VII. Häissä.

Joku aika tuon kansakoulukokouksen jälkeen tuli pitäjään pappilaan
häät, sillä eräs nuori ja kunnollinen pappi nai kirkkoherran tyttären.
Häissä oli monenkaltaista väkeä: siellä oli rovasteja, kirkkoherroja,
apulaispappeja, ylioppilaita, metsäherroja, kauppamiehiä ja vielä
siihen lisäksi eräs viralta pantu kruununvouti. Siellä oli arvokkaampia
talon isäntiä ja emäntiä, joiden muassa olivat myös Niemimäkelän isäntä
ja emäntäkin; sanalla sanoen: siellä oli vieraita kaikensäätyisiä
ja -nimisiä. Paljon oli siellä myös herrasnaisia ja neitoja, jotka
itseänsä vaatettaessa olivat toisiensa kanssa kokeneet kilpailla
turhuudessa, parhaan taitonsa jälkeen. Sen kilpailunsa olivat he
tehneet niin pontevasti, että heidän oli onnistunut tehdä ihminen
melkein tuntemattomaksi. Sentähden näyttivätkin he kaikkien
järjellisten ihmisten silmissä paremmin vaatekaapeilta kuin
järjellisiltä olennoilta, paremmin apinoilta kuin kauniilta
sukupuolelta.

Silloin oli heinäkuun alkupuoli ja kylmä, kolkko pohjoistuuli oli jo
puhaltanut useampia vuorokausia, jonkatähden maamies käveli synkkänä ja
alakuloisena tiluksillansa, tarkastellen väliin taivaan rantoja,
ikäänkuin toivoen jotain lohdutusta, jotain lievitystä, synkistyneelle
ja elämän huolista raskautetulle sydämellensä; semmoinen oli ilma,
semmoiset olivat maamiehen mielialat silloinkin, kun häät olivat
pappilassa. Hää-vieraat eivät paljon joutaneet ajatella kolkkoa ja
uhkaavaa ilmaa, sillä itsekullakin oli kyllältä hommaa ja jotain touhua
— sehän oli tietty, sillä nyt oli häät ja häissä ollaan iloisia, ja
ilon aikana ei jouda murhe mieltä rasittamaan. Mutta olipa kumminkin
hää-vierastenkin joukossa niitä, joille ei ilo ilolle maistunut tällä
kerralla, vaan jotka murheellisen näköisinä usein tarkastelivat
taivasta; heidän mielensä ei jaksanut olla iloinen, vaikka he olisivat
olleet yhtä oikeutetut siihen kuin toisetkin kutsuvieraat, sillä hekin
olivat — häissä.

No, mitäpä siitä. Vihkiminen toimitettiin suomeksi tavallisilla
kirkollisilla juhlamenoilla ja vihkimisen päätettyä toivotettiin
nuorelle parikunnalle onnea maljojen kanssa — kaikki oikein, eikä
siitä sen enempää. Sen tehtyä kannettiin vieraille kahvia
monenkaltaisien kahvi-leipien kanssa — oikein sekin, eikä siitäkään
sen enempää. Sen jälkeen kannettiin totiaineita esille ja vieraita
kehoitettiin tekemään itsellensä lasit — siitä vähän enemmän, sillä
maljojen aika on myös puheitten aika.

Häävierasten joukossa oli paljon ruotsikiihkoisia. He tunsivat nimeltä
Niemimäkelän Iikan, jota he olivat oppineet pitämään päästä viiriönä
houkkana; hän muka oli yksi niistä hurjista kirkujista, jotka joka
tilassa nostavat melua ja uneksivat suomalaista kansallisuutta,
vaikka se heidän mielestänsä oli ihka mahdoton. Kun he saivat tietää,
että Iikkakin oli häissä, tahtoivat he saada tietoonsa, kuka
talonpoikaisista vieraista oli Iikka, saadaksensa niin tutustua
ulkonaisestikin tuon houkkion kanssa. He kokoontuivat Iikasta ulommaksi
yhteen ryhmään ja katsoivat häntä niinkuin ”lehmä uutta konttia”;
näyttivätpä siitä, kuin he olisivat pelänneet Iikkaa niinkuin
ruutimiinaa. Erinomaisemman kärkäs oli häntä tähystämään tuo viralta
pantu kruununvouti.

