(Taas sunnuntai)

Korkeen Lyylin ympärillä on taas sunnuntai. Kesä on kuin jokin kuviteltu
meri, jonka yli elämä joka vuosi menee aina uuden kevään rannasta edessä
olevaan syksyn rantaan. Tänä sunnuntaina on jo ehditty täydelle
ulapalle.

Tämä kesä on siitä merkillinen, että kokematonta Korkeen Lyyliä jo tähän sunnuntaihin
mennessä on suudeltu lukemattomia kertoja. Viimeksi se
tapahtui eilen illalla, menneenä yönä; Elias oli taas harjulla käymässä.
Tällainen elämä ei tietysti ollut jättämättä jälkiä Lyylin olemukseen.
Hänen katseeseensa ja liikkeisiinsä ilmestyi jokin varmuuden ja
vapautuneisuuden vivahdus, jonka läheiset kotolaiset huomasivat monessa
käänteessä. Jos Korkeeseen tuli joku emäntä käymään, oli Lyylin käytös
melkein liian itsetietoista, hän kutoi kangastaan eikä näyttänyt
ollenkaan ottavan huomioon, mitä vieras siitä lausui. Ja arvokkaan
vieraan vielä viipyessä hän saattoi uneliaan näköisenä panna syöstävät
syrjään ja lähteä ulos joillekin retkille, jotain toimittelemaan
kudontansa lomassa. Kotoelämässä hän joskus puuttui toisten puheeseen,
sanoi toisten väliin jotakin sen näköisenä, kuin ei olisi sanonut
kaikkea mitä tiesi. Omissa oloissaan hän tavallisesti hyräili, ja vaikka
pikkutytöt tai Väinökin oli jossain hyräilyn kuulumilla, saattoi hän
unohtua hyräilemään sillä lailla, kuin olisi ollut yksin. Näin kaikki
kotolaiset ikäänkuin salaa toisiltaan saivat aavistuksen asioista.
Kerran syötäessä puhuttiin jotain avioliittoonmenosta yleensä, ja pääsi
puhelu tällöin vahingossa koskettamaan Eliastakin. Kaikkiin tuli
hillitty, hieno kiihkeys, jonkinlainen kodinkeskinen syyttä ärtyilevä
maantunnustelu, jonka tarkka aisti kyllä saattoi erottaa puhuvista
äänistä. Lyylin sopi paraiksi juuri nousta pöydästä, ja siinä hän
poispäin hymyillen sanoi, ikäänkuin ärsytystä lisätäkseen: — Elias on
kaunis poika. — Lyyli oli jo päässyt pitkälle siitä ensimmäisestä sunnuntaista
. Hän oli kaikkien kuullen lausunut jonkin arvostelun
Eliaksesta, pojasta. Monien kiihkeiden hetkien jäljet tuntuivat.

