V.

Taasen alkoi Penttilälle kiihkeä suurpiirteisen työn aika: rakentaa
tehdas silmällä pitäen koko maailman tarvetta. Tämä oli jo neljäs hänen
rakentamistaan suurista tehtaista, mutta vasta ensimmäinen, joka tehtiin
tuotannollaan vallitsemaan koko maailmaa. Stillwell-tehtaat Amerikassa
olivat suuret, mutta ne tuottivat ainoastaan kotimaanosan tarpeen.
Maaselän tehdas valmisti nykyään kenties ainoastaan kymmenennen osan
siitä, mihin sen täytyi kyetä ja mitä se oli suunniteltu kykenevän.
Kaikessa suurpiirteisyydessään aiottiin sielläkin tuottaa vain vanhalle
mantereelle.

Sitävastoin tämä uusi, ainoastaan tämä aiottiin rakentaa koko maailmaan.
Mittasuhteiden piti olla siltä varalta huomioon otetut.

Ensiksi muutettiin n.s. hienojen autojen osasto puhelinkonepajaksi ja
Mausfeldt-aseman lähellä olevalle hiekkanummelle alettiin rakentaa
tehdasjättiläistä.

Herätti jonkinverran katkeruutta saksalaisissa, kun Penttilä sähkötti
samat arkkitehdit, jotka olivat rakentaneet Maaselän tehtaat, laatimaan
piirustuksia Mausfeldtiin. Oli kuitenkin ymmärrettävää, että Penttilä
halusi heidät. Häntä rasitti ajattelu ja samalla keskustelu vieraalla
kielellä. Hän puhui vaimonsa kanssa suomea, joten hänen ei aina
tarvinnut ajatella saksaksi, ja siten se ei tullut koneelliseksi.
Sitäpaitsi hänellä oli niin pienet pohjatiedot, että monen kielen
oppiminen lyhyessä ajassa alkoi rasittaa. Ajatukset juoksivat vapaammin,
kun sai puhua äidinkieltään.

Suunnitelmat laadittiin valmiiksi saksalaiseen malliin. Perustöitä ei
juuri tarvinnut tehdä, maa kun oli kuivaa nummea. Koneitten hankkiminen
oli suurin tehtävä. Kaikki ne tilattiin saksalaisista konepajoista.

Tiiliä, sementtiä ja rautaa tilattiin oikein tukkukaupalla. Kokeneetkin
teollisuusmiehet ihmettelivät tulevan tehtaan ja tehdasalueen laajuutta.

Penttilällä oli yht’aikaa kaksi rautaa ahjossa. Hienoautopajaan
laitettiin kiireesti pienoiskokoista Mausfeldtiä.

Kesken touhua oli esitelmätilaisuus Berliinin yliopistossa. Penttilä,
puhuakseen varmasti asiaa, kirjoitti koko esitelmänsä. Hänestä se tuntui
turhalta työltä, mutta teki sen silti.

Rouva oli paljon hermostuneempi kuin Penttilä itse. Hän kun oli
lueskellut yliopistossa, tiesi, miten ankaria arvosteluja siellä voi
saada, mutta Penttilä luuli, että ammattitiedemiehet ovat samanlaisia
ihmisiä kuin muutkin ja antavat pikkuseikassa hiukan erehtyäkin, kunhan
loppu on oikea. Vaikka eihän erehtymisen vaaraa ollut, sillä käytännössä
onnistuakseen täytyi teorian olla tarkasti oikea.

Esitelmäpäivä tuli. Penttilä oli puhelintehtaassa aamusta aikaisesta.
Esitelmän piti alkaman kello 11 aamulla yliopiston eräässä
luonnontieteellisessä salissa. Parempi olisi ollut jossakin
laboratoriossa, mutta ne olivat pieniä — arveltiin tulevan runsaasti
kuulijoita.

Arvelussa ei petyttykään. Aivan, luennoitsijan edessä, matalimmalla
penkillä istui kymmenkunta vanhempaa herrasmiestä, toiset kuivia
käppyröitä, toiset täysiä maailmanmiehiä, sekä pukineistaan että
ulkonäöstään. Ylioppilaita y.m. uteliaita oli salin korkeat takapenkit
aivan täynnä. Sanomalehtimiehille oli varattu pöytä puhujasta
vasemmalle. Rouva Penttilä meni saliin edellä ja pujahti yleisön
joukkoon. Hän itse oli tahtonut niin.

