Kolmas luku.

Vihollisen jäljillä. — Kahleissa.

Seurueen etunenässä meni Hutter. Ilmoitettuaan tyttärilleen
aikomuksestaan hän tovereinensa nousi venheesen ja kaikessa
hiljaisuudessa soudettiin ulos järvelle. Tämmöinen matka yön pimeydessä
oli vaarallinen, kuitenkin saattoi Hutter vakavalla kädellään ohjata
veneen puolen tunnin kuluttua määräpaikkaan.

Ensinnäkin oli jokataholta tutkittava, näkyisikö missään tulta
tuikkavan. — Koska ei mitään huomattu, niin päätettiin laskea rantaan.
Hurry ja Hutter nousivat pyssyinensä hiljaa maihin ja Haukansilmä jäi
venettä vartioimaan.

Koverrettu puunrunko, jossa pieni venhe oli kätkettynä aivan lähellä
vuoren rinteellä. Syvä hiljaisuus vallitsi metsässä ja vaaratta
saapuivat etsijät määräpaikalle. Hutter veti sangen varovasti veneen
puun sisästä, nosti sen hartijoillensa ja molemmat lähtivät nyt
kulkemaan mäen rinnettä alas rantaan päin. Tänne saavuttuansa he
laskivat kevyen veneen toisen viereen veteen. Tällä tavoin saatuansa
kaikki venheensä valtoihinsa, oli tarkka vaarinpito näistä
tarpeellinen. He soutivat nyt sellaiseen paikkaan, mistä koko rannalle
voi nähdä. Mutta yht’äkkiä taukosivat soutamasta, sillä jonkun matkan
päästä huomasivat valoa, joka lähemmin katsellessa näytti sammuvalta
kekäleeltä. Aivan varmalta näytti, että tässä oli intialaisten leiri ja
koska he kaikessa tapauksessa seuraavana aamuna saivat tältä puolen
odottaa hyökättävän, niin tahtoivat saada tiedon villien sotilasten
sekä lu’usta että varustuksista.

Haukansilmä pysytteliin venheessä rannan läheisyydessä sillä aikaa kun
Hurry ja Hutter salaista polkua myöten hiljaa hiipivät tulelle päin.

Lukija voi ajatella missä jännityksessä nuori mies venheessä, yksin
istuen, odotteli mitä tuleman piti.

Hetkinen oli jo toverein lähdöstä kulunut, kun Haukansilmän huomion
herätti ääni, joka hänen täytti pelolla. Hän kuulusteli ja kuulikin
kohta läpitunkevan äänen, joka ilmaisi jotakin kauheata. Haukansilmä
laski aironsa veteen ja samassa, kun venheellä lähestyi rantaa, hän
selvästi kuuli kuivain oksain ritinää, jopa askeleitakin. Hetkisen
oltuaan epäilyksissä, ken tulija mahtoi olla, kuului yhtäkkiä viisi tai
kuusi laukausta. Hurja huuto seurasi sitä ja lehdistöstä kuului
räiskettä, josta selvään voi huomata, että mies miestä vastaan
taisteltiin.

”Heittäkää irti, te maalatut käärmeet!” Hurry kiljui vihasta. ”Eikö
siinä jo ole kyllä että olen vallassanne, tahdotteko kai vielä minut
tappaakin?”

Haukansilmällä oli nyt se surullinen tieto että toverinsa uskallettuaan
liian pitkälle olivat joutuneet villein käsiin ja tietämättömänä, mitä
tehdä, hän antoi veneestä merkin.

”Pysy rannasta loitolla”, huusi Hutter Haukansilmälle. ”Me olemme
kahleissa ja minun lasteni turvallisuus riippuu kokonaan sinusta. Sinun
on varovasti koettaminen päästä villejä pakoon. Jumala ei ole toki
sinua hylkäävä, vaan onnellisesti vievä majataloon takaisin. — Hän
sinua siunatkoon!”

”Olkaa huoleti!” huusi Haukansilmä rauhoittaen. ”Minä olen tyttäriänne
suojeleva niin hyvin kuin voin”.

”Niin, Haukansilmä, tee mitä vallassasi on!” huusi Hurry, joka kahden
intialaisen vartioimana, kädet kahleissa, seisoi muutaman askeleen
päässä Hutterista. ”Mutta”, lisäsi hän, ”minun mielestäni on parasta,
että soudat majataloon, otat molemmat tyttäret ja vähän muonavaroja
mukaasi ja tulet siihen paikkaan järveä, josta tänään nousimme maihin.
Siitä voit löytää tien delawarelaisten luo; sillä, mitä minuun ja Tuomo
ukkoon tulee, niin tietämätöntä on, eivätkö intialaiset jo tänä yönä
meiltä ota päänahkaamme”.

Tässä Hurryn keskeytti karkealla kädellä suuta vasten lyönti, merkki,
että yksi villeistä ymmärsi niin paljo englannin kieltä, että hän
miehen puheesta vähäisen ymmärsi. Heti sen jälkeen loittonivat
intialaiset rannalta syvemmälle metsään, ja Hurry ynnä Hutter
seurasivat heitä estelemättä.