Sunnuntait olivat sellaisia ajankohtia, joina Lyyli aina parhaiten tuli
katsoneeksi taakseen. Ja nykyisin näytti edellinen sunnuntai aina
jääneen sangen kauaksi, niin että kun täältä viikon takaa oli
katselevinaan viimesunnuntaista itseään, teki melkein mieli säälivästi
hymähtää sen lapsellisuudelle. Niin näyttivät toisena sunnuntaina
lapsellisilta ensimmäisen sunnuntain onnenhurma ja eloisat
avioliittokuvittelut. — Ei avioliittoon niin mennä, siinä asutaan
omissa huoneissa, tulee lapsia — minulla on kangas kuteilla, mutta
mistä saa kaiken muun. Ei voi kuvitella Eliasta hankkimassa kaikkea,
mitä avioliitossa tarvitaan. Sellainen kuvitelma on vastenmielinen.
Minun on kaikki hankittava Eliaksen tietämättä, että hän erään kerran
tullessaan löytää minut uusista huoneista ja jää sinne... Mutta häät,
vihkiminen... Kaikkea tätä ei Lyyli enää jaksanut kuvitelmissaan
järjestää, vaan kiintyi odottamaan seuraavaa harjukohtausta, hienosti
uskoen, että siitä tulee vapauttava ratkaisu noille kuvitelmien
kysymyksille. He kohtasivat taas toisensa, istuutuivat nurmelle,
oikenivat siitä pitkälleen, syleilivät ja suutelivat ja puhuivatkin
jotakin mitätöntä. Puhelu vaivasi, vaitiolo oli sittenkin parempi. He
erosivat, syleiltyään vielä seisaallaankin. Semmoinen oli se kohtaus, ja
sitten tuli taas sunnuntai-aamu. Oltiin kesän ulapoilla, rantoja ei
näkynyt... Aamuhetkellä seisahtaa tummasilmäinen tyttö kuistin ovelle ja
katsoo yli kylän, ohi niemen kärjen. Jo näin aikaisin näkyy päivänsavua
näköpiirin rannoilla, poutainen päivä on jo näin varhaisesta alustaan
asti suurisuuntainen. On sunnuntai, pian alkavat kirkoissa urut
hyräillä. Tämä sunnuntai tuntuu ikäänkuin leveämmältä, ja siinä on
ikäänkuin alkavaa vauhtia, joka tahtoo viedä jonnekin. Se johtuu tytöstä
itsestään. Hänen omassa sisäisessä näköpiirissäänkin on heti herättyä
jonkinlaista kuumaa päivänsavua, sitä on ollut siellä koko unen ajan, se
on viimeaikaisten elämysten nostattama, se lisääntyy yhä... Kun
päivänsavua tulee oikein paljon taivaan rannoille, tuntuu siltä, että
jossain on tuli päässyt valloilleen. Tuli on nyt vaarallisempi sana kuin
koskaan. Kuvittelee sen syttyneen tuolla päin, laajentuvan ja lähestyvän
tännepäin. Tästä on siis paettava tuonnepäin. Mutta sielläkin on
syttynyt tuli — mitä se merkitsee? Ilma on kuumaa ja savu lisääntyy,
mutta läheiset puut, mäet ja ruohonkorret seisovat paikoillaan. Ihminen
on teljetty, hän ei pääse pois maanpinnalta... Tällainen kuvitelma
tuottaa miellyttävää kauhua... Päivänsavu lisääntyy, mutta ihmiset,
eläimet, maa ja kasvit ovat levollisia, vaikka taivas aurinkoineen onkin
niitä kaikkia väkevämpi. Tänään ei vielä tule ukkosta. Mutta Lyyli on
kumminkin joutunut joittenkin kuumien voimien vietäväksi, hän ei ole
enää lähimainkaan sama kuin sinä vilpoisena onnen hetkenä, joka hänellä
oli saunan pesän edessä huhtikuun iltana, jolloin kuviteltu alus, kesä,
alkoi aavistella matkaansa kevään rannasta syksyn rantaan. Viime sunnuntaina
hän ajatteli, että viikolla sattuvat uudet kohtaamiset
tuottaisivat vastauksen hänen kuvitelmissaan heränneihin kysymyksiin,
kuinka kaikki oli järjestyvä hänen ja Eliaksen kesken. Viikolla hänellä
oli ollut kaksikin kohtausta, toinen eilen illalla myöhäiseen, mutta ne
olivat vain poistaneet kysymykset antamatta mitään vastausta. Ja nyt oli
taas sunnuntai ja taivaan rannoilla päivänsavua.