Penttilä oli aivan tyyni astuessaan korokkeelle. Jos hän olisi tiennyt,
keitä läsnäolijain joukossa on, niin varmasti hän olisi hiukan
hermostunut, mutta kun hän ei tuntenut ketään, niin hän heistä vähät
välitti.

»Sähkö on ainetta», aloitti hän. Pitkässä todistusten sarjassa tuli hän
samaan loppupäätelmään kuin mistä oli lähtenytkin. »Sähkövirta on
tavallisen atoomiliikkeen sekasortoon saatettu muoto», oli toinen asia,
jota Penttilä väitti. Ensimmäisen väitöksensä näytti hän toteen
käytännöllisillä kokeilla. Hänellä oli lataamo, jolla hän latasi pienen
»Suomi»-patentin eli pomman. Toinen väittämä oli teoreettinen eikä sitä
oikeastaan voinut todistaa muulla kuin teorialla.

Kuulijat hämmästyttivät Penttilän. Silloin kun näytettiin
kouraantuntuvia kokeita, niin peräpenkit olivat innostuneita ja
seurasivat. Sitävastoin ensimmäisellä penkkirivillä istujat miltei
torkkuivat. Mutta kun tultiin teorioihin, niin ensimmäinen penkki heräsi
takimmaisten alussa kuunnellessa, sitten haukotellessa — ja lopulta
siellä alettiin kuiskailla jokapäiväisiä asioita.

Eräs vanha herra ei voinut sitä sietää. Hän kimmahti seisomaan, pyörähti
takaperin ja kivahti takana istuville: »Jollette jaksa seurata, niin
menkää ulos, mutta älkää häiritkö näin erikoista luentoa.» Hiljaisuus
tuli hetkiseksi, mutta vähitellen puheensorina alkoi taasen.

Penttilä päätti lopettaa esitelmänsä. Päästäkseen sopivasti loppuun hän
kysyi, onko jollakulla jotakin kysyttävää, hän on valmis antamaan
lisäselvityksiä. Hän astui alas korokkeelta, vilkaisi kelloonsa ja
hämmästyksekseen huomasi puhuneensa kolme tuntia.

Eturivistä nousi pitkä ja luiseva mies. Otsa muodosti valtavan osan
kasvoista. Hän puhui tottuneesti ja varmasti. »Lausun sulimmat
kiitokseni herra, herra — Penttilälle (joku kuiskasi nimen hänelle) ei
niin paljon uusista aatteista, niitä on ennenkin ajateltu, mutta
todistusten varmuudesta ja runsaudesta. Tosiaankin väitökset ovat
tulleet kumoamattomasti todistetuiksi, suureksi voitoksi tieteelle.»
Penttilä kuuli myöhemmin, että puhuja oli Berliinin yliopiston rehtori,
kuuluisa fysiikan tutkija prof. Koch.

Langattomia puhelimia voitiin vähitellen laskea kauppaan. Tosin niitä
valmistui hitaasti, vain muutama kymmen päivässä, mutta silti päätettiin
ainakin eri maitten pääkaupungit saattaa toistensa yhteyteen. Penttilä
lähetti miehiä viemään koneita Pariisiin, Roomaan, Wieniin, Tukholmaan
ja Kristianiaan. Helsinkiin hän lähetti ensimmäiset kymmenen kappaletta,
joista yksi vietiin Maaselkään, ja itse hän lähti Lontooseen. Tarkoitus
oli kuulla, miten Victoria-putousten rakennusasia edistyy sekä kuinka
jaksaa ins. Kalle Ranta.

Penttilä matkusti rouvineen, ja päästäkseen mahdollisimman lyhyellä
merimatkalla menivät he Le Doveriin.

Lontoo. Miten erilaisella mielellä Penttilä menikään tuohon
miljoonakaupunkiin nyt kuin lähes kaksi vuotta sitten! Tosin ei
Englannin ilmastokaan ollut nyt kevätkesästä niin huono kuin
syksypuolella.

Penttilälle oli lähetetty kaksikymmentä langatonta puhelinta ja hän oli
pyytänyt ins. Rantaa tulemaan myöskin Lontooseen. Suomen lähetystössä
heidän piti tavata. Lähettiläs ei ollut enää sama mies kuin silloin,
»Suomi»-patenttia myytäessä. Hän oli siirtynyt teollisuuden palvelukseen
Suomeen. Nykyinen lähettiläs, hieno mies, tohtori Rantaraita, teki
voitavansa Penttilän hyväksi. Penttilä pyysi saada lahjoittaa
langattoman puhelimen Suomen lähetystön käytettäväksi, mutta lähettiläs
ilmoitti, että on haettava lupa Englannin hallitukselta ennenkuin
sellainen voidaan panna kuntoon.