Häissä oli myös paljon kansallismielisiä ihmisiä ja he olivat
kokoontuneet Iikan ympärille. Heissä vaikutti yksi ja sama
kansallishenki ja he keskustelivat kansallisista asioista juuri
silloin, kun tuo toinen joukkio ullankanteelta tarkasteli Iikkaa,
nähdäksensä, minkä näköinen mies tuo hurja talonpoika oli.

Iikan ympärillä oleva joukko pyysi nyt juuri, että hän pitäisi puheen.
Kun taaempana oleva joukkio, joka piti itseään ainoina sivistyneinä
näissä häissä, sen kuuli, tulivat he kohta lähemmäksi sitä joukkoa,
jossa Iikka oli.

”Jumaliste! Pitäkääpä puhe ja oikein komea. Tehän olette oikein
fennomanien pappi”, ehätti eräs ruotsikiihkoisista pilkallisesti
sanomaan.

”Virkani kautta! Pitäkääpä puhe ja panenpa palkkani pantiksi, että se
puhe tulee olemaan sivistyneille korville oikein hauska kuulla,
ymmärrättekös veikkoset? puhe tulee olemaan hyvin sivistynyt, oikein
fennomaninen”, ehätti viralta pantu kruununvouti pilkallisesti
säestämään ja viimeistä osaa lausuessaan katsoi hän joukkiotaan silmiin
ja kaikki hänen kasvonsa juonteet olivat pilkallisessa ilvehymyssä.

”Pidä vaan puhe, Iikka!” kehoitti joku Iikan ystävistä.

”Ei minun tällä kerralla haluta pitää puhetta, sillä minä näen selvään,
että nuot verettömät tahtoisivat minusta tehdä keppihevosensa”, sanoi
Iikka.

”Puhu vaan, Iikka! Mitä sinä heistä väliä pidät; juuri sentähden on
sinulla sitä suurempi syy puhua, kun heitäkin on saapuvilla”, kuiskasi
Iikkaa lähellä oleva Jäykkälän Aappo hänen korvaansa.

”Yhtä kaikki”, sanoi Iikka, nousi samassa seisomaan ja piti seuraavan
puheen:

”Kunnioitettavat kansalaiset!” (Kaikki iloinen melu vaikeni). ”Minua on
pyydetty puhumaan tässä tilassa jotain. Toisten pyynti perustuu siihen,
että he luulevat saavansa kuulla puheessani jotain hyvää ja
kelvollista, jota ei kuitenkaan minulta tule; toiset ovat taas
pyyntönsä perustaneet siihen, että saisivat oikein pilkan ja ivan sijaa
kansaa vastaan ja kaikkia niitä kohtaan, jotka kansan etua valvovat.
Siihen sitte vielä lisäksi tulee, että ympärilläni näen enimmältä
osalta niitä, jotka ovat siunatusta opinlähteestä saaneet ammentaa
sieluunsa niitä totuuksia, joita maailma on tähän saakka havainnut ja
tunnustanut ainoiksi oikeiksi tiedetten alalla. Katsoen näihin
asianhaaroihin, huomannette kaikki, ett’ei tehtäväni ole meikäläiselle
mikään helppo asia; mutta aionpa kuitenkin puhua jotain. Älkäätte
luulko, että puhuisin jonkun imartelevan hääpuheen; minä puhun vaan
siitä, joka sydämelleni on rakkain ja kalliin asia ja sentähden pyydän
jo edeltäpäin, ett’ei minun puheestani kukaan pahenisi, sillä sydämen
kyllyydestä suu puhuu. Siis aion puhua, niinkuin ukko Törne puhui,

”maasta parhaimmasta päällä maan
ja kansasta sen, hänen kansastaan.”

