E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HARHAMA III

Kirj.

Irmari Rantamala [Algot Untola]

Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1909.

A kirjapaino, Hämeenlinna.

HARHAMA

”Syntikin on ase Jumalan kädessä.”

Elämän uuden aatto-illan unelma.

Elämä on petollinen unelma...

On puolipäivä.

Kesä on juuri päässyt kärkeensä, kukka täyteen väriinsä, metsä
lehteensä. Valo on korkeimmillaan, aurinko hehkuu, kuin ahjosta
otettu...

Huoleton käki kukkuu Harhamalan onnenkuusen punaisessa latvassa.
Paimenhuilu säestää sen kukuntaa. Luonto helisee, valo värisee. Käen
kukunta ja paimenen huilun soitto kilpailevat keskenänsä kauneudesta:

— ”Tui-tui!”

— ”Kuk-kuu!”

— ”Tui-tui!... Tui-tui!”

— ”Kuk-kuu!... Kuk-kuu!”

— ”Tui-tui!... Tui-tui!... Tui-tui!”

— ”Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!”

Oli kukkien kosinta-aika, ilojuhla, jolloin Pohjola koreilee
kesäisenä kukkana. Yöt ovat päivinä, ilma on hopean-heleä ja metsät
helskyvät lintujen laulusta. Tyttö kulkee tunteissansa, mies vaalii
mielitekojansa.

Peruna kukki Harhamalan akkunan alla, keltakukat nuokkuivat kainoina
sen nurmella; mättäänkolossa, ojan reunassa, hautoi pikku sirkun
emo ja leppäpensaan varvulla viserteli sen ikävöivä puoliso emonsa
ajan kuluksi. Oli tulossa lemmen soitin-aika. Luonto laitteli ansoja
ikuisen rakkauden poluille. Metsä viritti lintunsa laulamaan, nurmi
nosti kukkansa tuoksumaan, kukka levitti värinsä nähtäväksi, ja
onnenkuusen latvasta pudotteli käki kukkujansa luonnon yleisen
soinnun sekaan.

Koko kevään oli kestänyt lemmen paulojen punonta. Niiden ansojen
punomista oli koko elämä ollut: Neito oli niiksi koonnut poskeensa
punaa, poveensa lämpöä ja silmäänsä armasta suloa, kainoutta mieleen
ja hyvettä sieluunsa. Kukka oli luonut teränsä värilliseksi, perhonen
koristanut siipensä kirjaviksi, pihlaja oli pukeutunut valkeaan
kukkaspukuun ja koivu viheriäihinsä ja sorsa koreili värisulissa.
Kaikki valmistuivat odottamaan elämää ja elämän lyhyttä lemmen tarua.

Nyt olivat jo paulat valmiiksi punotut. Pitkä oli ollut työ.
Puhtaat tulivat myös ansat. Nyt odottivat kaikki vaan sitä hetkeä,
jolloin luonto avaisi lemmenantimien salatut kätköt, soittaisi
kutsukellot. Kaikki värisi odotuksesta. Valo oli korkeimmillaan,
päivä pisimmillään, kukka kauneimmillaan ja neito lemmestä lämminnä.
Kaikkialla hehkui lempi, sykki sydän, loisti lemmen puhdas paula...

Vihdoin kukahti odotettu käki ja huilunsoitto kutsui kaikki lemmen
paulaan, lemmen-antimien jaolle, luonnon puhtaan rakkauden alttarin
eteen...

Koko luonto ratkesi silloin ilosta ja värisi, kuin morsian armaansa
huulien ensi kosketuksesta. Päivä hehkui avaruuden kuperalla
laidalla, kuin neidon lämmin rinta. Nurmi kukki, puro nauroi
vallatonna ja koko luonnon povella paistoi suuri ilosanoma: ”Nyt on
Pohjolan pisin päivä. Nyt on valon voitonjuhla, juhlien juhlan aatto.
Nyt on lemmen antopäivä.” Paimenhuilu soitti taas Pohjolan kesän
ihanuutta ja vallaton käki kukkua helskytteli kuusen latvassa viime
kutsua luonnon suuteloille, kukkui sitä ja Harhamalan onnea:

— ”Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!”

— ”Tui-tui!... Tui-tui!... Tu-ii-ii!” — säesti paimen huilullansa.

Käen kukunnat putoelivat korkean kuusen latvasta autereiseen ilmaan,
kuin hopeapalat pehmeälle paadelle. Metsä ja mäet ja vetten rannat
helisivät niiden kaikua, kuin hopeakannel. Koko lemmen ja runouden
maailma heräsi ja hempi nousi neidon kypsään poveen, hellyys miehen
mieleen, lämpö luontoon, helle päivän valoon. Linnut visersivät
hautoville naaraillensa ihanimmat laulunsa, ja kukat avasivat
arastellen teriöittensä armaimmat kätköt sulhojensa suuteloille...
riutuivat ja herposivat ja ottivat vastaan sukunsa lemmen-antimet...
raukenivat niistä, äitiytyivät, painoivat päänsä ujoina alas,
kiittivät saadusta lemmestä ja uinahtivat sen ihanaan muistoon...

Harhamalan pellon keltakukat olivat eläneet elämänsä onnen hetken ohi
ja kallistivat nyt päänsä nurmen viheriälle ruohopovelle...

Lemmen tarina oli lopussa. Luonto oli antanut jaloimpansa,
väsähtänyt, lähtenyt levolle. Kukka ja pihlaja alkoivat riisua
lemmenpaulojansa, joita niin kauvan olivat punoneet: Ne alkoivat
karistella kukkasiansa, varistella värejänsä. Neito ei huolinut enää
suortuviensa soreudesta, ei silmänsä sulosta, mielensä ujoudesta,
eikä poskensa punasta, kun oli kerran sulhonsa saanut.

Lyhyt ja suuri on lemmen tarina, jalo ja puhdas, kun se on oikea...

                                                  ⸻

Mutta yhä viheriöi Harhamalan onnenkuusi. Se on taas punainen
kävyistä. Joka oksanpäässä vihertää uusi, pehmeä havu, ja sisemmällä
ovat oravat piilosilla. Onni kypsyy kävyissä, oksanpäässä,
vihertävässä havussa uusi elämä ja pihkan puhdas tuoksu huokuu
kotilieden puhtautta...

Sitkeät olivat vielä Harhamalan onnenkuusen syyt, syvillä sen juuret
ja sen lustoon ei pystynyt tikan nokka. Ylpeänä seisoi se, kuin
metsän aateli, vaimon uskollisuuden ja miehen miehuuden ja kodin
puhtauden esikuvana...

Mutta kuusen pimeissä piiloissa torkkui yölepakko, odotellen oman
aikansa tuloa...

                                                  ⸻

Ulkona, pyöreässä pihlajamajassa, istui Harhama. Hän oli juuri
lopettanut perunanmullittamisen ja lähettänyt erään kirjoituksensa
postiin. Valkealle pöydälle oli siroteltu muutamia pihlajan pikku
lehtiä. Rouva Esempio toi kahvipannun, lämpimät leivokset ja valkean
liinanpalan.

Pikku sirkku visertää ilosta, luonto hehkuu äskeisen onnensa muistoa
ja rouva Esempio on taas entinen Riuttalan Helga-neiti. Suortuva on
valahtanut otsalle, valkea esiliina avautunut kantimesta...

— ”Tir-lir-tvii-ir!” — viserteli kivitasku varvulla, varpu
heilahti ja pudotti pari pihlajankukkaa rouva Esempion tukkaan.
Hän oli nyt sievä. Kukka puki häntä, kuin helmi. Luonto oli rauhaa
täynnä... metsä vihantaa... nurmi kukkia ja mieli tyyntä. Palavien
tervahautojen miellyttävä tuoksu hyväili kesän lämmöstä herkäksi
käynyttä ihoa... Tuulenhenki puhalteli. Se toi sanan toisista
kylistä. Siellä vieras vaimo liekutti lasta... Oksa heilahti, lintu
laulahti. Väre toi viestin tuudun luota, kertoi vaimon kehtolaulun,
Vieras vaimo lauloi Harhamalan pienelle Ritvalle:

”Tuuti, tuuti! Tuuti, aa!
Tuuti pientä lasta!
Eipä kalma häntä
saa viedä maailmasta.
Tuuti, tuu, itkusuu!

Tuuti, tuuti, tuuti, aa!
Tuuti pikkuruista.
Viihdy! Et sä aina saa
äidin rintaa muistaa!
Tuuti, aa! Tuuti, aa,
Harhamalan Ritvaa!”

Laulu loppui, kehto seisahtui ja lauluihin nukkui lapsi. Harhama
puristi rouva Esempion kättä ja lausui:

— ”Helga! Kiitos kärsimyksistäsi, uskollisuudestasi ja
rakkaudestasi! Kiitos tytöstä, lapsesta, elämän sisällöstä ja
tarkotuksesta. Ne olet sinä antanut. Minä palkitsen ne kerta elämäni
työllä. Sinä olet tehnyt osasi... enemmänkin. Nyt on minun vuoroni...”

— ”Kiitos itsellesi rakkaudestasi ja siitä jonka annoit!... Minä
maksan sen uskollisuudellani”, — keskeytti rouva Esempio.

Kanervankukka helähti, sirkka visersi. Rouva Esempio jatkoi:

— ”Onni kypsyy meissä ihmisissä itsessämme, kuten nyt huomaat, kuin
kävyt kuusessa, ilman yhteiskuntaa ja kirkkoa. Uskotko jo minua?”

Hän istahti, muisti pikku-Ritvaa, jota vieras vaimo hoiteli,
pikku Armiiran perinnön tähden... Pihlajankukka kaunisti mustaa
tukkaa... Hän muisteli elämänsä kevättä, jolloin Riuttalan ranta
oli kukkinut valkeana ja nuori mies lauleli järvenselällä Riuttalan
rannan onnenkukalle... Hän muisteli häitä, joita hän oli odotellut,
ja koko elämäänsä... Hän muisteli niitä kepeänä, kosketti niitä,
kuin perhosen siivellä kukkaa, solmi tukasta solahtaneen suortuvan
takaisin tukkaansa ja lausui:

— ”Tänään on kuin elämän aatto-ilta...”

Ja Harhamasta tuntui, kuin kaikki elämän viulut soisivat ja
kutsuisivat suureen työhön. Hän oli viime päivät aivan elänyt
unelmissansa: Hän oli odottanut nyt teoksensa alkamista aivan
vaistomaisesti, kuin äiti, jolle kohtu ilmottaa, että synnytys-aika
on ovella...

Hän oli kävellyt jo ikäänkuin seppele päässä, kuten äiti, joka ajan
lähetessä jo nauttii äidin ilosta, on silittelevinänsä lapsensa
kiharoita... näkee sen tulevaisuuden kirkkaana... iloitsee sen
onnesta ja odottaa vaan hetkeänsä...

Ritvan syntymä ja niukat tulot olivat kaikkien entisten kiihottimien
lisäksi puhaltaneet häneen vielä lisävoiman: Teos oli tuova
kultaa... Hän näki jo kultapurojen juoksevan... hohtavan...
välkkyvän... kimaltelevan... Yöt hän jo näki unia seppeleestä...
valkeista linnuista... maineesta... kullasta... hän tunsi vihansa
saavan lauhduketta... rouva Esempio oli häntä jumaloiva... Korpela
ylistävä... Suomi ihaileva... maailma ihmettelevä... Hänestäkin
tuntui, että oli elämän aatto-ilta...

Hän puristi rouva Esempion kättä. Harhamalan onnenkuusen oksat
nuokkuivat hiljaa, kypsyvän käpypainon tuudittamina. Käki kukkui sen
latvasta taas onnea... Sen havut viheriöivät uskollisuuden kuvina...
Ja kaivon kannen alla lorisi ikuinen onnenvesisuoni...

Harhama tunsi, että hän oli polkenut elämänkäärmeen pään murskaksi.
Kaikki elämän halut purskahtivat hänestä. Kaikki alkoi leimuta
tulevaisuuden aamupunana ja pärskyä sen revontulina.

                                                  ⸻

Tulevaisuus pukeusi silloin kauneihin väreihin, elämä hohti
iltaruskoisena, sen tienvieret olivat kukkamaina. Koti kukki
rauhallisena, kuin lauvantai-ilta, sen joka nurkassa hymyili
mielentyyni... Sen akkunat olivat punaiset onnenkukista... Katolla
liehui ylpeä lippu... Perunamaat olivat valkeat kukista... Yöt
olivat hiljaiset ja päivä souteli päivisin talon päällitse kirkkaana
valoveneenä pitkin heleäväristä taivaanlakea.

Ja kaiken sen henkenä oli hänestä vaimo, kodin suoja ja sen
elämänrihmojen kehrääjä. Sillä hänestä juoksevat teoksen runojen
langat... Hän se viihdytteli rauhaa kodin nurkissa... kasteli sen
onnenkukkia... huolehti pirtin puhtaudesta... mielen rauhasta...
kylvyistä... havuista ja puhtaista vaatteista...

Hän itse kuvitteli aina kulkevansa maineen- ja kunniankukkulaa kohti,
kodin tulet aina edessä... sen rauha leposatamana... sen maine
johtovalona... sen onni työhön käskijänä... Ritva otsalta rypyn
silittäjänä...

Sumua sattuu ehkä tielle, mutta hän puhaltaa sumut hajalle... Elämän
pilvet hän puhaltaa taas punertaviksi, taivaanrannan ruskoiseksi...
Nälkäsuon punaiseksi karpalo-ulapaksi.

Halla nousee ja panee viljan... Mutta ei pane halla Nälkäsuon
karpalo-ulappaa... ei kukkaa Harhamalan akkunalla, eikä käpyjä
sen onnenkuusessa... Kotiliesi on aina puhdas... Yksilöllinen
siveellisyys on viety voittoon... herjaajat saatettu häpeään...
Elämän suurin kysymys on siten loistavasti ratkaistu... Vaimo on
ollut siinä tehtävässä apuna... Se on ollut enemmänkin: Vaimo on
antanut yksilöllisen siveellisyyden suuren aatteen... rohkaissut
siihen... tukenut sitä voittoon viedessä... ollut itse esikuvana ja
teoksen runorihmojen keränpohjallisena ja kaikkena... Ja hän laulaa
vainionsa ylistykseksi sen laulun, joka vie Harhamalan maineen
yli esteiden, kertoo siitä kaikille kansoille ja sukupolville...
Korpikosken korvakkeelle kohoaa Harhamalan kuulu runolinna...
Lippu liehuu sen tornissa ja runokannel on asetettu alttarillensa
kotilieden vierelle...

Niin maksaa hän vaimon rakkauden, ostaa kodin onnen... Elämä muuttuu
joulujuhlaksi... Kotona palavat ikuiset joulukynttilät... Niiden
valossa sujuu työ, kuin kangas... Lapsi lepertelee laattialla...
kasvaa... varttuu... siunaa isäänsä... suutelee äitiänsä...
Vuoden-ajat vaihtelevat, talvi on ulkona, mutta kotona on lämmintä...
Jo saapuvat syyshallat... Maailmalla on kylmää... sadetta... tuulta,
mutta aina tuikkivat Harhamalassa joulukynttilät ja sen kartanolla
soivat iloiset elämänkulkuset...

Päivät poistuvat unina... Jo kukkii Harhamalan kuulu Ritva-neiti
isänsä ilona, äitinsä ylpeytenä... seudun kukkana... kaikkien
kadehtimana... Hän muuttaa Harhamalan kanervikot kukkaisiksi... mäet
marjoista punaisiksi... päivät kauneiksi uniksi... Hän itse tekee
yhä työtä monen edestä... Työ sujuu, teos valmistuu... Sen lehdet
muuttuvat valkoisiksi linnuiksi, jotka kulettavat kauvas kertomusta
Harhamalan talosta...

Jo on kuulu Harhamala... Se on kuulu vaimon puhtaudesta, miehen
työstä ja kodin kukasta, tyttärestä... Valkeat linnut ovat palanneet
kunnian- ja onnenseppeleet nokassa... Ilma on niistä valkeana...
Käet kukkuvat kilpaa Harhamalan kuusikossa talon ylistystä...
Korpikoskesta laskevat veneet runolinnan rantaan tuoden täydet lastit
rikkautta, ja aurinko soutelee taivaalla valoveneenä, kaartaen kuulua
taloa.

Sitten joutuu ruskoinen elämän ilta... sen päivä painaikse jo levolle
lämpimän yön povelle. Vaimo saattaa tyttären keralla miehensä
Tuonen mustalle virralle... Siellä odottaa valkea vene, seppele
mastonpäässä... Vene lähtee rannasta... Vaimo siunaa lähtevää
elämänsä matkatoveria... Se itkee kosteiksi Harhamalan pellon
keltakukat, odotellen terveisiä Tuonelasta... Aika soluu, suoltuen
valkeina rihmoina... Mies palaa Tuonelasta noutamaan yksin jäänyttä
vaimoansa, entisen kotinsa hyvää henkeä... Yhdessä laskevat he
veneessä Tuonen mustaa virtaa... Virta synkkenee, yö pimenee...
Vaan jo aukeaa odotettu ulappa ja vene lähenee Riuttalan rantaa,
joka on valkeana onnenkukista... lemmenkukista... uskollisuuden
kukista... Riuttalan Helgan hääkukista... Sinne laskevat he veneensä
ja siellä odottavat he tyttärensä tuloa... Jo on vene perillä. Hän
katkaisee ulapasta onnenkukan ja ojentaa sen vaimollensa palkkioksi
rakkaudesta, uskollisuudesta ja onnesta. Hän on tuonut Riuttalan Helgan
kotirantaansa...

Mutta siihen eivät he pysähdy... He laskevat veneensä maineen ja
kuolemattomuuden häikäiseville purppuraselille... He laskevat
veneensä vieläkin etemmä: He purjehtivat jumaluuden kirkkaille
vesille ensimäisinä ihmisinä, jotka ovat uskaltaneet sinne purtensa
laskea...

Niin ovat he ratkaisseet elämän ja kuoleman kysymyksen... Niin ovat
he pelastuneet kuoleman terävästä luukynnestä... Niin on voitettu
kaikenhäviö...

Mutta Harhamalan maine jää ainaiseksi jälelle... Sen onnenkuusi on
täynnä seppeleitä... Sen kuusikko on valkea valkolinnuista, teoksen
lehtien linnuista...

Ja niiden unelmien aallokosta roiskahti hänessä lopullinen päätös
tarttua kynään... Jo oli lakannut kyselykin: Mikä on totuus?... Ei
hän enää kysynyt: ”Isäkö vai äiti?...” Hän ei enää kysynyt mitään...
Hän oli kuin äidinkohtu, joka ei aikansa tullessa kysy: ”Synnyttääkö,
vai eikö?...” Kaikki himot käskivät häntä... Kaikki unelmat vetivät
häntä... Öiset unet houkuttelivat häntä... Kulta huikaisi silmiä...
Ylistyslaulut huumasivat korvia... Maineenseppeleet kiehtoivat, kuin
ihanimmat hameenhelmat... Kuolemattomuus houkutteli, tarjoutuen kuin
ihanin omena... Kunnia kutsui, kutsui kirkkaat kihlat kädessä...

Ja kun auringon valovene souteli kaarensa korkeimmalla kohdalla ja
koko luonto huusi valon voittoa ja otti onnensiemaustansa, purskahti
Harhamasta koko elämän-ijän kokoutunut runoaarre... Se roiskahti,
kuin revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.

Hän tarttui kynään ja alkoi...

Vihdoinkin! Lopultakin! Vihdoinkin riuhtaisi ihmishenki itsensä irti
epäilyn pauloista... Munkkien siunaamalla kynällä piirsi Harhama
paperille suuren, rohkean teoksensa ensimäiset sanat:

— ”Minä tahdon tulla toimeen ilman Jumalaa...”

Munkin siunaamalla kynällä antoi hän ensi iskun Jumalalle, Se oli
hurjistuneen, piinautuneen hengen sokea hyökkäys tuntematonta vastaan.

                                                  ⸻

Työ alkoi. Harhama suurenteli Pohjolan suuren luonnon jumaluuden
väriloisteiseksi taustaksi. Hän levitti siksi avaruuden, sirotteli
äärettömyyden kirkkaasti loistavilla maailmankauden alkumaailmoilla,
jotka paloivat vielä tulisina. Hän ripusteli sen reunoille kirkkaita
revontulia, helmitteli sen auringoilla ja soinnutti kaikki käen
kukuntaan, lintujen laulun ja paimenen huilun ihaniin ääniin.
Hän upotti kaikki väreihin, sirotteli loistavilla maisemilla ja
tunnelmilla ja vyötteli värivirroilla...

Jo olivat taustan värit valmiit. Se oli väriloistoinen syntymäliina,
jonka hän levitti sen suuren jumalasikiön vuoteeksi, jota hän nyt
rupesi vetämään luonnon emättimestä. Kaikki vuoti, kuin puhenneesta
paisumasta. Noin seitsemäntoista vuotinen puristuma oli pakahtunut ja
purki nyt runovirtojansa ryöppyävinä kuvina. Kaikki puhkesi valmiina,
kuin kukan nupusta, valui kuin utaristansa irtipäässyt vuolas virta.
Hän kirjoitti runomitalla ja runojaloissa ei tuntunut solmua...
Niiden ajatus oli kirkasta kultalankaa...

Työ jatkui. Runot vuotivat, kuin helminauhat kultakehiltä... Suuret
kuvat kumpusivat paperille, nousten, kuin saaristot merestä, tai
avautuen, kuin vuorenhuipulta ihanat maat, joissa paratiisit
muodostavat satumaisemia ja auringoilla koristellut taivaan kuvat
riippuvat vesien syvyydessä kirkkaina kuperoina.

Työ sujui: Runovirrat hyrskivät koskina... Ne kuvailivat jumaluuden
yötä... Ne kuvailivat sitä pimeyttä, jolloin jumaluus nukkui
itsetiedottomana sikiönä emättimessänsä: äärettömyydessä... Se
emätin oli pimeä, kuin naisen kohtu... Jääkylmä sumu seisoi
liikkumattomana... Pimeys hohotti hirvittävänä, kuin kuoleman
synkkä kita... Äänettömyys rutisti... Elottomuus puristi, kuin
ikipakkasen jääkoura... Ei ollut olemassa mitään muuta, kuin kuolon
pimeä hirmukylmyys... Ei ollut olemassa muuta, kuin äärimäinen
elottomuus... äärimäinen olemattomuus... aineettomuus... tyhjyys...
hirmupakkanen ja pimeä: Jumaluuden itiö ja sen emättimen alkumuoto.

Jo oli valmis jumaluuden kylmä, ääretön emätin. Mittaamattomia
ijankaikkisuuden jaksoja kulki siinä jumaluus itsetiedottomana,
kehittyi ja valmistui sen suurena sikiönä... Itse kehitti se
itseänsä... Itse valmisti se emättimensä: äärettömyyden...

Jumaluuden itiö täytti jo äärettömyyden... Se kehittyi: olemattomasta
syntyi oleva, tyhjästä aine. Jumaluuden sikiö kehkeytyi ja kehitti
emätintänsä, kuin sikiö kohtuansa.

Lukemattomat miljaardit ijankaikkisuuden ajanjaksot kuluivat.
Jumaluus kehittyi: Aine tiivistyi sumuksi... Se lepäsi sumuna
mittaamattomat ijankaikkisuudet... Sen hirmukylmä syntymä-emätin,
äärettömyys, oli kuoleman-pimeä... Se oli kamalan-mykkä... Se oli
äärimäisen-eloton, liikkumaton, värähtämätön... Se oli ikivuorta
värähtämättömämpi ja elottomampi...

Ijankaikkisuus pysyi, kuin kivivuori... Ei ollut vielä aikaa, koska
ei ollut ajan mittaajaa liikuntoa. Jumaluuden emätin oli vielä
ajaton, kuin ikivuori...

                                                  ⸻

Teoksen runovirta hyrski pauhuna. Jumaluuden kehitys jatkui. Sen
emätin kehkeytyi sikiönsä kehittämänä. Ajattomuudesta syntyi aika...
Eloton aine värähti... Sumu liikahti... Synkkä pimeys vavahti...
äänettömyys huoahti... Se oli jumaluuden ensimäinen elonmerkki, sen
havahtuminen ijankaikkisesta levosta ijankaikkiseen liikuntoonsa. Se
oli sen itsetietoisuuteensa kehittymisen ensimäinen elollinen ilmiö...

Ijankaikkisuuden jaksot suoltuivat lukemattomin miljaardiluvuin...
Jumaluus kehkeytyy... Sen kuollut syntymäemätin herää elolliseen
elontoimintaan... Se herää siihen suuren sikiönsä elonkipinästä
ja sen kehittyvästä voimasta... Se ravitsee kannettavaansa, kuin
äidinkohtu lasta ja itse kehkeytyy ravittavansa elämänkehityksen
antamasta ravinnosta ja voimasta... Jumaluus, ollen ainoa oleva,
luo itse itsensä.

Jumaluus kehittyy edelleen, avaruus-emätin elää... Jäiset sumut
kierivät... Mutta ei ole vielä ääntä... Kaikki on äänetöntä kuin
ikivuori... Kaikki on tajutonta... Mutta jo alkaa ääni kehittyä
äänettömyydestä... Se kehittyy jumaluudesta jumaluuden kehityksen
kehkeyttämänä... Se kehittyy äänettömyydestä, kuin aine tyhjästä,
oleva olemattomasta... Sitä kehittää elottomien sumujen kierintä...
Se kierintä jatkuu mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja...
Äänettömyys pakahtuu itseensä, kuin ajettuma sisältöönsä... Se
valmistautuu puhkeamaan omana pakahtumanansa... Se pingottuu...
kiihtyy... yltyy... halkeaa viimein kivusta... pakahtuu tuskasta ja
puhkeaa hirvittäväksi maailmanpauhuksi... Jumaluus on kehkeytynyt
äänettömyydestä ääneksi, oman itsensä kautta.

Teos jatkui: Jumaluus kehittää itseänsä itsetiedottomana
järjellisyytenä, kuin sikiö emättimessä... Jäinen hirmukylmyys
on ajautunut pakahtumaksi, kehittynyt huippuunsa ja valmistautuu
puhkeamaan vastakohdaksensa... Jumaluuden emätin on kehkeytynyt
kylmänpakahtumaksi... Se on jo tuskaansa haleta...

Kehitys jatkuu: Kylmänpakahtuma, sumuna kierivä äärettömyys:
Jumaluus puhkaisee itsensä... Ikikylmyydestä kehkeytyy se
ikikuumuudeksi... Se halkaisee pakahtumansa, purkaa tuskansa
tulikuumuudeksi...

Lämpö on syntynyt kylmyydestä... Jumaluus alkaa kehittää itseänsä
kuumuuden pakahtumaksi...

Avaruus on tulena... äärettömyys pauhuna ja hehkuvat sumupaljoudet
syöksyvät hirmukierinnässä ympäriinsä... Jumaluuden kohtu,
maailmoiden emätin, rannaton avaruus: Jumaluus itse kiemurtelee
synnytyskivuissa... Sen tuskanhuuto on maailmanpauhua... Sen tuskat
pursuavat maailmantulena... Se pakenee vaivojansa, kiertäen oman
itsensä ympäri... omassa itsessänsä... oman itsensä pitelemänä,
puristamana, polttamana.

Teos jatkui: Iankaikkisuus vuoti virtana. Jumaluus kehkeytyy
kohdussansa, äärettömässä ikitulessa... Se luo itse itseänsä
emättimensä aineesta, jonka se on itsestänsä luonut... Syntymäkivut
yltyvät... Niiden kourissa raivostuu tulinen avaruus yhä hurjempaan
kierintäänsä... Maailmantuli kiihtyy siitä kierinnästä... Se hehkuu
hirmutulena, jolla ei ole äärtä, ei rantaa, ei keskikohtaa...
Tuskanhuuto kovenee kauhunhuudoksi: Maailman syntymäpauhu pakahtuu
jo omaan itseensä... Kivut yhä kiihtyvät... Jumaluuden elonmerkit
tuntuvat emättimessä, ennustaen sen tietoisuuden syntymähetken
tuloa... Äärettömyys pakahtuu taas tuskiinsa... avaruuden hirmuhuuto
omaan pauhuunsa... maailmantuli omaan kuumuuteensa... Jumaluuden
kohtu ajettuu tuliseksi maailmanpakahtumaksi... Kaikki kiihtyy...
Kaikki yltyy... Kaikki raivostuu... Kaikki riehuu ja vääntelee
suurissa syntymäkivuissa... Jo joutuu uusi suuri hetki... Jumaluuden
kehkeytymisen monimiljaardikausinen silmänräpäys: uusi käännekohta...
Maailman ajettuma on jo valmis uudeksi pakahtumaksi... Kaikki
pakahtuu oman itsensä tuskiin ja tuleen ja pauhuun... Kaikki kutistuu
omaan itseensä... äärettömyys repeää omaan rajattomuuteensa...
avaruus vetäytyy äärettömän itsensä tulipaisumaan...

Kuuluu hirveä pauhu: Ajettuma on puhennut... Tuliavaruus repeää...
Jumaluuden kohtu purkaa sisälmyksiänsä omaan itseensä. Hehkuvat
maailmansumut syöksyvät tulikerinä, äärettömyyteen paeten, yhteisestä
emättimestä, kuin hirmun tulipesästä... Eri ainesarjat sinkoavat
kukin omiksi maailman tulisumuiksi, alkaen kehittää jumaluutta
ja itse kehkeytyä sen kehityksestä... Tulipaljouksina alkavat ne
kieriä avaruudessa, etsien siellä ratojansa... Avaruus vapisee... Se
pakahtuu valoon... loistaa kirkkautena, kuin tuliset maailmasumut
karkeloivat hehkuvina palloina sen sisässä... Pimeys on hävinnyt...
Ikuinen valo on puhennut ikipimeyden pakahtumasta...

Jumaluus luo itseänsä uudella kehityskaudellansa. Maailmat alkavat
jäähtyä: Aine eroutuu olemattomasta... Maailmoiden jäähtyessä
eroaa valo pimeydestä... lämpö kylmästä... Jumaluus kehittäytyy
korkeammaksi...

Teos jatkui: Äärettömyys, jumaluuden emätin jatkaa suurta työtänsä
jumaluutena itsenänsä... Kaikki on jo valon ja pimeyden taistelua,
kylmyyden ja kuumuuden ottelua... häviön kautta elämään kulkemista...
Lukemattomat maailmat sinkoilevat äärettömässä pimeydessä, loistaen
kirkkaina tulitähtinä... Kaikki löytää oman ratansa... Ei mikään eksy
omaltansa... Kaikki kiertää toistansa... kaikki antaa toisillensa
tietä... kaikki murskaa toistansa.

Jumaluus on kehkeytynyt luonnonjärjen pakkotilasta vaistomaiseksi
järjellisyydeksi, kohdun varassa elävän sikiön tilasta siksi, joka
lapsen vaistolla itse etsii oikeat tiensä...

Teos jatkui, kulkien ijankaikkisuuteen jäänyttä jumaluuden
syntymäuomaa. Jumaluus jatkaa syntymäänsä ja kehittää äitinsä
kohtua: äärettömyyttä: Maailmasumut jäähtyvät, aine muuttuu
kiinteäksi... Myöhemmät maailmat syntyvät vanhemmista, vanhemmat
häviävät myöhempiin... Kaikki häviää omaan itseensä... kaikki syntyy
oman itsensä häviöstä... Kaikki kiertää itseänsä... kaikki kiertää
toistansa... Toinen vetää toistansa, kaikki yhtä ja yksi kaikkea...
Siksi ei mikään hajoa... ei mikään häviä... ei eksy.

Jumaluuden järjellisyys kehkeyttäytyy elottomassa luonnossa:
emättimensä kivikovuudessa. Aineet erkanevat toisistansa: vesi
maasta, rauta kullasta. Kaikki yhtyvät uudestaan: Jumaluus luo
omaa tietoisuuttansa, kehittää järjellisyyttänsä ja kirkastaa omaa
itseänsä, samalla kohtuansa kehittäen: luoden maailmoita...

                                                  ⸻

Harhama hengähti ja luki luomuksensa. Hän itsekin hämmästyi sen
ihanuutta. Sen runosäkeet olivat virheettömiä, helmikirkkaita,
kuin luonnon kovien kourien hiomat helmet... Sen runojaloissa ei
näkynyt ihmiskäden jälkeä, sillä ne olivat valmistuneet ihmishengen
pakahtumassa, kuin helmi luonnon nisissä...

Seitsemäntoista vuotta oli hän suunnitellut sitä, luonut
uudenaikaisen myytin. Sen monet piirteet olivat vuosi vuodelta
puhdistuneet ja eheytyneet. Tänä viime vuotena oli hän sen puitteet
taas hiljaisuudessa uudestaan muodostellut. Hän oli sen tarujen
hengettäreksi ottanut rouva Esempion, kietonut hänet Esempio-ihmisenä
[Esempio = esimerkki] tarujen hienoimpiin väreihin ja luonut
hänestä kaiken kauniin ja hyvän vertauskuvan. Maailmankurjuuden
oli hän korottanut siksi, jossa kehittyvät jumaluuden korkeimmat
ominaisuudet: hyve... itsensä uhraaminen... vähään tyytyminen... ”ei
omaansa etsiminen”, ja jumaluuden suuri tunnus: omaan käsivarteensa
luottaminen, koska jumaluudella ei voi olla kehen luottaa, kenen
työllä elää... Kauvan oli hän tätä kertomuksen juonta ajatuksissaan
kerinyt, purkanut ja taas kerinyt. Siksi vuotikin hänen sielustansa
nyt kaikki, kuin rihma kerältä, selvänä, suurena ja voimakkaana.

Ja kun hän oli sen lukenut, vilahti hänen silmiinsä pohjalaisnoita,
kädessä lippu, johon oli kirjoitettu vanha ennustus: ”Sinä kirjoitat
kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja
palaavat seppeleet nokassa...” Kunnian ja maineen liput liehuivat...
kulta hohti ja kuolemattomuus kohosi elämänsumuista verikirkkaana
auringonpyöränä.

— ”Katso työtäsi! Se todistaa, että ennustus toteutuu... Sinä
voitat Sen, jota vastaan nostat kynäsi”, — kuiskasi hänelle silloin
ääni hänen povestansa... Maailman ihanuus avautui hänen eteensä...
Elämänkäärme makasi pää murskaksi polettuna... Epäilyksen tomut
olivat pois puhalletut ja elämä avautui ihanimpana aatto-illan
unelmana...

Kun hän oli alkukohtauksen kirjottanut, pyysi hän rouva Esempion sen
lukemaan ja siten ikäänkuin siunaamaan hänen työnsä, puhaltamaan
siihen henkensä puhtaan leiman. Rouva Esempio täytti pyynnön ja
korjasi lukiessansa lyijykynällä parin epäselvästi kirjotetun sanan
kirjaimet selviksi.

— ”Ai miten kaunista!... Jo se nyt runoilee!... Tämä on
grandieux’tä”, — lausui hän, lopetettuaan lukemisen.

— ”Kiitos korjauksestasi ja siunauksestasi! Nyt on elämän aatto ja
sen kevät”, — lausui Harhama. Sen enempää ei hän selittänyt rouva
Esempiolle kirjoituksensa tarkotusta, tai sisältöä. Hän salasi
taas kaiken. Hän uskoi, että rouva Esempio, teoksen jumaluuden
vertauskuva, ei sitä käsitä. Hän ei raaskinut viskata helmeänsä
ihmissilmien nähtäväksi, kätki sitä, kuin peto pentuansa...

Elämän uneksittu työ oli vihdoinkin alettu, sen ääriviivat olivat
valmiiksi vedetyt. Uusi Jumala oli tulossa... Korpelan aurinko
oli nähnyt sen syntymisen ja levitteli valoliinansa sen tielle...
Innostuneena katseli Harhama Nälkäsuon kuulua ulappaa ja lausui
leikillä rouva Esempiolle:

— ”Se aika tulee, jolloin Nälkäsuon punaisen karpalo-ulapan keskelle
pystytetään Harhaman muistopatsas.”

Rouva puuhaili leivoksiensa kanssa, poski punehtuneena,
hiuksissa pihlajankukka. Hän muisteli omia unelmiansa... häitä...
Riuttalan rantakukkaa ehkä ja paljoa muuta ja lausui puuhiensa
lomasta:

— ”Elämä on pettävä unelma...”

Ilta oli jo tullut. Aattopäivän lämmin aurinko kosketteli jo
reunallansa taivaan rusorantaa. Linnut lakkasivat laulamasta.
Onnenkuusen oksalla nukkui rauhallisena orava, kypsyvien käpyjen
keskellä, ja näki makeaa unta herkuistansa, tuoksuavista kävyistä,
ja punainen käpypaino huojutti oksaa hiljaa, kuin armas tuuli,
tuuditellen uneen metsän pientä, kaunista heiluhäntää. Pikku Ritva
nukkui kaukaisessa kehdossa viatonna ja näki kaunista unta äidin
armaista rinnoista, näki unta äidin etäisistä rinnanpäistä...

Se oli Harhaman elämän uuden aatto-illan unelma... Läheni lempeä yö,
josta oli valkeneva työn ja elämän juhla.

Pohjolan sydän-yön aurinko kirkastui punertavaksi. Verkalleen,
taivaan ja valon majesteettina laskeutui se pohjoisen taivaanrannan
käyrälle reunaviivalle ja pysähtyi siihen lepäämään. Se näytti
tulikuumalta rautakiekolta, joka ei raaski polttavalla reunallansa
koskea taivaanrannan heikkoa äärtä. Siinä säteili se yösydännä,
todistaen valon voittoa... Se huokasi siinä hetken, alkaaksensa
taas kiivetä kaartansa pitkin taivaanlaelle. Kaikki kääriytyi yön
kirkkaisiin valo-utuihin. Luonto värähti, metsä hymähti. Elämän
aatto-illan rauha laski kukkivalle kanervikolle ja Harhamalan
kehäkukille, sirkka nukahti ja yölepakko lähti onnenkuusen kätköistä
öiselle matkallensa...

Utuisten mielikuvien, himojen ja toiveiden ja unelmien vaikutteesta
oli Harhama lopullisesti alkanut suuren työnsä. Mielikuvat ja
unelmat ja halut loivat siten ihmis-elämää. Mutta mielikuvien langat
juoksevat tuntemattomilta keriltä...

                                                  ⸻

Korkeuden kellot soivat, syvyyden pohjilla solui elämän pohjavirta.
Näkymättömät lovet avautuivat... Salaiset kädet kehräsivät
rihmojansa...

Lammaskallion alla on kaunis Unelmala, syvällä kallion juurien
alla. Sen katto on kuunvaloa... Sen pohja on kukan väriä... Sen
seinillä riippuvat taivaalta siepatut ruskopilvet... Ne riippuvat
seinillä kauniina laskoksina... Ne heilahtelevat unelmia... Niiden
laskoksia sitovat solmukoiksi vesikaaresta leikatut nauhat... Niiden
laskoksien lomiin on ripustettu taivaalta varastettu iltarusko,
kauniina verhona, somina laskoksina... Toisaalla häilyvät laskoksina
ihmisten kauneimmat unelmat: tytön toiveet... morsiamen unet hääyön
ihanuuksista... sulhasen unelmat niistä... miehen kunnian-unelmat...
vaimon äidin-unelmat... kaikkien elämän unelmat... tulevaisuuden
toiveet ja halut...

Sata pientä lammikkoa läikkyy Unelmalan lattialla kauneina
kuvastimina... Joka lammessa on satusaari... joka saaressa
satumaja... Joka majassa istuvat ihanat enkelit kehräten ihmisten
unelmia... niiden lankoja... niiden rihmoja... niiden juonia
punoen... niiden juonia langaksi kerraten...

Luolan laskosten takana istuu toisia enkeleitä... mitkä kehräten...
mitkä kerien... mitkä vyyhdeten... kehien... luoden luomapuulle...
pirtaan ja niisiin pujottaen... käämejä punoen... kutoen kauneinta
unelmakangasta, tai kaunista unelmaverkkoa...

Unelmala-luolan keskellä on kaunis unelma-alttari. Sillä seisoo
kaunis Raala pystyyn pannun kauniin kehän vierellä, kädessä kaunis
värttinän puolain, vyöllä siro sukkula, koreassa kannattimessa... Hän
johtaa tuhansia enkeleitä, kun ne valmistavat ihmisten vääriä unelmia
Perkeleen vallan ohjaksiksi... Hänen kehältään juoksevat väärien
unelmien rihmat...

Unelma-alttarin edessä istuu kaksitoista kaunista enkeliä, ijäti
soittaen kaunistekoista kannelta... Ne säveleet kantavat unelmia
ihmisten maailmoihin... solmivat ne ihmissydämiin... sitovat niillä
ihmisiä unelmoitaviinsa...

Unelma-luolassa soivat sointuisimmat sävelet... siellä karkeloivat
kauneimmat värit...

                                                  ⸻

Kun Harhama oli alkanut teoksensa, laskeutui Perkele Lammaskallion
kivensyytä myöten Unelma-luolaan ja istuutui valta-istuimellensa,
kutsuen pääenkelinsä eteensä. Hän heittäytyi istuimellensa
lepoasentoon ja puhui ihastuneena:

— ”Nyt on voitto!”

— ”Voitto!... Voitto!... Voitto!” — kertasivat kumartuvat
palvelijat. Värit karkeloivat vilkkaina, unelmat kauneina. Perkele
jatkoi:

— ”Nyt nukkuu maailma lihan käsivarrella... Nyt lämmittelevät
Jehovan papitkin vaimojensa sylissä... Jehovan verkot ovat tyhjät.”

— ”Ja joka ei ole Jehovan verkossa, se kulkee sinun poluillasi”, —
keskeyttivät palvelijat.

Ja yhä kirkkaammin paistoi kuunvalo luolan laesta ja iltaruskoiset
verhot rusottivat laskoksina. Perkele jatkoi voiton-ilolla:

— ”Koko maailma on kypsä: ’Rakkaus’... pyh!... Niin: ’rakkaus’
on omenana, joka on eukon kädessä. Se kääntää miehen Jehovan kirkkotieltä
tytön luhtiin...”

— ”Ja siellä” — yrittivät palvelijat.

— ”Siellä ei Jehovan virsiä veisata”, — keskeytti Perkele. —
”Jehova on luonut miehen kylkiluusta itsellensä surmankiven.”

— ”Jonka sinä vierität aina Hänen tiellensä”, — lisäsivät
palvelijat.

Ja taas kisailivat iloiset valot ja hekkumallinen hämärä... Värit
puhkesivat kauniina, kuin kukanterältä... suutelivat toisiansa...
sulivat yhdeksi hämyksi... hävisivät... haihtuivat. Perkele jatkoi:

— ”Nyt on Harhama minun: Hän on alkanut teoksensa... Hän on nostanut
kurikkansa Jehovan kasvoja vastaan...”

— ”Kiitos sinun viisautesi!” — lauloivat palvelijat.

— ”Ja sinun armosi!” — lisäsi ihana sävel.

— ”Sinussa päättyvät kaikki tiet... Sinuun johtavat kaikki polut”,
— todisti ylistys vallattomien valojen seasta.

— ”Sinussa loppuu kaikki... Sinusta alkaa kaikki” — kertaili
iloinen kaiku. Perkele jatkoi:

— ”Harhama on siihen kurikkaan kulkenut Raalan, Tuulan, Eeremen,
Aaraman ja Uuratin kauniissa köysissä... Hänet on Herve vienyt
oikeaan satamaan ja Ooti ja Iila ovat hänet sinne soutaneet
taitavasti kaikkien Jehovan karien läpi...”

— ”Sinä olet heille kaikille voiman ja viisauden antanut”, —
ylistivät enkelit... Perkele jatkoi järkeilyään suurena:

— ”Jehovan luoma ihminen on kahtia: Ne ovat naisia ja miehiä. — Se
jako on jakava miehet Kainiksi ja Aabeliksi. Jehova pani miehen ja
naisen välille rakkauden, mutta minä olen muuttanut sen rakkauden
himoksi... Luonnon määräämän siittämisen minä olen muuttanut
nautinnoksi... irstailuksi... Siihen rapaan on Jehova kantapäänsä
astuva...”

— ”Siinä on Hän tapaava sinun hampaasi”, — lisäsi Piru.

Perkeleen vihjauksesta avautuivat luolan laskokset ja niiden takaa
näkyivät taiteilijoiden työpajat, runoilijoiden huoneet ja ihmisten
asunnot. Kaikki olivat työssä... Kaikki ahersivat naisen ruumiin
ääressä... Taiteilijat hakkasivat sitä kivestä... maalarit maalasivat
sitä kankaalle... runoilijat kirjoittelivat sille runoja...
säveltäjät ylistivät sitä sävelillä... soittajat soittivat sen
ylistystä... muut uneksivat siitä... Perkele osoitti näkyä lausuen:

— ”Noin palvelevat ihmiset naisen ruumista... He kihisevät siinä,
kuin toukat juustopalassa, madot lihassa... He eivät vaihda sitä
palaa Jehovan enkeleihin... He eivät edes välitä naisen hengestä...
Aadamista lähtien eivät he ole ylistäneet muuta, kuin naisen
lihaa...”

— ”Siksi horjuu Jehovan valta”,—huomautti Horna.

— ”Harhamakin on ryhtynyt työhönsä naiselle uhratessansa. Sen tähden
kokoaa hän kultaa ja kunniaa... Hän kokoaa sitä, kuin riikinkukko
häntäsulkiensa väriä”, — jatkoi Perkele.

— ”Mutta hän samalla pelastuu sen kautta Jehovan kynsistä”, —
oikaisi Lempo.

