Neljäs luku.
Tukala tila. — Eräs seikkailu.
Haukansilmä oli nyt yksin kohtalonsa nojassa. Tilansa oli sangen
tukala. Kaukana metsässä olivat toverinsa, joita ei voinut auttaa ja
majatalossa molemmat tyttäret avuttomina, joiden luo synkässä yössä oli
vaikea päästä. Sidottuaan molemmat venheet yhteen hän souti järven
keskelle päin. Täällä hän levähtääkseen heittäysi pitkäkseen veneesen,
jonka jätti aaltojen ajeltavaksi. Edellisten hetkien jännitys väsytti
Haukansilmää niin että muutamassa minuutissa vastoin tahtoansa vaipui
makeaan uneen, josta vasta aamun koitteessa heräsi.
Yön kuluessa hän oli lähestynyt vuoren juurta, joka kohosi jyrkkänä
järven itäisellä rannalla, niin lähelle, että selvään voi kuulla
lintujen laulavan. Vinha tuuli puhalsi niin ankarasti että ajoi veneen
rantakiville, eikä kaikin voiminkaan hän voinut saada sitä rannasta
ulommaksi. Sekin toivo, että hän tässä paikassa voisi intialaisten
huomaamatta pysytellä, oli vähäinen. Neuvotonna, mitä tehdä, laski hän
airon veneesen ja tarttui pyssyyn. Olipa juuri nostamaisillaan
asettaan, kun kuula lensi niin läheltä päätänsä että hänen täytyi
kyyristyä ja heittäytyä pitkälle pituuttaan veneen pohjalle. Tätä
seurasi huuto ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi intialainen
lehdiköstä, jossa oli ollut piiloutuneena, avonaiselle paikalle sitä
nientä, jonka kivikolle vene oli ajautunut. Haukansilmä, huomaten
vaaran, nousi yht’äkkiä ylös ja tähtäsi pyssyllään. Kuitenkin — hän
maltti silmänräpäyksen; oli näet ensimmäinen kerta, jolloin hän ihmistä
tähtäsi. Mutta kun näki, että tässä oli valikoiminen sen välillä joko
tappaa taikka tulla tapetuksi, niin hän laukaisi ja — surkealla
huudolla kaatui intialainen maahan. Oudot tunteet valtasivat tässä
silmänräpäyksessä Haukansilmän. Katumus sekoittui voittoriemuun.
Ladattuaan pyssynsä uudestaan hän juoksi venheestä kaatuneen
intialaisen luo, joka rentonaan makasi seljällään. Tämä ei ollutkaan
hengetönnä, sillä silmänsä käännähtivät sinne tänne jokaisesta
voittajan askeleesta ottaen vaarin. Nähtävästi hän odotteli sitä
kuolettavaa pistosta, joka päänahkan riistämisen edellä tavallisesti
käypi, vaan Haukansilmä, joka arvasi intialaisen ajatukset, rauhoitti
hänen pelkonsa.
”Ei puna-iho”, hän sanoi, ”ei sinulla ole mitään pelkäämistä; päänahkan
riistäminen ei ole minun asiani, tahdon ennemmin vaan sinua auttaa niin
hyvin kuin voin”. ”Vettä”, huusi kuoleva janoissaan, ”anna
intialaisraukalle vettä!” ”Sitä saat”, vastasi Haukansilmä lauhkeasti
ja nostaen käsivarsilleen hän kantoi hänet rantaan, jossa asetti hänen
ruumiinsa sellaiseen asentoon, että saattoi palavata janoaan sammuttaa.
Muutaman minuutin intialainen istui selkä kallion suojassa rannalla,
kun yht’äkkiä nyökäyttäen päätään sulki silmänsä ainiaasti. Viimmeisen
silmäyksensä, jossa laupeus ja anteeksianto kuvastui, hän loi
Haukansilmään.
”Hänen henkensä on haihtunut”, sanoi Haukansilmä surullisesti ja nosti
maahan vaipuneen ruumiin istuvaan asentoon kallioseinän nojaan. ”Minä
en tahtonut sinun kuolematasi, punaiho”, hän sanoi lohdullisesti, ”vaan
itsepä annoit minulle vallan valita joko tappaa tai tulla tapetuksi, ja
silloin tein minkä jokainen asemassani olisi tehnyt. Luulenpa olevani
viaton”.
Nämä sanat osaksi ääneen osaksi supisten lausuessaan hän ajatuksissaan
keskeytyi, kun parin sadan askeleen päässä maaniemekkeeltä huomasi
toisen intialaisen. Hän oli luonnollisesti vakooja, jonka pyssyn
laukaus nähtävästi oli saanut liikkeelle. Intialainen, huomattuaan
hänen, antoi kuulua kiihkeän huudon, johon ainakin tusina villejä eri
paikoilta vuoren harjannetta vastasi. Haukansilmä, tämän uhkaavan
vaaran huomatessaan, juoksi muutamalla hyppäyksellä venheesensä, jonka
muutamalla voimakkaalla aironvedolla sai ulommalle rannasta. Tuulikin
oli kääntynyt, joten hänen onnistui ennen villein tuloa soutaa
syvemmälle järveä, jonne mitkään pyssynluodit eivät voineet kantaa.
Intialaiset, nähdessään toverinsa hengetöinnä kallion nojassa,
joutuivat hirveään raivoon ja vannoen kauhean koston Haukansilmälle he
vetäytyivät metsään takaisin. Aurinko oli jo ehtinyt korkealle
taivaalle kun Haukansilmä lähestyi Hutter-vanhuksen majataloa. Judith
ja Hetty olivat tasangolla suuressa jännityksessä ja huolessa
odottamassa hänen tuloansa.