Piika

1.

Toisena pääsiäispäivänä oli Sanni, Liutun talon karjapiika ja ainoa
naispuolinen palkollinen, päivälliseltä päästyään vapaa iltakarjaan
asti. Autettuaan Elliä, talon kuusitoistavuotiasta tytärtä astioitten
pesussa pakarissa hän tuli suureen siistiin pirttiin, jossa seinäkello
yksin käydä jutkautteli, ja paikoillaan uinailleet esineet näyttivät
tärähtävän ovea avatessa, aivan kuin ne olisi tavattu luvattomia
miettimästä. Sanni kiersi kylläisin askelin uunin editse pirtin
karsinanurkkaan, jossa hänen sänkynsä oli, ja jäi sinne ikkunanpieleen
seisomaan, sivuttain ulos.

Se ikkunalauta oli kokonaan hänen hallussaan. Yhdessä pielessä oli
päällekkäin katkismus ja virsikirja, sitten oli nelikulmainen peili,
jonka lasi kyllä oli halki, mutta kappaleet pysyivät hyvin paikoillaan
kehyksissä. Vielä oli pari punertavaa hiusneulaa ja kampa sekä ohilaudan
välissä kahtia taitettu joulusanoma. Kaikki tämä ynnä oma tolppasänky,
sen kohdalla seinässä riippuvat vaatekappaleet ja sen alla lystikkääseen
asentoon jäänyt kenkäpari muodostivat varsin kodikkaan kohdan, johon
päästyään vapaana hetkenä tunsi olevansa kuin kotonaan ikään, saattoi
näin katsella ulos ikkunasta ja vaikkapa hyräillä.

Mutta nyt Sanni, hetken sulattelevaa maailmaa ikkunasta katseltuaan,
rupesi sukimaan hiuksiansa ja teki sen niin vähin äänin, että jos joku
olisi ovesta tullut, niin olisi luullut sanoneensa päivää tyhjälle
pirtille. Ilmassa vallitsi vahva pyhäiltapäivän sävy, joka omituisesti
sumensi joutilaita aisteja ja ajatuksia. Hyväntahtoinen auringonvalo oli
kuin äänetöntä veisuuta, joka vielä hyräilynkajona soi äsken kirkosta
palanneen tyvenessä mielessä. Tuo väreily nousi varmaan niistä pienen
pienistä jo’ista, joita kaikkialla juosta jylitti tummenneitten teitten
keskiuomissa, niinkuin mutkikkaita, haarovia suonia. Niiden unelias
lirinä ja heijastelu täytti ulkoilman ja sädehti sieltä päivän mukana
pirttiinkin, jossa joskus vain kuului kamman kahahtava sipaisu ruskeassa
hiuspehkossa.

Kierrettyään suortuvansa nutturalle Sanni haukotteli, sivusi käsin
kupeitaan ja silmäsi vartaloaan. Kahden juhlapäivän raukea levollisuus
alkoi taas miellyttävästi painostaa, hän kallistui kuin huomaamattaan
sängylle, asettui seinään päin puoleksi suulleen puoleksi kyljelleen ja
tunsi verissään tuon leudon iltapäivän paistelun. Pyhäröijy kiristi
hiukan makuulla ollessa, hän avasi sen rinnan kohdalta, jolloin vahva
valkoinen paita painautui esiin hauskoissa poimuissa... Ja siinä ne
suoltuivat taas ajatukset niin somina, puolihämärinä tunnelmina, mieli
antautui kuin hyräillen, yksinollen, katselemaan omia asioitaan,
herkutteli kuvilla, joita tuntui virtaavan täyteläisistä jäsenistä
sulkeutuviin silmäluomiin. Niitä kuvia tuli yhä enemmän kutsumatta,
lupaa kysymättä, ja ne lisäsivät tullessaan raukeuden suloa.
Puoliunissaan hän silitti läheistä seinänrakoa ja antautui nyt, niinkuin
jo monena pyhäiltana näin sängyllä maatessaan, tuolle mielialalleen.

Se oli tänä kevännä ilmestynyt Sannin ajatuksiin ja useimmiten se tuli
juuri näin pyhäiltapäivää makaillessa, niinkuin synnillisyydellään
pyhäistä hartautta uhmaten. Sannista tuntui, että hän nyt vasta on
tulossa aikaihmiseksi, oikeaksi piiaksi, jolla näinikään on oma
sänkynsä, omat asiansa. Kaikki tämä oli sitä kummallisempaa, kun hänellä
jo oli toisella vuodella oleva lapsi, jota hän tosiaan nyt vasta huomasi
ruvenneensa ajattelemaan. Ja hän rupesi samalla kuin itseään ujostellen
tuntemaan onnea siitä, että hänellä oli se poika, kun hänen ei tarvinnut
pitää sitä vierellään, vaan sai näin vapaana tyttönä maata sängyssään
väljässä pirtissä. Salaista riemua kätkien hän sitten silmät kiinni
piteli rintaansa ja päästi sen nyt kerrankin valloilleen: — Antaa pojan
kasvaa siellä muorinsa tykönä töllikulmalla, minä menen kylälle, minä
menen...