— ”Sinä olet hänen silmänsä avannut... Sinä olet hänet pelastanut...
Nyt on hän sinun”, — kohisi ylistys. Ja kaukaiset kanteleet ja
huilut soivat ja niiden sävel sekautui ihanaan enkelilauluun, joka
ylisti Perkeleen armoa ja viisautta. Perkele lausui sen loputtua
tyytyväisenä:

— ”Hän ei tosin ole vielä Kain... itsemielestänsä... mutta
siihen johtava askel ei ole enää pitkä... Hyvin olette tehtävänne
täyttäneet. Harhama antoi eropassin Jehovalle, Jehovan omien
munkkien siunaamalla kynällä... Ja munkki Pietarin siunaamana...
Palvelijani! Palkinnoille!”

Satatuhatta ihaninta enkeliä helähti silloin luolan hekkumalliseen
hämärään... Kuutamo laski laesta niiden soleille vartaloille...
purppuraverhojen rusko leikki hienolla hipiällä... Ikuinen nuoruus
kukki ihossa... kauneus poskessa. Joka jäsen oli notkeutta...
suloutta... ja sulo ja suloiset värit pukivat ruumiin pehmeät
piirteet hämäräisillä harsoillansa... Koko luola oli täynnä hämyä...
hekkumaa... kauneutta... sulavuutta... väriä... nuoruutta ja
notkeutta...

Taas soi ihana soitto. Enkelit keinuivat sävelvirrassa, kuin nipukat
rauhallisilla laineilla. Perkele puhui taas:

— ”Hyvin on työnne onnistunut. Miten olette sen tehneet? Miten
olette verkkonne kutoneet? Raala! Anna enkeliesi näyttää työnsä
menoa!”

Raalan käskystä astui hänen alaisensa Vilva enkeleinensä Perkeleen
eteen. Kaikki olivat puetut utupukuihin, jotka olivat tähtivalosta
tehdyt... Kuului hiljainen soiton hyminä. Vilva puhui Perkeleelle:

”Mä käskyjäsi totellen
oon naisen silmää hoitanut.
Sen sinehen, sen sulohon,
sen kainouteen, kaipuuseen,
mä kylvin sinun henkesi.
Ja siitä kaunis pellava
mun hoidollani nousevi.
Ja pellavasta juoksevat
unelmakuidut rihmoiksi.
Ja kuituloista hienoista
unelmarihmat Raalasi
sun ohjiksesi kehruuttaa.”

Perkele:

”On työsi oivaa. Silmä myös
on työtä Jehovan.
Hän nähdä silmän kerran loi.
Nyt on se minun paulanain.
Se kasvaa minun pellavaa.
Saat mennä... Seeve nyt!”

Seeven sadat enkelit tanssivat Perkeleen eteen. Niiden pukuina oli
valkean ruusun väriä ja vyöllä ihmeenkauniit nauhat, jotka oli
solmittu punaruusun puhtaasta väristä. Päässä oli somat seppeleet.
Nuoruus ja jumalallinen kauneus kilpailivat keskenänsä. Ruusunväriset
puvut häilähtelivät armaimpina unelmina.

Kaikki kukki kauneutensa terällä, hohti vietin herkkuna
neulankärellä. Seeve puhui Perkeleelle:

”Mä sinun paularihmojas
tukasta naisen kehruutan.”

Perkele (keskeyttäen):

”Se tappura ei hullumpaa!
Mun rohtimiksein Jehova
sen ehkä liekin luonut...
Vaan jatka!”

Seeve:

”Vaikka Jehova
lie tappuroiksi Itselleen
hivukset naisen luonut
— ja miehen myös — niin sinulle
me kuontaloiksi käännämme
ne molemmat. Ei haituvaa
jää niistä Jehovalle.
Mies suortuvissa neitosen,
kuin perho kieppuu kukassaan,
tai hämähäkki verkossaan
yöt päivät sille laulellen...”

Perkele (keskeyttäen):

”Voi lintunen! Hän visertää
siis haituvalle neitosen...”

Seeve:

”Niin visertää. Ja nainen myös,
jos ämmä on, tai neitonen,
vaan suortuviaan solmeilee,
kuin tyttö kutrejaan,
niin että paula kaunis ois,
ja miehen mielen kääntää vois
pois Jehovasta...”

Perkele:

”Mies siis nyt koko Jehovan
myö haivenesta neitosen...
Ja lisäksi: se haivenkin
on työtä Jehovan!
On oivallista...”

Seeve:

”Nainenkaan
ei jouda verkkoon Jehovan,
kun suortuvistaan solmeilee
pikkuista ansaa, jolla taas
sinulle riista korjataan.”

Perkele:

”Niin kaikki, mitä Jehova
vaan luokin, mulle aseeks käy...
On työsi, Seeve, verraton...
Saa Riiva tulla nyt!”

Seeven joukko väistyi notkeasti tanssien, ja Riivan joukko tuli
tanssien Perkeleen valtaistuimen eteen. He olivat puetut rusopilvistä
tehtyihin utupukuihin, jotka häilähtelivät ihanana utuna. Riiva puhui:

”Sun kasvinmaakses pienoisen
mä naisen jalan valitsin.
Mä pikkujalkaan istutin
sun henkesi ja paulasi
ma sidoin siihen myös.

”Tein niiksi polven soleuden
ja siron pohkeen puhtauden,
kauneuden kantapään
ja soman varpaan armauden
ja hienon hipiän...”

Perkele (keskeyttäen):

”Kas... Kas!... Mi aatos!
Jehova jalan naiselle
lie tehnyt, että kulkea
se raukka vois.
Ja työnsä nyt
on minun taimitarhani.
Hyvästi tehty, Riivani.
Vaan kuulepas:
Peititkö taimitarhan myös,
niin ettei rikkaruoho näy?”

Riiva:

”Ruusuisen hameen ikuisiin
poimuihin ihmeen ihaniin
ja hämäriin ja kiehtoviin
on kätkettynä kaikki se...”

Perkele:

”Ihana aatos! Mainio!
Ain’ lähtien
ei kukaan hameen hempsuja
ja laskoksia, poimuja
oo tyyten voinut tutkia,
ei paljastaa,
ett’ onnen-aarre kaivattu
hempsuissa hameen milloinkaan
ei ole lymynnyt...
Hoh-hoi! Hoh-hoi! Sen piiloihin
yhäti poika, ukkokin
vaan kurkistaa...
Ken pettyy kerran, uudestaan
taas sieltä etsii onneaan...”

Riiva:

”Ja nainen lisää rimpsujaan
ja pitsejä ja poimuja
ja laittaa salat armaimmat
ja onnen kätköt kauneimmat
ja helmat herkkuisimmat...
(nostaa hameensa kauniita helmoja)
Näin tämmöiset.”

Perkele:

”No jopa on! Ken noihin ei
eksyisi onnen etsintään!
Hyvästi työsi tehnyt oot...
On Hulvan vuoro nyt.”

Riivan enkelit poistuvat sulavasti tanssien. Soitto ja hulmahtelevat
harsot sulavat yhdeksi suloksi... Kauneus hohtaa kukkansa terällä...
nuoruus nupussansa... Hulvan enkelit tanssivat poistuvien sijalle,
puettuina aamuruskoisiin huntuihin... Soitto hiljenee... laulu
vaikenee... Hulva puhuu Perkeleelle:

”Ma miehen mielitekojen,
sen unelmien, toiveiden
ihanat unisäikehet
sain naisen ihon kasvamaan.
Sen hipiässä kukkii se,
sen värinä ja valkona,
sen tuoksuna ja lumona.
Sen ituina ja kasvuna
on sinun henkesi.
Ja siks’ ei petä paula se...
Nääs: nainen itse lujentaa
sen punetta: Hän hoitelee
ihoaan niinkuin kukkasta...”

Perkele (keskeyttäen):

”Apteekin pullot apuna...
Hyvästi tehty... Jehova
loi ihon naisen suojaksi,
ei syötiksi... Voi Jehovaa!
Hän itse mulle aseet luo
ja antaa käteen omenat...
Saa Harra tulla nyt!”

Taas oli luolassa tanssia. Taas suuteli sävel säveltä... Taaempana,
taikalammikossa soutelivat somat veneet... Lammikoiden selät olivat
kukkasilla sirotellut. Valkeat veneet soluivat saarien lomitse,
vettä hiljaa viiltäen, leikaten veden kaunista tyyntä. Saarilta
kuului kaunis soitto... Veneissä istuvat enkelit kokosivat vedestä
onnenkuplia, puhallellen ne ihmisten tavoteltaviksi... Kuutamo
koreili vedenkalvolla. Ylempänä punotti ihana onnen-utu...

Harran enkelit tanssivat Perkeleen eteen. He olivat puetut
kesäautereisiin pukuihin. Harra kertoi työstänsä:

”Koreimmat miesten mielimaat
on toki naisen poskessa
ja huulessa...
Ne minun työtäin on:
Ma posken punaan hempeä
oon istuttanut armasta
omasta poskestani.
Ja huuli naisen sitten, ah!”

Perkele (keskeyttää ilkeästi hymyillen):

”Nyt varmaan mannamakeaa
taas kuulla saan?...
Vai kuinka?”

Harra:

”Niin! Ma suuteloilla maukkailla ja metisillä,
armailla varustan naisen huuloset...!”

Perkele (keskeyttäen, tehden suuteloa kuvaavan eleen):

”Ne pienoset!... Ai-jai!
No edelleen!”

Harra:

”Niin herkkuisat
ja kiehtovat ja armahat
mä maukkaat lemmen-antimet
oon omastani antanut
kiehteeksi naisen poskihin
ja huulihin.
Ne loistavat nyt hempenä
ja herkkuna ne tuoksuvat,
kuin kukka kukkivat.”

Perkele (ivallisesti):

”Ja konsa kukka varisee
ja rumenee,
niin huntu... hiukan maalia...
ja tekotukka, -hampaat myös!
Ei työsi hullumpaa!...”

Taas vilisi luolassa tanssi ja kauneus ja nuoruus... Valot
karkeloivat... Hämärä kuherteli onnen-utujen kanssa... Väri kosi
väriä... Enkelit tanssivat... Niiden huulet punottivat maukkaina...
rinnat hohtivat herkkuina... iho tuoksui kuumana...

Taikalampien saarilla laittoivat salaiset kädet viettien
leposijoja... Sävel riudutti vastustelevaa... Joutsen mairitteli
emoaan... kuherteleva lemmenlintu houkutteli naarastansa käsiinsä...
Kaikki painautui hekkumaisille mättäille maata...

— ”Ihmis-elämän kuva”, — virkahti perkele ivallisesti.

Perkeleen eteen olivat tanssineet Virvan johtamat, Raalan alaiset
enkelit, kuutamoharsoihin puettuina.

Virva:

”Mä miehen mielitekojen
ja halujen ja himojen
kauniiksi yrttitarhaksi
oon tehnyt naisen rinnat...
Omista niihin parhaimman
oon antanut...
Ne parhaat syötit varmaankin
on, mitä olla voi:
Ne lämpöä ja lempeä
ja rakkauden heelmiä
niin runsain mitoin tarjoovat.
Se tyttöydestä alkaa jo:
Kun puhkee tyttö naiseksi,
on kypsä rinta povella...
Se rusottuu ja armastuu...
Vuos’ enää vaan ja rinnanpää
jo punottaa
ja kiehtoaa,
kuin marja mehevä...
Kas näin!” (Paljastaa kauniit rintansa).

Perkele:

”Ai, ai!
Kas siitä syntyy unelma,
mi sotkee miehen mielen
ja älyn vie, ja järjenkin
vie jalkapuuhun istumaan.
Sanotaan: rinnan lapselle
on kerran luonut Jehova...
Jo erehtyi!
Oi, ukkoa!
Lapselle lehmänmaito jää...
miehelle vaimonrinta...
Niin kaikki Hällä teot, työt
aseiksi luisuu mulle...
Vaan riittää jo.
On ainesta.
Muut kauniin rihman säikehet
ne juoksevat ja kiertyvät
hohteesta kullan, hopean
ja seppelistä isänmaan,
kuplista kunnian...”

Piru (keskeyttäen):

”Ja aistipunakukkaseen
ne rihmat kaikki johtavat
ja miehen sekä naisenkin
ne siihen solmivat
pois satimesta Jehovan...”

Perkele:

”Niin solmivat...
On rihmat oivat Raalalla,
Kas niistä ihmis-unelmat
elämän johtolangoiksi
punoa kelpaa jo.
Vaan kuinka työnne sitten käy,
siks’ että valmis unelma
verkoksi kutoutuu,
johonka kaikki sotkeutuu,
mit’ yrittääkään mies?
Saa Raala itse kertoa!”

Taikalampien saaret hohtivat kukkina... Niiden kalliot olivat
päivänpaistetta. Himottaret istuivat kallioilla, kukkivien puiden
alla, sävelien seassa. He solmivat onnenseppeleitä utukukista ja
puhalsivat ne sumuina ihmisten tavoteltaviksi.

Hurmaavan kaunis Raala tanssitti koko loistavan enkelijoukkonsa
Perkeleen eteen. Enkelijoukko alkoi tanssia henkimaailman ihaninta
tanssia. Se kuvaili sillä unelmarihmojen kehruuta... vyyhteämistä...
kehimistä... kankaalle luomista... kerimistä. Yli ihanan luolan
hulmahtelivat tuhansien enkelien utupukujen liepeet, kauniit vartalot
ja hajanaisten tukkien lumoavat, loistavat varjot... Raala itse
saneli joukon edessä runon, ja keinuva enkeliparvi teki kussakin
säkeessä käsketyn liikkeen, keinuen ja pyörien.

Raala (ottaa itsekin kuvaavat tanssi-askeleet):

”Valmiiksi rukit laittakaa!”

Luolassa alkoi kuulua salaperäinen soitto... Enkelit muodostivat
rukkeja, jälittelivät tanssikuvioita.

Loistava tanssi alkoi... Nuoruus, sulo ja sävelet sekaantuivat
yhdeksi armaaksi unennäöksi.

Raala:

Nyt rihmaan lappakaa povista neidon lämpöä... suloa silmän...
kaihoa...

Nyt huulen hehkua!...

Nyt suuta suikatkaa! Kepeinä itse pyörikää!...

Taas tanssikaa!... Niin rihma punoutuu...

Uus säije taaskin lappakaa: Kuvia polven notkean, pohkeiden
valkohipiää ja ihon tyttötuoksua...

Kauniimmin pyörikää!...

Nyt rintoihin taas koskekaa ja sieltä ottakaa rusoa rinnan kypsyvän,
punoa kypsän rinnanpään!...

Notkeina keinukaa! Kas niin! Vinhemmin vaan!...

Nyt sormin sievin tarttukaa kätköihin neidon arimpiin! Uus säije
niistä ottakaa!... sielt’ aivan... niin... Sielt’ kaiken hemmen
kätköstä, jok’ on niin arka, että mies heltyy, nainen värähtää, kun
aatoskaan vaan koskettaa sen rajoihin!...

”Taas punokaa!

Nyt pyörikää!...

Hametta hieman nostakaa!...

Enemmän rihmaa lappakaa,
aarteista ruusuhamosen,
miss’ yhtyy unelmien tie,
miss’ alkaa se ja loppuu...
kerillä lemmenrihmojen
perillä hemmenpaulojen.”

Perkele (tyytyväisenä):

”On aines oiva, totta vie!
Myös rihma oiva lie!”

Raala:

”Taas keinukaa ja pyörikää!

Lujaksi rihma punokaa!...
On lanka valmis jo.
Seis! Huoatkaa!...

Taas alkaa uusi työ:
Nyt viipsinpuina häilykää!”

Enkelit alkoivat leijailla ilmassa kuvioina, jotka jälittelevät
viipsinpuiden liikkeitä, toiset soluttelivat niille kuvioille
unelmien rihmaa toisilta enkelikuvioilta, jotka tanssien pyörivät
rullakuvioina. Enkelien soleat vartalot notkahtelivat... unelmapuvut
hulmahtelivat puolihämärässä... Kaikki oli yhtä suloa... notkeutta...
hekkumaa... lämpöä. Perkele hymyili.

Raala:

”Jo riittää tää!...
Nyt kerinpuina keinukaa!
Kehinä toiset pyörikööt!”

Joukko enkeleitä muodosti kerinpuita kuvaavan piirin, joka keinuen
tanssi ilmassa. Kauniit kädet kaartelivat hämärässä valossa...
Ruumiiden notkeille piirteille laskeutuvat utupuvun pehmeät laskokset
hulmahtelivat... Luolan permannolla tanssivat toiset enkelikuviot
kehinä ja niille juoksivat kerinpuilta unelmien kauniit langat.
Perkele oli yhtenä tyytyväisyytenä.

Raala:

”Nyt luomapuina pyörikää!
Kepeesti jalkaa nostakaa!”

Enkelit muodostivat luomapuukuvion. Tanssi alkoi taas. Luomapuut
pyörivät ja vapaat enkelit soluttelevat niille rihmaa kehinä
pyöriviltä enkelikuvioilta. Kauniit ovat pirun kehät, hienot
unelmarihmat ja luomapuut loistavat.

Raala:

”Niisiksi yhdet solukaa!
Pirtoina toiset piukkakaa!

On luomapuilta puomille
jo loimet pantu...
Lävitse pirran, niisien
nyt niitä suoltakaa!...
Mies itse sitten kutokoon
unelman, mutta kutehet
te hälle kehrätkää!”

Perkele (tyytyväisenä):

”On aines oiva, totta vie.
Ei pappi taivaan iloista
semmoista kehrää konsaan:
niin ihanaa ja makeaa.
Ja kaikki työt’ on Jehovan:
niin naisen silmä, rinnat sen,
ja iho, pohkeet, rinnanpäät.
Ja kumminkin:”

Enkelit (riemastuen):

”Se kaikki sua palvelee,
kuin muinoin kuulu tiedonpuu
ja omenat.”

Perkele (voiton ilolla):

”Niin palvelee.
Mit’ yrittääkään Jehova
se mulle oiva ase on;
jää hälle ansa: kantapää,
tai omena... Voi ukkoa!...
(Raalalle):
Vaan saisko nähdä kudelmaa
min mies sun rihmoistasi luo?”

Raala pani enkelijoukon tanssimaan ihaninta tanssia. Utupuvut
häilyivät... notkeat vartalot solahtelivat hämärässä valossa.
Koko lumoava näky kuvastui luolan seinien ruskopilvisien verhojen
laskoksissa... Kaikki oli satua... herpaisevaa lumetta...
nuoruutta... suloa. Kaikki ui sävelissä ja kylpi tuoksussa. Raala
itse johti tanssia runon sanoilla. Jokaisen säkeen lopussa tekivät
enkelijoukot vastaavat, suloiset tanssiliikkeet.

Raala:

”Nyt keijukaisna keinukaa...

Soleina polvet notkukoot!...

Taas pyörikää... ja tanssikaa!...

Saa hameen helma heilahtaa,
kuin utu sieltä hulmahtaa
taas toinen hame ruusuineen
ja kätköineen
ja rimpsuja ja pitsejä...
ja silkkiä...”

Perkele (keskeyttäen):

”Vai silkkiä!
No eikös kelpaa rohtimet?”

Raala:

”Ei kelpaa, ei...
On tullut aika uus
(Enkeleille):
Nyt tanssikaa ja keinukaa!
Kas niin! Kas niin!

Hametta hieman nostakaa!...
Sen alta, ah!
nyt hieman saa
vilahtaa jalka pienoinen
ja kaunis kantapää...

Taas keinukaa!...
Niin, niin!... Niin, niin!...

Nyt polvi saa jo vilahtaa...

Notkeemmin tanssikaa!...

Ylemmä helma nostakaa!...

Kauniisti jalkaa kaartakaa!...

Niin, niin!...”

Perkele:

”Kuin ihanaa!...”

Kauniit hameenlaskokset heilahtelivat utuina, väreinä, sulona.
Notkeat jalat kaarsivat sulavina, heilahtelivat, kutsuivat, kosivat.
Lammikoilla seisoivat veneet liikkumattomina. Vedessä päilyivät
onnenkuplien kuvat. Soitto kävi salaperäiseksi, tuoksu herpaisevaksi.
Tanssi jatkui. Raala komensi:

”Taas keinukaa ja kaartakaa!

Saa hame hieman hulmahtaa
ja reisi vilahtaa...

Ylemmä jalkaa kaartakaa!...

Hametta nyt jo nostakaa
ylemmä pikku polvea,
rajoille neidon kainouden
ja miehen mielitekojen...
perille lemmen paulojen!...”

Perkele (ihastuneena):

”Ai-jai!...
Tuo mielen miehen päästä vie,
jos sitä ollut lie.”

Raala:

”Mies riutuu nyt jo unelmiin...
Enemmän hälle antakaa!...
Ensiksi suukko huulelta...

Kas niin! Nyt saa
sevalmus paidan solahtaa
ja rinnat paljastaa...”

Enkelien utupaitojen sevalmukset laskivat alas ja rinnat paljastuivat
lämpiminä... Kypsyneet rinnanpäät kiehtoivat siimaa punottavina,
maukkaina, houkuttelevina. Yhä lumoavampaa on tanssi, kiehtovampaa
unelma.

Raala:

”Nyt rinnanpää saa ruskahtaa...

Nyt marjoiksi jo punahtaa...”

Perkele:

”Ai vietävää!”

Raala:

”Nyt kättä hiukan kaartakaa!...

Veikeesti hieman hymyilkää!...

Nyt kiemailkaa!... Se lumoaa.

Nyt haaveilkaa... ja arkailkaa!
Se kiihottaa...

Nyt uinailkaa!...

Notkeina hiljaa tanssikaa!...

Raolle silmä sulkekaa,

kuin arka ois: Se viehättää
ja lumoaa...”

Perkele:

”Kas syötävää! Se arkailee,
kuin vielä impi ois!”

Loistava enkelijoukko tanssi arkaillen, viattomuutta kuvaten. Kaikki
oli kaunista tarua, lumipuhdasta haaveilua, kuin neidon unelmat,
viatonta, kuin lapsen iltauni, kun väsymys on painanut sen silmät
umpeen ja se näkee unta nukesta ja makeisista. Ja samalla oli kaikki
naista, kiehtovaa naista, joka on juuri puhennut täyteen kukkaansa ja
vereensä ja lämpöönsä. Tanssi jatkui, värit karkeloivat, sävel ajoi
säveltä ja onnen-utu leikki hämärän kanssa. Raala jatkoi:

”Nyt sulakaa jo suudelmiin!...
Arkaillen vaan!...

Saa paidan helma heilahtaa!...

Nyt itse hieman väsykää
ja riutukaa ja huoatkaa!
Se kuuluu asiaan...

Arkoina pesään paetkaa,
miss’ miehen mieli hämärtyy
ja aatos paulaan sotkeutuu
ja kaikki uinahtaa
ja tuikkaa kodin-onni vaan
häävuoteineen ja suukkoineen,
kuin tuikkaa olematon...”

Perkele (ihastuneena):

”Ja silloin Luoja unohtuu.
Vaan riittää!... Työnne oiva on.”

Raala:

— ”Näin kehräämme me, sinun palvelijasi, ihmisten unelmien langat
heistä itsestänsä. Me luomme niistä kankaan, jonka loimet juoksevat
sinun niisiesi ja pirtojesi läpi. Sinun keriltäsi juoksutamme me
myös kuteet. Ihmiset itse kutovat niistä sitten ne unelmat, joihin
he tarttuvat himoistansa ja haluistansa. Heitä ajaa unelmien verkkoa
kutomaan onnenjano. Mutta työ on vaan heidän, rihmat ovat sinun
rihmojasi, jotka juoksevat meidän, sinun palvelijoittesi, käsistä.
Siksi ei tunnu niissä verkoissa vihollisesi, Jehovan, henki. Mitä
mies niissä pauloissa antaa naiselle, siinä ei haise Jehovan henki.
Sen antimen hedelmä on sinun omasi.”

Perkele asettausi ylpeään asentoon ja vastasi:

— ”Työ on hyvin tehty. Ihanista kuontaloista olette te rihmat
kehränneet ja kaunis on niistä kudottu verkko... Mitä on Jehovalla
sen rinnalla annettavana? Pyh! Kaljupäiden pappien päivätöitä ja
saatavan maksua... Mutta se kiskuri saa sittenkin väkeä puolelleen
viekotelluksi... vaikka minä maksan käteisellä heti ja hän panttaa
taivaan iloja...”

Piru:

— ”Se johtuu siitä, että tyhmät ihmiset uskovat saavansa enemmän,
kuin odottavat.”

— ”Ei”, — keskeytti Perkele. — ”Se johtuu siitä, että Hänen
asiansa kulkee maailmanjärjestyksen kulettamana. Minun täytyy kaikki
saada taistelemalla... nyrjäyttää joka pala siltä radalta. Hän on
nyt, — sanon nyt — järjestys, minä kumous...”

— ”Mutta sinä olet suurempi Häntä. Sinä kumoat hänen
järjestyksensä”, — ylistivät enkelit.

Perkele rypisti otsaansa ja lausui:

— ”Jos minä voisin maata, antaa enkelieni maata ihmisten tyttäret
raskaiksi, niin silloin vhiu! — koko ihmissuku olisi minun.
Tuhannennessa polvessa olisi ihmisessä enää tuhannes osa Jehovan
henkeä, muu olisi minua. Mutta”, — lisäsi hän kiukustuneena —
”minulla ja Jehovalla ei ole sukupuolilahjaa... Se lahja on tosin
teillä, minun palvelijoillani, mutta siinä on taas se kirottu
maailmanjärjestys: laji ei voi syntyä toisesta lajista. Siinä on se
vaino minun ja vaimon välillä. Ihmisvaimo on meille mahdoton...”

— ”Me olemme sen inhottavan hajun tunteneet sinua palvellessamme”,
— lausuivat enkelit puistahtaen.

Perkele harmistui... Kaikki vapisi, kaikki odotti. Enkelit värisivät,
nuoruus lymysi hipiään, valo arkaili hämärän takana.

— ”Mutta näytä mikä oli Harhaman verkon viimeinen silmä”, — käski
hän lopuksi valta-istuimeltansa.

Raala viittasi kädellänsä. Enkelit jakautuivat kahden puolen luolaa,
niin että leveä käytävä avautui keskelle, pujottautuen luolan läpi.
Käytävän perällä avautuivat ruskopilviset verhojen laskokset...
Taampana kulki Harhaman äskeinen mielikuva kuvina Perkeleen
silmien ohitse. Näkyi Nälkäsuon loistava karpalo-ulappa komeine
kurkiparvinensa, sen lähettyvillä Harhamala... sen onnenkuusi...
kodin rauha... kodin kukka... onni ja työ... runokannel... Kuului
vieno kehtolaulu... Jo leikki Ritva lattialla... Se leperteli jo
Harhaman ilona... Kaikki kunniankuplat häikäisivät Harhaman silmiä...
Kultapurot juoksivat hänen kotirantaansa... Maineen seppeleet
loistivat... Teoksen lehdet muuttuivat valkeiksi linnuiksi... Ne
palasivat maailmalta maineenseppeleet nokassa... Nälkäsuon punaisella
karpalo-ulapalla kohosi jo muistopatsas... Maailmankurjuus ojensi
hänelle seppelettä... Elämä hohti purppuranpunaisena...

Sitten avautuu elämän ilta: kuoleman rauhallinen aatto-ilta.
Rauhallisena laskee Harhama levolle... Vaimo pukee lähtevän
valkoiseen kalmanpukuhun, saattaa hänet Tuonen rantaan ja odottelee
itkien omaa aikaansa... Jo tuleekin ensiksi manalle mennyt noutamaan
uskollista vaimoaan... Jo näkyy Riuttalan valkokukkainen ranta...
Musta vene laskee rantaan, musta purje mastossa. Harhama ja
Esempio istuvat veneessä... Mies on noutanut vaimonsa ja tuo hänet
kotirantaan... Harhama kurottaa vaimollensa onnenkukkaa vedestä...
Hän taittoi jo sen... Pursi laskee edelleen... Jo avautuu maineen ja
kuolemattomuuden purppuraselät, lopullinen matkan määrä.

— ”Nyt tulkoon todellisuus!” — keskeytti Perkele unelmat ja
mielikuvat... Riuttalan rannan valkea onnenkukka-ulappa särkyi
silloin mustaksi vaahdoksi, Harhaman sen kukkia koskiessa. Maineen
purppuraselkä syöksi tulta... Helvetti avasi tulisen kitansa
ja lieska leimahti sieltä. Vene alkoi vajota. Veneessä olijat
tyrmistyvät. Lieska lyö korkeammalle, vene vajoaa syvemmälle.
Onnen-ulapan etsijät huutavat vajotessansa kauhuissaan:

— ”Herra auta meitä, me hukumme!...”

— ”Hah... hah... hah... haa!” — nauroi Perkele.

— ”Hah... hah... hah... haa!...” — nauroi loistava enkeliparvi ja
tanssi naurun tahdissa, keinuen muutamia notkeita askelia. Perkele
kiitti heitä palveluksesta lausuen:

— ”Hyvin olette tehtävänne tehneet. Palkkioksi saatte viettää
lemmen juhlaa. Pisara meressä on ihmislemmen nautinto sen rakkauden
rinnalla, jonka minä olen suonut teille. Teidän ei tarvitse rakastaa
ihmisten tavoin... rumasti... Te saatte ottaa ajatuksellanne
toistenne lemmen, tanssien, kokonaan, vuotaa vapaaksi päässeiksi
vieteiksi ja haihtua tehtäviinne. Alkakaa!”

Samassa hulmahti luolaan suuri joukko toisia enkeleitä. He
valitsivat jokainen parinsa, alkoivat lautaa ihanaa kiitoslaulua
ja keinuen tanssia sen tahdissa... Luola punertui... sitten
hämärtyi... Tanssivat enkelit nauttivat toistensa suutelot ja lemmen
ajatuksillansa, ja haihtuivat vapaina vietteinä maailman avaruuteen...

Perkele oli jäänyt yksin. Hän mietti itseksensä jotain, asettuen
mukavaan asentoon. Viimein puhui hän itseksensä:

— ”Ihmis-etanat! Ne selittävät niin varmoina minun ja Jehovan
syntyä, eivätkä voi selittää omaa syntyänsä, vaan sikiävät
luonnonlain: käskystä, kuin ruttotauti... Ne selittelevät minun ja
Jehovan olemusta, eivätkä tunne omaa itseänsä... Ne panevat minua
ja Jehovaa viralta, eivätkä tiedä, että he ovat ainoastaan minun
kuontaloni tappuroita.”

Sen jälkeen antoi Perkele Harhaman mielikuvan lopun uudistua:
Riuttalan rannan kukka-ulappa ja Harhaman musta vene ilmaantuivat
taas luolan pilviverhojen takaa. Mustan purjeen päässä istui
tulipunainen korppi. Taampaa näkyi Harhamalan onnenkuusi ja
ränsistynyt Harhamala sen juurelta... Valkeiden lintujen sijasta
täyttivät yölepakot ilman... Ne räpyttelivät siipiänsä... Kuului
pilkanhuilu... Yölepakot laskeutuivat onnenkuusen oksille... Kuusi
oli mustana niistä... Ukkospilvi nousi taivaalle... Jo välähti
salama... Onnenkuusi kaatui rauskana maahan ja yökköparvi levisi
maailmaan kertomaan Harhamalan häpeää. Riuttalan ranta vyöryi jo
mustana vaahtona ja sen syvyydestä loimotti helvetti, josta Harhama
ja rouva Esempio näkivät lapsensa, kasvot tuskasta vääntyneinä heille
kostoa huutamassa... Molemmat kauhistuivat entistä enemmän. Kasvot
vääntyivät muodottomiksi, tulipunainen korppi rääkkyi ja oksensi
tulta, vene alkoi taas vajota hiljaa, tasaisesti. Aalto kohisi
mustana, rannalla huusi huuhkaja... Veneessä olijat yrittivät huutaa:

— ”Herra auta, me hukumme!...”

— ”Hah... hah... hah... hah... haa!” — nauroi Perkele ja punainen
korppi säesti sitä, vajoavan veneen mastossa...

                                                  ⸻

Mutta seuraavana päivänä pursusivat Harhamasta kaikki taika-uskon
usvat. Hän etsi teoksensa onnea maanraostakin, sillä se oli hänelle
elämä, henkiseen epätoivoon ja kuolemaan syöksyvän viimeinen toivon
suuri kipinä...

Hän meni Lammaskalliolle, polvistui siinä salassa Perkeleen eteen ja
rukoili sielunsa kaikilla voimilla:

— ”Jos sinä olet olemassa, vala minuun voimaa kaikista
leileistäsi! Auta edes sinä, että teokseni lehdille voisin valaa
sen jumaluuden, josta on nouseva ihmishengen lämpimät revontulet...
Jos sen teet, niin minä uhraan ja lupaan sinulle sieluni ja ruumiini
ja kunniani ja kaikkeni...”

Rohkaistuneena, vahvistuneena nousi hän sitten, valmiina kuumeisesti
jatkamaan teostansa, jossa hän nousi kaikkea yliaistillista, Jumalaa
ja Perkelettä vastaan. Hän nousi, ikäänkuin Perkeleen vahvistamana,
kumoamaan sitä Perkelettä, jolta oli siihen työhön apua rukoillut.
Hän seisoi Lammaskallion kukkulalla, katsellen maailmoiden ikilentoa.
Hän kohottautui hengessänsä niiden maailmoiden herraksi, seisoi
jo sinä herrana Lammaskallion kukkulalla, maapallon viskautuessa
huikaisevaa vauhtiansa auringon ympäri ja sen kirmatessa yleisen
maailmanpauhun mukana.

Elämän virvatulia.

Elämä on Jumalan antamaa kuritusta...

Hopeanheleänä puhkesi uusi päivä aattoyön unelmista. Kirkas
aurinko kieri rataansa taivaan loistavana helynä, jaellen valoa
aarteistansa, loistaen onnenuhkuna, hehkuvana sädekehänä. Harhamalan
tanhualla tanssivat Korpelan nuoret, koreissa kansallispuvuissa:
tytöt nauhoissa, pojat valkopaidoissa. Vankat pojat pyöräyttelivät
tyttöjänsä voimakkailla käsivarsillansa ja lauloivat:

”Tullaa! Rullaa!
Kyllä toimeen tullaan.
Talvet teen mä tukkitöitä,
sinä rukkia rullaat.”

Ja reippaat tytöt katselivat tanssin pyörteissä rohkeasti elämän
vaivaloiselle polulle, pyörähtivät poikien kainalossa kepeinä,
hilpeinä ja vastasivat:

”Tiurun, liuru!
Saa soida viulu!
Onhan meillä talouskin:
ämpäri ja kiulu!”

Ja viulu alkoi vinkua. Käki kukkui sen säestyksellä. Se helskytti
hopeaa Harhamalan onnenkuusen latvasta ja pikku lintu liritti
sävelensä soiton sekaan. Pojat nostelivat tyttöjä polskan tahdissa.
Tyttöjen hajanaisten tukkien seasta heilahtelivat punaiset nauhat.
Silmässä loisti luonnon väärentämätön sulo, poskessa korven puhdas
puna ja katse kohtasi katseen rehellisenä ja avoimena...

Luonnon lapset tanssivat viattomina, kuin perhoset luonnon puhtaalla
povella. Harhama katseli rouva Esempion kanssa akkunastansa nuorten
hilpeää iloa. Talven kuluessa hänen ja Korpelan väen välille
punoutunut ystävyyden ja luottamuksen side tuntui nyt vetäytyvän
entistä lujempaan solmuun ja hän tunsi olevansa voimakas tämän väen
kanssa. Hän ei ollut koskaan ennen katsellut loistavia tanssiaisia
niin suurella tyydytyksellä, kuin nyt tätä korven asujien iloa.
Äänetönnä puristi hän rouva Esempion kättä kiitokseksi siitä, että
tämä oli tavallaan johtanut hänet korpeen luonnon ja ihmis-elämän
kovimpaan taistelurintamaan, jonne hän ei olisi joutunut ilman
hänen tuttavuuttansa ja siitä johtuvia syitä. Ja hän virkahti, kuin
yksinpuhuja:

— ”Olet ollut luotsina elämän tiellä... Olet ajanut minut korpeen
voimistumaan ja kasvamaan. Kiitos johdosta! Heitä nyt mela minulle!”

Jouhi oli vetänyt viulusta äänen ja elämä ihmispovesta. Ja molemmat
ne hävisivät maailmoiden suureen soittoon, kuin haihtuva hämärä
aamuiseen valomereen. Molemmat tanssittivat aikansa ihmistä, kuin
illantyyni itikanlaulua, karkeloittivat sitä, kunnes se riutui ja
hävisi ja haihtui äärettömyyden ammottavaan äänettömyyteen.

Sairaloisella kiihkolla valmisti Harhama nyt teostansa. Hän ei
enää kysellyt mitään, ei epäillyt. Hän oli noussut epäilyistä,
kuin tautivuoteelta, kuumeisena ja syöksyi sokeana eteenpäin, kuin
tavotellen silmiensä kadonnutta valoa. Sivu liittyi sivuun. Kaikki
oli irtipäässeen mielikuvituksen rajua leikkiä. Vuoret nousivat
maailmoiden povesta, kohosivat pystyyn ja tanssia jyskyttivät hänen
vallattoman loistavissa kuvauksissansa.

                                                  ⸻

Niinä aikoina alettiin luoda uutta Suomea. Uudet olot pohjautuivat.
Kaikki alkoi ensin kiehua sekaisin, kiehui aikansa ja alkoi hiljaa
laskeutua uuden pohjaksi.

Pienoinen Iloniemi pistää Korpelan kuuluisaan Riitajärveen.
Riitajärvi on saanut nimensä niistä riidoista, joita Korpelan miehet
olivat siitä käyneet. Kolmelta sivulta ympäröivät Riitajärveä
Nälkäsuon sammaleiset vesiset liepeet aivan silmänkantamiin. Ne
liepeet ovat pohjattomia hetteitä. Ainoastaan kurkiparvet uskaltavat
niillä kahlata. Kaikki muu vajoaa niiden liejuun. Neljännellä
rannalla kohoaa korkea kukkula ja sen juurella on kaunis Iloniemi.

Kerta tahtoi osa Korpelan miehiä kuivata järven, että Nälkäsuo
kuivaisi. Toiset taas halusivat laskea järveen vettä lisää, että
koko Nälkäsuo muuttuisi mereksi. Syntyi riita, jota kesti miespolven
ikä. Mutta riita oli käyty sovinnossa, kuten oli totuttu yhdessä
rynnistämään Pohjolan pakkasia ja kivimäkiä vastaan. Yhdessä oli
ajettu monta kertaa vuodessa käräjäpaikkaan, ja rauhassa tupakoiden
olivat riitaveljet vuosikymmeniä kiistelleet asiasta ja selitelleet
toisillensa kumpikin oman asiansa oikeutta. Kahdesti oli kumpikin
puoli voittanut. Kahdesti oli Riitajärvi kuivattu ja kahdesti
oli se taas uudestaan laskettu vettä täyteen, jopa muutettu koko
Nälkäsuo mereksi. Miehet olivat aina lukeneet lehmänsä navetassa.
Oli nimittäin kaikessa ystävyydessä päätetty käräjöidä niin kauvan,
kuin yhtä useamman lypsävän häntä heiluu kunkin talon läävässä ja
muut ovat menneet käräjäkuluista. Viimein oli päästy siihen lukuun ja
lopuksi jäi Riitajärvi entisellensä, samoin Nälkäsuokin.

Korpelan miehet olivat tottuneet kaikessa panemaan kovan kovaa
vastaan.

Nyt oli koko Korpelan väki kokoutunut Iloniemelle neuvottelemaan,
mitä olisi tehtävä, että nyt, kun uuden ajan rusko punaa
tulevaisuuden rantaa, se estettäisiin taas pilveen peittymästä,
estettäisiin kirkkaana nouseva päivä kierimästä takaisin entiseen
pilveensä. Läsnä olivat Ritavaaran Mikko, Laurilan Aapo ja kaikki
muut, nuoret ja vanhat. Yhteiskunnallisen elämän kysymykset kiehuivat
Korpelassa voimallisina, kuin lumituisku myrskyn käsissä, tunkien
elämän kaikkiin tilaisuuksiin: hautajaisista huveihin ja häihin
asti. Kaikkialla puhuttiin siitä yhdestä ainoasta. Kysymys nyt oli
siitä, mitä olisi tehtävä, että saatua äänioikeutta voitaisiin
käyttää tehokkaasti, ettei valta luiskahtaisi taas toisten käsiin.
Korpelankin miehet mielivät jo puristaa vallan kultaomenasta mehua.

Harhaman sanoihin luotti Korpelan väki entistä rohkeammin. Talven
kuluessa solmitut siteet olivat vetäytyneet yhä lujemmalle. Harhama
sai taas tilaisuuden kumartaa maailmankurjuudelle, pyydystää
siltä hänen silmiänsä huikaisevaa kiitollisuuden ja ystävyyden
sumuseppelettä.

Moniöisestä valvonnasta väsynyt aurinko solui jo valoaarteinensa
alamäkeä sydän-öistä levähdyspaikkaansa kohti, hehkuen taivaan
tummasta sinestä puhenneena valokukkana...

Kesän pisin, kaunis päivä kallistui iltaan. Iloniemi oli väkeä
täynnä. Siellä oli satoja ja satoja, mutta ne sadat olivat yksi ainoa
joukko-ihminen. Ne näyttivät taas Harhamasta maailmankurjuudelta,
jossa jumaluus kehittää itseänsä hyveeksi: vaatimattomaksi,
uhrautuvaksi, vähään tyytyväksi, omain voimin kulkevaksi. Ja
ikäänkuin se olisi hänen velvollisuutensa ja maailman luonnollisin
asia, polvistui hän sen edessä ja ylisti sitä ja todisti, että sen
joukko on korkeinta. Hän ylisti aluksi kuulijoittensa miehuutta ja
elämän rohkeutta. Hän puhui:

— ”Korpelan naiset ja miehet!

”Näillä perukoilla on totuttu astumaan miehekkäinä kivimäkeä,
pelottomina nälkävuotta ja rohkeina kuolemaa vastaan. Täällä seisoo
aina elämä kuolemaa vastassa. Jokainen teistä taas tänä päivänä
kulkee päivän likemmä hautaansa ja kesä lähtee juuri kierimään
talvea kohti ja useiden harmaat hiukset ja rukiin heilimöiminen
muistuttavat, että ei kumpaankaan: hautaan, eikä talveen ole kuin
kukon-askel. Mutta viulujen soidessa katselee täällä taas väki sitä
askelta...”

Kuulijat olivat yhtenä korvana. He eivät olleet tottuneet kuulemaan
ylistystä. He olivat aina huomanneet olevansa niitä, joiden hien
olivat ennen sen syömistänsä lianneet ne, jotka siitä hiestä
elivät. Elämän ja kuoleman viulunkieltä näpättyänsä johtui Harhama
vaistomaisesti puhumaan jonkun sanan siitä suuresta kysymyksestä. Hän
jatkoi:

— ”Suuria neroja lohduttaa maanrakoon lähtiessänsä se tieto, että
he ’jättävät kanteleen jälelle’, jättävät jälkeensä elämänsä työn,
jossa he elävät kuoltuansakin kansansa ilona ja sen muistossa. Mutta
oman kanteleensa jättää Korpelankin väki jälelle ja se jättää suuren
kanteleen...”

Kuulijat katselivat puhujaa kysyvinä, ihastuneina. Harhama huomasi
sen. Hän ihastui siitä. Kuvittelemansa maailmankurjuus näytti
vanhurskaalta, joka palkitsee ylistyksen kiitollisuudella. Hän
ylisti sitä hartaammin. Hän ylisti sitä työtä, jonka Korpelan
miehet ovat maallensa tehneet. Hän korotti sen työn kaikkea muuta
korkeammalle. Hän puhui:

— ”Te kysytte: minkä kanteleen me jätämme? Katsokaa!
Ympäriinsä nousevat tervahautojen mustat savut. Ne ovat teidän
tervahautojanne... Tervaspuut ovat teidän kolomianne... Teidän
pilkkomat ovat tervakset... Teidän panemat ovat tervahaudat... Ne
ovat teidän kanteleitanne. Teidän eivätkä muiden... Jos muiden
kanteleista helskyvät laulut, niin teidän kanteleesta vuotaa laulujen
palkka ja voima: rikkaus...”

Hän huomasi köyhien kuulijoittensa kiitollisuuden ja ihastuksen
ja kuvitteli ja uskoi sen aivan rajattomaksi. Sadat näyttivät
seisovan kiitollisuuden kukka kunkin kädessä. Hän uskoi sairaloisen
itserakkaana, että kuulijat puoli-jumaloivat häntä. Siksi
ylisti hän heitä kaikesta sielustansa, tavotteli kiitollisuuden
sumuseppelettä, kuin kissa hiirtä, ja samalla riemuitsi siitä, että
voi ylistää oikeaa jumalaa: maailmankurjuutta. Juuri siksi
tuntui se kiitollisuus suloiselta, kun se oli hänestä jumaluuden
kiitollisuutta, eikä ihmisten. Hän nosti Jumalaansa yhä korkeammalle,
puhuen:

— ”Jos te sammutatte tervahautanne, lakkaavat muiden kanteleet
soimasta, koska niiden soittajat jäävät leivättömiksi... Te ne
soittajat ruokitte, Te, eivätkä ne itse...”

