VII.

Oli sunnuntai-aamu Syyskuulla, kun astuin K:n satamassa laivaan,
matkustaakseni Helsinkiin. Sydämessäni liikkui toivottomuutta,
epäilystä ja levottomuutta, kun elämäni uhkasi kääntyä turvattomaksi.
Yhtämyötäisen alakuloisuuden vallitessa kului se päivä loppuun. Vaikka
yön pimeys levitti vaippansa maiden ja vesien yli, pitkitti laivamme
kulkuansa koko yön. Aamulla varhain, kun aurinko levitteli ensimäisiä
valonsäteitään yön hiljaisuudesta heräjävän luonnon yli, saavuimme
Saimaan kanavalle. Sen läpi kulkeminen kesti koko seuraavan päivän
. Siinä oli minulle ihmettelemistä, nähdessäni semmoisen
jättiläiskaivannon monine kymmenine sulkukamarineen ja tavattoman
suurine portteineen. Rannat olivat kahden puolen mitä kauneimmat ja
vaihtelevimmat, vaan ollessani sisällisesti levoton, ei tehnyt mieleni
niitä ihailla. Illan lähestyessä saavuimme Viipuriin. Siellä vietin yön
ja osan seuraavata päivää, kunnes tuli Helsingin junan lähtöaika. Sinne
saavuttiin myöhään illalla samana päivänä. Menin kestikievariin yöksi
ja seuraavana aamuna läksin tiedustelemaan väliaikaista asuntoa.

Käveltyäni jonkun aikaa pitkin katuja, katsellen suurella
kummastuksella kaikkea sitä komeutta ja loistoa, jota maamme
pääkaupungissa runsaasti esiintyi, saavuin erään matalan rakennuksen
luoksi kaupungin laidassa. Jo päältä nähden arvelin siinä asuvan
halvempaa väkeä, jota juuri etsinkin, rohjetakseni semmoisten kanssa
paremmin ryhtyä keskusteluihin asuinpaikasta. Menin sisälle, vaan
kohtasin siellä aivan umpiruotsalaisia asukkaita. Tulkin kautta saatoin
ryhtyä keskusteluun heidän kanssaan ja sain kohta tietää, että olin
erään rehellisen ja hyväntahtoisen vaatteiden pesiä-vaimon tykönä ja
että hänellä oli kaksi orpolasta. Huomatessani huoneen tilavaksi ja
puhtaaksi, ilmoitin pyyntöni, päästä joksikuksi aikaa asumaan hänen
luonaan. Hän suostui pyyntööni, ja samassa läksin noutamaan sinne
tavaroitani kestikievarista, josta pian palasin. Niinpä olin siis
asettunut Helsinkiläiseksi.

Sitte, viettäessäni ensimäistä uudessa paikassa,
umpiruotsalaisten ihmisten keskessä, johtui ikävyyden vallitessa
monenlaista mieleeni. Selvänä kuvana, vaan samalla surullisena
muistona, astuivat eteeni ne ajat, joita vietin ollessani
tukkipäällikkönä vapaana kaikista toimeentulon huolista. Surullisina
muistoina johtuivat ne mieleeni, osittain sentähden, kun silloin oli
mielestäni elämäni hyvällä kannalla ja nyt joutunut aivan
turvattomaksi, osittain senkin tähden, etten ollut kaikinpuolin
käyttänyt sitä aikaa oikein, vaan olin antautunut elämän turhuuden
valtaan. Kun sittemmin lähtivät huoneasukkaat kaikki kylään, jäin aivan
yksinäisyyteen. Silloin vaivuin syvemmälle mietiskelyyni.