Kellon käynti oli hävinnyt korvista ja muuttunut epämääräiseksi
aaltoiluksi. Pirtti ympärillä vaikeni myös yhä hiljaisemmaksi ja siirtyi
lopulta vallan pois hänen tietoisuudestaan. Mieli kurkotti kauemmas,
hämäriin kylän nurkkiin, tuoksuviin hakoihin ja navetanparvien
olkikasoihin. Lopulta se jo leijaili siellä kokonaan, jätettyään vankan
ruumiin suu rakosella, selkä kireällä hengittelemään tuohon
karsinasänkyyn villaisten pyhävaatteiden ja terveen ihon lemutessa...

Oli jo hämärä, kun Sanni äkkiä heräsi, käännähti sängyssään ja suutaan
maiskuttaen haparoi viereensä. Häntä rupesi puoliunisenakin melkein
naurattamaan, kun hän huomasi missä oli, näki hämyssä tutut ikkunaruudut
ja niiden takana tutun kappaleen iltataivasta. Olipa se somaa, kun se
siinä väänsi ja painiskeli niin että vieläkin veriä hurmasi, kunnes
häneen yht’äkkiä jysähti jotain, hän vääntäytyi irti ja huusi: ei-ei ja
heräsi.

Sanni haukotteli ohueen, sipasi kädellä kasvojaan ja yritti nukahtaa
uudelleen kuvitellen sitä äskeistä. Mutta sepä ei enää tullut. Ne
päivälliset mietteet vain soutelivat mielessä, ikään kuin unesta
vahvistuneina ja levittivät jäseniin hykerryttävän tyydytyksen tunnetta.
Ohhoh sentään, kun sitä on piika — —

Juuri kun Sanni aikoi nousta, hän kuuli kuinka kahdet askeleet
lähestyivät pirttiä nopeasti, niinkuin jotain etsimään. Ne pysähtyivät
heti ovensuuhun ja pojan ääni sanoi: no, koetetaas nyt. Se oli
lyseolainen, talon vieras, ja toinen oli Elli. He lähtivät tanssimaan ja
lyseolainen hymisi hengästyneesti jotain säveltä. Ne pysähtelivät ja
lähtivät taas, huomaamatta Sannia hämärässä. Lopulta ne pysähtyivät
keskelle lattiaa, olivat siinä hetken ja lyseolainen sanoi liikutetulla
äänellä: ”et sinä mitään osaa”. Ja vähän päästä, Ellin nauraa
hykerrellessä, melkein kuiskasi: ”et mitään sinä osaa — vai osaatko
sinä”. Nyt ne harppaavin askelin lähestyivät Sannin sänkyä ja samassa
vauhdissa käsi kaulalla istahtivat hänen päällensä. Tämä huvitti
lyseolaista tavattomasti, hän kaatui sänkyyn, veti Ellin perässään ja
rupesi siinä mylläkässä pusertelemaan Sannia pitkin ruumista ja
kiivaasti halaamaan. Elli tunki päätänsä heidän väliinsä ja halasi
molempia. Kun he hetkeksi pysähtyivät monimutkaisiin asentoihinsa, sanoi
Elli: ”Etkö sinä Sanni navettaan lähde, äiti meni jo.”

Silloin Sanni selvittelihen ylös sängystä, väänsi kiskotellen upeaa
ruumistaan ja saatuaan röijynsä nappiin laittautui navettakuntoon.
Mielessä väikkyi vielä unen jälkiä ja paikoissa tuntui sen pojan
äskeinen rutistelu, kun hän laskeutui navettapihalle huulillaan
piirilaulun hyräily. Hiukan epämukainen täysikuu oli ilmestynyt
taivaalle hänen nukkuessaan, se nousi kylästä päin ikäänkuin
piileskellen ja näytti viittaavan Sannille, niinkuin joku tuttu poika
pielen takaa...

Suloinen uhkamieli, jota hän ei ikinä ennen ollut tuntenut, sai
haltuunsa sielun ja ruumiin. Karjalta päästyään hän menee Kivelään
ottamaan Alinaa kanssansa.

Hän painui sisään navetan ovesta. Kuin salaisia aikeita kätkien
viihtyivät tanhuat ja taivaanrannat alkavan kuutamon vaisussa valossa.

2.

Sannin lankeemus oli tapahtunut suunnilleen kaksi vuotta sitten, juuri
näin pääsiäisen aikaan, joka silloin tosin oli hiukan ylempänä
kevättalvella. Hänen sulhasensa oli ollut tuollainen ylioppilas, joita
silloin tällöin pistäytyy maaseudulle pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi.
Sannilla ei ollut vieläkään oikein selvillä kuka hän oli, mistä oli
tullut ja minne sittemmin mennyt. Samoin oli itse tapaus muuttunut
puolittain unelmaksi hänen ajatuksissaan. Poika, jonka hän senjälkeen
sai, oli vallan eri asia, jonkinlainen paha sattuma hänen tiellään,
onnettomuus, joka oli otettava olleiden onnenhetkien vastapainoksi. Kun
hän joskus muisteli niitä hetkiä, jotka oli viettänyt ylioppilaan
kanssa, ei poika koskaan tullut hänen mieleensä. Tai jos se lopulta
tuli, havahtui hän unelmistaan ja ryhtyi kiivaammin työhönsä...

Kaikki oli tapahtunut yhtenä iltana.

