sattuvat siis yhteen — ja juuri silloin
    kuin kaikkein Korkeinta pitäisi ylistettämän kirkossa.

    Mutta se, joka tätä asiaa ei ensinkään ajatellut eikä tiennyt
    aavistaakan että hänestä niin paljon kuiskuteltiin oli Mari.

    Evankeliumi-virtenä veisattiin silloin:

    ”Ah sielun, anna vallit Herran Ja turvaa Isääs rakkaasen.”

    Marilla oli kaunis ääni. Ja vaikka hän neitseellisellä kainoudella piti
    päänsä kumartuneena penkkiin, oli hän lukkarille suureksi avuksi. Sillä
    Mari veisasi puhtaasti eikä horjahtunut ensinkään nuotista, josta
    lukkari olisi monestikin horjahtanut, jollei hän olisi tukenansa
    kuullut tuon selkeän sävelen.

    Sentähden hän ensimmäisen värsyn perästä jättikin virren seurakunnan
    haltuun, luottaen niihin, jotka puhtaasti veisasivat ja joista Mari oli
    yksi, ja läksi kolehtia kokoamaan lipolla. Unilukkari otti toisen
    lipon.

    Muinoin oli tapa, että lukkari saarnan aikana kokosi kolehtin, siihen
    tarkoitukseen, johon se esivallalta oli määrätty. Sitte kulki
    unilukkari jäljestäpäin ja kokosi mitä vielä tahdottiin antaa,
    seurakunnan vaivaisille.

    Mutta välin tapahtui, että joku yliopistolainen oli saarnassa, joka ei
    tarkkaan ollut mitannut ”karttaansa.”

    Seurauksena oli, että hän sanoi ”amen”, ennenkuin lukkari oli ehtinyt
    puolitiehen ja unilukkari pääsnyt alkuunkan.

    Vaan sittekuin kunnallinen vaivaishoito tuli laiksi, niin ei enää
    jälkihaavilla ollut pakko koota siihen tarkoitukseen. Ja kun lipolla
    kulkeminen siirrettiin evankeliumi virren ajaksi, kävivät sekä lukkari
    että unilukkari samaan tarkoitukseen. Toinen kävi miesten puolella ja
    toinen vaimoin puolella.

    Kun juhlamenot alttarilla oli päätetty ja uskontunnustus luettu,
    veisattiin vielä muutama virren värsy, jonka aikana provasti sai lomaa
    mennä sakaristoon, muuttamaan alttaripukunsa saarna-pukuun.

    ”No, veli Santalainen,” lausui hän nuorelle papille, sitte kuin hän oli
    valmis lähtemään saarnastuolille, ”joko sinä olet mielesi muuttanut
    messu-puvun suhteen?”

    Nuori pappi ajatteli ruotsalaista kuulutusta. Ja koska hän siitä saisi
    korvausta, jos hänen täytyisikin kasukassa mennä alttarin eteen, niin
    hän ajatteli, että oli parempi tässä asiassa totella vanhaa provastia,
    kuin ehkä joutua vielä riitaan korkean konsistoriumin kanssa. Sillä hän
    arveli, että provasti, joka näytti jäykältä mieheltä, nostaisi kanteen
    häntä vastaan. Sentähden oli kai paras olla nöyränä. Mutta hän oli niin
    hidas näissä ajatuksissa, ettei provasti heti saanutkaan vaadittua
    vastausta.

    Sentähden kääntyi provasti unilukkarin puoleen, joka oli sakaristossa
    virkansa puolesta pappien palveluksessa, ja käski hänen ilmoittamaan
    kanttorille, että tämä veisaisi sopivan virren värsyn saarnan jälkeen.

    ”Ei tarvitse”, ennätti nyt pastori Santalainen sanoa, ”täytyyhän taloon
    tullessa noudattaa talon tapoja. Ja koska täällä vielä kannetaan
    kasukkaa, niin pitää kai minunkin siihen taipuman, vaikk’en minä sitä
    mielelläni tee.”

    ”Mielelläsi taikka et, se ei koske minua. Mutta jos sinä tahdot olla
    lutherilainen pappi Suomen lutherilaisessa, niin sinä
    toimitat alttaripalveluksen siinä asussa, joka täällä on yhtä vanha
    kuin sanottu oppikin.”

    ”Mutta eihän oppi ja puku ole yhtä,” rohkeni hra Santalainen vielä
    muistuttaa.

    ”Tässä ei ole enää aikaa kiistelemiseen”, virkkoi provasti, taas
    kiivastuneena. ”Te, unilukkari, pidätte huolta, että värsy saarnatoimen
    jälkeen veisataan, jollei pastori lähde kasukassa alttarille
    tavallisella ajalla.”

    Saarnavirren viimeiset sanat kuuluivat jo kirkosta, ja unilukkari avasi
    oven. Provasti astui juhlallisesti saarnastuoliin, niin kuin hän oli
    käynyt alttarin eteen ja niinkuin hänen tapansa oli kaikissa
    virkatoimissa.

    Puheena olevana sunnuntaina saarnattiin vääristä profetaista, eikä
    provasti ollut se, joka jätti sovittamata tekstiä jokapäiväiseen
    elämään.

    Hän muisti kyllä sen johdosta antaa tarpeellisen läksytyksen niille,
    jotka haaveksivat uutta uskonopissa ja niille jotka haaveksiain perässä
    juoksevat.

    Hänen mieleensä muistui myöskin nuoren papin käytös sakaristossa, ja
    hän olisi lähettänyt tällekin muutamia siimauksia. Mutta hän päätti
    odottaa milliseksi se käytös vielä tänään muodostuisi, ja ehkä koettaa
    neuvoa häntä kahden kesken.

    Sentähden piti hän saarnansa yleisesti, mutta terävästi, ja seurakunta
    kuulteli hänen puhettansa tarkkuudella.

    Kun saarna oli loppunut ja kaikki siihen kuuluvat rukoukset
    päättymäisillään, aukeni sakariston ovi, ja nuori pastori Samuel Santalainen
    astui täydessä messu-puvussa alttarin eteen.

    Tämä seurakuntaa vähän kummastutti, koska provasti ennen saarnaa oli
    toimittanut alttari palvelusta. Miksi nyt toinen pappi tuli? Alku syytä
    tähän ei kumminkaan koskaan saatu tietää.

    Ja moni seurakunta on tietämättömyydessä siitäkin, miksi heidän nuoret
    pappinsa tulevat rukouspäivinä, jouluna, pääsiäisenä ja muina
    juhlapäivinä alttarille samoissa vaatteissa, joissa he nähdään
    arkipäivinäkin. Seurakunta on kuitenkin hiljakkoin ostanut ihka uuden
    kasukan. Taikka on joku varakas seurakuntalainen sen lahjoittanut.

    He eivät tiedä, että se on tämä uusi aika, joka pyrkii asettamaan
    kansanjuhlat korkeammaksi kuin kirkkojuhlat. Edellisissä oltaisiin
    puettuina vaikka kultaan ja hopeaan, jos vaan sopisi, kun
    jälkimmäisissä arkinuttukin on tarpeeksi hyvä.

    Kirkon menosta Onkivedellä emme tällä kertaa tahdo enempää kertoa.
    Lausumme vain, että se nyt kulki säällistä juoksuansa loppuun asti, ja
    päättyi Herran siunauksella.

    Lopuksi veisattiin lähtövirsi, jonka jälkeen nuori pastori vielä meni
    saarnastuoliin, lukemaan niitä kuulutuksia, joita sitä varten oli
    lähetetty.

    Jokainen tietää kuinka tärkeät kuulutukset maalla todellakin ovat.
    Siellä on muulla tavalla mahdoton ilmi-antaa hallituksen, virastojen ja
    kunnan käskyjä ja vaatimuksia.

    Sen tähden jäävät ainakin talon isännät taikka heidän lähettiläänsä
    kuulutuksia kuulemaan. Sillä niistä saattaa riippua monta tähdellistä
    seikkaa.

    Sitten kuin pastori Santalainen oli lukenut kaikki suomenkieliset
    kuulutukset ja ilmoitukset, otti hän käsiinsä jo tässä ennen mainitun
    ruotsin kielellä kirjoitetun kuulutuksen.

    Ja ilman minkäänlaista edellä käypää selitystä, luki hän sen alusta
    loppuun ruotsin kielellä, alkaen sanasta ”kungörelse” ja päättäen
    siihen nimeen, joka sen alle oli kirjoitettuna.

    Seurakunta kuulteli sitä ällistyneenä ja tietämätä, mitä ajattelisi.

    Pappi läksi pois saarnastuolista, vaan sanankuuliat jäivät penkkiinsä.
    He olivat vielä ikäänkuin jonkun selityksen puutteessa.

    Ja selitys tulikin. Provasti itse astui sakaristosta, paperi kädessä ja
    seisahtui kuoriin.

    ”Minä pyydän ilmoittaa seurakunnalle”, lausui hän kuuluvalla äänellä,
    ”että vielä on yksi tärkeä kuulutus, joka on epähuomiosta jäänyt
    seurakunnalle selittämätä. Pyydän siis, että vielä kuulette senkin”

    Ja hän luki nyt tuomarin ruotsin kielisen kuulutuksen alusta loppuun
    suomen kielellä.

    Nimestä, jonka hra Santalainenkin oli lausunut hyvin selvästi,
    ymmärsivät useammat, että provasti oli nyt lukenut saman kuulutuksen
    suomeksi minkä nuori pappi saarnatuolista jo luki ruotsiksi.

    Seurakunta kummasteli.

                                                      ⸻

    Ehtoopuolella samana sunnuntaina oli kylässä tanssit. Ne alkoivat
    kuitenkin jonkinmoisella kansan juhlalla, joita pidettiin kylän
    yhteisellä kentällä Onkiveden rannalla.

    Tämä kenttä oli syntynyt vesijätöstä. Vaan kun ei ruoho siinä vielä
    oikein ottanut kasvaakseen, oli se jäänyt jakamata, ja kylän
    mökkiläiset saivat sitä niittää ja syöttää.

    Tähän aikaan se jo oli puhtaaksi sekä niitetty että syötetty.

    Vaikka Onkiveden pitäjäs oli yleisestä liikkeestä vähän sivummalla,
    olivat uuden ajan pyrinnöt sinnekin päässeet tunkemaan.

    Tosin ei täällä oikein tiedetty, mitkä nämät pyrinnöt olivat, mutta sen
    verran tiettiin, että niihin kuului kansanjuhlat.

    Olipa siis koetettu saada kansan-juhlia eloon. Alussa niitä pidettiin
    arkipäivinä. Mutta Onkiveteläiset olivat vielä niin vanhallaan olioita,
    etteivät ruvenneet niihin tuhlaamaan työaikaa.

    Juhliin saapui siis liian vähän väkeä, että olisi maksanut vaivaa pitää
    heille kansallisia puheita ja antaa heidän kuulla isänmaallisia
    lauluja.

    Sen vuoksi koetettiin sunnuntaita ja se onnistuikin paremmin.
    Joutilaita on silloin paljon, erittäin suuremmissa kylissä. Ja suvella,
    kun ei muutakaan ajan vietettä ole, eikä koko päivää jakseta maata,
    kävellään kansan-juhlaan.

    Alussa oli vaikeata juhlain toimittajoille saada mitään tehokasta
    matkaan.

    Sillä paljaat isänmaalliset puheet, joita pidettiin, eivät näkyneet
    innostuttavan juuri keitään. Kuuliat olivat siksi vielä liian tylsiä.
    He vetivät joko suutansa nauruun taikka osoittivat muuten tyhmää
    muotoa.

    Ainoastaan silloin he vähän pystyttivät korviansa auki, kun puhuttiin
    herrain vallasta. Jokaisen mielestä olisi hyvä, jos saataisiin tuo
    valta herroilta pois.

    Tosin ei Onkiveden pitäjässä ollut sanottavaa herrasmiesten valtaa,
    koskei ollut paljon herrasmiehiäkään.

    Sillä eihän ainakaan nimismieheltä sopinut ottaa valtaa pois. Kukas
    sitte pahantekiät panisi kiini, ja kukas häätäisi vallattomuutta.

    Yhtä vähän kävi tuomarilta riistää hänen valtaansa. Kukas ratkaisis
    riidat ja tuomitsisi pahantekiät.

    Muutamain mieleen johtui kruununvouti ja henkikirjoittaja, jotka eivät
    asuneet pitäjässä, mutta kävivät siellä ylöskannolla ja veivät suuret
    rahamäärät mennessään. Paitsi sitä kuulutti kruununvouti usein ryöstöön
    niiltä, jotka eivät jaksaneet maksaa ulostekojansa.

    Sitä olisi kyllä ollut pidettävä ankarana valtana, jollei rahat olisi
    menneet kruunulle. Vaan eihän puhujat ainakaan tarkoittaneet kruunua.

    Mutta koska puheita pidettiin herrain vallasta, niin arvelivat kuuliat,
    että sillä tavoitettiin jotain kaukaista, Onkivedellä olematonta, mutta
    kuitenkin olevaista. Vaan kaukaista kun se oli, niin se pikemmin heitä
    nukutti kuin herätti.

    Toinen seikka, joka myöskin oli puheen aineena, ei heitä alussa sekään
    tehnyt hullua viisaammaksi.

    Se oli tuo mahti sana ”yksi kieli, yksi mieli.”

    Ei he tienneet siellä Onkivedellä muuta, kuin että heillä vain oli yksi
    kieli — ja sama, jota puhuttiin yli koko Suomen maan.

    Tosin he tiesivät, että sitä puhuttiin eri lailla eri maakunnissa vaan
    ei kuitenkaan niin erilailla, ettei suomalaiset olisi toinen toistansa
    ymmärtäneet.

    Senkin he tiesivät, että naapuri-pitäjässä, Luokkamäellä, sanottiin
    ”krapu” kun Onkivedellä tydyttiin sanomaan ”rapu”. Ja kun edellisessä
    oltiin ”solassa”, niin jälkimmäisessä oltiin ”sorassa.” Vieläpä
    edellisessä ”kryypättiin krommia” kun jälkimmäisessä vain ”rommia
    ryypättiin.”

    Ja oikein pilkalla tiesivät he kertoa että Ikaalisten miehet pitivät
    kieltänsä kaikkein puhtaampana koko Suomessa. He sanoivat nimittäin.
    ”Kyröh, Karkuh ja Ikaalisih puhutaan puhtaimpaa suomea.”

    Tämä heitä oikein huvitti. Se oli heidän mielestänsä paksua
    itserakkautta, koska nuot h-päätteet juuri osoittivat, että heidän
    kielessänsä on vikaa ja virhettä.

    Pikemmin olisi Onkiveteläisten kieltä sopinut heidän mielestänsä pitää
    puhtaimpana kaikista. Sehän oli melkein yhtäläistä kun katkismuksessa,
    virsikirjassa ja raamatussa.

    Mutta kaikessa tapauksessa ja näihin pieniin erilaisuuksiin katsoenkin,
    niin ei heidän mielestänsä muuta Suomessa ollut kuin yksi kieli, se,
    jota he puhuivat ja kirkossa saarnattiin.

    Siis oli varsin turhaa pitää siitä asiasta pitkiä puheita.

    Ja jos pohjalaiset, jotka rakennustöissä kävivät ja joskus keväin ja
    syksyin kulkivat heidän pitäjänsä läpi, puhuivat ruotsia, niin mitä se
    heihin, Onkiveteläisiin, koski.

    Ja kun heille viimein selitettiin, että herrasväkikin puhui ruotsia,
    niin he vielä enemmän kummastelivat että semmoisista asioista puhetta
    nostettiin. Eikö herrat ja rouvat ja ryökkinät saaneet keskenänsä puhua
    mitä kieltä he ”lystäsivät.” Koskiko se kansaan ollenkaan?

