7.

Eräänä iltana jo hyvin keväällä Irja istui kirjoituspöytänsä ääressä.
Suojia ilmoja oli ollut, hanget olivat madaltuneet ja kylän tie näytti
mustalta nauhalta, joka luikerrellen kiersi talosta toiseen. Päivä
kulki jo lännellä, ja illat olivat valoisat puoliyöhön.

Irja oli kaunis kirjoittaessaan. Kasvot olivat kevään tuulessa vähän
ruskettuneet, ja niiden väri oli terve ja parhaaksi punertava. Hiukset
olivat kierretyt nutturalle melkein keskelle päälakea. Hän hymähti
väliin kirjoittaessaan, ja silmiin ilmausi silloin omituinen ilon ja
riemun ilme, joka tietää sydämen iloitsevan.

Hän kirjoitti:

Olen nyt niin iloinen ja onnellinen... Onnellinenko? Niin kyllä.
Ainakin tuntuu siltä.

Melkein kaksi kuukautta on muistikirjani maannut pöytälaatikossa;
minulla ei ole ollut mitä kirjoittaa. Mutta nyt tuntuu olevan paljon
sellaista, jonka tahdon laskea tämän muistikirjani lehdille ikäänkuin
pettämättömän ystävän talteen. En ymmärrä itsekään, miten olen saanut
tämän kevättalven kuitenkin näinkin pitkälle kulutetuksi. Sillä elämäni
on ollut kovin köyhää ja yksitoikkoista. Ei minkäänlaista hupia, ei
edes lainakirjastoa! Niin kuolettavan ikävää aikaa en muista ennen
eläneeni. Ei ole kovempaa kohtaloa ihmisellä kuin se, että joutuu
opettajaksi tällaiseen maakylään, missä ei ole minkäänlaisia
huvituksia, ei sopivaa seuraa eikä ystäviä. Tuhat kertaa olen katunut,
että tänne läksin. Vaan pian saan tämän jättää. Vaikka täytyy minun
tunnustaa, että luontoon olen kyllä ihastunut. En kuitenkaan niin
hassusti, että rupeaisin tätä kiittelemään. Sillä en näe juuri kaunista
siinä, jossa esimerkiksi Kanerva kuvailee olevan vaikka mitä.

Niin. Minun täytyy vähän selvitellä ajatuksiani ja kertoa tuosta
naapuristani Yrjö Kanervasta. Hän on nyt palannut tukinajomatkaltaan.
Ja eilen hän kävi täällä koululla. Hän näkyi vähän laihtuneen
ja tulleen niin kumman vakavaksi ja juhlalliseksi. Tuskin kertaakaan
hän veti suutansa hymyyn. Mutta näin selvästi hänestä, että hän on
rakastunut minuun ja kärsii kaiketi, niinkuin kaikki rakastuneet
kuuluvat tekevän. Tahtoisin mielelläni vain tietää, onko hän kuullut
huhua Vierelän Hanneksesta ja minusta. Ei siltä näyttänyt. Ja mitä hän
esitteli minulle, se minua huvitti suuresti. Hän esitteli, että
menisimme hankiretkelle Karhuvaaraan asti. Ja aivan kahden. Nyt se siis
on tulossa se juhlallinen hetki, jolloin hän ilmaisee rakkautensa. Olen
siitä varma. Hän on suuri luonnon ihailija ja haaveksija. Luonnossa,
keväisten hankien keskellä, hän tahtoo lempensä julkaista. Se on hyvin
luonteenomaista hänelle, minä ymmärrän hänet hyvin.

”Aivanko kahden lähdemme?” kysyin häneltä, niinkuin en ymmärtäisi hänen
tarkoituksiaan.

Näin punan kohoavan hänen poskilleen, kun hän ujosti vastasi:

”Niin olen ajatellut, että menisimme kahden. Jos teille sopii niin.”

Näin hänen riemastuvan kuullessaan, että se sopi minulle, että oli
hauskempikin, kun menisimme kahden vain. Hyvästiä sanoessaan hän piti
kättäni kovasti ja hymysi ja näytti kovin onnettomalta. Hän on nyt niin
minun vallassani, että voin tehdä hänelle mitä tahdon. Sitkeä hän on
ollut, ennenkuin olen saanut hänet pehmenemään, sitkeämpi kuin kukaan
muu entisistä kosijoistani. Mutta nyt hän on kuin lankavyyhti, jonka
voin kääriä vaikka kaulani ympäri. Pääsin ainakin voitolle.
Ihmettelinkin, eikö hänenkin vielä täytyisi alistua ja nöyrtyä. Kauan
hän on minua ärsyttänyt, koko talven. Mutta sen hauskempaa nyt tulee.