Vihollinen käytti sitä tilaisuutta hyväksensä siten, että lykkäsi muun
muassa mieleeni ajatuksen: ”Miksi olit itseäsi kohtaan niin tyhmä,
käsitellessäsi rahoja virka-ammatissasi, ett’et vääryydellä anastanut
isäntäsi rahoja jotakuta tuhatta? Olisihan se helposti käynyt päinsä
ilman tilintarkastajain tiedoksi tulematta, kun sinulla oli niin monta
haltuusi uskotuita rahoja. Muutamain
numeroiden muodostamallahan se olisi käynyt laatuun.”

Semmoisiin ajatuksiin suostuinkin ja sain siitä entiselle surulleni
ainaki puolen lisää. Mutta kohta kuiskasi salainen ääni rinnassani:
”Varsin oikein teit, ett’et antaunut sellaisiin tekoihin.” Se tyynnytti
paljon rauhatonta mieltäni. Huomattuani virsikirjan akkunalla, otin sen
käteeni, ja luettuani siitä muutamia rukouksia, sain murheelliselle
mielelleni jonkunlaisen lohdutuksen.

Kun sitte talonväki tuli kotia, läksin kävelemään ulos kaupungille ja
saavuin erään kirjakaupan luoksi. Siihen menin sisälle ja ostin
itselleni virsikirjan. Sitä lu’in ikävinä hetkinä.

Muutamia päiviä kului. Levottomuuteni yhä vaan eneni, kun elämäni turva
oli ainoasti siinä vähäisessä rahamäärässä ja vaate-arkussa, jotka
olivat mukanani. Täytyi ruveta tiedustelemaan toimipaikkoja, vaan se
oli aivan turhaa. Huonon ajan tähden vähennettiin silloin suuri joukko
entisiäkin miehiä kaikenmoisista liiketoimista. Tavalliseen työntekoon
en toki ajatellutkaan ryhtyä, kun olin tottunut helpompaan ja
arvokkaampaan toimeen. Uskalsin sittekin toivoa parempata.

Aikani kului yhä samanlaisen tukalan tilan alaisuudessa. Jo useista
kymmenistä eri paikoista olin tiedustanut ammattia, vaan turhaan.
Useammista niistä sain nuhteensekaiset, kieltävät vastaukset. Rahani
alkoivat loppua, talvi oli tulossa ja ilmeinen surkeus edessäni.
Silloin johtui mieleeni se toivomus, jonka lähetin korkeuteen joku vuosi takaperin
”kääntymisen armolle” soveliaan ajan saavuttamiseksi.
Ajattelin: ”Ehkä nyt on se toivomani aika käsissä.” Mutta sen ohessa
tuumailin: ”Jos se niin hartaasti ikävöimäni soveliaisuus esiintyy
ainoasti tämmöisenä elämän kovuutena, niin parasta olisi ollut, ett’en
olisi sitä pyytänytkään.” Toivoin siis ”pois otettavan sen kalkin ilman
juomattani.” Kumminkin sen ajan perästä alkoivat vaikutukset
sydämessäni kristillisen totuuden puoleen, samalla kun ajallisen
elämäni suru yhä eneni. — Useasti kävelin ulos kaupungista johonkuhun
yksinäiseen puistoon, lu’in virsikirjastani virsiä ja rukouksia, ja
sillä keinoin taivuttelin itseäni vähin erin Jumalan etsimiseen. Siitä
seurasi, että synteini tunto alkoi ruveta edistymään, mutta sitä
häiritsi alinaikainen ajallisen elämän suru. Olin tiedustanut
toimipaikkoja kaupungissa ja päällikkyyden ammattia tehtaissa, vaan kun
semmoiset toiveeni olivat monien kokeiden perästä turhaan rau’enneet,
niin täytyi minun viimein, noin kuukauden oltuani kaupungissa, tehdä
vastenmielinen päätös ruveta työmieheksi talven ajaksi, toivoen kesän
tultua ehkä ilmestyvän parempiakin paikkoja.