”Aion puhua siitä kansasta, joka taistellen nälän kanssa on täällä
kylmässä, kolkossa pohjoisessa ilma-alassa tämän maan raivannut
kylmästä korvesta, joka on tehnyt tämän maan mahdolliseksi
yhteiskunnallisille ihmis-asumisille. Aion puhua siitä kansasta, joka
on, miekoin taistellen ulkonaisia vihollisia vastaan, vuodattanut
tuoreimman sydänverensä isänmaansa hyväksi, siitä kansasta, jonka
taisteloiden ja kärsimysten hedelmänä me nautimme niitä valtiollisia ja
yhteiskunnallisia etuja, jotka meillä ovat olemassa; puhun siitä
kansasta, jonka kärsimisten ja vaivojen hedelmänä mekin voimme tämänkin
hupaisen hetken huolitta viettää keskellä ylöllisyyttä; siitä kansasta,
joka nytkin, synkällä, raskaalla mielellä kävelee viljavainionsa
ympäristöllä ja tähystelee taivaan rantoja, sillä luonnon-voimat
uhkaavat taas yhdellä iskulla korjata pois hänen vuoden-pitkään
vuodatetun hikensä ja väkensä. Kolkko, synkkä on kansan sydän noita
ajatellessa ja katsellessa, sillä hän näkee tulevaisuutensa myös
kolkkona, synkkänä; sillä hänellä on tuolla kotona kaikki, mitkä
maailmassa ovat hänelle rakkaimmat. Siellä on hänen vaimonsa, joka on
jo niin paljon hänen kanssaan kärsinyt elämän kovuutta, ja uusi
kärsiminen, uusi taistelu uhkaa taas. Tuolla kotona on hänellä rakkaat
lapsensa, jotka odottavat häneltä leipää ja joiden kanssa hän on niin
usein palansa jakanut; mitä antaisi hän nyt heille, jos halla veisi
kaikki? Valtio ja yhteiskunta vaatii häneltä myös saataviaan; mutta
millä suoritettaisiin niitä, jos niin kävisi? Mutta samassa huomaa hän,
että hyvästi järjestetyssä valtiossa on vasaramies, joka osaa antaa
selvääkin selvemmän vastauksen sille kysymykselle. Näissä mietteissä
tulee hän kotiinsa. Hän havaitsee lapsensa ja huomaa samassa, että
rakkaimpansa hän ainakin saa itse pitää, nimittäin vaimonsa ja
lapsensa; ne eivät kelpaa kenellekään, mutta hänelle ne kelpaavat. Hän
sulkee lapsensa syliinsä ja murheen ja ilon kyyneleet vuotavat sekaisin
hänen tunnokkaasta sydämestänsä ja ainoastaan nuot pienoiset ja
vaimonsa — voivat eleillä pitää, voivat jotain vahvistusta ja
lohdutusta luoda hänen murheesta ja työstä väsyneesen sieluunsa.

”Tuo kansa se on, joka nurisematta — uupumatta, väsymättä on kantanut
elämän raskasta kuormaa, se kansa, jolle tämä maa on rakas ja kallis.
Se on se kansa, joka ei ole kuitenkaan saanut osaksensa niitä
kansallisia oikeuksiansa, joita se itsellensä oikeudella vaatii,
katsoen omiin suuriin vaivoihinsa ja kärsimisiinsä.

”Saattaisiko kukaan joukossamme olla niin tunnoton, ett’eivät tämän
kärsivän kansan kärsimiset kävisi hänen sydämellensä? Saattaako kukaan
olla niin tunnoton, ett’eivät kansan sydämeen lyödyt haavat tuntuisi
pistoina itsekunkin omassa sydämessä? Saattaako kukaan meistä olla niin
tunnoton, ett’ei hankkisi tuolle sorretulle ja kärsivälle kansalle
valoa ja tekisi työtä ilolla sen eduksi ja auttaisi häntä niihin
oikeuksiin, jotka oikeudella ovat hänelle tulevat. Saattaako kukaan
meistä iloita silloin, kun kansa suree, ja päinvastoin? vastatkaa
sydämissänne, sillä minä kysyn vaan. Mutta kiitos Jumalan! kansa on
silmänsä saanut auki ja kansallishenki on häntä ruvennut elähyttämään.
Hän on tullut huomaamaan, mikä kallis aarre toki tuo kansallisuus on,
ja hän taistelee ilolla, murhettensa seasta, sen eduksi ja sen
saavuttamiseksi. Hän on tullut käsittämään, ett’ei todellista vapautta
saada ilman kansallisuutta ja että

”parempi orjan elämää
on kuolo hirsipuussa.”

”Hän on tullut huomaamaan sen, ettei ilman taisteloa saada mitään tässä
matoisessa maailmassa, ja sentähden hän taistelee ilolla
kansallisuutensa eduksi henkisillä voimillansa ja aineellisilla
varoillansa. Ja tämä taistelo, tämä tarkoitusperä ei ole suinkaan
väärä, niinkuin muutamat sitä tahtovat luulotella; kansalla on oikeus
vaatia itsellensä kansalliset oikeutensa ja heidän vaatimuksensa ei ole
mikään muu kuin ihmisellinen vaatimus. Kansa ei tyydykään enään
paljaisiin lupauksiin ja Judaksen kaltaisiin suun-antamisiin ja käden
ojentamisiin; sillä he ovat havainneet, ett’ei tuo kaikki ole muuta
kuin kavala esteleminen ja univirren veisaus suomalaiselle
kansallisuudelle, jolle eräältä taholta tahdotaan vaan kallis asiamme
lykätä kauvas tulevaisuuden hämärään sumuun.