Hän oli tullut taloon hämärissä, kun kelmeä pääsiäiskuu kurkisti navetan
päitse koivuviidan takaa, ja nuoskea maa kahertui iltaviileässä.
Villaliina päässä ja kalossit jalassa hän oleskeli pakarissa, kunnes
talon tytöt ehtivät töistään ja he menivät keinulle. Silloin tuli sinne
ylioppilaskin, seisoi sorjana valkoinen villapaita yllään heiluvan
keinun vieressä ja katseli hämärän suojassa häntä, Sannia. Sitten se
pysäytti keinun ja pyysi päästä hänen viereensä istumaan niin
ystävällisesti, ettei Sanni ollut sellaista ikinä kuullut nuoren miehen
suusta. Mutta päästyään keinuun ei ylioppilas enää puhunut Sannille
sanaakaan, vaan alkoi ilakoida ja potkia tyttöjen kanssa, jotka istuivat
vastakkaisella laudalla. Mutta mitä hartaammin se tätä teki, sitä
selvemmin tunsi Sanni, kuinka käsivarsi painoi hänen hartioitaan ja
vahva rinnansivu lämmitti hänen rintaansa...

Kuu nousi silloin suurena ja äänettömänä, mutta aavistellen ja
enteillen, kuin joku lähestyvä onnen hetki. Keinujat hukkuivat hämärään
tummien hakojen keskeen, mutta heleässä ilmassa kuului kauas keinun
narske ja puheen helinä, osui jonkun yksinäisen korvaan, joka oli
viehättynyt sitä kuuntelemaan. Kuin ajan kulua mitaten putosi räystäältä
silloin tällöin pisara, joka maahan tultuaan hyytyi...

Keinujain sopu oli hyvin ehjä ja he päättivät lähteä kylään tanssimaan.
Ylioppilas hyppäsi keinusta, veti Sannin mukanaan ja unohtaen ottaa
käsivartensa pois hänen vyötäisiltään kysyi talon tytöltä: ”Mentiinkö
heti, vai mitä?” Mentiin...

Oli jo myöhäinen, kylän talot ja töllikulmien asumukset asettuivat
nukkumaan. Mutta ne eivät kaivanneet nuoriansa kauniina pyhäehtoona.

... Kuu oli siihen aikaan täysimmillään ja paistoi vielä
aamupuolellakin, kun ylioppilas saatteli Sannia kotiin. Ilman lämpö oli
myös pysynyt muuttumatta koko yön, kaikki seisoi lempeästi paikallaan,
katsellen ja kuunnellen, kuinka aina pitkän hetken päästä putosi pisara
räystäältä ja hyytyi heti maahan tultuaan.

Sannista oli kuin hän olisi tuntenut ylioppilaan jo kauan, jostain
lapsuutensa tuolta puolen, sanattomista menneisyyksistä. He vain eivät
olleet ennen yhtyneet kuin tänä iltana, kun ylioppilas oli tanssin
aikana vienyt hänet potkukelkalla kauas maantielle ja siellä suudellut.
Eivätkä he nytkään mitään puhuneet, mitä ihmettä he olisivatkaan
toisilleen sanoneet. Se olisi ollut kuin yksin ääneen puhelemista
kuutamossa, hullua.

Matka sujui hitaasti sen tähden, ettei Sanni malttanut irroittaa
käsivarttansa ylioppilaan vartalon ympäriltä. Tavantakaa ylioppilas
sitäpaitsi pysähtyi ja tahtoi suudella, ja siinä kului aina pitkä aika.
Niin että kello varmaan oli jo kaksi, kun he tulivat Sannin kototöllin
pihalle.

Sannilla ei tähän asti ollut ollut mitään oikeata sulhasta. Hän oli
hyvien vanhempien lapsena hiukan hiljaisena luonnoltaan kasvanut täyteen
ihmiseen, saanut vahvan kauniin vartalon ja muuttanut nukkumaan pieneen
kamariin pihan toiselle puolelle. Eivätkä vanhemmat vartioineet häntä
vähääkään, vaan soivat mielellään hänen pyhäiltaisin lähtevän hiukan
kylälle. Mutta näistä eduista huolimatta odottivat naapurit turhaan,
että hän saisi jonkun seuralaisen. Ei kukaan nuori mies ollut vielä
käynyt hänen ovensa takana.

Mutta vaikka se nyt Sannille tapahtui ensi kerran, ei hänestä siinä
ollut mitään outoa eikä peloittavaa. Tuskin hän olisi säikähtänyt, jos
isä olisi sattunut ulos tulemaan. Hän kysyi piloillaan ylioppilaalta:
”Arvaas missä asun?” Tämä sattui arvaamaan paikalle, ja silloin Sanni
otti avaimen, avasi oven ja he menivät sisälle.

Kaikki mitä tapahtui, tuntui Sannista siltä, kuin hän juuri tällaista
olisi odottanut niin kauan kuin saattoi muistaa. Niinkuin keväinen
ruohonoraskin jotain odottaa, sadetta, jota ei ole vielä ikänä tuntenut.
Tosin hän joskus vastusteli, mutta ei ollenkaan estääkseen. Se tuntui
vain muuten niin veriä hurmaavan...

