Kohtaus vesillä

Lakit. kand. Johannes Peltomäen muistelma

Ollessani täällä morsiameni kotona juhannusta viettämässä, sattui
minulle juuri tänä juhannuspäivänä yllättävä tapaus. Kohtasin nim.
entisen toverini Werneri Hakalan, jonka minä ja muut hänen ystävänsä jo
aikoja sitten luulimme iäksi hävinneen näköpiiristämme. Jotta tämän
odottamattoman kohtauksen voimakas sävy oikein kävisi ilmi, kerron sen
kaikkinensa alusta alkain.

Päivä oli lämmin ja tyven. Puolipäiväkahvin jälkeen minä lähdin nuorten
naisten kanssa rantaan hauskuttelemaan. Heitä oli kolme kappaletta:
morsiameni, hänen nuorempi sisarensa ja heidän kesävieraansa. Tuleva
sievä kälyni loikoi häikäilemättä nurmikolla selällään kädet ristissä
silmien päällä ja teki siitä lyhyen ehdotuksen: mennään uimaan. Aate
otettiin vastaan suosiollisesti ja minun käskettiin hävitä tieheni. Minä
hidastelin leikilläni, kunnes he uhkasivat riisuutua minun nähteni. Otin
silloin veneen ja soutelin ulos selälle.

Minä en pidä minkäänlaisista mielialoista enkä sen semmoisista. En voi
katsella pitkälti peiliin, ja minua ärsyttää vielä enemmän, milloin
sisäinen peilikuvani joskus tulee tunkeilevaiseksi. Se vaikuttaa samoin
kuin ahdas kaulus tanssiaisissa, pyrin kaikin tavoin ravistamaan sen
pois. Itseni suhteen onnistun siinä helpommin, mutta kun joudun
todistajaksi johonkin tilaisuuteen, jossa ”elämän suuri tragiikka” tai
joku muu sellainen kummitus häiritsee elämän järjestettyä
täsmällisyyttä, kun tapahtuu jotain tavatonta, jota minun sitten pitäisi
”ymmärtää”, silloin olen piinassa. On hiukan noloa sitä kirjoittaa,
mutta totta on, että kärsin talonpoikaisesta syntyperästänikin. Siinä on
ikäänkuin jonkinlainen tahdittomuus, jota en voi auttaa. Se jotenkin on
epäsoinnussa minun muun kuvioni kanssa. Vaikka voin sanoa, että tunnen
käytöstavat, osaan pukeutua enkä ole enää köyhä enkä rumakaan, niin
seuraa minua kumminkin jokin nimittämätön vaiva. Sana nousukas,
milloin sen kuulen, vaikkapa pahaa tarkoittamattakin sanottavan,
haavoittaa minua aina, enkä kiellä, että olen kadehtinut muutamia
tovereitani — m.m. tuota Hakalaa — siitä, että he ihan
silminnähtävästi herkutellen voivat antautua jonkun sivistynyttä
syntyperää olevan kanssa oikein vaihtamaan ajatuksia nousukkaisuudesta,
vaikka ovat niinkin syvästä rivistä kotoisin, kuin juuri Hakala. Ja
minun on myönnettävä, että siitä puhuminen heidän suussaan vaikuttaa
heihin itseensä nähden edullisesti, ikäänkuin kohottaa heidät tuon
käsitteen yläpuolelle. Minä kadehdin heitä, mutta en voi itse heidän
tavallaan ravistaa tuota epämukavuutta yltäni.

Niin, minä siis soutelin selälle ja pakostakin tulin tänä ihanana
päivänä todenneeksi oman tilani. Lämmin, onnellinen näköala vaati minua
myöntämään, että itsekin olen onnellinen. Karehtiva vedenpinta levisi
ihan siitä edestäni uimahuoneen rappusiin asti, joita myöten hitaasti
laskeutui alas ensin kaksi yhdessä ja sitten kolmas yksinään. Tunsin
heidät kyllä hahmoviivoistaan tänne asti. — Vuoden päästä on tuo kolmas
ilomielin tuleva omakseni, mutta tämä onni nostattaa mieleeni salaista
levottomuutta. On kuin joku vilpittömimmästä sydämestään lahjoittaisi
minulle hienon soittimen, luullen tuottavansa sillä minulle suurinta
iloa. Mutta minä en ole tottunut sitä käsittelemään ja tunnen raskaasti,
että opetteleminen nyt jo on myöhäistä. Lahjoittamisesta voi tulla
fiasko.

Huomattuani mitä ajattelin, hytkähdin ja käännyin katsomaan taakseni
keksiäkseni jotakin hetkellistä havaittavaa. Siellä näkyi tukkilautta
leveänä ja laakeana, yhdessä laidassa ponttoo mataline telineineen. Se
näytti hyvin somalta hienossa juhannusvalossa, karehtivan veden päällä.
Soudin sitä kohden aikoen sivuuttaa sen niin läheltä, että näkisin
ponttoon yksityiskohdat ja tukkimiehen, joka istui varppi vyyhdellä
vorokkiin nojaten. Jo näin kaikki. Tukkimies oli Werneri Hakala.

Tuntiessani hänet hipaisi mieltäni kaksi tunnetta, jotka tämä kohtaus
sittemmin jatkuvastikin piti minussa vireillä, ikäänkuin sivulla päin,
itseni sitä tahtomatta. Ne olivat nolon säälin ja tyynnyttävän lohdun
tunteet.

Hakala oli tavallaan ollut keskuksena siinä varsin lämminhenkisessä
toveripiirissä, johon minäkin aikoinani kuuluin. Kaikki pitivät hänestä,
vaikkei hänessä ollut mitään ihailtavaa. Hän oli iloinen, heikko luonne,
teräväpäinen, ja alusta alkain määrätty menemään rappiolle. Mutta sitä
emme kukaan ajatelleet hänen tullessaan meitä vastaan Aleksilla, sillä
hänen huoletonta persoonaansa oli viihdyttävä tavata sekä myötä- että
vastoinkäymisissä. Täydellisesti vapaana kaikesta itsekkäisyydestä hän
iloitsi vilpittömästi meidän muiden menestyksistä, ja kun hän
ehdottomasti kieltäytyi nostamasta sormeaankaan tämän elämän
kilpailussa, niin ei hän myöskään kadehtinut ketään eikä ujoillut
jälkeenjäämistään. Me olimme kaikki taanneet häntä tai lainanneet
hänelle, mutta emme olleet silti hänelle pahoillamme. Me ikäänkuin
palkkasimme hänet yhteiseksi varjoksemme.

Eikä meidän sitten niin erittäin ollut häntä ikäväkään, kun hän hävisi.
Kun hän hävisi, niin hävisi kerrassaan ja se oli hyvin tahdikkaasti
tehty. Meidän oli hauska puhella hänestä sellaisena kuin hän oli ollut,
unohtaen, että hän vieläkin oli jossain. Hän oli meille vainaja, jonka
varjopuolia ei muisteltu.