Ja yhä kiehtovampana kutitteli häntä maailmankurjuuden: teoksensa
jumaluuden rakkaus. Se näytti ojentavan hänelle jo kuolemattomuuden
kanteletta... Hän laskeutui sen eteen polvillensa entistään
nöyrempänä, ei ollut ylistävinänsä ihmistä vaan siinä ilmenevää
jumaluutta. Hän jatkoi:

— ”Katsokaa! Kaikkialla nousee tervahautojen savun välistä rukiin
heilimäsavu... Teidän ruispeltonne siellä savuavat. Kivet ovat
teidän vääntämät... Teidän muokkaama on pelto ja teidän
hiellänne se on höystetty. Te olette rakentaneet kanteleen
kivimäestä...”

Ja yhä kiehtovampana liekehti hänelle joukkokiitollisuus.
Sumuseppeleet hohtivat kirkkaina, kuin auringon valopyörä. Se itse
asiassa olikin suuri, sillä se tempasi kaikki mukaansa ja laajeni
kuin rutto. Ja Harhama, joka nosti maailmankurjuutta jumaluudeksi,
oli jo sen vähästäkin ihastunut ja kuvitteli sen satakertaiseksi...
Hän oli kuin rakkauden sokaisema, joka mielitiettynsä silmäyksessä
näkee jo taivaan avautuvan ja hän kumartui alemma: sitomaan
sokaisijansa kengänrihmoja. Hän jatkoi:

— ”Kivimäestä te olette rakentaneet kanteleen, joka jää jälelle
silloin, kun te itse lähdette maanrakoon. Se soi teidän kuoltuanne
vuosituhansia. Se soi kasvamalla viljaa... Ja jos, kuten sanon,
toisten kanteleiden kielistä vuotavat säveleet ja tiede, niin vuotaa
teidän kanteleenne kielistä leipä, se, jota ilman ei soitto
soitolle tunnu...”

Ja kun hän sairaloisena katsahti Korpelan heilimöiviä ruispeltoja,
näyttivät ne maailmankurjuuden autuaidenkentiltä, jumalallisilta
viljakanteleilta. Kun hän katsahti niistä nostettuja hirvittäviä
kivikasoja, kirkastui hänelle maailmankurjuuden voima suureksi,
jumalalliseksi, miehet näyttivät pikkujumalilta, karaistuilta,
voimakkailta, jäykiltä. Niistä oli karissut pois kaikki inhottava
ihmisturhuus: koreilu, keikaroiminen ja kaikki muu marakattimaisuus.
Se oli mies ja ihminen oman sisällisen ihmisensä, eikä korujensa
kautta.

Ja entistä hartaammin polvistui hän ja puhui niin kuin tiesi sen
kelpaavan. Hän onki utukukkia, löi rahaa haihtuvista tunteista,
täyttääksensä sillä rahalla arkkunsa. Hän jatkoi:

— ”Niiden toisten kanteleet maksetaan tässä maassa usein kymmenien tuhansien
vuosituloilla, teidän kanteleenne, se kaikkien soittojen
soitto — verotaakalla... Niiden toisten kanteleet maksetaan teidän
tervallanne, niiden työttömyys teidän rukiillanne...”

Korpelan paljon kärsineelle väelle se oli evankeliumia, sen tiesi
Harhama. Hän valmisti kuulijoitansa ja kuulijat valmistuivat.
Joukko-ihmisen joukkokiitollisuus loisti Harhaman silmissä
tuliroviona, joka viskoi liekkinsä huippua pilvien tasalle. Harhama
varustautui näppäämään jonkun iskun siihen Jumalaan, jota vastaan
hän nyt nousi kaikkien intohimojen häneen voimaa puhaltaessa. Mutta
hän oli varova. Hän ei tahtonut loukata uutta jumaluutta soittamalla
sille oudon säveleen yhtä-äkkiä. Hän soitti oikean johtosäveleen.
Hän näppäsi sen vihatuista Suomen suuripalkkaisista virkamiehistä,
jatkaen:

— ”Tarkastakaa virkamiestenne työ ja maksakaa niille täst’edes
työnsä, eikä arvonsa mukaan! Älkää lakatko ponnistelemasta, ennen
kun jokainen on tasa-arvoinen teidän kanssanne arvon-annossa, työn
palkkiossa ja sen velvollisuudessa! Pankaa virkamiespedoille suitset
suuhun!...”

Karun maan miehille, jonka virkamiehistö on maailman kallispalkkaisin
ja suhteellisesti suurilukuisin, oli se ilonsanoma. He olivat
kantaneet virkamiestaakkaa hartioillansa, kuin kivimäkeä, saaneet
niiltä palkkioksi halveksimista ja töykeyttä ja tunteneet niiden
painon jokaisena veronmaksupäivänä. Joukko-ihmisen ihastus ja
kiitollisuus nousi. Harhama näki sen moninkertaisena ja rohkeni jo
tarttua Jumalaan käsiksi, samalla kumartaen maailmankurjuutta. Hän
tiesi, missä on Jumalan kipein kohta ja tarttui siihen: Hän tarttui
pappeihin, jatkaen:

— ”Tarkastakaa myös pappienne säkki ja ommelkaa sen pohja kiini
kohtuullisen likelle suuta. Sillä älkää luulko, että Jumala asuu
papin säkissä, johon siis ei olisi lupa koskea...”

Hän oli osannut koskea oikeaan kohtaan. Hän oli aivan tutkinut, mikä
suunnaton rasitus ja taakka on Suomen papisto ja suurenteli sen
taakan moninkertaiseksi. Hän käytti apunansa kaikkea luonteessansa
piilevää alhaisuutta ja halpuutta, kun tavotteli kurjuuden
luottamusta ja kirkasti teostansa. Joukko-ihminen ihastui. Sen
kiitollisuus kiehtoi Harhamaa, kuin kaunis käärme, sillä se oli
suuri ja se oli hänelle jumaluuden kiitollisuutta. Hän tarttui
Jumalaan rohkeammin käsiksi, jatkaen:

— ”Ei Jumala asu kirkoissa, eikä pappien jyväsäkissä...”

Hän pysähtyi ja katseli kuulijoitansa. Ne olivat ihastuneita. Nyt hän
rohkeni jo kierrellen sanoa kuka on Jumala. Hän jatkoi:

— ”Jumala on kaikkialla siellä missä te teette työtä itsenne,
lähimäisenne ja kansanne hyväksi...”

Hän katsahti ymmärtävätkö kuulijat, että hän tarkoitti sanoillansa:
Te olette Jumala... Ihminen on Jumala... Hän ei ollut varma, josko
ne ymmärsivät, mutta hän näki, että ne voi saada ymmärtämään ja
heräämään jumaluutensa tietoisuuteen, sen jumaluuden tietoisuuteen,
joka on korkeimpana ainoastaan ihmisessä. Hän jatkoi ajatustansa:

— ”Ja te palvelette Jumalaa myös sillä, että vapautatte itsenne
ja jälkeläisenne pappien ja muiden vallasta ja semmoisen Jumalan
kynsistä, joka tyhjentää teidän jyvähinkalonne, palkkioksi siitä,
että vääntää teidän hartianne kumaraisiksi...”

Hänestä tuntui, että kuulijat käsittivät jo vaistomaisesti hänen
ajatuksensa, vaikka ei hän sitä selvin sanoin sanonutkaan.
Hänestä tuntui, että jumaluus herää jo maailmankurjuudessa
itsetietoisuuteensa. Hän lopetti ajatuksensa:

— ”Kun sen teette, niin palvelette oikeaa Jumalaa ja oikein...
Semmoinen Jumalan palvelus on tuhannesti suuremman arvoinen, kuin
itkut ja veisuut ja nyyhkytykset...”

Hän oli saanut sanotuksi kenen palveleminen on oikean Jumalan
palvelemista. Hänestä tuntui, että hän oli saanut nyt jo
ensikerran, vaikkapa kierrellen, tunnustaa julkisesti jumalansa:
maailmankurjuuden jumaluuden. Se oli tapahtunut uuden elämän
aatto-illan jälkeisenä, uuden elämän ensimäisenä päivänä,
seuraavana päivänä teoksensa alkamisen jälkeen. Se tuntui hänestä
hyvän enteeltä ja silloin avautui hänelle koko elämä kirkkaana
virvatulena, jonka liekinpäässä loisti kuolemattomuuden häikäisevä
seppele, punoutuen virvavalkean näkymättömästä, hopeanheleästä
savusta.

Innostuneena lopetti hän puheensa, laskeutuen henkisesti polvillensa
maailmankurjuuden eteen, aivan liehakoiden sitä. Hän jatkoi
ylistystään:

— ”Te kysytte taas, miten sen kaiken voitte tehdä. Liittykää yhteen,
järjestykää ja tarttukaa itse ohjaksiin! Äänioikeudesta on teille
hyötyä ainoastaan silloin, kun te sitä käytätte itse ja käytätte
taidolla ja yksimielisinä. Jos jättäännytte sokeina toisten
johdettavaksi, niin vuotaa tervahautojenne terva edelleenkin toisten
tynnyreihin ja viljanne niiden pohjattomiin säkkeihin.”

Kuulijat muistelivat niitä jyväkuormia, joita he olivat vetäneet
papeille. Harhama nautti siitä huomiosta ja iloitsi, että oli voinut
avata silmät ja paljastaa petoksen. Hän nautti myös siitä, että oli
voinut kostaa papeille, jotka olivat häntä ja rouva Esempiota
häväisseet. Hän lopetti:

— ”Astukaa siis itse järjestettynä joukkona esille ja tarttukaa
ohjaksiin. Älkää arkailko! Vetäkää ohjakset kireälle yhtä
häikäilemättä, kuin olette tarttuneet käsiksi kivikkoihin!
Kivikankaan on täytynyt totella ja kasvaa täysi ruissato. Yhtä
rohkeina virittäkää viulunne täyteen vireeseen ja soittakaa siitä
täysi sävel!”

Lakit nousivat ilmaan ja voimakkaat eläköönhuudot kertoivat karkeiden
miesten voimasta. Jotkut puristivat puhujan kättä ja kiittivät
häntä puheesta muutamalla katkonaisella, koruttomalla sanalla.
Joukkoihminen oli unohtanut entiset riidat ja Riitajärven rannalla
yhtyivät entiset riitelijät yhdeksi ihmiseksi: joukoksi, jolla oli
yksi tahto, yksi tunne, yksi kiitollisuus, tai viha.

Tyynenä katseli Riitajärven sinikalvo taivaan heleällä sinellä
alas kierivää aurinkoa. Iloniemellä neuvotteli Korpelan väki
Harhaman puheen loputtua maansa ohjaksiin tarttumisesta. Ne olivat
niitä aikoja, jolloin koko Suomi alkoi kiehua ja synnyttää uutta.
Ritavaaran Mikko kehotti perustamaan valtiollisen seuran, joka
tarttuisi asioihin käsiksi. Hän puhui:

— ”Ne, jotka meiltä vievät tervan suoraan haudoista ja rasvat
lehmän utarista, ennen kun ne ehtii kunnolla voiksi kirnuta, ovat
järjestyneet yhdeksi talkooväeksi. Jos mieli niitä saada hillityksi,
täytyy tässä meidänkin liittyä yhteen...”

Ehdotus hyväksyttiin. Joukko-ihminen alkoi Korpelassakin harjoitella
jäseniänsä. Ryhdyttiin keskustelemaan seuran nimestä. Jotkut
ehdottivat nimeksi ”Korpelan Karhu”. Laurilan Aapoa se nimi ei
miellyttänyt. Hän puhui:

— ”Meille suomalaisille eivät ne karhut ole oikein paikallaan.
Karhun pitäisi joskus nousta takajaloillensakin tekemään voimannäyte,
sillä mikäs karhu se muuten olisi... Mutta meillä suomalaisilla
tahtoo olla niitä jalkoja niin tuhottoman vähän, että jos nousee
takajaloillensa, niin siihen menevätkin jo kaikki jalat... Ei
jää enää mitään, millä tehdä se arvoon kuuluva voimannäyte... Se
ei näyttäisi silloin ihan karhulta, vaan vähä niin kuin variksen
pelätiltä...”

Korpelan miehet eivät olleet tottuneet yli voimiensa röystäilemään.
He olivat kivimäellä punninneet voimansa aivan luodilleen.
Siksi eivät he kivimäen edessä olleet koskaan nousseet karhuna
takajaloillensa. Siksi myönsivät he nytkin Laurilan Aapon Juho olevan
oikeassa. Turtolan jatkoi hänen puhettansa:

— ”Niin se on... Eikä meillä myös ole liikoja käpäliä, joilla juosta
miekanterää pitkin, sillä eiväthän siinä juostessa yhdet käpälät
kauvan kestä... Eivät niinkään kauvan, että ehtisi juosta terän
päästä päähän...”

Sekin tuntui korpelaisista oikealta. Mietittiin jotain muuta nimeä.
Peltovaaran vanha isäntä ehdotti nimeä ”Korpelan susi”. Hän puhui:

— ”Ne karhut ja leijonat tahtovat täällä kuolla nälkään, mutta susi
on sitkeä... Se kaluaa ruokansa vaikka kalliosta. Se ei kuole nälkään
nälkäsuollakaan. Se on viisaamman näköistä, että on susi, jolla on
karhun käpälät, kuin että on karhu, jolla ei ole kuin takajalat...”

Ehdotus hyväksyttiin ja ”Korpelan susi” perustettiin nostamaan kansan
pohjaa pintaan ja taistelemaan vallan kultaomenasta.

Ja kun ”Korpelan susi” oli perustettu, alkoivat viulut soida,
laulut helskyä ja nuoret ottivat tanssien vastaan sitä uutta aikaa,
jonka toivottiin muassaan tuovan valoa ja rikkautta pirtteihin
ja helpotusta niiden elämään, jotka seisoivat kivimäkeä vastassa
viljelyksen eturintamassa. Riitajärven takana alkoi vallaton käki
taas kukkua soiton sekaan. Rannan ruohokossa pulahteli ahven ja
kuikka ui selällä, ihaillen Pohjolan kesäillan kauneutta. Ja tällä
luonnon valmistamalla taustalla tanssivat Pohjolan reippaat tytöt
poikien kainaloissa kepeinä, kuin luonnon lapset. Vanhat polttelivat
piippujansa ja muistelivat menneiden nuoruudenpäiviensä kesäisiä
sunnuntai-iltoja, jolloin jalka oli vielä kepeä ja elämä näytti
päivänpaisteelta ja tyttöjen luhdin ovi vilkutti houkuttelevana...

Mutta moni tuli ja puristi Harhaman kättä ja lausui:

— ”Kyllä Teidän täytyy Korpelan puolesta lähteä eduskuntaan... Ei
Korpela saa sinne parempaa miestä...”

Harhamalle niistä sanoista hohtivat jo seppeleet. Kansan luottamus,
sen kunnioitus... juhlat... eläköönhuudot... rakkaus... kiitollisuus
ja kaikki muu avasivat hänen eteensä loistavan näköalan, joka oli
koristeltu tiheään sirotelluilla elämän virvatulilla ja jokaisen
virvatulen liekinpäässä kiemurteli kaunis käärme, punoen itseänsä
hänelle maineenseppeleeksi... Hän näki kaiken himoitun kääriytyvän
hänen päähänsä, levittäytyvän hänen poluillensa valoliinoiksi, ja
koko elämän taivaanrantaa värjäsi virvatulista irtautuva punaväri ja
kullanvälke ja kansan kiitollisuus, niiden ihmisten kiitollisuus,
joiden synnynnäinen halveksija hän edelleenkin oli...

Päivä painui jo tervahautojen ja rukiin heilimäsavuihin ja yö
liikutteli valoisia liinojansa, kun Harhama palasi kotiin. Rouva
Esempio odotteli häntä leivoksinensa, illallisinensa, kiitti
häntä loistavasta, pitkästä puheesta. Kansan kiitollisuudesta ja
luottamuksesta hän sai lisää elämän voimaa ja halua. Hän uskoi jo
voivansa avata kalkki veräjät, joiden takaa avautuu tulevaisuuden
kirkas sunnuntaipäivä ja Riuttalan onnenkukka-ulappa. Ritva, hänen
äitinsä ja Korpelan väki olivat hänelle nyt tukena, antaen työlle
tarkotuksen ja sisällön. Ne olivat hänen merituliansa, jotka
ohjasivat hänen kulkuansa.

Sydän-yön punaisena palava aurinko roihusi jo lepopaikallansa,
kosketellen taivaanrantaa tulikuumannäköisellä reunallansa,
ja varustautui uudelle retkelle, huuhtelemaan taivaanlakea
valovirroillansa ja levittelemään huntujansa Pohjolan erämaiden
yli. Koillinen taivaan puolikas ui jo hopeanheleässä valokylvyssä,
vaaleten kirkkaaksi hohteeksi, mutta yhä katseli Harhama elämänsä
huikaisevia virvatulia ja niistä savuavia seppeleitä, viulujen
vinkuessa Iloniemessä. Vasta kun kaikki hukkui valomereen, nukkui
hän näkemään unia elämän virvatulista. Mutta Iloniemi vilkkui vielä
unessa valopilkkuna aamuvalosta loimottavalla taivaalla.

Muutaman päivän kuluttua saattoi Harhama rouva Esempion kesäksi
uuteen asuntoon, miehensä sisaren huvilaan Pietarin lähelle
Schuvalovaan, missä hänen piti sisaren tahdon mukaan valmistaa
Armiira-tyttöstänsä, että tämä voisi saada Pietarissa venäläisen
kasvatuksen, joka oli testamentissa asetettu perinnön saamisen
yhdeksi ehdoksi. Itse hän palasi Korpelaan, missä nyt rauhassa
kirjotti uutta teostansa yöt päivät, kuin kuumetautinen. Hän päätti
kirjottaa sen valmiiksi hiljaisuudessa ja valmiina tuoda sen rouva
Esempiolle lahjana, että ilo siitä tulisi hänelle yllätyksenä ja
olisi sitä suurempi... Eikä hän enää tuntenut epäilystä, vaan
helpotusta. Kaikki vuoti hänestä kuin märkä kipeästä ajettumasta...

Hänen sielunsa suuri paise oli viimeinkin puhennut.

                                                  ⸻

Pohjolan valomeret hulmusivat taivaalla yöt päivät. Kirkas
auringonkehrä käväisi vaan pikimmältään pohjoisen taivaanrannan alla
ja nousi oitis herättämään lintuparvia laulamaan... Kaikki pakahtui
valoon ja kirkkauteen. Kaikki kylpi auringon kirkkaassa sädesateessa,
joka valui taivaalta rankkana.

Kuumetautisen tavoin jatkoi Harhama teostansa. Niinä aikoina,
jolloin hän oli sitä tavallista sairaloisemmin punonut ja
muovaillut, jatkuivat päivän mietteet ja mielikuvat öisinä unina.
Kuvaillessansa sitä jumaluuden tilaa, johon ihminen kehittyy ja
pääsee ijankaikkisuuden kaukaisimpina tulevina jaksoina, oli hän
mielikuvituksissansa matkustellut toisissa, vanhimmissa maailmoissa,
missä ihmishenki on jo ehtinyt kehittyä jumaluutensa tietoisuuteen
ja hallitsee asumaansa maailmaa jumalana, luoden siellä mieleisiänsä
oloja, pakottaen sanallansa luonnonvoimat palvelukseensa. Ne
mielikuvat jatkuivat yöllä unina... Hän matkusteli unissansa ihanissa
maailmoissa, näki siellä jumaluuteen päässeen ihmisen elämän
ihanuuden, ja siihen tilaan hän tahtoi nostaa maassa asuvan ihmisen.
Hän tahtoi osottaa sille ihmiselle tien jumaluuteen, paljastaa
uniensa maailmat, jotka hän uskoi todellisiksi, ja herättää ihmisessä
jumaluutensa tietoisuuden ja kaipuun ja siten jouduttaa siihen tilaan
pääsyä... Nyt olivat ne unet tulleet jokaöisiksi. Hän matkusteli yöt
omilla harhanmaillansa, näki siellä vallitsevan onnentilan ja päivät
hän loi niistä unista uusia, aina hurjempia mielikuvia, jotka taas
synnyttivät uusia unia.

Oli taas kirkas yö. Aurinko oli nukahtanut hopeanheleälle
taivaanreunalle ja lintu vapaana heiluvalle varvulle... Pohjoinen
ilmanranta hulmahteli, auringon lyhyestä unesta, kuin punainen
hameenhelma. Harhama istui pienessä huoneessa jumaluuden
syntymäkipujen ääressä. Runo virtasi paperille värillisenä purona,
leviten siinä loistaviksi lammikoiksi.

Jumaluus kehkeytyi jo lukemattomissa maailmoissa,
punakukkanupuissansa... Se kehkeytyi, kuin sikiö, heräsi kuin
päivä yöstä, valo pimeydestä... Myöhemmät maailmat kierivät vielä
tulikuumina hirviöinä... valopaljouksina... tappelivat kylmyyttä
vastaan... raivosivat... heloittivat avaruuden synkeällä sinellä
jumaluuden tulipunaisina kukkanuppuina... Koko äärettömyys oli niillä
kukitettu... Sen musta ontelo ylpeili tulipunaisissa kukissansa... Ja
kussakin tulikukassa piili jumaluus, kuin kukan värit piilevät sen
siemenessä...

Ijankaikkisuuden mittaamattomat jaksot soluivat... Jumaluus
kehitti itseänsä tulisissa kukkanupuissansa: tulikerinä kierivissä
maailmoissa... Se kehitti samalla kohtuansa: äärettömyyttä. Se erotti
kylmän entistä räikeämmästi kuumuudesta... Se alkoi kylmyydellä
kehittää kukkanuppuansa korkeammaksi, valmisti itseänsä...

Harhaman teos jatkui: Äärettömyys kylmeni. Jumaluus jäähdytti sitä
kehkeytymisellänsä omien kukkanuppujensa kehittäjäksi: niiden
jäähdyttäjäksi... Aine heräsi, tyhjyys nukkui... Äärettömyys
tohisi... Sen tyhjät ontelot irvistelivät mustina... Ijankaikkisuus
mateli miljardikausin loppumatonta latuaan.

Toiset maailmat olivat jo olleet miljaardeja aikakausia valmiit,
toiset olivat jo elämänsä eläneet... hävinneet... alkaneet
häviöstänsä uudestaan syntyä, kuin nurmen ruoho tomustansa... Ja
aina kehitti jumaluus itseänsä häviöllä ja häviöstä syntymällä,
vielä hehkuvana tulisumuna, jumaluuden tulipunaisena kukkanuppuna...
Harhama kuvaili jo jumaluuden kehkeytymistä maassa, joka
vyöryi vielä tulisumuna... Sen tuliset sumupaljoudet vyöryivät
mittaamattoman paksuina, sakeina, hehkuvina pilvinä... Ne
tohahtelivat peninkulmia korkeiksi sumusuihkuiksi... syöksyivät
jääkylmyyteen... kiemurtelivat vuorien vahvuisina käärmeinä...
punoutuivat semmoisina toistensa kanssa tulinuoriksi... retkahtelivat
myrskyjen käsissä... piiskasivat äärettömyyttä ja toisiansa...
kiehuivat ja pauhasivat... Toisaalla vyöryivät tulisumut
polvenkorkuisina vuorina... ryöppysivät... syöksyivät hirmulentoa
eteenpäin... kiehuivat... syöksyivät vastaansa tulevien vuorien
puhki... viskautuivat toisiansa vastaan äänettöminä... sekautuivat...
kietoutuivat ja pauhasivat rataansa avaruuden halki...

Teos jatkui: Maan tulipunaiset sumupaljoudet jäähtyivät... Niiden
huiput tapasivat jo äärettömyyden jääkylmyyden rajoja... muuttuivat
pisaroiksi... tulitipoiksi... tulisateeksi ja laskivat sumujen läpi
alas... muuttuivat taas tulisiksi sumuiksi... nousivat korkeuden
jääkylmyyteen... jähmettyivät uudestaan... satoivat alas tuleen,
jäähdyttäen sitä ja taas haihtuen sen tulen käsissä sumuiksi...

Kylmän ja kuumuuden ikitappelu jatkui... kiihtyi... molemmat
kokosivat voimiansa... Jumaluus kehitti kohtuansa... lisäsi
voimiansa... Sade kävi rankemmaksi... Sumut sakenivat... Ne
vyöryivät jo pauhinalla toisiansa vastaan, roiskuivat miltei
vesisakeana... Ijankaikkisuus solui... Tulisumut jäähtyivät
edelleen... Ne muuttuivat jo kokonaan vesisakeiksi... nousivat
hyrskeenä korkeuteen... riehuivat... raivosivat... pauhasivat...
tapailivat hyrskeittensä tulihuipuilla kylmän rajoja... piiskasivat
sitä kiukuissaan, kuin raivostuneen käärmeen häntinä... uupuivat ja
lappautuivat takaisin tulipaljouteen, kuin sen imeminä... Vesisakeat
tulivuoret tappelivat keskenänsä tiestä... ärjyivät... pauhasivat...
särkyivät tuleksi ja savuksi ja alkoivat taas uuden karkelon maan
tulimeren pinnalla, myrskyn soittaessa suurta viuluansa...

Taistelu jatkui. Teos edistyi: Maapallo jähmettyi... Sen vesisakea
tulimeri oli yhtenä ainoana tuliulappana... Sen pinta oli punaisena
merenä, ilman saarta, ilman rantaa... Hirmumyrskyt riehuivat... Maan
tulimerellä vyöryivät korkeat tuliaallot, kuin hirmuhyrskeenä...
raivosivat tuliaaltoina sen hehkuvalla tulimeren selällä... Pinta
riehui, pohjaton syvyys tohisi... Punainen pärske pursusi korkeutta
kohti... Aallot nostivat punaisia harjojansa vuorenharjanteina...
ärjyivät... pauhasivat... löivät raivoten toisiansa kumoon...
riehuivat ja syöksyivät rytinällä takaisin tuliseen syvyyteensä...
Aallonharjasta suitsusi musta savu ja leimusi lieska... Myrskyn
pauhu yltyi... Kiehuva meri jyrisi... tulivaahto kuohui, lieska
leimusi ja sauhu suitsusi aallonharjasta... Tuliaaltojen sortuessa
vuorenharjanteina syvyyteen, roiskahtivat sieltä tulisuihkut...
syöksyivät korkealla vyöryvien pilvien tasalle... valuivat rankkana
takaisin alas... Tulinen vaahto räiskähteli myrskyn siipiä vasten,
ja pohjaton syvyys ärjyi... ulvoi... pauhasi... Tulimeri kuohui...
kohisi, kilpaili raivossansa huutavan rajusään ja korkeudessa,
savupilvissä pauhaavan ukkosen kanssa...

Jumaluus kehitti itseänsä ja samalla kohtuansa.

Väliin heikkenee myrsky ja tulimeren pinta tyyntyy... Aallot
laskevat sen pinnalle levolle, kuin väsyneet pedot... Koko rannaton
pinta hohtaa punaisena kiiltona, jolla tulisilmät läpäjävät ja
kuumuus huokuu, kuin raudansulasta... Poreet pulpahtelevat hehkuna
syvyydestä... Sisäinen kuumuus yltyy pinnan paineesta... Se puhkaisee
paksun peitteensä, ja loistavat tuliroihut alkavat räiskyä,
pärskyen tähdillä kukitettua korkeutta kohti komeina tulisuihkuina,
joiden huikaisevat huiput tavottelevat pilviä... Ne syöksyvät ylös
kirkkaina tulisoihtuina... kukittavat tulta hohtavat ulapat...
putoavat ryöppynä alas ja sotkevat pinnan tulivaahdoksi... Uusi
myrsky nousee... Aallot nostavat taas uudestaan harjansa... ärjyvät
vihaisina... syöksyvät myrskyn ajamina ristiaaltoina toisiansa
vastaan, kuin vyöryvät vuoret... särkyvät pauhinalla vaahdoksi ja
roiskeeksi ja alkavat uudestaan hirmuleikkinsä...

Pohjolan aurinko souteli jo korkealla itäisen taivaan kallistumalla,
mutta Harhama istui yhä työnsä ääressä, kuvaillen jumaluuden syntyä
oman itsensä kautta:

Avaruuden kylmyys on tehnyt suuren työnsä... Maan tulimeri on
jäähtynyt vesisakeasta liejukoksi, tulipunaiseksi tulisohjoksi...
Pinnan paine lisääntyy... Sisuksen tuli puristuu tiukemmalle...
Se raivostuu... pursuaa ylös... roiskahtelee peninkulmia korkeina
tulirapasuihkuina äärettömyyteen... putoaa takaisin pauhinalla...
Tuliliejukosta pärskähtelee silloin vaahtopaljous... Tulinen rapa
roiskahtaa korkeuteen silmänkantamaa ylemmä... putoaa takaisin
tulirapaan... lyö siitä uusia suihkuja... synnyttää hirmujyskettä...
pauhua... huutoa... ulinaa... Tulisohjoinen maanpinta alkaa
läikkyä... Pauhinalla kohoavat tuliset liejut vuorenharjanteiksi...
vyöryvät... nostavat toisia harjanteita... syöksyvät vastatusten...
paiskaavat toisensa mäsäksi... tappelevat aikansa kuin pedot...
vyöryvät ja rauhottuvat ja painuvat maan rannattoman meren
tuli-ulappaan...

Teos jatkuu. Jumaluus kehittää kohtuansa armottomin kourin...
Maanpinta on jäähtynyt ja tiivistynyt liejukosta tulikuumaksi,
pehmeäksi, hehkuvan raudan tapaiseksi möhkäleeksi... Se loistaa
punakiilteisenä ulappana... Se tiivistyy... kutistuu... halkeilee...
Halkeamia pitkin juoksee hirmupauhu maan äärestä ääreen... aukeamasta
pursuaa tulinen lieju... muodostaa virtoja... järviä... meriä...
jähmettyy taas pinnan tulikiilteeksi ja vahvistaa sitä... Halkeama
seuraa halkeamaa... Pauhu ajaa pauhun kintereillä... tuliryöppy
nousee ryöpyn vieressä... maan hehkuva pinta on joskus tulimetsänä...
Sisältä kuuluu jyske... voihke... pauhu... ärjyntä... Pinnalla
juoksevat pauhut ja jyrinät säestävät sitä ja kaikki se viskautuu
itseensä mykistyneenä hirviönä rataansa myöden äärettömyydessä, sen
tomuhituna, mitättömyytenä, jonka huuto haihtuu sääsken surinaksi...

Ijäisyys ja äärettömyys ammottavat liikkumattomina. Pauhu yltyy. Maan
sisälmykset pakahtuvat kuumuudesta ja syöksevät tultansa pinnalle.
Pohjattomuus tärisee. Aallot vyöryvät tulivuorina, eikä ole rantaa
missään...

Jumaluuden pikkukohtu kehittää niin suurta sikiötänsä, riehuen
synnytyskivuissa... Ja sitä näkyä koristaa ainainen kirkas tulitus:
Avaruuden pimeällä pohjalla hohtavat punaisina tulikukkina sinne
sirotellut tähdet, jotka vielä hehkuvat tulina... Aurinko hohtaa
punaisena pallona... tulinen kuu kieppuu korkeudessa, tulta huokuen
ja huimaten rataansa pauhaavan maan mukana, samalla sen ympäri
viskautuen...

Aika kuluu, avaruuden tulikukat lakastuvat... Kuu sammuu... Maan
kuori alkaa muodostua, aineet erkanevat... Pinnan alla ärjyy
vihainen tuli... Se myllertelee kylmenevää pintaa... Tulisilla
hartioillansa nostaa se jähmettyviä alueita korkealle ja paiskaa
ne uudestaan syvältä pursuavaan tuliliejuun... Tulilaava pursuaa
taas korkealle, roiskuen pilvien tasalle... Kylmä vimmastuu... Se
puristaa tulihirviötä yhä ahtaammalle... Syntyy vimmattu aineiden
taistelu... Kylmä voittaa. Kuumuus raivostuu... Se puhkuu vihasta...
oksentaa sisälmyksiänsä... viskelee tulisia vuoria aaltoina... lyö
pirstaleiksi jähmeän pinnan ja pursuaa tuliroihuina korkeuteen.
Kaikkialla loistavat pilvenkorkuiset tulisuihkut, lyöden jumaluuden
kohdusta, kuin loistavat jättiläissuihkulähteet... Ilmanpielet
vapisevat, luonnonvoimat vääntävät. Ja äänetönnä kehittyy sen leikin
seassa jumaluus itsetietoisuuttansa kohti. Se kehittyy tuli-ulapalla
vyöryvissä vuorenkorkuisissa aallokoissa, pilviin asti pärskyvissä
tuliroiskeissa, tulisuihkuissa, ukkosen jyrinässä ja myrskyn
vimmatussa raivossa ja ulinassa.

Aurinko kurkisteli jo Korpelan metsien takaa valellen hopeanheleälle
taivaalle kirkasta aamuvaloansa. Harhama jatkoi teostansa:

Kiinteät vuoret nostelivat jo harjanteitansa... kohosivat ja taas
painuivat hautaansa... Kepeinä, kuin aallonselät nousevat ne alla
puhkuvan tulen hartioille... Ne taipuvat, kuin mato, vääntelevät,
kuin ruoho... kuplahtelevat kepeinä nyppylöinä tulihirviön
pinnalle... Vesi on syntynyt tulesta, eronnut muista aineista... Se
kokoontuu uomiinsa... Vihainen tuli nostelee vielä hartioitansa...
Se heittelee vuoret mereen... Vedet nousevat pauhuna, roiskuen
pilvien rajoille... Tuulet ärjyvät elottomilla mailla... Salamat
seppelöivät vuorien paljaita kivihuippuja... Tulivuoret roihuavat
ylt’ympäri maata, kuin tiheään sytytetyt jättiläisten kokkotulet...
Ijankaikkisuus matelee, aikakaudet askeleina... Maankuori on jo
kiinteä... Jumaluus on kehittänyt kohtunsa elottomaksi luonnoksi ja
kehkeytyy siinä ensin elolliseksi, sitten itsetietoiseksi hengeksi...
Uupumatta pyrkii se suurta päämääräänsä kohti nyt elottomassa
vuoressa, maan tomussa, ilmassa ja vedessä... Se erottelee aineen
aineesta... yhdistää ne uudestaan uudeksi, synnyttäen siten elon
elottomaan, ”puhaltaen maan tomuun oman henkensä”. Se siittää ja
sikiää, kehkeytyy ja kehittää omassa itsessänsä omaa itseänsä, oman
itsensä kautta...

Auringon pyöreä valovene souteli jo korkealla taivaan kuperalla
sini-ulapalla, kaartaen Nälkäsuon takaa Korpelan metsien ohi lännen
rannalla odottavaa iltavalkamaansa kohti. Se oli päässyt korkeimmalle
kohdallensa ja alkoi laskea satamaansa, painuen sinne päin, kuin
hiljaisen tuulen ajama heleä hopeapursi. Harhama lopetti työnsä,
otti maitokannun ja lähti noutamaan aamiaistansa. Epäilykset olivat
tukahtuneet. Mieli säteili kirkkaana ja valoisana, kuin hopeakirkkain
puolipäivän aurinko kesäpäivän tasauksen aikana.

Hänellä oli oma joulunsa. Koko elämä veisasi hänelle enkelivirttä:
”Tänä päivänä on syntynyt sinulle se, jota olet ikävöinyt.
Ennustukset ovat toteutuvat. Epäilyksen myrkyllinen pää on rikki
polettu.” Kulta ja hopea näytti tippuvan auringon hehkuvasta
hopeakehästä ja sitä ympäröi maineenseppele, kirkas sädekehä, joka
odotti häntä...

                                                  ⸻

Taas soi viulunkieli ja elämän virvatulet paloivat häilytellen
seppeleitä: kansan suosiota, sen luottamusta ja rakkautta ja
maailmankurjuuden savukepeää kiitollisuutta.

Muutaman päivän kuluttua olivat kolmipäiväiset häät Korpelan
Suur-Salo-nimisessä talossa. Vanhat esi-isien häätavat ovat
Korpelassa säilyneet vielä puhtaina, vaikka niiden lisäksi on
tullut joku määrä uuden ajan luomaa. Häät olivat ”kolmihäät”. Neljä
paria vietti niitä yhdessä. Ne kestivät, kuten tavallista, kolme päivää
ja vieraita oli tuhatmäärät läheltä ja kaukaa. Illemmalla
nousi vierasten luku vielä suuremmaksi. Koko ympäristön väki oli
koolla. Pitkät pöydät oli asetettu kartanolle, komeaan kukkivaan
pihlajistoon, jonka yhdellä sivulla oli tanssilava.

Mutta entisten häämenojen lisäksi oli näihin tullut uusi:
yhteiskunnallinen kysymys oli koko häiden ajan kaikkien huulilla.
Vallan kultaomena näytteli myötäjäisiänsä, jotka himmensivät
morsiuskruununkin loiston. Koko Suomi oli kullan temppelinä, jossa
jokainen tavotteli ahnain sormin aarreaittojen avainta: valtaa.
Harhama oli kutsuttu ja noudettu häihin pitämään valtiollista
puhetta. Uusi elämä kiehui kaikkialla ja sen poreet tunkeutuivat
elämän kaikkiin huokosiin: hääiloon ja jokapäiväisen työn sekaan,
hautajaisiin ja kaikkialle. Suomen ”pohja”, liikkeelle päässyt
joukkoihminen kokosi voimiansa ja tappoi yksilöä armottomana
lahtarina.

Häämenot olivat jo alkaneet, kun Harhama saapui. Se oli onnen juhla
ja nuoruuden juhla. Morsiamet loistivat ilosta, päässä vanhanaikaiset
morsiuskruunut. Miehelän huolet punottivat heille onnen-utuina...
sen kujaset kirkkoteinä... nurmet kukkamaina... Viulut soivat.
Väki tanssi, toiset joivat morsiamen maljoja piirissä, joka täytti
kartanon ääriään myöten. Sulhasmiehet kulkivat ympäri piirin,
tarjoten viinaa suurista, vanhan-aikaisista pikareista. Jokainen
maistoi siitä vuorollansa nuorien parien terveydeksi.

— ”Onnea!” — huusivat vanhat miehet.

— ”Onnea!” — niijailivat nuoret tytöt.

— ”Onnea!... Onnea!” — toivottivat reippaat nuorukaiset, tyttöjänsä
tanssin tahdissa pyöräytellen. Käki antoi kukuntansa sataa
hopeasateena onnenhuutojen sekaan. Kesän korkein valo välkytteli
kirkkauttansa morsiuskruunuissa. Viulu vinkui ja koko ihmiselämä
näytti huutavan: Onnea!

Hääilot jatkuivat. Morsiuspareille hohti elämä kukkivana pihlajana.
Harhamalle leimusivat elämän virvatulet: Korpelan rakkaus ja
kiitollisuus tuntui hänestä rajattomalta. Maailmankurjuus näytti
tekevän jo jumaluuden tekoja: se näytti ojentavan hänelle
kuolemattomuuden seppeleitä, kuihtumatonta kiitollisuutta, rakkautta,
jonka tuli ei sammu, ijäistä ystävyyttä... Maailmankurjuus näytti
Jumalalta, jota palvellessa on rakentanut huoneensa kalliolle,
ottanut oikean johtotähden elämälle, eikä rakentanut sumun varaan.

Kun häätalon isäntä huomasi Harhaman saapuvan huudahti hän, tarjoten
pikaria:

— ”Harhama!... Sinä se olet se minun mieleiseni mies. Juo!”

— ”Hän on meidän mies”, — lausui sulhasmies, tarjoten hänkin.

— ”No, täältä pitää myös maistaa!... Olipa se onni, että Harhama
tuli”, — puhui toinen tarjoojista.

— ”Ja täältä”, — lausui neljäs.

Ja sadoista silmistä luki Harhama ystävyyttä, luottamusta ja
kiitollisuutta. Tuhansissa silmissä näki hän palavan elämänsä kauniit
virvatulet, kiehtovina... kutsuvina... ijäisinä... kuihtumattomana
maailmankurjuuden ja kansan rakkautena... Hän kulki mielessänsä, kuin
kuningas elämän loistotulien keskellä kohti mainetta ja kunniaa.
Hän iloitsi siitä, että maailmassa on kurjia... Hän toivoi, että
maailmankurjuus olisi suurempi... toivoi, että se olisi niin
suuri, että sen kiitollisuuden tulet voisivat leimuta kirkkaana
maailmanpalona ja sen rääsyviitat heilahtelisivat kaikkialla
jumaluuden purppurapukuina. Hän suri ainoastaan yhtä: sitä että
maailmassa on liian vähän kurjia, että maailmankurjuus ei ole
vieläkään kylliksi suuri.

Sitten vinkuivat taas viulut ja nuoret tanssivat, posket elämän- ja
puvut pihlajankukilla koristettuina. Tytöt pyörähtelivät norjina,
istuivat hengästyneinä poikien polvella ja ajatus liiteli omiin
häihin. Vanhat puhuivat Harhaman kanssa siitä yhdestä ainoasta
asiasta, joka kiinnitti kaikkien mieliä: valtiollisista kysymyksistä.
Kaikki ajatukset kieppuivat vallan mehevässä kulta-omenassa.

Ja silloin alkoivat virvatulet palaa kirkkaampina. Kiitollisuuden ja
rakkauden kellot soivat Harhaman korvissa entistä kauniimmin. Hän
kuunteli niitä kuuroksi huumautuneena, katseli virvatulia kuin sokea
rakastaja tyttönsä posken punaa, luullen sitä ijäiseksi, kuvitellen
sen tuhatta kertaa kauniimmaksi, kuin mitä se voisikaan olla... Hän
näki pimeän valoisana, kaiken kirkkaana...

Elämän voimat loivat itseänsä. Miesjoukko keskusteli elämän
arvoituksesta. Suuri kartano oli ääriään myöten täynnä väkeä.
Laurilan Aapo puhui Harhamalle:

— ”Kyllä herra Harhaman täytyy suostua ajamaan meidän asiaa
eduskunnassa. Meillä ei ole toista semmoista miestä, johon voisimme
kaikki niin luottaa...”

Kehotukset jatkuivat siihen suuntaan. Harhama tunsi seisovansa
keskellä ystävyyden sammumatonta tulipaloa, jonka häikäisevä valo
kutitteli häntä, kuin kesäinen päivän-autere. Elämän karut kankaat
näyttivät sen valossa mansikanpunaisilta. Puhe kääntyi sitten
yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämään. Saarelan Kalle puhui:

— ”Elämä näkyy olevan semmoinen, että sitä korjaamaan ei jokainen
rajasuutari kelpaa... Tuo virkamies-asiakin on ihan elämän
painostajainen. Virkamiehiä on meillä kuin syöpäläisiä joka
nurkassa...”

Pieni äänettömyys naurahti hetkeksi joukkoon, ilmestyen kuin
hymy tytön huulille. Harhama nautti siitä, että oli saanut
maailmankurjuudeksi kuvittelemansa Korpelan väen hereille.
Peltokankaan Heikki jatkoi edellisen ajatusta, puhuen:

— ”Kyllä niitä on Suomessa... olisi poisvietäväksikin. On suuri
joukko virkamiehiä, jotka eivät kuutena päivänä viikossa tee mitään
ja ainoastaan seitsemäntenä päivänä lepäävät kaikista teoistansa...
Mistä heitä siinneekin niin paljon!... Eihän niitä maailman alusta
kuulu niin tuhottomasti olleen...”

Joukko ajatteli asiaa yhtenä ihmisenä. Ritavaaran Mikko selitti ja
samalla sotki elämän pulman, lausuen:

— ”Elämä on semmoinen, että se pilaa itse itsensä... Mikähän siinä
onkaan?...”

Harhamalle se oli kipinä, joka sytytti elämänkysymyksen palamaan.
Miesjoukkokin vaikeni ja mietti elämän monimutkaisuutta. Peltovaara
yritti valaista sotkuisen kysymyksen, selittäen:

— ”Eiköhän se tule siitä, kun elämää täytyy joka päivä pidellä
käsissään, kuin rukkasia... Pilaantuvathan rukkasetkin käyttäessä.
Niin se mahtaa olla elämänkin laita: Jos sen tänä päivänä korjaa,
niin huomenna se jo on piloille kulutettu ja sen kun ala paikata
sitä...”

Elämänkysymys sotkeutui edelleen. Selvästi voi huomata, että koko
joukko ajatteli sitä, mietti sen ikuista arvoitusta. Routalan Timo
koetti nyt puolestansa sitä ratkaista. Hän selitti:

— ”Mutta kyllä elämä on myös semmoinen rukkanen, että se itse
paikkaa reikänsä... Otetaan nyt ne virkamiehet: Se antaa niiden
rauhassa siitä, kunnes ovat syöneet koko maan putipuhtaaksi...
Ja sitten, kun ei ole enää mitään syömistä, vähentää se ne ilman
pitempiä puheita ja lakkautuspalkkoja... Se panee vaan nälän vähäksi
aikaa vatsaan, niin kyllä mies vaihtaa herranpäivät työntekoon ja on
iloinen kun pääsee työhön käsiksi...”

Harhaman silmistä hävisivät ja sammuivat hetkeksi elämän virvatulet
kokonaan ja hän mietti elämänkysymystä. Timon filosofia tuntui
hänestä taas syvältä, samoin muidenkin. Se tuntui ihmisessä
asuvalta jumalallisen viisauden ilmestykseltä, jumalallisen
viisauden alkuperäiseltä, synnynnäiseltä jalokiveltä, eikä kirjoista
poimituilta, väärennetyiltä lasihelmiltä. Maailmankurjuus kirkastui
hänelle yhä edelleen. Laurilan Aapo jatkoi:

— ”Niin... Kyllähän elämä osaa vääntää silkkinauhankin
koivunvitsaksi, jolla kurittaa kasvatettaviansa...”