Tällä tavoin tapahtui aikoinaan Sannin lankeemus. Ylioppilasta hän ei
sen jälkeen tavannut, sai kyllä myöhemmin sivumennen tietää hänen
nimensä. Eikä hänellä ollut ylioppilaalta muuta muistoesinettäkään kuin
kymmenenmarkan kultaraha, jonka tämä lähtiessään oli antanut. Niin, ja
sittemmin poika. — — —

Niiden tanssien jälkeen ei Sanni käynyt missään huveissa eikä yöjalassa.
Ensimmäiset viikot ylioppilaan lähdettyä hän eli oudon ihmeellisessä
huumeessaan, muistuttaen koko olemukseltaan tuollaista vienoa naista,
joka jostain syystä äkkiä on tullut uskonnolliseksi. Huomattuaan sitten
(oikeastaan hänen äitinsä sen huomasi), mitä oli tulossa, ei hän enää
voinut eikä halunnutkaan minnekään. Hän pysytteli kotona joulun tienoille
ja lähti sitten, jätettyään syntyneen pojan äitinsä hoivaan,
Liutulle palvelukseen. Se oli pieni yksinäinen talo, hyvä
palveluspaikka, varsin sopiva hänenlaiselleen. Senjälkeen hän oli käynyt
vain muutaman kerran kotonaan tuomassa rahoja pojan elatukseksi ja
joskus Alinan tykönä.

Niin hän sen talven ja koko seuraavan suven pysyi tyynenä
hiljaisuudessa. Pienen talon tasainen elämä ei häirinnyt hänen mieltään,
joka tuon valtavan tapauksen jälkeen oli painunut rauhalliseen uneen. Ja
kuin peläten nukkuvaa häiritsevänsä eteni ympäröivä maailma hiljaa
kauemmas hänestä, käänsi katseensa johonkin poispäin. Hän itse ei
kaivannut ketään, ei odottanut eikä toivonut mitään mennessään
ruohottunutta metsätietä karjaa noutamaan. Ehkä hän hiukan ihmetteli,
kuinka kesäinen lehto oli muuttunut. Mikä siinä oli, sitä hän ei
ymmärtänyt, mutta ei se ollut entisellään. Raukea silmä ei huomannut
tuota poiskääntynyttä katsetta...

Mutta sitten tuli syksy, illat pimenivät tai näyttivät kuunvalossa
aavemaisilta. Arvatenkin alkoi tämä häntä häiritä, sillä nyt tuntui
hänestä joskus illalla päivän maata mentyä siltä, kuin olisi hän nukkunut koko
ja nyt vasta herännyt tällaiseen autioon iltaan. Hän ei koskaan
ennen muistanut tällaisia iltoja olleen. Hänet valtasi lievä ikävän
tunne, hän saattoi maata silmät auki joskus parikin tuntia, ja vaikkei
ollut mitään erityistä ajatellut, huomasi hän, että pielus oli kostea,
hän oli itkenyt. Se oli kummallista, sillä ei hän tiennyt mitään
kaipaavansa hyvässä palveluspaikassa. Eikä hän sitä isoa asiaansa ollut
miettinyt, eikä se sitäpaitsi mitään kyynelmieltä koskaan herättänyt.
Mutta tämä nyt vaivasi häntä yhä useammin. Joskus hän aikoi puhua siitä
Alinallekin, mutta tunsi samassa, ettei sellaista sopinut — —

Kunnes satoi lumen, ja Sanni huomaamattaan nukahti taas vanhaan
rauhaansa. — —

Mutta kun ihmiset jo olivat talveen tottuneet, helähti kevät maailmaan.
Hanget laskeutuivat kurttuihin, niiden keskeltä piipotti lämmenneitä
korsia ja koivunkyljissä ja seipäissä vipasi kuivunutta lehua muuten
näkymättömän tuulen hengessä. Sannista tuntui taaskin niinkuin olisi
unesta herännyt, mutta se tunne ei enää tullut illalla sängyssä, vaan
keskellä aamupäivää hakoja navettaan ajaessa. Ne kun tuoksuivat niin
lämpöisiltä, ja kahleitaan solistelevien lehmien muhahteleva syönti
kuului avoimista ovista siniseen maailmaan, jossa suli ja tipahteli. Hän
huomasi hyräilleensä ja puhelleensa Ellin kanssa, joka navetan perällä
ruokki pientä karjaa, lampaita ja vasikoita. Pidentynyt päivä kului
liukkain askelin, ja illalla sänkyyn päästyä ei uni taaskaan tullut.
Mutta nyt oli valvominen iloista, ja jos silmä joskus kostui, niin
tuntuivat kyynelet tulevan sieltä sisältä, jossa ihan selvästi suli
jotain. Tasainen tyttöaika ja tämä viimeinen häipyi taakse, hän tunsi
arastellen nousevansa jonnekin, josta uusia maailmoja ja asioita näkyi.
Alkava uni toi ne lähemmäksi ja kehitti monta kuvaa, joiden muisto teki
katseen ujoksi vielä päivälläkin. Iltaisin hän kiirehti töitään,
ehtiäkseen Kivelään, haki Alinan ulos, ja he kävelivät pitkät ajat
käsikoukussa rupatellen maantiellä.

Mitä pitemmälle kevät näin ehti, sitä voimakkaammin tämä uusi mieliala
otti hänet haltuunsa. Se tuntui jo ruumiissakin, sitä pakotti ja
ahdisti, niin että hänen usein täytyi vääntää vartaloaan, jonka
muotoihin hän nyt ensikerran kiinnitti huomiotaan. Ja niitä
silmäillessään tuli hän hymyillen ajatelleeksi, millaiset ne olivat
ennen pikkutyttönä... Kun pyhäiltapäivä tuli, veti häntä sänkyyn kuin
jokin vastustamaton vietti, ja hänestä tuntui sinne oikaistessan, niin
kuin olisi omin tahdoin mennyt miehen viereen. Hänen hiljaiseen hiukan
ylpeään mieleensä, joka sattuneista tapauksista huolimatta oli näihin
asti säilynyt sellaisena, jommoiseksi se kotitöllin armailla tanhuvilla
oli muodostunut, sinne virtasi nyt kuin kohisten aikaihmisten
ajatussarjoja, jotka rikkoivat tasapainon ja hivelivät... Hänhän on
piika, punakka ja vahva, parhaillaan. Ketä varten hän täällä muurin
takana pyhäöitänsä lojui poraillen ja tyhjää syliänsä pusertaen? Eikö se
ollut hänen asiansa? Jos tulee, tulkoon...