Oloni tuntuu nyt paljon miellyttävämmältä. Tämä loppukevät tulee
olemaan vaihtelevaista. Hän kyllä keksii yhtä ja toista romantillista,
jossa aika kuluu hupaisesti.

Väliin minua melkein pelottaa lähteä hänen kanssaan kahden. Kuka
tietää, kuinka hurja hän on. Jos hän aavistaisi... jos hän vähänkään
tietäisi, etten häntä voi rakastaa, en edes kunnioittaa... Mutta hän ei
aavista, ei tiedä mitään. Hän on sokea, niinkuin kaikki miehet, jotka
rakastavat. Hän varsinkin. Sillä minä olen hänen ensi lemmittynsä, se
satumaailman prinsessa, josta hän on minulle puhunut. Minussa hän on
nähnyt yhdistettynä kaiken naisellisen sulon ja kaiken sen runollisen
kaihomielen, jota hän naisessa rakastaa.

On sentään ihanaa olla rakastettu — aina vähäväliä... Se nuori
forsmestarikin kuuluu pian tulevan...

No niin. Minähän aioin vain miettiä, miten menetellä huomenaamulla.
Ollako vallaton ja reipas? Vaiko kaihomielinen ja haaveksiva? Kun vain
tietäisi, kumpi häntä enemmän miellyttää? Mutta niin luulen, että
kaihomielinen ja haaveksiva häntä enemmän miellyttää, ja sen mukaan
minun on meneteltävä. Kyllä osaan pitää hänet aisoissa tämän kevättä,
toivovana väliin, väliin taas antaa kylmyyttä sen verran, että hän
pysyttelee parhaiksi romantillisena.

Kanervan kaltaista helläluontoista miestä on hyvin helppo talutella,
varsinkin semmoista, joka on niin mielettömästi rakastunut kuin
Kanerva.

Saisi nähdä... olisi hupaista tietää, kuinka tämä retkemme onnistuu?
Miten hän ilmoittaa rakkautensa? Ottaako hän minut syliinsä, pusertaa
tuota leveää ja lujaa rintaansa vasten ja vakuuttaa...?

Ah! Että tietäisin vähänkin eteenpäin. Mutta huomenaamulla sen näen,
näen ja tunnen...

Irja heitti kirjoituksensa, silmäsi tielle ja länteen päin, jossa näkyi
suuri, ääretön tunturimaisema ilta-auringon kullassa. Oli kuin valojen
henget olisivat hypelleet valkoisilla vaarojen huipuilla. Hän huomasi
oudon herrasmiehen kävelevän pappilasta päin. Käynnistä ja vartalon
somuudesta Irja päätti, että tuossa nyt oli juuri se kauan kaivattu
metsäherra. Se näyttikin komealta herralta, oli uudenaikaisesti puettu
ja heilutteli keppiään rennosti ja reippaasti.

Irja ei voinut eroittaa hänen kasvojensa piirteitä, mutta tukka näytti
olevan musta ja viikset pitkät, pulskat.

Hän vilkaisi kuvastimeen, järjesti hiuksensa ja aikoi hänkin lähteä
kävelemään...

Kun hän laskeusi koulun pihalta tielle, näki hän jo oudon herran
kävelevän Kanervan tienhaaran sivu. Irja päätti käydä kauppiaassa ja
otaksui, että hän ehkä tulisi vastakkain oudon herran kanssa. Oli
kuitenkin kuin hän olisi tehnyt pahoin, kuin omatunto olisi soimannut
jostakin... Ja melkein arasti hän silmäsi Kanervalle, näkyisikö siellä
mitään liikettä...

Mutta ehdittyään Kanervan tienhaaraan hän näki Pitkän-Riikan kävellä
roivivan Kanervan pihasta.

”Kuka tuo herra oli?” kysyi Riika Irjalta ja viittasi tielle, jossa
outo oli menossa.

Riikan silmät kiilsivät pirullisesti, ja suu vetäysi ivahymyyn.

”Mikä herra?” kysyi Irja välinpitämättömästi.

”Tuo, jota te nyt hännitätte”, vastasi Riika ja lähti kävellä
roivimaan.

Irjaa harmitti kovin. Hän teki äkkiä päätöksensä ja lähti takaisin
koululle päin. Hän näki Riikan monta kertaa kääntyvän katsomaan, mihin
päin Irja lähtisi.

Pahoilla mielin ja pettyneenä hän palasi koululle ja alkoi selailla
muistikirjaansa.