Lyyli-tyttöä lähestyy nyt jokin seikka, joka ei enää voi palata. Se on
se seikka, joka sittemmin tuli, juhannusyönä ilta aamupuolella tanssista
palattua. Lyyli odottaa sitä tietämättään, sillä tosiaan hän ei osaisi
sanoa sen seikan nimeäkään. Eileniltaisten hyväilyjen muisto ei sykähytä
hänen mieltään. Tuo muisto ja hänen tämänpäiväinen mielialansa ovat
ikäänkuin samassa lämpötilassa, yhteen sattuessaan ne eivät vaikuta
toisiinsa mitään. Ja kun hän kuvittelee taas uutta kohtausta, vaikkapa
huomisillaksi, niin on sen kuvitelman laita samoin kuin viimeöisen
muiston: ei sekään sykähytä. Hän ymmärtää, että sellaisia kohtauksia
tulee tulemistaan, että hänen on niihin mentävä, on mentävä aina vaan...
Semmoisen kohtauksen aikana hän ei ole valveilla eikä nukuksissa. Hän
hengittää, mutta hän ei huomaa sitä tekevänsä, hengittäminen on yhtä
ulkonainen seikka kuin keto, jonka hän ikäänkuin kaukaa tuntee olevan
päänsä alla. Hyväilyjen kiihtyminen ei samassa määrin kiihdytä häntä, se
vain hetkellisesti syventää tätä hänen tilaansa, painaa häntä lähemmäksi
tiedottomuutta, kauemmaksi tämän kedon ja tämän illan tietoisuudesta.
Siinä kedolla hän on, kauniskasvuinen ihmistyttö, ja hänen näkyväinen
olemuksensa sisältää samoja aineita, joita on kaikkialla hänen
ympärillään, mutta hänessä tapahtuu tuommoisia näkymättömiä liikkeitä.
On herkkä keskikesän. Mutta kuka tietää, mitä näkymätöntä tapahtuu
niissä samoissa aineissa kaikkialla hänen ympärillään... Siinä kedolla
hän on, kunnes veri nousee päähän. Semmoisia ovat nuo kohtaukset ja
semmoisina ne uudistuvat.

Sunnuntaina ei voi istua kangastuoliin, vaikka tekisi mieli. Vaikka
olisi aivan ypöyksin kotona, ei sittenkään voisi ruveta kutomaan.
Huomisilta on äärettömän kaukana, ajattelemalla ei voi käsittää sen ajan
pituutta, jonka takana huomisilta on. Tuntuu sitäpaitsi mahdottomalta,
että sellainen kuviteltu huomisilta tulisikaan; niinkuin se
loukkaantuisi siitä, että sitä on ennakolta kuviteltu. Ja ulkona on
sunnuntaitunnelma leveänä ja kestävänä. Siellä on kukkia ja ruismaita,
niitä yhä vain on.

No! Mitä tuo on? Malkamäen muori! Tulee! Korkeeseen! Eliaskin! Mikä on
riemun olemus? Se on äkillisen vapautumisen tunne.

Nyt kotolaiset pääsivät siitä lopullisesti selville, nyt he näkivät
kaikki. He näkivät Lyylin sanattoman riemun hänen katseistaan ja
liikkeistään. Sitten alkoi hyväntahtoisesti ja levollisesti järjestyä se
hetki, jona Elias ja Lyyli pääsivät kahden kesken. Elias sanoi heidän
pihassa ollessaan semmoisella äänellä kuin olisi olettanut jonkun
sivultapäin olevan sitä kuulemassa: — Näytäs, tyttö, mulle aittasi! —
Aitassa he ehtivät yhden ainoan suudelman, kun ulkoa rupesi kuulumaan
äitien puhelua. Elias käveli hitaasti ovelle, rupesi työntelemään lukon
salpaa ulos ja sisään ja virkkoi: — Kyllä sen salvan takana tyttö
säilyy. — Eliina sanoi pihasta: — Se on säilyminen! ja hymyili
mielevästi.