Tällaisia saattoi Sanni hautoa, vaikkei kukaan olisikaan sellaista
uskonut noista kasvoista ja silmistä, nähdessään hänen liikkuvan
askareillaan noina heleinä kevätpäivinä, joiden kirkkautta hänen
olentonsa päältä katsoen niin vienosti näytti heijastelevan.

Kunnes hän nyt huhtikuun loppupuolella, toisena pääsiäispäivänä päätti
illalla lähteä. Kuten sanottu, hän ei ollut käynyt missään huveissa
kahteen vuoteen.

3.

Siitä syystä olikin Sanni nyt Alinan kanssa tanssipaikkaa lähestyessään
viehättävässä jännityksessä. Silmissä oli kiiltoa ja puhuessaan
joutavistakin asioista hän nauraa hyritti usein.

Mutta kun tuli näkyviin tanssitalon pääty, sen saman jossa silloinkin
tanssittiin, kävi hänen mielensä äkkiä autioksi. Tuntui siltä kuin hänen
rakkaasta seurasta, kesken iloisia aikeita olisi täytynyt jäädä ikävälle
paikkakunnalle, jossa seinät ja portinpieletkin ovat tylyjä. Alinakin
tuntui siinä hänen vierellään vieraalta ihmiseltä, jonka kanssa on
pakosta joutunut yhtä tietä kulkemaan. Ihmeellinen mielijohde: tällä
hetkellä hän olisi halunnut istua kotitöllissä pienessä kamarissaan.

Mutta he olivat jo kylän raitilla ja siihen kuului pelin ääni
ikkunoista, joissa epätasainen tuli väikkyi. Ovesta syöksähti pihalle
mies näkymättömän naurunpuuskan survaisemana, katkelma valoa ja puheen
kohua tulvahti hänen mukanaan, ja rappusista tuli samassa ulos vielä
yksi mies avopäin ja kaksi naureskelevaa naista. Soi ja hurisi. Siinä
oli siis taas Sannikin tanssissa...

— Kivelän Alina, kuului toinen naisista supisevan.

— Niin ja Liutun Sanni. Eipä nyt vielä mitä... No voi herrajesta
sentään... Molemmat naiset tulivat luo ja molemmat nuoret miehet
seurasivat perässä tempovin liikkein. — Likat, likat, sisälle vaan
kiiruusti, menee hyvät valssit hukkaan. — He menivät. Toinen naisista
vei Sannia kädestä, kyseli, kuiskaili ja nauroi.

Sisälläkään ei Sanni ensin viihtynyt. Aivan niinkuin suvella siellä
lehtotiellä, tuntui täälläkin olevan jotain outoa entisestään, vaikkei
häntä kukaan erityisesti huomannut ja kaikki muuten oli tavallisellaan.
Oli väliaika, soittaja peränurkassa viritteli peliään, ja ovensuussa
nuorukaiset kisailivat istumapaikoista. Sanni seisoi Alinan kanssa uunin
edessä tyttölaumassa, joka tanssin alettua hitaasti harveni, sitä myöten
kuin lattialle ilmestyi kieppuvia vakavannäköisiä pareja. Kankeammat
pojat ottivat askeleensa pahasti poukkien, mutta talollisten pojat ja
ne, jotka olivat maailmalla kulkeneet, väänsivät polkankin niin
sievästi, ettei pääkään vavahtanut sivulle päin. Ne tiesivät, kuinka
tanssitaan, ja niiden kasvoista näki, että ne tunsivat päällään
katselijain silmäykset.

Mutta silloin raivautui ovensuusta esille kaksi jylhännäköistä
karvalakkipäätä, laskivat kämmenet toistensa olkapäälle ja lähtivät
pyörimään niin tasaisen kauniisti, ettei yksikään muu pari. He selvästi
näyttelivät tanssiaan, syvä tarkkaavaisuus asui heidän kasvoillaan,
sillä nyt katselivat kaikki heitä. Ja monen mielestä olikin myönnettävä,
että se työ siltä parilta sujui... Kaksi yhdenmittaista piikaa meni myös
aina yhdessä kaikki tanssit. Väliajatkin he seisoivat käsikädessä mitään
puhumatta — —

Valo taisi nyt olla himmeämpi, mutta kyllä Sannista silloin toissa pääsiäisenä
täällä oli paljon kirkkaampaa. Kun he silloin tulivat
sisälle, välkehti kaikkialla, pirtin ilmassa ja penkeillä istuvien
ihmisten silmissä. Niinkuin kaikki olisivat vain sattumalta saaneet
iloisen ajatuksen lähteä tanssiin. Ei se silloin ollut näin totista.
Eihän täällä nyt jutellut muu kuin pelin ääni, ja sekin vain jotain
vanhoja asioita. Pisaroista, joita silloin tällöin tipahtaa nuoskeaan
maahan, kun kuu paistaa... — — —