— ”Osaa... Osaa se vääntää ja kurittaa... Ja kurittaa niin
viisaasti, että ei sitä ihmisen kuritukseksi huomaakkaan”,— tarttui
Turtolan Juho, jatkaen:

— ”Otetaan tuo Timon sanoma esimerkki: Siinäkin se antaa ihmiselle
vitsaa niin taitavasti, että vitsaa saanut ei sitä huomaa... Luulee
saaneensa makeisia: Iloitsee, kun on saanut työtä...”

Elämä ilmestyi Harhaman eteen hääilojen keskelle, vitsa kädessä. Se
hymyili, kuritti ihmistä ankarasti, sen sitä huomaamatta. Miesjoukko
mietti sitä pulmaa vakavana, seisoi sen edessä, kuin kivimäen
vierellä. Laurilan Aapo jatkoi, ruohon kortta taitellen:

— ”Kumma laitos se on se elämä, kumma kerrassaan... Ensin se vie
ihmiset harhaan ja sitten ihan muitta mutkitta kurittaa ne oikealle
tielle... Tekeeköhän se sitä, että ei työ loppuisi...”

Koko joukko ajatteli sitä hämärää kysymystä. Elämä seisoi väkijoukon
keskellä, harmaa selvittämätön verkko vaippana, Harhaman ajatukset
sotkeutuivat siihen verkkoon, kuin hyönteinen hämähäkin pauloihin.
Harmaapää Peltovaara jatkoi, pitkän vaitiolon keskeyttäen:

— ”Mutta kyllä kait sillä on viisas ja isällinen tarkoitus, kun
se kurittaa. Kun se antaa vitsaa kylliksi, niin kuolema tuntuu
suloiselta... Ihminen kiittää Luojaansa, kun pääsee kuoleman kautta
elämän vitsauksesta erilleen...”

Harhama muisti taas paroonitar Lichtensteinin selityksen ja tuhannet
elämän vitsat ilmestyivät hänen eteensä. Elämä tuntui ilmestyvän
kaikkialla samana. Kaikkialta huokui sama jäytävä, värisyttävä
tunnustus, että elämän tarkotus on olla kuoleman sulostuttamana.
Miesjoukko vaikeni. Jokainen niistä oli saanut elämän vitsasta oman
osansa, Peltovaara jatkoi vielä:

— ”Kyllä, kun elämä esimerkiksi kivimäellä murikoi miestä kylliksi
kauvan, niin ei mies nurise kuoleman tullessa...”

Ja jäykät miehet muistivat, miten usein elämä oli heidän kunkin
edessä seisonut kivimäki kädessä ja murikoinut heitä sillä. Joukosta
kuului joku raskas huokaus, otsanrypyt syvenivät ja hartiat
kumartuivat alemma. Ihminen näytti taipuvan rauskana elämän kivimäen
alla. Sen niska taipui, hartia kumartui ja mieli muuttui raskaaksi
myllyn kiveksi, kun se ajatteli elämän kovuutta ja voimaa. Harhama
paloi jo tulena elämän virvavalkeitten keskellä, rutistui sen
kivimäen painamana, Routalan Timo istui hartiat kumarassa ja puhui
verkkaseensa:

— ”Kyllä jos elämä olisi ruusujen ja kukkasien päällä kulkemista,
niin ei olisi kuoleman hetki iloinen.”

Ja hetken vaiti-oltuansa jatkoi hän:

— ”Kun kuoleman kulkuset alkavat ihmisille kuulua, silloin sitä
vasta huomaa, mikä aarre on elämältä saatu vitsa... Mitä enemmän
täällä on ollut ihmisellä ruusuja ja kukkasia, sitä vaikeampi on
sille kuoleman kotiin lähtö... Ruusuista on aina vaikea luopua, mutta
vitsasta erilleen pääsyä ei monikaan sure.”

Lavalla soivat hääviulut, kun elämä näytteli vitsojansa. Miesten
hartiat näyttivät kumartuvan entistä kumaraisemmiksi, kasvojen rypyt,
elämän vitsojen jälet, näyttivät syventyvän.

— ”Niin se on”, — myönsi joku Timon puheen johdosta. Timo jatkoi:

— ”Otetaan esimerkiksi ne liiat virkamiehet... Eiväthän ne ole
muuta, kuin elämän isällisiä vitsoja...

”Kun niitäkin vitsoja saa kyllikseen kokea ja kärsiä, niin pois tekee
mieli maailmasta ja kuolema on silloin taivaan iloon pääsyä...”

Ja entistä mahtavampana seisoi elämä hääväen keskellä. Entistä
hämärämpänä häilähtelivät sen harmaat verkkovaipat Harhaman silmissä.
Hän tuskin olisi nyt huomannut maailmanpaloakaan. Oman elämän
virvatulet olivat näkyvistä hävinneet, sammuneet, tukahtuneet elämän
yleisiin savuihin, yleiseen elämäntuskaan, elämän kauneimman kukan:
maailmantuskan väreihin ja tuoksuihin. Timo jatkoi elämänviisauttansa:

— ”Ihmiset vaan eivät ymmärrä elämän hyvää tarkotusta. Vasta
silloin, kun kuoleman kello soi ihan korvan juuressa, avautuvat
niiden silmät... Ollapa vaan silloin ihmisellä paljon semmoisia
ystäviä, jotka ovat hänelle vääryyttä tehneet ja olleet elämän
ruoskina, niin mielellään lähtee täältä ihminen, aivan niin iloisena,
kuin olisi häihin menossa...”

— ”Kyllä se niin on”, — myönsi harmaapää Peltovaara. Timo jatkoi
ajatuksissansa:

— ”Mitä enemmän ihmiselle kokoontuu muille anteeksi annettavaa,
sitä iloisemmalla mielellä hän lähtee täältä... Mutta jos ei vaan
ihmisellä ole anteeksi annettavaa kellekään, niin kyllä silloin ovat
kuolemassa asiat huonosti...”

Kaikki maailman salamat välähtivät Harhaman silmissä ja kietoutuivat
seppeleeksi Timon päähän. Hän näki Timon viime sanoissa
jumalallisen hyveen suuren leimahduksen, jumaluuden ilmiön, joka
on maailman alusta ollut kehittymässä ja yhä kehittyy ihmisessä ja
nimenomaan kurjissa. Hän luuli aivan kuin tilauksesta saaneensa
taas vahvistuksen maailmankurjuuden jumaluudesta ja katseli sitä
huumautuneena.

— ”Kyllä se niin on... Jos on toisille anteeksi annettavaa, niin
se on kuoleman hetkellä sama, kuin öljy viisaiden neitsyeiden
lampuissa”, — myönsi Laurilan Aapo.

Syntyi taas äänettömyys. Kaikki miettivät elämän suurta kysymystä.
Peltovaara lausui lopuksi:

— ”Siinäkin oikeastaan elämä huolehtii meidän lampuista: Se panee
toiset tekemään meille vääryyttä että meillä olisi kuolemassa heille
anteeksi annettavaa... Sillä lailla se panee meidän viholliset
täyttämään meidän lamppumme...”

— ”Niin... Ei elämä erehdy... Se on jo monen miehen opissa ollut ja
siksi se on viisas”, — lisäsi siihen Timo piippuansa sytyttäen...

Nuori morsian kulki ohi ja kysyi sivumennen:

— ”Mitä se Timo nyt puhuu?”

Timo katsoi kysyjän silmiin ja vastasi rauhallisena:

— ”Ilman vaan tässä puhuttiin ainoasta viisaasta herrasta:
elämästä... Minkälainen se herra on nuoren morsiamen mielestä?...”

Nuori morsian mietti hetken. Silmään ilmestyi jotain sumeaa ja hän
vastasi:

— ”Elämässä on niin paljon surua ja tuskaa...”

Kun hän sitä lausui, soivat hänen hääviulunsa ja sulhanen seisoi
hänen rinnallansa. Pohjolan taivas loisti yhtenä ainoana valomerenä,
pihlajat kukkakimppuina ja nurmet kukkamaina... Ja kumminkin...
Ja sittenkin!... Senkin keskellä tunnusti hän olevan elämässä
tuskaa... Hän seisoi sitä sanoessansa onnensa huipulla, ihmis-onnen
korkeimmalla, ihanimmalla kukkulalla, johon näkyy ainoastaan onnea;
hän seisoi kruunupäänä morsiamena... Ja siinäkin puhui ihminen
niin... Morsiuskruununkin kauneimpana helmenä hohti Harhaman edessä
maailmantuska...

Silloin hän taas vapisi ja värisi. Yleinen elämäntuska, maailmantuska
ja ihmishengen ikikaipuu olivat hänen olemuksensa perussävel, sen
ydin, se tulikipinä, josta sai alkunsa kaikki muu. Siitä johtui
kuoleman ajatteleminen ja sen pelko, Jumalan etsiminen kuolemasta
pelastajaksi, epäilys ja kaikki muu. Siitä oli johtunut koko
hänen sairaloisuutensa, mietintänsä, ihmisvauhkous ja niiden
halveksiminen... Omituista hänelle oli se, että kaikki loistelias
näytti hänestä kuonalta, porton helyiltä ja proosalliselta.
Niinpä hän miltei inhosi ruusua, mutta hän voi tuntikauden
ihailla esimerkiksi yksinäistä vuokkoa, tai vaatimatonta n.s.
”kissankäpälää”, koska hän niissä näki jotain surullista, ikävöivää,
tuskaa... Rikkaruohossahan näki hän suuren runouden, kuivunutta
lehteä hän voi katsella päiväkauden, sillä siinä hän näki elämän ja
kuoleman suuren, selittämättömän tarinan ja salaperäisen, loistavan
runouden.

Kun hän taas kuuli hääväen ja morsiamen puhuvan, helähti elämäntuska
hänen eteensä iki-ihanana kukkana, runouden helmenä, elämän ainoana
himmenemättömänä jalokivenä. Se sama tuska huokui hänen teoksestansa,
kuin tuoksu kukasta. Hän kaipasi sitä, kuin lastansa, ja kiirehti
pois hääiloista, juomaan omasta teoksestansa elämäntuskan huumaavaa
viinaa, jota hän oli saanut siemata ryypyn hääilojen keskellä.

                                                  ⸻

Elämän vitsat vinkuivat. Sen kaikki rotat nakertelivat itseänsä.
Kaikki elämän voimat valmistivat elämää kuolemalle. Sen kaikki kädet
kaivoivat hautaa sille itsellensä. Se johti itseänsä harhaan ja
kuritti itse itseänsä, ohjaten siten itsensä oikealle polulle.

Niissä mietteissä lähti Harhama häistä, viulujen soidessa
kiihkeimmillään, elämän virvatulien palaessa kiehtovimpina ja
maailmantuskan kimaltaessa morsiuskruunun kauneimpana jalokivenä.
Hän ryhtyi jatkamaan teostansa. Uskonnollinen epäily oli hänessä
lakannut: Se oli kehittynyt huippuunsa ja muuttunut kuumeeksi, jolla
hän loi uutta Jumalaa, salassa ihmisiltä. Hän hävitti elävää Jumalaa,
kuin tauti sairasta ja loi uutta sairaloisella kiihkolla.

Kun hääviulut soivat ja nuoret tanssivat hopeaisessa yövalossa,
jatkoi hän teostansa. Kun koko Korpela nukkui ja aurinko alkoi
kiivetä taivaalle, jatkoi hän työtänsä avonaisen akkunan edessä,
käkien kukkuessa ja taivaan leimutessa aamuvalossa. Kun muut jo
heräsivät ja läksivät askareillensa, oli hän syventynyt työhönsä
syvimmin ja havahtui siitä, kun Annikki toi maitohinkkiä aamiaisen
aikana.

Hän oli jo lopettanut äärettömyyden, kaikkeudessa tapahtuvan
jumaluuden kehkeytymisen kuvailun. Koko maailman rakenne tanssi hänen
kynänsä kärellä, kun hän sitä kuvasi. Vallattoman mielikuvituksen
liepeet häilähtelivät, äärettömyyden reunoja tapaillen... Maailmat
syntyivät ja hävisivät kehkeytyvän jumalan elon-ilmauksina... Niiden
miljaardivuotiset olemassaolokaudet olivat vaan tuikahduksia...
valovälähdyksiä... ijankaikkisuudessa välähtäviä salamoita...
sammuvia kipinöitä... jumaluuden alkeellisia elonmerkkejä...
Miljaardikausin kehitti jumaluus syntymäemätintänsä... Armotta
hävitti se siitä sen, mikä oli jo tehtävänsä täyttänyt... Se murskasi
sen ja loi uudeksi elinvoiman siittäjäksi... Koko äärettömyys oli
pölyävä ontto, jossa maailmakunnat kiertelivät tomuhituina... Joka
silmänräpäys murskautui niistä lukemattomia miljaardeja ja toisia
syntyi... Ne syöksyivät toisiansa vastaan... purskahtivat iskun
kuumuudesta tuliroihuksi... räjähtivät kaasuiksi... kiertyivät
salamannopeasti tulikeräksi ja alkoivat uuden kierintänsä ja
kiertonsa ja synnytystyönsä... Loppuun eläneet syöksyivät sirpaleina,
tai sumuina toisten ruuaksi... lisäsivät niiden voimaa ja jouduttivat
jumaluuden kehitystä.

Uusi Jumala alkoi jo ilmetä maan päällä elollisessa muodossa...
Vanhemmissa maailmoissa oli se jo ehtinyt kehityksensä korkeimmille
asteille. Harhama kuvaili sen kehitystä maan päällä elottomasta
aineesta ihmistä kohti. Vesi oli jo eronnut maasta, mutta maa oli
autio ja tyhjä... Sen kuivat maat olivat pölyäviä porokoita... Sen
kosteat rotkot olivat liejukolta... Vuoret paistoivat harmaina,
paljaina, alastomina kivijättiläisinä ja elottomuus liiteli,
katsellen maan kuolon-kolkkoa autiutta...

Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden puhkeamista elottomasta
tomusta elollisiin muotoihinsa. Se liuvotteli ainetta... yhdisteli
niitä... hajotteli ja taas yhdisteli, kunnes maanmultaan ilmestyi
elämän idut. Alkuajan paljasta maanpintaa peittivät jo alhaiset
kasvit, joita tuskin silmä erotti mullasta... Ne olivat jumaluuden
ensimäisiä elollisuuden merkkejä... Vuosituhannet kuluivat. Joka
vuosi tai tuon tuostakin hävitti jumaluus itsensä elon alkeet,
noustaksensa tomustansa uudestaan kehkeytyneempänä: Kasvit
lakastuivat, muuttuivat tomuksi ja tomusta nousi aina uusi polvi,
joka oli korkeampi entistä.

Jumaluus kehittyi itsetietoisuuteensa oman, aina uudistuvan
kuolemansa kautta... Se kulki häviön kautta elämään... Se oli oma
kaikenhäviönsä ja kaikenhäviö oli sen aina jatkuva kehitys.

Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden pääsyä kasvista alhaiseksi
eläimeksi.

Määrättömät vuosimiljoonat kuluvat... Ensimäiset eläimet alkavat jo
ilmestyä, siiten jumaluuden alhaisempien kehitysmuotojen tomusta.
Ilmestyy säde-eläviä... trilobiitteja... äyriäisiä... nilviäisiä...
kaloja... Jumaluus on vienyt kehityksensä alkueläinten tasalle...
Aikakaudet vierivät päivinä, vuosituhannet hetkinä... Vanhat lajit
häviävät. Niiden tomusta nousevat uudet, jumaluuden korkeammat
kehitysmuodot... Alkuajan alhaisimpien vaivaiskasvien tomusta
nousevat kivihiilimuodostumien jättiläismetsät... Pilviä tavottelevat
puut jalostavat elotonta tomua elolliseksi... Miljoonavuotinen rauha
ja hiljaisuus kaivautuu hirvittävien korpien syvyyteen... Synkkyys
istuu niiden kätköissä, kuin itseänsä kynivä kuolema...

Aikakaudet matelevat... Ikimetsät vajoavat hautoihinsa... Jumaluus
kehittyy jo korkeammissa muodoissa: eläimissä... Alkuajan
kömpelöt hirviöt ryömivät maassa, uivat vedessä, taistellen
olemassa-olostansa... Jättiläiskasvit peittävät maita. Jumaluus
nostaa maassa päätänsä yhä korkeammalle, lähestyen itsetietoisuutensa
ikävöityjä rajoja... Se hävittää itseänsä armotta oman itsensä
kautta... Kuolema ja häviö ovat sen kiirastuli. Siinä puhdistaa se
itseänsä... hävittää entisen... syntyy tomusta uutena... kirkastuen,
kuin kulta tulessa, yhä pyrkien siihen tietoisuuteen, johon se on
ehtinyt toisissa maailmoissa lukemattoman lukemattomia miljoonavuosia sitten
.

Ja kaikessa ilmenee jumaluuden suuruus ja järjellisyys: Maailman
kehityksen hitaisuuslait ovat järkkymättömät, tarkemmat, kuin tarkin
kello... Luonnonlakia ei voi mikään rikkoa, ei muuttaa... ei mikään
voi estää jumaluuden suurta syntymistä, niinkuin ei mikään voi estää
päivän valkenemista, eikä sitä hetkeäkään myöhästyttää, tai jouduttaa.

Ja taas kirjoitti Harhama loistavan ylistyslaulun jumaluuden
suuruudelle. Hän kuvasi sen syntymän suurena, kuin ensimäisen
päivän valkenemisen sinä hetkenä, jolloin valo tulvi luonnon
pakahtumista. Hän lauloi sen nousun suureksi ja kirkkaaksi. Se kohosi
äärettömyydestä, kuin punakirkas jättiläis-aurinko, joka verkallensa
pyörii iki-usvista avaruuden korkeutta kohti, maailmanpauhun
soittaessa sen ylistystä, avaruuden veripunaisten vaippojen
himmeästi taustana hulmahdellessa ja saattajina leijailemassa joukko
loistavia jättiläis-enkeleitä, kokonaisia maailmoita, joilla on
aamurusko siipinä... Se ei tuntenut aikaa, ei valoa, ei pimeyttä,
ei väsymystä, ei paikkaa, sillä se oli itse aika ja paikka ja valo
ja pimeys ja kaikki. Se oli kuin ikivuori ja koko luonto, tiedoton
olemuksestansa...

Miljoonain miljoonat vuodet olivat ohi pauhanneet. Luonto oli
nykyasussa... Jumaluus kehittyi eläinkunnan korkeimmissa muodoissa...
Se hävitti alhaisempia muotojansa tarpeettomuuden pakkolailla: Se
kulutti ja hävitti armotta ne jäsenensä, ne emättimensä elimet, jotka
olivat hyödyttömät kehityksen luomalle uudelle muodolle... Niin
erotti se itsensä alhaisemmasta... nousi korkeampaan. Jumaluus nukkui
vielä kivessä... se heräsi kasvissa... havahtui eläimessä ja toimi
kaikissa järjellisenä kehityksenä, vaan ei itsetietoisena...

Teos jatkui.

Luonto oli nyky-valmis. Kaikessa ilmeni jumaluuden vaistomainen
pyrkimys olemuksensa: kaikkeuden herraksi. Ikivuoret kohottelivat
jykeviä hartioitansa. Ne yrittivät kietoutua kivivanteiksi maan
ympärille... puristaa sen kynsiinsä... anastaa syleilyihinsä...
vallata sen muilta. Ne viskelivät raskaita kivihuippujansa pilviin
ja lausuivat, raskaudellansa ja kivensä puristetulla ikivoimalla
ylpeästi, kerskaten:

— ”Kuka voi minun juureni maasta irrottaa? kuka voi minut sijaltani
pois siirtää ja maan minun aitani anastaa?... Minä olen maailman
herra...”

Etäämpänä nosti meri vaahtoiset aaltonsa korkeuteen, painautui
hirmupainollansa maan povea vasten ja ärjyi ja pauhasi ylpeänä:

— ”Kuka voi minut kuivata?... Kuka voi minun aaltojani käskeä ja
hallita?... Kuka voi minut alaltani pois siirtää ja maan aitani
anastaa?... Kaikki sortuu kerran minuun... Minä olen maailman
herra...”

Ja myrsky nousi, kuin maasta. Sekin todisti jumaluuden suurta henkeä,
sen pyrkimystä herruuteen. Se huusi pauhuillansa:

— ”Kuka voi minun siipeni poikki leikata, tai minut karkottaa sieltä
missä olen?... Kuka voi minut tieltäni käännyttää?... Minä olen
maailman herra...”

Taampana tohisi ikimetsä synkkänä ja pelottavana... Siinäkin ilmeni
jumaluuden itsetiedoton henki: kaikkeuden herraksi pyrkiminen. Se
puheli suuruudellansa:

— ”Kuka voi minut juurineni maasta irti kiskoa ja minun valtani
hävittää?... Minä peitän kerran kaiken... kuivaan meret... täytän
rotkot... nostan laaksot vuorenhuippujen tasalle... Minä olen
maailman herra...”

Kaikessa ilmeni jumaluuden itsetiedoton järjellisyys, sen pyrkimys
kaiken herraksi, kuten sikiön jokainen jäsen kehittyy kokonaisuuden
järjellisenä osana, pyrkien oman kaikkeutensa herraksi.

Ja ylhäällä puhkesi ukkonen pauhuunsa... Se ajoi kuohuvan merenselän
yli... Se viskeli sitä punaisilla salamoillansa... Se kiusotteli
ikimetsää... riehui vuoren jykevien huippujen ympärillä... ajeli
ympäri ilman äärtä merkiten kulkunsa sinkoavilla salamoilla... Se
ärjyi ja pauhasi ja kierteli kaikuna vuoren onkaloissa ja riemastui:

— ”Kuka voi minut vangita, tai minun pyöriini tarttua?... Kuka voi
minua hillitä ja taltuttaa?... Kuka voi minun aikani määrätä?... Minä
olen maailman herra...”

Ne kaikki olivat itsetietoisuuteensa kehittyviä jumaluuden osia...
sen alkumuotoja... sen itsetiedottomia sikiämisjäseniä. Kaikki ne
puhuivat jumaluuden suulla... Se puhe oli tietoiseksi kehittyvän
jumaluuden ensimäisiä elonmerkkejä: jumalasikiö liikahteli
kohdussansa, tajutonna, kuin lapsi äitinsä emättimessä, mutta
järjellisenä, kuten lapsen kehkeytymä...

Korpelan aurinko helotti jo korkealla. Harhama kuvaili jumaluuden
kehitystä eläinkunnan kautta itsetietoisuuteensa, tietoiseen
hyveeseen, maailman herruuteen ja kuolemattomuuteen... Alemmat
lajit hävittää kehitys miljoona-vuosien kuluessa... Niiden tomusta
nostaa se aina korkeampia jumaluuden kehitysmuotoja... Ilmestyvät
jo korkeammat eläimet... Niissä ilmenee jo jumaluuden ydin, hyve,
vaikka itsetiedottomana: Niissä ilmenee sikiönsä rakkaus... Sittemmin
ilmenee niissä lähimäisen rakkauden itiö: Laji ei raatele samaa
lajia... Niissä ilmenee jo jumaluuden elollisia, henkisiä ilmiöitä:
vainu ja itsensä suojelemisen vaisto... Kaikki kehittyy suurta maalia
kohti...

Kehitys jatkuu. Jumaluuden korkein kehitysmuoto erkanee maanpäällä
alemmista: Eläimestä kehittyy ihminen, jumaluuden nykyinen korkein
kehitysmuoto maan päällä... Se kehittyy... järjellistyy... kehkeytyy
tietoisuuteensa... mittaamattoman pitkänä aikana... Se on jo
saavuttanut alkuajan kehittyneemmän ihmisen tilan, noussut eläintä
korkeammalle. Mutta jumaluuden avut ovat siinä vielä vaistomaisia,
kuten lapsessa ihmis-avut...

Aurinko souteli jo kaarensa korkeimmalla kohdalla valellen maat ja
taivaat valovirroillansa. Sen kirkkaiden säteiden kunniaa tehdessä,
käkien kukkuessa ja lintujen laulaessa veti Harhama silloin
luonnon emättimestä teoksensa lehdille ihmiseksi asti kehittyneen
jumala-sikiön: ihmisen... Hän veti sen Korpelan kirkkaimman päivän
puhtaalle valoliinalle...

Ihminen, Polo, astui pieni ase kädessä suuren luonnon eteen...
Hän oli eläimestä ihmistajuntaan asti kehittynyt jumaluuden korkein
ilmestys... Hän katseli rauhallisena vuoren jykeviä hartioita, sen
kivihuippuja, ikimetsää ja myrskynjälkiä ja suuruuttansa hohottavaa
merta... Hän ihaili niitä, puristetun painon ja voiman pakahtumia...
Hän katseli vallattoman ukkosen riihatonta tulikulkua ja sen
salamaseppeleitä vuorien huipuilla... Hän ihaili auringon valoa ja
lintujen laulua, maan virtavöitä, järvikuvastimia ja valohelyissänsä
loistavaa taivasta ja järvien pinnan alla päilyviä paratiisien
kuvia... Hän katseli tyynenä vihaisia petoja, jotka nukkuivat vuorien
kalliokielekkeillä, tai vaanivat ikimetsien synkissä piiloissa...

Korkea otsa oli kirkas... tukeva leuka levollinen... katse ylevä
ja rauhallinen... Hän nojasi tyynenä aseeseensa ja lausui koko
olemuksellansa, rauhallisena:

— ”Minun täytyy tehdä koko tämä luonto alamaisekseni... Minä olen
maailman herra...”

Vuori vavahti sitä ääntä kuullessansa. Se ikäänkuin viskasi
huippujansa ylemmä korkeuden kuperaa kattoa kohti... Myrsky nosti
siipensä... meri pauhunsa... vallaton ukkonen riehui salamoitansa
singotellen ja ikimetsä tohisi huiskauttaen kiusottelevaa ukkosta
latvoillansa. Pedot kyyristyivät, kuin itseänsä puolustamaan, ja koko
luonto pauhasi yhdestä suusta hämmästyneenä:

— ”Sinä maailman herra!...”

Se oli hämmästyksen huudahdus, joka samalla tunnusti ihmisen
luonnon herraksi, jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi, jumalasikiön
nykykehittymäksi...

Polo jatkoi olemukseltansa rauhallisena vaistomaista jumaluuden
tietoisuuttansa:

— ”Minun täytyy joko hävitä, tai alistaa luonto... Hävitä minä en
voi, siksi täytyy minun tehdä kaikki alamaisekseni...”

Se oli jo jumaluuden vaistomaista tajuntaa. Ihminen toimi jumalana,
kuin lapsi, joka valtaa äitinsä rinnat. Ja luonto vaikeni ja
kyyristyi hänen eteensä synkkänä... Polo iski aseensa maahan... Se
oli ihmisen ensimäinen isku maan herruudesta...

Ja sitten alkoi hän imeä jumalaäitinsä, luonnon rintoja. Hänkin
oli vielä jumaluudestansa tiedoton, kuten lapsi... Hän uskoi, että
joku muu olisi muka käskenyt hänen ”vallita kalat meressä ja
taivaan linnut ja karjan ja koko maan”... Mutta hän imi äitinsä
rinnoista viisautta... kehittyi satoja tuhansia vuosia... tuli
päivä päivältä täydellisemmäksi... järjellisemmäksi... läheni
tietoista jumaluuttansa... Hän ryhtyi vangitsemaan luonnon voimia...
kohosi niiden rintojen herraksi, joita imi... Hän tajusi jo elämän
ja kuoleman... Jumaluus alkoi ripeämmin, henkisesti kehittyä
itsetietoista jumaluuttansa kohti, kuten kasvava lapsi varttua
mies-ikäänsä päin...

Harhama lopetti työnsä. Hänestä tuntui, kuin olisivat kaikki epäilyn
rauhaset vuotaneet tyhjiksi ja koko olemuksen täytti suloinen tunne.
Taivaalla näytti hohtavan suuri valo, jouluvalo, joka virtasi
Betlehemin tähdistä, Korpelan kukat jakoivat tuoksullansa pyhää
savua ja mirhamia ja lintujen laulu soi ihanana enkelilauluna kautta
avaruuden, ylistäen jumaluuden voittoa ja kertoen autuuden ikisanomaa:

”Kunnia olkoon korkeuksien jumaluudelle, joka syntyy ihmisissä
luomaan niiden poveen rauhaa ja sopua!”

                                                  ⸻

Mutta yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset vuotivat vieläkin, jos
niihin sattui koskemaan. Hän ei tietänyt, millä pohjalla alkaa uuden
jumaluuden: köyhien, maailmankurjuuden palvelus. Ne köyhät olivat jo
hänen mielikuvituksessansa puetut jumaluuden viittoihin, repaleisuus
ja maailmankurjuus sen purppuroihin, mutta alttarille ei löytynyt
vielä peruskiveä. Hän etsi sitä vielä joskus kuin ohimennen työnsä
lomassa, etsi ja löysi ja taas hukkasi sen ja vaipui epäilyihinsä...
Entistä oli hän rikki repinyt, vakuutettuna sen kelvottomuudesta,
mutta hänellä ei ollut vieläkään mitään vakaumuksesta sijalle
pantavaa. Jokainen uusi peruskivi sai aina sen muodon, millä silmillä
hän sitä katseli: Nikolain, tai munkki Pietarin, tai jonkin opin
valossa.

Mutta ne epäilyt olivat hänelle enää pölyä... Jumaluuden suuret tulet
paloivat ja niiden välillä tuikahtelevat elämän ihanat virvavalkeat
tukahduttivat muun. Hän oli kuumeessa. Hän syöksyi Jumalaan
käsiksi, kuin nälkäinen peto otukseen, rutto uhriinsa. Hän puki jo
maailmankurjuutta jumaluuden värivaippoihin.

                                                  ⸻

Elämä lainehti Pohjolan valomeressä. Maailmantuska hohti helmenä
sen kauneimmissa seppeleissä. Se punoi vitsojansa ja poltteli
virvatuliansa. Se teki ijankaikkista työtänsä uupumatta.

Viikon töistä ja vaivoista oli puhennut sunnuntairauha. Valomeri
välkkyi rasvatyynenä. Se värisi kirkkaana, kuin kirkonkellon
kuparista irtautunut sävel. Elämän touhu oli laskeutunut tomuna
maahan. Kaikki äänet olivat vaienneet. Oli hiljaista, kuin
ijankaikkisuuden ovella.

Vaaran Mikon kartano oli taas Korpelan väkeä täynnä. Miehet istuivat
ruohokolla piippunysiänsä poltellen, Naiset olivat eri joukkoina.
Nuorison laulukööri lauleli isänmaansa ylistystä. Taivaankansi
kupertui Korpelan erämaiden yli tummansinisenä kattilanpohjana.

Laulun vaiettua ei kuulunut muuta ääntä, kuin yksinäisen hevosen
kellon kilahdus.

Harmaapää talonpoika, Torvelan Jukka, joka asui viiden penikulman
päässä Korpelassa, puheli Harhaman kanssa. Torvela puhui karkealla,
voimakkaalla äänellä:

— ”Siellä meidän puolella on meidän tarvaalaisten keskuudessa ollut
Teistä, kirjoitustenne johdosta, puhe ja minulle on annettu toimeksi
pyytää Teitä puolueemme valtiopäivämies-ehdokkaaksi... Tietysti ne
kansa asettaa, mutta puolueella täytyy olla silti jo omat miehensä
varalta ja on ajateltu Teitä yhtenä. Jos suostuisitte, niin olisi
Teidän lähdettävä piakkoin pitämään jonkunlaisia vaalipuheita,
joilla tekisitte asiamme tunnetuksi ja kokoaisitte puolueellemme
kannattajia...”

Harhaman silmien eteen leimahtivat taas elämän ihanat virvatulet.
Häntä ei kiehtonut edusmiestoimi. Hän sitä piti yhtä vähäarvoisena,
kuin kaikkea muutakin, joka ei ollut hänen teoksensa yhteydessä.
Häntä kiehtoi siinä maailmankurjuuden luottamus ja kiitollisuus.
Tarjous oli hänelle odottamatonta. Hän oli siitä kyllä kuullut
Korpelan miesten puhuvan, mutta ei luullut kauvempana häneen
luotettavan, varsinkin hänen luvattoman avioliittonsa tähden...
Jotain sanoaksensa virkkoi hän:

— ”Ehkä on tapahtunut erehdys... ehkä ovat erehtyneet henkilöstä ja
luulevat toisten kirjoituksia minun kirjoittamikseni.”

— ”Ei, ei”, — vastasi Torvela. ”Kyllä on tiedusteltu asiaa ja saatu
varma tieto... Ne kirjoitukset ovat kansaa miellyttäneet...”

Elämän virvatulet paloivat Harhaman edessä rauhallisina, kuin
sunnuntairauha. Maailmankurjuus osottautui hänelle taas palveluksen
arvoiseksi jumaluudeksi. Torvelan Jukka odotti vastausta, kysyen:

— ”Minkä vastauksen minä saan viedä?”

Harhama oli hetken vaiti. Häneen iski salamana eräs hänelle outo
huomio: Hän vasta nyt kysyi itseltänsä oliko hän tarvaalainen, vaiko
vielä entinen vallankumouksellinen, tai sosialisti. Siinä määrässä
oli hänelle kaikki todellinen elämä pölyä, ettei hän ollut varsinkaan
viime aikoina niistä rajoista huolinut, eikä antanut niiden itseänsä
sitoa. Hän oli kumouksen henki kaikissa joukoissa ollessansa... Hän
oli käpertynyt tarvaalaisten joukkotunteiden ympärille. Koko Korpela
oli tarvaalaisia hänen tavoin ja hän oli samalla kaikkea, eikä
mitään... Yhteiskunnallisessa kysymyksessä oli hän täysin ehdoton
epäilijä ja sokea kumouksen henki, kuten kaikessa muussakin. Talven
kuluessa oli hän lähettänyt räiskyviä kirjoituksiansa minkä puolueen
lehtiin milloinkin, noudattaen vaan hetkellisiä mielentilojansa...
Nyt hänestä tuntui hieman oudolta ajatus, että hän oli tarvaalainen.

Torvelan Jukka uudisti vielä kysymyksensä, lausuen:

— ”Sanokaa nyt ajatuksenne!”

Harhaman edessä paloivat epäselvät tulet... Hänen mieleensä juohtui
ajatus, että nyt oli kysymys siitä, millä alttarilla hän rupeaisi
maailmankurjuudelle uhraamaan. Nyt oli hänelle alttari aivan
tarjottu. Mutta joku epäily, hänen olemuksensa ydin pidätteli häntä
vielä. Hän vastasi ajatellen:

— ”En minä voi nyt heti antaa vastausta... täytyy joku aika
miettiä...”

— ”Lähde sinä vaan!” — lausui Ritavaaran Mikko naurahtaen ja löi
häntä ystävällisesti olalle.

— ”Niin... Täytyy sitä nyt toki miettiä”, — vastasi Harhama
mietteissänsä.

Torvela katkaisi tulitikun, kaivoi sillä hampaitansa ja lausui:

— ”No, ehkä minä saan vastauksen myöhemmin?”

— ”Kyllä... Jonkun päivän kuluttua, kun olen ehtinyt ajatella”, —
vastasi Harhama, ajatuksissaan, sivellen voimakasta leukaansa.

Kaikki kolme lähtivät Vaaran pienestä kamarista kartanolle, missä
väki odotti. Ruohoisella pihamaalla istuen Torvela puhui joukolle
päivän kysymyksestä kansan miehen koruttomalla, mutta vakuuttavalla
äänellä. Hän oli niitä harvoja, jotka, kuten munkki Pietari,
näyttivät Harhamasta seisovan uskon ja miltei sokean vakaumuksen
järkkymättömällä kalliolla maallisissa ja hengellisissä asioissa.
Iltapäivän valelemana seisoi tämä vankka talonpoika joukon edessä,
kuin hongantyvi, toinen käsi housuntaskussa, toinen takin rinnan
alle pistettynä ja puhui hitaasti, mutta selvästi ja varmasti. Hän
puhui osaksi samoja ajatuksia, joita Harhama oli Korpelassa kuullut,
mutta niin omaperäisesti, että ne saivat miltei toisen ajatuksen.
Niissä oli jotain Timon hengestä: Alistumista kohtalon alle, mutta
samalla luottamusta työn, koettelemuksen ja rehellisen pyrkimyksen
lopulliseen voittoon. Niissä ei ollut merkkiäkään siitä henkisestä
kapinasta kaikkea olevaista vastaan, siitä kumouksen hengestä,
joka pulppusi Harhaman olemuksessa hänen epäilynsä ehtymättömistä
lähteistä, kuten vesisuihku, jota hän ainoastaan vaivoin voi hillitä
ja estää näkymästä.

Torvela puhui kauvan ja lopetti puheensa sanoilla:

— ”Me olemme pieni kansa ja maamme suurimpana rikkautena ovat lumi
ja jäät. Me emme siis jaksa olla suuria rikkaudessa tieteestä,
taiteesta ja voimasta. Me häviämme kaikessa maallisessa aivan
huomaamattomaksi suurten kansojen joukkoon. Mutta yksi voima ja
rikkaus on meilläkin, jossa me voisimme olla maailman ensimäinen
kanssa: Me voisimme tulla maailman ensimäiseksi kansaksi hyveessä
ja tapojen puhtaudessa. Me voisimme kohota ensimäiseksi Jumalan
valituksi kansaksi.”

Harhamaan sattuivat viimeiset sanat, kuin neulanpisto. Mutta hän
tunsi sen nyt toisessa muodossa, kuin ennen: Ennen kaikki semmoinen
puhe terotti hänen ajatuksensa ja repi auki hänen epäilynsä rauhasia.
Nyt hän surkutteli puhujan yksinkertaisuutta ja sääli häntä, kuin
lasta. Kuume oli tukennut hänen epäilyä vuotavat haavansa. Puhuja
jatkoi:

— ”Meille sanotaan, että Suomen kansan voima on sen
kansallishengessä. Se on siinäkin, mutta ei yksin. Sillä minä kysyn
teiltä: Voiko Suomen kansa pysyä, vaikka se yöt ja päivät laulaisi
isänmaallisia lauluja, jos se samalla on hylännyt Jumalan käskyt ja
vajonnut paheeseen?...”

Kaikki kuulijat istuivat hartaina, kuin kirkossa. Harhama tarttui
kuumeisesti puolustamaan omaa ajatustansa itsensä edessä. Torvela
jatkoi:

— ”Voimmeko me menestyä ja elää maan päällä, vaikka olisimme kuinka
kiihko-suomalaisia, jos samalla olemme luopuneet Jumalasta ja paheen
tietä kulkien hävitämme itsemme?”

— ”Kyllä se niin on”, — kuului joukosta. Torvela jatkoi:

— ”Jos niin teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka talonsa
perintökirjoihin luottaen heittäytyy itse laiskuuteen ja juoppouteen?
Voivatko kenellekään talon perintökirjat turvata talon, jos
omistaja itse kulkee väärällä polulla?... Voiko kukaan säilyttää
talonsa sillä, että hän sitä rakastaa, jos hän itse samalla
elämällänsä menettää varansa ja kunniansa ja koko talonsa?”

Harhama myönsi puheessa olevan oikeaa, mutta hän surkutteli Torvelaa,
joka ei uskaltanut nousta omille jaloillensa, vaan etsi olemattoman
Jumalan tukea. Torvela jatkoi:

— ”Näillä seuduin on vielä pysytty oikealla kalliolla ja siksi
olemme kestäneet. Näillä seuduin ei ole rikkaita, mutta ei myös
köyhiä. Täällä on tyytyväisiä. Kun muualla nykyään mielet ovat
katkerat, vallitsee täällä yksimielisyys ja semmoinen innostus,
että paikoin on hämmästytty ja kysytty: mistä se johtuu että
Korpelan seudut kulkevat muiden edellä? Minä uskon, että kaikki
hyvinvointimme johtuu siitä, että ihmisten mieliä hallitsee vielä
Kaikkivaltias Jumala näillä hallan mailla.”

Iltapäivän säteet kirkastivat puhujan korkeaa otsaa. Tuulahti
kirkkoajan rauha. Kuulijat olivat hartaita, katsahtivat kysyvinä
Harhamaan ja sitten puhujaan. Harhama mykistyi ja hänen ajatuksensa
harhailivat taas jumaluuden sumukysymyksen mailla. Puhuja jatkoi:

— ”Minä uskon, että Hänestä virtaa väsyneeseen voima ja
masentuneeseen mielenrohkeus...”

Jumala-uskon kukka puhkesi taas nupustansa Harhaman eteen, kuten
munkki Pietarin puheista muinoin. Mutta nyt hän katseli sitä ynseänä,
oman jumala-aatteensa korkealta temppelinharjalta. Jumaluuden tuoksu
tuntui ilmassa. Kuulijat olivat entistä vakavampia. Torvela jatkoi:

— ”Kaikki muut elämän perusteet ovat soita, kaikki muut tiet vievät
harhaan; Hän yksin on ijankaikkinen kallio, ainoa oikea tie, jota
kulkiessa ei joudu eksyksiin, ja johtotähti, jonka rinnalla kaikki
ihmis-opit himmenevät.”

Yhä rohkeampivärisenä puhkesi Harhaman eteen Jumala-uskon kukka. Ei
hän voinut olla sitä ihailematta. Mutta hän ihaili sitä korkealta,
oman jumalansa väripilvestä katsoen. Pyhä-illan rauha levisi maille,
kuin kirkkolaulu. Iltapäivä valeli hohteellansa puhujaa ja ilmassa
tuntui palaneen kankaan maukas tuoksu. Puhuja jatkoi:

— ”Näillä perukoilla on joka vuosi uusi, kylmä talvi, mutta me
kestämme sen, sillä meillä on myös joka vuosi uusi Jumalan armo.”

Korvensilmä tuijotti ympäristöltä kylmänä, kartanolla oli kymmeniä
hartiankumaroita, kuihtuneita kasvoja. Harhama teki ynseitä
vertauksiansa. ”Hartiankumarako on sitten se ’uusi’ armo?” — kyseli
hän itseksensä, säälitellen ja puhujan jatkaessa:

— ”Näillä jäiden mailla on pimeyttä, mutta Jumala on meille ikuinen
valo. Hän ohjaa meitä, kasvattaa ja kurittaa meitä. Koko elämä on
Jumalan armossa jakamaa kuritusta... Hänen antamansa hartiankumara
on meille kultavuorta kalliimpi aarre. Siksi emme me eksy, emme joudu
hukkaan, emmekä hätäänny, kun pakkanen nostaa kylmät kyntensä meitä
vastaan. Meidän elämämme on Hänen vitsastansa puhennut kukka ja siksi
ei se lakastu jäidenkään keskellä.”

— ”Niinkö?... Ehkä!” — mietti Harhama. Hän näki rauhallisia,
tyyniä kasvoja. Hänestä tuntui, että hartiankumarat olivat niiden
kantajista kultataakan arvoisia, koska ne olivat Jumalan antamia.
Ja hetkiseksi hän hieman sekaantui ajatuksiinsa. Hartiankumarat
kiilsivät päivän valossa kultakuormina. Hän ihaili Torvelan
järkkymätöntä uskoa, kuten hän ihaili kaikkea, mikä hänestä näytti
suurelta. Torvelassa ilmestyi hänelle vilahdus munkki Pietarista.
Jumaluuden sanat ja tulet alkoivat palaa hänen edessänsä. Puhuja
jatkoi jäykkänä, voimallisen koruttomana ja karkeana:

— ”Jos me tahdomme, voimme me Jumalan kansana kohota maailman
ensimäiseksi, maailman ihmeeksi ja ihastukseksi. Siihen me emme
tarvitse rikkauksia emmekä aseita. Jokainen suomalainen vaimo voi
tulla Maariaksi, joka istuu Jeesuksen jalkojen juuressa puhtaana
ja siveänä. Silloin istuisi jokaisessa Suomen talossa ja torpassa
kuningatarten kuningatar. Jokainen Suomen mies voi, milloin vaan
tahtoo, tulla apostoli Pietariksi, tai Johannekseksi, ja silloin
olisi kansamme ihmekansa...”

Taivaan rauha tuntui levittäytyvän koko seudun yli. Ei kuulunut
hisahdustakaan. Puhujan ääni aivan helisi ilmassa, kuin kirkkaassa
hopeassa. Ilta-auringon säteet kruunasivat puhujan. Hän näytti jo
apostolilta, jonka päässä säteilee kunniakiehkura. Hän jatkoi:

— ”Jos niin tapahtuisi, olisimme me maailman kuningaskansa. Meidän
maastamme kohoaisivat kirkkaat autuudentulet, loistavammat meidän
revontuliamme ja kesäisiä valomeriämme. Meidän jäätiköittemme
keskellä kukkisivat autuuden kukat: siveät naiset, maailman helmet
ja puhtaat jalot miehet, ihmiskunnan ruhtinaat... Kuka voisi silloin
meidän kansaamme koskea?...”

Puhuja pysähtyi ja pyyhki harmaat hapset otsaltansa ylös. Loistava
kuvaus huikaisi Harhamaakin. Kuulijoita se kiehtoi ja houkutteli.
He näkivät autuudentulen palavan kesäpäivän kirkkautena ja tunsivat
autuudenkukkien tuoksua. Torvela näytti maailman ruhtinaalta. Hän
jatkoi:

— ”Koko maailma laulaisi silloin Suomen naisen ylistystä ja
ihaileisi Suomen miestä. Maamme olisi Pyhämaa, johon maailman
hurskaat tekisivät toivioretkiä. Siniset järvemme olisivat pyhiä
järviä, joissa kuvastuisi autuus ja onni. Niiden rantalehdoissa
lymyävät vaatimattomat asuntomme olisivat puhtauden, siveyden
ja onnen majoja, autuaiden asunnoita, joita maailman ruhtinaat
kadehtisivat...”