    Näin tavoin oli se jotenkin karua ja kuivaa maata, jota kansan juhlain
    toimittajat olivat ruvenneet kyntämään Onkivedellä.

    Tuskan hiki oli heidän otsassansa, kun ei he nähneet pienintäkään
    orasta nousevan kylvöstänsä.

    Se, joka ensin oli näihin puuhiin ryhtynyt, oli pitäjän nuori
    kansakoulun opettaja. — Sanokaamme Onkiveteläisten kunniaksi, että
    heillä oli kansakoulu, jollemme sitä ole ennen tulleet maininneeksi. —
    Sen oli provasti matkaan saanut. Oikeastaan oli kouluja kaksittain,
    toinen tyttöjä, toinen poikia varten.

    Opettajatar ja opettaja oli hankittu seminarista.

    Kansakoulun opettaja, jonka nimi oli Hympyräinen, oli hyvin innokas
    mies.

    Tosin ei hänen intonsa tarkoittanut niin paljon lasten kasvatusta kuin
    kansallisuutta. Hän pyrki miltei enemmän vaikuttamaan aika ihmisiin
    kuin lapsiin.

    Hän arveli kutsumuksensa oikeastaan olevan joku isänmaallisuuden
    lähetystoimi. Ja lasten opetusta toimitti hän vain virkansa puolesta.

    Sentähden hän jouto hetkinä kokoili kylän nuorisoa ympärillensä, piti
    heille esitelmiä ja koetti opettaa heitä laulamaan neli-äänisesti.

    Tämä jälkimäinen yritys onnistuikin, niin että ennen pitkää kvartetti
    oli valmiina, joka auttavasti lauloi juhlatiloissa ja välin säesti
    virren veisua kirkon menoissakin. Sitä, nimittäin korali-veisua, johon
    kylän nuorisolla ja kansakoulun oppilaillakin olisi ollut enin halu ja
    taipumus, ei opettaja taas puolestansa niin mieluisesti harrastanut,
    kuin muita lauluja ja erittäin isänmaallisia.

    Se taas vuorostansa vaikutti, että innostus jähtyi kummaltakin puolelta
    vähitellen, eivätkä jaksaneet jatkaa harjoituksia muut kun jotkut
    harvat.

    Kesällä oli kuitenkin opettajalla apua ja kannatusta muutamista
    ylioppilaista, jotka olivat asettuneet loma aikaansa viettämään
    Onkivedellä. He olivat samaan suuntaan innostuneet kuin opettaja
    Hympyräinenkin.

    Ja kun pitäjään vielä tuli lisäksi nuori pappi, saman hengen lapsia,
    niin koetettiin oikein miehissä ryhtyä herätys työhön Onkiveden pitäjässä
    .

    Siihen kansan juhlaan siis, jota puheena olevana sunnuntai-iltana
    pidettiin, saapui myöskin pastori Samuel Santalainen.

    Pitkän matkan tähden ei hänen ollutkaan vaikea siihen saapua, koska hän
    asui samassa kylässä.

    Aluksi luuli paikalle kokountunut väki-joukko, että pastori tulisi
    heitä nuhtelemaan siitä, kun he pyhäpäivänä olivat saapuneet tämmöisiin
    turhanpäiväisiin menoihin.

    Tätä arvelivat erittäin akat, jotka olivat istahtaneet vähän ylemmäksi
    pellon pyörtänölle iloa imehtimään. Heidän mielestänsä nuoriso
    ansaitsikin nuhteita ja manauksia.

    Mutta heidän arvelunsa ja ajatuksensa muuttuivat ihastukseksi, kun
    näkivät nuoren papin itse astuvan puhuja lavalle.

    ”Hän tulee pyhittämään tätä jumalatonta elämää”, lausui yksi heistä,
    ”ja pitämään ehtoosaarnan tämän päivän tekstistä.”

    ”Hän aikoo saarnata huoneentauluja”, lisäsi toinen.

    ”Eipä ikään, kuin sapatin kelvollisesta viettämisestä”, arveli kolmas.

    Herra pastori Samuel Santalainen yskäsi, avasi suunsa ja puhui näin:

    ”Kunnioitettavat kansalaiset, miehet ja naiset!”

    ”Kuules, hän käyttää loppusointuja”, kuiskasi yksi ylioppilaista
    mieltyneenä, toverilleen.

    ”Me vaivaiset syntiset”, huokasi yksi akoista, pellon pyörtänöllä, ”ei
    meissä ole kunnioitettavaa.”

    Hän olisi toivonnut, että pappi olisi kuullut hänen huokauksensa, mutta
    kun ei pappi kuullut, oli hän tytyväinen, kun lähellä istuva toinen
    akka edes sen kuuli.

    ”Kunnioitettavat kansalaiset”, toisti pappi. ”Te tiedätte, että me
    kauvan aikaa, vuosi satoja olimme olleet orjuudessa.” — — —

    ”Niin, niin synnin orjuudessa”, huokasi taas akka pellon pyörtänöllä.

    ”Orjuudessa vieraan kansan, vieraan kielen alla”, jatkoi pappi.

    ”Ja sittekin, vaikka me olimme päässeet vieraan kansan vallasta,
    rasitti meitä kumminkin yhä tuo vieras kieli.” — — —

    ”Kieli on paha jäsen, sanoo apostoli Jakob, vaikka se niin pieni on”,
    muisti akka pyörtänöllä. Enempää ei hän sillä erällä muistanut.

    ”Herrat ovat meitä orjuudessa pitäneet”, jatkoi pappi innostuneena. ”He
    ovat syöneet meidän hikemme ja väkemme.” — — —

    ”Hän puhuu herrain päivistä”, huomasi taas akka pyörtänöllä; ”minä
    kuulin äite vainajani kuulleen äite vainaaltaan, että ennen muinaan
    pidettiin herrain päiviä, vaikken koskaan saanut selkoa, mitä ne
    oikeastaan olivat. Mutta kyllä kai ne olivat jotain riksräättiä, joissa
    tuomittiin piikki tynnyriin ja mestaus-lavalle ja muuta semmoista.”

    ”Herrat ovat pyytäneet sortaa meitä, Suomen kansaa”, sanoi pappi yhä
    tulistuneempana, ”muukalaisuuden ikeellä. Mutta Jumalan kiitos — tätä
    lausetapaa käyttävät kansanmieliset hyvin usein, vaikkei se heidän
    asiaansa muuten sovellukaan — me olemme kerrankin heränneet” — — —

    ”Niin, niin”, huokasi akka, ”me olemme heränneet synnin unesta.” — —

    ”Me olemme heränneet tuntemaan, että meillä on valta ja voima” — — —

    ”Ja kunnia ijankaikkisesti amen”, höpisi akka, papin puheen
    sekaan — — —

    ”Ettei meidän enää tarvitse kestää ja kärsiä muukalalaisuutta
    keskuudessamme ja niskoillamme. Ja siitä tulee meidän kiittää niitä
    miehiä, jotka meitä ovat valaisseet, historian ja järjen valolla. Ne
    ovat, jokainen teistä tietää, kutka ne ovat. Minä nimitän heidän vain
    tässä heidän kunniaksensa. Ne ovat Juhana Vilhelm Snellman ja” — — —

    ”Ovatko ne pappeja?” kysyi akka. Mutta kukaan ei tiennyt siihen
    vastata. Sentähden hän itse jatkoi keskusteluansa:

    ”Snellman nimisiä pappeja olen kuullut olleen. Ja poikanikin, joka
    kaartissa palveli, tiesi sen nimisen papin olleen Helsingissä. Mutta
    kukapa se toinen oli? Miksi hän sen taas nimittikään? — — — Eihän se
    edes herrasmiehen nimi ollut.”

    Siuron nuori väki, nimittäin Severin ja ne vieraat, jotka hän aamulla
    oli tuonut muassansa taloon, eivät alussa olleet siinä kansan juhlassa,
    josta edellisessä olemme kertoneet.

    Kirkosta tultua ja päivällistä aterioittua olivat he jääneet kotia,
    syystä, että emännällä oli sekä keskustelemista että tekemistä Marin
    kanssa huomista talkoota varten.

    Severinin olisi kyllä ollut halu mennä; mutta ilman niin hauskaa
    toveria, kuin Mari oli, ei hänen tehnyt sinne mielensä.

    Hän päätti odottaa, kunnes hänen äitinsä oli saanut askareensa
    toimitetuksi. Olipa hän apunakin, että ne joutuisammin valmistuisivat.
    Emme tiedä, oliko hän tavallisesti muulloin äidillensä avullisena sen
    askareissa. Semmoiset eivät tavallisesti miellytä nuorukaisia.

    Vaan totta puhuaksemme, miellyttivät ne nuorukaista tällä kertaa sen
    vuoksi, että kaunis Marikin oli niissä kiini. Severin olisi vaikka
    ruvennut sukkaa kutomaan, jos hän olisi saanut sitä tehdä Marin
    kumppanina.

    Äiti huomasi kyllä, mistä pojan avuliaisuus tuli; mutta hän ei lausunut
    mitään — hymyili vain.

    Viimein hän sanoi, että tärkeimmistä toimista oli päästy. Mitä vielä
    oli tehtävää, kävisi ehtoommalla saada toimitetuksi. Nuoret saisivat
    nyt mennä kansan juhlaan.

    Oikeastaan oli Severinistä halu jo sinne kadonnutkin. Sillä hänestä oli
    yhden tekevä, missä oltiin, kun vain yhdessä seurassa saatiin olla.
    Mutta jollei kansanjuhlaan mentäisi, niin ei hän tietäisi, minkä syyn
    varjolla hän enää saisi liikkua Marin lähellä, kun ei tuota hääräämistä
    ja ”säälimistä” ollut.

    Sentähden hän kiivaasti tarttui äidin kehoitukseen ja vaatei Maria
    lähtemään hänen ja Ivarin kanssa nuorison kokoukseen. Ivar oli
    askaroimisten aikana ollut Severinin kamarissa lukemassa sanomalehtiä.

    Marilla ei ollut erinomaista halua kansan juhlaan. Hänessä oli kyllä
    uteliaisuutta saada nähdä ja kuulla, mitä sellaisessa juhlassa
    tapahtui. Mutta häntä oli tämän päivän tapaukset ruvenneet
    ujostuttamaan.

    Sillä vaikkei hän ollut kuullunna mitä hänestä kirkossa kuiskuteltiin,
    kun hän Siuron emännän kanssa oli niin ylhäälle mennyt, oli hän
    kuitenkin tuntenut ne kuiskutukset.

    Ja nyt, jos hän taas ehtoopuolella samana päivänä nähtäisiin Severin
    kanssa kävelyllä, niin ehkä kuiskuteltaisiin niin, että hän kuulisi.

    Hän koetti siis välttää lähtöä kansan juhlaan. Hän arveli, ettei siitä
    muuta seuraisi kuin kyyneleitä perästä päin. Mutta ei hänellä ollut
    juuri erinomaista syytä, millä hän itseänsä estelisi.

    Hänen ei käynyt teeskenteleminen pään kipua, jolla herrasnaiset usein
    pääsevät senkaltaisesta pulasta, sillä hänen päänsä oli ihan terve.

    Ja kun hänen veljensä olisi mukana, niin oli vielä vähemmän syytä
    estelemiseen.

    Mari-raukan ei siis muu auttanut, kuin lähteä juhlaan. He menivät
    kolmisin, niinkuin he aamulla olivat tulleet Puolamäeltä.

    Heidän saapuessansa kentälle oli nuori pappi parhaillaan puheensa
    innossa. Hän ylisti niitä miehiä, jotka niinkuin hän sanoi, olivat
    herättäneet Suomen kansan taitamattomuuden unesta.

    Se oli sitä, jota akka pyörtänöllä ei ymmärtänyt ja jolle hän kaikessa
    hiljaisuudessa antoi ihan toisen merkityksen.

    ”Tämmöistäkö tämä nyt onkin”, lausui Ivar.

    ”Niin sitä samaapa nyt saarnaavat sekä papit että levitat”, sanoi
    Severin. ”Eihän sitä muuta kuulekaan, kuin tuota paljasta —
    tyhjyyttä.”

    ”Kas Puolamäen Mari, kun kävelee Siuron Severin kanssa”, huomautti yksi
    tytöistä.

    ”Aamupäivällä hän oli kirkossa Severin äidin kanssa”, muisti toinen.

    ”Torpan tyttö pyrkii rusthollin miniäksi”, tiesi kolmas.

    Mutta kun torpan tyttö tuli siivosti heitä tervehtämään, lauhtui heidän
    paha mielensä ja he tervehtivät siivosti takasin ja antoivat Marille
    kättä.

    ”Kerran sinunkin näkee kirkonkylässä, näin sunnuntaina jäljestäpuolen päivän
    ”, sanoi se viimeinen, joka miniästä oli puhunut. Hän ikäänkuin
    katui pahaa sanaansa, vaikka hän tiesi, ettei Mari sitä kuullutkaan.

    ”Minä tulin tänne jo huomista talkoota varten”, sanoi Mari. ”Siuron
    emäntä tarvitsi minua avuksensa, vaikka minä pikimältään pääsin tätä
    iloa imehtimään. Mitä täällä nyt on?”

    ”Kuule ja näe itse, tuossahan pappi saarnaa.”

    Ivar ja Severin olivat sillaikaa tervehdelleet miespuolisia
    tuttaviansa, erittäin jälkimmäinen, joka hiljan oli palannut
    maanviljelyskoulusta ja vasta nyt tapasi useita ensikerran sen
    jälkeen.

    He lähestyivät sitte tyttöjen joukkoa, jossa Marikin oli.

    ”Kuulkaa, Severin, oletteko te kansan-mielinen?” kysyi yksi tytöistä.

    ”Olen, ja hyvä olenkin.”

    ”Emmekö me, tytöt, kelpaisi kansanmielisiksi?”

    ”Ette suinkaan, enempää kuin kaartilaisiksi.”

    ”Mutta sanoihan pappi: kunnioitettavat kansalaiset, miehet ja naiset.”

    ”Sanoiko hän niin? No, sitte minä olen erehtynyt. Minä luulin
    kansallisuuden tarkoittavan jotain yhdistystä, jotain kuntaa, esim.
    vapaehtoista palosammutuskuntaa.”

    ”No jospa tarkoittaisikin, kyllähän me sammuttaa osaisimme.”

    ”Sytyttää te vielä paremmin osaatte, ja sentähden ei teitä lasketa
    koko kuntaan. Enkä minä, jos minulla olisi jotain sanomista
    kansallisuudessa, suinkaan laskisi teitä siihenkään. Te sytyttäisitte
    koko kansallisuuden.”

    ”Kuinka te olette paha!”

    ”Eläköön!” huudettiin yhdeltä puolen, siitä, missä opettaja Hympyräinen
    seisoi.

    Pappi oli lopettanut puheensa ja astui alas lavalta.

    Hympyräinen viittasi kädellänsä ja laulajat hänen ympärillänsä alkoivat
    neli-äänisesti ”Maamme”-laulun.

    ”Laulu on hyvä ja soi kauniilta, mutta ei sovellu tähän tilaisuuteen”,
    sanoi Severin Marille.

    ”Miksei?”

    ”Sitä ei ole aivottu säestämään tuonkaltaisia puheita.”

    ”Minun täytyy tunnustaa, ettei minulla ole siitä puheesta juuri mitään
    selkoa; me tulimme tänne sen loppupuolella ja sitäkään vähää en saanut
    kuulla pakinoimiselta.”