Siinä seisoi Liutun Sanni. Hänen iloinen uhmamielensä oli hävinnyt
soiton virtaan, leuto katse vain etsi pientä myötätunnon sijaa. Sen
huomasi sivumennen nuori poika. Yrjö, sen Pirtti Eevan poika, solakka,
sirokasvoinen, sinisilmäinen, joka ei hölännyt ovensuussa, vaan tanssi
ahkerasti, ei vielä kahtakymmentä vanhempi, mutta jo maailmaa kiertänyt
ja aikaa äitinsä unohtanut. Hän katsahti sivullisen silmällä hiusrajaa
olkapäitä ja... Sillä oli vieläkin sorjempi kuin muilla... Hänen
mielessään vilahti tie täältä Liutulle ja kaikki mitä oli sen varrella.
Ei viitsinyt nyt taas mennä tanssimaankaan vaan istahti penkille,
ruumiissaan hyvän tunne, josta ei kertonut kellekään. — —

— Piiriä! kimahtivat naiset.

— Muori luuli tulevan jo varkaita,
tuli tyttärille riiaria parhaita —

Se mies, joka tullessa oli ollut pihalla, otti Sannin. Laulu loppui ja
uusi alkoi. Sanni huomasi Yrjön sinisen silmän ja pyysi hänet. Alina
tuli ulkoa jonkun miehen kanssa, silmissä loisti vielä jokin, joka äsken
oli tapahtunut. He yhtyivät piiriin enää toisiinsa katsomatta, ja
Sannista tuntui hyvältä, että hän juuri sattui olemaan piirin keskellä.

On jo mennyt monta laulua — —

Maantie siliäksi sannoitettu
on kulkuripojan kulkee —
hei jallai jallai — Yrjö... Yr...
Heili on nuori ja lapsellinen,
ei sitä jättää julkee —
he jallai jallai...

Pelin ääni vingahtaa laulun sekaan ja lopettaa sen kätten taputukseen.
Tanssitaan, Yrjökin tanssii, ja eräästä tuntuu, kuin olisi se
toissavuotinen ylioppilas tuolla sivuhuoneessa, ja sentähden hän tanssii
näin hyvin. Yrjön kanssa onkin helppo mennä... — — —

Puolenyön aikaan näyttää siltä, kuin lamput rupeisivat loistamaan
kirkkaammin ja ihmiset tanssimaan paremmin. Ja niinkuin se ylioppilas
yhä istuisi sivuhuoneessa jutellen ja nauraen toisten kanssa. Alina on
taas hävinnyt jonnekin, se on aivan hylännyt Sannin, tiesi missä se jo
tällä hetkellä hyörii. Kuukin yhä paistaa... Ja Sanni tuntee samalla
kertaa haikeaa avuttomuutta ja antautuvaa turvallisuutta, silmät
alasluotuina hän aivan huomaamattaan painautuu lähemmäksi
tanssikumppaniaan ja puristaa vasemman kätensä sormilla kovaa
käsivartta, ikäänkuin tunnustellakseen millainen se on. —

Aika on lakannut kulumasta, se seisoo paikallaan. On jo aamupuoli.

Sanni lähtee tarjoiluhuoneeseen päin. — Minne nyt? — Minä haen Kivelän
Alinaa. — Mitä sillä? — Mentäisiin kotiin. — Älä nyt vielä — mennään
yhdessä —

Vaitiolo. Tulee valssi, ja ovensuussa lyödään kämmentä saapasvarteen:
naisten!

Sanni nyökkää Yrjöä tanssiin ja sanoo: ”Sitten mennään!”

4.

Hiljaisena huhtikuun yönä näkyy kuunvalossa kauaskin, kuinka muutamasta
olkiladosta tulee ulos kaksi ihmistä. Ensin tulee nainen ja lähtee
hitaasti kävelemään maantielle päin katsomatta taakseen, mieheen, joka
vähän myöhemmin harpaten hyppää ladosta edustalle ja seisahtaa siihen.
Nainen yhä menee, mutta mies seisoo hetken kädet puolipalttoon taskuissa
ja vahva paperossin tuli hehkuu kasvojen kohdalla. Hän ei näy olevan
oikein selvillä siitä, lähteäkö naisen perässä vai jäädäkö siihen
seisomaan. Häntä ei haluttaisi kumpikaan, hän liikahtelee sinne tänne,
pälyy ympärilleen ja paperossin pää hehkuu yhä kiivaammin. Näyttää
siltä, kuin ei heidän välinsä olisi oikein selvä, vaikka he ovat kaksi
nuorta ihmistä, jotka ainakin tunnin ajan ovat viipyneet olkiladossa. Ja
tällaisena kuutamoyönä, aamupuolella!

Nainen on jo ehtinyt niin pitkälle, että miehen pian on tehtävä mitä hän
tekee. Hänen tilansa on kiusallinen. — Eihän sitä nyt oikein näin sovi
erota tytöstä, niinkuin reestä olisi jäänyt. Mutta tuolla se menee omaa
menoaan, niinkuin palaisi joltain asialta, ei katso taakseen, ei
hiljennä kulkuaan. Hän oli tyhmä, kun hyppäsi tähän seisomaan, miksei
jäänyt sinne olkiin makaamaan niin kauaksi, että se olisi ehtinyt hävitä
näkyvistä. Mutta eihän hän sitä vielä olisi päästänyt, mikä piru sen
oikein tuli. Eihän hän sitä millään lailla viekoitellut, tuli kun toinen
salli, ja palava se oli itsekin. Mutta sitten irroittautuu ja lähtee
eikä hän tullut siinä edes käsivarteen tarttuneeksi pidättääkseen. Mutta
olisihan sitä vielä voitu olla, kun näin hyvin kaikki sattui. Saakeli...