Mutta jos edes pääpiirteet olivat totta siinä hänen kirjoittamassaan
kertomuksessa, jonka hän ponttoolla minulle luki, oli hän kuitenkin
tänäkin aikana saanut kokea yhtä ja toista. Tosin luulen, että suurin
osa siitä kertomuksesta on hänen oman mielensä purkausta ja että
valtioneuvoksetar, josta hän puhuu, on hahmoteltu erään näyttelijättären
mukaan, jota hän lapsellisesti ihaili, oltuaan aikansa onnettomana
jonkun hämärän talonpoikaiskaunottaren tähden ja senjälkeen väsytettyään
myös Ebba ———in, jota hän puhutteli ystäväkseen. Hänen kuvauksensa
helsinkiläisistä perhetanssiaisista on niinikään aivan väritetty. Näihin
puutteihin katsomatta on hänen kertomuksensa varsin mielenkiintoinen,
sillä sen läpi kuultaa hänen luonteensa koko rangattomuus, halu olla
ylimielinen luulotelluille kärsimyksilleen. Tämä läpinäkyminen juuri
aiheutti sen, että minun säälini häntä kohtaan nyt on noloa, etten enää
mielisurmin tahtoisi häntä nähdä, ja että samalla tunsin itseni tyynen
onnelliseksi niitten pikku epäilysten jälkeen, joita hiipi mieleeni
aamupäivällä. Tajusin voimakkaammin kuin koskaan inhimillisen
yhteiskunnallisuuden vietin ja iloitsin tuntiessani sen vahvuuden omassa
itsessäni. — — —

— Oletko sinä antautunut metsäalalle, kysyin minä muka aavistamatta
todellista asiantilaa.

— Ei, kyllä minä olen tosissani, vastasi hän.

— Vai niin, sinä olet sitten oikein noin niinkuin ”Olavi”.

— Mikä lienen.

Me olimme viimeksi olleet yhdessä minun kandidaattijuhlassani, josta
muistan, kuinka hän aamupuoleen loikoili matolla samppanjapullo sylissä
ja jokelsi: ”Eläköön syvien rivien mukaanottaminen.” Pari päivää
senjälkeen hän kadulla pyysi minulta lainaksi viisi markkaa ostaakseen
hansikkaat. Nyt halusin tietää, oliko hän ostanut ne tätä tointa varten.

— Ei, ne kädessä minä tanssin läksiäiseni suuresta maailmasta. Siinä
jutussa on paljon hauskaa, maltas, minä olen kirjoittanut siitä komean
historian. Saat kuulla.

Ja kysymättä katsomatta, huvittiko asia minua ollenkaan, hän teennäisen
reippaasti meni majakan puolelle, avasi vanhan tutun laukkunsa ja veti
esiin hiukan papereita.

— Kun ei tässä nyt muutakaan ole. — Vai kuinka?

Minä nyökkäsin.

— No niin. Hän rykäisi ja teki sellaisen ilmeen kuin olisimme yhdessä
saaneet käsiimme jotain hauskaa, jota salaa luimme. Koko lukemisensa
ajan hän piti samaa teennäistä äänensävyä, jossa kumminkin tuntui
lisääntynyt sydämentykytys. Näin kadotti tämä tilanne kaiken makunsa.

— No niin. Tämän lapsen nimi on

Perheessä

ja se on seuraavaisesti kuuluvainen:

Viimeisenä ylioppilaskesänäni suosi minua satumainen onni. Juuri ennen
loistokauteni loppua tahtoi sallimus saada minun kohdalleni komean
leimauksen, aivan kuin hiipuva tuli ennen sammumistaan joskus leimahtaa.
Kun lähin tulevaisuuteni jo alkoi hienosti himmennellä värejään, suotiin
minulle vielä tilaisuus pitkinä kesäpäivinä mitä täydellisimmin unohtua
nykyhetken onneen, jota aina olen pitänyt korkeimpana.

Tohtorinna, jonka luona asuin, toimitti minulle kotiopettajanpaikan
hienoon helsinkiläisperheeseen, joka vietti kesäänsä huvilassaan
Uudellamaalla. Sellaisesta olin itse jo aikoja unelmoinut. Viihdyttävä
huvila peleineen, leikkeineen, värikkäine pukuineen ja päivänvarjoineen,
kesäisine suhteineen! Kas siellä voisi unohtaa sen mikä on takana: oman
nousukkaisuutensa, ja sen mikä on edessä: ikuisen uppoamisen vaaran.
Voisi kukkia sen kertansa, joka ihmiselle on suotu.

Saamistani ennakkotiedoista päättäen oli tämä perhe täysin ihannettani
vastaava. Herra oli ensiluokan virkamies, arvoltaan valtioneuvos. Olin
usein nähnyt hänen kuvansa aikakauslehdissä hänen moninaisissa
luottamustoimissa saavuttamiensa merkkitapausten johdosta. Rouvasta sain
kuulla, että hän oli hienona pidettyä aatelissukua ja tyttönä ollut
maankuulu kaunotar, jonka monia hauskoja huimapäisyyksiä vieläkin
muisteltiin. Eipä siis ihme, että mielikuvitukseni toimi vilkkaasti
niinä päivinä, joina hankin lähtöäni.

Minä tulin ja asemalla oli minua vastassa perheen ainoa poika,
hyvännäköinen kuusitoistias nuorukainen, jolle minun piti opettaa
suomea. Me olimme molemmat yhtä nolot ja kummallekin olisi ollut
mieluisampaa että renki yksin olisi tullut vastaan. Mutta matkalla me jo
aloimme tutustua. Hän oli Lorenz nimeltään, hoikkaruumiinen,
puhdasihoinen ja ujo. Vääntäessään minulle suomea hän teki suorastaan
avuttoman vaikutuksen ja saavutti sillä heti minun myötätuntoni. Hän ei
kylläkään tuntunut olevan luotu oppimaan vieraita kieliä, mutta koska
hän vaikutti tunnolliselta ja uutteralta, en vielä langennut epätoivoon.
Minulla oli kokemusta opetuskyvystäni: olin kerran saanut ikäiseni tytön
oppimaan algebraa.

Jouduin suoraan päivällispöytään ja sain heti tutustua kaikkiin perheen
jäseniin. Valtioneuvos oli harmaatukkainen, hiukan Stolypinin näköinen
mies. Hän puhui matalalla äänellä, minulle ainoastaan välttämättömimmät
vuorosanat. Muuten huomasin kyllä, että hän lausahteli yhtä ja toista,
jota ei olisi sanonut, jollen minä, vieras, olisi ollut läsnä. Häntä
näytti ikäänkuin kevyesti vaivaavan se, että minunlaistani henkilöä
perheessä tarvittiin, ja tämän jo tällöin alkaneen suhteensa minuun hän
sitten säilytti koko kesän ajan.

Valtioneuvoksetar sitä vastoin teki minuun heti ensi hetkestä
lämmittävän vaikutuksen. Hän oli vaaleaverinen ja vuosistaan huolimatta
vielä joustava ja säteilevä. Hänellä oli hiukan tyttöaikaista veitikkaa
silmissään ja kiihoittavimmat naiskädet mitä olen nähnyt. Olisi luullut
hänen vasta täyttäneen kolmekymmentä, vaikka vanhin lapsista, neiti
Astrid jo oli kahdeksantoistavuotias. Perheen nuorimmat olivat tyttöjä,
nimiltänsä Inni ja Märtha. He näyttivät tuskin huomanneen minun tuloani,
olivat sieviä ja hiukan vallattomia.