Voi sitä hallintolaitosten monimutkaisuutta! Siinä vaadittiin
kaupunkineuvoston, maistraatin, rauhantuomarin, kreivikunnan sheriffin,
sitten sota- ja sisädepartementin luvat ja lausunnot ennenkuin kuningas,
s.o. pääministeri antoi luvan. Mutta siihen kului viikkoja. Penttilä
odotti viikon, käyttäen aikaansa Victoria-putousten hyväksi.

Sir Bell vakuutti, että lupa kosken rakentamiseen saadaan, kunhan
virastot vain ennättävät asiaan syventyä. Penttilä pyrki ja pääsi
siirtomaaministerin puheille. Tämä tuntui olevan asian puolella, mutta
piti pahana asiana sitä, että Penttilä on saksalainen. Penttilä todensi
syntyperänsä, mutta ministeri sanoi, että tehtaat ovat Saksassa.
Penttilä taasen todisti, että ainoastaan Suomessa ja Amerikassa tehdään
»Suomi»-patentin mukaisia akkumulaattoreja, Asiaan luvattiin palata
myöhemmin.

Penttilä . ei malttanut odottaa langattoman puhelimen lupaa, vaan matkusti
takaisin Berliiniin ja jätti ins Rannan Lontooseen hoitamaan asiaa.

Berliiniin päästyään sai Penttilä . oppineita vieraita. Prof Koch saapui
erään toisen professorin kanssa ilmoittamaan, että Berliinin yliopisto
oli kutsunut Penttilän kunniatohtoriksi, sekä vähän sen jälkeen
ilmoitettiin hallituksen antaneen hänelle professorin arvonimen.
Ilmeisesti nämä kunnianosoitukset tulivat toisistaan riippumatta.

Mausfeldtin tehdas kehittyi saksalaisella täsmällisyydellä. Oli
virkistävää nähdä, miten työnteko oli noussut suursodan jälkeisestä
alennustilastaan. Työmiehet työskentelivät myöskin työn itsensä tähden
eivätkä ainoastaan ajan tappamiseksi. Muurarit löivät tiiliä seinään
niin nopeasti, että mieltä hiveli. Tosin heillä oli urakkapalkka, mutta
silti ei sodan jälkeen ollut heiluttu sillä voimalla.

Oli laskettu heinäkuun loppuun saatavan tehdas osittain käyntiin. Suuria
vaikeuksia oli, mutta suunnitelmasta pidettiin kiinni. Konepajat, joilta
työkoneet olivat tilatut, tekivät työtä vuorokaudet ympäri. Kolmessa
vuorossa valmistettiin samaa konetta. Työn jako tuotti vaikeuksia, sillä
kukin mies olisi mieluummin tehnyt omia kappaleitaan eikä jatkanut
toisen töitä.

Lontoosta tuli hyviä uutisia. Kuningas oli antanut luvan tuoda maahan ja
käyttää langattomia puhelimia, »Suomalaisen keksijän Aapeli Penttilän
mallia», niinkuin lupapaperissa seisoi.

Penttilä tarkasti yksityiskohtia myöten tehtaan rakennukset, jo paikalla
olevat koneet, tekeilläolevien piirustukset — toisin sanoen koko
suunnitelman. Tämä tarkastus oli ankara ja yksityiskohtainen. Hän aikoi
matkustaa, ensinnä mennä lyhyelle käynnille Amerikkaan ja sieltä suoraan
Suomeen. Rouva jäi Berliiniin, hän ei tahtonut asettua merikivulle
alttiiksi.

Penttilä pyysi ins. Rantaa seuraansa. Hänellä oli omia suunnitelmia
tämän kykenevän ja tarmokkaan miehen suhteen.

New Yorkissa oli Stillwell & Co Ltd:n ensimmäinen yhtiökokous. Tilivuosi
käsitti 15 kuukautta. Penttilä ei mennyt kokoukseen valvomaan
osake-etujaan, vaan saadakseen tietää, mitä Etelä-Amerikassa oikein
tehdään ja paljonko siellä tulevat laitokset maksamaan. Tämä kaikki oli
valmistelua Victoria-putouksia varten.