Hän lähtee kävelemään perässä ensin niin kuin muina miehinä, mutta
päästyään riihen varjoon pistää juoksuksi, saavuttaa lopulta naisen ja
kysyä kähähtää leikillisellä äänellä ja toisen katsetta etsien:
”Mihinkäs sitä nyt niin mennään?” Naisen punakat kasvot näyttivät
kuunvalossa välinpitämättömiltä, melkein tyytyväisiltä. Hän ei muuta
kävelynsä tahtia vähääkään, vaikka mies siihen juoksahtaakin. Hän
katselee alas eteensä, niinkuin ei olisi kuullut kysymyksestä muuta kuin
äänen, tuskin sitäkään.

Niin he astuvat siinä ääneti rinnatusten, nainen lyhyeen ja tasaisesti,
mies hiukan harppaillen, ja rosoinen musta tie vain rahisee askelten
alla. Mies katselee koko ajan naista kasvoihin, mutta kun ei löydä
katsetta, alkaa hän hyräillä polkkaa, jota illalla paljon soitettiin.
Tämä kaikki ei häiritse naista vähääkään, hän on ihan yksin, ja mies
huomaa hyödyttömäksi kaiken puheen. Tämä on miehestä kaikkein nolointa,
mutta hän ei osaa kääntyä takaisinkaan, olla suuttuvinaan, sillä
siihenhän hänellä ei ole aihetta. Ja hän hymisee vain polkkaansa ja on
olevinaan hyvin tyytyväinen, niinkuin tämä tällainen juuri olisi aivan
luonnollista heidän kesken.

Tien käänteet seuraavat toisiaan hievahtamattomien seutujen halki,
kunnes Liutun rakennusryhmä näyttäytyy kallioisen mäkensä syrjästä.
Ruokakellon katos piirtyy paisteista taivasta vasten, ja koira
haukahtaa. He nousevat sivutietä halkoliiterien ohi tallinsolaan. Mies
tuntee kyllä, että nainen menee sisälle samaa menoaan, mutta hän jää
kuitenkin siihen solansuuhun seisomaan, on siinä niinkuin odottavinaan,
että nainen katsoisi taakseen, ja hän saisi vielä viitatuksi sen tänne
johonkin.

Ja se katsookin. Vetäessään ovea perässään kiinni kääntyy nainen ympäri
ja hänen katseensa liukuu solansuussa seisovaan mieheenkin, mutta ei
pysähdy siihen. Ja ovi painuu kiinni.

Mies hymähtää ja lähtee kepein askelin samaa tietä takaisin, sytyttää
uuden paperossin ja silmäisee joskus kuutamoista taivasta. — — —

Erottuaan yöllisestä kumppanistaan tuli Sanni pirttiin. Hän oli jähmeän
tyyni, silmä kiintyi heti valoisiin ikkunaruutuihin ja korva tarkkasi
yön hiljaisuutta. Kellon verkkainen käynti oli kuin vanhan vakavaa
puhetta, ei kovaa, vaan suoraa ja tyyntä. Se puheli hänelle hetken koko
äänettömän pirtin kuunnellessa, mutta painui sitten jonnekin pois ja
jätti Sannin siihen katselemaan ulos ikkunasta pälveisiä sarkoja ja
riihiä. Kuu ei näkynyt tähän, mutta sen loiste lepäili ikkunan alla kuin
jokin elävä henki. Taaven, rengin, hossaava hengitys rupesi kuulumaan
ovensuusängystä. Sanni tarkkasi sitä hetken ja kuultuaan, että se oli
syvää ja sikeätä, hän vihdoin tunsi olevansa yksin.

Kaikki mitä oli tapahtunut, tuntui hänestä olevan kuin kaukana vuosien takana,
niinkuin sen olisi elänyt joku toinen, hänelle melkein vieras
ihminen. Vaikka hän vielä tunsi kaikki hermoissaan, oli hänestä niinkuin
tämä yökin vain jossain menneisyydessä olisi sivumennen häntä hipaissut.
Mielessä seisoi kaikki hetken paikoillaan, kuten tuo kuun paiste
tummentuneen maan yllä.

Ja katsellessaan siinä tuttavallista metsänrantaa tuli hänelle yht’äkkiä
sellainen mielikuva, että talo, kylä, koko maailma oli tyhjä, hän oli
ainoa eläjä. Hän oli sellaista ennenkin kokenut ja aina ihmetellyt
olikohan kellään muulla koskaan tällaista mielikuvaa... Tällaista yötä
jatkuu iankaikkisesti, hän ei hievahda tästä, hänen seuranaan on vain
tuo metsänranta... Silmien yhä sinne katsoessa joutuu Sanni syvemmälle
tunnelman lumoihin, hän seisoo kotokamarinsa ikkunanpielessä, johon
kaukainen ihmisten asuma maailma siintää vain aavistuksena. Ja vaikka
siellä sen sokkeloissa vaaniikin tuo salavoimainen tyhjyys, niin on sitä
turvallinen siitä katsella, sillä se on niin kaukana...