    ”Vahinko ei ollut suuri. Minä osaan sen ulkoa, niin usein olen sen
    kuullut. Ja jos tahdot, niin kerron sen sinulle sanasta sanaan.” —

    Pastori Santalainen oli nähnyt Marin, siinä kun hän seisoi
    puhuja-lavalla. Hän oli nähnyt hänen jo kirkossa aamupäivällä. Ja hän
    arveli Marin olevan jonkun rusthollarin tyttären.

    Puheensa päätettyä kysyi hän opettaja Hympyräiseltä, kuka Mari oli.
    Mutta Hympyräinen, joka jokseenkin tunsi kaikki rusthollarin tyttäret
    pitäjässä, ei tuntenut Maria. Hän luuli hänen olevan jonkun
    ulkopitäjäläisen.

    Severin oli heille niinikään outo, hän kun oli ollut poissa kotoa jo
    ennen kuin Hympyräinenkään tuli pitäjään.

    Molemmat, sekä pappi että kansakoulun opettaja, olivat kuitenkin hyvin
    uteliaita saada tietää, kutka nämät kaksi oli.

    Ja vaikeata ei se ollutkaan. Sillä jokainen nuori mies pitäjässä tunsi
    Severin, ja he olivat valmiit esittelemään häntä papille ja
    opettajalle.

    ”Te olette ollut maanviljelyskoulussa, kuulemma”, sanoi pappi,
    sittekuin esittely oli tapahtunut. ”Siellä eivät mahtane kansalliset
    pyrinnöt olla aivan hyvässä kukoistuksessa.”

    ”Siinä erehdytte, hra pastori, jos niin luulette”, vastasi Severin,
    ”minun luullakseni kukoistavat ne juuri siellä, jos missään.”

    ”Mutta olen kuullut, että siellä vain harrastetaan aineellisuutta.”

    ”Niinpä kyllä, mutta sehän kansan elättää.”

    ”Kansa ei elä ainoastaan leivästä, se tarvitsee hengellistä
    ravintoakin”, sanoi pastori juhlallisesti.

    ”Mutta ilman leivätä loppuu henkikin. Ja jota tukevampi leipä, sen
    tukevampi hengen veto.”

    ”Te puhutte niinkuin materialisti — niinkuin aineellinen mies.”

    ”Ja te, hra pastori, niinkuin hengellinen, sen myönnän.”

    ”Mutta ette kuitenkaan käsitä, mikä hengellisyys on.”

    ”Tunnustan etten käsitä, ennenkuin selitätte.”

    ”Hengellisyys — taikka oikeimmin tässä käsityksessä henkisyys — on se
    että kunnioitamme suuria miehiämme. Te kuulitte kai minun äsköisen
    puheeni ja keitä minä mainitsin?”

    ”Kuulin niin. Antavatko he kansalle leipää?”

    ”Leipää, taas leipää!” lausui pappi vähän äreästi.

    Tässä tuli unilukkarikin seuraan. Hän oli vanha tuttu sekä Severin että
    Marin kanssa. Hän lausui tervetulon edelliselle, jota hän ei vielä
    ollut tavannunna hänen kotiin tultuaan.

    Unilukkari oli kuullut papin puheen kokountuneelle väelle. Hän
    kummasteli sitä puhetta, niinkuin hän oli kummastellut papin käytöstä
    aamupäivällä kirkossa.

    Ja että pappi nyt viimeksi käytti raamatun lauseita sanan vaihdossaan
    Severin kanssa, se unilukkaria vielä enemmän kummastutti.

    Nekö nyky ajan miehet, joita kohtaan pappi kehoitti kiitollisuuteen,
    olivat tuoneet sen hengellisen elämän, jota raamatussa tarkoitetaan?

    Mutta jos unilukkari oli tottunut puhumaan, niin hän oli myöskin
    tottunut olemaan vaiti. Hän ei tahtonut ruveta kinaamaan papin kanssa,
    vaan päätti malttaa mielensä.

    Vaan se, joka ei ollut yhtä maltillinen, oli Severin. Häntä närkästytti
    papin juhlallisuus. Ja hän tarttui siihen kiini.

    ”Te lausuitte, hra pastori, hengellisestä ravinnosta, joka on parempi
    aineellista ravintoa. Kuinka minä sen saan ymmärtää?”

    ”Minä tarkoitan sillä, että kansa oppii tuntemaan itsensä.”

    ”Ja kumartamaan ja palvelemaan itseänsä, niinkö? Minun mielestäni me
    sitä jo osaamme sangen hyvin ilman neuvomatakin.”

    ”Meidän tulee kunnioittaa niitä miehiä, jotka meille ovat opettaneet
    itsemme tuntemisen.”

    ”Minä kunnioittaisin mielellämmin sitä miestä,” sanoi Severin ivalla,
    ”joka meille opetti kynnön ja kylvön.”

    ”Sittehän te olette pakana”, sanoi pappi, ”sillä se oli Väinämöinen.”

    ”Minun mielestäni ei ole suurta eroitusta minun pakanallisuudellani ja
    teidän pakanallisuudellanne. Kumminkin johtavat ne melkein yhtä
    hämärään ja epätietoiseen juureen.”

    ”Ovatko niiden miesten ansiot, jotka minä olen maininnut, hämärät?”

    ”Ovat luullakseni, mitä itse Suomen kansaan tulee, vaikka ansioita
    sopii luoda itsellensä kansan juhlillakin.”

    ”Te käytte mies kohtaiseksi,” sanoi pappi.

    ”Suokaa anteeksi. Minä en suorastaan tarkoita teitä. Mutta opettaja
    Hympyräinen ehkä tietää, että meidän maassa siellä täällä on perustettu
    seuroja, jotka ovat menneet ominaiseen takaukseen toinen toisensa
    isänmaallisista ansioista. Ne ansiot ovat tehtävät tutuiksi näin
    maakylissäkin. Ja nuot niin sanotut kansan juhlat ovat siihen omiansa.”

    Opettaja Hympyräinen ei voinut kieltää, ettei hän olisi saanut
    kehoituksia panemaan toimeen kansan juhlia. Ja niille ei juuri käynyt
    antaminen muuta muotoa, kuin tuon kiittäväisen ja ylistäväisen, johon
    ”maamme” laulu sitte lisäksi laulettiin, vaikkei edes koskaan muistettu
    kiittää ja ylistää sitä miestä, joka sen laulun oli sepittänyt.

    Mutta hän ei ollutkaan kuulununna tuohon keskinäiseen kiitollisuuden ja
    ominaisen takauksen seuraan.

    Opettaja Hympyräinen tahtoi kuitenkin puolustaa itseänsä sillä, että
    kansan-juhlat, jollei niistä olisikaan mitään vakinaista hyötyä, ne
    kumminkin pidättäisivät nuorison pahemmista ajan vietoista, esim. näin
    pyha-iltoina.

    Vaan unilukkari, joka ei luullut olevansa velvollinen samaan
    maltillisuuteen opettajan edessä, kuin papin, lausui:

    ”Hm, lopussa kiitos, tänäkin.”

    ”Kuinka niin?” kysyi opettaja.

    ”Kun nuoriso kerran saapuu lukuisammin näin mailmallisiin kokouksiin,
    niin ei se mene kotia, ennenkuin se on saanut jotain huvittavampaa kuin
    kansan huvit.”

    ”Mitä sitte?”

    ”Tuleepa vielä tanssitkin tänä iltana.”

    ”No, eihän tanssit niin vaarallisia ole.”

    ”Ehkeivät olisikaan, jollei niitä seuraisi vielä muutkin huvit.”

    ”Mutta ettehän niistä syyttäne kansan-juhlia?”

    ”En muun vuoksi kun sen, että ne ovat kutsuneet nuorta, hurjaa väkeä
    kokoon, jota ei saada eriämään vähällä.”

    Ja nyt rohkeni unilukkari papin kuullen lausua seuraavankin:

    ”Jos kansa kutsuttaisiin kirkkoon näin sunnuntaina jälkeen puolen päivänkin
    ja heille pidettäisiin raamatun selitys taikka jokin muu
    saarna, niin he menisivät sen jälkeen kukin kotiinsa.”

    ”Ja nuori väki menisi tanssiin,” sanoi opettaja.

    ”Mahdollista, vaan ei vallan varmaa.”

    Tätä puhetta ei nuori pappi kuitenkaan kuullut. Sillä hän oli kiintynyt
    keskusteluun Marin kanssa.

    Hän puhkesi runollisuuteen, joka ei ollutkaan kummeksittava, koska
    tyttö oli muodoltaan sitä laatua, että hän nuorukaisissa herätti
    runollisuutta.

    Mutta josko papin runollisuus ei ollut oikeata laatua taikka mikä
    lienee ollut syynä, hän ei saanut tytöltä sitä vasta-sointua, jota hän
    olisi toivonut.

    Ja vaikeata olikin näin syksy-suvella saada luonnosta kiini
    runollisuuden aihetta. Sillä kukat olivat enimmästään lakastuneet —
    hra Santalainen ei tiennyt, että Mari aamulla oli metsäpolun ohelta
    poiminut mitä kauniimpia kukkasia — ja linnut olivat jo aikoja sitten
    lakanneet laulamasta.

    Aurinko oli laskemaisillaan. Mutta se laski metsän taka, toiselle
    puolen järveä, eikä siitä ollut juuri mitään erinomaista sanottavaa.

    Vaan toiselta puolen nousi kuu — ja sen, jos minkään, olisi tähän
    aikaan pitänyt sytyttämän runollisuuden tunteita papin povessa. Mutta
    hän ei tullut katsoneeksikaan sinnepäin.

    Se oli Mari, joka ensin huomasi kuun nousun. Mutta vaikka se oli hänen
    monivuotinen tuttavansa, lapsuudesta saakka, ja hän sen valossa oli
    unelmoinnut monet neitseellisyyden unelmat, ei hän ensinkään tahtonut
    sillä virkistyttää papin huonoa runo hepoa, vaan pikemmin hänestä sen
    avulla päästä.

    Hän lausui siis, että aika oli jo lähteä pois, koska hänellä vielä sinä
    iltana oli tehtäviä. Paitsi sitä rupesi väki jo muutenkin hajoamaan
    kansanjuhlasta. Ja eihän siellä enää mitään huvia ollut
    tarjottavanakaan.

    Vaan juuri sentähden ei Mari päässytkään seuraajastaan, jolla niinikään
    oli matka kylään.

    He läksivät siis kaikki. Ja Severin asettui kävelyyn Marin toiselle
    puolen. Opettaja ja unilukkari ja Ivar seurasivat jäljestä, kaksi
    edellistä jatkaen sanan vaihtoansa.

    Mihinkään ratkaistukseen eivät he kuitenkaan tulleet siitä, kuinka
    nuorison pitäisi aikaansa viettämän pyhä.

    ”Mennäänkö mekin tanssiin?” kysyi Severi Marilta, huolimatta siitä,
    että pappi oli heidän seurassansa.

    ”Sinulla on vapaus mennä”, vastasi Mari, ”minä en mene.”

    ”Eikö teitä huvita tanssi?” kysyi pappi Marilta.

    ”Huvittaisi kyllä, mutta ei minulla ole aikaa.”

    ”No, sitte en minäkään mene,” sanoi Severin.

    Mari ei tahtonut sanoa vakinaista syytä, miksi ei hänen tehnyt mielensä
    tanssiin. Hän oli liiaksi siivo luonnoltaan, että häntä olisi
    huvittanut se hurjuus ja vallattomuus, jota nuorukaiset tavallisesti
    semmoisissa tilaisuuksissa osoittavat. Erittäin tuli se vallattomuus
    rajuksi väkeväin juomain avulla. Tosin oli nuorukaisia siivompiakin.
    Mutta joukossa oli aina rauhan rikkojia. Ja ne tuottivat pahuutta ja
    häiriötä. Tytöissä oli myöskin vikaa. Jos olisivat kohta menneet pois,
    kun vallattomuus alkoi, niin nuorukaiset olisivat oppineet pitämään
    itseänsä siivommalla. Mutta niitä oli monta, jotka viipyivät viimeiseen
    saakka ja joita poikain melu näytti huvittavan. Se oli se, joka
    kummastutti Marin kainoa mieltä. Vaan ei hän mitään sanonut.

    Luokaamme silmäys niihin tanssi-huviin, joita puheena olevana iltana
    pidettiin Onkiveden kirkon kylässä.

    Jos kansan juhla oli ollut hengetöntä vähän varhemmin, olivat tanssit
    vähän myöhemmin sitä elävämmät.

    Niitä pidettiin Ruikan tilalla, joka oli kylän äärimmäisiä. Siellä oli
    avara tupa, jossa väkeä oli ahdattuna penkit täyteen, yltäympäri. Ne
    jotka eivät mahtuneet sisälle, täyttivät porstuan. Keskellä tuvan
    laattiaa oltiin ahkerassa työssä. Sitä oli kuitenkin työläs nähdä.
    Sillä tupakan savu hämmensi näköalan. Ja valaistuskaan ei ollut
    kaksinen. Talikynttilä oli seinänrakoon pistetyssä päretikussa. Sekin
    oli tukehtumaisillaan väkevässä höngässä.

    Mahdoton oli siis nähdä, kuinka taitavasti polkattiin ja valssattiin.

    Mutta töminästä oli arvattava, että se kävi hyvinkin luonikkaasti.

    Seppälän Matti soitti somasti perä penkillä viulua. Hänkin polki
    ahkerasti jalkaansa, pysyäksensä taitavassa tahdissa.

    Jota enemmän aika kului, sen voimakkaammaksi rupesi tanssi käymään.
    Sitä virkistytti ne aineet, joita siihen tarpeeseen tavallisesti
    käytetään, nimittäin olut ja viina.

    Niitä aineita ei tosin ollut saatavissa itse Ruikan talossa; mutta
    vähän matkaa siitä oli mökki, josta saatiin. Ja jota pimeämmäksi ilta
    muuttui, sitä taajemmaksi kävi liike talon ja mökin välillä.

    Kyläläisillä oli se luulo että aineet, joita myytiin, olivat Ruikan
    emännän, vaikka mökin väki niitä myi. Olkoon sen asian laita mikä
    hyvänsä, niin emäntä piti sitä liikettä hyödyksensä taloudellensa ja
    avasi tupansa tanssioille.

    Mitään pääsy maksua ei otettu vaikka talikynttiläkin annettiin tuvan
    valaistukseksi. Ja pääsy oli vapaa kaikille.

    Ei kuitenkaan aivan kaikille, niinkuin seuraavasta tulemme näkemään.

    Tanssiattarien joukossa oli yksi nuori tyttö: Tullilan Liisa. Hänen
    äitinsä mökki oli talon toisessa päässä, jota tulliksi nimitettiin.
    Siitä mökki oli saanut nimensä, niinkuin mökin väkikin.

    Liisa oli kylän nuorukaisten lemmikki, syystä että hän oli hurja ja
    vallaton, lisäksi hyvä tanssiatar ja vikkelä puheinen. Eikä hän ollut
    ruma näöltäänkän. Sen vuoksi hän useimmin kuin muut tytöt pääsi
    tanssivuorolle. Ja hän teki sitä työtä oikein mielihalusta.

    Vaan se tietysti närkästytti muita tyttöjä ja erittäin kylän akkoja,
    joita jälkimmäisiä kohtaan hän ei aina ollut kaunopuheinen.

    Ruikan emäntä ei ensinkään suvainnut Liisaa eikä hänen äitiänsä,
    syystä, että jälkimmäisen ja emännän välillä oli ollut ilmi tora monet
    aikoja.