Huoleton käki kukkui saarnan säestykseksi. Ilma helisi hopeaisena,
kuin olisivat soineet autuuden kellot. Lumoava kuvaus tuntui
ilmestyvän jo todellisena kuulijoiden eteen. Puhuja säteili jo
ikäänkuin kuvaamansa uuden valon kirkastamana, auringon hohteen ja
sunnuntairauhan ruhtinasvaippa hartioilla. Miesten päät painuivat
alas. Naisten silmissä kiilsi ihastuksen ja kaipuun surullinen
tuli... Puhuja jatkoi hopeakielisen käen hänen puhettansa säestäessä:

— ”Ja minä uskon, että Jumala on meidän kansamme vielä korottava
omaksi kansaksensa...”

Harhama katseli puhujaa, ihaillen hänen lapsellisen uskonsa
puhtautta, kauneutta ja lujuutta. Torvela näytti hänestä hongan
tyveltä, josta puhkesivat ruusut. Puhuja jatkoi:

— ”Hän on meidät sitä varten jo johtanut pieneksi kansaksi, että
ihmis-ylpeys ja omaan käsivarteen luottaminen juurittuisi meistä
pois. Hän on meidän joukkoamme pienentänyt, kun Saulin armeijaa: Hän
on meistä erottanut Unkarin kansan, virolaiset ja inkeriläiset... Hän
on meistä erottanut vogulit, votjakit, permalaiset, mordvalaiset,
ostjaakit, syrjäänit ja muut, että joukkomme ei luottaisi omaan
käsivarteensa, vaan että siitä puhkeaisi ihana uskonkukka ja Hänen
henkensä tulisi sen voimaksi...”

Kuulijat olivat jo hartainta kirkkoväkeä. Nurmella seisaallansa
torkkuva hevonen liikautti päätänsä ja sen heleä-äänisen kellon
kilahdus, joka helähti liikahtamisen johdosta, värisi hopeaisessa
ilmassa, kuin kirkonkellon kaukainen kumahdus. Puhuja jatkoi:

— ”Minä uskon, että Hän on valinnut meille nämä jäiset asuinmaat,
että me paremmin oppisimme tuntemaan ihmisvoiman turhuuden ja
pienuuden ja että me etsisimme voimaa Hänestä. Minä uskon, että Hän
sitä tietä syntyy meissä Jeesuksena Kristuksena. Hän valmistaa meitä
kärsimyksillä ja koettelemuksilla siksi kukkanupuksi, josta Jumalan
valittu kansa on kerran puhkeava talven ruusuna Pohjolan jäätiköiden
kauniiksi kukaksi...”

Harhama vertasi Torvelan ajatusta teoksensa ajatukseen, jonka mukaan
jumaluus säälimättä lisää syntymäkohtunsa, äärettömyyden armottomia
synnytysvoimia ja hävittää alhaisempia ilmestymismuotojansa,
puhetaksensa sen kautta aina korkeampana, ja hän luuli siinä ja
Tarvelan ajatuksessa olevan saman hengen ja iloitsi siitä, että
Torvela tietämättänsä alkoi johtua jumaluutensa tietoisuuteen, kuten
lapsi varttuu huomaamattansa ihmistajuntaan. Torvela jatkoi:

— ”Silloin ovat Suomen talviset hangetkin kukkamaita. Kinoksien
välillä savuavat asuntomme ovat Herranhuoneita, joissa ihmishenki
nauttii lakastumattomien autuudenkukkien tuoksusta. Revontulemme
ovat silloin Betlehemin tähden suurta kirkkautta, jotka ilmottavat
maailmalle, että täällä on syntynyt Jeesus koko kansan sydämessä, ja
Venäjän tsaaritkin ovat siiloin tuovat meille lahjansa...”

Munkki Pietarin saarna tuoksui Harhamalle puhujan uskonkukista. Hän
huomasi molempien ajatuksen aivan samaksi ja ihaili Torvelaa munkki
Pietarin opetuslapsena.

— ”Kyllähän se olisi ihana aika”, — kuului ihastuneiden kuulijoiden
joukosta. Torvela jatkoi:

— ”Meille puhutaan paljon yhteiskunnallisista rasituksista ja niiden
poistamisesta. Minä uskon, että me emme voi mitään puhdistaa muulla,
kuin Jumalan sanalla. Kaikki muut aseet ovat likaisia luutia, jotka
likaavat sen, mitä lakaisevat puhtaaksi...”

Kuulijoiden mielet terottuivat. Harhama jännittyi. Hän oli koko ajan
vaistomaisesti pelännyt, että puhuja lausuisi jotain semmoista, joka
taas aukaiseisi hänen epäilyksensä rauhaset vuotamaan. Nyt hän taas
pelkäsi jotain semmoista. Torvela jatkoi:

— ”Jumalan sana on siinäkin ainoa oikea ase. Jos siihen jokainen
tartumme, häviää vääryys. Meistä häviää kaikki turhamielisyys:
komeat herrastalot, kepit, kalliit puvut, koristukset, ylellisyys
ja koreilunhalu. Pappimme häpeävät silloin nykyisiä komeita
pappiloitamme, jotka ovat ivana kansamme köyhyyden keskellä. He
pukeutuvat kamelinkarvaiseen pappispukuun ja astuvat Jeesuksen
opetuslapsina kansansa joukkoon. Kansa rientää silloin heidän
luokseen, kuin Maaria Jeesuksen jalkojen juureen. Rikkauden kokoojat
heittävät verkkonsa ja köyhyyden ja rikkauden välinen juopa häviää.
Niin syntyy kansamme eheys. Kansallishenki ei sitä voi luoda...”

Harhama huokasi helpotuksesta. Hän huomasi Torvelan taas johtuvan
samaan, mihin hän, nostaessansa maailmankurjuutta jumaluudeksi. Hän
huomasi Torvelankin saarnaavan rikkaita vastaan ja siten ylistävän
maailmankurjuutta. Hän iloitsi siitä. Hän näki että itsetietoinen
ihmisjumaluus puhkeaa Torvelassakin, vaikka hän ei sitä itse
aavistakaan.

Kaikki rauhan kellot soivat. Kaikki hartauden kukkaset puhkesivat.
Sunnuntai-illan suuri rauha hohti kuin kullattu kirkonristi
auringon valokylvyssä. Käki kukahti yhden ainoan kerran ja hevosen
kello kilahti tuskin kuultavasti. Kuulijat näyttivät ihailevan
autuudenkukkia ja taivaan asunnoita, jotka koristavat Suomen
rantoja pieninä ihmis-asuntoina. Talven ruusut näyttivät puhkeavan
vaaleansinisestä jäätiköstä punakirkkaiden revontulien leimahtaessa
kertomaan maailmalle suurta ilosanomaa: ”Suomen kansa on maailman
ensimäinen”.

Harhaman äärimäisyyteen kiihtynyt mielikuvitus näki sen kuvan
loistavana, ihanana, huumaavana, ja silloin leimahtivat hänen eteensä
taas elämän loistavat virvatulet: Hän sovitti sen kuvan itseensä ja
teokseensa, varmana, kuten kuumeinen ainakin.

Torvela lopetti puheensa:

— ”Langetkaat Hänestä pois ne, jotka uskaltavat. Meillä, jotka
tunnemme tämän pohjoisen maan kovuuden ja joiden täytyy viljansa
kypsyttää pakkasen povella, ei ole siihen varaa. Meidän ja meidän
huoneemme täytyy palvella Herraa.”

Hän istahti rauhallisena. Harhama huomasi Korpelan miesten
katsahtavan häneen. Syntyi vaiti-olo. Oli kuin olisivat kaikki
istuneet alttarin edessä ja katselleet siellä hohtavia hopeaisia
armon-astioita, rippikalkkia ja leipäastiaa. Pyhä-illan rauha tuntui
soluvan hartaana kirkkolauluna. Kuului muutamia huokauksia. Useat
vaimot istuivat käsi poskella, silmissä Maarian, jumaluuden kaipuuta
osottava ilme. Viimein lausui yksi joukosta hiljaa:

— ”Niin... Kyllä se Jumala olla pitää...”

Taas syntyi äänettömyys. Sen katkaisi joku, joka piippuansa
täyttäessään lausui:

— ”Kyllähän se Jumala näin pienellä ja köyhällä kansalla pitää
olla... Meillä ei ole varaa Sitä pois viskata...”

Harhama ajatteli nyt puhujaa enemmän, kuin itse puhetta, joka oli
häntä vaan vahvistanut. Ja taas ilmestyi hänen eteensä munkki
Pietarin lempeä kuva. Juuri tämmöisessä iltapäivän valaistuksessa
oli hän nähnyt hänet hautausmaan aidalla puhumassa. Molemmissa,
Torvelassa ja munkki Pietarissa oli kaikki samaa ja samalla kokonaan
erilaista. Molemmilla oli järkkymätön usko yhteistä. Mutta kun
Torvela puhui jäykkänä, voimakkaana, karkealla äänellä, oli munkki
Pietarin lempeässä olennossa jotain heikkoa, hänen äänessänsä ilmeni
sanomaton lempeys ja samalla yliluonnollinen voima, syvyys, sivistys
ja jumalallinen nero. Se oli joskus terävänä säilänä tunkeutunut
Harhamaan. Torvelan sanat tuntuivat sen rinnalla puukonpistoilta,
karkeilta, jokapäiväisiltä. Jonkunlaisella ihastuksella katseli
Harhama kumminkin häntä. Hän näytti hänestä päivän sädesateen
valelemalta hongantyveltä, jonka juuret ovat syvällä uskonkalliossa
ja jossa aina viheriöivät tuoreet jumala-uskon lehdet ja puhkeavat
sen uskon ihanat, rohkeaväriset kukat. Mutta kukaan ei hänen
kasvoistansa voinut nytkään nähdä pienintäkään merkkiä sisällä
riehuvista ajatuksista. Hän salasi sitä taas kaikilla voimillansa.
Mutta Torvelan ulkonainen, karkea, hiomaton voima, miehuus ja
jäykkyys olivat ratkaisevasti häikäisseet Harhamaa, joka janosi
suurta, etsi sitä kiihkeästi ja tarttui kaikkeen, mikä siltä
haiskahtikaan, suurenteli sen ja joi siitä. Siksipä Torvelan
ulkonainen vaikutus tuli siksi suureksi, että se sysäsi Harhaman
polulle, jota hän ei ollut aikonut kulkea, eikä liioin miettinytkään,
sillä se polku oli kumminkin hänen hengellensä perinnä ainoastaan
joku karjapolku, joista hän luuli voivansa vapaasti valita sen, mitä
kulloinkin kulkea tahtoo. Se oli hänelle niitä elämän pikkupölyjä,
joita valitessa hän siekaili yhtä vähän, kuin rikoksiakin tehdessä,
koska ne hänen mielestänsä eivät kuuluneet elämän ydinkysymykseen:
hänen teoksensa aatteesen.

Kun Torvela oli lopettanut puheensa istahti hän Harhaman viereen
ja syntyi keskustelu puheen johdosta. Sen kuluessa kysyi Harhama Torvelalta
hiljaa:

— ”Sanokaa minulle suoraan: mihin nojaa Tarvaan puolue? Ajaako se
varakkaan luokan vaiko työtätekevän luokan asiaa? Ohjelmista on
vaikea löytää puolueen henkeä...”

— ”Yksinomaan työtätekevän kansanluokan asiaa”, — vastasi Torvela
jyrkästi, lisäten: ”Ei minun hartioillani kumarreta herroja, vaan
Jumalaa, ja minun käsilläni ei palvella työttömiä.”

Harhama nojasi leukaansa oksaiseen keppiinsä ja mietti illan
tapahtumia. Kun häntä pyydettiin puhumaan ajatuksensa nykyisistä
asioista, kieltäytyi hän siitä. Hän tunsi olevansa hieman sekaisin.
Muutamalla lyhkäisellä sanalla kiitti hän Torvelaa ja istuutui taas
toisten joukkoon. Miehet imeksivät piippunysiänsä rauhallisina,
pyhä-ilta hymyili ja yleinen hartaus hohti kaikkialta, kuin auringon
säteitten kirkastama autuuden kukka.

                                                  ⸻

Aurinko kohotti jo punertavaa reunaansa korven takana, kun Harhama
saapui kotiinsa kokouksesta. Hän ryhtyi taas teostansa jatkamaan.
Kaikki epäilyt haihtuivat ja tukehtuivat hänen sielunsa huumaavaan
kuumeeseen. Hänen sielunsa kuumeesta puhkesivat päivällä hurjat
mielikuvat, mielikuvista puhkesivat yöllä unikukat ja niistä taas
seuraavan päivän uudet, yhä rohkeammat mielikuvat, joita hän sitten
maalaili teoksensa sivuille. Hän eli alati vieraissa, vanhimmissa
maailmoissa, joissa ihminen on ehtinyt jumaluuteensa kehittyä.

Pohjanmaan suuri luonto antoi hänen mielikuvituksellensa voimaa
ja lentoa. Ympärillä avautuivat vainiot tai rämeet, tai erämaan
metsät, joita valomeri peitteli ja huuhteli hopealiinoillansa, ja
ylhäällä kohosi synkkä äärettömyys, ijäisyyden kotimaa, ihmishengen
ikuisen kaipuun ja ikävöimisien puoleensa vetävä ulappa. Se
avaruus katseli häntä, kuin noita, hiipoi hiuksillansa ja loihti
hänen mielikuvituksensa hapuilemaan äärettömyyden olemattomia
rantoja... Hänen henkensä tapaili olematonta käsin kiinni... Hän
tapaili nähdä näkymättömiä... Unelmat miltei lihallistuivat hänen
aistiensa edessä... Aate karkeloi enkelipuvuissa ja hän oli joskus
kuulevinansa, kuinka se kuiskaili hänelle sanoja runohelmiksi... Hän
näki sen sytyttävän runotulia, joiden värihohteen hän sieppasi ja
valeli sillä teoksensa runovirtoja, kuin kuutamopunalla, tai päivän
hopeakirkkaudella.

Yön utarista valui rauha ja uni. Hautausmaan hiljaisuus ja autius
tuijotti öisenä aaveena, kun Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili
tietoisen jumaluuden kehittymistä ihmisyyden tuntoon heränneessä
ihmisessä, jumaluuden korkeimmassa kehitysmuodossa... Jumaluus, jota
hän loi, suureni ja kirkastui öisten vaikutelmien alaisena.

Hän maalaili jo loistavia kuvia jumaluuden kehittymisestä
ihmisessä... Hän lähti niistä ajoista, jolloin ihminen erkani
alhaisemmasta eläinmuodostansa ja sai ihmisyyden lahjat ja astui
Polona luontoa vangitsemaan ja kohoamaan maailman herraksi... Se asui
luolissa... Se hävitti jumaluuden alhaisempia eläimellisiä muotoja,
turmiollisia eläimiä... Se oli suuri jumalalapsi, joka ei vielä
tietänyt, mikä on hyvä ja mikä paha... Se ei tuntenut vielä itseänsä,
ei sukuperäänsä...

Sadat vuosituhannet kuluivat... Ihmisessä kehittyi jo jumaluuden
ikävä, kuin lapsessa äitinsä ja isänsä kaipuu... Se ei tuntenut
ikävöimäänsä jumalaa, eikä tiennyt, että hän oli samaa sen kanssa,
kuten lapsi on isästä lähtenyt ja isänsä elämän korkein ilmaus,
vaikka se ei sitä tajua...

Kehitys jatkui. Teos edistyi. Jumaluuden ikävästä kehittyi jumaluuden
etsiminen, väärän jumalan löytämisestä jumaluuden pelko... Satoja vuosituhansia
etsi ihminen jumaluutta, tullen askel askeleelta sitä
lähemmä, kunnes löysi itsensä, kehittyi itsetietoiseksi jumaluuden
ylimmäksi ilmestykseksi...

Se oli kulkenut monet harhapolut... Se oli etsinyt jumaluutta
kivistä... kannoista... lähteistä ja vuorista... Ikimetsissä
paloivat sille uhritulet, loistaen, kuin kirkkaat lähteensilmät...
Ne tulet leimusivat kukkuloilla tulirovioina ja tuikkivat kallioiden
kielekkeillä tulikielinä... Ne osottivat jo, että ihminen oivalsi
ja tajusi olemuksensa ytimen ja perus-olion: jumaluuden olevan
olemassa... Siitä vaistomaisesta tiedosta syntyi sen kaipuu...
Ihminen alkoi sitä etsiä... tutkia... miettiä. Siten oli se askel
askeleelta lähenevä sitä, kunnes löytää sen itsestänsä...

Jumaluutta tutkiessansa on se myös löytävä sen voiman... Se on
oppiva hallitsemaan luonnon voimia, kuin lapsi jäseniänsä...

Harhama jatkoi jumaluuden kehityksen kuvaustansa:

Tuhannet ja tuhannet vuodet kuluivat ja jumaluus kehittyy yhä
tietoisuuttansa kohti... Vanhat kansat rakensivat sille jo
temppeleitä... Ne etsivät sitä auringosta... tähdistä... kuusta...
Miljoonien miljoonat sortuivat sitä täyttämättä, sortuivat jumaluuden
kehityksen syntymäperkkeenä...

Teoksen runorihmat punoutuivat pitemmiksi... Jo oli tultu myöhempään
aikaan... Juutalaiset rakensivat temppelin Jehovalle... Aavistus
jumaluuden olemassaolosta oli heissä pukeunut, kuin valo auringon
kehästä... Sen oli luonut heihin ja puristanut heistä kuolemanpelko
ja äärettömyys-emätin... Kuoleman voima ja äärettömyyden ihmeet
ja huikaiseva suuruus rutistivat ihmistä, kunnes siitä pursusi
aavistus suuresta, tuntemattomasta voimasta, pursusi siitä, kuin vesi
puristetusta sienestä...

Harhama kuvaili juutalaisten jumala-uskon syntyä laajalti... Hurja
tähtitanssi viskoi öisin valoansa Itämaan kauniilta taivaalta...
Aamuin lakaisi kirkas, hehkuva aurinko tähdet taivaalta...
sammutti tähtipalon... hopeoi taivaan tumman sinen... kelmensi
kirkkaan kuun... Yön ja päivän ikuinen kilpajuoksu hiipoi maata
yön mustilla ja päivän valosiivillä... Elämä taisteli kuoleman
kynsissä, kuin raivoava tiikeri tulikuumissa kahleissa... Haudat
aukenivat kurimuksina... vetivät elämää kitaansa... Joka askel johti
niiden suppiloon... Kaikki se oli jumaluuden emättimen armotonta
synnytystyötä... Kaikki se pusersi ihmisestä aavistusta jumaluuden
olemassaolosta... Kaikki se herätti sitä aavistusta kuoleman pelolla,
tai ihmeiden suuruudella... Siitä aavistuksesta ja pelosta heräsi
jumaluuden kaipuu... etsiminen... hapuileminen... tutkiminen...

Ja Israel löysi jo jumaluuden yhtenä voimana, vaikka
vääränä: Jehovana... Luola-ihmisen puujumalan sijalle se asetti
mielikuvan... Se uhrasi sille verisiä uhreja... Temppelin
esikartanolta nousi uhrisavu korkeuteen, todistaen ihmisessä piilevän
jumaluuden pyrkimistä oman itsensä tietoisuuteen... Kaikki odottivat
siihen pääsyä, kuin lintu soidin-aikaansa... tyttö neito-ikäänsä...
Profeetat ennustivat sitä... Israelin tyttäret ikävöivät sitä...
uhrasivat sitä kaihotessa... soittivat harppua... veisasivat
psalmeja... uneksivat... odottivat... itkivät...

Samoin kehittyi jumaluus kaikkialla, jokaisessa ihmispovessa.
Harhama kuvaili sitä tieteestä välittämättä... Runo ja sen
vapaus oli hänellä kaikki kaikessa... Runosta piti puheta oikea
tieto jumaluudesta, kuin hohteen helmestä... Sen piti häikäistä
loistollansa... hurmata... huumata... himmentää kaikki kyselyt ja
tutkimiset... Sen aatteiden piti runoloistollansa imeytyä ihmiseen,
kuin kullanhimon, sokean rakkauden, tai kauneuden kaipuun...

Hän kuvaili jumaluuden kehitystä eri kansojen keskuudessa:
Mesopotamian kansat etsivät jumalaa loistavista taivaan kappaleista.
Ne rakensivat temppelejä ja uhrasivat auringon jumalalle Balille...
Babylonian tyttäret kylpivät sen sädesuihkussa... He paljastivat
kauniin ihonsa Balin suuteloille... värisivät onnesta... kätkivät
arimpiansa... odottivat siltä äiteyttä... uhrasivat sille
parastansa...

Ihmisessä piilevä jumaluus kaihosi omaa kuvaansa...

Jumalankaipuu yltyi... Kaikki kansat etsivät ja palvelivat
samaa, vaikka eri muodoissa... Kaikki kehittyi oman jumaluutensa
tietoisuuteen... Intialaiset rakensivat temppeleitä omalle
harhanäöllensä... Jumaluus oli kehittynyt pitkän askeleen: Ihminen
tajusi jo että Jumala on henki... Vanhat aineen temppelit
sortuivat Egyptissä ja Mesopotamian maissa, häviten kuin alhaiset
lajit jumaluuden kehityskulussa... Ihminen palveli jo jumaluutta
henkenä... Hellas rakensi sille oman temppelinsä... Rooma omansa...
Jehovan papit veisasivat ylistystä Jerusalemissa samalle harhanäölle,
jonka tulta hoitivat Vestan kauniit neitsyet Roomassa... Jumaluus
asui palvelijoissansa ja kehkeytyi tietoisuuteensa heissä asuvan
jumalankaipuun kautta... Se kaipuu oli vaistomainen jumaluuden
kehkeytymislaki ja lisääntyi, kuin sikiön kehitys synnynnän edellä...

Ihmiset palvelivat jumalana oman henkensä kuvaista... omassa
itsessänsä asuvan jumaluuden kuvaa...

Ja sitä mukaa kehittyi ihmisessä jumaluuden olemus: hyve. Ihminen
erotti hyvän pahasta, rakkauden vihasta... Ja taas kehittyi jumaluus
oman häviönsä kautta... Se antoi paheen surkastuttaa tarpeettoman:
sortua paheen harjoittajat paheeseen, ja karkaisi olemuksensa
ytimen, hyveen, kärsimyksien tulessa... Se jakoi ihmiset köyhiin ja
rikkaisiin... antoi rikkauden seuloa pois ihmiskuonan... veltostaa
ne... kasvattaa niissä itsekkäisyyttä... turhamielisyyttä ja muita
eläimellisyyden ilmiöitä. Se muodosti heistä sen tulirovion,
joka puhdistaa köyhissä kehittyvän jumalallisen hyveen...
vaatimattomuuden... vähään tyytymisen... nöyryyden... rakkauden...
omaan käsivarteensa luottamisen...

Puutteen kautta kirkasti jumaluus köyhissä apuatarvitsevan käden
ja rakkauden tarpeen... Köyhyydellä totutti se niissä ihmishengen
pyrkimään korkeutta kohti, eikä kiintymään kiiltäviin kiviin...
helmiin... sormuksiin... porttojen helyihin... kunniamerkkeihin...
narrien tähtiin... kultaan... hopeaan... herkkuihin...

Teos jatkui. Kehitys kulki hitaasti... Jumaluus lisäsi omaa
kiirastultansa: valmisti omaa ristiänsä, astuaksensa sille
puhdistumaan kärsimyksien tulessa olemuksensa helmeksi: hyveeksi...
Se lisäsi rikkaiden lukua... se nosti suuripalkkaiset papit köyhien
hartioille lisäämään kärsimyksiänsä, kohtunsa kovuutta... Se kesti
oman painonsa, jalostui yhä ja puhdistui ja etsi tuskissansa
jumaluutta... Se alkoi jo herätä tietoisuuteensa: Ilmestyi Budda,
joka jo osotti ihmiskurjuutta ja sanoi: ”Palvelkaa häntä!”

Se oli itsetietoisuuteen heräävän jumaluuden ensimäisiä ilmiöitä maan
päällä.

Epämääräinen aika kului. Jumaluus oli ehtinyt itsetietoisuutensa
kehittymän loppuasteille: Ihmiset epäilivät jo vanhoja jumaliansa,
entisiä harhanäköjänsä. Hellas rakensi temppelin ”tuntemattomalle
jumalalle” ja palveli sitä... Vestan neitsyet itkivät tuskasta,
etsien sitä suurta henkeä, joka on kaiken onnen ja autuuden ikuinen
taivas. He itkivät jumalatuliensa ääressä. Maailmankurjuus oli
kehittänyt jumaluuden olemuksen jo helmeksi. Hyve kehittyi
siinä... ”Rikkaat miehet” sortuivat paheessa jumaluuden
syntymäperkkeinä ihmiskuonaksi: irstailijoiksi... kullan etsijöiksi...
elostelijoiksi... veltostuivat siinä... huononivat polvi polvelta
ja hävisivät ihmiskunnasta... Niiden elostelulla lisäsi jumaluus
syntymäkohtunsa voimaa ja tulta: maailmankurjuuden ankaruutta...
Tuskissaan etsi maailmankurjuus yhä hartaammin jumaluutta ja sitä
tehdessä unohti kaiken muun: kullan... nautinnon... irstailun...
koreat vaatteet ja kaiken muun eläimellisen... Jumalaa etsiessänsä
se miljoonavuosien kuluessa vähä-vähältään lähestyi sitä, jossa
se on löydettävissä: omaa itseänsä, ja heräsi siten jumaluutensa
tietoisuuteen, alkaen kehittyä hallitsemaan jumaluutensa voimia:
luonnonvoimia, käyttäen siinä emätintänsä apuna... Se pyrki
luonnonvoimien herraksi, tyytyen itse vähään ja kannattaen työnsä
tuotteilla niitä, jotka tutkivat luontoa, etsivät sen voimien
ohjaksia...

Harhama oli jo joutunut myöhäisempään aikaan ja kuvaili sitä:

Tomuhitupaljoutena karkeloivat lukemattomat miljaardit maailmat
äärettömyyden kuolleessa aukeamassa... Synkkyys ja tyhjyys katselivat
sitä karkeloa, kuin tyrmistynyt kauhu... Autius ja kolkkous
ammottivat kuin kalmanhajulla täytetty pimeä onkalo, tai kuoleman
pesä ja piilo: pääkallon synkkä sisus... Luonnonvoimat pakahtuivat
itseensä... Ne viskelivät maailmoita radoillensa, puristelivat
niiden sisälmyksiä, ja pitelivät niitä näkymättömissä köysissä,
kuin jättiläinen, joka huiskuttelee rihmaan sidottua pikkukiveä. Ne
voimat ikäänkuin pursusivat äärettömyyden olemattomien rautaseinien
puristuksesta, kuin rautakuulaan teljetyn veden voima kuulan seinien
kokoon supistuessa.

Sen leikin keskellä kehittyi ihmisjumaluus... Toisissa vanhemmissa
maailmoissa oli se jo puhennut jumaluutensa miltei täys-ikään: Se
tajusi jo jumaluutensa... hallitsi oman maailmansa luonnonvoimia...
oli yhteydessä läheisten maailmoiden kanssa... oli puoleksi
vapautunut orjuudesta... vieteistä ja paheista... Siinä puhkesi jo
täysverisenä jumaluuden korkein tunnus: hyve ja oman jumaluutensa
tunteminen... Niissä maailmoissa palveli ihminen jo oikeaa
jumalaa: ihmistä... Maa oli vielä jälellä... Se oli kaikkeuden
Afrika, maailmoiden pakanamaa, jossa ihminen palveli mielikuvaa,
juutalaisten Jehovaa...

Mutta jo tuikahti maahankin ensimäinen oikean jumaluuden kointähti.
Harhama kuvaili sitä:

Oli Itämaan tumma rauhallinen yö... Jerusalemin temppelin
esikartanolla oli uhrituli sammunut... Tuhka peitti kytevän
hiilen... Nukkuvan ihmisen povesta nousi elämäntuska ja jumaluuden
kaipuu kaihoisana unena äärettömyyteen... Se kohosi niihin onnen
maailmoihin, joissa ihmishenki on jo jumaluutensa kukkaan puhennut
ja surren ja ikävöiden odottaa maassa myöhästyneen ihmisen tuloa
kaikkeuden ainoan jumaluuden yhteyteen... Ihmiset siellä ymmärsivät
maan asukasten tuskan ja kaipuun, uhrit ja huokaukset ja valmistivat
sen puhkeamista salaisilla voimilla...

Silloin syntyi Jeesus Kristus, ensimäinen ihminen, joka tajusi
jumaluutensa ja lausui: ”Minä ja Isä olemmekin sama... minä,
ihminen, olenkin Jumala...”

Hän puhkesi maailmankurjuuden kohdusta... Köyhän äitinsä emättimestä
oli hän jo imenyt jumaluuden korkeimmat avut: hyveen... kullan
ja nautinnon ja kaiken aineellisuuden halveksimisen... henkensä
kiinnittämisen korkeaan... ylevään... jaloon... jumaluuteen...
Hänen äitinsä liha ja emätin oli ollut puhdas, maailmankurjuuden
jalostama... Se ei ollut tottunut metsästämään kultaa... herkkuja...
jalokiviä... purppuraviittoja... koruja... Sen rinnoista vuoti
kurjuuden jalostama, aineellisuudesta vieroittunut, puhdas maito,
josta ensimäinen jumaluutensa tietoisuuteen herännyt ihminen imi
jaloutta...

Ja silloin toisissa maailmoissa jumaluuden kukassansa hohtava
ihmishenki riemastui... Jumalallinen riemu puhkesi ja valaisi Itämaan
tumman yön ja herätti kirkkaudellansa Betlehemin paimenet... Halki
kaikkeuden iloitsi jumaluus voitostansa... Se lähetti etäisistä
maailmoista sanansaattajat, henget, jotka julistivat paimenille:

— ”Minä ilmotan teille suuren ilon: Nyt on syntynyt ihmisessä
itsetietoinen jumaluus, siinä on puhennut se tietoisuus, joka
vapahtaa ihmisen eläimellisyyden tilasta ja kuoleman ja häviämisen
pelosta ja korottaa hänet jumaluudeksi.”

Vuodet kuluivat. Se syntynyt kasvoi ja varttui... Hänessä heräsi
tietoisuus ihmisen jumaluudesta. Hän astui ihmiskunnan eteen ja
lausui:

— ”Minä ja isä olemme yhtä... Minä, ihmisenpoika, olen
Jumala...”

Ihminen oli havahtunut jumaluuden kehittymisen eläimellisestä,
tiedottomasta tilasta, se oli varttunut sikiön ja lapsen tilasta
tietoiseksi jumaluudeksi ja alkoi kulkea oman hyveensä varassa,
jatkaen ijankaikkista kehitystänsä loppumatonta kirkkautta kohti...

Ja hän osotti maailmankurjuutta ja lausui:

— ”Mitä teette yhdelle noista, sen teette minulle,
jumaluudelle!...” Hän sanoi niillä sanoilla: kurjuus olen minä,
ja minä olen isä... Hän lausui myös rikkaista, jumaluuden
syntymäperkkeistä, oikean tuomion: Heidän jumaluuden valtakuntaan
kehittymisensä on mahdoton, mahdottomampi, kuin kamelin pääsy
neulansilmän läpi...

Hän nosti maailmankurjuuden sen jumaluuden istuimelle ja jumaluus
alkoi siinä kurjuudessa kirkastaa itseänsä... Se lisäsi edelleenkin
kurjuuden kärsimyksiä ja rikkaiden painostusta... Se muodosti koko
elämän kurjuuden ristinpuuksi ja astui itse kurjuutena sille ristille.

Ja ne vanhemmat maailmat, joissa ihminen ja koko luonto oli jo
aikojen aikoja ehtinyt jumaluutensa itsetietoisuuteen, ihastuivat
jumaluuden uudesta voitosta, jonka he näkivät jumaluuden silmillä...
Ne valaisivat avaruuden kirkkaimmalla valollansa... Ne lähettivät
asukkaansa toivottamaan maan asujille onnea jumaluuden voiton
johdosta. Lähetetyt veisasivat maailmankurjuudelle, Betlehemin
paimenille!

— ”Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa rauha ja sen
ihmisille hyvä tahto!”

Pohjanmaan aurinko oli jo kohonnut erämaan syvyydestä korkeimmilleen
säteilevänä ja majesteetillisena ja heitti loistavan kirkkaana
valovaipan taivaan yli. Se puhkesi täyteen valovoimaansa, kuin
pakahtunut rinta. Harhamasta tuntui että se ratkesi valollansa
riemuhuudoksi:

— ”Sinä, Harhama, olet ilmottanut ihmiselle suuren ilon. Sinä olet
vapahtanut hänet eläimen tilasta ja kuoleman pelosta, koska jumaluus
on kuolematon, vaikka sen salamuodot muuttuvatkin... Sinä olet
korottanut sen jumaluutensa tietoisuuteen...”

Harhama ihastui... Koko luonto tuntui repeävän riemusta ja miljoonat
linnut lauloivat kirkkaassa valokylvyssä:

— ”Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa olkoon nyt
ikuinen rauha ja ihmisrinnassa ikionni ja hyvä tahto!”

Hän lopetti työnsä hetkeksi, ja läksi metsään kehräämään uusia
mielikuvituksen loistavavärisiä runorihmoja. Hän kehräsi niitä
viime-öisistä unistansa, tulevan yön unien keränpohjalliseksi...

                                                  ⸻

Auringon päivämatkat alkoivat lyhetä Pohjolan taivaalla. Kukka
valmisti siementä, vilja jyvää. Elämä valmisti kuolemaansa. Uusi
elämä valmistautui puhkeamaan entisen kuolemasta. Linnunpojat
seurasivat jo emoansa lyhkäisillä lentoretkillä...

Harhaman teos vuoti, kuin kangaspuilta. Maailmankurjuus oli jo
vedetty jumaluuden syntymäliinalle ihmisjumaluutena, tulevan jumalan
nykymuotona, itsetiedottomana jumalalapsena.

Silloin, työnsä lomassa, tuli hän ajatelleeksi sitä alttaria, jolla
kurjuutta olisi palveltava. Hän mietti Torvelan tarjousta. Hän yritti
tutkia eri puolueiden ohjelmia, mutta ne olivat hänelle puukkoja,
joiden terävä kärki kääntyi hänen yhteiskunnallisten epäilyjensä
pesäkkeitä puhkomaan. Ne näyttivät hänestä myös ihmisten hääräämisen
tomuilta, joista voi vaikka arvalla valita. Niiden sisältö oli
hänelle himmeää sumua, kuten hän itsekin oli itsellensä, silloin,
kun hän ajatteli omaa olemustansa ja elämäänsä. Niistä puhalsi hänen
uuden elämänsä kirkkaalle, elämän virvatulilla koristetulle taivaalle
jotain himmeää aamu-usvaa ja sumua, jotain ihmis-elämän pikkupölyä.
Kumminkin epäili hän alttaria valitessansa muutaman päivän...

Mutta semmoisissa aamusumuissa hirnuivat taas valkeat hevoset... Jo
kuului niiden hevosenkello hakamaan veräjältä... Elämän sumuselkä
vilkutti valhehelollansa, jossa tähtien kuvat kiilsivät himmeinä...
Hän tarttui valkoisten hevostensa suitsiin, ohjaksena taas se
ainainen: ”Antaa mennä!...” Ja vanha, jo Valkamalassa syttynyt
joukkotunne värisi taas. Risto Vaarnan miehekkyys, Tarvaan suuruus,
Ruonan Karhun ja Torvelan järkkymätön usko ja miehuus ja kaikki
näkymätön avautui silloin taas loistavana meritulena ja kutsui,
sanoen: ”Tule!...” Ja hän tuli umpimähkään, ohjelmia tuntematta
ja tutkimatta. Hän ei siinäkään asiassa käsittänyt rikollisuuden
ja hyveen rajoja. Jumalaa etsiessänsä oli hän unohtanut etsiä
jokapäiväisen elämän totuutta ja sen rehellisyyttä, erottaa ne
valheesta ja etsiä totuutta ja vakaumusta elämänsä johdoksi. Ne
kaikki olivat hänestä elämän pölyjä, ihmis-etanoiden saivarteluja...
Hän valitsi tarvaalaisuuden siksi alttariksi, jolla lähti uudelle
jumalalle uhraamaan. Vielä samana päivänä kirjoitti hän Torvelan Jukalle
hyväksyvänsä tarjouksen ja lähtevänsä jo ylihuomenna
vaalipuheita pitämään.

Päivää ennen matkalle lähtöänsä sai hän Airilalta vaatimuksen
selvittää suhteensa rouva Esempioon ja karkottaa hänet luotansa, jos
tahtoi välttää enempiä toimenpiteitä. Samat viranomaiset olivat myös
toimenpiteittensä tueksi pyytäneet Korpelan kylänvanhimpien lausuntoa
rouva Esempion ja Harhaman luvattomasta avioelämästä.

Mutta Korpelan miehet astuivat taas hänen puolellensa yhtenä miehenä
ja antoivat sen mukaisen vastauksen viranomaisille. Nyt hän ei
enää epäillyt. Korpelan apuatarvitsevat ja hänen teoksensa jumala,
maailmankurjuus, kirkastuivat hänelle purppurahohteiseksi vuoreksi,
joka ei petä jalkojen alla ja jonka jokaisella huipulla hohtaa
tarjona oleva seppele, uskollisuus ja ikuinen rakkaus. Aamuhohteisena
vuorena kohosi maailmankurjuus taas hänen eteensä. Hän kyyristyi sen
eteen Ja taas syntyi teokseen uusi revontulinen sivu...

Huomenen kirkas auringonpyörä oli kierinyt kuusenlatvojen
korkeudelle, kun jo Pyysalon Kustin hevonen hirnui Harhamalan
pihamaalla odotellen kyydittävää. Hän sulki asuntonsa ja lähti,
teoksensa käsikirjoitus muassansa. Korpelan pelloista nousi kypsyneen
apilaan tuoksu, joka sekautui kuivuvien heinien miellyttävään hajuun.
Sieltä täältä kuului viikatteiden hionta ja heinäväen laulu, kun hän
Ritavaaran rattailla jatkoi matkaansa edelleen Korpelasta. Ja kun hän
erosi kyyditsijästänsä ja tämä puristi hänen kättänsä ja toivotti
onnea, tuntui kuin olisi hänestä reväisty pois toinen puoli. Hän oli
kasvanut Korpelan väkeen kiini aivan selittämättömillä siteillä.

Ja sitten alkoi uusi tehtävä aukoa hänelle polkua, jota myöten hän
toki voi kulkea valitsematta edelleenkin. Sen polun oikeudesta hän
ei välittänyt, mutta ajatteli: ”Jotakin tietä sitä täytyy kulkea,
jos ei mieli jäädä paikoilleen.” Se antoi hänelle jonkunlaista
tyydytystäkin. ”Onhan toki vähemmän hapuilemista”, — ajatteli hän ja
punoi matkoilla yöt päivät teoksensa juonta.

Mutta Harhamalan kuusi jäi hänen taaksensa ylpeäksi talon
vartijaksi. Sen oksat nuokkuivat käpyjen painosta. Sen juuria
vartioi hevosenkenkä ja taustalla kohosi Korpelan apuatarvitsevien
kiitollisuus, rakkaus ja ystävyys hohtavana purppuravuorena, jonka
huipulla loisti seppele ja jonka kalliokovaan kiveen ajanhampaat
rauskoina taittuisivat. Se kaikki jäi taakse ja edessä loistivat
elämän komeat virvatulet, joiden savuista nousivat maineen seppeleet
ja kultapilvet, jotka kohosivat taivaanlaelle, loistivat siellä
auringonvalon huikaisemina ja laskivat sateena maahan, kokoutuen
Korpikoskea myöten Harhamalan rantaan.

                                                  ⸻

Turhamala on Perkeleen ihana pikku edeni. Siellä juoksevat
tulipunaiset tulivirrat... Ne juoksevat rauhallisina, kuin tyyni
vesi, savuamatta, suitsuamatta... Virrankaivolla välkkyvät
veripunaiset auringon kuvat kirkkaina, rauhallisina, kuin lumpeet
laineilla... Pikkulammikot välkyttelevät kuun kirkkaita kuvia
lumpeinansa... Niitä tuskin erottaa silmä lammikon tulipunaisesta
pinnasta... Vuoret ovat hopean hohdetta... Niiden kuvaimet riippuvat
heleänkirkkaina kuvina punaisen virran pohjalla ja lammikoiden pinnan
alla, riippuen rannoista kiini pidellen... Kaikki välkkyy... kaikki
loistaa... Kaikki on hohdetta ja heloa...

Tuhat kaunista suihkulähdettä viskaa kirkasta tulisuihkua ilmaan,
joka on lumivalkean-värinen... Lähteet loistavat ilman valkovärissä,
kauneina tulikukkina... muodostuvat somiksi suihkuiksi... kauneiksi
kukkanupuiksi... viehkeiksi vesikimpuiksi... Ne hajaantuvat
pisaroiksi... sateeksi... kokoontuvat taas kukiksi... loistavat...
huikaisevat... hohtavat...

Vuorien vaaranteilta juoksevat tuliset purot... Ne kiemurtelevat
koreina käärmeinä... hyppivät helmeillen rinnettä alas... viskautuvat
kauniina koskina kalliokielekkeiltä... hyrskivät... luikertelevat
laaksoissa punaisina tulivöinä... matelevat tulimatoina ja häviävät
lammikkoihin...

Tulisissa lammikoissa soutelevat mustat joutsenet... Niitä ei
polta tuli... Ne elävät siinä, kuin kala vedessä... Virrankalvo
on valkolinnuilla siroteltu... Ne sukeltelevat siinä... laulavat
lemmenlaulujansa... uittelevat poikueitansa... kuhertelevat
keskenänsä... Kaikki on satua... ihanuutta... kauneutta... hohtoa ja
kirkkautta...

Turhamalan keskellä kohoaa kaunis kukkula... Kukkulalla on
kultapallo: Se pallo on turhuuden-alttari.

Turhuuden-alttarilla, kauniilla kultapallolla, seisoo Perkeleen
Oorali-enkeli. Hän on turhamielisyyden äiti... huikentelevaisuuden
emo... Hänestä saa alkunsa ihmisten koreiluhalu, itserakkaus,
keikailu, kevytmielisyys ja kaikki ihmiselämän turhuus... Hän on
kepeä, kuin tuuli... häilyvä, kuin päivän-auer... muutteleva, kuin
lapsen mieli... koreilunhaluinen ja huikenteleva... Tukka on somasti
hartioille heitettynä... niskasta kauniilla käärmeellä somasti
hieman sidottuna... päässä on kaunis kuunsirppi koreana kampana,
kupera reuna päätä vasten, käyrä ylöspäin kohoavana... Kädessä on
kaunis kukka... vyöllä korea nauha somasti solmittuna... molemmissa
nauhanpäissä käärmeen päät koristuksina...

Punaisista lammikoista pulahtaa joskus kaunis kupla, milloin
siellä, milloin täällä... Somat siniset linnut poimivat ne
oitis, kun ne pinnalle pulahtavat ja kantavat ne Ooralille...
Ne ovat turhamielisyydenkuplia... kevytmielisyyden-...
huikentelevaisuuden-... koreilunhalun- ja itserakkaudenkuplia...
Ne ovat ihmeen koreita ja siksi ovat ne Ooralin himoruokaa... sen
herkkua... sen iloa ja onnea...

Hän ottaa kuplat lintujen nokasta kauniille kämmenillensä ja syö
ne... Niistä syntyy häneen aina uutta turhamielisyyttä... kepeyttä...
koreilua... kiemailua... ylpeyttä... pöyhkeyttä...

Sen kaiken puhaltaa hän sadasti päivässä sumuna maailmaan...
Se sumu sekottuu ihmiselämään... Se tarttuu ihmiseen, kuin
tauti... leviää niissä kuin rutto... Siitä Ooralin sumusta alkaa
kaikki ihmisturhuus... koreilu... keikailu... itserakkaus...
kevytmielisyys... ylpeys... huikentelevaisuus... Se tarttuu ihmisiin
enemmän nuorella ijällä... Se kuhertelee Tuulan aistipunakukan
kanssa... mairittelee sitä... värjää sille sulkiansa... koristaa
höyheniänsä... laittelee rimpsujansa... sukkanauhojansa...
sormuksiansa... pikku kapistuksiansa... keppejänsä ynnä muuta...

                                                  ⸻

Kun Harhama lähti vaalipuheitansa pitämään, oli Turhamalassa koolla
kymmenentuhatta enkeliä. He odottivat siellä Perkeleen itsensä tuloa,
ihaellen itseänsä.

Jo sävähtivät lammikot punaisemmiksi ja niiden punasävähdyksestä
irtausi Perkele näkyväksi enkeliensä eteen... Enkelit veisasivat
hänelle ylistystä. Perkele alkoi järkeilynsä:

— ”Harhaman on Jehovan palvelija Torvela valinnut minun aseekseni...
Harhama on nyt hänen kauttansa hiipinyt tarvaalaisten joukkoon, kuin
Judas Jeesuksen opetuslapseksi...”

— ”Miksi olet sinä hänet asettanut tarvaalaisten riveihin?... Ne
ovat Jehovan väkeä, nimittäin: ovat sitä olevinansa”, — tarttui
puheeseen Paholainen.

Perkele suitsusi ylpeyttä ja selitti:

— ”Eivät ihmiset häntä muuten uskoisi, kun hän nousee ja astuu
heidän eteensä Jehovaa vastaan. Jehovan väki ei usko sen Moosesta ja
profeetoita, mutta jos joku minun omistani heille Häntä ylistäisi,
niin he uskoisivat...”