Kohta aloin tiedustella työtä, muutettuani halvan työpuvun ylleni.
Mutta työnsaaminen teki vieläkin samanlaista kiusaa, kuin
edellämainitunkin toimen saaminen. Silloin vasta tunsin olevani
pahimmassa pulassa. Luulinhan toki edes työmieheksi kelpaavani, mutta
— mitä vielä! Koetin turvata Jumalaankin, vaan se ei tahtonut
onnistua, sillä sisällinen tilani ei ollut vielä siihen sovelias.
Viimeinkin monta päivää turhaan etsittyäni sain työtä lupaan eräässä
kaakelitehtaassa kaupungin ulkopuolella. Mieleni tuli siitä iloiseksi;
toivon varmuus täytti sydämeni; kaikki entiset vaivani unohdin ja
häpesin sitä, että olin antautunut jumalisuuden harjoituksiin. En
osannut suinkaan aavistaa, että paljoa suuremmat vaivat ja kovemmat
kohtalot olivat vielä edessäni.

Seuraavana aamuna varhain muutin työpaikkaani ja sain siellä ryhtyä
toimeeni kahden markan päiväpalkasta. Ensin määrättiin minut halkoja
kantamaan suurilla paareilla vahvan toverin kanssa. Eipä ollutkaan
leikin tekoa minulle, kaksivuotisesta työttömänä olosta kovaan työhön
kykenemättömäksi tulleelle heikkoruumiiselle miehelle, kantaa raskaita
kuormia pitkän matkan päästä tehtaasen. Muutamia kuormia kannettuani
tunsin olevani jo melkoisesti väsynyt. Tuskin oli vielä ruokaväli
puoliväliin kulunut, kun käteni jo olivat niin väsyneet ja
hervottomiksi tulleet, että kuorma putosi maahan suureksi häpeäkseni.
Toverini sen nähtyään pani seuraavan kuorman vähän pienemmän, mutta kun
sen työpäällikkö huomasi, ärjäsi hän vihassa: ”Suurempia kuormia, tahi
työstä pois.” En tahtonut huonouttani valittaa, sillä minut olisi
eroitettu heti työstä, koska oli kyllä tarjona vahvempiakin miehiä.
Vihdoinkin, ollessani jo puolinäännyksissä, soitettiin suurukselle.
Puolen tunnin lepoaika syönnin jälestä virkisti vähän. Myös työn muutos
tapahtui, vaan ei suinkaan helpotukseksi. Määrättiin, näet, saman
toverin kanssa vettä kantamaan suurella saavilla jonkun matkan mäen
alla olevasta kaivosta. Sekös oli surkeata leikkiä! Valitus ei tullut
kysymykseenkään; tiesinhän, mitä siitä olisi seurannut. Minun täytyi
pinnistää viimeisetkin voimani ja kestin kun kestinkin senkin
ruokavälin loppuun. Pörhössä korvin, kuten vanha viisastunut hevonen
sahran edessä, kuuntelin, milloin ruokakello helähtäisi, kunnes se
vihdoinkin ilmoitti ajan lähteä päivälliselle. Ruoalle ruvettuani
katkesi leipä hyvin ja sujui helposti alas nälän väljentämään vatsaan.

Tunnin ajan kestävä päivällislepo teki työhön ryhtymiseni vielä
mahdolliseksi. Se muutettiin taas erilaiseksi. Minut käskettiin
iltapäiväksi kurikoimaan savea ja kalkkia hiekan kanssa sekaisin
mahdottoman suurella kurikalla, jota tuskin jaksoin kohoksi nostaa.
Vaan semmoinen luonnoton ruumiini rääkkääminen vaikutti sen, että illan
lähestyessä joka paikka ruumiissani vapisi ja pohkeeni turposivat niin,
ett’eivät tahtoneet kengän varsien sisälle sopia. Kun vielä
työpäällikkö ylpeästi ärjymällä kiirehti paremmin työtä tekemään,
vaikka olin jo nääntymäisilläni, niin johtui suureksi sydämeni kivuksi
mieleeni se, miten itsekin ennen työntekiöitä kohtelin äreästi ja
röyhkeästi, ollessani päällikön toimessa. Vihdoin soitettiin työstä
pois. Iltasella maata pantuani nukuin pian niiden lohdullisten
toiveiden alaisena, että kukatiesi tottuisin vähitellen semmoista
kuritusta paremmin kestämään, tahi ehkäpä piankin muutettaisiin
helpompaan työhön, miten muillekin vastatulleille työmiehille oli
jonkun viikon perästä tehty, kun tyydyttävästi olivat vaikean
koetuksensa suorittaneet. Niitä ajatellessani nukuin maukkaasen uneen
ja uneksin koko yön väliin vaivaloisesta, väliin helposta ja
mieleisestäni työstä.