Sunnuntaitunnelma oli Korkeen kohdalla hiukan herpaantunut, ikäänkuin
väsynyt omaan lataukseensa. Malkamäkeläisten lähdettyä sen huomasi
hyvin. Lyyli-tytön mielessä oli siinäkin ollut pingoittunut lataus,
sitten oli äkkiä, odottamatta saapunut kirvoittava voima, vapautuksen
tunne oli jo kuohahtanut. Mutta voima oli ollut heikonpuoleinen eikä
kyennytkään purkamaan latausta; siitä vain ikäänkuin valui osa pois, ja
toinen osa latauksesta jäi velttona vielä olemaan, pitkin raukenevaa
pyhä-iltapäivää. Kun Elias aitassa pelästyi pihalta kuuluneita ääniä ja
yhtäkaikkisena siirtyi ovelle salvan käyntiä koettelemaan, tunsi Lyyli
jonkinlaista väsymystä, latauksesta valui juuri silloin osa hukkaan
purkautumatta oikein. Pingoitus höltyi, mutta olo ei virkistynyt. Hän
näki siinä aitan ovessa Eliaksen kuvion ulkoilmaa vastaan ja tunsi
sentapaista tunnetta, että Elias vie häntä jotakin kohden, johon hänellä
ei ole mitään mielenkiintoa, mutta Eliaksella on. Ja kun Elias siitä
ovelta sanoi ne sanansa äidille sinne pihaan, tuntui Lyylistä siltä,
kuin olisi hänen perin uupuneena täytynyt kävellä Eliaksen perässä
pitkäveteistä turhaa matkaa sinne jonnekin, jonne Eliaksen mielestä oli
ihan välttämättä mentävä, vaikka Elias näki, että hän, Lyyli, väsyi...
Elias olikin siitä aitan ovelta astunut ulos pihalle taakseen
katsomatta, Lyyli oli sitten perästä päin tullut aitasta. Ja sitten
vieraat jo pian lähtivätkin. Lyylin mielessä oli penseä seisahdus.

Mutta Korkeeseen tuli vielä muitakin vieraita, poikkesi äitinsä kanssa
se tyttö, jonka kanssa Lyyli sittemmin meni juhannusyönä tanssiin. Tyttö
sanoi kahdenkesken: — Täällä kävi Malkamäen Eliaskin. — Niin kävi,
äitinsä kanssa, vastasi Lyyli. Tyttö pusersi Lyylin rannetta ja
kuiskasi: — Se on sitten ihana poika. Lyyli hymähti. — Se ottaa sinua
kiinni, kuiskasi tyttö edelleen äänellä, jonka voisi sanoa muistuttaneen
yöllistä kukkain tuoksua. Vastaväitteen mukana läikähti Lyyliltä
samanlainen kallis naurun pisara, kuin silloin kaidematkalla Malkamäen
muorin tuvassa. Sittenkin oli jotain uutta avartumassa, tytön sanat
olivat vaikuttaneet kuin iloinen siunaus. Tuo tyttö oli pitänyt Eliasta
unelmissaan, sen näki ja kuuli ja tunsi. Mutta Elias, koko siihen sanaan
sisältyvä maailma, liikkui häntä, Lyyliä kohden, liikkui ja lähestyi ja
oli pian tuleva aivan lähelle. Tämänpäiväinen kohtaus näyttäytyi uudessa
valossa nyt illalla, kun Lyyli äitinsä edellä kulkien palasi
saattelemasta näitä viimeisiä vieraita. Oli helppo odottaa huomisiltaa.
Tänä päivänä oli syreeni puhjennut kukkaan. Korpirastaan laulunkin taas
huomasi. Tosiaan, lähestyy juhannus... Tuolla, siellä on Malkamäki,
Elias on siellä ja oli äsken juuri täällä. Aurinko ei häikäise enää.
Tämmöisiä ovat nämä illat...

Tuli maanantai-ilta, Lyyli ja Elias olivat keskellä uutta kohtausta.
Lyyli havaitsi Eliaksen hyväilyssä uusia sivuvivahduksia, jotka
vaikuttivat häneen voimakkaasti, mutta hän ei tajunnassaan voinut
vaistota, tuntuivatko ne hyvältä vai pahalta. Mutta yö oli hyvin lähellä
jotakin määrättyä seuraavaa yötä.