— ”Nyt me ymmärrämme”, — kumarsi Paholainen. Perkele jatkoi
selitystänsä:

— ”Niin eivät myös ihmiset uskoisi, jos joku minun palvelijani
nousisi Jehovaa vastaan... Siksi on annettava Jehovalle isku sen
omien joukkojen joukosta... Kun tarvaalainen todistaa, että Jehovaa
ei ole, niin kaikki uskovat häntä ja tekevät parannuksen...”

Kaunis enkelilaulu ylisti Perkelettä:

”Sulla keinoista on tiedot,
Sinä omat miekkas kiedot
vihollises väen vöihin.
Siksi käskystäsi töihin
käyvät Hänen armeijansa.
Sua kuulee maa ja kansa.”

Perkele jatkoi selitystänsä ylpeänä:

— ”Kaikki suurimmat iskut täytyy antaa Jehovan omista joukoista
käsin. Hänen valittunsa ovat aina antaneet Hänelle tuntuvimmat
lyönnit. Nähkää!”

Perkeleen käskystä avautui näky: Juutalaiset papit olivat koolla
temppelin esikartanolla. Uhrialttarilta nousi uhrisavu rauhallisena
Kaananmaan tummansinistä taivasta kohti. Taampana näkyi Öljymäen
kaunis kukkula ja Pyhänmaan rauhalliset laaksot. Viiniköynnökset
peittivät vuorenrinteitä. Laaksoissa notkuivat puiden oksat
hedelmäpainon alla. Appelsiinipuut hohtivat punaisina hedelmistä,
sitruunapuut keltaisina. Jerusalem nukkui, kuin kaunis neito
kukkulallansa ja kaiken yli laskeutui ilman autereen lämmin, hieno
harso. Kaikki oli ihanaa... rauhallista... armasta...

Temppelin esikartanolle tuotiin joukko Jumalan profeettoja, Elia
niiden mukana... Rukoilijat keskeyttivät rukouksensa... unohtivat
Jumalansa... pappien silmissä paloi vihantuli...

Uhrisavu nousi rauhallisena korkeuteen, mutta kukaan ei katsonut,
kelpaako se Jumalalle...

Näky jatkui: Pappien silmät salamoivat vihaa... Jo tarttuivat
sadat kädet kiviin... Profeetat vapisevat... Niiden ruumiit
vetäytyvät kokoon... Jo alkaa kivisade... Profeetain hartiat
kyyristyvät vältellen... vetäytyvät yhdeksi kyttyräksi...
hytkähtelevät kiven-iskuista... kasvot vääntyvät tuskasta... polvet
notkahtelevat... ruumiit retkahtelevat, pysytellen vielä pystyssä...
Kohta ovat kaikki lihamäsänä. Elia yksin on päässyt pakenemaan...

Uhrisavu nousee rauhallisena... Papit poistuvat, kiihkeästi
keskenänsä puhellen... Perkele selitti:

— ”Jos minä olisin sen iskun antanut muiden, kuin Jehovan oman
joukon riveistä, niin ihmiset eivät olisi uskoneet, että profeetat
ovat väärän opin levittäjiä. Mutta nyt he uskovat...”

Enkelit ylistivät taas herransa voimaa ja viisautta. Perkele antoi
taas vihjauksen ja uusi näky avautui:

Getsemanen puistoa kääri etelämaan tumma yö hämyihinsä... Yön
hiljaisuus liiteli kuoleman enkelinä korkeudessa... Öljypuut
kohosivat mustina kimppuina pimeyteen... Kuoleman haju täytti
äärettömyyden... Korkealla pilvien tasalla loisti kalkki himmeästi...
tuskin huomattavasti... Se loisti verenvärisenä... surullisesti
tuikkien... maailmantuskan kuvana... Se hohti ihmiskipuja... Siinä
helmeilivät maailman kyyneleet... elämäntuska... ikikaipuu...
kuoleman pelko... Se oli ihmissuruja täynnä... Se vilkutti, kuin
lähestyvän kuoleman surullinen silmä...

Öljypuun juurella oli enkeli polvillansa... Sekin suri... sekin
itki... sekin katsoi kaunista kuoleman kalkkia... Se suri Jumalansa
puolesta... Se sääli samalla mullanlapsia...

Yö tummeni... Enkeli katseli kalkkia... Hän näki siinä ihmisten
huolet... niiden kyyneleet... niiden kuolemanpelon... niiden surut ja
murheet... Hän näki maailmantuskan...

Hän nousi ja vahvisti rukoilevaa Jeesusta... Hän osotti hänelle
kalkkia ja sanoi:

— ”Juo se!... Muutoin täytyy ihmisten se juoda.”

Ja rukoileva Jeesus nousi... Hän ei raaskinut jättää sitä ihmisten
juotavaksi... Hän sääli ihmisiä. Hiki tippui hänen kirkkaalta
otsaltansa veripisaroina... Hän ojensi kätensä ottaaksensa
maailmantuskan kalkin...

Getsemanen puistossa loistivat tulisoihdut... aseet välkkyivät...
loistavat puvut heilahtelivat... Judas Iskariot astui Jeesuksen luo
ja suuteli Häntä... Perkele riemuitsi:

— ”Katsokaa! Jehovan valituimpien joukosta putoavat minun
iskuni... Hänen opetuslapsensa jakavat Hänelle minun suudelmani...
Kun Hänen opetuslapsensa niin tekevät, niin ihmisten täytyy
uskoa... Sillä niitä he eivät voi minun palvelijoikseni epäillä...”

Koko Turhamala hehkui ja välkkyi ja hohti Perkeleelle ylistystä ja
enkelit veisasivat:

”Ei kukaan
käy mukaan
kiertääkseen pirun paulaa.
Muu turtuu
ja murtuu,
vaan sulle kiitosta laulaa
kaikkeus.
Sä, kirkkaus,
oot ainut, joka kestää.
Ken voi sun voittos’ estää!”

Perkeleen kasvoilla liekehti ylpeys ja suuruuden ilme. Hänen
jokainen liikkeensä oli majesteettia, hänen vaippansa hulmahteli
valtavaatteena. Hänen katseensa leimusi viisautena ja häntä ympäröi
jumalallisen voiman ja vallan tulinen sädekehä. Hän puhui taas
enkeleillensä:

— ”Kun Jehovan mies, Torvela, on valinnut palvelijani Harhaman
tarvaalaisten joukkoon, uskovat häntä ihmiset, kun hän paljastaa
Jehovan petoksen... Hänen teoksensa kulkee nyt, kuin siivillä...
Hänen edessänsä hohtavat kaikki minun enkelieni valmistamat seppeleet
ja kukat ja kuplat... Pieni määrä turhamielisyyttä on tarpeen hänen
kunnianhimonsa suolaksi. Sinä Oorali saat tehdä tehtäväsi...”

— ”Se on minun iloni ja elämäni”, — lupasi Oorali. Perkele jatkoi:

— ”Turhamielisyys on yhtä voimakas ase minun kädessäni, kuin
kunnianhimo. Suurin osa ihmisistä ei kykene kunniankuplia
tavottelemaan, sillä niillä ei ole neroa. Ne jäisivät joutilaiksi
ja voisivat laiskuudessansa langeta aikansa kuluksi Jehovaa
ajattelemaan... Mutta kun he ovat hengittäneet Ooralini sumua,
hankkivat he itsekukin itsellensä pienen epäjumalan: kepin käteensä
tai palasen rimpsuja hameensa helmaan ja sille he uhraavat, kuin
hottentotti puujumalallensa...”

— ”Ja kaunista Jumala ei saa rahatta... Siksi ryömivät he kultamurun
perästä ja pyytävät sitä, vaikka varastamalla, että voisivat hankkia
Jumalan käteensä”, — huomautti Piru.

Perkele lopetti kerskaillen, ylpeillä eleillä:

— ”Harhama on langennut minun eteeni polvillensa, Hän on rukoillut
minua Lammaskallion kukkulalla, Hän on tunnustanut minun valtani...
Hän on ensimäinen, joka on laskeutunut polvillensa minun eteeni ja
rukoillut minua...”

Koko Turhamala repesi silloin riemusta. Tuliset lähteet hohtivat
veripunaisina. Purot kiemurtelivat tulisina käärmeinä. Auringonkuvat
päilyivät tulivirran kalvolla kirkkaana hopeana. Kuun kirkkaat kuvat
läikähtelivät lammikoissa lumpeina... Hopeavuoret hohtivat, valkea
ilma välkkyi ja enkelit veisasivat riemastuneina:

”Kaikki polvet taipuvat,
kaikki maahan vaipuvat.
Edessäs ei seiso kukaan.
Kaikki käy sun käskys mukaan...
Olet jumala ja luoja,
kaiken herra, kaiken suoja.”

Tulivirran kalvo sävähti tummemmaksi ja kirkastui uudestaan. Hohde
välkytteli hehkua. Kaiku kiemaili laululle. Sulous suuteli kauneutta.
Perkele jatkoi järjestelyänsä. Enkeliensä puoleen kääntyen, käski hän:

— ”Iiranto luokseni!”

Ihmeen kaunis enkeli Iiranto polvistui Perkeleen eteen ja odotti
käskyä. Perkele puhui hänelle, hiljaisen soiton hänen puhettansa
säestäessä:

— ”Sinä, Iiranto, saat huolenpidon Harhamasta. Sinä saat sitä varten
kaiken voiman ja vallan ja viisauden avaimet. Että voit aina olla
Harhaman vierellä, saat sinä voiman muuttaa muotoasi miksi tahdot.
Nouse ylös ja käytä taitoasi!...”

Iiranto nousi ylös ja alkoi muutella muotoansa. Hän seisoi joskus
enkelimuotoisena sumuna... joskus unena... unelmana... kuutamona...
auringon kirkkautena... taruna... valheena... runona... sävelenä ja
minä näkymättömänä varjona hyvänsä, aina säilyttäen enkelimuotonsa
ihanat piirteet...

Silloin ratkesi enkelijoukosta rajaton riemastus. He ylistelivät
herransa voimaa laululla, kai soittaessa suurta kantelettansa. He
veisasivat:

”Sinulla on kaikki valta,
viisaus ja voima suuri.
Sulle huokuu kaikkialta
soiton, kiittelyjen tuuli.

Vaikka loppuis olematon,
niin ei sinun voimas lopu,
Sinussa, sä tutkimaton,
kaiken ydin on ja sopu.”

Perkeleen hartioilla häilähtelivät voiman ja viisauden varjot. Hän
puhui enkeli Iirannolle:

— ”Sinun tehtävänäsi on ennen kaikkea kiinnittää Harhaman jokaikinen
ajatus teokseensa...”

— ”Sinun käskysi täyttäminen on minun iloni”, — vannoi Iiranto.

Perkele jatkoi:

— ”Mitä hän ajatteleekin, sinun täytyy ne ajatukset aina johtaa
teokseen. Hän hapuilee ihmis-onnea toisista maailmoista. Sinun
täytyy värjätä ne maailmat hänen mielikuvissansa niin ihaniksi,
että hän itsekin lumoutuu ja lumoaa sillä muut pois Jehovasta...
Kunniankuplia ja seppeleitä ja kullan välkettä on sinun aina
heiluteltava hänen edessänsä. Vihaa, kostoa, aistillisuutta ja
turhamielisyyttä on sinun puhallettava häneen aina oikealla
hetkellä...”

— ”Hän on näkevä näkyjä ja ihanuuksia, jotka sokaisevat hänen
silmänsä”, — vannoi Iiranto.

Perkele jatkoi:

— ”Sitä varten saat sinä viisauden ja voiman avaimet. Noin!”

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Iirannon käteen kaunis joutsi ja
vyölle vyö, jossa riippui elävä maara-niminen käärme. Käärme synnytti
suustansa elävän nuolen, milloin Iiranto tarvitsi nuolta. Perkele
antoi hänelle ohjeita:

— ”Kun tarvitset viisautta, vetäise maara-käärmeen suusta sen sikiö
nuoleksesi ja ammu se itää kohti, niin kaikki taito ja voima putoaa
sinuun...”

Enkeli Iiranto polvistui herransa eteen, kiittämään häntä ja koko
loistava enkelijoukko veisasi Perkeleen ylistystä:

”Laulu, soitto sekä kaiku
kunniaasi kerratkoot!
Maailmoiden pauhu, raiku
julistakoon, että oot
olevista ainut, suuri,
kaiken runko, huippu, juuri.
Missä varjosikaan häilyy
siellä vuoretkin jo järkkyy.
Valtasi se pysyy, säilyy.
Suotta vihollises kärkkyy
murskatakseen sinun pääsi,
joka itse loi ja sääsi
kaikkivallan itselleen,
turman vastustajalleen.”

Kaikki kaiun kanteleet tunnustivat Perkeleen valtaa, säestäen
ylistyslaulua. Voiman ja viisauden verivaippa levittäytyi Perkeleen
hartioille ja hän hävisi sen ylpeänä hulmahduksena.

Historian lankoja ja nykyisyyttä.

Elämä on tuskaa ja vaivaa...

Vapaina vyöryivät Aasian virtojen mustat aallot Jäämeren kylmiin
kuohuihin. Vapaana riehui myrsky aavikolla. Ylpeänä viskoi
Altaivuoristo huippujansa korkeuteen ja vapaana ajeli ukkonen
tietänsä sen kalliokärkiä myöten. Sen pyörät rätisivät, kun sattuivat
kalliohuippuihin ja salamat sinkoilivat niiden jälissä. Punakirjavana
vilisi salamoiden pieksämä synkkä vuoristo...

— ”Jyyrrr!” — kaikui pauhu vuoristossa.

— ”Jyy-yrrr”, — kertaili kaiku aavikolla ja vuorien onkaloissa ja
pimeissä rotkoissa.

Vapaana kalasteli suomensuku Aasian suurten jokien latvoilla. Se
tappoi kangilla karhuja ylpeän vuoriston onkaloissa, pyydysti
ansoilla korven riistaa ja teki taikoja vuorien pimeissä koloissa.
Vapaata oli kansa, kuin virtojen vedet ja myrsky ja rätisevä ukkonen.
Tasa-arvoista ja ylpeää oli se, kuin vuorien huiput. Ei ollut orjaa,
ei isäntää, ei rikasta köyhän taakkana...

— ”Rrrräy-yy!” — rätisi ja riehui siellä vallaton ukkonen ylpeänä
ja vapaana, kiusotellen ikimetsää... ”Tu-huu!” — tohahteli vapaa,
korskea korpi ja huitasi kiusottelevaa ukkosta jättiläispuittensa
latvoilla. Ukkonen pakeni salamoiden sinkoillessa sen pyöristä. Ja
suomensuvun vapaa väki katseli suurta leikkiä yhtä vapaana, kuin
luonnon voimat. Se eli luonnon suuren näennäisen vapauden keskellä.

Vaan jo kulkivat riimusauvat miehestä mieheen ja merkkivalkeat
vilkkuivat vuorilla... Kohta törisivät tuohitorvet ja kutsuivat väkeä
heimojohtajien ympärille... Suomensuku valmistelihe majanmuuttoon. Se
lähti etsimään oikeaa isänmaatansa, luomaan uutta historiaansa, joka
nyt alkoi keriytyä kerälle.

Torvet törisivät jo lähtökäskyn... Suomensuku otti historiansa
langanpään kiini ja lähti kerimään sitä keräksi... Se jätti
muinaisuutensa noeksi Aasian vuorien koloihin, karstaksi sen
hautakiviin... Kauvan kieritteli se uuden historiansa rihmaa,
ennen kun alkoi kerä näkyä... Se kulki yli vuolaiden virtojen...
korkeiden vuorien... halki Euroopan laajan Sinain korven, Venäjän.
Kolkko oli korpi, tietön ja vaivaloinen... Monet väsyivät välille ja
jäivät itkemään ja sortumaan vieraiden virtojen rannoille... Sinne
jäivät ostjakit, vogulit, syrjäänit ja Mordva ja muut. Suomensuvun
sitkeimmät kulkivat edelleen luvattua maata kohti. Muuta evästä ei
ollut mukana, kuin Jumalan johto, aurinko päivän, kuu yön valona,
lämpönä Pohjolan lumiraja ja kärsimyksistä tehty kannel ainoana
ilona... Ei ollut muuta omaisuutta, kuin vapaus ja tasa-arvo ja
kantamus elämän suruja...

Mutta uupumatta kulki kansa tuntematonta maataan kohti... Se
kärsi kipunsa, kantoi kohtalonsa jäätaakan ja raivasi leveän
ihmis-asutuksen tien kylmään korpeen.

Se oli suomensuvun historian langanpää, sen korpikulkue... Vuosisadat
oli kansa sitä korvessa jo keräksi kierittänyt, eikä peittynyt vielä
pohjallinen langoilla keräksi.

Pitkät ovat historian langat ja vaivaloinen niistä kerän kerintä...

                                                  ⸻

Pohjanmaan rämeet itkivät vettä. Sen korvet puhaltelivat
sisuksistansa erämaan suurta hiljaisuutta. Sen joet matelivat mustina
vesimatoina maksamaan merelle vesivelkaansa.

Harhama kulki jalkaisin vaalimatkoillansa erämaan polkuja pitkin
teoksen käsikirjoitus kainalossa. Yöt hän näki siitä taas unia,
jalkamatkoilla kutoi unista mielikuvia ja kirjoitteli taloissa niitä
paperille.

Mutta niillä matkoilla kohtasi hän jo joka askeleella sosialismin
punaisen haamun, joka heilautteli hänelle tutun hameen helmoja.
Yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset aukenivat ja hän alkoi jo
joskus miettiä oliko hän noussut oikealle alttarille uhraamaan
maailmankurjuudelle. Hän alkoi taas miettiä omaisuuden syntyä. Hän
turvautui taas nuoruutensa mieliaineeseen, historiaan, kutsui sen
muovailemaan hänelle mielikuvia omaisuuden synnystä Suomessa.

Kun Pohjanmaan tiet pujottelivat äänettöminä hänen edellänsä
erämaiden halki ja aavat, kylmät suot itkivät vettä tienvierillä ja
korvensilmä tuijotti häneen elottomana, kylmänä, mietti hän itse
jalkaisin kulkiessansa omaisuuden syntyä, tutki historian lankoja
niiden alkupäätä myöten, tutki niitä väririkkaan mielikuvituksensa
valossa ja värjäili ne rihmat omilla väreillänsä, sosialismin
punaisen haamun alati hänen edessänsä tanssiessa. Hän kuuli sen
haamun mairittelevan kuiskutuksen, näki sen värivaipan viekottelevat
häilähdykset ja mietti ja epäili ja tutki ja kysyi ja taas epäili
oliko hän oikealla pohjalla, eikä koskaan saanut muuta vastausta,
kuin kysymyksensä kaiun.

Hänen ainaisena sairautenansa oli rehellinen totuuden etsintä.
Mutta hän etsi sitä kuin huviksensa, nähdäksensä sen eikä
seurataksensa sitä. Kun hän jossain pienessä asiassa oli
äärettömällä työllä totuuden löytänyt, ihaili hän sitä hetken,
kuin lapsi koruansa, hylkäsi sitten ja voi aivan viattomasti tehdä
rikoksen etsien rikosta tehdessään Jumalaa ja elämän ja kuoleman
suuren kysymyksen selitystä.

Niissä kysymyksissä eli hän suomensuvun kanssa Aasian erämaissa
aikana, jolloin kansa siellä eli tasa-arvoisena. Hän kulki sen mukana
halki Europan korpimaan, mutta ei löytänyt vastausta kysymykseen,
olivatko nykyisten rikkaiden esi-isät kantaneet suuremman elämän
taakan, ansainneet sillä maan haltuunsa ja rikkaudet ja kalavedet.
Ei löytänyt hän sieltä selvää oikeaa perustusta rikkauden ja
köyhyyden välisen kuilun synnynnälle.

Silloin seurasi hän historian lankaa kauvemmaksi. ”Ehkä on siellä
selvä vastaus”, — mietti hän.

Ja sosialismin haamu hymyili hänelle ja kuiskasi: ”Ehkä!...”

Jo saapui kansa matkansa perille, etsittyyn maahan. Aution
korven kosket kohisivat... korpi humisi... kurimukset tohisivat
pitkämatkaiselle väelle: tervetuloa! Vuolaat virrat kirmasivat
uomiansa pitkin... purot tanssivat alas mäkirinteitä myöten...
järvet leikkivät taivaan sinen kanssa... jääkylmä huokui soiden
mudasta... Korpi oli synkkä ja koskematon... Kuusen oksat nuokkuivat
käpypainon alla... Orava heilui joka oksalla... Metso- ja teeriparvet
herkuttelivat urpurikkaissa koivikoissa... Kalaisten järvien
ruohokkorannat vilisivät vesilintuja täynnä ja korven synkeässä
pimeydessä mörisivät karhut ylistystä Pohjolan ikuiselle rauhalle.

Vaan jo loppui karhukarjojen rauha. Suomensuku saapui maatansa
asumaan, kattona taivaan kupera, aseena käsivarsi... Karhut
kavahtivat pesistään ja ottivat vihaisella mörinällä oudot tulijat
vastaan... Miehet karkasivat silloin karhujen kimppuun ja alkoi
mahtava karhunpaini. Se oli ensimäinen ottelu Suomen isännyydestä...
Miehet ottelivat karhujen kanssa synkimmässä korvessa, väänsivät
käsirysyssä puiden juurella. Uskolliset vaimot rientävät
kanki kädessä miehiensä avuksi... Metsä ryskää... Sen jumalat
katselevat ihmeissään tätä valtavata ottelua... Oravat istuivat
oksilla hämmästyneinä, eikä kettu uskonut silmiänsä nähdessänsä
metsänkuninkaiden painivan outojen olentojen kanssa.

Kun miehet painivat, manasivat noidat metsän haltioita kahleisiin...
etsivät korven avaimia lovista. Neidot valmistivat uhria uhrilehdossa
ja lapset laskivat koivusta mahlaa tuohkosiin.

Jo olivat karhut voitetut. Kansa kulki karhuntaljoinensa uhraamaan
uudessa maassansa jumalillensa. Uskollinen nainen kulki miehensä
rinnalla. Se oli suomensuvun uhrikulkue.

Sitten alkoivat karhunpeijaiset... Kömpelöt miehet, jotka äsken
painivat karhujen kanssa, tanssittivat naisiaan. Äsken olivat he
toistensa apuna, nyt toistensa ilona... Vanhimmat lauloivat runoja,
tai soittivat kanteletta. Nuoret pojat heittivät hyrrää, voimakkaina,
kuin karhunpenikat... Ilta joutui, päre paloi jo pihdissä...
Nuoret tytöt toivat täysinäiset mahlaropeensa. Karhunpenikat
palasivat väsyneinä hyrynlyönnistä ja miehet istuttivat naisensa
karhuntaljoille. Nainen maksoi miehen huolet sylinsä lämmöllä. Ei
ollut vielä herraa, eikä orjaa. Kaikki olivat vertaisia, kuin hongat
hongikossa.

Ja jokaisen nykyään elävän isä oli kantanut taistelussa yhtäläisen
osan, torpparin esi-isä saman, kuin talollisen... Jokaiselle oli siis
tuleva sama palkka. Ei ollut vielä perustusta jaolle... Se oli tulos
Harhaman tutkimisista. Se oli historian vastaus siihen asti...

Mutta kansa oli tuonut tullessansa suuren elämänkäärmeen... Se oli
madellut kansan mukana. Se alkoi nyt hävitystyönsä, syntyen siitä
uutena elämänä; Ikikorven rauha oli suistunut sen suuhun. Suonien
erämaiden ikivanha muinaisuus oli joutunut uuden elämän hampaisiin.
Sen huomasi Harhama historian langasta. Ja sen langan hienoista
säikeistä näki hän, kuinka ihminen kulki jumaluuttansa kohti: se
tarttui kourin ikikorpeen, nousi maansa herraksi, hävitti sen
muinaisuuden ja ryhtyi luomaan uutta elämää. Harhama näki siinä
jumaluuden, joka ilmeni ihmisessä. Yhteiskunnallinen tutkimus
sekottui jo alussansa teoksen runorihmojen punonnaksi...

                                                  ⸻

Aika kului. Maa kasvattaa kansaa... juurruttaa sitä kamaraansa...
hymyilee sille järvillänsä... vuorillansa... metsillänsä.
Se koristeleikse sille, kuin morsian... talvisin puhtaisin
lumiin... kesäisin kukkiviin pihlajiinsa... kaislarantoihinsa...
lumpeisiinsa... Se laulattaa sille lintujansa... kukuttaa käkiänsä...
Kansassa herää isänmaanrakkaus... Morsian on voittanut. Kihlat on
annettu ja otettu... Kansa jatkaa työtä tyttönsä hyväksi, jatkaa sitä
valittunsa hyväksi.

Jo kuuluu tuohitorvien soitto. Harhaman silmien ohi kulkee
metsästyskulkue, kulkien uhrilehdon läpi. Miehet kulkevat keihäs
olalla. Naiset käyvät taas miestensä rinnalla, kantaen jousta ja
nuolia... Noidat käyvät kulkueen edellä etsien tietoja lovista,
manaten metsänhaltiat kivenkoloihin.

Väki hajaantuu metsään... Torvet alkavat törähdellä... Ketut ja
ilvekset pakenevat luolistansa, mutta joka pensaasta lentävät heitä
vastaan terävät nuolet.

Päivä kuluu. Ilta pukeutuu jo purppuroihinsa... Taas soivat
tuohitorvet ja kulkue palaa kotia, kantaen metsän runsasta riistaa...
Miehet kantavat saalista, vaimot heidän rinnallansa aseita ja
pyydystimiä... Yö haukottelee jossain etäällä... Uhrilehdossa palaa
pieni tuli ja jumalat odottavat siellä osaansa. Hartaana polvistuu
kansa, uhraa uhrinsa, lukee lukunsa...

— ”Kenen esi-isät ovat nyt enemmän tehneet, nykyisten köyhien vaiko
rikkaiden?” — kyseli Harhama itseksensä.

Tienvieri oli vaiti ja metsä mykkänä. Sosialismin haamu nosti
lippuansa. Hän ei löytänyt perustusta rikkaiden ja köyhien väliselle
rajalle... Molempien esi-isät olivat yhdessä tapelleet karhujen
kanssa, yhdessä ammuksineet ilveksiä, yhdessä valloittaneet niiltä
asumamaatansa karjan laidunmaiksi ja itsensä asuttavaksi.

Mutta kaikessa hän näki ihmisen pyrkimisen maan herraksi:
jumaluuteensa. Uhreissa hän näki ihmishengen heräämisen jumaluuden
tuntemiseen, vaikka se sitä lapsena etsi vielä ulkopuolelta itseänsä.
Oitis takertui hän taas siihen kultajyvään, kiihkeämmin, kuin siihen,
jota hän etsi: omaisuuden syntyyn.

Aika vierii edelleen. Historian kerä kierii suuremmaksi, lanka käy
kirjavammaksi. Harhaman ohi kulkee jo suomensuvun kalastuskulkue,
mennen uhrilehdon ohi. Miehet kantavat kalanpyydyksiä, naiset airoja
ja meloja... Kohta keinuvat veneet kalajärvien ruohokoissa...
soutelevat selillä... Ne ovat suomensuvun kalavenheitä... Sen
kalaväki nostaa siellä veden runsasta riistaa veneisiinsä. Se nostaa
vedestä Suomen rikkautta... Maa hymyilee morsiamena, näytellen
rikkauksiansa... myötäjäisiänsä: kalarantoja... kukkuloita...
karpalosoita... lumpeisia lampiansa... Väki kuvittelee veden jumalat
istumassa rantakivillä katselemassa kummissansa outoa kalaväkeä...
Rantakalliolla loikova kettu piiloutuu puiden lomiin, katsellen
outoa näkyä... Kulkue kulkee edelleen... Veneet laskevat takaisin
rantaan... Väki kulkee uhrilehtoon, kantamukset täynnä kaloja... Se
uhraa siellä jumalille tulevan osan. Kaikki ovat vielä tasaväkeä.
Ainoastaan jumalat ovat ylemmät muita... Kaikki ovat yhtenä miehenä
nostaneet Suomen rikkautta vedestä.

Mies-ijät vierivät... Maa hymyilee entistä armaammin... Se
antaa kansalle suudelman suudelman perästä... Se nostaa niillä
kansan lemmen korkealle... Kansa somistelee maata... pukee sitä
kukkanurmiin... marjamäkiin... raivaa korpeen ruohoiset ahot...
koristelee kalarannat ja sitä mukaa, kuin koristaa maata, mieltyy
siihen itse enemmän...

Isänmaanrakkaus nousee...

Harhama ei ollut saanut rikkauden ja köyhyyden välisen juovan
synnylle tukea siitä historian-ajasta, jolloin kalastus oli
elinkeinona. Koko kansa nosti silloin yhtenä miehenä Suomen
tulevaa rikkautta vedestä. Mutta hän löysi taas kultajyvän joka
sopi teokseen: Kansa itse koristi maatansa, puki sitä morsiameksi
ja siten herätti itsessänsä isänmaanrakkauden. Se kehitti siten
jumaluutena jumaluuden korkeinta avua: hyvettä ... Se oli hänelle
jalokivi, jonka hän löysi vähemmänarvoista etsiessänsä.

                                                  ⸻

Harhama istui erämaan kivellä ja ihaili historian langoista
löytämäänsä helmeä: ihmisen itsensä luomaa hyvettä. Silloin
ilmestyi enkeli Iiranto hänen vierellensä sumuruumiissa, jonka
piirteet häipyivät kesäpäivän kirkkauteen. Sen kädessä oli
auringon sädesoihtu. Se heilautti sitä ja kuiskasi sen kirkkauden
välähdyksellä Harhamalle:

— ”Näet nyt: Ihmiset ripustavat omat helmensä, itsensä luoman
hyveen, helmiksi Jehova-hullutuksen kaulaan!... Eikö se ole
pakanuutta?... Eivätkö he koristele mielikuvaa koruilla, kuin
pakana puujumalaansa?...”

Hän lausui juuri ne ajatukset, jotka sillä hetkellä valuivat
Harhaman olemuksen läpi, suloisina, kuin suudelmasta syntynyt
aistillisuudentunne...

                                                  ⸻

Harhama kulki edemmä historian lankaa myöten, värjäili historiaa
vallattomana tyttönä tanssivan, hillittömän mielikuvituksensa kädellä:

On kesä. Mahla vuotaa koivuista, maa on viheriänä. Alkaa solua uusi
kulkue: Miehet kulkevat kirves olalla. Uskollinen nainen kulkee
miehensä rinnalla kassara kädessä... Sudet katselevat kummissaan
kulkuetta... Äidit taluttavat lapsiansa kädestä, neidot puhelevat
poikien keralla. Se on suomensuvun kaskikulkue... Maa hymyilee.
Kansa laulaa sille laulujansa... Kohta välkkyvät kirveet ja
kassarat korvessa. Naiset kassaroivat oksia ja vesoja miestensä
edellä... Miehet seuraavat perässä helskytellen kirveellä valkoisen
koivun kylkeä... Lastut lentelevät... korpi kaatuu rytinällä.
Suomensuku kaataa kaskea... raivaa maata viljelykselle... somistaa
armastansa. Metsän-elävät havahtuvat, säikähtävät... Oravat
heilahtavat ikivanhoista pesistänsä ja pakenevat vikkelinä...
Ilves ryömii luolastansa ja samoaa syvemmälle korpeen. Pelästyneet
metsot hylkäävät pesänsä ja seuraavat pakenevaa ilvestä... Kasket
suurenevat. Niiden reunoissa palavat suomensuvun ruokatulet. Siellä
heiluu nuorakätkyt koivujen välissä ja koirat vartioivat eväitä. Maa
kukuttaa käkiänsä... Se panee lahorastaansa laulamaan... puronsa
lorisemaan... ahonsa viheriöimään... lehtonsa hymyilemään kaskiväen
iloksi... Se nostaa kansan lempeä.

Ilta joutuu. Maa hymyilee kevät-iltana. Se hymyilee lämpöä, se
tuoksuu, kuin tyttö... Kaskiväki palaa kotia, naiset kantaen
vastastaakkaa, miehet kaskikoivuista kiskottuja virsutuohia...
re’enkaplaspuita... suksipuita... viikatteenvarsipuita... tuovat
aittoihin korven varallisuutta. He palaavat, kuin kirkkoväki,
hartaina, vakavina, kauniin maan suudelma mielessä makuna, sen
kauneus silmien edessä. Puiden lomissa näkyy siellä täällä noita.
Se etsii viisautta luonnonlovista, se kokoaa kansan tietoa...
valistusta... Puiden lehtevien oksien välistä katselevat metsän
elävät ihmeissään rauhallisen kulkueen ohimenoa... Käet kukkuvat sen
iloksi... tuhannet linnut laulavat kukkivissa pihlajissa ja viheriät
koivikot kuhisevat linnuista, soiden yhtenä sävelmerenä. Maa on
iltapuvussansa, kevään lempeissä liinoissa... Mielet värähtävät...
Kulkueen jälkipäässä laulelee yksin kulkeva neitonen oman mielensä
ratoksi... Kaikki ovat tehneet samaa työtä, samaa korpea kaataessa.
Kaikki odottavat samaa yön lepoa, samaa saunan lämpöä...

— ”Mistä on syntynyt nykyinen ero?” — kyseli Harhama.

Oli iltapäivä, kun hän sitä kysyi. Enkeli Iiranto seisoi hänen
vierellänsä iltahohteisessa uturuumiissa. Hieno, autereinen varjo
häilähti kauniina kiehteenä ja Iiranto kuiskasi sillä:

— ”Elämän tarkotus ei olekaan sen kysymyksen selvittäminen...
Elämän tarkotuksena on kasvattaa ihmisestä Jumalaa... Etsi siis
historian vyyhdestä sitä lankaa, joka kehittää ihmisen jumaluuden
avua: hyvettä!...”

Ja yhä tois-arvoisemmaksi tuli Harhamalle sen vastauksen etsiminen,
oliko nykyinen omistusoikeus oikeuteen perustuva. Hän etsi sitä
vastausta nyt jo puolihuviksensa, samalla kun hapuili ihmishengen
jumaluuteensa kirkastumisen näkymättömiä johtolankoja.

                                                  ⸻

Erämaan rauha levitteli siipiänsä. Harhaman mielikuvitus seurasi
Suomen sivistystyön kulkua. Aika vierähtää. Maa koreilee
kaskitulissa... Historian langat jatkuvat. Seuraa uusi kuva, aukeaa
uusi, suuri näky. Ympäri maata nousevat mustat kaskisavut. Savujen
seasta leimahtelevat mäkien rinteillä punaiset kaskitulet. Ne ovat
suomensuvun kaskisavuja, sen kaskitulia. Koko maa on niiden peitossa.
Joka kukkulalla helottaa punaisena kukkana palava kaski... Tulen
ja savun seassa viertää siellä rohkea, virsujalka Suomen mies. Hän
lykkää palavaa roviotansa paloa pitkin... Uskollinen nainen seisoo
taas hänen vierellänsä työssä... sytyttää roviota... puhdistaa
nokista paloa... kantaa raskaita nokisia puita aitapuiksi. Se on
suomensuvun kaskenpolttoväkeä. Ne raatavat, kuin peikot tulen ja
savun seassa...

Jo on kaski poltettu. Maa pukeutuu iltahämyihinsä. Sillä on rauha
liinana, käenkukunnat hopeahelyinä... Nokinen kaskenpolttokulkue
palaa kotia, missä sauna lämpiää, lattialla tuoksuu lehtivuode...
Kaikki ovat puetut nokisiin viertovaatteisiin... Miehet kantavat
kaskea kaataessa kolotuita re’en-aisapuita ja haravanvarsia. He
kokoavat kansan varallisuutta... kantavat yhteiskunnan rikkautta.
Uskolliset naiset eivät tahdo taakatta kulkea miestensä rinnalla.
He kantavat lehdestaakkoja, omaa osaansa elämäntaakasta... Ilmassa
tuoksuu puhdas palonhaju, sekottuneena vihreiden lehtien tuoksuun...
Koivut katselevat kulkuetta hartaina... Vanhat kuuset hymyilevät
nähdessään nokisen väen ja kesä-ilta käy herttaiseksi, kuin saunan
lempeä lämmin... Siteet lujittuvat kansan ja maan välillä...
Isänmaanrakkaus on jo kukkanupulla... Kansa koristaa maatansa...
pukee sen halmemailla... vyöttää pellonpientarilla... koristaa
kotipoluilla, nauhoittaa tutuilla teillä... kukittaa mielitietyn
mökillä... laulaa sille lemmestänsä... Maa kukoistaa kansan ilona...
Se kaunistuu kansan koristamana ja nostaa sen isänmaanrakkautta. Niin
luo kansa itse hyvettä itsessänsä...

— ”Minkä luokan esi-isät ovat suuremman työn tehneet kaskea
polttaessa, tarvepuita kootessa?” — kyseli Harhama.

— ”Kaikki saman”, — sai hän vastaukseksi. Hän värjäili
historianlangat mielikuviensa väreillä ja vastasi aina niin, että
vastaus sointui kysymyksen väreihin. Kaikki todellinen tutkiminen
oli hänelle mahdotonta. Mietintö ja mielikuvat olivat hänessä
kaikkivaltiaita.

Työnjuhla jatkuu: Miehet kantavat siementä palolle, vaimot kulkevat
vakka kädessä miestensä rinnalla... Kun miehet sitten sirottavat
siementä kannokkoisen, mäkisen palon mehevään multaan, kulkee
Suomen nainen siemenellä, osottamassa siemennetyn maan rajaa. Se on
suomensuvun kylvöväkeä. Noidat kulkevat nytkin metsässä lukemassa
loitsuja kasvun suojaksi.

Kylvö on jo tehty, vakat ovat asetetut kantojen päihin. Kylvöväki
lepää palolla. Mies istuu kannonpäässä, vaimo hänen vierellänsä...
Sitten seuraa uusi kulkue: Suomensuku kulkee sirpit kädessä
leikkaamaan valmistunutta viljaa... Nainen kulkee taas uskollisena
miehensä rinnalla. Mies leikkaa kilpaa vaimon kanssa. Halmeen
vieressä, metsän reunassa tuudittelevat pikkutytöt koivun oksissa
riippuvissa keinuissa nukkuvia lapsia... Metsässä laulavat linnut...
oravat nakertelevat käpyjä... vedet välkkyvät... purot karkeloivat...
Etäämpää metsästä kuuluu paimentorvien ja karjankellojen soitto.
Siellä käy suomensuvun karja laitumella. Sen pojat ja tyttöset käyvät
karjaa paimenessa.

Jo on halme kuhilaalla ja suomensuvun elokulkue kulkee kotiin
sirpit käsissä ja uhrilyhteet olalla. Lapset seuraavat mukana
tuohitorvinensa ja täysine marjatuohkosinensa. Jälestä seuraa karja,
jota pojat ajavat laitumelta kotia, soitellen pajupilliä.

Ja isänmaa koreilee entistä koreampana... Se hymyilee kirjavissa
pukimissansa: metsän viheriässä... kukkanurmissa, nauhoina kapeat
purot, vöinä siniset joet... Se sirottelee järvenrantansa veden
kukilla, järvet lumpeilla, sorsaparvilla ja sotkilla... Se punaa
suonsa karpaloilla... Se soittaa koskiansa kanteleina... puroillansa
se leikittelee, kuin tyttö leluilla ja soudattelee päivän kuvaa joka
lamminsilmäkkeessä, kuin hohtavaa helmeä...

Ja enkeli Iiranto seisoi Harhaman vierellä satuna. Se puhalsi
suustansa kutittelevinta epäilyä, joka hiveli Harhaman sielua, kuin
arkailevan tytön silkkihieno tukka himoihinsa riutuneen hipiää. Se
kuiskaili ja selitteli:

— ”Se kauneus on suurimmaksi osaksi kansan luoma: Kansa on
herättänyt isänmaanrakkauden itse itsessänsä, maatansa koristamalla.
Ihminen jatkaa siten itsetiedottomana jumalana jumaluutensa
täys-ikään kehkeyttämistä...”

Harhamalle se kuiskaus oli hohde siihen helmeen, jonka hän tarvitsi
teoksensa kaunistukseksi, ja hän ihaili taas löytöänsä. Hän kieppui
teoksessansa, kuin kuume uhrissansa, ja seurasi historian lankoja,
koska niistä voi löytää vähän arvoista etsiessä ihmishengen
kalleimpia jalokiviä.

Jo alkaa suomensuvun elojuhla. Riihi on puitu, naurishaudat pannut,
harjatut pellavapivot odottavat kehrääjää ja kylläinen karja ammuu
navetassa. Jo soivat vanhat kanteleet ja laulajat kertovat sukunsa
iloja ja suruja, ylistävät naistensa uskollisuutta ja puhtautta.
Tyttäret tanssivat jo hopeasoljissa ja koreissa hameissa. Heitä
tanssittavat miehekkäät pojat, jotka laulavat rohkeita lauluja
valituillensa. ”Tyttöni”, — laulavat he — ”me tulemme toimeen
kuivalla kalliollakin. Minä kaadan karhuja ja kaskea, sinä kehräät
pellavia. Minä rakastan sinua ja sinä olet minulle uskollinen.”
Nuoremmat pojat lyövät kiekkoa kujalla, tai painivat kartanolla
karhunpenikoiden kanssa ja pikkutytöt juoksevat leskeä, tai ovat
hippasilla. On alkanut uusi elämä. Se on puhennut, kuin kukka, työstä.

Mutta vaimo seisoo miehensä rinnalla ja katselee suomensuvun tulevaa
polvea, jolle hän on kohdussansa antanut sielunsa puhtauden,
uskollisuuden ja jalouden. Hän katsahtaa kömpelön miehensä silmiin,
joka on antanut hänen lapsillensa miehen mielen ja miehen käsivarren.
Sinä silmänräpäyksenä he molemmat ymmärtävät toistensa ajatukset ja
ääretön kiitollisuuden tunne täyttää heidän sielunsa. He puristavat
toistensa käsiä sanattomina ja heidän sydämensä ymmärtävät toisensa
ajatukset:

— ”Kiitos sinulle, puolisoni, avustasi, rakkaudestasi,
uskollisuudestasi, lapsista ja kärsimyksistäsi!”

Niin monesti olivat he voittaneet oman itsensäkin, puhdistaneet siinä
taistelussa hedelmänsä, ja nyt oli elonjuhla. Kaikki ovat vielä
vertaisia. Kaikki ovat kantaneet saman taakan samaa maata raivatessa.
Jokaisen on saatava sadosta yhtäläinen osa, oma palansa joka ahosta...

Ja yhä armaampana hymyilee isänmaa. Se hohtaa jo pukuina punaiset
marja-ahot... vöinä kukkivat pellonpientaret... Se sirottelee
ruispellot ruiskukilla, levittelee kukkivia nurmitilkkuja liinoina
metsiin. Se hymyilee rikkauksiansa näytellen ja kuiskaa: ”Näin rikas
minä olen ja näin kaunis. Rakasta minua!...”

Ja kansa heltyy ja mieltyy maahansa ja koristelee sitä kylillä ja
ruispelloilla ja kukkivilla perunamailla. Se raivailee sen purojen
ja järvien rantoja, kuivailee sen kylmiä, vettä itkeviä soita ja
somistelee järvenrannat venevalkamilla. Isänmaan rakkaus lujittuu,
maa rikastuu, kaunistuu, lämpenee. Kansa luo jumalana uutta elämää,
uutta aikaa ja kehittää samalla jumaluuttansa.

Eikä Harhama vieläkään löytänyt vastausta kysymykseen, minkä joukon
esi-isät ovat siinä työssä enemmän tehneet. Hän takertui ihailemaan
kansan kehkeytymistä yhä vaan aina korkeammaksi, oman itsensä varassa.

Ja Iiranto seisoi hänen vierellänsä unelmana ja varjona. Sen hiuksina
häilähtelivät runouden hienoimmat ajatukset. Ne hulmahtivat,
hipaisivat Harhaman sielun arimpia ja kuiskasivat, isänmaanrakkautta
osottaen:

— ”Niin korkean jumalallisen hyveen luo ihminen itse... Sillä
onko Jehovan kymmenessä käskyssä edes käskettykään rakastamaan
isänmaata?...” Kun se kysymys häilähti Harhaman sielussa, tuntui
hänestä, kuin olisi hän saanut Jumalan viimeinkin taas hiuksista
kiini, voidakseen osottaa sen viheliäisyyden: olemattomuuden,
Iiranto jatkoi silloin:

— ”Eihän olematon ole voinutkaan käskeä rakastamaan isänmaata...
Ihminen on sen hyveen itse luonut... Tahdotko senkin ripustaa
olemattoman Jehovan helyiksi?...”

Harhamasta tuntui, kuin ilmestyisivät hänen käsiinsä kaikkein
terävimmät aseet aivan kuin itsestään. Persoonallisen Jumalan
olemattomuus valkeni hänelle historiankin lehdiltä, kuin
taivaanrannalta valokylpyynsä kierivä aurinko. Hänen ilonsa oli
rajaton.

Ja samalla avautui hänen eteensä kaikki nielevä ja kaikki itsestänsä
pursuva elämän kita. Se nieli Suomen ikivanhan muinaisuuden: ahmi sen
ikimetsät, sen erämaiden rauhan, nieli sen korvet ja petokarjat ja
pursusi niiden sijalle uutta: nurmia, viljavainioita, marja-ahoja,
teitä, polkuja, laidunmaita, karhukarjojen sijalle lehmäkarjoja,
erämaan rauhan sijalle ihmis-asunnoita ja ihmis-elämää. Elämän kita
avautui Harhamalle jumaluuden suurena emättimenä...