Aterian jälkeen piti valtioneuvos minulle salissa jonkinlaisen
virkaanastujaispuheen. — Olisi tärkeätä, että Lorenz oppisi, hän on jo
kerran jäänyt luokalle, olisi koetettava suullisestikin harjoittaa ja
sitten tietysti käännöksiä. Olemme ajatelleet niitä ja niitä tunteja
suulliseen, niitä kirjoitukseen. Kuinka on, poltatteko? Vai ette, se on
hyvä.

Tämän jälkeen menimme Lorenzin kanssa yläkertaan ja minun asumiseni
perheessä alkoi. Ensimmäiset tunnit olivat kovin pitkiä. Ennen
illallista en nähnyt enkä kuullut muita perheen jäseniä kuin rouvan,
joka käväisi katsomassa kuinka olin asettunut huoneeseeni.

Ensimmäinen viikkokin oli tietysti minulle hiukan kankea. Lorenz oli
täysi lapsi, jonka kanssa en löytänyt mitään yhteistä kiinnityskohtaa.
Tunnilla hän pani parastansa ja näytti onnettomalta, jos jokin seikka
kävi yli hänen ymmärryksensä. Tunnin jälkeen hän aina katosi lyömään
pikkutyttöjen kanssa krokettia. Kerran minä yritin liittyä seuraan ja
olla leikkisä. Mutta se ei onnistunut oikein. Lorenz tuli sanattomaksi
kunnioituksesta, Inni nyrpisti nenäänsä ja Märtha sanoi: ”Sinä naurat
niin hassusti, katso näin.” Hän väänsi suunsa väärään ja hekotti
kauheasti.

Perheen esikoinen, neiti Astrid, kulki kuin työnjohtaja työmaalla, aina
arvokkaana ja lyhytsanaisena. Joskus hän joutui puhelemaan minunkin
kanssani, oli noin lievästi eri mieltä, ja sanottuaan sanansa
huolellisesti korostettuina siirtyi hyräillen huoneeseen, jossa minä
jostain syystä en näyttänyt saavan käydä. Hän muuten oli ottanut
tehtäväkseen opastaa minua ihmistavoille ja se tapahtui kautta rantain
etenkin ruokapöydässä. Ensimmältä huomautuksia tuli varsin tiheään, ja
pikkutytöt saivat hämmästyksekseen moitteita rikkomuksistaan, joita
eivät suinkaan tehneet. He panivat voimakkaan vastalauseensa, jota
sitten toistivat senkin seitsemän kertaa kiduttavan vaitiolon vallitessa
meidän muiden kesken: rouva ei ollut kuulevinaan, Astrid hymähti, Lorenz
punastui ja valtioneuvos lopulta käski lasten vaieta.

— Mutta en minä tiputtanut kastiketta asetin reunalle, jankkasi pikku
Märtha uhkaavan korkealla äänellä vielä sittenkin.

Minulta jäi jäämistään ilmoittamatta, että olin syyllinen, kunnes rouva
sanoi:

— Asti erehtyy, se oli mamma.

Toisen kerran tulin käyttäneeksi veistä irroittaakseni nahkaa ja eviä
keitetystä hauenpalasesta. Kun sain sen selväksi, laskin veitsen pois ja
otin haarukan oikeaan käteeni muistellen jotain, että ”kalaa on tapana
syödä vain haarukalla”. Neiti Astrid katseli minua pitkään käsiin, minä
tunsin, että nyt olivat asiat hullusti, vaikken silloin vielä
ymmärtänyt, missä virhe piili. Astrid kääntyi lasten puoleen ja sanoi
päällään tahtia nyökäten:

— Mutta Märtha, kuinka monesti olen sinulle sanonut, että sinä et saa
vaihtaa haarukkaa kädestä toiseen!

Märtha parka oli jälleen syytön ja nosti äläkän. Mutta samassa huomasin,
kuinka valtioneuvoksetar lehahti punaiseksi ja sanoi niin ivallisesti,
etten luullut hänen moista osaavan:

— Vous vous trompez, mademoiselle. C’était moi et c’était complétement
comme il faut.

Saman päivällisen jälkeen valtioneuvos lähti kaupunkiin ja illemmalla
tuli vieraita, muutamia lähiseudun rouvia, joiden nimiä en enää muista.
He katselivat minua häikäilemättä lornettinsa läpi ja pudottelivat
nenäliinojaan, joita minä nostelin kuin paras hovimies. Joukossa oli
yksi nuori rouva, aika veitikka, joka näytti olevan valtioneuvoksettaren
hyvä ystävä. Kerran kuulin sivulta päin, kuinka hän sanoi
neuvoksettarelle: ”Mutta hänhän tekee suorastaan sivistyneen
vaikutuksen”; johon neuvoksetar nyykäytti päätään. Enempää en kuullut,
mutta näin kuinka vieras rouva heristi sormeaan. Hän oli muuten
tavattoman hyväluontoinen, joutuipa kerran puhelemaan minunkin kanssani.

Vähän sen jälkeen kun vieraat olivat lähteneet, kuljin minä ison
verannan läpi mennäkseni ylös huoneeseeni. Rouva istui yksin verannalla.
Minä kumarsin hänelle hyvää-yötä, mutta hän sanoi veikeästi hymyillen:

— No nostakaa nyt minunkin nenäliinani, tehän näytte olevan siihen
näppärä.

Hän oli pudottavinaan nenäliinansa, mutta ei pudottanutkaan. Minä kumarsin
syvään.

— Teistä kai tuntuu täällä hiukan oudolta, jatkoi hän vakavammin. —
Istukaa. — Vai kuinka?

— Niin, minä en ole ennen ollut perheessä.

— Niin, se on hullunkurista, mutta juuri siitä syystä teiltä vaaditaan
niin hirveästi. Mutta älkää välittäkö ... ei teillä ole mitään syytä. —
Huomaatte kyllä vielä, etteivät kaikki osaa käyttäytyä, jotka luulevat,
ei ollenkaan.

Sitten hän puheli vielä pitkän aikaa iskien joskus minulle silmää,
nähtyään että minä ymmärsin. Palvelija toi vielä lasin teetä, ja minä
sain tehdä selvää elämästäni ja vaiheistani. Hän tiedusteli millainen
äiti minulla oli, kuinka olin joutunut kouluun ja kaikenlaista.
Lähtiessäni hän tarjosi kättä ja kysyi samalla, kuinka Lorenz edistyi.
Oo, kuinka kaunis ja lämmin käsi hänellä oli, ja mikä nuoruus välähteli
hänen silmäkulmistaan! Minulla oli taskussani yksi Lorenzin kirjoitus
korjattuna. Näytin sitä hänelle, mutta hän ei ottanut sitä käteensä,
vaan katseli yhdessä minun kanssani. Hän oli minua hyvin lähellä,
hänestä lähti hieno elävä tuoksu, minä tunsin sen, se oli kuin
heilimöivän maarianheinän, ja hänen sirot sieraimensa liikkuivat kun hän
hengitti. Minä puhuin tarpeettoman pitkään, mutta hän pysyi paikallaan
ja katseli paperia hymysilmin. Kun hän oli nähnyt kaikki, käärin paperin
hitaasti kokoon ja pistin taskuuni.