Kunnes hän äkkiä havahtui ja näki vastenmielisenä vilauksena kaikkea
hiljan sattunutta, tanssia, miehiä... Hän melkein hymähti itsekseen
muistaessaan miestä, joka oli varjona vaappunut hänen vierellään tallin
eteen asti ja siitä hävinnyt kuin rotta nurkan alle. — Kaikki ne ovat
sellaisia, tunsi hän äänettömästi lausuvansa, mutta hätkähti samassa
niinkuin joku toinen olisi ne sanat hänen korvaansa kuiskannut.
Ylioppilas? Se humahti jostain siihen aivan lähelle hämärään seisomaan.
Siinä se seisoi ja katsoi häneen. Ja vaikkei Sanni katsonutkaan siihen
päin, näki hän selvästi sen kasvot, nyt ensi kerran näin
mielikuvituksessaan. Hän näki silmät ja suun, jotka hymyillen käskivät
häntä sinne hämärään. Sannin mieltä etoi, hän kiinnitti katsettaan hyvin
tarkasti johonkin kohtaan riihennurkassa, ja silloin rupesi ylioppilaan
kuva kuin tahdottomasti hyppimään ilmassa ja hävisi lopulta. Sanni jäi
siihen tuijottamaan.

Jostain syvältä kerran esille päästyään tulvi nyt ääretön
yksinäisyydentunne hänen mieleensä. Hän ei ollutkaan kotokamarissaan,
vaan kaukana korvessa pilvisenä suviehtoona, luvattomasti, kymmenen
vanhana. Hänen sisässään parkaisi intohimoinen ääni niinkuin sen, joka
on suohon uppoamassa ja hän tunsi käsivarsiensa ojentuvan ja sitten
tyhjää syleillen puristuvan ristikkäin rinnoilleen, niinkuin hän olisi
jotain tuntematonta, kauan kaivattua luokseen rukoillut. Mutta avaruus
pysyi liikahtamatta paikoillaan, ja hiljaa, ikäänkuin peläten tahdikasta
pirttirauhaa häiritsevänsä, ilmestyi silmännurkkaan kyynel, sekin
katselemaan. Ja kun se sai rauhassa tuijottavasta silmästä vieriä pitkin
poskea, tuli toisia pian perässä. Tuo kaunis liikkumattomuus värähti
hajalle, silmien kiilto sotkeentui ja kuun paiste taittui pieniksi
säteiksi. Silloin Sanni riisuutui ja meni sänkyyn peiton alle itkemään.

Mitä hän itki? Ei ainakaan uutta lankeemustansa, sillä se tuntui hänestä
tällä hetkellä niin vähäpätöiseltä, että melkein huvitti sitä ajatella.
Ei liioin ensi lempeään, sekin värjötti jossain kaukana himmeänä ja
laihana. Ei se ollut mitään sen tapaistakaan, eikä hänen pikku älynsä
voinut hänelle kirkastaa, mitä hän kaipasi. Hänen kuumenevassa päässään
humisi sekaisin kaikkea, syksyn ikävät, tämä kevään uhkamieli, jonka
lumoissa hän oli tanssiinkin mennyt. — Kuka minä olen? — Sanni, tässä
on minun käteni, minä olen piikana. — Hän kohotti päätänsä. — Tämä on
Liutun pirtti, tuolla käy kello, se on käynyt koko ajan. — Hän oli
siinä hetken kohollaan ja katseli omia kyyneliään valoisia ruutuja
vasten. Ilmassa tuntui lähestyvän aamun ensimmäinen värähdys. Sanni
laskeutui takaisin pielukselle ja silmät rupesivat itseksensä
painuilemaan kiinni.

— — Hän istuu kamarinsa portaalla illalla. Ei tiedä onko kevät vai
kesä, mutta taivas on lauhkeassa pilvessä, uhkaa tulla kaunis yösade.
Hän tuntee, että joku lähestyy, hän kiepsahtaa kamariin sänkyynsä ja
odottaa. Se tulee ovesta, lähestyy puolihämärässä ja hän päästää sen
siihen viereensä ja halaa hellävaroen sen hoikkaa ruumista, joka on niin
nuori, ettei sitä ole vielä kukaan muu halannut. Ja hänen ruumiissaan
käy ihana virta; niinkuin poistuisi siitä joku suuri tuska. Silloin
rapisee oven takana. Siellä on ylioppilas raha kädessä, juovuksissa.
Sannin valtaa kauhea tuska ja hän painautuu aivan kiinni kumppaniinsa.
Peitto temmataan pois, häntä värisyttää, sillä hän on alasti, hän kiitää
jonnekin, Yrjö tanssii yksinään ilmassa, se menee siinä polkkaa niinkuin
pirtinlattialla, ilmassa vähän alempana häntä — —

Pirtin viereisessä kamarissa nukkuva lyseolainen, joka Sannin tullessa
oli herännyt, hypisteli turhaan saadakseen pirtin karsinaan johtavan
oven auki, sillä sitä ovea ei käytetty, avain oli poissa. Eikä Sannikaan
enää kuullut hänen yskähdyksiään, hän oli pari kertaa levottomista
alku-unista havahduttuaan lopulta painunut oikeaan syvään uneen. Hän
nukkui, Sanni-tyttö, kaiken sekalaisen olon jälkeen.

Ulkona häipyi kuutamoinen huhtikuun. Ilma oli täynnä himmenneitten
jäätiköitten lemua, kevään aavistusta, kun hievahtamaton tienoo siirtyi
pyhäyöstä arkiaamuun.