    Kun siis joku avulias ihminen vei sanan emännälle, että Tullilan Liisa
    oli tanssi-tuvassa ja siellä paras elämä, julmistui emäntä
    silmittömäksi.

    Hän riensi tupaan, tunkien väkijoukon läpi ja saapui keskelle
    tanssioitten, jossa hän pian, vaikka pimeäkin oli, näki Liisan täydessä
    ilossa.

    ”Minä en kärsi huoneessani ketään Tullilan väestä”, äännähti emäntä;
    ”pois täältä, senkin sikiö!”

    Ja hän tarttui tylysti Liisan käsivarteen, toiset avuliaat akat
    tarttuivat toiseen, ja läpi väki tungon raahattiin Liisa ulos ja
    sysättiin pihalle.

    Liisa puhkesi ensin itkuun; mutta tulistui sitte hänkin ja lausui monen
    kuullen.

    ”Jos minä olisin väkevämpi kuin koko mailma, että minä voittaisin koko
    mailman!”

    Sitte hän katosi illan pimeyteen.

    Tanssia jatkettiin, mutta ei se enää käynyt niin hilpeästi kuin ennen.
    Poikain tuli sääli Liisan kohtaloa. Hän oli heidän mielestään syytön.
    jos hän olikin hurja ja vallaton. Ja emännän tylyys pisti heitä.

    Paitsi sitä ei kukaan tytöistä, sitte kuin Liisa oli kadonnut, kyennyt
    pitämään tanssia vireillä.

    Severin ja Mari olivat, niinkuin jo kerroimme menneet kotiin, nimittäin
    Severin kotiin. Ja Ivar oli seurannut heitä. Mutta hetken perästä
    päätti hänkin lähteä tanssiin.

    ”Mitä?” kysyi Mari ivalla, ”aivotko sinä tanssia?”

    ”Miksen?” vastasi Ivar, naurahtaen.

    ”Sitäpä olisi hauska nähdä!” sanoi Severin. ”Maksaisipa se vaivaa
    lähteä sinun mukaasi, katsomaan sitä.”

    ”Ja minä en uskoisi sitä, vaikkapa sen näkisin”, lausui Mari.

    ”Uskotte tai olette uskomata. Minä menen kun menenkin.”

    Ja Ivar meni. Mutta ne, jotka olivat epäilleet hänen tanssi kykyänsä
    olivat kyllä oikeassa. Hän oli liiaksi hiljainen mies tanssiaksi. Mutta
    hiljaisilla miehillä on välin oikkuja. Ja vaikkei kukaan olisi luullut
    hänen huolivan katsellakaan sen kaltaisia huvia, meni hän nyt sinne
    kuitenkin.

    Hiljaisella menollansa pääsi hän porstuan läpi tanssituvan ovelle. Vaan
    sen etemmäksi ei hän pyrkinyt. Hän katseli siitä muiden iloa. Ja koska
    hän oli pitkähkö mies, näki hän hyvin kaikki, mitä tuvassa tapahtui —
    sen verran, mitä niin himmeässä valossa sopi nähdä.

    Hän näki Liisan — ja ilmoittakaamme se tässä — hän oli sitä varten
    tullutkin. — Hän näki Liisan iloisena, soreana ja vikkelänä, nuorison
    keskellä. Jos se näkö häntä huvitti tai närkästytti, sitä ei hän
    sanonut. Hän ei sanonut mitään. Eikä hänen jäykkä muotonsakaan
    ilmoittanut, mitä hän ajatteli.

    Sitte hän näki talon emännän tunkevan tuulena tupaan. Hän näki kuinka
    Liisa vietiin väkivaltaisesti ulos tuvasta ja työnnettiin pihalle.

    Mitä hän siitä ajatteli, ei hän myöskään ilmoittanut sanoilla, eikä
    kukaan tullut katsoneeksi hänen silmiinsä sillä hetkellä.

    Mutta kohta sen perästä pyrki hänkin ulos pihalle, jossa hän tapasi
    Liisan itkevän.

    ”Liisa”, sanoi Ivar, ja hänen äänensä värähti, ”eikö minun kävisi sinua
    jollain tavalla auttaminen?”

    ”Jos kaadat koko tuon huoneen ja sitä ennen paiskaat emännän siihen,
    niin sillä taidat auttaa minua. Muuta apua en minä tarvitse.”

    ”Sitä minä en tee.”

    ”Tiesinhän minä sen. Teissä ei ole kenessäkään auttajaa. Te olette
    kaikki yhtäläisiä.”

    Ja Liisa kääntyi, pois lähteäksensä.

    ”Enkö minä saa edes sinua saattaa kotiisi?” kysyi Ivar.

    ”Et saa. Kotiin osaan täältä yhtä hyvin pois, kuin minä tännekin
    osasin.”

    Ja tyttö läksi kiivailla askelilla siitä talosta, jossa häntä niin
    tylysti oli kohdeltu.

    Kuu, joka alussa iltaa valaisi kirkkaasti, oli nyt pilviin peitettynä.
    Kuitenkaan ei ollut niin pimeä, ettei Ivar olisi nähnyt Liisan käyntiä
    kylän raitilla. Tyttö astui liukkaasti, niinkuin hänen tapansa oli,
    kunnes hän raitilta poikkesi maantielle ja katosi näkyvistä.

    Ivarin ei enää tehnyt mieli tanssitupaan. Häntä karvasteli ja hän läksi
    hiljalleen astumaan Siurolle päin.

    Sitä aikaa, jolloin nämät kohtaukset tapahtuivat oli Mari ja Severin
    viettäneet jälkimmäisen kodissa.

    He olivat kaikenlaisia pakinoiden vaeltaneet rannalle sitä tietä, joka
    asuin rakennuksesta sinne johdatti puiston kautta.

    Niinkuin aamu oli ollut kaunis, oli ehtookin. Kuu valaisi viehättävästi
    järven pintaa, jota hiljainen iltatuuli saatti väreilemään.

    He haastelivat nuorukaisen tulevaisuudesta, nimittäin: Severin jutteli
    tytölle, mitenkä hän oli aikonut luoda itsellensä tulevaisuuden.
    Tyttöin tulevaisuudesta ei olekaan mitään haastettavaa. Heillä ei ole
    tulevaisuutta — taikka oikeimmin sanoen, se on vain onnen kauppa.

    ”Isä on vielä täysissä voimissa”, virkkoi Severin, ”eikä suo minulle
    talon hoitoa — suoneeko sitä milloinkaan. — Ja työtönnä, toimetonna
    en minä tahdo viettää aikaani. Sinä tiedät, Mari, että minä olen
    maanviljeliä sydämen pohjasta.”

    ”No, tiedänhän. Mutta eikö sinun sopisi käyttää voimiasi ja taitoasi
    isäsi kanssa yhdessä tämän talon hoidossa?”

    ”Minun tahtoni ja isäni tahto eriävät monessa kohden. Ja minun olisi
    vaikea totella häntä kaikissa ja toiselta puolen en minä myöskään
    tahtoisi olla tottelematon.”

    ”Ethän millään muotoa saakaan olla isällesi tottelematon.” muistutti
    Mari.

    ”Sinä sanot sen, Mari. Mutta jos isäni tahto vaatisi minulta sitäkin,
    joka loukkaisi arimpia tunteitani?”

    ”Sitä en minä ymmärrä.”

    ”Se onkin pitkä juttu, vaikka sen saattaisi sanoa muutamalla sanalla.
    Se on vanha juttu, vaikka se joka päivä on uusi.”

    Severin oli hetken ääneti. Sitte hän lausui: ”Sinä tiedät, Mari, kuinka
    meidän rahakasten talonpoikain tapa on naittaa poikansa ja tyttärensä
    ainoastaan rahakkaille. Ja jota rahakkaampia ollaan, sitä tarkemmin
    siitä tavasta pidetään.”

    ”Mutta eihän se väärin ole: vertaiset etsivät vertaisiansa”, sanoi
    Mari.

    ”Eikö vertaisuutta muussa ole kuin talojen ja rahakukkarojen
    yhtäläisyydessä?”

    ”Onpa kyllä. Mutta ei se näy ulkoa.”

    ”Niin siinäpä se on; katsotaan vain mitä ulkoa näkyy. Mutta ethän sinä
    niin ajattele, Mari?”

    ”En tosin. Vaan mitäpä minun ajatukseni auttavat. Sinun kohtalosi on
    toinen kuin minun.”

    ”Minä olen rikas, niinkö Mari?”

    ”Niin, ja sinun tiesi on viitattu.”

    ”Mutta sinä, Mari?”

    ”Minä poikkean sivulle, pois näkyvistä. Minulla ei ole teidän rikasten
    kanssa mitään tehtävää.”

    ”Mari, oh Mari, joko sinä käsität minun puheeni aivan väärin taikka et
    ole sitä käsittävänäsi.”

    ”Minä en luule teeskenteleväni. Vaan mitä se auttaa. Meidän tiemme
    käyvät niin kahtaalle, että jos minä kuultelisin sinua viimeiseen päivään,
    niin se olisi aivan samaa. Eihän sinun kohtalosi siitä
    valkenisi.”

    ”Se valkenisi jos sinä tahtoisit kuulla minua.”

    Mari istui kivellä, Severi oli ruohosella hänen vieressänsä.

    Hän tarttui Marin käteen:

    ”Tiedätkö mitä, Mari, minä olen perinyt puolen isäni luonnosta?”

    ”Sen jäykän puolen, joka on käskevä ja komentava, niinkö?”

    ”Oikein arvattu!”

    ”Ja toisen puolen luonnostasi?”

    ”Olen perinyt äidiltäni.”

    ”Lempeän ja rakastavaisen.”

    Tyttö irroitti kätensä nuorukaisen kädestä ja lausui:

    ”Olisi ehkä ollut parempi, jos olisit perinyt isältäsi koko hänen
    luontonsa taikka äidiltäsi koko hänen.”

    ”Minun mielestäni on parempi niinkuin on. Vaan nyt ei ole aikaa sitä
    selittää. Sillä kuule, Mari, mitä minä kerrassani sanon: Minun isäni
    tahtoo naittaa minua rikkaalle; se on tapa.”

    ”Ja tapaa ei saa rikkoa.”

    ”Missä laissa se on kirjoitettu? Minä en taivu siihen tapaan. Isältäni
    peritty luonto on sitä vastaan. Minä tahdon itse vallita siinä
    asiassa.”

    ”Ja rikkoa isäsi mielen. Sitä et saa tehdä, Severin.”

    ”Minä rakastan sinua, Mari.”

    Mari nousi yhtäkkiä seisalleen.

    ”Ja minä,” lausui hän vakavasti, ”minä en tahdo vetää päälleni isäsi
    kirousta, vielä vähemmin sinun päällesi, rakas Severin; heitä pois ne
    ajatukset, minä rukoilen sinua.”

    ”Mutta äidin siunaus poistaa isän kiroukset. Äitini pitää sinua hyvänä
    niinkuin silmä-teräänsä, sinä tiedät sen, Mari.”

    ”Minä tiedän sen, hyvä Severin, minä rakastan sinun äitiäsi niinkuin
    omaa äitiäni. Mutta sinun isäsi kylmyyttäkään en minä voisi kestää,
    saati hänen vihaansa. Jättäkäämme siis koko tämä asia, niinkuin ei
    siitä milloinkaan olisi ollut puhetta.”

                                                      ⸻

    Samat pilvet, jotka olivat peittäneet kuun Ivarilta silloin kuin hän
    katseli Liisan lähtöä Ruikan talosta, kätkivät kuun Marilta ja
    Severiltäkin heidän viimeksi ollessansa kanssa-puheessa.

    Tulivatko ne pilvet siitä, että heidän tulevaisuutensa synkistyi,
    käskevän kohtalon kovuuden tähden?

    Vai olivatko pilvet luonnolliset, jotka välin katoavat ja tekevät
    taivaan kirkkaaksi, välin taas estävät pienimmänkin tähden
    pilkoittamasta?

    Me luulemme, että ne olivat luonnolliset pilvet, ja kohtaukset vain
    tapahtuvat yhtä aikaa, niinkuin ihmislapsille usein sattuu.

    Londonissa syntyy joka silmän räpäys yksi ihminen ja kuolee samoin joka
    silmän räpäyksessä yksi ihminen. Mutta harvat niistä kuulevat toinen
    toisensa ensimmäisen itkun taikka toinen toisensa viimeisen huokauksen.

    Marin ja Severin kanssapuhe oli käynyt jotenkin vastakärkiseksi. Sitä
    sopi enää sillä kertaa tuskin jatkaminen, ennenkuin he kumpikin
    taitaisivat sitä levollisemmin jatkaa. Sillä Mari oli sanonut miltei
    viimeisen sanan asiassa.

    Sentähden tuli tuo äkkinäinen pimeys ikäänkuin kutsuttuna, ja Mari
    tahtoi sanoa ystävälliset jäähyväiset Severille, vaikka heidän olikin
    eriäminen ehkä ijäksi päiväksi.

    ”Mutta mikä valo tuo on?” sanoi yhtäkkiä Severin, näyttäen luoteista
    ilmaa kohden. Se tuli ikäänkuin avuksi hänelle, ettei tuota viimeistä
    sanaa vielä lausuttaisi.

    Taivaan rannalla hohti todellakin omituinen kumotus.

    ”Kuu ei se ainakaan ole”, sanoi Mari, ”se loisti viimeksi enemmän
    tuolta ilmalta.”

    Tyttö osoitti kädellään lännemmäksi, joka olikin se oikea paikka, missä
    kuu siihen aikaan piili pilven takana.

    ”Sitte en muuta tiedä kuin että se on tulipalo”, virkkoi Severin, ”ja
    minun täytyy rientää sinne. Hyvästi siis huomiseen!”

    Severin läksi rientämään kylää kohden, saadaksensa sieltä tarkempia
    tietoja tuosta oudosta kumotuksesta.

    Mari meni emännän luokse, joka ei vielä ollut käynynnä levolle, vaan
    istui kynttilän ääressä ja luki kirjaa.

    ”Joko nyt kansanhuvit ovat loppuneet?” kysyi emäntä.

    ”Aikoja sitten”, vastasi tyttö. ”Jopa vielä tuli toisetkin huvit,
    nimittäin tanssit.”

    ”No olitteko niissäkin?”

    ”Emme arvon, paitsi Ivar, jonka päähän lienee mikä lennähtänyt, että
    hän niihin meni?”

    ”Entäs Severin?”

    ”Me vietimme iltaamme rannalla pakisten niitä, näitä. Mutta nytpä
    lienee vielä kolmatta tekeillä. Taivaalla näkyi kummallinen kajastus
    tuolla länsi ilmalla, olleeko tulipalo jossain. Pelkään ettei olisi
    meillä, vaan minun mielestäni antaa Puolamäki kuitenkin melkoisesti
    etelämpään.”

    Emäntä ja Mari läksivät portaille katsomaan. Kumotus näytti todellakin
    tulipalolta. Mutta emäntäkin oli siitä mielipiteestä, ettei se ollut
    Puolamäellä vaan paljoa lännempänä.

    ”Minun täytyy odottaa, kunnes Ivar taikka Severin tulevat kylästä”,
    sanoi emäntä. ”He ainakin tietävät mitä se kajostus on.”

    He menivät uudestansa sisälle. Ja nyt otti Mari vuorostansa kirjan ja
    luki siitä ääneen. Se oli uusi testamentti. Hän luki sen halukkaammin,
    koska hän mielestänsä oli viettänyt pyhä-iltansa jotenkin
    turhamaisesti.

    Emäntä kuulteli ensin hetken aikaa, mutta esitteli sitte, että
    veisattaisiin joku ehtoovirsi.