Jonkun kuluttua, kun jo olin tottunut kohtalooni tyytymään, tuli
poliisimies kaupungista tarkastelemaan, olivatko kaikkein työmiesten
kirjat tehtaan konttorissa ja oikeassa kunnossa. Siellä oli huomattu
minulta puuttuvan poliisikamarin todistuslippu, koskeva sitä, että olin
nimismiehen todistuksen poliisikamariin jättänyt. Kumma kyllä, ett’ei
sitä tehtaan konttoristi, jättäessäni hänelle papereitani, huomannut
kaivata. Minut kutsuttiin heti konttoriin, jossa sain kuulla kauheaa
toraa ja haukkumista tehtaan omistajalta — eräs vanha, isomaha herra.
Hän torui minua siitä tyhmyydestäni, ett’en ollut mainittua todistusta
ymmärtänyt tuoda tullessani, joka oli poliisiasetuksen mukaan
välttämätön. Vieläpä hän sen lisäksi epäili, tokko minulla olisikaan
täydellisiä kirjoja poliisitoimistolle jätettynä. Samassa annettiin
palkka käteeni ja työntämällä työnnettiin minut ulos ovesta poliisin
seurassa menemään kaupunkiin, siellä toteen näyttääkseni, löytyikö
mainittu nimismiehen todistus ennen sanotussa paikassa, tahi muutoin
jätettäisiin minut ”ruunun miesten haltuun.” Helposti pääsin siellä
kumminkin pulastani, kun löytyi se, mitä kaivattiin. Saatuani hienon
muistutuksen toimiston johtajalta siitä, että olin, kirjat sinne
jätettyäni, unhottanut ottaa jo valmiiksi kirjotetun, äsken mainitun
todistuksen, sain sen nyt häneltä. Sen otin mukaani ja menin
työpaikkaani jälleen, luullen sinne otettavan takaisin. Mutta mitä
vielä! Sama äsken mainittu äreä herra huomasi minut jo kaukaa tulevan
ja ärjyi täyttä kurkkua kääntymään hyvissä ajoin takaisin. Töin tuskin
sain häneltä luvan käydä noutamassa vähäiset tavarani eräästä tehtaan
kartanossa olevasta huoneesta, jossa olin ollut asuntoa työ-aikanani.

Sydän varsin täynnä ahdistusta ja surua läksin alla päin, pahoilla
mielin, astuskelemaan kaupunkiin. Olin jälleen joutunut yhtä
neuvottomaksi toimeentulostani, kuin ennenkin. Toivottomuus mursi
mieleni katkeriin kyyneleihin. Kun ei näyttänyt enää olevan mitään
keinoa rakentaakseni ”lihaa käsivarrekseni”, päätin kokonaan antautua
Jumalan haltuun. Mutta varsin suuri oli taitamattomuuteni siinä
asiassa. Mielessäni kaikuivat sanat: ”Mitä ikänä te anotte Isältä minun
nimeeni, sen Hän antaa teitte”, ja siihen luottaen poikkesin
tiepuoleen, laskeusin suuren kiven suojaan ja rukoilin Jumalan heti
toimittamaan minulle paikan kauppapuodissa sekä lupasin siinä
toimessani olla uskollinen ja nöyrä. En kumminkaan voinut olla
vakuutettu rukoukseni kuulemisesta. Silloin johtuivat taas mieleeni
sanat: ”Jokainen anokoon uskossa, epäilemättä; sillä joka epäilee, hän
on meren aallon kaltainen, — — — älköön se ihminen luulko jotain
Herralta saavansa.” Näiden sanain perustuksella pakotin itseni uskomaan
eli paremminkin otaksumaan sen, että Jumalan ihmeellisestä
johdatuksesta minun varmaan täytysi saada paikka, ehkä jo samana päivänä,
koska olin sitä rukoillut ja ilman epäilystä ruvennut
odottamaan. Tahallisesti jätin kuitenkin huomiooni ottamatta sanat:
”Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa”, sekä: ”etsikäät
ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, niin nämät kaikki
teille annetaan.”