Ulkona hämärsi hiukan, sillä ilta oli kulunut myöhäiseen.

Tämän illan jälkeen tunsin vakiintuneeni uuteen asemaani ja viihtyväni
siinä hyvin. Huomasin, että ikkunastani oli mitä kaunein näköala
järvelle, ja saatoin unohtua sitä katselemaan puoliyöhön asti. Tästä
lähtein pidin ikkunani auki yötä-päivää, joskus kuulin askelia
hietakäytävältä puutarhasta ja tunsin ne miellyttävästä tahdista. Kerran iltapäivällä
kuulin taas askeleet ja samalla huudettavan: herra
professori! Menin ikkunaan, siellä oli neuvoksetar ottamassa sisälle
kukkia, ja pikkutytöt kieppuivat hänen liepeissään.

— Ottakaa vaasi sieltä uunin komerosta ja tulkaa saamaan vähän
kaunista!

Kun tulin alas, kysyi hän, mitä minä tein kaiket päivät siellä ylhäällä,
miksen liiku ulkona.

— Vai lueskelette. Mitä vielä, te rallattelette yhtenään. — Ja sitten
hän matki muuatta pahanpäiväistä maalaispolkkaa, jota minä todellakin
olin itsekseni vihellellyt. Hän oli aika hauskalla mielellä ja antoi
minulle mitä kauneimpia kukkia...

Muuten oli tämä päivä, joka nyt alkoi hiukan illahtaa, ollut keskikesän
ihanimpia. Kun tulin huoneeseeni, lenteli siellä äänettömänä suuri
perhonen. Minä kävelin edestakaisin ja viheltelin, perhonen ei ollut
millänsäkään, istahti hetkeksi minun kukkaviholleni ja lehahti sitten
ulos häviten puutarhan moniväriseen kirjavuuteen. Heittäysin vuoteelle
pitkäkseni ja annoin ajan kulua, lämpimän tuulettoman heinäkuun,
jolloin ylenpalttinen valon säteily vaimentaa kaiken
näkyväisen elämän hiljaiseksi, puoliuneliaaksi, mutta jolloin elämä
myriadeissa alkuahjoissaan kiihtyy korkeimpaan hehkuunsa, värit ja
tuoksut täyttävät maan ja ilman sihisevällä väreilyllään. Ja ihminen,
jonka on käynyt hyvin, tuntee sen kaiken omassa veressään.

Havahduin siihen, että alhaalta salista alkoi kuulua kiivasta soittoa.
Se oli tuota samaa äskeistä polkkaa. Vähän päästä yhtyi siihen rummun
ääni, joka kutsui kahville. Kello oli siis viisi.

Näin kuluivat päivät tämäntapaisten miellyttävien tunnelmien vallassa.
Minä viheltelin usein, opin lyömään tennistä ja ratsastamaan ja
sitäpaitsi paljon pieniä asioita, joista en ennen ollut välittävinäni.
Valtioneuvoksettaren henki tuntui yhä selvemmin kaikkialla, joka päivä
hän soi minulle jonkun ystävällisen huomion, ja minun oli ihmeen helppo
olla häntä kohtaan moitteeton. Toisten koleus ei haavoittanut minua
vähääkään, minä istuskelinkin mieluimmin yksin kamarissani ylhäällä.

Mutta kun aurinko on paistanut monta päivää, tulee ihminen vähitellen
ruskeaksi ja voimakkaaksi. Lämmin valo tunkeutuu hänen lävitsensä, ja
kun yöt sitten vähitellen hämärtyvät ja viilenevät, niin hän tuntee
valvoessaan yksin vuoteessaan, kuinka auringon kokooma voima hänessä
tiivistyy ja sykkii, ja hänen silmänsä näkevät ja aivonsa ajattelevat
paljon ihmeellistä. Hänen on lämmin ja hän oikoo pimeässä paljaita
käsivarsiaan, kunnes uni lopulta jatkaa ajatuksia. Useimmiten on aamu
niin kirkas, että iltaiset ajatukset sen valossa tuntuvat mahdottomilta,
mutta seuraava päivä on monivivahteinen aamusta iltaan asti, jolloin
ajatukset taas palaavat ja yhä voimakkaampina.

Pitkinä jälkikesän päivinä, joina tomaatit ja omenat alkavat punertua,
taivaanrannoilla sakenee päivänsavu ja ilmakerroksissa jännittyy
kuumeinen sähkö tulevia ukkosilmoja varten, liikuin minä enemmän ulkona,
kävelin laakeitten peltojen keskellä, josta taivaankannen voi nähdä
kokonaisena kaukaisia ääriään myöten. Kun kuumuus painoi perheen jäsenet
hajalleen, minkä mihinkin soppeen, kutsui neuvoksetar minua lyömään erän
tennistä. Mutta se ei sujunut siinä helteessä, ja kun hän keksi, että
luin ranskaa, vietimme senjälkeen monta hetkeä lehtimajassa lukien
Prévost’ta ja hymyillen kun hän teki suuripiirteisiä sukelluksia —
lätäköissä.

Ja päivät yhä kuluivat tuoden mukanaan vivahduksia, niin hienon-hienoja,
etteivät kestä kuvausta. Neuvoksettaren kanssa me noin miellyttävästi
totuimme toisiimme, hän lakkasi olemasta erikoisen huomaavainen, mutta
vaikutti minuun sitä lämmittävämmin, hän veti minua puoleensa yhä
voimakkaammin, herätti minussa tunteita, puhtaita kuin hänen silmiensä
avoin loiste. Iltaisin minun tuli myöhään uni sen tähden, että odotin
taas huomista.

Kerran tällaisena päivänä elokuun lopulla valtioneuvoksen perhe teki
venematkan järven taakse ja minä olin mukana. Me istuimme ensin jollakin
kalliolla, valtioneuvos poltti sikariaan, rouva valmisti itse jotain
nautittavaa, sillä palvelijaa ei ollut matkassa. Nuori väki hyppi siellä
täällä. Lorenzilla oli omat hommansa, näin luonnon helmassa hän
muistutti kaunista rotuvasikkaa. Neiti Astrid ohjasi järkevästi
pikkutyttöjen aherrusta. Minä sain pitkästä aikaa puhella jotain
valtioneuvoksen kanssa, kunnes rouva pyysi minua kanssaan noutamaan
vettä jostain lähteestä, jonka hän tiesi. Lähde oli jonkun matkan päässä
syvänteessä, sinne oli kavuttava jyrkkää tietä, ja minä sain joskus
auttaa häntä kädestä. Silloin tapahtui, että hän kerran nauraen survaisi
minua, hänen käsivartensa joutui minun kainalooni, hänen hiustensa
tuoksu ailahti kasvoilleni ja minä huomasin, että olin suudellut hänen
kättänsä ja kyynärvarttansa monta kertaa perätysten. Samassa hetkessä
välähti minussa tuhat ajatusta siitä, mitä olin tehnyt. — Nyt, nyt oli
kaikki rikki, kaikki kaikki... Mutta hän oli ihana ihminen. Hän katsoi
hiljaa nauraen kauas eteensä, veti kätensä pois ja sanoi ainoastaan:
”no-no-no-no-no-no”. Palattuamme takaisin ja koko retken ajan hän oli
erinomaisella tuulella, nauroi, keksi kaikenlaista ja puhui. Hän ei
kertaakaan katsonut minuun, mutta hänen huulistaan näin, ettei hän ollut
loukkaantunut, pikemmin näytti hän olevan jonkun hiljaisen miellyttävän
tunteen vallassa.