    Olemme jo kuulleet, että Marilla oli kaunis ääni. Ja niinpä oli
    vielä emännälläkin. Jokainen tietää, että monella meidän aamu- ja
    ehtoo-virsistämme on hyvin soma nuotti. Se ei siis ollut mitään rumaa
    työtä, kun nämät kaksi vaimoa pyhä-illan hiljaisuudessa yhdistivät
    äänensä niihin.

    Sanoimme illan hiljaisuudessa. Se ei kuitenkaan ollut niin aivan
    hiljaista, se ilta. Kylässä pidettiin tanssia, ja etäämpänä oli
    tulipalo. Ja monen mieli oli rikottu ja monen sydän oli särkynyt. Eikä
    molempain näiden kahden vaimoihmisenkään sydän ollut niin aivan ehjä,
    miten jo olemme olleet tilaisuudessa kuulemaan ja näkemään. Mutta
    semmoistapa on tämä elämä. Ei muuta kuin alituiset sisälliset ja
    ulkonaiset taistelut.

    Mutta vaikka Mari-raukankin mieleen oli tänä iltana kylvetty paljon
    levottomuutta, sointui hänen äänensä kuitenkin ehtoo virteen ja se
    vuodatti hänen sydämeensä rauhaa — kumminkin hetkeksi.

    Severin oli juossut kylään, tiedustelemaan, mistä se outo kuumotus
    taivaalla oli. Kylässä oltiin niin ikään häiriöllä. Tanssi oli
    pikaisesti hajonnut. Kajostus tuli metsästä. Joukko nuorukaisia juoksi
    sinne. Ja pian tuli sanoma, että Ruikan puupinot siellä paloivat. Se ei
    siis ollut sen suurempi asia. Mutta se tapaus vaikutti kuitenkin yhden
    tai kahden tai useammankin henkilön tulevaiseen onneen tai
    onnettomuuteen.

    Kylässä kävi jo puheita, että Tullilan Liisa oli vihan vimmassa, kun
    hän läksi Ruikan talosta, mennyt suoraa tietä metsään ja sytyttänyt
    halkopinot palamaan.

    Muutamia nuorukaisia oli Ruikan emännän kehoituksesta juossut Tullilaan
    katsomaan olisiko Liisa kotona siellä. Arvattiin että jos hän oli
    metsässä käynyt ja puupinot sytyttänyt, hän ei vielä olisi ehtinyt
    kotia.

    Mutta Liisa oli kotona ja antoi pojille kelpo nenäviisaita vastauksia
    heidän kysymyksiinsä, ja neuvoi heitä kulkemaan muualla öisillä, eikä
    rauhallisten ihmisten asunnoissa.

    Tämän kaikki ennätti Severin kylässä käydessään kuulla. Sillä usein
    tapahtuu että huhut joutuvat ennen kuin ne, jotka tosikertomuksia
    tuovat.

    Mutta Severin tytyi tähän, koska pää-asia oli hänen tiedossansa,
    nimittäin tulipalo, ja ettei se ollut sen vaarallisempaa laatua.

    Hän päätti siis palaita kotiinsa. Mihin Ivar oli joutunut, siitä hän ei
    tiennyt, eikä häntä kylässä väkijoukossa näkynyt.

    Kynttilän valo loisti vielä Severin äitin kamarista. Ja sieltä kuului
    virren veisua. Se oli hänestä vanhaa tuttua. Sillä hänen äitinsä oli
    siinä harras, erittäin näin pyhä ehtoisilla.

    Hän lähestyi akkunaa ja kuuli Marin kauniilla altti-äänellä säestävän
    äitiänsä:

    ”Syntini minä tunnustan,
    Tiedät minun niitä katuvan.”

    Severin kuulteli hetken aikaa. Sitte hän päätti mennä sisälle
    kertomaan, mitä hän tulipalosta oli tietää saanut.

    Hänen tulonsa katkaisi ja lopettikin laulun. Sanoma oli surullista
    laatua, ei niin paljon sen vahingon tähden, mikä Ruikulle puupinon
    palosta oli tullut, kuin sen, että siitä syytettiin Liisaa.

    ”Mikä siitäkin lopuksi tulee?” lausui Siuron emäntä. ”Tietysti ei asia
    siihen jää, vaan nousee siitä vielä käräjän käynnit ja muut.”

    ”Luultavasti”, arveli Severikin, ”vaan nyt minä sanon teille hyvää
    yötä, äiti ja Mari, sillä aika on jo lopettaa tämä pitkä päivä.”

    ”Hyvää yötä, vaan sanos, Severin, etkös nähnyt Ivaria siellä kylässä?”
    kysyi Mari.

    ”En nähnyt; mutta jos minä Ivarin oikein tunnen, niin ei hän kylään
    eksy. Luultavasti on hän jo täällä etsinyt leposiansa.”

    ”Kylläpä minäkin niin luulen,” sanoi Mari, ”hyvää yötä.”

    Severin läksi ulos. Hän päätti vielä hakea selville Ivarinkin,
    ennenkuin hän itse menisi maata. Hän kävi siis väen tupaan, joka oli
    aivan pimeä. Mutta Severillä oli tikkuja taskussaan, joilla hän veti
    valkean, vaan ei hän löytänyt kynttilää eikä päreitä. Tikku sammui
    pian, eikä hän sillä kauvas nähnyt. Hän otti uusia tikkuja usiampia ja
    sytytti niillä valkean loisteen.

    Nyt hän näki Ivarin pitkänään penkillä, katsellen avonaisilla silmillä
    tuvan lakea kohden.

    ”Sinuahan minä juuri etsin, mies”, huudahti Severin, ”jos luulet
    olevasikin tähtien tutkia, niin et niitä katon läpitse näe.”

    ”Hm.”

    ”Niin, hm, tule ehtoolliselle ja maata.”

    ”Minua ei maita.”

    ”Mikä ei maita, ruokako vai uni?”

    ”Ei kumpikaan.”

    ”Oletko tanssinut itsesi niin perin väsyksiin?”

    ”En ole tanssinut ensinkään.”

    ”No mitäs siellä teit?”

    ”En mitään.”

    Se oli vähän.

    ”Näitkös tulipaloa?”

    ”Näinpä niinkin.”

    ”Ja kuulitko, ketä he siitä syyttivät?”

    ”Kuulin senkin.”

    ”Se on ikävä juttu. Se tyttö ei enää tän erän perästä saa tanssia
    moneen aikaan.”

    ”Parempi olisi ollut, ettei hän nytkään eikä koskaan olisi tanssinut.”

    ”Parempi kyllä. Mutta mitä sen nuoruuden ja hurjuuden tekee. Liisa ei
    olisi ollut Liisa, jollei hän olisi tanssinut.”

    ”Hm.”

    Nyt alkoi tuvan varsinaisia asujamia saapua. Hekin olivat olleet
    kylässä, näkemässä ja kuulemassa, mitä siellä oli tapahtunut. Ja heillä
    oli yhtä ja toista vielä lisäämistä tuohon Liisan juttuun.

    Mutta Severin vaatei Ivaria pois yölevolle. Ja tämä, joka muuten ehkä
    vielä olisi oikoillut, oli nyt hyvinkin nopea lähtemään pois tuvasta,
    ikään kuin ei hän olisi tahtonut kuulla, mitä väki Liisasta puhui.

    Kun Mari ja emäntä olivat saaneet kuulla, että Ivar oli löytyvissä,
    menivät he levolle. Ja jälkimmäinen nukkui pian. Sillä ei mikään
    häirinnyt hänen mieltänsä. Kaikki, mitä oli ollut toimitettavaa, oli
    toimitettu. Ja huomiset surut saisivat jäädä huomiseksi.

    Ei niin Mari. Hänen mieltänsä oli monet seikat olleet häiritsemässä.
    Päivän vaihtelevat kuvat tulivat uudestansa hänen eteensä. Ja hänen
    ajatuksensa seisahtuivat siihen, mitä he viimeksi olivat puhuneet
    Severin kanssa rannalla. Se ei ollut sitä laatua, että se tuottaisi
    rauhaa sydämeen ja levollisuutta mieleen.

    Severin oli puhunut hänelle sanoja, jotka olisivat saattaneet hänessä
    herättää suurinta riemua. Sillä mikä tyttö ei mielellään kuule uljaan
    nuorukaisen puhuvan hänelle rakkaudesta. Ja minkä tytön sydän ei itse
    syttyisi rakkauteen semmoista nuorukaista kohtaan.

    Mutta Marista olisi ollut parempi, ettei Severin olisi ensinkään
    puhunut siitä asiasta. Sillä mitä se nyt autti. Heistä ei kumminkaan
    tässä mailmassa saattaisi tulla pariskuntaa, niin yhteen luodut kun he
    olivatkin luonteensa puolesta.

    Ja Severin oli itse sen sanonut. Se sotei niitä tapoja vastaan, jotka
    etseivät yhtäläisyyttä tavarainkin puolesta.

    Severin isä oli tunnettu kovaluontoiseksi mieheksi. Hän ei milloinkaan
    sallisi siitä puhuttavankaan, saati siihen suostuisi.

    Liiallista uhkamielisyyttä ja itseensä luottamista oli siis Marin
    mielestä, kun Severin oli sitä ruvennut ajattelemaankin.

    Ja vielä vähemmin olisi hänen siitä pitänyt puhuman.

    Sillä nyt täytyi Marin elää lopun ikäänsä siinä tiedossa, että Severin
    häntä rakasti eikä kuitenkaan häntä saisi. Sen hän oli jo sanonutkin.

    Näitä nyt Mari ajatteli vuoteellansa. Ja ne olivat kylläkin surettavia
    ajatuksia. Mutta ne olivat toiselta puolen myöskin suloisia. Eikä
    paljon puuttunut ettei ne uudet tunteet, jotka Severin sanoista olivat
    tunkeneet tytön mieleen, poistaneet kaikkea sitä katkeruutta, minkä
    itse asian mahdottomuus tuotti.

    Nuoruus ei lakkaa toivomasta, vaikka seikat kylläkin epätoivoisilta
    näyttävät. Ja kaikessa tapauksessa, ei mikään voisi estää Maria
    rakastamasta Severiniä, vaikkeivät toinen toistansa saisikaan.

    Hän tahtoi kätkeä nuorukaisen kuvan sydämeensä ja säilyttää sitä
    siellä, käyköön kuinka hyvänsä.

    Nämät surun suloiset ajatukset tuottivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja
    niissä ajatuksissa hän viimein nukkui.

    Muuten ei Marin ja Severin tuttavuus ollut vasta tämän päivän
    synnyttämä. Sitä oli kestänyt lapsuudesta. Mutta vaikka Mari piti
    itsensä kaikissa muissa suhteissa Severinin vertaisena, niin oli
    kuitenkin tuo yksi puute heitä jo alussa eroittamassa — hänen
    mielestänsä. Hän ei siis koskaan tullut ajatelleeksikaan, että Severin
    joskus tekisi hänelle semmoisen tunnustuksen kuin hän tänäpänä oli
    lausunut.

    Siitäpä se, niin sanoaksemme, eriskummallinen rohkeus, millä Mari
    viihtyi Severin seurassa. Hänellä ei mielestänsä ollut syytä suotta
    ujostella, koska Severin käytös, puhe ja luonne häntä mielyttivät.
    Heidän keskuutensa oli — Marin puolelta katsoen — niinkuin veljen ja
    sisaren. Ja se seikka, että Severin äiti piti Maria rakkaana, antoi
    tälle kanssakäymiselle tukea.

    Mutta siitä tuli myöskin, että Mari oli niin heti valmis antamaan
    kieltävän vastauksen Severinin tunnustukseen. Joku toinen hänen
    siassansa ehkei olisi ollut yhtä hyvässä mielen varustuksessa.

    Severin ja Ivar — kun jälkimmäinen oli tointunut tähti tutkinnostaan
    — menivät talliin. Severin tahtoi hoitaa orittansa, joka hänelle oli
    kasvatettu kotivarsasta ja jolla hän aamulla oli ratsastanut
    Puolamäelle.

    Mutta siellä oli ennen heitä käynyt joku, varustamassa hevosta
    kaikella, mitä se yöksi tarvitsi. Kuitenkin Virkku hörähti vielä, kun
    he lyhdyllä tulivat.

    Se makasi pitkänään yöpahnoillansa eikä näkynyt kaipaavan mitään.
    Severin kulki sen ympäri, tarkastellen, ja taputteli sen kaulaa ja
    lautasia. Virkun silmät ainoastaan välkkyivät lyhdyn valossa. Se
    osoitti sillä kiitollisuuttansa.

    Sitte miehetkin menivät yösialleen. Ivar muisteli vielä kauvan aikaa
    illan tapauksia. Hänen edessänsä kuvasti Liisa, iloisena, vallattomana;
    sitte Ruikan emännän jylhä muoto, ja Liisa pihalla itkien; sitte Liisan
    ylpeä vastaus hänelle, Ivarille, ja sitte tytön tuima käynti, pitkin
    kylän raittia; sitte tulipalo. Emme tiedä nukkuiko Ivar koko yönä.

    Sillä hänen levollinen luontonsa oli liikahtanut tasapainostaan, ja
    semmoista luontoa ei saada helposti tasapainoon jälleen.

    Mitä Severinin tulee, luotti hän reippaasti tulevaisuuten. Hän tunsi
    tykönänsä voimaa taistella vaikka koko mailmaa vastaan. Mutta pitikö
    hänen nouseman taistelemaan isäänsäkin vastaan. Se ajatus väristytti
    häntä. Hän ei sitä asiaa ollut tullunna miettineeksi, ennenkuin Mari
    oli avannut hänen silmänsä.

    Mutta sen kautta tuli Mari hänelle vielä rakkaammaksi.

                                                      ⸻

    Yksi on vielä, jonka sunnuntai vietosta emme ole mitään maininneet,
    vaikka hän on tämän jutelman päähenkilöitä.

    Se on itse Siuron rusthollari.

    Hänen oli tapa liikkua yksinänsä eikä kukaan uskaltanut häntä siinä
    häiritä.

    Aamupäivällä oli hänkin kirkossa, vaan jälkeen puolenpäivän kuljeskeli
    hän vainiolla, tuumaillen huomista leikkuuta, mistä se oli aljettava ja
    mihin suuntaan johdettava.

    Ehtoopuolen hän sitte vietti kotosella ja kävi muun ohessa oritta
    hoitamassa yölevolle.

    Pimeän tullessa hän käveli rannalle ja istui sille penkille, jonka hän
    sitä varten itse oli tehnyt.

    Oliko ukko runomielinen, koska hän kuuvalolla istuskeli järven pintaa
    katselemassa? Jos hän oli, niin se kuitenkin häneltä itseltäänkin oli
    tietämätöntä.

    Hän tahtoi olla yksinään ja mietiskellä. Hänen ajatuksensa eivät
    laadultaan olleet runolliset. Mutta hän tahtoi niitä ajatuksiansa
    ajatella semmoisessa paikassa, joka häntä miellytti.

    Vaan ne joutuivat kummalliseen häirintöön, kun Severin ja Mari myöskin
    saapuivat rannalle.

    Heidän oli mahdoton pimeässä nähdä ukkoa, siinä kuin tämä istui puiden
    varjossa, jotka sillä kohtaa olivat tiheässä. Ainoastaan rantaa kohden
    oli aukea. Mutta he olivat sivulla päin siitä, missä ukko istui.