Sitte tulin kaupunkiin ja istuskelin siellä puistojen penkeillä
odottaen ihmeen tapahtumista virkatoimen saamiseksi. Kun ei siitä sen
kummempaa tullut, läksin kävelemään ja poikkesin parin kauppiaan tykönä
paikkaa tiedustamassa, mutta se oli yhtä turhaa kuin ennenkin. Ei vielä
seuraavanakaan päivänä tullut toiveeni täytetyksi. Sitte jo aloin
ihmetellä rukoukseni hukkaan joutumista, kun en ymmärtänyt syvemmältä
hengellisiä asioita.

Kun en mitään toimipaikkaa saavuttanut, vaikka oli odotuksessani
kulunut jo useita päiviä, jouduin taas mitä suurimpaan hätään
toimeentulostani, sitäkin paremmalla syyllä, kun Jumalakaan ei
näyttänyt minusta huolta pitävän. Rahani alkoivat olla kaikki, ja äsken
muuttaneesen uuteen asuntooni rupesi tulemaan velkaa, jonka johdosta he
epäilivät, voisinko suorittaakaan kulutuksiani. Sitten neuvoi minua
joku menemään asioimiskonttoriin ja jättämään sinne kirjani, koska
siellä toimitettaisiin 3 markan maksusta toimipaikka semmoista
haluavalle. Sinne menin kohta ja jätin paperini toimistolle sekä
maksoin ainuvista rahoistani 3 markkaa.

Päivä päivältä odottelin sitte tietoa paikan saamisesta. Rahani kun jo
tykkänään loppuivat, täytyi minun myydä vaatteitani juutalaisille,
saadakseni niiden hinnalla ruokaa toimeen-tullakseni.

Sillä ajalla satuin menemään aivan sattumalta kaupungin lukusaliin,
jonka yhteydessä oli myös lainakirjasto. Se tuotti minulle iloa. Joka
ilta istuin siellä lukemassa hengellisiä sanomalehtiä ynnä hengellisiä
kirjoja, joita myös lainasin poissa-oloni ajaksi. Ilmat kun olivat
lämpimät, menin usein kirjan kanssa aamusilla metsään ja lu’in siellä
yhtämittaa iltaan asti. Varsinkin Lutheruksen Kirkkopostillaa ja
Nohrborg’in Postilloita lu’in suurella halulla. Semmoinen lukeminen ja
rukouksen kanssa sanan tutkiminen päivillä metsissä ja iltasilla
lukusalissa vaikutti minussa vihdoinkin totista synnin surua. Kuta
enemmän lu’in ja rukoilin, sitä suuremmaksi tuli syntihätäni. Sitten en
enää välittänyt mitään ajallisista asioistani; kunhan vaan olisin
käsittänyt rauhan Jumalassa, niin muusta ei mitään lukua. Vaan se ei
tahtonut käydä päinsä. Suuressa levottomuudessani mietin useat yöt
yksinäni rautatien-vaunuliiterissä olevassa koppelissa. Sen lisäksi
sain maallisissa asioissa aika loukkauksen. Se tapahtui seuraavaisesti:

Eräänä päivänä poissa-oloni ajalla oli minua käyty noutamassa ennen
mainittuun asioimiskonttoriin. Siellä oli eräs hovin herra mielistynyt
kirjoihini ja lähettänyt minua noutamaan puheilleen, tehdäkseen
kanssani työnjohtajan kaupan. Vaan kun minua ei ollut asunnollani
löytynyt, eikä hän ollut joutanut odottamaan yhtään, oli siten etuni
tullut kadotetuksi. Kun sitte muutaman päivän perästä sen jälkeen menin
käymään puheena olevassa konttorissa, ilmoitettiin siellä tuo asia
katkerimmaksi surukseni.

Sanomattoman raskas oli tilani, kun yhtä haavaa ahdisti kahdenlainen
suru: suru sieluni autuudesta ja suru kovasta onnestani maallisen
elämäni suhteen. Sen ohessa jouduin taas eräänä päivänä erääsen
kummalliseen pulaan.

Köyhyys ja puutos kun oli suuri, täytyi minun yhä myydä vaatteitani
torilla juutalaisille peräti halpaan hintaan. Sattuipa kerran,
ollessani semmoisessa toimessa, että poliisi tuli luokseni, ja kun hän
näki minulla uudet liivit myytävänä, epäili hän rehellisyyttäni, ja
luullen liivit varastetuiksi vei hän minut poliisikamariin
tutkittavaksi. Siellä jokaisen silmät katsoivat minua karsaasti,
niinkuin ainakin pahantekiätä. Aivan työläästi sain siellä
poliisiviraston vakuutetuksi viattomuudestani. Kumminkin pääsin sieltä,
jonkun tunnin kestäneen tutkinnon perästä, kunnialla vapaaksi.

Tuli sitten jo halu lähteä pois kaupungista ja matkustaa kotiani
vanhempaini turviin. Mutta sitä estivät monet seikat. Hyvin tärkeänä
esteenä oli ensinkin matkarahan puutos, toiseksi toivo saada vihdoinkin
joku paikka, kolmanneksi häpeä palata viratonna ja köyhänä kotiani.
Sitäpaitsi olin asuinpaikkaani velkaa, jota en voinut saada
suoritetuksi. Matkallelähtö ei siis näyttänyt millään muotoa
onnistuvan. Paitsi näitä ulkonaisia syitä, oli siihen vielä lisäksi
sisällinen syy, joka, vaikka en sitä silloin käsittänyt, oli edellisiä
paljoa tärkeämpi. Minun autuuteni etsimisen asia oli näet vielä varsin
puuttuvaisella kannalla; se oli vasta alulla. Vaan kun se pari vuotta takaperin
tehdyn oman hartaan pyyntöni mukaan oli joutunut Jumalan
ajettavaksi, tahtoi Hän sen johdattaa kunnialliseen loppuun. Sentähden
minun piti vielä viipyä paikoillani.

Lukuhaluni ja taivaallisen rauhan etsimiseni tarve yhä vaan lisääntyi.
Päiväkaudet lu’in ahkerasti, ja yöt vietin ajattelemalla ja
rukoilemalla autuudestani, mutta kaivattua rauhaa omalletunnolleni en
saanut. Asia tuli sitte jo niin kalliiksi, että hylkäsin kaikki muut
hankkeet ja päätin vaikka syömättä tunkeutua niin kovasti kiinni
Jumalaan, ”etten päästäisi Häntä, joll’ei Hän siunaisi minua.” Joskus
tunsin silloin tällöin armon ja rauhan vilahduksia, vaan ne katosivat
niinkuin säkenet ilmassa.