Kotiin tultua syötiin illallista. Minä olin hiukan nolo, kun hän
tuttavallisesti, mitään sanomatta ojensi minulle teelasin, ja pöydästä
noustua pujahdin heti ylös suoraan vuoteeseeni. Palautin vielä kerran
mieleeni sen, mitä oli tapahtunut, ja koetin arvostella tekoani eri
puolilta. Vuoron perään tuntui se minusta lievemmältä ja raskaammalta.
Silloin koputettiin:

— Oletteko vuoteessa? — Se oli hän. — No pysykää siellä sitten. —
Hän tuli sisään kainalossaan vuodehuopa, jonka levitti peitteeni päälle.
Minä kiittelin ja estelin.

— Jaa-jaa, mutta mitä teidän mammanne sanoisi, jos minä antaisin —
(matalalla äänellä) — hänen tuhman poikansa vilustua. No hyvää yötä
vaan.

Hänen kasvoillaan oli hymyilevä moite, kun hän nyökkäsi minulle hyvää
yötä ja katosi jälleen. Siellä hän jo meni rappusissa. Minä olisin
tahtonut juosta hänen jalkoihinsa, pitää päätäni hänen sylissään ja
tuntea ohimoillani hänen kätensä...

Tämä oli minun onnellisimpia hetkiäni. Ajatus hänen kätensä
kosketuksesta värisytti minua. Ulkoa tuli huoneeseen viileä henki, joka
sisälsi aavistuksen, että kaunis kesä läheni loppuaan. Ikkuna olisi nyt
saanut olla kiinni, mutta minä en tahtonut nousta lämpimän peitteen
alta, sillä minusta tuntui, niinkuin joku pääni takaa olisi pitänyt
minua syleilyssään.

                                                  ⸻

Tällä kohtaa Hakala hiukan pysähtyi ja minä vedin esiin
paperossilaatikkoni. Tarjoustani odottamatta hänkin kurkotti paperossin
ja saatuaan tulta minun tulestani kysyi: ”Vieläkös jaksat?” Tilannehan
sitoi minua kokonaan. Minua etoi jo ennakolta se jälkitunnelma, joka oli
seuraava tätä purkausta. Minä nyökkäsin hartaasti, hän taas rykäisi ja
jatkoi aivan asiallisella äänellä, ikäänkuin tahtoen sanoa, että siinä
mikä nyt seurasi, todellakin oli jotain lukemisen arvoista.

                                                  ⸻

Muutaman päivän päästä Lorenz suoritti ehtonsa ja minä lähdin
valtioneuvoksen perheestä. Kuljeskelin siellä täällä järjestelemässä
asioitani, nukuin monissa vuoteissa ja saavuin syyskuun puolivälissä
pääkaupunkiin. Olin apealla mielellä, eikä työ sujunut. Huolettoman
kesän aikana olin niin tottunut perhe-elämään, että tavallinen
ylioppilaselämä päivällishuolineen tuntui onnettomalta; minut valtasi
haluttomuus, annoin päivien tulla ja mennä. Syksy oli pitkälti kaunista,
joskus lähdin kaupungin ulkopuolelle katsomaan kellastuneita maisemia,
istuin kahvilassa, ja tulin kotiin, jossa pitkälläni laulelin, kunnes
tuli pimeä ja tähdet syttyivät. Naapurini soitti pianoa hämärän
tullessa, ja jos minä olin syönyt ja huoneeni oli lämmitetty, syntyi
minussa voimakas tunnelma.

Kului kuukausi ja toinenkin. Valtioneuvoksettaren olin nähnyt kaksi
kertaa, toisella kertaa hän iloisesti nyökkäsi ajaessaan ohi
ystävättärensä kanssa, joka myös tervehti. Valtioneuvos kyllä tuli usein
vastaani, mutta hän ei huomannut koskaan, tai ei ehkä muistanut kuka
olin. Neiti Astrid ei liioin useimmiten huomannut.

Valtioneuvoksetarta minun tosin oli iltaisin ikävä, mutta kun en häntä
pitkään aikaan tavannut, tuntui se aika, jona olin ollut häntä lähellä,
siirtyvän yhä kauemmas. Sitäpaitsi vaativat mielenkiintoani monet
sellaiset asiat, jotka olivat omiansa kaikkia kesämuistoja himmentämään.
Taloudellinen puoli —

Näin kuluivat päivät tyhjässä oleskelussa, minä oikein uhalla kartoin
ryhtymästä mihinkään. Siihen aikaan aloin vetäytyä pois
toveriseurastakin. Myin kelloni ja elin vaistojeni mukaan. Ymmärsin
hyvin, ettei tätä voinut kovin kauan jatkua, mutta kun ei minulla ollut
aavistusta, mihin suuntaan muutos tulisi tapahtumaan, niin en hätäillyt,
odotin.

Oltiin jo marraskuun lopulla, kun minä kerran alkavassa hämyssä makasin
sohvalla ja kuuntelin tuntemattoman naapurini pianonsoittoa,
lapsenlepertelyä ja silloin tällöin helähtävää naisen naurua. Käytin
tällaiset miellyttävät hetket aina hyvin tyystin unohtaakseni entisen ja
tulevan, silmät kiinni nautin pelkästä verenkierrosta suonissani. Tai
vaivuin mitä hulluimpiin kuvitteluihin: Oma vaimoni siellä soittaa. Minä
olen täällä omassa huoneessani ja kuuntelen, kun hän soittaa päivällisen
jälkeen hämärissä ulkomuistista. Näin hänen kauniit kätensä, kaulansa ja
lempeät silmänsä, joissa vielä piili veitikan vilahdus niiltä ajoilta,
jolloin häneen rakastuin. Ja hänen soittonsa oli kuin hiljaista
hämäräpuhelua, johon minun ei tarvinnut vastata mitään, pysyin
paikoillani ääneti kun hän lopetti. Hän hiipii tänne. On ihanaa näin
omata koti, perhe, lämpöiset huoneet —

Kuulin että kirje putosi eteiseen ja menin jotain tehdäkseni katsomaan.
Sattumalta se olikin minulle, pieni kotelo ja sen sisällä kortti. Niin,
kyllä kirjaimet olivat selvät, neiti Astrid pyysi minua lauantaina
heille tanssiaisiin. Kun käänsin kortin, luin ihmeen levollisena
toiselle puolelle kirjoitetut sanat: Tulkaa, ette saa jäädä pois. —

Se oli valtioneuvoksettaren käsialaa.