”Tuo kaikki on jokaiselle isänmaan ystävälle ilahuttavaa, mutta onpa
asialla muitakin ilahuttavia puolia. Maamme sivistyneessä säädyssä
rupeaa myös suomalainen kansallishenki levenemään ja juurtumaan, ja
yliopistossa saapi isänmaallinen henki yhä enemmän alaa, maamme opin
tiellä olevissa nuorukaisissa. Ja sitä tehden, kun he sieltä hajauvat
maamme virkakuntiin, sitä tehden muuttuvat sivistyneet säädyt
kansanmielisiksi, jotka jo isoksi osaksi niin ovatkin; sitä tehden
poistuvat nuot surulliset muistelot ja harmaat sumut, jotka niin kauvan
ovat himmentäneet meidän kansallisuuttamme ja kokeneet sammuttaa sen
tulta. Yhä he harvenevat ja poistuvat unohduksen hämärään sumuun ja yhä
enemmän saapi ihmisellinen vaatimuksemme alaa oppineittemmekin seassa,
ja yhä enemmän iloitsee kansa, sillä hän on saanut uuden, vankan sään
köyteensä, jota ei voi katkaista enään mikään voima, mitkään vehkeet ja
tekosyyt. Silloin me tulemme ystäviksi ja veljiksi kaikin ja teemme
yksimielisesti työtä isänmaan hyväksi, kukin voimiensa jälkeen; kuka
voi silloin polkea ja sortaa meidän kansallissivistystämme?

”Silloin on meidän hyvä olla, sillä sydänten katkeruudet ovat
poistetut. Silloin saapi isänmaa toisen muodon, toisen suunnan,
sisällisessä ja ulkonaisessa kehittymisessään. Pontevasti pyrkii se
silloin eteenpäin henkisissä riennoissaan ja aineellisessa
vaurastumisessaan, sillä sen poikien voimat ovat kootut yhteen ja luja
on kolmisäinen köysi. — Ja nyt, kunnioitetut kansalaiseni! pyydän,
että yhdessä sydämessä juomme suomalaisen kansallissivistyksen onnen
maljan! Jumala siunatkoon maatamme ja sen kansaa! Hän siunatkoon
jokaista poikaa ja neitoa, miestä ja vaimoa! Eläköön Suomi ja sen
kansallisuus!”

Kolminkertainen eläköön-huuto seurasi Iikan puhetta ja he joivat ilolla
onnen-maljan suomalaiselle sivistykselle ja kansallisuudelle.

”Kas vaan tuota hurjaa talonpoikaa! Hän saarnasi niinkuin kiivain
hihhulli-pappi”, sanoi viralta pantu vouti.

”Älä nyt rupeakaan viisauttasi jakamaan, sillä se on tässä jotenkin
huonosti paikallaan”, sanoi joku vierasten joukosta voudille. Sitten
tuo sanoja astui Iikan luo, tarttui häntä kädestä kiinni ja sanoi:
”Kiitän teitä kauniista, voimallisesta, lämpimästä ja isänmaallisesta
puheestanne. Te ette taida enään tuntea minua, mutta olemmepa vanhat
tutut.”

”En muista ennen nähneeni teitä, herra”, sanoi Iikka.

”Monta Herran vuotta sitten, Juhannus-yönä tuolla maantien vieressä
mäellä.”

”Silloinen kiista-kumppanini, ylioppilas?”

”Niin. Niin poikamaista kuin kiistamme lienee silloin ollutkin, mutta
minä en saanut sitä mielestäni haihtumaan. Paljon olette tekin sitten
vaurastuneet kansallisissa asioissa, mutta minä vielä enemmän; sillä
olenpa nyt täysin suomimielinen ja pidän kunnianani sitä, että olen
mahdollinen sitä nimeä kantamaan”, sanoi vieras.