Eräänä päivänä ollessani oikein polttavassa sielun tuskassa ja täydellä
todella näännyksiin saakka kamppaellessani kysymyksen kanssa: ”mitä
minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin?” yhdyin kadulla
käydessäni erääsen vaimoon, jonka kanssa syntyi keskustelua. Hän oli
”uskovainen.” Huomattuaan että olin raskaalla mielellä, tiedusteli hän
syytä siihen. Ujosti saatoin hänelle puhua sisällisen kantani
suurimmassa lyhykäisyydessään, vaan hän ymmärsikin sen heti paremmin
kuin minä itse ja osasi antaa tehokasta lohdutusta. Sitte ilmoitti hän
olevan sinä iltana kaupungissa evankelisten ”uskovaisten” koolla heidän
sitä varten varustamassaan rukoushuoneessa. Sinne kehoitti hän minuakin
menemään. Oikein ilolla odotin iltaa, ja kuormanikin oli jonkun verran
keveämpi. Illan tullen menin tuon äsken tapaamani vaimon antaman
johdatuksen mukaan rukoushuoneesen. Jo minua ennen oli sinne
kokoontunut vähäläntä joukko ”uskovaisia”, jotka sanan piirtäjää
odottaissansa laulelivat hengellisiä lauluja. Se kohotti mieltäni
taivasta kohden. Tunteeni liikkuivat kovasti. Samassa tuli heidän
odotettunsa sisälle. Hän oli nuori papin-kokelas. Ensin määrättiin
veisattavaksi virsi 134: ”Jesus kunnian kruunun kantaa.” Jo ensimäistä
värsyä veisatessa täytti taivaallinen henki sieluni ja syttyi samassa
palavan liekin tavalla riehumaan rinnassani. Kohta muuttui se tyyneksi
ja suloiseksi, vaivuttaen minut taivaallisen hekkuman nautinnon
tunnossa Vapahtajani Jesuksen Kristuksen rakkaasen helmaan. Siinä oli
”hyvä olla.” Olin kuin todellisessa taivaassa, tykkänään ulkona
kuolevaisesta ruumiista. Se veisu, mikä urkuharmonion säestämänä
tunkeutui korviini, oli niin ihanaa, niin kaunista kuin enkelein laulu.
Ihmeelliseltä tuntui, kun kuolevainen sai maistaa kuolemattomuutta,
syntinen armoa, lohdutusta ja rauhaa, nauttiessaan sitä elämätä, ”joka
Jumalasta on.” Aivan selväksi kävi yht’äkkiä se vakuutus, että olin
armoitettu Jumalan lapsi ja että syntini olivat totisesti anteeksi
annetut.

Kun virsi oli loppuun veisattu, alkoi puhuja toimensa. Hän luki
tekstiksi Math. 11: 25-30, jossa muun muassa ovat sanat: ”Tulkaat minun
tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon
teitä virvoittaa.” Nämät sanat, ja myöskin kaikki se, mitä valistunut
ja lahjakas puhuja niiden johdosta selitykseksi lausui, olivat juuri
kuin minuun sovitetut. Silloin tunsin itseni vasta todella onnelliseksi
ja ajattelin mahdottomaksi enää koskaan Jesuksen rakkaudesta luopua. En
yhtään pitänyt lukua sillä kertaa ajallisen elämäni kohtaloista; olin
varma siitä, että ne minulle annetaan, kun olin löytänyt ensin Jumalan valtakunnan
. Ajattelin mielessäni tyytyväni maallisen elämän
kovimpiinkin kohtaloihin, vaikkapa ruokapalkalla tekemään pian
lähestyvän talven kovissa pyryissä ja pakkasissa kovinta työtä, kunhan
vaan saisin semmoiset suloiset hetket viettää toisten ”Jumalan lasten”
seurassa ja aina Jesuksen pitää seurassani.