Seuraavat päivät varustauduin, sonnustin itseäni sekä aineellisesti että
henkisesti. (Muun muassa ostin ne hansikkaat. — No niin.) Kun lauantai
tuli, lähdin, tarkkaan, minuutilleen harkittuani sopivan ajan,
ensimmäisiin ja luultavasti viimeisiinkin perhetanssiaisiini. Lämmin ja
iloinen odotus täytti mieleni, sain taas nähdä valtioneuvoksettaren ja
puristaa hänen kättään. Ehkä saan puhella hänen kanssaan kahdenkesken.
—

Siinä oli ovi. Rohkeasti ja sulavasti sisään vaan.

Sisääntulo, joka julkisessa esiintymisessä aina on vaikeinta, onnistui
minulle hyvin. Eteisessä lausuivat valtioneuvoksetar ja neiti Astrid
minut tervetulleeksi, jonka jälkeen tuttu palvelija, jota en nyt ollut
näkevinäni, auttoi päältäni. Valtioneuvosta itseään en nähnyt, ja kun
myöhemmin yritin herättää hänen huomiotaan saadakseni tervehtiä, en
siinä onnistunut.

Samassa alkoi ensi valssi soida, ja muuan pitkä nuorukainen tuli ja vei
neiti Astridin. Sisäkkö tuli ja supatti jotain rouvalle, ja vei muassaan
hänet, niin että minä jäin yksin. Menin rohkeasti salin ovelle
katselemaan, kiskoin uusia hansikkaita käsiini ja koetin näyttää
toimintahaluiselta. Ehkä täällä tulee hauskaakin, kuka sen tietää.

Alku ei tosin ollut oikein lupaava. Seura oli ensiluokkainen ja siis
minulle jotenkin tuntematon, esitelty olin vain parille neitoselle
kesällä. Useimmat tunsin kyllä ulkomuodolta, olin heidät kadulla
kuljeskellessani usein nähnyt, mutta nyt he katselivat minua niinkuin
ravintolassa sanomalehden myyjää. Salin perällä istui muutamia
täysi-ikäisiä suurdaameja. Heitä oli hauskin katsella silloin kun he
liikkuivat. Yhdellä heistä oli kieltämättä hyvin kauniit silmät, mutta
hän oli jollain keinoin hävittänyt vatsansa aivan olemattomiin ja se
teki hänet naurettavaksi, vallankin jos kuvitteli, miltä hän näyttäisi
alasti. Ja kun hän käveli, liikkuivat jalat ainoastaan polvista.

Nuorista herroista olisi minun oikeastaan kaksi pitänyt tuntea, sillä
olin työskennellyt heidän kanssaan samassa laboratoriossa, mutta heillä
oli aina näyttänyt olevan jotain minua vastaan, ja tänä yönä he
lopullisesti minut musersivat. He puolestaan olivat kyllä minulle hyvin
mielenkiintoisia, tavallisia pääkaupungin nuorukaisia, kaulat hiukan
kenossa. Toinen, pitempi, sama joka oli hakenut neiti Astridin ensi
valssiin, oli muuten muodoltaan kaunis ja käytti ulkona naisten shaketin
muotoista päällystakkia. Hänellä oli erinomaisen hienostunut ääni ja
puheessaan omituinen ynähtelevä sävy, niinkuin sairaalla lapsella.
Toinen taas huvitti minua perinnöllisyyden kannalta. Häntä vaivasi
nimittäin tahdoton pääntutiseminen, ja koska hänellä oli hyvin vanha
nimi, ymmärsin, että hän on perinyt tuon vian esivanhemmiltaan, jotka
monessa polvessa olivat pelkästä sukutietoisuudesta päätään
heiluttaneet. Hän olikin kerran kadulla yhden aikaan yöllä puolen tuntia
riippunut kaulassani ja selittänyt sukujuurtaan, ja silloin erityisesti
huomauttanut sitä seikkaa, että hänen suonissaan virtasi kyllä
aatelistakin verta, mutta että hänen sukunsa oli aina halveksinut
aateliskirjaa.

Mutta nyt he olivat juhlallista poikaa, ja katkeroittivat minun ensi
askeleeni salonkialalla. Minä itse oikeastaan rikoin välit. Tapasin
heidät salin ovella ja sanoin heille julkeasti hymyillen päin kasvoja,
että nyt sitä oltiin tanssiaisissa. Tämä tosiasia vaikutti heihin kuin
hävytön herjaus, he hymyilivät neuvottomasti, muuttivat väriä ja
hävisivät. Kuitenkin minä voin vakuuttaa, että olin sanonut sen
ainoastaan lähennelläkseni heitä, koska olin yksin. En ollut ajatellut
sitä pistopuheeksi.

Mutta niiltä miehiltä puuttui sydämen hyvyys. He vainosivat ja
loukkasivat minua pitkin yötä.

Eritoten he ottivat asiakseen estää minua tanssimasta
velvollisuustanssiani talon neidin kanssa. Se ei onnistunut, ei voimalla
eikä viekkaudella, jonka tähden toistaiseksi peräydyin. Mutta tanssin
makuun minä pääsin kuin pääsinkin. Ennenkuin yö oli puolilla, olin
tanssinut molempien niitten neitien kanssa, jotka tunsin kesäiseltä.
Mutta heidän kanssaan en ollut samassa vireessä. He keskustelivat
huonommin kuin ravintolatytöt, ja kun yritin toista, sievempää kerran
vetää lähemmäksi, nauraa kirskahti hän niinkuin olisin kutittanut häntä
jalkopohjaan.

Minä heitin sikseen ja lähdin kävelemään sivuhuoneisiin.

Pikkutyttöjen kamarissa oli nuorta kasvavaa väkeä, sieltä kuului
miellyttävän soreaa ääntä, kerrottiin kovasti kertomuksia, jokainen
tahtoi jotain kertoa.

— No Runar kertoo!

— Oli kerran yks jassi, joka kutsuttiin kanssa tanssiaisiin. Hän ei
ollut koskaan ollut tanssiaisissa ja kun hän tuli sisään niin hän tahtoi
tanssia kaikkien tyttöjen kanssa, otti heistä kiinni ja lähti viemään
heitä, ja kun toiset ottivat kaikki tytöt, niin hän seisoi ovella näin,
kädet seläntakana näin, ja sitten hän kääääveli nääääin...

Minä astuin äkkiä sisään, niinkuin etsiäkseni jotakuta. Syntyi nolo
hiljaisuus, kunnes muuan nuori tyttö keikautti somasti pyöreätä
vartaloaan ja juoksi tiehensä vääränä pidätetystä naurusta, joka oven
takana pääsi valloilleen.

Eräs toinen tyttö kysyi hassun vakavasti:

— Runar kuinka sitten kävi?

Suloin purskahti koko seura hillittömään nauruun, johon minäkin yhdyin
hymyllä, niinkuin sellaisen sopii, joka ei ole oikein selvillä naurun
aiheesta, vaan nauraa pelkästä myötätunnosta muuta seuraa kohtaan.