”Tunnenpa selvästi, ett’ette ole mikään ulkokullattu, ja minä iloitsen
siitä. Terve tultuanne kansan joukkoon! Minä luulen, ett’ette tule
katumaan kauppaanne, sillä kansan kiitollinen sydän ja rakkaus on oleva
palkkanne totuuden voitosta”, sanoi Iikka ja puristi sydämellisesti
kädestä tuota entistä, uudesti syntynyttä tuttuansa ja sydämmellinen
ystävyys solmiusi heidän välillänsä.

Paljon aikaa oli jo kulunut siitä, kun he olivat ensi kerran
toisiansa tavanneet Juhannus-yönä tuolla maantien vieressä
mäellä. Outoina, vieraina olivat he silloin toisensa kohdanneet
ja toisiansa ylönkatsoivat he puhellessaan. Ylönkatseella oli
ylioppilas silloin kohdellut kansan nuorison leikkejä ja heidän
poikamaisia kansallis-puuhiansa, ja hän aikoi yhtä poikamaisessa
kansallis-sorrossaan kumota yhdellä iskulla noiden nuorten fennomanien
tarpeettomat houreet, joita hän piti vaan haaveina, jotka muut olivat
hetkeksi heidän päähänsä panneet, vieläpä sulana hävyttömyytenä. Hän
tapasi noista nuorissa kiivastelijoissa lujan vastarinnan, ainakin
lujemman kuin luulikaan, ja vaikk’ei hän luullut tuossa poikamaisessa
taistelussa tulleensa tappiolle, vielä poiskaan lähtiessään, niin sai
hän kumminkin sieltä ajatuksiinsa semmoisen vaivan, jota ei voinut
sieltä pois karkoittaa ja joka sitten tuli ensimäiseksi herätykseksi
hänen kansalliseen uudesta syntymiseensä. —

Nyt pyysi kirkkoherra puheen vuoroa ja kaikki vaikenivat. Ollen kansan
mies, kiitti hän julkisesti Iikkaa hänen vasta pitämästä puheestansa.
Hän huomautti, kuinka syvästi kansa itse käsittää kansallisuutensa,
vaikka eräältä taholta väitetään, ett’ei kansa itse ymmärrä eikä tahdo
ymmärtää niistä asioista mitään, vaan että he muka huutavat ja meluavat
umpi-silmissä muutamien riivattujen suomikiihkoisien perässä,
tietämättä, mitä he oikeastaan tahtovat. Puheensa vahvistukseksi
viittoi hän sitten, kuinka voimallisesti kansallisliikkeet ovat
nykyaikana olleet vireillä ympäri maatamme, kun vaan jossain kohden on
kansallisia oikeuksia kansalta kielletty. Hän kehoitti jokaista
kansalaista ottamaan ajasta vaarin eikä turhilla tekosyillä
ponnistelemaan kansan oikeutettuja vaatimuksia vastaan. Hän sanoi kyllä
tietävänsä, että semmoisia houreita on syntynyt muutamien ihmisten
päässä, ett’ei suomalainen voi sivistyä, mutta hänen mielestään oli tuo
turhaakin turhempi loru, koska suomalaisella on samanlainen
ruumiinrakennus ja yhtä järjellinen sielu kuin muillakin kansoilla.
(Suostumushuutoja). Hän esitti maljan Suomen kansalle, joka juotiin
innokkailla hurraa-huudoilla.

Kun kaikki nuot toimet olivat loppuneet, tulivat äsken mielestänsä
niin uljaat ja pilkallista ivaa täynnä olevat ruotsikiihkoiset
alakuloisiksi, ja nurpolla-nokin vetäysivät eri joukkioon, jossa he
näkyivät hiljaksensa keskenänsä haastelevan, vilkuillen väliin
ympärillensä, ikäänkun olisivat pelänneet, että joku kuulisi. Siihen
joukkioon meni viralta pantu kruununvoutikin, eikä hän koko iltana
enään yritellyt pilkkaamaan Iikkaa eikä muita kansallismielisiä.
Itsekukin valitsi mieluisensa puhekumppanin ja niin se ilta kului
hupaisesti, tapahtumatta sen suurempaa häiriötä.

Muuta ei ole enään sanomista koko häistä. Kun aika joutui, syötiin
illallista ja sen jälkeen hajausi itsekukin levolle.

Vaikka ilma oli niin kylmä ja kolkko, ei kuitenkaan tullut hallaa sillä
kerralla; mutta muutamia viikkoja jäljemmäs tuli niin kova halla, että
kokonaisia maakuntia jäi leivättömäksi, joka toi kovan köyhyyden ja
kurjuuden tullessaan.