    Hän kuuli joka ainoan sanan, mitä he puhuivat. Hänellä ei ollut tapana
    hiipiä kuultelemaan toisten salaisuuksia. Mutta tässä ne tulivat hänen
    kuuloonsa ilman hänen tointansa ja vastoin hänen tahtoansakin. Ja mikä
    vielä tärkeämpi oli, puhe koski osaksi häntä itseäkin. Hän aikoi alussa
    yskäsemällä taikka muulla tavoin ilmoittaa läsnä olonsa. Mutta puhe
    jonka hän kuuli, alkoi häntä miellyttää.

    ”Minun tahtoni ja isäni tahto eriävät monissa kohden,” kuuli hän
    Severinin lausuvan.

    ”Aha, piltti, joko olet kasvanut täysisiipiseksi?” mutisi ukko
    itsekseen. ”Mutta sen minä sanon, että minun tahtoni se vieläkin on,
    jota tässä kuullaan.”

    ”Ethän millään muotoa saakkaan olla isällesi tottelematon,” kuuli hän
    Marin varoittavan.

    ”Kas vaan; olisinpa luullut hentun yllyttävän poikaa uppiniskaiseksi.
    Mutta ehkä muuttaa mielensä kun kuulee enemmän.”

    Vaan eipä tyttö muuttanutkaan mieltänsä.

    Ukkoa huvitti suuresti se kun Mari kahdella sanalla kuvasi hänen
    luonteensa, mainiten sitä käskeväksi ja komentavaksi. Semmoisena hän
    oli aina tahtonut ollakin tunnettu.

    ”Semmoista luontoa totellaan paremmin kuin lempeätä ja rakastavaista”,
    mutisi hän itsellen.

    Vaan nytpä alkoi nuorten kanssapuhe käydä ukolle kiihoittavaksi.
    Severin puhui naimisesta ja rikasten tavasta. Tyttö kielsi tapaa
    rikkomasta.

    ”Sepä kumma”, lausui rusthollari. ”Olisipa luullut tytön kehoittavan
    poikaa rikkomaan niin tyhmän tavan ja suorastaan ottamaan häntä
    avioksensa. Sehän nyt olisi koko sankarin työ.”

    Mutta hänen kummastuksensa muuttui ihmettelemiseksi, miltei
    kunnioittamiseksi, kun Mari suorastansa kieltäysi vastaan ottamasta
    sitä rakkautta, minkä Severin hänelle tarjosi.

    ”Toden totta, minä naisin hänen itse”, lausui rusthollari hiljaa, ”jos
    minä olisin naimaton ja naimisen ijässä. Mutta koska hän on niin
    ’jäykkä’ ja ’käskevä’, niin minä näytän että hänen pitää tuleman
    Severinin emännäksi, vaikka minä itse rupeisin puhemieheksi.”

    ”Ja Severinillä on totuus”, jatkoi ukko kanssa-puhettaan itsensä
    kanssa, ”siinä, että vertaisuutta on muussakin kuin talojen ja
    rahakukkarojen yhtäläisyydessä. Tuo uljas tyttö on monta vertaa parempi
    kuin moni rikas.

    ”Hän olisi sopinut minulle emännäksi, jos minä olisin nuorena tavannut
    hänen edessäni.”

    Siuron rusthollari alkoi muistella nuoruuttansa ja kuinka hänkin oli
    saanut emäntänsä. Se oli hänelle ollut koko heidän avioliittonsa aikana
    hyvä ja rakastavainen vaimo. Eikä hänen omatuntonsa soimannut häntä,
    että hän olisi ollut tyly vaimoansa kohtaan, niin käskevä ja komentava
    kuin hän muutoin olikin käytöksessänsä. Mutta hän ajatteli, että olisi
    ehkä ollut hauskempi jos hänenkin vaimollansa olisi ollut tuonlainen
    uljas oma tahto, kuin Marilla näkyi olevan. Hänen vaimonsa ei koskaan
    ollut sanonut häntä vastaan.

    ”Mutta saakoon hänen Severi”, jatkoi rusthollari ajatuksiansa. ”Hän
    ehkä tarvitsee luontaista tukea paremmin kuin minä koskaan olen
    tarvinnut. Mutta kuritusta Severi kuitenkin ansaitsee siitä, että hän
    tahtoo olla toista mieltä kuin minä.”

    Maanantai-aamu koitti sumuisena.

    Isäntä oli varhain liikkeellä ja tutki sumua. Sen hiukkeet näkyivät
    painuvan maata kohden. Siis ei ollut pelkoa sateesta.

    ”Sumu on hyvä leikkuun edellä”, lausui rusthollari itsekseen. ”Se tekee
    tähkäpäät nihkeiksi, ettei jyvät varise. Mutta sitä pahemmin ne
    varisevat seuraavana päivänä. Tänäpänä on siis koko vainio korjattava,
    jos mahdollista.”

    Samassa tuli Mari ulos.

    ”Kas vaan, nuorta neitosta”, lausui leikkiä laskien rusthollari, ”kun
    on jaksanut nousta näin varhain vuoteeltaan, eikä itke.”

    ”Paras on itkeä ehtoolla pois itkut, niin herää aamulla iloisena.”

    Mari puhui siis leikilläänkin ihan totta. Hän oli nukkunut ehtoolla
    kyynel silmissä. Ja herätessään, kun hän muisti illan tapaukset, oli
    suru ensimmäinen tunne hänen mielessänsä.

    Mutta kun hän astui ulos raittiisen aamu-ilmaan, katosi tuo raskas
    mielen vivahdus ja hän tunsi sydämensä keveämmäksi.

    Isäntä katsahti tyttöön muutaman silmänräpäyksen ja luuli alussa
    nähneensä, ettei hänen kasvonsa niin rusottaneet kuin tavallisesti.
    Mutta pian saivat ne entisen kirkkautensa, ehkä juuri siitä, että hän
    niitä katseli.

    Sillä Mari kantoi mielessään salaisuutta, joka koski heitä molempia,
    sen tiesi rusthollari. Ja hän arvasi aivan oikein, että rusoitus nousi
    neiton kasvoille juuri sen salaisuuden tähden.

    Mutta hän ei aikonut tällä kertaa tuoda sitä salaisuutta ilmi, vaan
    päätti vielä jatkaa leikkipuhetta tytön kanssa.

    ”No ethän tanssissa ainakaan itkenyt”, sanoi hän; ”vasta tanssin
    jälkeen kai; hylkäsikö sulhasesi sinun? Sano kuka hän on, niin minä
    hänen opetan hylkäämään niin kauniin tytön.”

    ”Te vaaditte paljon vastausta yhtaikaa, isäntä. Kuka niin paljon
    kerrassaan muistaakan?”

    ”Sinulla on hyvä muisto, sen olen kuullut.”

    ”Vastaan siis ensiksi, etten ollut tanssissa, toiseksi ettei sulhaiseni
    minua hyljännyt, kolmanneksi etten sano, kuka sulhaseni on.”

    ”No miksis itkit sitte.”

    ”Se oli viisautta, isäntä, meidän, tyttöin viisautta.”

    ”Selitäpäs, Mari; minä en sitä ymmärrä.”

    ”Luulinpa sen jo alussa selittäneeni. Me tytöt itkemme pois itkut
    ehtoolla, niin heräämme aamulla iloisina.”

    ”Vaan ettehän ilman syytä itke?”

    ”Syystä tai ilman syytä, on vaikea sanoa; sillä me olemme heikkoja
    olennoita, senhän tiedätte.”

    Samassa tuli emäntäkin ulos.

    ”Mitä,” kysyi hän naurahtaen, ”tehdäänkö täällä salaliittoa valtiota
    vastaan?”

    ”Ei”, vastasi isäntä, ”täällä tehdään poutaa. Mari on luvannut meille
    poudan täksi päivää. Hän itki eilen.”

    ”Sitä en minä nähnyt, vaikka me koko eilisen päivän seurustelimme
    yhdessä iltaan asti ja vielä yönkin.”

    ”Tytöt osaavat vuodattaa kyyneleitä niin salaa, ettei kukaan niitä
    näekään.”

    Tällä aikaa oli työ- ja talkoo-väkeä alkanut kokoontua taloon,
    varustettuina välkkyvillä sirpeillä. He olivat kaikki puettuina
    puhtaisin vaatteisin, niinkuin paikkakunnalla tapa oli. Se oli sitäkin
    helpompi, koska edellisenä päivänä oli ollut pyhä. Heillä oli ehtoosta
    valmiina pyhä-vaatteet.

    Onkiveden seurakunnassa oli nimittäin tapa pitää kolmenlaisia
    vaatteita, nimittäin kirkkovaatteita, joita ei muualla käytetty kuin
    ”kirkossa ja arkussa,” pyhävaatteita, jotka muutettiin ylle kirkosta
    tultua, ja arki vaatteet.

    Leikkuussa ja talkoissa oltiin tavallisesti pyhä vaatteissa. Sillä
    elonleikkuu oli juhla, jossa tapa vaatei enemmän siisteyttä kuin
    arkipäivinä.

    Ja erittäin oli talkoo niin isossa talossa, kuin Siuron rustholli,
    juhla-päivä. Siellä oli nimittäin tarjonna uhalliset ateriat ja muut
    suun-avaukset, paitsi että kaikille köyhemmille, jotka työhön tulivat,
    annettiin kappa jyviä puuroksiksi ja kaikille ”kylän-muruja.”

    Sillä Siuron rusthollaria ei tunnettu saituriksi, vielä vähemmän
    emäntää, jolla siinä suhteessa olikin päävalta, vaikka kaikki
    pelkäsivät rusthollaria hänen ankaruutensa tähden.

    Eikä missään tapauksessa tiedetty soimata häntä vääryydestä. Ja väki
    pysyi hänen palveluksessaan kauvemmin kuin muiden, ehkä hän oli
    vaativainen työssä, eikä sallinut aikailemista eikä laiskuutta.

    Kyläläisten kanssa hän ylimalkaan oli hyvässä sovussa. Sillä vaikka hän
    vaihettelikin maita, maksoi hän niistä riittävän hinnan elikkä
    sopimuksen mukaan. Ja käräjiä ei hän milloinkaan käynyt. Jos riita
    syntyi, onnistui hänen aina saada se estetyksi sovinnolla. Usein oli
    hän muidenkin riidoissa välittäjänä ja sovittajana. Mutta silloin
    hän aina otti apumieheksen unilukkarin, joka kirkollisella
    mahtipontisuudellansa vaikutti siinä, kussa ei maallinen mahtipontisuus
    riittänyt.

    Kumma ei siis ollut, että väkeä karttui tarpeeksi hänen talkoihinsa.

    Emäntä ja Mari riensivät hankkimaan talkooväelle ensimmäisen
    suunavauksen, kahvin, joka on Suomessa tullut kansallis juomaksi,
    erittäin naisväessä.

    Vaan eivätpä miespuolisetkaan sitä halveksi. Ja jos meidän
    asevelvollisille tarjottaisiin kupillinen kahvia aamusilla, teeveden
    asemasta, niin he luultavasti olisivat siitä sangen kiitolliset. Se
    muistuttaisi heille äidin kahvipannua — melkein jokaiselle. Sillä
    harva lienee se asevelvollinen, jonka hellin muisto äidistänsä ei olisi
    juuri tuo kupillinen kahvia. Teetä ei he muista kotonansa milloinkaan
    saaneensa.

    Kummallista olisi tietysti nähdä asevelvollisen kasarmissa jauhavan
    kahvia, hirmuisen suurella kahvimyllyllä, joka aamu. Ja vielä
    kummallisempaa olisi nähdä hänen ”polttavan” kahvia. Mutta kumpikin työ
    olisi hänelle ainakin tuttua. Hän on nähnyt niitä lapsuudesta tehtävän,
    yhtä usein kun hän on nähnyt leipää leivottavan ja perunoita
    keitettävän.

    Tarjoa Suomen talonpojalle teevettä, niin hän oudoksuu ja halveksii
    sitä.

    Mutta tarjoa hänelle kahvia, niin hän sitä onnekseen särpää. Sillä hän
    tuntee sen maun jo lapsuudesta, vaikka se olisikin pelkkää sikuria.

    Kahvin tarjoaminen kävi nopeasti Siuron rusthollissa talkoo-aamuna.
    Sillä kaikki siihen tarvittavat valmistukset olivat iltasella tehdyt.

    Ja kun emäntä ja Mari tulivat väen tupaan, oli siellä suuret
    kahvipannut kiehumassa. Sen olivat palkkatytöt emännän määräyksestä
    toimittaneet. Ainoastaan ”saku” oli sekaan pantava. Ja sen teki emäntä.
    Ja Mari oli hänen apunansa muissa tähän asiaan kuuluvissa toimissa,
    niin että väelle tarjottava aine oli pian valmista.

    Talkoo väkeä käskettiin sisälle, sen mukaan kuin niitä taloon
    kokoontui. Tusinoittain kahvituoppeja oli rivissä pöydällä, ja siitä
    sai kukin osansa sitä myöden kuin heitä tuli. Ne, jotka olivat saaneet,
    ottivat sirppinsä ja läksivät elo-vainiolle.

    Isäntä sallei heidän mennä, mutta kielsi ryhtymästä työhön, ennenkuin
    hän itse saapuu paikalle.

    Hän tahtoi rauhassa nauttia aamukahvinsa ja tuumaili että väkeä
    karttuisi tarpeeksi päivän mittaan, kaatamaan iltaan koko elon.

    Sillaikaa oli sumu rauennut ja kirkas aamu-aurinko alkoi loistaa.

    Isäntä meni pellollensa. Siellä oli väki koossa. Toiset istuivat
    pyörtänöllä, toiset seisoivat valmiina työhön.

    Se oli nyt enimmästään semmoista väkeä, joka palkan himosta taikka
    talkoon halusta taikka pakosta oli kokoontunut tähän. Sillä Siuron
    maalla asui joukko mökkiläisiä, jotka asunto-paikastansa maksoivat
    veroa sillä, että he kiireinä aikoina suvella tekivät päivä-töitä ja
    perunan otolle toivat vielä lapsensakin.

    Vaan siitä verotyöstänsä saivat he usein päivä palkan joko jyvissä
    taikka perunoissa. Ainakin saivat he niinä päivinä hyvät ateriat
    talosta.

    Vasta puolipäivästä oli varsinaisen talkooväen tapa saapua.

    Ne olivat semmoisia, joiden Siuron isännän kanssa ei ollut mitään
    erityistä tekemistä, vaan jotka naapuruuden vuoksi tulivat väkeä
    lisäämään näin kerran vuodessa, milloin enintä väkeä tarvittiin.

    Ne olivat kylän miehet ja heidän poikansa ja tyttärensä ynnä
    setämiehet, vävyt, miniät ja langot kylän taloista.

    Tämmöinen päivä oli se suuri vuoden kesti, jolloin kaikki uudistivat
    vanhaa tuttavuutta ja jolloin kaikki salaiset vihat ja nurjamielisyydet
    karkoitettiin pois kyläläisten kesken.

    Siuron rusthollari maksoi vuoronsa sillä, että hän lähetti väkensä
    heidän talkoihinsa.

    Kun rusthollari saapui vainiollensa, nousi kaikki siellä oleva väki
    seisaallensa — nimittäin ne, jotka pyörtänölle olivat istahtaneet. He
    olivat kaikki valmiit köyristämään selkäänsä ja alkamaan leikkuun.

    Mutta ennenkuin isäntä antoi käskyn työn alkamiseen, katsahti hän
    väkijoukkoon ja havaitsi siinä Puolamäen torpparin, sirppi kädessä.

    ”Kas niin, herran terveisiä, Puolamäki,” lausui hän ja riensi lyömään
    Puolamäelle kättä.