Valtioneuvoksetar tapasi minut, kun istuskelin yksinäni. Hän istahti
lähelleni ja sanoi:

— No kuinkas teiltä on syksy mennyt?

— Kiitos kysymästä, on se mennyt.

— Mutta kai kesä sentään hauskempi oli, vai kuinka?

— Kyllä, kyllä oli. Hetken vaitiolo.

— Mutta ette te saa tanssiaisissa näin istuskella, enkä minäkään.
Mennään saliin.

Tarjosin käsivarteni ja hän otti sen vastaan, katsoen samalla veikeästi,
niinkuin että: tokko uskallan. Koko ruumiini värähteli ja minä
ajattelin, että nyt juuri tällä hetkellä hänen kätensä on minun
kainalossani. Tulimme salin ovelle. Muuan neiti tuli juuri siinä
vapaaksi, ja valtioneuvoksetar viittasi häntä luokseen nähtävästi aikoen
esitellä meidät. Tiesin tuosta neidistä että hänkin oli aatelia ja
kuuluisa siitä, että osasi nolata nuoria miehiä aivan säälimättä, mikä
seikka ei kuitenkaan estänyt näitä joukoittain polvistumasta hänen
eteensä, sillä joltisellakin varmuudella kerrottiin, että hän oli
sadantuhannen arvoinen sinä päivänä, jona hänen vaarinsa kuolisi, ja
vaari kävi jo yhdeksättäkymmentä.

Neiti ei voinut tietysti valtioneuvoksettaren tähden kieltäytyä, ja me
lähdimme tanssimaan. Minulla ei ollut hänelle mitään valmista sanottavaa
eikä, kumma kyllä, hänelläkään minulle, ja puolen kierrosta me mietimme
kilpaa. Hän voitti ja sanoi, päästi kuin pyssyn suusta:

— Mutta kylläpä te olette ruma! — Kieltämättä hiukan hämmästyin, mutta
kauan en viivytellyt:

— Kiitän teitä suoruudestanne, neiti, mutta minusta ette ole kylliksi
ylhäinen voidaksenne olla noin originelli. — Kun häneltä ei kuulunut
tähän mitään vastausta, vein hänet kumartaen paikoilleen ja pujahdin
itse ulos, menin porraskäytävään hetkeksi seisomaan.

Tällä hetkellä hävisi minusta kaikki juhlakuume, vaivuin
luonnontieteellisiin mietteihin kesken kaiken. Ajattelin ihmistä,
kuuluva lahkoon primates: kädet ainoastaan eturaajoissa, käynti pysty,
puhekieli, karvaisuus hyvin heikko, kulmahampaat pienet. Sytytin
paperossin ja istuin portaalle hyvinvoipana ja rauhallisena kerratakseni
yleiskatsausta tästä asiasta. Siirryin anatomiasta ekologiaan: he
pukeutuvat, kokoontuvat yhteen, yksi pannaan soittamaan ja toiset
alkavat hyppiä. Se on sentään aika somaa ja näin katsoen varsin
suuripiirteistä.

Minut herätti mietteistäni salissa alkava valssi. Minähän, saamari
soikoon, en vieläkään ollut tanssinut talon neidin kanssa, sehän
lähenteli jo sopimattomuutta. Päätin vakavasti tehdä sen mitä pikimmin
ja menin sisään.

Onni näytti olevan minulle myötäinen, sillä neiti Astrid tuli juuri
lähelläni vapaaksi. Menin hänen eteensä ja kumarsin, hän nousi, mutta
ennenkuin käsitinkään, vei se pitkä poika häntä jo puolilattiassa. No
mitäs tästä, minä palasin paikoilleni seisomaan ja tanssiaiset
jatkuivat. Seuraava tanssi oli naisten. Neiti Astrid tuli pyytämään
minua, muttei puhunut mitään koko tanssin aikana enkä minäkään.

Illallisen jälkeen tuli ensin valssi ja sitten alkoi masurkka. Siihen
meni melkein koko nuoriso. Pitkä poika johti Astridin kanssa. Minä
kuljeskelin taas ovelta ovelle, olisin mielelläni lähtenyt kotiin, mutta
minunhan täytyi pyytää neiti Astrid yhteen tanssiin, kun olin kerran
tullut päättäneeksi. Odotin, ja kun vihdoinkin näytti tilaisuus tulleen,
oli jo aamupuoli. Neiti Astrid seisoi ovella silmät puoliummessa
nauttien jälkipuolenyön tunnelmasta. Minä silmäsin oliko ympäristö
turvattu, kumarsin ja hän oli jo käsivarrellani, kun — ah — se
tutiseva poika alkaa suorastaan kiskoa häntä minulta. Hänen ystävänsä
pitkä poika seisoi lähimailla ja hymyili nenällään, niinkuin sopikin,
sillä tämähän oli jo koomillista.

— Anteeksi, sanoin, mutta minä pyysin paljoa ennen.

— Niin mutta minä olin tilannut, toimitti tutisevainen, ja neiti Astrid
sanoi suomeksi: ”Niin, meillä oli sopimus.”

— No miksi jumaliste sitten lähditte minulle, huusin minä sillä
äänellä, kuin olisin saanut hänet kiinni ärsyttävästä typeryydestä.

Neiti tahtoi välttää skandaalia, jonka minun läsnäoloni jo muutenkin
hankki saada aikaan, katsoi ymmärtäen ja ymmärrystä pyytäen ritariinsa,
sanaton sopimus syntyi ja neiti aikoi tulla minulle. Mutta minä kumarsin
ja sanoin: ”Voitte mennä hänelle, minä tahdoin ainostaan oikeuteni!” ja
siitä paikasta, hyvästiä sanomatta lähdin tanssiaisista.

Muistan, että kotiin tultuani olin aika pahalla tuulella. Kirjoittelinpa
minä siinä frakki yllä mietelmiäkin aristokratiaa vastaan, väitin sen
olevan sulaa roskaa, haalistunutta museotavaraa. Mutta aamulla ne minua
jo naurattivat, samoinkuin nuo omituiset tanssiaiset, joissa olin
edellisen yön oleskellut. Olipa valtioneuvoksetar valmistanut minulle
soman kepposen, se veitikka, toimittaessaan minut sinne. Samalla
muistin, että muuan nuori mies, heidän perhetuttavansa, oli jo maalla
puhunut minulle jotain valtioneuvoksettaren vallattomista
päähänpistoista, jotka eivät suinkaan aina seurapiiriä miellyttäneet.

                                                  ⸻

Tässä Hakala taas vaikeni ja katseli papereitansa, mutta ei puhunut
mitään. Hän kuvasteli unohtaneensa sekä minut että muun ympäristön.
Vähän päästä hän veti syvään henkeään ja jatkoi sitten:

                                                  ⸻

Piakkoin näiden tanssiaisten jälkeen tapahtui se, mikä jo jonkun aikaa
oli ollut odotettavissa: yksityisasiaini hoito kävi minulle
mahdottomaksi, minun oli jätettävä pääkaupunki ja hävittävä jonnekin.
Vaihdoin silloin enempää pohtimatta tykkänään maailmaa. Se kävi melkein
yhtä helposti kuin olin kuvitellut, ja nyt olen jo kappaleen kolmatta vuotta
ollut kadoksissa ja unohtanut koko nuoruuteni valoisan ja
varjoisan seikkailun, kuin kauniin yö-unen päivän kuluessa.