Yhtiökokous pidettiin konttorirakennuksessa, entisessä Penttilän
huoneessa. Osanottajia oli viisi, mr Stillwell itse, mr Hoover, mr Foss,
eräs Penttilälle ennen tuntematon mr Maurepas sekä Penttilä.

Mr Stillwell teki selvää yhtiön asemasta ja esitti tilinpäätöksen. Sen
mukaan oli yhtiön asema kerrassaan loistava. Voitto-osuutta ehdotettiin
jaettavaksi 5 % ja loppu voitto siirrettäväksi poistoksi yhtiön
Etelä-Amerikassa olevasta koskirakennuksesta.

Penttilä kysäisi, mikä se sellainen koskirakennus on, joka niin paljon
rahaa vie.

Mr Maurepas pyysi puheenvuoron. Hän tuntui olevan koskirakennuksen
sielu.

»Rakennamme voima-asemaa», aloitti hän, »Coober-boy-koskeen
Amazon-virrassa. Koski on maailman vesirikkain ja sijaitsee
luoksepääsemättömässä aarniometsässä. Olemme rakentaneet rautatien
kosken partaalle ja peranneet kosken. Työn voidaan laskea tulevan
valmiiksi kahden vuoden kuluttua. Nyt on työ sujunut, kun onnistuttiin
löytämään tehoisa vastamyrkky eräälle vaarallisen maksataudin
synnyttävälle nivelkärsäisen puremalle. Työ tulee maksamaan noin 600 milj. dollaria
. Toivoisin herrojen lähtevän katsomaan. Se on nykyään
huvimatka.»

Mr Foss, joka oli työn pannut alulle, vaikka hänen maksataudin uhrina
täytyi siitä sittemmin luopua, suositteli innokkaasti matkaa. Kaikki
toiset suostuivat, mutta Penttilä ei. Hän ei mitenkään voinut olla
Europasta niin kauan aikaa pois. — »Sijaisen kyllä voin lähettää, sillä
matkatoverini, ins. Ranta, seikkailuhaluinen suomalainen, lähtee
mielellään.» Vaikkakin vastahakoisesti niin kuitenkin hyväksyttiin
Penttilän sijainen, ja itse hän sai lähteä rakkaaseen Europpaansa.

Penttilä neuvoi nuorta Rantaa ottamaan selville sen mitä voi, itseään
paljastamatta, sillä hän tulee niitä kokemuksia tulevaisuudessa
tarvitsemaan.

Itse hän palasi Europpaan. Langatonta puhelinta hän käytti laivallakin.
Hänellä oli ollut mukanaan sata konetta tuliaisiksi Amerikkaan. Niistä
jätettiin Stillwell-konttoriin yksi, Coober-boy-putouksille vietiin
yksi, Stillwellin huvipurteen j.n.e. Sitäpaitsi pyysi Penttilä asettaa
sen niihin suuriin valtamerihöyryihin, joissa hän kulki. Kapteeni ensin
hiukan epäili, mutta myöntyi kuultuaan, että Englannissa oli lupa saatu.

Puhelin pantiin kuntoon Liverpoolin satamassa. Sieltä Penttilä puhui
vaimolleen Berliiniin, ja niinkuin epäili, viimeksi moneen viikkoon.
Toisin kuitenkin kävi. Noin kahden päivän-matkan päässä Englannista eli
likipitäen keskellä Atlanttia koetti hän Suomen Lontoon-lähetystöön.
Sieltä vastattiin. Hän soitti Berliiniin vaimolleen — sieltä
vastattiin. Helsingin tähtitieteellinen asema vastasi. Maaselästä ei
vastattu. Siellä ei ollut konttoriaika. Nyt vasta Penttilä alkoi tajuta,
minkä laatuinen keksintö oli langaton puhelin. Etäisyydet eivät
merkinneet sille mitään.

Paluumatkalla puhui hän sekä Europan- että Amerikan-puoleisen rannan
kanssa. Suomen lähetystöt Lontoossa ja Washingtonissa tulivat
puhelinyhteyteen — Penttilä oli lahjoittanut koneen molemmille.

Saksaan palattuaan hän tarkasti vielä kerran Mausfeldtin tehtaat sekä
moottoritehtaat y.m. Niitten työtapa oli moitteetonta, samaten tuotteet.
Taloudellinen asema oli loistava.

Ruotsin kautta palasi herrasväki Penttilä kotiin.