    Molemmat olivat kookkaat miehet, torppari yhtä arvokas muodoltaan kuin
    isäntäkin.

    ”Mikset taloon ensin tullut? Tyttäresikin on siellä. Ja Ivar.” — —

    ”Ivar on täällä,” vastasi tämä, kuin sotamies vääpelin huutoon.

    ”Niin, mikset taloon ensin tullut” — hän aikoi sanoa aamukahville —
    mutta hän arveli, ettei Puolamäki siitä suurtakaan pitänyt, sentähden
    hän lisäsi — ”tytärtäsi tervehtämään?”

    ”Tyttäreni menestyy arvaten hyvin emännän turvissa,” vastasi Puolamäki
    tyvenesti. ”Minä tulin tänne, käskyn mukaan päivä työlle.”

    ”Hm, päivätyölle. Tiedäthän mitä päivätöitä nämät ovat. Jokainen tahtoo
    näissä nähdä tuttavansa ja ystävänsä.”

    Väki-joukko alkoi jo tulla levottomaksi. Se oli valmis työhön ja oli
    tottunut alkamaan sen isännän käskystä, joka tavallisesti ennen oli
    lausunut sen käskyn lyhyesti ja arvokkaasti. Nyt hän piti puheita
    tuttavuudesta ja ystävyydestä ja torpparien tyttäristä. Se oli kaikki
    outoa.

    Siuron isäntä kuitenkin pian havaitsi tuon levottomuuden ja että hän
    helposti kadottaisi valtansa, jollei hän heti ottaisi vanhaa ”käskevää”
    ja ”komentavaa” muotoansa.

    Sentähden hän kääntyi väkijoukon puoleen ja lausui lyhyesti:

    ”Jokainen sirpillä varustettu mies ja nainen alkaa näiden sarkain
    päästä” — hän viittasi kädellänsä, osoittaen sarat — ”ja sitte
    tuonne. Työn mukaan annan minä lisää määräyksiä.”

    Lisää määräyksiä ei kaivattu. Jokainen ryntäsi työhön tarmonsa takaa.

    Akat koettivat päästä rinnatusten keskensä niin paljon kuin
    mahdollista.

    Sirppi käy nimittäin heiltä sitä terävämmin ja rivakkaammin oljessa,
    jota nopeammin he ovat tilaisuudessa liikuttamaan kieltänsä.

    Ainetta ei puuttunut työltä. Olki oli sakeata sirpille ja
    eilis-iltaiset tapaukset yhtä sakeata kielelle.

    Tulipalo ja Ruikan emäntä ja Liisa ja Liisan äiti. — — —

    Mainituita asianomaisia ei näkynyt talkoossa tänäpäivänä. Mutta
    sehän oli hyvin luonnollista. Ruikan emäntä oli pahoilla mielin
    puu-pinoistansa, jotka paloivat.

    Ja Liisa oli pahoillansa siitä tylyydestä, millä häntä oli kohdeltu
    Ruikan tanssissa. Ja Liisan äiti oli kiukussaan samasta asiasta.

    Kummako siis, ettei yksikään heistä ollut talkoossa.

    Joku tiesi senkin, että nimismies tänäpäivänä pitäisi poliisi tutkintoa
    tuosta halkoin palosta.

    Mutta koska hän arvattavasti ei saisi mitään selkoa yhdellä kerralla,
    tulisi ehkä monta poliisi-tutkintoa pidettäväksi siitä asiasta.

    Aurinko paistoi ja työ eteni ja miehet leikkasivat ja akat leikkasivat
    ja kielet puhuivat. Ja etäämmälle olialle kuului kaikki yhtenä
    suhinana.

    Ajattelemme että kun heinäsirkat itäisillä mailla pilvenä lentelevät
    ilmassa ja laskevat vehnä-eloon ja syövät kaikki, niin ne pitävät
    samanlaista suhinaa.

    Mutta tässä oli se eroitus, ettei eloa syöty. Kaikki säästettiin, eikä
    mitään varissutkaan. Sillä isäntä oli saanut talkoonsa otollisella
    ajalla, niinkuin tavallisesti. Tähkäpäät pysyivät oljen kaatuessa yhtä
    täysinäisinä kuin ne olivat pystyssä ollessaan.

    Se, joka ensimmäiseksi tätä seikkaa tutki, oli tietysti isäntä itse.

    Hän arveli että pieni pilvi, peittämään paahtavaa aurinkoa, ei olisi
    liiemmäksi. Mutta hän oli kiitollinen siitä, mitä taivas sallei, eikä
    tahtonut nurista. Hän oli valinnut, parhaan ymmärryksensä mukaan,
    soveliaimman päivän. Ja jollei se ollut hänelle onneksi, oli hän
    siihenkin tytyväinen.

    Moni näkee vainionsa täynnä tähkäpäitä ja tähkäpäät täynnä jyviä ja
    kuitenkin saa hän riihestä huonon tulon. Syy tähän on ehkä se että
    suurin osa tuloista on varissut pellolle. Siitä tulee vähemmän leipää
    sinä vuonna. Mutta pelto on hyötynyt ja antaa ehkä tulevana vuonna sitä
    runsaamman sadon, jollei varikset sitä ennen ehdi korjaamaan, mitä
    varissut on.

    Varis on ehkä siitä saanut nimensäkin.

    Työ kävi uhkamäärilleen.

    Kouruuksia kaatui maahan paljon. Mutta kun jokamies leikkasi eikä
    kukaan sitonut, oli isännän pakko käskeä niitä, jotka hän siihen katsoi
    soveliaimmiksi, lakata leikkaamasta ja ruveta sitomaan.

    Ja sitte tuli korjata sitomia ”kokkosiin.”

    Se oli aina ennen ollut isännän asia. Mutta tällä kertaa hän näki
    mahdottomaksi tehdä kokkosia yksin niin paljon kuin eloa maahan
    leikattiin.

    Sentähden hän käski Puolamäen isännän pysättymään leikkuusta ja
    tulemaan hänelle avuksi kokkosien tekoon.

    He eivät kuitenkaan paljon puhuneet keskensä, tätä työtä tehdessään. He
    olivat vanhat miehet molemmat, että he olisivat kyenneet kieltänsä
    väsyttämään.

    Kello oli ehkä noin kahdeksan aamulla. Työ oli käynyt jotenkin
    säännöllisesti sen kahvin päälle, jota talossa aamulla tarjottiin.

    Mutta nyt näkyi talkooväki ikään kuin odottavan jotain. Se oli
    tavallista siinä talossa. Ja sen tiesi jokainen. Sen vuoksi lakkasi
    vähitellen kielen väsytys, ja sirppien liike tuli hitaammaksi.

    Isäntä katsoi levottomasti taloon päin.

    Ja sieltä tuli aivan oikein Mari ja Severin.

    Edellisellä oli kannettava suuri sangallinen koppa. Jälkimäinen kantoi
    tuommoista uuden aikaista pläkki astiata, jolla rautatietä pitkin
    kuljetetaan maitoa Helsinkiin taikka johonkuhun rautatien ohella
    olevaan meijerihin.

    Kummankin kannettava oli jotenkin raskas. Se näkyi. He olivat uhalla
    ottaneet kantaaksensa kuormansa.

    Matka ei ollut pitkä, vaan sittenkin oli kummallakin liiaksi.

    ”Kunpa vain jaksaisin väen luokse”, huokahutti Severin, ”kylläpä sitte
    pian helppo tulisi.”

    Samaa ajatteli Mari. Mutta hän ei siitä asiasta lausunut mitään. Emäntä
    oli tarjonnut hänelle apua, vaan hän oli kieltäynyt ottamasta.

    Molemmat olivat nuoret ja voimakkaat. Uhkamielisesti olivat he kumpikin
    lähteneet takkaansa tuomaan.

    Severinin täytyi vaikeroita. Mari ei vaikeroinnut.

    Se eroitus nähdään joskus miesten ja naisten välillä. Siinä kun
    mieheltä pääsee valitus-huuto ei nainen tavallisesti lausu sanaakan.

    He saapuivat onnellisesti elovainiolle, Severin nikahtumaisillaan, Mari
    vähän rusottavampi kuin tavallisesti, mutta ei hengähtäenkään enemmän
    kuin muulloisin.

    Myöntäkäämme kuitenkin, että Severinillä oli raskaampi kannettava.

    ”Ensimmäiselle, jota minä talkoossa lähestyn,” lausui Severin
    vihoissansa, ”juotan minä puolet tästä hinkasta, vaikka se olisi oma
    isäni.”

    ”Et häntä ainakaan pakolla juottaisi,” vastasi tyttö, ”ja
    vapaehtoisesti juo hän juuri sen verran kuin häntä janottaa.”

    Severinin ja Marin kantamat eivät kuitenkaan olisi riittäneet
    aamu-eineeksi sille joukolle.

    Sentähden tulikin kohta heidän perässänsä palkka tyttöjä, kantaen
    samanlaisia tuotavia.

    Näitä nyt Mari rupesi jakamaan työväelle. Ne olivat valmiiksi tehtyjä
    kelpo voileipiä, jotka olivat katetut juuston ja paistetun lihan
    liuskoilla. Niistä hän tarjosi ensimmäisen isännälle.

    ”Kas niin”, sanoi isäntä, hyvissä mielin, ”sinähän kiltti tyttö olet,
    joka tulet meidän uupuneita voimiamme virkistyttämään.”

    ”Onhan laissa sanottu jotain, joka tähän sopii, vaikken minä tahdo sitä
    sovittaa teihin.”

    ”No mitä se olisi?”

    ”Ei sinun pidä riihtä tappaman härjän suuta sitoman. Ja työn tekiä on
    palkkansa ansainnut.”

    ”Ja miksi ei se minuun sopisi, onpa sitä pappeihinkin sovitettu.”

    ”Minä ajattelin, ettette tahtoisi sovittaa itseenne sen lauseen
    ensimmäistä osaa.”

    ”Sinä olet kuria täynnä, tyttö”, sanoi isäntä naurahtaen. ”Etkös tiedä
    että härkäkin on kunniallinen työn tekiä siellä, kussa sitä työhön
    käytetään?”

    Mari rupesi jakailemaan voileipiänsä väelle. Ja Severin kaasi
    hinkastansa jokaiselle tuopillisen tukevaa ”tupulttia”, josta ei
    mallasvoima suinkaan puuttunut, sillä se oli juoksutettu emännän
    kuurnasta.

    Severin tarjosi hänkin isällensä ensimmäisen siemauksen, vaan ei
    rohjennutkaan hänen suhteensa täyttää uhkaustansa, vaan seurasi Maria.

    Emme ole vielä tähän asti, muistaaksemme, kuvanneet lukiattarillemme
    Marin muotoa.

    Se on ollut ehkä väärin meiltä, koska kaikki miespuoliset ovat häneen
    niin suostuneet, yksin tuo jäykkä ja totinen Siuron isäntäkin.

    Olemme nähneet, kuinka hänkin vaihteli sanoja ja laski leikkiä Marin
    kanssa.

    Se ei kuitenkaan tullut ainoastaan siitä, että Marilla oli kaunis
    ulkomuoto, vaan pikemmin siitä että isäntä oli havainnut tytön mielen
    laadun uljaaksi.

    Mutta tyttö oli todellakin kaunis.

    Mitaltaan oli hän muita tavallisia tyttöjä vähän pitempi ja varreltansa
    sorea. Se teki että hänen liikuntonsa ja käyntinsä oli muita ylevämpi.
    Hänen käytöksessään ja puheessaan ilmaantui jotain tyventä ja tasaista,
    joka osoitti mielen jäntevyyttä.

    Hän oli nyt vaatetettuna samanlaiseen kansan pukuun, kuin missä hänen
    ensikerran tapasimme eilisaamuna kotonansa Puolamäellä.

    Hame ja liivi oli hienosta villakankaasta. Niihin oli kudottu tai
    ommeltu muutamia punaisia nauhoja, jotka vähän kirkastivat tummaa
    vaatteusta. Mutta hiat ja kaulus olivat sen siaan loistavan valkoiset.

    Marin kasvot olivat suven mittaan kelpolailla ruskettuneet. Mutta hän,
    niin kuin moni muukin tyttö, tahtoi pitää otsansa valkoisena. Ja sen
    vuoksi oli hänen päänsä ympäri sidottu ihka valkoinen liina jonka alta
    paksut kullan keltaiset hius-palmikot loistivat auringon valossa.

    Mari oli sitä viehättävää naislaatua, jolla, vaikka hiukset ovat
    vaaleat, kuitenkin silmät ovat ruskeat. Ne painuvat polttavasti sen
    nuorukaisen sydämeen, jonka silmiin ne katsovat.

    Mari piti tavallisesti silmänsä peitossa, pitkäin tummain ripseitten
    alla.

    Mutta sitä vaarallisempi oli hänen katsantonsa, kun hän ylensi
    ripseensä ja loi silmäyksen johonkuhun.

    Itse Siuron isäntä tunsi värähdyksen niistä.

    Mutta Siuron isännän tunteet eivät olleet samaa laatua kuin
    nuorukaisten.

    Hänellä ei ollut tytärtä. Eikä käy väittäminen, että hän tähän asti oli
    juuri tytärtä kaivannutkaan.

    Mutta sitte eilisillan oli hänessä herännyt tuo outomainen kaipaus.

    Ja kun hän aamulla noustessaan ensimmäiseksi tapasi Marin, oli se tunne
    ottanut hänessä selkeämmän muodon.

    Marin vienous ja suloisuus, joka melkoisesti sotei sitä päättäväisyyttä
    vastaan, millä hän ehtoolla oli lausunut kieltonsa Severinille,
    vaikutti kummallisesti ukon mieleen.

    Hän ei ennen koskaan ollut tarkemmin katsellut tytön ulkomuotoa. Se oli
    ollut hänestä yhden tekevä minkä näköinen Puolamäen tytär oli. Sen
    verran hän oli nähnyt ja kuullutkin, että Mari oli sievä muodoltaan.

    Mutta se rusottava nuoruuden ja neitsyyden hohto, mikä tytössä kuvasti,
    sen huomasi hän vasta aamulla ensikerran.

    Vaan silloinkaan ei hän tullut läheltä katsoneeksi tytön silmiä, jota
    osaksi esti sumukin.

    Nyt, kun Mari kopastansa tarjosi hänelle tuomisiansa, katsoi ukko tytön
    silmiin.

    Mari vastasi silmäykseen — eikä isäntä luullut ikänä niin kirkkaita
    tähtiä nähneensä.

    Mutta Mari ei kauvan viipynyt silmäyksiä vaihettamassa, vaan riensi
    tervehtämään isäänsä, joka vähän matkaa siitä rakensi kokkosia.

    ”Melkein minä pelkään,” lausui Siuron isäntä itsellensä, ”että tuo
    tyttö kaikessa kainoudessaan on niin ylpeä, ettei häntä
    rukoilemallakaan saa miniäksi. Kuka niiden semmoisten tietää.”

    Siuron isäntä, joka tähän asti oli elänyt siinä voiton varmuudessa,
    että ketä ikänänsä hänen poikansa pyytäisi avioksensa, se ei rohkenisi
    kieltäytyä.

    Hän oli ylipäänsä kaikissa pyrinnöissään päässyt tarkoituksensa
    perille.

    Ja jota vanhemmaksi hän tuli, sitä varmempi oli hän voitosta, milloin
    hän jotain yritti.

    Mutta nyt saatti kaksi kirkasta tytön silmää ukon epäileväksi. Hänen
    mielestänsä oli Mari liian ylevä hänen pojallensakin.