Mutta toissapäivänä, sunnuntaina, kosketti minua vielä pieni henkäys
entisestä maailmastani, niinkuin päivällä valovivahdus, pilvenhattara
tai sellainen voi panna nähdyn unen välähtämään läpi mielen.

Jotain käsittämätöntä tietä sain viikko sitten tänne tukkilautalle
sanoman, että vanha äitini oli kuollut. Valistunut ja hyväluontoinen
ponttoopäällikkö, joka lienee jotain aavistanut minun entisyydestäni,
antoi silloin minulle luvan lähteä osoittamaan äitivainajalle viimeistä
palvelusta.

Isällä ei ollut varoja, enempi kuin minullakaan, toimittaa mitään
hautajaisia, niin että me kirkosta palattuamme istuskelimme kahden
kotona. Aikani kuluksi selailin säilikönlaatikoita, joissa oli suuret
määrät kirjeitä, enimmäkseen minun kirjoittamiani koulu- ja
ylioppilasajoiltani. Joukosta löysin yhden minulle osoitetun
avaamattoman kirjeen. Se oli aikansa hakenut minua pääkaupungista,
kunnes muuan tuttu oli sen toimittanut tänne. Pieni kirjelappu naisen
käsialalla, jonka tunsin, oli tällainen:

Arvaan että Teille taas on oltu pahoja. Tulkaa torstai-iltana tänne,
vakuutan ettette tapaa mitään pahaa.

Tunsin tämän luettuani ensi kertaa entisyydenkaihoa. Oloni oli autio;
kun ei elänyt enää äitikään. Istuskelin isän kanssa pirtissä ja
pihamaalla pari tuntia. Iltapuolella sitten jätin hänet hyvästi ja
lähdin takaisin työmaalleni. Kun sitten myöhemmin soudin vesistöä
alaspäin saavuttaakseni lauttani, näin siellä täällä somissa
rantapoukamissa nuoria ihmisiä, jotka liikkumattomiin asentoihinsa
vajonneina vehreyden keskellä hiljaa hyräilivät jotakin, ilmaisten
sopivilla lauluilla toisilleen, mitä eivät hennonneet sanoin pidellä,
tulkitsivat mennyttä entisyyttä tai leudonsivat nykyhetkensä onnea
pehmeällä surumielisyydellä.

Ja tänään on kaunis juhannuspäivä, viheriänpunertavien ruismaiden
rantapenkereet ovat täynnä kukkia (kuten näet). Pojat lähtivät kaikki
maihin ilonpitoon ja minä jäin yksin ponttoolle. Tulin hentomieliseksi,
katselin sievää kirjelappua, tarkastin joka kirjainta erikseen ja
ajattelin: ”tämä on hänen kirjoittamansa”. Näin hänet edessäni, ainoan
ihmisen sieltä päin, kun hän eräänä iltana kirjoitti pienen kirjelapun
ja saatuaan sen valmiiksi katseli sitä hymyillen kynä kädessä ja sulki
sitten kuoreen.

Ehkä hän senjälkeenkin joinain uneliaina kesäpäivinä on ajatellut minua,
kaivannut sitä nuorukaista, joka niin omituisesti ilmestyi ja katosi
hänen näköpiiristään. Joka kerran eräänä iltamyöhänä puheli hänelle
siellä verannalla ja joka sitten viikkoja myöhemmin eräässä pensaikossa
niin sydämellisen anteeksiannettavasti unohti... Tässä kohden hän
varmaan ajatuksissaan hienosti hymyilee, huokaa ja tuntee miellyttävänä
aavistuksena, että minun usein on häntä ikävä.

Tälläkin hetkellä hän kulkee siellä hymyilevien, kumartuvien kukkien
keskellä, pitkin päivää aamusta iltaan etsien esinettä hyväilevälle
katseelleen, hän, rakas, rakas ihminen.

                                                  ⸻

Tähän loppui Hakalan kertomus. Viimeiset sanat: rakas, rakas ihminen,
hän lausui syvällä paatoksella, niinkuin olisi jossain iltamassa
esiintynyt. Muuten hän oli huomattavasti liikutettu ja katseli hitaasti
silmiään räväytellen johonkin pois.

Auttamaton juopa oli auennut minun ja entisen hyvän toverini välille.
Hänen lukiessaan olin huomannut, kuinka hän muutamissa kohdissa antoi
äänensä omituisesti vihloa, niinkuin olisi hän suunnannut sanansa
minuakin vastaan. Hän ei ollut sitä tekevinään enkä minä ollut sitä
huomaavinani, mutta varmaan me sen mielessämme kumpikin tunsimme, ja
olimme hiukan nolostuneita. Minulla liittyi tähän kummallinen häijy
sääli, kun näin hänen heikon ja kärjettömän raivonsa. Minussa kasvoi
nopeasti vakaumukseksi se hienonhieno epäilys, jota aina olin vasten
tahtoanikin tuntenut, kun olin kuullut hänen lahjojaan ylistettävän.

Muuten olin tyytymätön siihenkin, että tällainen epäsointu oli häirinnyt
tasaista juhannusmieltäni. Poskeni hehkuivat enkä osannut sanoa hänelle
muuta kuin: ”jaa-ha”. Kaikesta huolimatta tuntui eroaminenkin vaikealta.
Silloin hän silmäsi selälle päin, elostui ja sanoi:

— Kuka neitonen tuolta tulee?

Morsiameni oli tulossa etsimään minua ja oli päässyt huomaamattamme
jotenkin lähelle. Minä virkoin:

— Se on vain minun eräs, kuinka sanoisin, sukulaiseni. Pitääkin lähteä,
no terve vaan.

Nyt vasta hän huomasi sormukseni ja häneltä pääsi välittömästi:

— Ai faan!

Tässä hänen kykynsä petti. Hänen äänessään ilmeni paitsi luonnollista
hämmästystä, myös selvästi havaittava kateuden pyre. Hän kadotti
huolettoman asenteensa, jonka varassa hän tähän asti jotenkin luuli
olevansa minua ylempänä, ja hetki olisi tullut kiduttavaksi, ellen minä
näin mukavasti olisi päässyt lähtemään.

Mutta vielä sittenkin kun jo olin päässyt maihin sukuperheeni turviin,
läikähti mieleeni etova tunne joka kerta kun muistin tuota kohtausta. On
jotain epäsiistiä tuollaisissa seikoissa, joista kaunokirjallisuudessa
puhutaan: ”kappale ihmiselämää”, ”ihmislapseni tarina” j.n.e. En
mielelläni filosofeeraa, mutta kuitenkin haluan lopettaa tämän
muistelman seuraavalla lauseella:

Elämä on tasainen virta, ja yksilön elämän tarkoitus on katsoa, että
virta hänen kohdaltaan on selvä. Tuollaiset Hakalan tapaiset ilmiöt ovat
saviviiruja virran pinnassa. Niissä ei ole mitään mielenkiintoista eikä
ihannoitavaa.