Kun toimitus oli loppunut, läksin varsin kepeillä askeleilla astumaan
asunnolleni. Kau’an painanut syntikuormani jäi ”ristin juurelle.” Jesus
tuntui minusta, kävellessäni katua pitkin, niin rakkaalta ja
läheiseltä, että tahdoin Häntä oikein ojennetuin käsin koetella ja
syleillä. Tunsin Hänen todella olevan kanssani, aivan vieressäni, aivan
joka puolelta ympäröivän itseäni. Oikein teki mieleni hyppiä ilosta.
Häntä kiitin ja ylistin sekä puhelin Hänen kanssansa niinkuin jonkun
likeisimmän ystäväni kanssa. Tultuani asunnolleni, laskeusin siellä
vuoteelleni levolle, mutta uni ei tahtonutkaan tulla silmiini. Ne vaan
paloivat ja leimusivat ilosta. Luulin ”uskovaisten” elämän olevan aina
semmoista ja olin sanomattoman iloinen siitä, että olin senlaisen onnen
saavuttanut.

Mutta seuraavana aamuna herätessäni unesta tunsin jo vallan toista.
Monenlaiset ahdistukset ja kiusaukset ympäri-verhosivat minun.
Varsinkin ajallisen elämän suru ahdisti kovasti, kun tuli mieleeni,
että ainoa elämäni mahdollisuus oli taskukellossani, joka oli vielä
myymättä. Vaan siitä luopuminen tuntui kovin raskaalle, kun olin sen
ostanut edellisenä kevännä 90 markalla ja varustanut nimikirjaimillani,
päättäen sen pitää kuolemaani asti. — Sitäpaitsi tyrkytti vihollinen
mieleeni epäilyksiä uskoni oikeasta laidasta ja sai minut otaksumaan
esityksensä oikeaksi siinä, ett’ei uskoni ollutkaan Jumalan Hengen
vaikuttama, koska se niin pian loppui. Siitäkös minulle hätä tuli.
Ollessani koko päivän suuresti murheissani, täytyi minun hätäni
pakotuksesta mennä iltasella kaupungin papin tykö. Häneltä sainkin
tarpeellista lohdutusta ja perusteellista ohjausta alkumatkalleni. Hän
vakuutti minussa olevan Jumalan Hengen vaikuttaman uskon, kun hänelle
kerroin epäilykseni, ja muistutti ”lihan heikkoutta”, mainitsematta
Jesuksen opetuslasten viimeistä illan viettoa ja rakkauden nautintoa
”mestarinsa” kanssa sekä sen muuttumista seuraavana päivänä katkeraksi
suruksi ja epäuskon kamppaukseksi. Sen huomasin hyvin sopivan itseeni.
Paljon muutakin hän puhui kanssani ja koetti saattaa minun tunteisiini
rakennettua uskoani vakavalle kannalle Jumalan sanan perustuksella.
Tyytyväisenä sekä kiitollisella mielellä hänen osottamasta
hyväntahtoisuudestaan läksin hänen tyköänsä.

Kun kaikki toimipaikkojen saantitoiveeni näyttivät turhalle, päätin
lähteä heti kotiani. Ei tuntunut enää hävettävän mennä sinne köyhänä ja
viratonna. Iloitsin vaan siitä, että saisin pian ilmoittaa nykysen
onnellisen tilani. Ei myös enää liioin säälittänyt kellostani
luopuminen, koska silloin kokemuksestani sain tuta: ”Kun Jumalaan
luottaa lujaan, se poistaa kaiken surun.” Seuraavana päivänä läksin
kelloani kaupitsemaan, vaan se ei tahtonut onnistua. Vihdoinkin sain
sen myydyksi 35 markalla. Tyytyväisenä olin kumminkin, vaikka en
puoltakaan hintaa saanut. Rahoillani maksoin hyyryni taloon, ja osa jäi
vielä matkani varaksi.

Viivyttelemättä läksin sitte matkalle, ensin rautateitse V asti ja
siitä astumalla noin 30 penikulmaa kotiani. Kaksi kuukautta oli minulta
kulunut Helsingissä. Siellä oloni ei koskaan unhotu mielestäni.