                                                  ⸻

Elias, joka siis tänä maanantai-iltana ennen juhannusta, vuoden lyhintä
yötä vastaan, palaa harjulta, on kookas kaksikymmenvuotias nuorukainen,
hyvännäköinen ja lempeäsilmäinen.

Tämä hänen suhteensa Lyyliin, sehän oli saanut varsinaisen alkunsa jo
aikaisemmin, mutta alkoi vasta tänä vuonna kevään ja kesän vaihteessa
versoa, ja sen kaunein kohta oli se, kun hän silloin ensimmäisenä iltana
harjulta näki Lyylin aitan oven olevan raollaan, kun hän tunsi
horjumattoman varmuuden siitä, että Lyyli oli tuleva sinne ylös hänen
luokseen jo tänä ensimmäisenä iltana. Siinä oli korkokohta, jonka olemus
ei antaudu erittelyille. Kaikki, mitä siitä ruveten on tapahtunut, on
oikeastaan vallan toista, se kuvaa vain ihmisolennon satunnaisemman osan
omituisia vaiheita. Tuollainen korkokohta oli Lyylilläkin juuri samaan
aikaan kuin Eliaksella, kun hän silloin ensimmäisenä iltana aitassa
oleskellessaan tunsi, ”kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko
olemustaan”, ja lähti harjulle. Molemmilta tämä korkokohta sitten
luontevasti aleni ensimmäisiin suudelmiin ja jatkui sitä tasoa pitkin...
Ja toisaalla, Malkamäessä päin, tapahtui myös jotakin. Jos nyt
sattumalta kerran tapahtuisi, että jossain tiheässä metsässä olevalle
pienelle aukeamalle saapuisivat aivan yhtaikaa, eri tahoilta ja
toisistaan mitään tietämättä Lyyli, Elias ja Olga; saapuisivat ja
katsoisivat toisiaan, niin mitä silloin tapahtuisi? Ei tapahtuisi
mitään, kolme sielua vain katsoisi toisiinsa tuntematta toisiaan... Niin
tapaussarjat etenevät, eikä se ole ihmisten syy; he voisivat korkeintaan
hiukan määrätä tapausten ulkonaista muotoa, jolla ei ole mitään
oleellista merkitystä.

Tänä vuoden lyhimpänä yönä kotiin päin palaavan Eliaksen ajatukset
olivat rauhallisia ja häikäilemättömiä. Hän ajatteli läheneviä
juhannustansseja ja mitä niihin on sisältyvä. Lemmestyneet mielikuvat
kiitivät aina sinne asti, että hän nai Lyylin. Lyylistä tulee vaimo.
Niin, semmoiselta, semmoiselta juuri sitten tuntuu, kun Lyyli on vaimo.
Hän on jo aivan selvästi nyt minun vaimoni. En voi olla hänen luonaan
nyt ennenkuin tanssiyönä. Silloin on meidän häämme.

Hän melkein kuuli ajatuksestaan tuontapaista puhelua ja katsahti samassa
läheisintä ympäristöään ikäänkuin huomatakseen, oliko siinä asuva
kesäyön henki kuullut noita sanoja. Mutta tuo henki näytti siltä, kuin
se olisi tahtonut kuulla enemmän...

Naimisiinmeno-aie unohtui, ja hän ajatteli jo sitä, kuinka hänen
tällaisten ihanien kokemusten jälkeen olisi viihdyttävää jälleen astua
ystäviensä seuraan. Tästä yhteydestä palasi mielikuvitus entistä
hurjempana tulevaan tanssiyöhön ja sitä seuraaviin muihin öihin. Näin
hänen mielialansa oli erinomaisen otollinen sille, mikä häntä odotti
Malkamäen vaiheille päästyään.