    Semmoinen valta on kauneudella. Ukko muuttui melkein ujoksi ja katsahti
    välin sivulta ja salaa Marin käyntiä, kun tämä liikkui elovainiolla
    jakailemassa talkooväelle annoksiansa.

    Mari oli aina arka kengistänsä ja piti ne siistinä, jos askareet joskus
    vaativatkin hänen tahraamaan muun pukunsa.

    Naisen aistilla hän ymmärsi, ettei mikään niin säilytä ihmisten hyvää
    ajatusta kuin puhtaat jalkineet.

    Ja nytkin ne kiilsivät puhtaudesta, siinä kun hän käveli väen joukossa
    sänki pellolla.

    Ja Severin vaelsi Marin seurassa.

    Se oli tietysti viran puolesta. Sillä hänen velvollisuutensa oli
    tarjota juotavaa sitä myöden kuin Mari tarjosi syömistä.

    Mutta näyttipä ainakin siltä kuin nämät kaksi olisivat olleet yhteen
    sidotut, tahi oikeimmin sanoen, ettei Severin päässyt erkanemaan
    Marista.

    Hän oli ikään kuin näkymättömillä kahleilla kiinnitetty tyttöön, niin
    että mihin Mari meni, sinne täytyi Severinkin mennä.

    Se oli kyllä emännän käsky, mutta kaikille näkyi niinkuin siinä olisi
    ollut jotain muutakin.

    Tämän kaiken havaitsi isäntä. Ja hän, joka ennen isällisessä
    itse-rakkaudessaan oli katsellut Severinin hyväksi mille rusthollarin
    tyttärelle hyvänsä, nyt tuskin luuli häntä Marin vertaiseksi.

    Se tuli siitä eriskummaisesta kunnioittamisesta, mihin hänen
    mielipiteensä Marin suhteen olivat näinä viimeisinä hetkinä eksyneet.

    Severin oli kaikessa tapauksessa reipas ja pulska nuorukainen —
    epäilemätä pulskempi kaikista koko pitäjässä.

    Ja sisällisten luonnon lahjainsa puolesta veti hän vertoja kenelle
    hyvänsä.

    Ja siinäkin, missä hän kulki Marin rinnalla elovainiolla, oli hän
    tyttöä puolta päätä pitempi. Mutta hänen isänsä toivoi että hän olisi
    ollut koko päätä pitempi ja varustettu monta vertaa enemmillä luonnon
    lahjoilla, kuin hän todellakin oli.

    Olemme jo osoittaneet ettei Mari ensinkään halveksinut Severiniä. Päin
    vastoin piti hän häntä rakkaana — ehkä rakkaampana kaikista.

    Ainoastaan Severinin isän tähden oli Mari kieltänyt Severinin
    ajattelemastakaan avioliittoa heidän keskensä.

    Tällä tavoin syntyy risti riitaisuuksia ihmisten kesken pelkkien
    luulojen tähden.

    Tuskinpa ansainnee jatkaa enempää kertomusta talkoosta. Jokainen tietää
    kuinka siinä käy.

    Mainitsemme vain lyhyesti, että kun väki oli saanut tämän tukevan
    aamuravintonsa, oli se taas valmis ahkeraan työhön aina kello kahteentoista,
    jolloin soitettiin päivälliselle.

    Se oli runsas ja voimakas, niinkuin rikkaassa talossa ainakin, ja kesti
    tunnin, jonka jälkeen vielä pidettiin vähän lepoaikaa. Sitte mentiin
    taas elovainiolle, johon nyt rupesi kokoontumaan nuorta talon väkeäkin
    kylästä. Se saatti työn jos mahdollista vireämmäksi entistään.

    Severin ja Mari eivät ensinkään kerinneet leikkuulle, heillä kun oli
    isännyyden ja emännyyden toimet huolenansa — se on: hankkia kotoa ja
    tarjota virvoituksia työtä-tekevälle väelle.

    Kun ehtoo tuli, olikin kaikki elo maassa. Sitte seurasi päivän paras
    osa: ilta-ateria ja tanssit.

    Isäntänä täytyi nyt Severin olla pää-kavalieri. Sillä nämät tanssit
    eivät olleet tavallisia kylätanssia, vaan koetettiin niille saada vähän
    siveämpi muoto. Severin oli pakko muistaa kaikkia talon tyttäriä taikka
    niin monta heistä, joiden kanssa hän ehti polkata.

    Marikin olisi ollut hyvässä vuorossa. Sillä kaikki nuoret talon isännän
    alut tahtoivat kunnioittaa häntä, joka tänä pänä oli emännyyttä
    pitänyt. Mutta hän syytti juuri sen emännyyden toimia. Ja ainoastaan
    aika harvat nuorukaiset saivat hänen tanssiin keskellä askareita
    temmatuksi, ja Severin vain yhden kerran.

    Marin ei tehnyt mieli tanssiin, sillä hänen sydämensä ei ollut niin
    keveä, että se olisi häntä miellyttänyt.

    Sentähden oli hänen mukava syyttää askareitansa, eikä hän siinä
    puhunutkaan muuta kuin totta.

    Sillä paljon oli tekemistä talkoon loputtuakin, vaikka emäntäkin
    kehoitti häntä olemaan iloisena muiden kanssa.

    Se. joka myöskin tahtoi vallita osan Marin ilta-aikaa, oli Siuron
    isäntä itse. Hän pyrki selvyyteen siitä mitä hänen mielessänsä oli
    ollut sitte eilisillan ja sitä johtanut uusille poluille.

    Sentähden hän piti varalla, kun Mari liikkui toimissaan, ja tarttui
    hänen käsivarteensa. ”Kuules, Mari,” lausui hän, ”huvittaahan sinua
    kävelyt kuuvalossa.”

    ”Huvittaa niin,” vastasi Mari, säikähtymätä; ”kun aikaa on — ja kelpo
    kumppani.”

    ”Tahdot sillä kohta paiskata minulle rukkaset, minä kun olen vanha?”

    ”Vanhojen kanssa on turvallisempi kävellä kuuvalossa, kuin nuorten.
    Minä tulen teidän kanssanne.”

    Mari arvasi, että Severin oli puhutellut isäänsä, vaikkei hän
    käsittänyt milloin se olisi tapahtunut, jollei yöllä. Sillä koko päivän
    oli Severin häärännyt samoissa toimissa kuin Marikin. Mutta tytönkin
    mielestä oli parasta, että tultaisiin asiassa selville. Hän arveli,
    että Siuron isäntä nyt julistaisi hänelle, että tämä oli viimeinen
    kerta, jolloin hän, Mari, oli tässä talossa toiminnut emännöitsiänä.

    Mutta ei hän peljännyt kovia sanojakaan, sillä hänen oma-tuntonsa oli
    puhdas.

    Isäntä johti heidän kulkuansa juuri samalle ranta polulle, missä he
    eilis illalla olivat käyneet. Siellä he istuivat isännän penkille. Ukko
    lausui:

    ”Minä aivon puhua sinun kanssasi Severinistä. Tehän olette vanhat
    tuttavat.”

    ”Niin, lapsuudesta saakka,” vastasi Mari, ”ja erittäin rippikoulun
    ajalta.”

    ”Sen rippikoulun jälkeen lähetin minä Severinin maanviljelyskouluun.
    Hän oli silloin kahdeksantoista vuotias.”

    Ukko puhui tämän ikäänkuin itsekseen.

    ”Ja siitä ajasta on kulunut kaksi vuotta,” jatkoi Mari ukon puhetta.

    ”Niin, oikein, kaksi vuotta, eikä Severin ole sillä aikaa mitään
    unhottanut.”

    ”Mitä hänen olisi pitänyt unhottaman?” kysyi Mari.

    ”Sinun.”

    ”Minun? Senkö vuoksi hänen lähetitte maanviljelyskouluun?”

    ”Osittain senkin vuoksi,” sanoi Siuron isäntä, ”vaan myöskin tietysti
    hänen opiksensa.”

    ”Mutta ettehän syytä minua, että minä olisin Severiniä
    kehoittanut pitämään minua muistossaan. Me emme koskaan ole olleet
    kirje-vaihdossa.”

    ”Minä luotan sinun sanaasi. Vaan kuitenkin olet sinä pysynyt hänen
    muistossansa.”

    ”Se on kyllä ikävä,” sanoi Mari, ”koskette sitä tahtoisi sallia.”

    ”Entäs sinä, Mari? Onko se sinunkin mieltäsi vastaan, että hän sinua on
    muistanut?”

    ”Teettekö minusta pilkkaa, isäntä, vai miksikä niin kysytte?”

    Isäntä ei tehnyt pilkkaa. Hänen kasvonsa olivat hyvinkin vakavat
    kuuvalossa.

    Hetken oltuansa ääneti, lausui isäntä:

    ”Tiedätkös mitä, Mari, minä istuin tässä eilisillalla ja kuulin koko
    teidän keskustelunne.”

    ”No, sittehän tiedätte minun ajatukseni.”

    ”Tiedän niin. Ja se on osittain muuttanut minun omat ajatukseni.”

    Isäntä oli taas hetken aikaa vaiti eikä Marikaan mitään virkkanut
    Yhtäkkiä ukko kysyi.

    ”Tunnetko Severinin koko luonnetta?”

    ”Kuinka niin?”

    ”Luulisitko tulevasi toimeen hänen kanssansa avioliitossa taikka — —
    oikeimmin sanoen — — luuletko, että te menestyisitte yhdessä; sillä
    se on minun suhteeni tässä pää asiana?”

    ”Sitä en ole tullut epäilleeksi, yhtä vähän kuin ajatelleeksikaan.
    Minun ei ole sopinut sitä ajatella.”

    ”Sen kuulin jo eilen. Ja se on tuottanut mieleeni koko joukon uusia
    mietintöjä.”

    ”Ja mitkä ne olisivat?”

    ”Niitä on paljon, niinkuin sanoin, eikä ne ole yhtä haavaa
    selitettävissä. Mutta yksi niistä on se että kunto ja järkevyys ovat
    paremmat kuin rikkaus.”

    Marin mielestä ukko nyt lasketteli arvoituksia. Hän ei saattanut
    aavistaakan, mihin isännän ajatukset johtaisivat.

    ”Minä olen tähän asti ajatellut,” jatkoi rusthollari, ”että minä
    parhaiten katsoisin poikani etua, jos hankkisin hänelle rikkaan
    emännän.”

    ”Niin on Severikin sanonut — taikka oikeimmin, hän sanoi sen eilen,
    sillä emme koskaan ennen ole niistä asioista keskustellut,” selitti
    Mari totuuden mukaan.

    ”Mutta joskus ja useinkin,” jatkoi isäntä omaa puhettansa, ”on
    suuretkin tavarat nähty äkki-huomaamata katoavan, olletikin ne, joita
    helpolla on saatu.”

    ”Se kyllä on tosi,” lausui Mari, sanoaksensa jotain.

    ”Ja minä pelkään, ettei Severinissä olisi miestä säilyttämään helpolla
    saatuja tavaroita,” lisäsi isäntä.

    ”Kuinka niin? Eihän Severin mikään tuhlaaja ole.”

    ”Hänellä ei ole ollut suuria tuhlattavia, niin ettei siitä asiasta
    tiedetä mitään päättää. Mutta juuri sen vuoksi olen minä päättänyt
    antaa hänen itse luoda tulevaisuutensa — työllä ja taidolla, jos
    hänellä taitoa on.”

    ”Aivotteko hänen hyljätä taikka ajaa pois kotoa? Ja ehkä minun,
    onnettoman, tähteni!” huudahti Mari, tuskaantuneena.

    ”En sinun tähtesi, — en hyljätä, — vaan Severin omaksi hyödyksi. Hän
    on maanviljeliä. Moni on alkanut taloutensa vähemmästä kuin tyhjästä.
    Severin ei tarvitse alkaa aivan tyhjästä. Mutta hänen tulee näyttää
    miksi hän kelpaa. — — Ja kuules, Mari, nyt ei mikään estä sinua
    ottamasta Severiniä aviomieheksesi, jos sinä hänestä pidät.”

    ”Ja olla teidän vihanne lapsi.”

    ”Sinä et ole minua vieläkään käsittänyt. Minä sanoin äsken, että kunto
    ja järkevyys ovat paremmat kuin rikkaus. Nyt sanoen suoraa, etten soisi
    ketään niin halusta miniäkseni kuin sinua. Sinä olet ainoa, joka saatat
    tehdä Severinistä miehen. Ja minä tiedän, ettet sinä pelkää köyhyyttä.”

    ”En minä ole tottunut rikkauteen, mutta Severin on.”

    ”Jos hän on, niin hän saa totuttaa itsensä siitä pois. Se on hänelle
    terveellistä.”

    ”Minä en tahdo olla siihen syypää.”

    ”Sinä et olekaan. Jos joku on siihen syypää, niin se tietysti on hän
    itse. Mutta sinun tulee häntä lohduttaa. Siihen sinä olet syypää,”
    sanoi ukko, vähän ivalla. ”Ja nyt minä menen hakemaan Severin tänne. Te
    saatte itse keskustella ja tuumia tulevaisuudestanne.”

    Ja ukko läksi, ja Mari jäi.

    Se oli raskas hetki tytölle. Hän tunsi itsensä syyttömäksi, mutta
    kuitenkin syypääksi siihen, mitä isä nyt oli päättänyt pojastansa. Vaan
    millä tavoin olisi hänen käynyt sitä välttäminen?

    Severin kaipasi Maria ja etsei häntä väkijoukosta ja äitinsä luota ja
    taas väkijoukosta, vaan ei löytänyt. Käydessään näin edestakaisin,
    kohtasi hän isänsä.

    ”Severin,” sanoi isä, ”Mari odottaa sinua puiston rannalla. Hänellä on
    sinulle jotain sanomista.”

    Severin riensi rannalle.

    ”Mari, Mari, missäs olet?” huuteli hän.

    Mari sai tuskin vastatuksi. Hän oli sillä välillä ehtinyt puhkea
    itkuun, eikä olisi tahtonut sitä näyttää Severinille.

    ”Sinä olet puhutellut isääni?” kysyi hän.

    ”En ole. Isäsi on puhutellut minua.”

    ”Ja? — — —”

    ”Suostui ottamaan minun miniäksensä ja käski meidän sitte mennä niin
    pitkälle kuin tietä kestää.”

    ”Ja sinä lupasit?”

    ”En minä tiennyt luvata. Ethän sinä ole pyytänyt minua sillä kaupalla.”

    ”Juuri sillä kaupalla olen minä sinua pyytänyt, Mari.”

    ”No, lähdetäänpä sitte yhdessä maailmaa vaeltamaan!” sanoi Mari ja
    koetti hymyillä.

    He eivät kuitenkaan heti lähteneet, vaan istuivat siinä kauvan aikaa
    kuuvalon iltamassa, luoden rusottavia tulevaisuuden kuvia.

    Ja me, jotka tämän jutelman olemme luoneet, saisimme tähän sen
    lopettaa. Ja ehkä lukiattaremme siihen tytyisivätkin.

    Sillä useimmat romanit loppuvat tavallisesti siihen, että ne kaksi
    nuorta, joista niissä puhe on, joutuvat keskenänsä kihloihin.

    Mutta niitä on romaneja, jotka välin kestävät kauvemminkin. Ja tässä
    jutelmassa mainittuin henkilöiden kohtalot eivät ole tulleet kaikin
    puolin ratkaistukseen sillä, että Severin ja Mari tekivät elinkautisia
    lupauksia toinen toisellensa. Itse heidänkin kohtalonsa vaatii
    kehittämistä. Sentähden sanomme vain:

    Edellisen osan loppu.

    End of Project Gutenberg's Torpan tyttö I, by Anton Wilhelm Lindgren