                                                  ⸻

Mutta ei vielä lopu historian kertoma tarina. Sotatorvi törähtää
ja ohi kulkee suomensuvun sotakulkue. Toiset kulkevat tappara,
toiset keihäs olalla. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä rinnalla
sen jousta kantaen. Taas soi sotatorvi ja ympäri maata leimuavat
tulipalot. Siellä palavat suomensuvun kylät. Silloin kuuluu voimakas
sotahuuto. Se on suomensuvun sotahuuto. Miehet karkaavat kuin karhut
vihollisiensa kimppuun ja naiset seuraavat heitä kehotuksillaan
tappelun tuoksinaan. Silloin alkaa suuri verijuhla, jossa Suomen
mies ostaa maatansa verellänsä. Suomen uskollinen nainen seisoo taas
hänen rinnallansa verijuhlan emäntänä, miehensä rohkaisijana ja
lapsillensa uskollisuuden esikuvana. Ja kun suomensuvun sotakulkue
palaa takaisin, kulkee taas uskollinen nainen verisen, haavotetun
miehensä rinnalla häntä tukemassa, hänen sota-aseitansa kantamassa.
Horjuva mies puhuu väsyneenä vaimollensa:

— ”Vaimo! Nyt on koti poltettu, karja kaadettu ja miehesi rinnassa
on haava. Jätä minut ja hoida itseäsi!”

Mutta vaimo vastaa:

— ”Minäkö jättäisin sinut ja niin palkitseisin sinun rakkautesi,
kärsimyksesi ja lapsesi! Ei! Minä olen sinun sukusi tytär ja sinun
uskollinen vaimosi. Ole rohkea! Minä seison rinnallasi. Rakkauden
voimalla säremme me vuoret kiviksi. Mitä siitä jos talo on poltettu!
Me teemme majan kuusen juurelle. Jos karja on kaadettu, ravitsee
vaimosi perheesi rintansa maidolla. Yhdessä kaadamme me taas uuden
kasken ja ennen nousee uusi tuvansalvos entisen raunioille.
Kule siis rohkeasti rinnallani kotiisi. Muista: Sukusi tytär ei jätä
miestänsä maantielle, eikä sen vaimo mene toiselle...”

Mies rohkaistuu. Hän puristaa vaimonsa kättä kiitollisena ja kulkue
jatkaa matkaansa. Kohta kuuluukin taas hakkuu tuvansalvokselta ja
suomensuvun kylät nousevat entistä uljaampina poltettujen kylien
raunioille, kertoen suomensuvun rohkeutta ja elinvoimaa. Kansa
viettää taas voiton juhlaa. Se on ostanut maansa verellänsä. Jokainen
on siitä maksanut saman hinnan. Siksi ovat kaikki sen yhdenvertaisia
isäntiä...

Sodan tuliroihut punasivat vielä Harhaman mielikuvituksen
merenselkiä. Verilätäköistä nousi punainen, höyryävä huude.
Sotahuudot ja valitukset kiertelivät kaikuina menneisyyden pimeissä
vuoren-onkaloissa, korkeuden laella leijaili palaneista kylistä
noussut savu, ja kuolleiden henkäykset ja korahdukset hiiviskelivät
rotkojen pohjia pitkin. Sen näkemyksen keskellä katseli Harhama
mielikuvaansa, etsien siitä helmeä.

Ja silloin asettui Iiranto hänen vierellensä katkerana hymynä,
kädessä roihuava vihantuli, osotti näkyä, joka oli kärsimyksillä
solminut vaimon mieheensä lujemmin ja kuiskasi:

— ”Näetkö?... Omilla yhteisillä kärsimyksillänsä luovat ihmiset
rakkauden katkeamattomia siteitä... Yhteinen kärsimys sitoo vaimoa
mieheensä, eivätkä kuvitellun Jehovan käskyt... Niin luo ihminen
itse hyvettä...”

Iirannon katkera hymy ja sen vihansoihtu hivelivät Harhamaa. Iiranto
jatkoi kuiskailuaan:

— ”Katso!... Ne jotka polttivat maasi kylät ja tappoivat vapauttansa
puolustavia ihmisiä, tulivat tänne Jehovan risti kädessä... Sen
nimessä vyöryttivät ne Moorankiven vapaan kansan hartioille...”

Iirannon vihansoihdusta tarttui tuli Harhaman sielun tappuroihin.
Hän oli taas löytänyt teokseensa helmen ja käteensä kirkkaan keihään
Jumalaa vastaan. Niiden välkkeessä katseli hän sitä totuutta, jota
hän oli ruvennut etsimään: vastausta, onko yksityisomaisuudella
oikeuden perustus. Sitä perustusta ei hän löytänyt, ja se kysymys
himmeni sen helmen välkkeessä ja hohteessa, jonka hän oli taaskin
löytänyt teoksensa runoaarteiden lisäksi...

Vaan jo alkaa näkyä langassa uusi outo säije. Ne ovat suomensuvun
heimoriitoja. Ne nousevat mielien raosta, kuin virvatuli
maanraosta... Ei kukaan tiedä niiden syntyä, eikä syytä. Riita on
maasta ja vedestä. Veli ei tunne enää veljeä, heimo heimoa. Mereltä
kuuluu oudon väen laulu. Valkopurjeiset laivat laskevat Suomen
rantaan. Sotatorvet soivat. Heimo taistelee jumaliensa ja vapautensa
puolesta, mutta toiset heimot eivät ole apuna. Kansa sortuu
heimottain jumalinensa, ja alkaa vieraan valta...

Suomensuvun vapaus on loppunut. Se elää enää muistona, nokena Aasian
vuorien koloissa, kalmana sen hautakummuissa...

Sen tuloksen oli Harhama löytänyt, vaan ei vastausta kysymykseen,
miksi juuri nämä ovat köyhiä, miksi eivät toiset...

Mutta isänmaa koristautui entistä enemmän... Se on ikuinen kukka, se
on aina nuori... Talvisin se pukeutuu valkoisiin lumiin, kuutamoihin
ja revontuliliinoihin. Sen helminä hohtavat pakkasensilmät.
Se hymyilee ja kyselee: ”Enkö minä ole kaunis?” Se näyttelee
myötäjäisiänsä, rikkauksiansa: lumikinoksiansa, kukkuloitansa,
metsiänsä ja kysyy: ”Enkö minä ole rikaskin?” Se näyttelee myös
kansalta saamiansa koruja: viljavainioita... somia kyliä... tuttuja
teitä... kotipolkuja... lapsuuden leikkimaita ja kysyy: ”Voitko olla
minua rakastamatta?”

Ja kansa ihastuu. Isänmaanrakkaus laskee juurensa syvälle sen
maaperään.

                                                  ⸻

Mutta aivan odottamatta sukelsi Harhaman historian muistoista hänen
sielunsa silmien eteen uusi kulkue. Se ilmaantui, kuin vanha,
kauvan unohdettu, rakas lapsuuden muisto, jota on halveksinut
lapsuutensa naurettavana leikkikaluna, mutta joka pitkän ajan päästä
taas löydettynä loihtii esille lapsuuden päivänpaisteiset päivät
marjamatkoinensa ja piilosilla oloinensa. Kirkonkellon kumahdus
ilmottaa suomensuvun kirkkokulkuen tuloa. Järvenselältä kuuluukin
jo kirkkoväen veisuu, suuret kirkkoveneet laskevat rantaan ja
kansa järjestyy kulkueeseen. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä
rinnalla, virsikirja kädessä. Kaikki kulkevat hartaina lehdon läpi,
kaartaen hautausmaata, jonka takaa välkkyy kirkonristi ja kellot
kumahtelevat. Pappi kulkee kulkueen etupäässä. Kun kulkue kulkee
kirkkolehdon läpi, katselevat suvun vanhat jumalat puiden lomista
surumielin. He katselevat kansaansa, joka on hylännyt heidät ja
kulkee uutta Jumalaa palvelemaan. He sanovat jäähyväiset kansallensa:

”Jää hyvästi suomensuku,
kansa voimakas Kalevan!
Kuu korea, päivyt kaunis
jääkööt taivosi laelle
ikuisesti paistamahan!
Tähtöset yön tuliksi
syttyköhöt joka ilta!
Jääköön sulle elon-onni,
metsä-onni, kala-onni,
jääkööt luottehet lovien!
Kala jääköön järvihisi,
joka oksalle orava,
lintu joka varvunpäähän!

Punottakoot puolukoista
sinun armahat ahosi,
mättähäsi mesikoista.
Pirttihisi paistakohon
aina armas iltarusko
unehen sun uuvutellen!
Havu tuore tuoksukohon
lattialla lempeästi!
Sävel soikohon sorea
soitoissasi! Saloissasi
laulu kaunis kaikukohon!
Sukusi asumamailla
sopu, rauha vallitkohot,
sekä oikeus ylevä!

Hyvästi nyt kansa kallis!

Onni jääköön orrellesi,
siunaus on siemeneesi,
miehen mieli miehihisi,
puhtaus naisen povehen!
Kaikki meidän antimemme
kasvakohot, karttukohot
huomassa uuven Jumalan,
uuven pilvien Pitäjän.”

Sitten lähtevät jumalat pois. Ahti pulahtaa aaltoihinsa uskollisen
emäntänsä keralla, Tapio siirtyy metsiinsä ja muut kukin asuntoihinsa
maanrakoihin, metsiin, järviin, puroihin ja lähteisiin. He lähtevät
jaloina, kansaansa siunaten. He lähtevät, kuten lempeä hääpäivä
muuttuu illaksi ja hämärtyy, jättäen ikuisen kauniin kuvan morsiamen
mieleen. Kirkkokulkue pysähtyy lausumaan jäähyväiset jumalillensa ja
kiittämään heistä Jumalaa. Se lausuu:

— ”Kiitos olkoon Sinulle, jumalien Jumala, niistä jumalista, jotka
meille annoit ja joiden Sinä olet antanut meitä johdattaa tähän päivään
asti!”

— ”Aa-men!” — lausuu pappi ja kirkonkello kumahtaa. Hetkeksi
poikkesivat Harhaman ajatukset munkki Pietariin, hänen kammioonsa ja
järkkymättömään uskoonsa, ja hänen teoksensa sivut avautuivat taas
hänelle järvenselkänä. Se leimahti hänelle kirkkaana, kuin päivä ja
huumasi valollansa ne kysymykset, joihin hän oli turhaan etsinyt
vastausta menneisyyden pimeiltä periltä. Kansan kääntymisessä yhden
Jumalan palvelijoiksi näki hän itsetietoisen jumaluuden kehityksen
suuren askeleen: ihminen oppi jo käsittämään että jumaluus on yksi.
Se etsi sitä vielä taivaasta, mutta, — niin uskoi Harhama — nyt
on tuleva se aika, jolloin ihminen huomaakin, että jumaluus on
ihmisessä, asuu siinä ihmishenkenä.

Ja yhteiset taistelut olivat taas luoneet ihmisessä jumaluuden
korkeita avuja, hyveitä: elämän ankarissa kourissa olivat he
tulleet tuntemaan, kuinka suuriarvoinen on toisen antama apu ja
tuki: Siitä kehittyi lähimäisen rakkaus, ollen alussa vastapalvelus
saadusta avusta. Armoton luonto kehitti samalla jumaluuden suurta
ominaisuutta: omaan itseensä luottamusta. Harhama iloitsi niistä
kultajyvistä ja miltei jo unohti mitä etsiessään hän oli sen
löytänyt.

Hän istui se helmi kädessä erämaan silmässä, sammaleen ja jäkälän
mailla. Iiranto seisoi hänen vierellänsä, ruumiina kukan tuoksu,
osotti hänelle tapausta, joka istutti ihmisiin tiedon, että Jumala
on yksi ja siten edisti ja joudutti ihmishengen nousua yhdeksi
ainoaksi jumaluudeksi. Iiranto osotti sitä ja kuiskasi:

— ”Näet, että väärätkin tiet vievät ihmisen jumaluutensa
tietoisuuteen... Jehova-kuvituskin on sen kehityksen edistäjä...
Sillä oikeaa ihmisjumaluutta palvelee kaikki, yksinpä väärät
jumalatkin...”

Ja Harhama ymmärsi Iirannon äänen, sillä se tuli hänen omasta
povestansa, puhkesi hänen omista haluistansa.

Mutta maa ja kansa olivat ottaneet toistensa kihlat lopullisesti. Ne
oli jo vihitty toisiinsa. Kansa oli koristanut maan ja koristettu maa
oli koruillansa nostanut kansan lemmen. Se pukeutui kuin miehelään
menevä morsian joka aamu entistä armaammaksi, joka yö ihanammaksi.
Se pukeutui kuutamon hopeoihin... kesäyön valoisiin liinoihin...
Sen kukkina helottivat kokkotulet... Se loisti runoissansa...
lauluissansa... Se helskyi kirkkoveisuissansa, jotka kuuluivat
järvenseliltä... Se heilautteli vanhoja satuja liinoinansa...
muistoja nauhoinansa... yhteisiä kärsimyksiä näytteli se kauneina
koruina, maan rikkauksia myötäjäisinänsä. Se nosti kaikella sillä
isänmaanrakkauden kansassa, kuin tyttö lemmen armaassansa. Maa oli jo
kansaan vihitty.

Mutta muitta tuloksitta oli Harhama niin kulkenut näkymätöntä
lankaa myöten nykyisyyteen. Saloteitä jalkaisin kulkiessansa oli
hän menneisyydeltä kysynyt ja taas kysynyt, onko yksityisomaisuus
oikeutettu. Ja menneisyys oli hänelle hymyillyt vastaukseksi ja
näytellyt hänelle liinojansa, vilauttaen niitä ja häilähtäen itse
omille pimeille maillensa, ja hän itse oli takertunut toiseen
asiaan: teokseensa ja jumaluuteen. Vastausta vailla oli hän joutunut
nykyhetkeen, katseli nykyistä Suomea sen entisen, tasa-arvoisen
vaivaloisen työn tulosta, historian monisatasäikeisen langan päätä.
Hän katseli sitäkin mielikuvituksensa, sen ainoan voiman valossa,
joka hänessä enää toimi:

Oli juuri Suomen, lempeä kevätjuhla. Aurinko
on kallistunut levolle läntiselle taivaanrannalle, oravat nukkuvat
oksillansa, linnut hautovat pesissänsä. Koivu on pukeutunut
parhaaseensa, pihlaja hohtaa kukissaan, tuomi on valkeana ja kuusien
latvoissa kukkuvat käet Suomen kauneuden ylistystä. Rannan ruohokossa
loikovat hauet, ja karjat makaavat lehmisavujen ympärillä. On
Pohjolan lyhin kesäyö, jolloin päivä valkeaa päivän sylistä.

Tulet leimahtavat lukemattomilla kukkuloilla ja roihuavat tuhansilla
järvien rannoilla. Ne ovat suomensuvun kokkotulia. Ne kertovat Suomen kansan
olemassa-oloa ja sen isäntäoikeutta tähän maahan. Ne kertovat,
että suomensuku ei tyydy yksistään luonnon antamaan kesäyön valoon,
vaan valaisee maansa valoisat kesäyötkin kokkovalkeilla ja siksi
täytyy juuri sen kansan olla pimeän Pohjolan herrana. Sen täytyy sinä
olla, sillä eivät muut voisi sitä riittävästi valaista.

Nyt ovat Suomen pojat ja tytöt kokoontuneet kokkotuliensa ympärille,
iloitsemaan eletyn talven ja tuhatvuotisten ponnistusten jälkeen ja
ottamaan heihin päin kallistuvaa pimeyttä ja talventuloa vastaan
reippain mielin, viulujen soidessa ja laulujen helskyessä. Nyt
on suomensuvun kevätjuhla. Tuhatvuotinen työnkylvö heilimöi ja
väki on kokoutunut kokkotulille katsomaan tätä viljansa kukintaa,
joka kulkee suurina kulkueina heidän ohitsensa: Etumaisena kulkee
koulukulkue. Lapset menevät kouluun, tyttö pojan rinnalla, kirjat
ja pienet eväsnyytit käsissä. Sitten seuraavat valkolakkiset, neito
nuorukaisen rinnalla. Heidän jälessään tulevat oppineet pukimissansa,
kirjat kainalossa, heidän jälestään taiteilijat, kantaen kuusen-oksia
taiteensa vertauskuvina ja näyttelijät, pihlajan-oksat olalla, sekä
soittajat sananjaloilla koristetut kanteleet käsissä.

Se on suomensuvun henkisen työn työjoukko.

Näiden jälestä astuvat kulkueessa käsityöläiset, kukin kantaen työnsä
vertauskuvaa, ja sitten kulkevat ohi maanviljelijät. Etumaisina
kantavat maanviljelijät kuokkia, sirppejä, viikatteita ja haravia.
Niiden jälkeen näkyvät aurat, karhit, sitten uuden-aikaiset työkalut
ja koneet.

Se oli suomensuvun ruumiillisen työväen kulkua.

Järven takaa näkyy kaupunkisarja ja tehtaita. Ne ovat suomensuvun
kaupunkeja. Kohoavat savutorvet, ne ovat suomensuvun tehtaista.
Toisaalta näkyy kyliä ja kirkkoja ja kouluja, peltoja ja niittyjä.
Ne ovat suomensuvun kyliä, sen kirkkoja, sen kouluja, sen peltoja ja
niittyjä. Kuuluu höyrypillin vihellys ja junat ja laivat kulkevat
ohi. Laivat ovat suomensuvun laivoja, junat ovat sen junia,
laitumella käyvät karjat sen karjoja.

Maa oli suomensuvun oma vuorenjuurista pilviin saakka...

Mutta jo nousee päivän suuri, kirkas kehä vedenrajasta. Karjat
nousevat lehmisavulta ja lähtevät laitumelle. Laiska hauki alkaa
uida ruohokossa, sorsat syöksyvät pesistänsä vilpoisiin aaltoihin
ja linnut alkavat laulunsa puun oksilla. Jokainen puu soi kuin
satalintuinen soitto. Käet istahtavat korkeimpien puiden latvoihin ja
alkavat kukkua täyttä voimaansa. Koko Suomen keväinen luonto ratkeaa
silloin ilohuutoon:

— ”Nyt on Suomensuvun kevät!”

— ”Suomen kevät!... Suomen kevät!” — vastaa kaiku tuhansista
vaaroista.

— ”Suomen kevät!” — kohisevat kosket ja huokuu tumma metsä.

Ja ihastunut väki yhtyy luonnon riemuhuutoon laulaen
kansallislaulunsa. Sitten alkavat viulut soida ja väki tanssia.
Suomen suuri talkooväki tanssii nyt talkootanssia tuhansien
kokkotulien ympärillä. Sen pitäisi olla — työhönsä katsoen —
tasa-arvoisena arvon-annossa, työn velvollisuudessa ja työn
palkkiossa. Tämän talkooväen työstä on suomensuvun kesä kypsyttävä
kerran sadon, jonka korjattua alkaa sen suuri elojuhla. Kansa
on yhdessä kestänyt vieraan povesta nousevan hallan. Se on
yhdessä raivannut maan viljelykselle. Siksi se ei ole sortunut
kahleittensa painon alla. Siksi sen täytyisi olla myös tasa-arvoinen
palkkionjaossa.

Se oli muinaisuuden johteista johtunut johtopäätös.

                                                  ⸻

Mutta nämä olivat ainoastaan historian ja kirjallisuuden lehdille
kansasta piirrettyjä kuvia. Kansa oli niissä kuvattu eheänä,
runollisena, kauniina ja juhlallisena, kuin kirkkoväki, joka on
unohtanut arkipäivän huolet. Semmoisena oli kansa kuvastunut Harhaman
mieleen kirjallisuuden värikuvista, kun hän etsi sieltä vastausta
yhteiskunnalliseen kysymykseen ja yksityisomaisuuden syntyyn. Muuta
varmaa vastausta ei hän saanutkaan kysymyksiinsä, kuin nämä kuvat.
Mutta ne kuvat eivät vastanneet koskaan todellisuutta. Ne olivat
yksipuolisen kauniita tai synkkiä, ja niistä sommiteltu kokonaisuus
oli liikkuva kaaos, jossa varjo löi kumoon valon ja valo varjon.
Ja kun hän lähti vaalipuheitansa pitämään, astui kansa ja sen
elämä köyhissä korpikylissä hänen eteensä kokonaan toisena, kuin
kirjallisuudesta ja historian kulusta vedetyissä johtopäätöksissä.
Kansan elämän olemassa oleva historian hetki löi useissa ja juuri
pääkohdissa rikki entisyyden johtopäätökset, ilmeten kokonaan
toisena, kuin muinaisuudesta vedettyinä johtopäätöksinä: Koko kansa
oli muinaisuudesta lähtien raatanut tasan yhtäpitkät työpäivät siinä
työssä, jolla maa raivattiin viljelykselle ja jolla luotiin sen arvo,
mutta se työ oli eri tavalla palkinnut tekijänsä. Yhdet se oli tehnyt
maan herroiksi, toiset armottomana äitinä sysännyt pois rinnoiltansa
ja heittänyt maan herrojen armoille.

Sillä se maa, jonka kaikki olivat yhtä kalliisti ostaneet, oli
toisille tullut Hornan luolaksi, joka sitoi heidät näkymättömällä
siteellä kovaan kamaraansa, toisten työorjiksi. Muutamat omistivat
maan isäntinä ja toiset raatoivat torppareina heidän hyväkseen.
Näiden uudenajan orjien omistajat eivät tarvinneet orjien
omistuspapereita, eikä kahleita. Niitä sitoi heidän omistamaansa
maahan sama näkymätön Hornan luolan side, joka sitoi toisia sen
luolan rautapyörien ja tulisten uunien ääreen. Näitä orjia asui
Riuttalan ja muiden talojen ympärillä kymmenittäin ja sadoittain
viheliäisissä hökkeleissä, joiden pikkuiset akkunat olivat paikatut
päreillä, tai niiden reijät rievuilla tukitut. Nämä hökkelit oli
kaikkialla rakennettu talon saunan malliin. Ne olivat tavallisesti
puolta matalampia, kuin talon rakennus, yksihuoneisia maalaamattomia.
Ne olivat puutteen ainaisia majataloja. Ne olivat pakkotyöhuoneita,
joihin kahlehditut vangit joka päivä pelkäsivät sitä, että heidät
ajetaan niistä pois, eivätkä niin paljon sitä, että heille
lisätään työ-kuormaa. Torpassa voi vielä kiskoa maasta jotakin
hengenpitimiksi. Pois ajetulla oli maantie ainoana pakopaikkana,
taivas kattona ja nälkä vieri kivenä kintereillä.

Kesäisin valvottiin niissä torpissa kilpaa Pohjolan pitkän päivän
kanssa. Päivän noususta sen laskuun oli tehtävä talossa päivätöitä,
joiden pituudelle ja määrälle ei pannut rajoja laki, ei liioin
totuttu tapa. Öisin tehtiin omia töitä. Ne torpat olivat ahjoja,
joissa koeteltiin miehen voimaa ja naisen sitkeyttä. Niissä on
karaistu suuri osa Suomen kansaa.

Ja Suomen mies kesti niissä ja vaimo seisoi uskollisena hänen
vierellänsä kärsimyksien kovassa tulessa. Kun raskaat päivät tulivat
ja mies silloin poltteli piippuansa ajatuksiinsa vaipuneena, istahti
vaimo hänen vierellensä ja lausui:

— ”Älä sure! Onhan sitä ennenkin eletty.”

Näissä torpissa oli Suomen vaimon aateli emäntänä.

Elämä avautui taas Harhamalle selittämättömänä, oikkuisena,
käsittämättömänä, miltei järjettömyytenä, joka jakoi antimiansa
umpimähkään, polki oikeuden lokaan ja hallitsi kaikkea oikeuden
nimessä ainoana olevana oikeutena... Samalla se nousi hänen eteensä
kaikenhäviönä ja kaiken syntynä. Se oli hävittänyt Suomenmaan
muinaisuuden ja luonut sen nykyhetken. Se oli hävittänyt itsensä
Suomen muinaisen kansan ja luonut siitä aivan uuden: nykyisen kansan.
Se ilmeni taas käärmeenä, joka aina aterioi oman ruumiinsa ääressä,
purki ruuaksensa lapamatoja ja eli ja uudistui niistä...

Mutta sen huomion hän luuli tehneensä, että nykyisillä
omistus-oloilla ei ole oikeuden perustusta. Koko kansa oli kantanut
yhtä raskaan taakan, mutta toiset koonneet palkan ja polkeneet toiset
orjiksi. Oikeuden ja totuuden kaipuu, vaikka hän itse ei sitä
noudattanutkaan, oli hänessä toki siksi rehellinen ja suuri, että hän
nytkin närkästyi, huomattuansa tuloksen, ja etsi syyllistä.

Silloin Iiranto asettui hänen varjoksensa, ruumiina kesän lämpö ja
kädessä häilähtelevä unelma. Se hymyili hänelle ja osotti syyllisen,
kuiskaten Harhaman oman poven äänellä:

— ”Syyllinen on Jehovan kirkko... Katso, kuinka paljon maata
ovat sen papit anastaneet virkataloiksensa!... Katso, miten ne
nylkevät miehet maattomiksi!... Ja eivätkö juuri he nukuta kurjia
tyytyväisyyden uneen?...”

Harhama ymmärsi kuiskauksen ja nousi entistä rajumpana Jumalaa
vastaan.

Se oli tulos hänen historian lankojen tutkimisestansa. Kaikki purot
virtasivat hänen teokseensa.

                                                  ⸻

Yksi niistä lukemattomista työn ahjoissa koetelluista oli Varpalan Juho
. Hän polveutui samasta Riuttalan torpparista, joka oli kironnut
Riuttalan peltoon kylvämänsä siemenen ja siitä leikkaamansa viljan.
Joka vuosi olivat Riuttalan muinaiset isännät lisänneet tälle
torpparisuvulle veroa, sitä mukaa, kuin näkivät sen jaksavan maksaa.
Aluksi oli lisätty päivätöitä, mutta kun talon viljelyksillä ei enää
enempää työväkeä tarvittu, alkoivat isännät kiskoa luonnontuotteita,
joita joka vuosi vaadittiin uusi laji. Joka vuosi täytyi tuoda
taloon määrätty määrä marjoja, sitten lisättiin niihin sienivero...
pellava... voi... liha... valmiiksi veistettyjä tarvepuita y.m.
loppumattomiin. Useita miespolvia oli suku kärsinyt nurkumatta
ja ottanut sanan veronlisäyksistä vastaan yhtä tyynenä, kuin
hallayön, mutta viimein olivat voimat loppuneet. Kuorma oli tullut
raskaammaksi, kuin mitä he kantaa voivat. Vero jäi maksamatta ja
heidät häädettiin torpasta, jota olivat miespolvet viljelleet.
Häädetyn torpparin kolmannesta polvesta syntyi Juho Varpala.

Varpalan Juho oli yksi niitä työsankareita, jotka ovat ikänsä
seisoneet viljelyksen esirivissä. Hän oli kuusitoistavuotias, kun
isänsä kuoli. Maanomistaja liitti silloin hänen kotitorppansa talon
viljelyksiin. Juho itse meni rengiksi ja hänen äitinsä asui loisena
eräässä torpassa. Kaksikymmentäkaksi-vuotiaana meni Juho naimisiin
torpparin tyttären Marin kanssa ja perusti Rajalan uudistorpan
metsään, kylän rintamaalle. Mari oli aluksi epäillyt avioliittoon
menoa ja sanonut:

— ”Mitenkä sitä nyt uskallamme tyhjin kourin korpeen lähteä?”

— ”Tyhjin kourinko!... Onko miehen koura tyhjä, kun on tämmöinen
aarre kainalossa?” — oli vastannut siihen Juho, syleillen
voimakkailla käsivarsillaan Maria, siepaten hänet vyötäisiltä kiinni
ja nostaen hänet ilmaan, kuin höyhenen, ja ryöstänyt suutelon.

— ”Hyi, kun suutelee väkisin!” — oli Mari silloin aina leikillä
huudahtanut.

Mutta Juhon syleily tuntui hänestä niin voimalliselta... niin
turvalliselta, että hän uskoi korvenkin sitä tottelevan... Suudelma
tuntui niin palavalta, että hän uskoi sen voivan lämmittää hallaisen
korven lämpimäksi ja hän jättäytyi silloin Juhon syliin, sen
aarteeksi ja omaisuudeksi.

Ja Juho kaatoi kasken korpeen ja veisteli suksipuut. Mari taittoi
tuoksuavista kaskikoivuista vastakset talven varaksi. Syksyllä kohosi
jo pieni pirtti pihlajan juurelle, maakuopasta nousi saunasavu ja
kepinpäähän asetettu pitkävarsinen kippo osotti kaivonpaikkaa...

Silloin kietaisi Juho käsivartensa Marin vyötäisille, vetäsi hänet
polvellensa ja virkkoi:

— ”Ollaanko sitä tyhjin käsin, kun on miehellä mökki ahon reunalla,
vesikippo kepinpäässä ja maailman puhtain kukka istuu polvella?...”

Mari hymyili silloin Juholle, painautui sen syliin ja suuteli sen
otsaa ja lausui:

— ”No ei... Eikä ole kukka harhateillä, kun istuu sinun
polvellasi... sinun sylisi suojassa...”

Elämä hymyili silloin kevätkukissansa.

Tuli sitten toinen kesä. Kaski paloi roihuavana tulimerenä ja sen
savu nousi korkealle kertomaan viljelyksen esitaistelijan voittoa.
Juho raivasi palon, aitasi sen ja kylvi siemenen mehevään multaan.
Päivät hän oli päivätyössä, ansaitsemassa talven leipää, tai
maksamassa torpanveroa, yöt raatoi oraalla pellolla. Mari kehräsi
kylän kehruita ja hoiti pientä kotia, ja kun mies iltasin palasi
työstä, avasi hän sylinsä ja lausui:

— ”Juho-kulta!... Olet niin väsynyt...”

Aika leikki omaa leikkiänsä. Se heitteli päiviä kiekkoina öiden ja
talvia kesien perästä. Juhon palot muuttuivat peltotilkuiksi. Niissä
heilimoi ruis sinisten ruiskukkien koristamana, otra teki vihnettä ja
kauranripset riippuivat helmiterttuina kauramaalla. Puron rannalle
oli raivattu niittypalanen, lehmisavulta kuului lehmänkello ja Marin
palsaminpunaiset kukat kimelsivät pikku akkunasta veripisaroina.
Lapsi nukkui kehdossa, toinen leperteli lattialla.

— ”Mari, minun kukkani, minun lintuni!” — huudahti Juho ja syleili
vaimoansa ja suuteli lastansa.

Ja Marin kauniissa silmissä kiilsi onnenkyynel. Hän pani kätensä
miehensä kaulaan, katsoi uskollisilla silmillänsä hänen silmiinsä ja
lausui:

— ”Kiitos sinulle, Juho!... Kun sinä tartut elämään käsin, niin
silloin se kukkii kauniina kukkana...”

Kului aikaa vähän. Elämä kukki Juhon käsissä, palsami Marin
vaalimana. Peltotilkku laajeni, nurmi valloitti puronrantaa märältä
norolta.

Silloin tuli sana talosta, että isäntä tarvitsee torpan pellot omien
viljelyksiensä lisäksi. Juhon on ennen syksyn tuloa muutettava pois.
Ääneti kuunteli Juho häätökäskyä, piippuansa poltellen. Mari polki
rukkiansa kiivaammin. Molemmat istuivat kauvan ääneti. Vihdoin nousi
Mari, antoi rintaa kehtolapselle ja kun oli sen nukuttanut, lausui
Juholle hiljaa, varovasti, lohdutellen:

— ”Mennään etemmäksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa.”

Juho nousi äänetönnä, suuteli vaimoansa ja lähti syvemmälle korpeen
katsomaan uutta torpanmaata. Kun hän iltasilla palasi kotiin ja oli
tehnyt iltatyöt Marin apuna, lausui hän:

— ”Mitä sinä Mari ajattelet, jos menisimme Hallasuon tuolle puolen?”

Mari hämmensi lehmän juomavettä, ei nostanut katsettansa saavista,
ettei kyynel näkyisi, vaan lausui:

— ”Kunhan missä päivän iltaan elää... Paistaahan se sielläkin
Jumalan päivä.”

Muuta eivät he puhuneet. Iltasta syödessä lisäsi Juho hiljaa,
sivumennen, vaimon rohkaisuksi:

— ”Kirkasvesinen lähdekin on siinä ettonekoivun alla.”

— ”No, Jumalan kiitos, että on hyvää juomavettä!” — lausui Mari. Ja
molemmat vaikenivat sitte ja ajattelivat elämää...

Nämä ihmiset olivat niitä Suomen viljelyssodan sankareita, joiden
kunniaksi eivät oppineet laulurunoja ja joiden mullalle ei
kaikistellen kumahda kirkonkellokaan. Vuosia olivat he raataneet,
orjan kahleissa, tehneet raskaita päivätöitä torpan isännälle. He
olivat raivanneet pellon erämaahan, kulkeneet Suomen sivistystyön
etunenässä. Sen kaiken olivat he kestäneet valittamatta ja reippaina.
Mutta kuorma kävi raskaaksi silloin kun heidät häädettiin niistä
kahleista pois. Kiireellä täytyi heidän itsensä astua uuteen
samanlaiseen kahleesen. Heidän suurin onnensa oli löytää uudet
kahleet. Muuta eivät he elämältä odottaneet.

Taas sai korpi maistaa Juhon kirvestä ja maakamara sen hikeä.
Kova oli taas pantu kovaa vastaan. Vastoinkäymiset eivät olleet
lannistaneet mieliä. Ne olivat karaisseet miestä ja rohkaisseet
vaimoa. Kun Mari joskus näytti murheelliselta rukkinsa takaa, lausui
Juho:

— ”Kun saa tuonne noroon asti peltoa raivatuksi, niin alkaa jo tulla
omillaan toimeen.”

Marin silmä kirkastui näitä sanoja kuullessa. Hän rohkaistui, polki
kiivaammin rukkiansa. Sen kiiju lensi aivan yhtenä kiekkona, josta
ei puolainpuuta erottanut. Ja kun Juho joskus poltteli piippuansa
äänettömänä, lausui Mari häntä lohduttaakseen, ikäänkuin itsekseen:

— ”Elettiinhän sitä Rajalassakin, vaikka otti toisinaan yhtä
kovalle.”

Mies sai vaimon sanoista uutta rohkeutta. Monesti oli hän pelännyt
juuri sitä, että Mari ehkä kärsii ja syyttää häntä onnettomuudesta,
kun ei jaksa enää sitä salata. Mutta nyt nämä avoimet sanat ja tuttu
ääni poistivat sen pelon. Hän lausui kiitokseksi:

— ”Keväällä kuokin kannokon otramaaksi. Siitä saadaan talven
leipä... Lehmänheinät kokoamme ahoilta...”

Ja Marista tuntui, että miehen taakka oli liika suuri. Kun hän imetti
lastansa, lausui hän keventääksensä Juhon kuormaa:

— ”Ainahan sitä minäkin tässä apuna puuhaan... Kylästä saa taas
kehruita, niin päästään taas päivä eteenpäin...”

Muuta eivät he puhuneet. Neljä pientä lasta kukki kodin omaisuutena.
Juho silitti vanhimman tytön, Rauhan, kutreja ja puheli:

— ”Jumalan kiitos, että on lapsia!... Ainahan niistä on sinulle
vanhanpäivän vara, jos minusta aika jättää...”

Mari painoi silloin päänsä alemma ja kuivasi salaa kyyneleensä...

Ajan hyrrät kierivät toistensa perästä omaa nopeaa vauhtiansa. Juhon
uuden torpan ympärillä käytiin sen hyrrien välissä edelleenkin
sitkeää sotaa korpea vastaan. Pellon reuna hiipoi jo noroa. Mutta
vuori nousi vuoren perästä elämän tielle: Hallasuosta se nousi
hallana, ja vei viljan, korvesta kontiona, joka kaatoi ainoan lehmän.
Pere kasvoi ja Mari, joka oli jokaisessa koettelemuksessa seisonut
miehensä tukena, sairastui usein. Kun Juho saapui viikon töistä
lauvantai-iltana kotiin, pieni jauhopussi selässä, odottivat häntä
lapset nälkäisinä ja vaimo riutuneena. Kivivuori kieri silloin Juhon
hartioille. Hän istui ääneti ovensuupenkillä ja otsalle nousi ryppy.
Riutunut vaimo astui silloin taas hänen tueksensa, toi puhtaat
vaatteet ja lausui:

— ”Ottaisit tuosta puhtaat vaatteet ja menisit jo kylpemään.”

Sairas vaimo oli lämmittänyt saunan väsyneelle miehelle. Koeteltu
vaimon rakkaus ei väsy. Se kierittelee vuoret pois miehen hartioilta.
Kun Juho vielä viivytteli lausui Mari:

— ”Juho-rukka! Älä anna mielesi masentua... Aina se Jumala auttaa...
Olemmehan me ennenkin eläneet... Minäkin paranen tästä ja olen taas
apunasi...”

Juho ei puhunut mitään. Hän nousi elämänvuori hartioilla ja lähti.
Kun Juho oli lähtenyt, huokasi vaimo silmäänsä kuivaten:

— ”Juho-rukka!”

Mutta huomenna lukivat he taas yhdessä virsikirjaa, opettivat
lapsille aakkosia ja maanantaina lähti Juho reippain mielin uuteen
taisteluun. Hän vieritteli vuoret pois elämän polulta. Kohta oli
metsä noroa myöten peltona. Vanhimmat lapset tekivät jo kotitöitä
sillä aikaa, kun Juho kävi päivätöissä. Rauha-niminen tytär, isän ilo
ja silmäterä, äidin armas ja veikkojen lemmikki, hoiti jo akkunalla
kukkivaa palsamia, pesi tuvan, sirotteli havut lattialle ja lämmitti
saunan lauvantaina. Nuoremmat lähtivät aamuin paimeneen, taittoivat
siellä leppäkerttuja ja poimivat marjoja. Pojat laittelivat
pajupillejä ja kirjakeppejä, tytöt sitoivat seppeleitä ruiskukista ja
koristelivat napinlävet keltaisilla voikukilla. Iltaisin palasivat
he kotia seppeleissä ja kukissa, kirjakepit käsissä ja soitellen
pajupillejä. Vuoret olivat vieritetyt pois elämänpolulta. Tulevaisuus
hymyili väsyneelle raatajalle lempeänä, kuin saunanlämmin. Ja kun
sunnuntai-aamu helotti kauniina Hallasuolla, kulki Juho Marin kanssa
virsikirja kädessä kirkkoon. Mari lausui silloin:

— ”Kyllä se Jumala aina ihmistä auttaa.”

Vaan vielä nousi raesade. Susi repi lehmät, halla vei viljan.
Talon-omistajan nuorin poika tarvitsi Juhon torpanpellot ja Juho sai
taas häätökäskyn. Elämän huolet olivat painaneet jo hartiat kumariksi
ja kyntäneet harmaat vaot poskiin. Mari oli kuihtunut. Poski oli
harmaa... hiukset harvenneet... silmät sumeat. Riutuva palmikko
riippui niskassa köyhyyden kuvana...

— ”Taitaa Herra jo hylätä”, — lausui silloin Juho masentuneena.

Mutta riutunut vaimo seisoi taas lujana elämäntoverinsa vierellä ja
lausui:

— ”Älä sure! Olemmehan me ennenkin nähneet pahoja päiviä... Ja onhan
tuota kumminkin niistä selvitty ja eletty. Kyllä Jumala taas tuo
avun, kun Hänen aikansa joutuu...”

Ja kun ilta tuli ja Juho istui taas äänetönnä, lausui Mari:

— ”Mennään syvemmälle korpeen!... Takamaalle asti. Siellä emme
ainakaan ole ihmisten jaloissa.”

Se oli monien sukupolvien kärsimyksien kirkastamaa voiman suuruutta,
joka näin pulppusi torpparin riutuneen vaimon rinnasta.

                                                  ⸻

Juho muutti korven sydämeen. Siellä alkoi hän elämän kolmannen
kerran. Pieni torppa kohosi kohta koivikon reunassa. Vanhin tyttö,
Rauha, istutti palsamin ruukkuun ja kun palsami kukki koreimmillaan,
lähti hän isän kotoa työn hakuun, kahdeksantoistavuotiaana, sai
palveluspaikan ja oppi siellä tuntemaan erään tukkilaisen, Aapo Horrin
. Vajaan vuoden kuluttua palasi tytär takaisin isän kotiin...
Hän oli sieltä lähtenyt puhtaana... poski punaisena ja silmä
kirkkaana... elämä kevätpurona... Nyt palasi hän kalpeana... kyynel
silmässä... häpeä mielessä. Hän oli nukahtanut liian kauvaksi aikaa
tukkilaisen syliin... onnea odotellen... Tukkilainen oli lähtenyt
muille maille ja jättänyt hänet yksin. Hän kantoi nyt kohdussansa
uutta elämää...

Ääneti istui Juho, kun tytär tuli kotiin, ja sanaton oli nyt
vaimokin. Palsamin kukat olivat nyt lakastuneet, vaimon mieli oli
maassa ja vuori nousi taas miehen hartioille...

— ”Herra koettelee ihmistä”, — lausui Juho hiljaa, ikäänkuin
itsekseen.

— ”Onhan Se muitakin koetellut... Ja tottapa Hän sen hyväksi näkee”,
— lohdutti vaimo.

Mutta Rauhalle ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Eikä sitä
tarvittukaan: Rauha ymmärsi kaiken. Hän meni saunaan ja itki salaa
saunan lattian märäksi... Hän oli käynyt onnen nouannassa uskottunsa
sylistä ja palasi nyt sieltä silmissä kyynelten ehtymättömät
lähteet...

                                                  ⸻

Varpalan Juhon kolmas uutistorppa oli ensimäisiä paikkoja, johon
Harhama osui poikkeamaan, lähdettyänsä vaalipuheitansa pitämään. Hän
kulki jalkaisin oikotietä erääseen kylään. Tiellä yllätti hänet sade,
jota pitämään hän poikkesi Juhon torppaan. Juho itse ei ollut kotona.
Sade kesti useita tunteja. Sen ohimenoa odotellessaan pyysi Harhama
torpasta ruokaa.

— ”Eipä tässä juuri ole mitä vieraalle antaa... Perunoita olisi
ja leipää ja maitoa... Tyytyneekö vieras niihin”, — vastasi Mari
askareittensa lomasta heikolla äänellä.

— ”Kyllä, kyllä!” — vastasi Harhama.

Torpassa, johon valoa pääsi kahdesta pienestä akkunantapaisesta,
asui kaksitoistahenkinen perhe — tyttären aviottomat kaksoset
niihin luettuna — yhteen sullottuna. Kunkin osalle riitti vaille
lattian pinta-alasta. Kolme Rauha-tyttären
jälkeistä vanhinta lasta oli kivuloisia, nuoremmat raskaaseen
työhön vielä kykenemättömiä. Yksi niistä oli sokea. Kaikki kantoi
köyhyyden raskasta leimaa. Lapset olivat kalpeita ja arkoja korven
nälkäkukkia. Niiden ohkaiset vaatteet olivat moneen kertaan paikatut
erivärisillä tilkuilla. Pöydälle oli asetettu alassuin kuivumaan
kaksi savivatia, joiden reunat olivat lohenneet. Siellä täällä näkyi
puulusikka seinänraossa ja pankolla oli nokinen pannu ja kattila.
Lisäksi oli torpassa puurahi, jolle ladotut makuuryysyt oli peitetty
rievuista kudotusta kankaasta laitetulla peitolla. Siinä oli torpan
koko rikkaus. Mari itse näytti luurangolta, joka oli verhottu
harmaalla ihmisnahalla, puettu ohkaiseen hamerisaan ja liikkui
huojuvin askelin. Palmikossa, joka ulottui hiukan alapuolelle niskan,
oli ainoastaan muutamia suortuvia. Vanhin tytär imetti kaksosiansa
surullisena ja posket yhtä verettöminä, kuin lapsille tarjoamansa
laihat rinnat. Maailmankurjuus puhkesi Harhaman edessä täyteen
kukkaansa. Hän värisi sen edessä ja ihaili sitä samalla. Hän seisoi,
kuin ihmispeto jumaluuden kukkamaan keskellä, katsellen sen kukkien
puhkeamista.

Mari keitti uusia perunoita, lapset poimivat sen lisäksi marjoja ja
maukas päivällinen oli valmis. Mari kertoi perunoiden kiehuessa oman
ja puolisonsa elämän surullisen tarinan. Harhamalle oli yllätys,
että hän matkansa alussa kohtasi juuri Riuttalan entisen torpparin
sortuneen jälkeläisen kodin. Hän kuunteli Marin kertomusta, kuin
jännittävää satua.

— ”Kyllä se Jumala koettelee ihmistä... Mutta hyväksihän se vaan
on... Me opimme sen kautta tuntemaan Hänen armonsa”, — lopetti Mari
surullisen tarinansa.

Harhama värisi. Maailmankurjuus puhui hänelle hänen ajatuksiansa
vaikka toisessa hengessä. Se tunsi vaistomaisesti, että kurjuus
kasvattaa siinä jumaluuden korkeampia avuja: hyvettä.

— ”Vanhimman tytön vielä maailma vietteli”, — lopetti Mari huoaten
ja kuivaten elottomasta silmästänsä varastautuneen kyyneleen.

Syntyi vihlova äänettömyys. Jokainen tunsi leikkaavaa saraheinää
vedettävän sydämensä läpi. Kuihtunut äiti katui varomattomia
sanojansa, joiden näki viiltävän tyttö-polosensa sydäntä. Tytär
käänsi kasvonsa toisaalle, soudatti kaksosiansa ja, ikäänkuin
salataksensa, että oli kuullut äidin katkerat sanat, lauloi:

”Aa-aa!... Tuuti-lulla!
Ei saa Tuoni tulla
köyhän lapsen luokse.
Tuuti, aa, tuuti-lulla!
Äidin kapaloissa sulla
viel’ on turva. Niiss’ ei varmaan
harhaan astu jalka armaan.
Tuuti, tuuti! Poissa on
kätkyestä viettelys,
kapalosta pettymys.”

Ja onneton äiti heltyi ja värisi. Hän kuivasi kyyneleensä. Suu
vetäytyi itkuun menemäisillensä. Anteeksi pyytäen puhui hän
tyttärelleen:.

— ”Menisit nyt, Rauha-rukka, levähtämään, niin minä soudatan sillä
aikaa.” — Tytär nousi raukeana, huokasi, peitti lasten kasvot
räsyllä ja lähti äänetönnä, silmät alas luotuina, ulos. Mari huokasi
hänen mentyään ja lausui Harhamalle, tytärparkaansa puolustaaksensa
surullisella, hiljaisella äänellä ja pyyhkien salaa kyyneleen
silmänurkastansa:

— ”Kukapa se mökkiläisen lasta säälii... Kun vaan itse jaksaisi
kuormansa kantaa...”

Harhamasta tuntui, kuin olisi Marin sanoihin ja ääneen ollut
puristettu kaikkien Suomen torpparien ja koko maailmankurjuuden
tuska, niiden avuton tila ja miehekäs alistuminen oman taakkansa
alle, oman kätensä varaan. Hänessä nousi taas epäilys, oliko hän
polkenut väärälle kivelle liittyessään puolueeseen, johon kuului
torpparien isäntiäkin. Hän rämpi taas hetken epäilyn nevassa.
Äänettömyys jatkui. Nukkuva lapsi hädisteli unissaan pienellä
kädellään kärpästä huuleltansa. Mari muisti taas tyttärensä häpeän,
katui että oli maininnut siitä vieraalle ja puhui, tehdäkseen
tyttärensä erehdyksen ymmärrettäväksi:

— ”Mutta erehtyväthän nuo rikkaidenkin lapset. Riuttalankin
viimeisen tytön, Helgan, kerrotaan kulkevan huonoilla jälillä... Ja
siellähän ne köyhät saavat oppia...”

Veri tulvasi Harhaman kasvoihin näitä sanoja kuullessaan, niin että
hän itsekin huomasi punastuneensa. ”Tietysti”, — ajatteli hän —
”Mari tarkottaa juuri minua, vaikka ei tunne... Onhan huhu voinut
jo tänne asti levitä.” Alkulan sanat ja kirkkoneuvostossa kuullut
puheet eivät olleet häneen niin koskeneet, kuin nämä riutuneen vaimon
mietteet: ”Ja sieltähän ne köyhät saavat oppia”. Nyt ei hän löytänyt
mitään sanoja, joilla olisi voinut selvittää olemuksessansa syntyneen
ristiriidan. Mari oli tietämättänsä vierittänyt hänen tiellensä
jotakin, jota hän piti oman tekonsa seurauksena, sinä rikkaruohona,
josta Alkula oli puhunut. Järkeily pysähtyi nyt. ”Entä jos se
ei olekaan minun oma asiani”, — kysyi hän itseltänsä vastausta
saamatta. Mari soudatti kaksosia, mietti jotain, pyyhki taas silmänsä
ja jatkoi:

— ”Erään miehen matkassa tuo kuuluu Riuttalankin tytär kulkevan...”

Harhama tuijotti lattiaan sanattomana, synkkänä. Mari lopetti:

— ”Mikäs se on rikkailla hätänä lapsienkaan kanssa, mutta toista se
on köyhän, kun kaikki vielä pilkkaavat ja sylkevät...”

Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhaman ajatukset repeilivät
räsyiksi. Hän unohti maailmankurjuudenkin hetkeksi. Mutta hiukan
selvittyänsä alkoi hän taas tuntea Jumalan ilkeästi ärsyttävän
hengityksen, synkistyi ja alkoi kokoutua vihanpakahtumaksi. Mari
huokasi taas. Lapsi alkoi itkeä kätkyessä. Mari soudatteli sitä taas
nukuksiin, laulaen:

”Tuuti, aa! Tuuti, lulla!
Äidin kapalossa sulla
viel’ on turva, miss’ ei varmaan
harhaan astu jalka armaan.”

Lapsi nukahti. Mari jatkoi puhettaan:

— ”Kunpa antaisikin Luoja ihmisen ikänsä kulkea jalat kapaloissa,
niin ei erehtyisi väärille teille!... Ainahan sitä tämän maallisen
jaksaisi silloin kantaa...”

— ”Milläs asioilla se vieras matkustaa?”

Harhama selitti matkansa tarkotuksen parilla sanalla.

Harhama kuunteli Marin filosofiaa ja elämänkysymys kohosi hänen
sielunsa äskeisestä sekasorrosta taas tuli-uhkuisena pyöränä, jota
hän katseli kuten jotain salaperäistä, jumalallista, suurta ja
huumaavaa. Elämänkysymys näytti olevan ihmisrinnan kipein pakahtuma
korven silmässäkin. Mari lopetti sen kysyen:

— ”Vai puhumassa!... Onkin tänne kylään jo odotettu puhujaa...
Sanovat, että ne antavat lopultakin oman maatilkun köyhille... Onkin
tuota maata toisilla liikaa ja on tuota jo saatu kärsiä”, — ilostui
paljon kärsinyt, vähään tyytyvä vaimo.

Harhama oli vaiti. Hän tiesi Marin tarkottavan toisia, eikä häntä.
Hetken puheltuansa hän kysyi paljonko ruoka maksaa:

— ”Ei se maksa mitään... Pitää sitä toki sen kerran meidänkin
puolestamme auttaa... kun vieras on semmoisella asialla... Eivät
meistä ihmiset olekaan tähän asti välittäneet... Ja tottapa se on
niilläkin oma kuormansa.”

Ja hetken perästä lisäsi hän:

— ”Kullakin on elämässä oma kuormansa kannettavana ja omat tuskansa
ja vaivansa kestettävinä... Elämä on yhtä tuskaa ja vaivaa...”

Se oli hänen elämänsä suurin napina... Niillä sanoilla heitti hän
myös kiulullisen öljyä Harhaman palavaan sieluun. Elämänkysymys
leimusi Harhamassa taas tuliroviona.

Harhama oli vaiti. Jumaluuden tuli leimahti Marin sanoista taas
häneen kirkkaampana ja kaikki peittyi ijankaikkisuuden aamuhämäriin.
Hän vihasi taas Jumalaa kaikilla voimillansa ja kaipasi sitä omana
luomanansa. Hän ei jaksanut... ei tahtonut... ei osannut mitään
puhua. Mari jatkoi:

— ”Ei ole elämässä muuta oikeaa armopalaa, kuin tuska ja vaiva...
Kaikki muu on maailman viettelystä...”

Tuliset salamat silpoivat Harhamaa. Elämä kukki taas hänen edessänsä
tulikukkana, joka poltti, ja tuoksusi tuskaa. Hän katseli Maria, kuin
kärsimyksien Neitsyt Mariaa. Joku selittämätön lieska raateli häntä.

Sade oli jo lakannut ja Harhama lähti.

Mari opasti häntä selvälle oikotielle. Erotessa lausui hän
riutuneella äänellä vielä kerran Harhamalle:

— ”Kun ne nyt antaisivat köyhillekin omat maat! Jo tuota onkin
kestetty ja vierasta viljelty... Kun pääsisi noista häädöistä ja
saisi rauhassa tehdä työtä, niin vielähän sitä eläisi.”

                                                  ⸻

Tie oli rämeisen erämaan polkua ja rämeinen oli Harhaman mielikin.
Suokurpat ja kuret lisäsivät erämaan tunnelmakuvaan oman raskaan
värinsä. Harhamaa kiusasi kaiken lisäksi se, ettei ollut astunut
puhdistamaan rouva Esempiota Marin silmissä ja selittänyt, että
jos hän tarkottaa rouva Esempiota ja hänen suhdettansa, niin on
hän erehtynyt, sillä se on avioliitto, puhdas ja luja. Mutta kohta
lohdutti hän taas itseänsä sillä, että häntä sitoi kunniasana...
Myöhemmin toinen selittämätön, outo tunne kiusasi häntä: Hän aavisti,
tai pelkäsi suhteensa julkisuudessa paljastumisen tuottavan häpeää
puolueelle. Hän uskoi aivan lapsellisella sairaloisuudella, että se
on salaisuus, ja että ainoastaan jotkut pahansuovat sitä juoruavat
ja luulottelevat sen olevan olemassa. Puolueen valjaat tuntuivat
häntä nyt puristavan ja hän oli tyytyväinen, että oli olemassa
kunniasana... Siihen pakeni hän arkana elämäänsä pakoon silloin, kun
ne valjaat puristivat...

Niissä ajatuksissa kulkiessa alkoivat ajatukset hieman selvetä, kun
räme muuttui kankaaksi. Varpalan Juhon elämäntarina kummitteli hänen
silmissänsä selvempänä. Hän kyseli:

— ”Miksi hänen on maksettava vero maasta, kun toinen siitä kantaa
veroa?... Ovatko niiden toisten esi-isät tehneet enemmän maan hyväksi
ja sillä ansainneet sen?... tai edes nykyinen polvi?”

Taas joutui hän rämeelle, suolammin rannalle, Arka kuikka souteli sen
selällä. Ruskea sammalikko avautui silmänkantamiin. Siellä täällä
törötti vaivaispetäjä. Ei näkynyt elämää, ei kukkaa. Kuului joku
ilkeä kurnutus, jonkun linnun ruma ääni ja lampi vilkkui erämaan
mustana, elottomana silmänä. Suonsilmistä nousi rämeen hapan,
ummehtunut haju. Kaikesta haisivat hänelle nyt elämän mudat. Sen
raihnaisuus levisi rämeelle inhottavana, synkkänä, mieltämasentavana
kuvana...

Iltapäivällä saapui Harhama köyhään metsäkylään, jonka ohi hänen
tiensä kulki ja jonka muodosti miltei kokonaan torppariasutus. Koko
kylän väki oli koolla erään talon kartanolla, jonka oikealla puolella
aukeni järvenselkä. Raskaassa työssä väsyneet miehet — niiden
joukossa myös Varpalan Juho — istuivat kumarahartiaisina nurmikolla.
Joukko poikia oli kiivennyt tikapuille, toisia istui aidalla. Naiset
istuivat eri ryhmissä, useimmilla sukanneyle mukana. Koko pihamaa
oli täynnä väkeä. Kaikki näyttivät välinpitämättömiltä, väsyneiltä
ja elämän taakan alle sortuneilta. Ryppyisissä, harmaissa kasvoissa
oli kirjoitettuna ihmiselämän tarina lukemattomine järkyttävine
kohtauksinensa, joita näytellään joka päivä Suomen pohjoisten karujen
korpien sydämissä todellisina ja järkyttävämpinä, kuin teatterin
näyttämöillä, missä niiden jälittelyjä varakkaat ihailevat aikansa
kuluksi. Harhama liittyi tuntemattomana kuulijoiden joukkoon...

Sadekuuro oli juuri kulkenut ohi, kun Harhama saapui paikalle.
Ilmassa tuntui sen jättämä tuoreus, joka sekaantui mäntypuiden ja
palavan kydön hajuun. Linnut tirskuivat iloisina. Taivaalla komeili
loistava vesikaari täydellisenä, järvenselän yli ulottuvana luokkina
ja ilmasta kuului ohi lentävän kuikan kuikutus:

— ”Kui... Kui... Kui!”

— ”Kur-kriu!” — alkoi huutaa suolla kurki, joka härnäytyi kuikan
laulusta.

— ”Saisi jo alkaa, että pääsisi iltatöille”, — kuului silloin
hiljainen huomautus naisten joukosta. Tuvan ränsistyneille rappusille
nousikin kohta nuori käsityöläinen, punainen rusetti rinnassa ja
alkoi puhua:

— ”Toverit! Nyt ei ole enää herroja vaan kansa... Nyt on riistäjien
valta lopussa... Nyt on kansa vallassa...”

— ”Mitä se höpisee?” — kuului naisten joukosta huomautus. Puhuja ei
sitä kuullut, vaan jatkoi:

— ”Ei kukaan ihminen ole luonut maata ja vettä. Ne ovat olleet
maailman alusta ja niitä ei ole tehty yksien omaisuudeksi. Ne ovat
luodut kaikkia varten, niin kuin ilma ja auringon valo. Mutta
muutamat riistäjät ovat ne anastaneet ja sanovat, että ne ovat
heidän. Ne ovat varastaneet teidän maanne...”

Kuulijat oudostuivat tätä ennen kuulumatonta puhetta kuullessaan.
Miehet kopistelevat loppuun palaneita piippujansa kenkiensä pohjia
vastaan ja naiset kyselevät toisiltansa supisten:

— ”Mitä se puhuu?”

— ”Tai ovatko he luoneet tämän maan mullan, enemmän kuin tekään?”
— jatkoi puhuja. Kuulijat miettivät asiaa. Puhuja pysähtyy pitkäksi
aikaa ja kysyy sitten uudestaan painostavasti:

— ”Minä kysyn teiltä: Ovatko he luoneet tämän maan mullan?”

Hän jättää taas kuulijat miettimään, ollen odottavinansa vastausta.

— ”Ei suinkaan sitä ihminen ole luonut”, — lausuu joukosta yksi,
jonka Harhama huomasi muita tarkkaavammin seuraavan puhetta. Se oli
Varpalan Juho.

— ”Eipä tietenkään”, — lisäävät muutamat. Koko joukon ajatukset
alkavat jännittyä. Puhuja jatkaa:

— ”He eivät ole sitä luoneet... Millä oikeudella he ovat sen sitten
anastaneet?”

Taas jää hän muka vastausta odottamaan, antaa kuulijoiden mielen
jännittyä ja jatkaa sitten:

— ”Ovatko isäntien esivanhemmat tehneet tätä maata raivatessaan
enemmän työtä, kuin teidän, torpparien esivanhemmat? Ovatko? kysyn
minä.”

Kuulijoiden silmät ovat tähdätyt kiivastuneeseen kysyjään. Jokainen
miettii taas vastausta, Harhama muiden mukana. Puhuja jatkaa
tulisempana entistään:

— ”Entä kun ennen tässä maassa tapeltiin vihollista vastaan, niin
isäntien esivanhemmatko ne silloin yksinään tulessa seisoivat?...”

Kaikki saivat taas aikaa ajatella ja kaikki katselivat toistensa
silmiin etsien niistä vastausta. ”Todellakin!... Todellakin!... Miten
sen asian on?” — näkyi kysymys joka silmästä. Harhamalle tämä oli
omien mietteittensä kertausta.

— ”Kaikki sitä saivat yhdessä tapella, niin isännät, kuin torpparit.
Mutta kun sota oli ohi, niin torppari sai ruveta toiselle päivätöitä
tekemään siitä maasta, jonka hän oli verellään ostanut”, — jatkoi
taas puhuja.

— ”Niinpä se on käynyt”, — murahtaa Varpalan Juho, joka oli
seurannut puhujaa, kuin tulisilla hiilillä istuen. Vaimot pysäyttävät
sukanneyleensä. Harmailla kasvoilla ilmehtii jo uteliaisuus.
Taivaankaaren värit hohtavat, kuin tarjoten jotain ihanaa, ennen
saamatonta.

— ”Mutta”, — jatkoi puhuja — ”mennään nykyaikaan. Kysyn teiltä:
Tekevätkö nyt tilalliset pitempiä työpäiviä, kuin te?... Tekevätkö
he tämän maan hyväksi enemmän työtä, kuin torppari?”

Taas antaa hän kuulijoiden ajatella ja kävelee itse edestakaisin
rappusilla. Kuikka kuikuttaa taas ja suolla kuuluu kuren riukuminen.

— ”Toiset eivät tee muuta kuin syövät ja juovat”, — lausui viimein
eräs kuulijoista piippuaan poltellen.

— ”Mutta mitä syövät? He syövät teidän työnne tuloksia. Mitä
juovat?... Teidän hikeänne. He eivät ole siis Suomen maita työllään
ansainneet, senkään vertaa kuin te, eivätkä heidän esi-isänsä
enemmän kuin teidän esi-isänne... Katsotaanpa ovatko he ne sitten
ostaneet säästöillään. Vastatkaa minulle: Säästävätkö he, tilalliset,
ruuassa ja vaatteissa ja asunnoissa enemmän kuin te?”

Kuulijat ovat vaiti, mielet jännittyneinä. Pitkän odotus-ajan jälkeen
jatkaa puhuja:

— ”Ei, sanon minä. He tuhlaavat ja te säästätte heihin verraten
niin, että näette nälkää. Mutta vaikka te teette työtä enemmän kuin
he ja säästätte — pakollisesti tietysti — nälkiytymiseenne asti, ei
teille kumminkaan säästöt kokoonnu, mutta heille kokoontuvat. Mistä
se johtuu?”

Naiset ovat keskeyttäneet sukanneyleensä ja istuvat toisilla
sukkapuikko huulien välissä, toisilla neyle helmaan pudonneena.
Puhuja on heittänyt siemenensä hyvään maahan. Hän antaa sen taas
pari minuttia rauhassa itää, ja katselee itse valkeaa kalalokkia,
joka leijailee komeana sateenkaaren heijastuksessa korkealla järven
selällä, tähystellen saalista. Sitten jatkaa hän taas:

— ”Se johtuu siitä, että he riistävät teiltä... He ovat anastaneet
teidän työnne tulokset. Teidän ja teidän esivanhempienne maahan
paneman työn he ovat anastaneet yhdessä maan kanssa. Sillä aikaa kun
te raadatte orjina, venyvät he joutilaina ja kumminkin rikastuvat...”

— ”Oikein sanottu!” — keskeyttää Varpalan Juho.

— ”He”, — jatkaa puhuja — ”leijailevat työttöminä, kuin tuo
kalalokki ja vaanivat teidän työnne tuloksia... tähystelevät onko
torpparilla mitä ottamista.”

— ”Kas!... Kas!” — huomauttaa joku, tarkottaen lokkia, joka yritti
jo iskeä saaliiseen, mutta peräytyi vielä. Puhuja alkoi puhua, lokin
eleitä osottaen:

— ”Noin!... Katsokaa lokkia!... Se jo näki, että torpparin pelto
on kasvanut enemmän, kuin viime vuotena, niin aikoi jo iskeä...
lisätä veroa... mutta halla tuli väliin... ei iskenytkään. Lentää
korkeammalle... Nyt vaanii se seuraavaa satoa... Nyt se yrittää
uudestaan... noin!...”

Kuulijat seuraavat jännitetyin mielin lokin eleitä ja puhujan
selityksiä. Lokki peräytyy taas iskustansa ja leijailee korkealla.
Puhuja osottelee sen liikkeitä, selitellen:

— ”Torppari on saanut noron raivatuksi niityksi. Katsokaa sitä
pirua!... Nyt se taas jo yrittää... lisää päivätöitä... Noin!...
Noin!...”

Lokki on taas iskuun valmiina. Katsojat jännittyvät. Puhuja jatkaa:

— ”Jo yrittää taas... Noin!... Yrittää veroa lisätä... iskeä hänen
niskaansa...”

Kuulijat tuntevat, kuin iskisi isäntä heihin lokin muodossa. Hartiat
kyyristyvät, kuin iskua vältellen. Vielä peräytyy lokki. Varpalan
Juho istuu kuin neulankärellä. Puhuja jatkaa sen peräytymistä
tarkottaen:

— ”Näki että ei ole vielä oikea aika... Antaa torpparin rikastua,
niin saa kerralla enemmän... Taas yrittää... Vie viimeisen lehmän...
Noin se vaanii teidän rikkauttanne... Katsokaa lokkia!... Taas
huomasi, että on paras odottaa, antaa torpparin valaa kaikki hikensä
maahan ja sitten ottaa kerralla... Noin!... Niin!... Niin!...”

Taas on lokki isku-valmiina. Kuulijoiden hartiat kyyristyvät, tuntien
muka isännän kynnet niskassansa.

— ”Nyt se on jo valmis”, — jatkaa puhuja.

— ”Pirun komea lokki”, — kuuluu joukosta,

— ”Nyt se jo iskee”, — murahti Varpalan Juho, lokin liikkeitä
kiihkoisasti seuraten. Harhamakin seurasi hermostuneena puhujaa ja
lokkia.

— ”Ei vielä iske. Se odottaa, kunnes torppari on pannut maahan
viimeisetkin voimansa”, — oikaisi taas puhuja Varpalan Juhon
huomautukseen. ”Vasta sitten kun torpparin ruumiista on kaikki
imetty maahan, tekee se hyökkäyksen, ottaa kaikki kerralla, ajamalla
torpparin pois torpasta... Katsokaa sitä petoa!...”

Lokin kynnet ovat valmiiksi asetetut. Kaikki jännittyy. Puhuja jatkaa:

— ”Torpparin koko elämän työn ottaa tilallinen silloin noin yhdellä
iskulla... Nyt... Nyt... Nyt...”

— ”Nyt se iskee!... Voi tuota ryökälettä!” — huudahti Varpalan
Juho. Lokki suhahti nuolena järven pintaan ja iski kyntensä hauin
selkään. Mutta saalis sattui liika suuri. Lokki ei jaksanut sitä
nostaa vedestä, eikä saanut kynsiänsä irti hauesta. Syntyi hetken
kestävä taistelu, joka tarjosi puhujalle taas oivan aiheen. Hän
osotti henkensä puolesta taistelevaa lokkia ja jatkoi:.

— ”Mutta tehkää tekin noin! Noin... noin... kuten hauki. Ottakaa
riistäjää kynsistä kiini ja antakaa sen tuntea voimaanne!... Noin...
Katsokaa!... Vesi vaan pölisee... Tehkää te samaten!... Silloin ei
sen mieli tee iskeä teidän työnne tuloksiin... Kas niin!... Siivet
vaan räpisevät... Niin tehkää... Nyt se pääsee irti... Ei vielä...
Se on kapitaali köyhälistön niskassa... Nyt se jo pääsi ja lentää
höyhenet märkinä pakoon...”

— ”Pääsihän piru!” — virkkoi eräs miehistä. Puhuja tarttui
huomautukseen:

— ”Niin pääsevät riistäjännekin ja voivat taas ryhtyä vaanimaan
uutta uhria, jos ette kaikki liity heitä vastaan... Ne napsaavat
teistä yhden kerrallaan mieron tielle niistä torpista, joiden pellot
te olette hiellänne höystäneet. Mutta jos liitytte yhteen ja sanotte,
että te ette ole, ettekä rupea toisten orjiksi, niin riistäjät ovat
teidän käsissänne. Maa on teidän, mutta he ovat sen riistäneet
itsellensä. He ovat sen ryöstäneet, sillä työllään he eivät ole
voineet sitä ansaita, eivätkä säästämällä. Maa on teidän, kansan...”

Kuulijat ovat vaiti. Sillä välin on taivaalle ilmestynyt entistä
loistavampi vesikaari. Puhuja osottaa sitä ja kysyy:

— ”Onko totta, että teille on opetettu: Älkää ihailko vesikaarta,
sillä se kuuluu rikkaille?”

Ei kuulu vastausta.

— ”Onko totta, että te uskoisitte, jos joku teille niin puhuisi?”
— jatkaa puhuja.

— ”Kuka sitä nyt uskoisi”, — lausui Varpalan Juho.

— ”Aivan niin. Ja miksi ette sitä uskoisi? Siksi, että vesikaari ei
ole kenenkään tekemä. Se on siis kaikkien oma. Ihailkaa siis sitä!
Mutta onko maa kenenkään tekemä?”

— ”Eipä tietenkään”, — näkyy kuulijoiden silmistä vastaus.

— ”Ja kumminkin te uskotte, että se on yksien oma. Te hullut!
Ottakaa se, mikä teille kuuluu! Ihailkaa vesikaarta, viljelkää maata
ominanne!... Älkää uskoko, että maapallo on teille kielletty
hedelmä! Se on petturien keksimä taru”, — jatkaa puhuja.

Ja vesikaari houkutteli ja näytti niin läheiseltä ja maapallo
rikkauksinensa näytti kuulijoista ihanalta omenalta, joka odotti
kuusen oksalla ottajaansa. Ja he kurottivat jo käsiänsä. He
olivat valmiit. He olivat paljon kärsineet ja se odotettu oli
niin houkuttelevaa ja ihanaa, ja nyt se näytti olevan käteen
putoamaisillansa...

— ”Oikein puhuttu”, — lausuivat useat yhtäaikaa, kun puhuja taas
keskeytti. Koko kuulijakunta alkoi ajatella samoja ajatuksia.
Torppariolojen luoma joukko-ihminen, joka jo oli valmiiksi kehittynyt
olojen yhtäläisyyden pakosta, alkoi nyt kehittyä itsetietoiseksi
korpikylässäkin. Puhuja jatkoi:

— ”Liittykää siis yhdeksi riistäjiänne vastaan! Kun ne tulevat
vaatimaan teiltä työpäiviä maasta, niin kysykää, onko hän luonut
maan, tai onko hän työllään, tai säästämisellään sen ansainnut
enemmän kuin te! Kysykää, ovatko hänen esivanhempansa sitten
säästäneet ja tehneet työtä enemmän, kuin teidän... Maa kuuluu
teille, työn raskaiden vuorien kantajille, eikä laiskottelijoille.”

— ”Oikein!... Oikein!” — myönsi joukko yhtenä ihmisenä, sinä uutena
joukko-ihmisenä. Se katseli jo maapalloa, kuin edessänsä kierivää
kultaomenaa. Puhuja jatkoi:

— ”Maasta, joka on luotu kasvattamaan jokaiselle leipää, ovat
riistäjät tehneet ryövärien luolan, Hornan, jossa he
väjyvät lokkina saalista. Mutta kun riistettävät nousevat, niin
ne puhdistavat Hornan luolan ryöväreistä, kuin Jeesus Jerusalemin temppelin
...”

— ”Hyvä!... Hyvä!... Oikein sanottu!” — huusivat kuulijat. Puhuja
osotti taas vesikaarta, sovittaen siihen selityksensä:

— ”Katsokaa! Sosialistinen yhteiskunta antaa kansalle kaikki omaksi,
kuten tuo vesikaari jakaa värinsä...”

Kuulijat eivät käsitä muuta, kuin sen, mitä se tuleva vesikaari
antaa. Sosialistinen yhteiskunta komeilee heidän edessä komeana
vesikaarena... ihanana... kauniina... Puhuja jatkaa:

— ”Sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole vääryyttä. Siinä on ikuinen
rauha, tasa-arvoisuus, vapaus ja veljeys...”

Vesikaari kaunistuu kuulijoille entistä ihanammaksi. Siinä näyttää
riippuvan kultaomenoita... Naisista tuntuu, kuin siinä heiluisivat
ja soisivat taivaan kellot ja kaikki ovat varmat, että herkut
kypsyvät sen komealla luokinselällä. Puhuja kuvaili sosialistisen
yhteiskunnan yhä ihanammaksi. Hän maalasi vesikaaren sataväriseksi,
ripusti siihen kaikki rauhan ja veljeyden ja vapauden ja oikeuden
kellot, asetti herkut sen väriselälle, osotti sitä juuri syntyneelle
joukko-ihmiselle ja kysyi:

— ”Tahdotteko?... Luopuisitteko siitä omenastanne, jos se
kiellettäisiin?”

Kuulijoiden vastaus oli valmis: Joukko-ihminen tahtoi omansa...

— ”Yhteen siis kaikki sorretut!... Ylös torpparit! Eläköön
sosialismi!” — lopetti puhuja.

— ”Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!” — vastasi joukko, vakuuttaen:

— ”Me nousemme!... Me nousemme!... Me nousemme!”

Harhama oli seurannut puhujan ajatuksen kulkua uteliaana. Siinä oli
paljon juuri sitä, mitä hän oli ajatellut ja kirjoittanut Korpelassa,
ja nyt, vaikka hän oli samojen ajatuksien läpitunkema, kulki hän
toista tietä kuin puhuja, tavotellen kumminkin samaa päämäärää. Hän
kysyi taas itseltään, oliko hän taas erehtynyt, vai kulkiko puhuja
eksyksissä, tai veivätkö kaikki tiet Roomaan. Hän kysyi, eikä voinut
vastata. Puhuja jatkoi yhä, otti paperin taskustansa ja alkoi siitä
lukea räiskyvää, torppareille osotettua palo-artikkelia. Innostus
nousi ylimmillensä. Hyvä-huudot toistuivat joka lauseen lopussa.
Harhama jännittyi, kuin jousi. Sanat tuntuivat hänestä tutuilta.
”Missä olen ne kuullut?... Missä... missä?” — muisteli hän. Ja äkkiä
pilkahti hänelle valo: Puhuja luki sitä kirjoitusta, jonka hän oli
osottanut Riuttalan torppareille...

Hän muisti sen ja aavisti himmeästi, että sen kärki kääntyi nyt sitä
joukkoa vastaan, jonka riveissä hän pyrki Roomaan...

— ”Olenko minä takonut oman tutkaimeni?” — tuskitteli hän...

Kun puhuja oli lopettanut, kysyi eräs vaimo häneltä:

— ”Mitä uskoa se on, jota vieras opetti meille?”

— ”Se on sosialismia”, — vastasi puhuja.

— ”Vai sitä se on”, — lausui vaimo, joka kuuli nimen ensi kertaa.

— ”Kyllä tämä on sitä oikeata uskoa”, — virkahti Varpalan Juho.

— ”Niin on!... Oikeaa on usko... Ei ole ennen niin suoraan puhuttu”,
— myönsivät toiset vaistomaisesti. Puhujan sanat alkoivat itää ja
kehittyä uskoksi. Se oli itsetiedotonta lapsen uskoa uuden opin
oikeuteen, jonka perusteista kuulijoilla ei ollut aavistustakaan.
Heillä oli olevista oloista sama selvyys, kuin Harhamalla, s.o.:
parannus on välttämätön. Mutta siitä uudesta sosialismin oikeudesta
juurtui heihin sokea usko, kuin tuli tappuraan, kun sitävastoin
Harhamalle se oli epäilyksen liejukkoa, samoin kuin sekin kivi, jolle
hän oli polkenut.

Ilta oli jo tullut. Kanat asettuivat yöpuilleen, kuikat ja sorsat
lepopaikkoihinsa. Väki hajautui ja Harhama lähti sen joukossa,
mieli taas epäilyn mudalla täytettynä ja oman hiomansa tutkaimen
noustessa hänen eteensä... Elämä nousi erämaan hiljaisuudesta taas
ihmeen oikkuisena, ja käsittämättömänä terotteli kaiken sen omaksi
tutkaimeksi.

                                                  ⸻

Karjankellot olivat jo lakanneet soimasta. Karja makasi, syksyyn
kallistuvan kesän leuto yö nosti hämärää päätänsä, yölepakot lähtivät
piiloistansa, sammakot pyydystelivät saalista ja soille nousi harmaa
sumu. Joka oksalla istui öinen rauha ja näkymättömät kädet lypsivät
kastehelmiä kukista.

Harhama kulki jalkapolkua rämesuon halki, joka levitteli sumuisia
selkiänsä kahden puolen tietä, kuin äärettömyyden siipiä. Äskeiset
puheet ja Varpalan Juhon elämäntarina häilyivät hänen sielunsa
edessä hajanaisina hapsina, häilähtelivät epäselvinä, hävisivät yön
hämyyn, kuin harmaa haituva harmaata väritaustaa vastaan, ilmestyivät
uudestaan ja taas hävisivät. Hän ei aluksi käsittänyt niistä mitään
selvää, järjellistä, ei löytänyt Varpalan Juhon kohtalossa mitään
selvää elämänjohtoa, ja sosialistinen kysymys sumensi taas kaiken
täydelliseksi epäselviöksi.

Harhama mietti. Silloin hajotti enkeli Iiranto epäselvät sumut
hajalle. Se ampui jousestansa taivaalle välähtävän ”kalevan tulen”.
Sen tulen sävähdyksestä näki Harhama Jumalan ja enkeli Iiranto
kuiskasi hänelle:

— ”Tutki, eikö se ole Hän, jonka papit nukuttavat
maailmankurjuuden tyytyväisyyden rapaan... kerittäviksensä!...”

Ja epäselvän sumun harmaiden haituvien välistä vilahteli silloin taas
Harhamalle ikuinen tuli: Jumalan syyllisyys.

— ”Hänhän se on syyllinen... Hänen opeillansa on Varpalan Juho
nukutettu kahle-orjaksi, huumattu sillä, kuin juoppo viinalla
juoppouden himoon”, — mutisi hän.

Ja silloin alkoi selvetä kaikki kirkkaudeksi, joka peitti
maallisen kysymyksen valovaipallansa. Äskeisen sumun seasta nousi
taas maailmankurjuus hänen eteensä suurena, jalona, nöyränä,
vaatimattomana, kuin jalokivi, joka hohtaa puhtaalla valollansa
loistavassa lasiromujoukossa.

— ”Jumala! Sinä jumaluuden hyveillä verhottu maailmankurjuus!” —
huudahti Harhama, kuin jalokiven löydettyänsä.

Ja kuumeisesti alkoi hän taas luoda teostansa, viimeistellen sen
runo-aarteita, hioa sen säkeitä, veistellä uniansa valmiiksi
kirjoitettaviksi. Hän koristeli maailmankurjuuden kalkilla jumaluuden
hyveillä, kuin helmillä. Varpalan Juhon ja Rauhalan Timon kohotti
hän mielessänsä sen vertauskuviksi. Hän antoi niiden nöyränä
laskeutua elämän taakan alle. Tausta oli jo valmis. Nälkä- ja
Hallasuon takalikoilla kohosivat ihmishengen Golgatat, kivikovina,
kylminä, kylmiin sumuihin peittyneinä. Sudet luikkivat metsässä ja
ympärillä vaanivat rääkkyvät ihmiskorpit, toiset niistä pappien
mustiin kauhtanoihin puettuina. Harhama jakoi maailman kahtia:
Toisella puolen hohtivat maailman rikkaudet ja kunnia... Jo astui
maailmankurjuus niiden eteen ja ääni sanoi sille:

— ”Nämä kaikki annan minä sinulle, jos...”

Ja köyhyys vastaa nöyränä:

— ”Rikkautta ja kunniaa älä minulle anna, vaan anna ainoastaan
jokapäiväinen leipäni!...”

Se hylkäsi rikkaudet ja kunnian ja helmet eläimellisyyden jätteelle:
ihmisturhamielisyydelle, ja koristi itsensä jumaluuden ikikirkkailla
hyveillä. Se astui Golgatallensa karkaisemaan jumaluuden hyveitä
kärsimyksien ahjossa.

Ja taas osotti käsi vähempää, ajatellen: ainakin se tuon haluaa.
Se osotti huoletonta toimeentuloa. Se osotti sen oman kurjuuden,
rinnan parempiosaisten rikkauden kanssa, herättääksensä sillä
maailmankurjuudessa himon. Mutta se kurjuus vastasi jumaluuden
suurella tietoisuudella Routalan Timon sanoilla:

— ”Onhan meillä kivimäki... ja onhan minulla uskollinen vaimo...
Mitä kaipaisin minä muuta?...”

Tai vastasi se Varpalan Marin sanoilla: ”Onhan tuota ennenkin
eletty...”

Niin oli maailmankurjuus taas koristanut itsensä jumaluuden
himmenemättömällä helmellä: hyveellä. Se oli vapahtanut ihmishengen
tomusta: nautinnonhimosta, koreilunhalusta.

Yö kului. Polku pujottelihe suota myöten sumun läpi. Alkoivat
kangasmaat. Yhä kirkkaampana kohosi Harhaman teoksen runoissa
maailmankurjuus jumaluutena. Kaikki hyveet hohtivat sen helminä.
Jo joutuivat sen suuret ajat, sen pääsiäisviikot. Maailmankurjuus
astui nöyränä ristiänsä kantamaan. Jumalallisen suurena nosti
se hirsitaakan selkäänsä ja astui sen kanssa ylevänä maailman
rikkauksien ja loiston halki omalle Golgatallensa. Suurena
kantoi se taakkaansa, astui jumaluutena rikkauksien läpi,
kirkonkellojen soidessa, hallitsijoiden kultavaltikkain välkkyessä
ja loistavapukuisten pappien veisatessa ylistystä väärälle
Jumalalle... Ja kun hienojen, jalokivissä loistavien naisten joukosta
kuului säälin huudahdus, lausui kurjuus, se hirsitaakkaa kantava
Jumala:

— ”Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne!... Minä olen elämän
kovan koulun käynyt, enkä siis joudu hätään...”

Jo on kurjuus jumaluuden korkeimmalla temppelinharjalla, sen
kunniapuussa: ristinpuussa. Valta-istuimet himmenevät sen puun
loistossa ja paavien istuimet häviävät näkymättömiksi, kuten tähdet
himmenevät auringon valosta. Kurjuus kituu Hallasuon takamaahan,
tai Korpelan kivimäkeen ristiinnaulittuna. Sen päätä koristavat
jumaluuden värit: harmaat hivukset, kuin orjantappuraseppele,
jumaluuden kruunu, jonka rinnalla ovat muut kruunut romua. Ja kun
tuska ristillä yltyy ja ajettuneesta rinnasta puhkeaa ääni: ”Joka
päivä on uusi koettelemus”, — niin vastaa kurjuus jumalallisen
tyynenä ja suurena:

— ”Mutta joka päivä avautuvat myös uudet armolähteet!...” Tai vastaa
se Varpalan tavoin: ”Mennään syvemmälle metsään... sinne Hallasuon
taakse! Siellä on lähdekin koivun juurella...”

Vuosituhannet kuluvat. Kuolema puhaltaa sukukunnan sukukunnan
perästä tomuna avaruuteen. Väärät jumalat häviävät, niiden taivaat
sortuvat, kirkot luhistuvat raunioiksi, mutta häviön keskellä nostaa
maailmankurjuus päätänsä, kehittäen jumaluutta yhä korkeammaksi
hyveeksi. Se loistaa kohta jumaluuden täysissä hyvehelmissä ja
sen seppeleissä. Se hohtaa Jumalana sillä Golgatalla, jolle se on
hirsikuorma selässä astunut, ja ihmiskunta kumartuu sen edessä ja
rukoilee siltä niitä helmiä, jotka se on kirkastanut miljaardivuosia
kestäneessä tuskien, kärsimyksien ja puutteen kiirastulessa
himmenemättömiksi jalokiviksi.

Silloin on ihmiskunnan lopullinen joulujuhla: Jumala syntyy
ihmisessä: ihmisessä herää jumaluus itsetietoiseksi...

Kesäyö huokui erämaan hiljaisuutta. Ei mikään hisahtanut, ei
tirskahtanut. Limaiset sammakot vaanivat tiellä saalistansa
äänettöminä lihapaloina. Harhaman mielikuvitus oli tavallista
läikkyvämpi. Se välkehti, kuin kuun valoläpinä hieman liikahtelevalla
vedenkalvolla. Varpalan Juhon ja Marin Rauhan ja tarina oli
puhaltanut sen liikkeelle, ja äskeinen puhe oli laskeutunut siihen
utuna ajelehtavana kuutamona. Hän istahti tienvierelle, korkealle
mäelle, ja viimeisteli sitä runonuppua, josta oli puhkeava tavallisen
ihmisen itsetietoinen jumaluus: oman hyveensä, oman itsensä varassa
kulkeva olento, jommoisena jo oli tuikahtanut yli-ihminen Jeesus. Hän
maalaili runoissa ihmishengen erilaiset yritykset siihen pyrkiessä.
Runovaippoihin puettuina kulkivat teoksen runovirran mukana eri
aikojen filosofit, mikä veneessä, mikä kuunpullealla purjehtien,
mikä mitenkin. Kaikki he yrittelivät jo irtautua ulkopuolella
ihmistä olevasta persoonallisesta Jumalasta, mutta he kätkivät vielä
Jumalan aineeseen, tai muuten kielsivät ihmisen jumaluuden. Toiset
heistä asettivat jossain muodossa jumalaksi siveettömän, elottoman
luonnonvoiman, jolta puuttui jumaluuden korkein avu ja tunnus: vapaa,
ihmisen omasta itsestä lähtevä hyve.

Erämaa kehräsi hiljaisuutensa villalankoja... Yön kaikki tummat
silmät kiiluivat. Harhaman runonuput puhkesivat kukiksi. Ne
puhkesivat öisistä unista mielikuvina. Hän oli jo joutunut
esempio-ihmiseen. Siinä puhkesi itsetietoinen jumaluus jo
vaistomaisena. Se puhkesi, kuin väri kukasta... päivä yöstä... kesä
keväästä... Esempio-ihminen ei enää kulkenut lainahyveessä... Hän
pukeutui omaansa, kuin perho väriinsä... lapsi kutreihinsa... tytön
poski punaansa...

Harhama oli siten päässyt teoksessansa tavallisessa ihmisessä
ilmenevään jumaluuteen, jonka tietoisuus on heräävä vaistomaisesta
tietoisuudesta itsetietoiseksi tietoisuudeksi. Hän oli päässyt
jumala-ihmisen lapsuuteen.

Sitä myöten oli teos valmis. Aurinko nosti jo punertavaa reunaansa
taivaanrannan alta. Harhama oli ehtinyt maantielle. Kohta näkyi
majatalon kaivonvintti. Hän meni taloon sisälle ja ryhtyi
kirjoittamaan valmiiksi öisen jalkamatkansa jumalaluonnosta.

                                                  ⸻

Mutta huuto: ”Ylös torpparit!” kulki kulovalkeana ympäri Suomen
salojen. Torpparit heräsivät sitä kuullessaan, kuin pahasta unesta.
Metsätölleistä, joista siihen asti oli astunut yhteiskunnan
palvelukseen ainoastaan raaka työvoima, joka kulki viljelyksen
eturintamassa ja maksoi jälkijoukoille raskasta veroa jokaisesta
korvelta viljelykselle vallottamastansa peltotilkusta, niistä
metsätölleistä astui nyt esille uuden ajan joukko-ihminen,
yhteiskunnallisen elämän uusi suuri tekijä. Se oli vuosisatoja
pitkän kehityksen tuote, maanomistus-olojen välttämätön luomus.
Siinä oli lapsen usko, sen rajaton luottamus uuden, sosialistisen
yhteiskunnan erinomaisuuteen. Se ei useissa tapauksissa tuntenut
sitä yhteiskuntaa, mutta ikävöi sinne vaistomaisesti, kuin lapsi
mummolaan, jossa herkut odottavat pöydällä ja pehmeä vuode kamarissa.

— ”Ylös torpparit!” — Se huuto kierteli yhä laajemmilla aloilla,
yhä useammat heräsivät ja hieroivat silmiänsä, kuin uuden päivän
armasta valoa katsellessa.

— ”Ylös torpparit!” — Se huuto oli ehtinyt Riuttalan kartanoonkin.
Sen sadat torpparit lakkasivat veroa maksamasta, kieltäytyivät
raatamasta kartanon pelloilla. Karja tuli illalla kotia, vaan ei
ollut lypsäjää. Lehmien utaret pakahtuivat ja pöhöttyivät, karja
kärsi, vaan sääliä ei enää tunnettu.

— ”Kuolkoon karja, kunhan kansa pelastuu!” — lausuivat torpparit.

Tuli leikkuuaika, vaan ei ollut leikkaajaa. Ruis karisi maahan, ohra
katkesi, kaura painui lakoon, torppari oli työn puutteessa, vaan
sirppiin hän ei tarttunut.

Oli ilta. Sadat torpparit olivat koolla. Heitä kehotettiin alistumaan
lain alle, maksamaan vero maasta. Joukon silmissä välähti viha ja
kajahtivat mahtavan internatsionalen sanat:

”Maa meidän on ja olla pitää,
eikä laiskain lurjusten.”

Toiset vielä arkailivat, mutta joukko painoi niiden epäilyt alas,
vei kaikki mukanansa. Päivät kuluivat. Uusi yhteiskunta sarasti
ihmisten silmissä, metsät täynnä hedelmiä. Nykyinen yhteiskunta
nosti armottoman kätensä: Oikeuden palvelijat saapuivat. Torpparit
karkotettiin tölleistä, joita he olivat miespolvet asuneet ja
viljelleet. Viha leimahti silloin ilmipaloksi, yltyi, levisi, sai
matkalla aina uutta ja uutta virikettä niissä sorrettujen joukoissa,
joissa katkeruus oli niin kauvan kytenyt. Kohta seisoi kansa kahtena
vihollisleirinä.

                                                  ⸻

Mustasiipinen kuoleman enkeli leijaili Viaporin päällä. Suuren
Venäjän katkeroittuneet miehet olivat juoneet siemauksen vapauden
viinamaljasta. He olivat juopuneet ja tahtoivat enemmän.

Kuoleman enkeli, joka leijaili Viaporin päällä, nosti maljansa
näkyviin, täytti sen vapauden vaahtoavalla viinalla, tarjosi sitä ja
lausui:

— ”Tämän saatte minun kädestäni, jos otatte...”

Ja ne jotka olivat jo maistaneet vapauden viinan vaahtoa, tahtoivat
sen ottaa. He olivat valmiit juoksemaan miekanterää myöten sitä
maljaa sieppaamaan.

Elämä tarjosi parhaita antimiansa kuoleman mustasiipisen enkelin
kädellä. Itse se hymyili ja katseli lahjaansa rauhallisena ja
koristeli sitä... Se kietoi kuoleman enkelin kädessä vaahtoavan
viinamaljan niihin runoliinoihin, joita runoilijat olivat punoilleet
vapauden kunniaksi. Se kultasi sen välkkyvällä hohteella, kuohutti
sen vaahdon korkealle, houkuttelevaksi ja huumaavaksi, ja
heitti kuoleman enkelin hartioille sen runovaipan, jonka se oli
runoilijoilla laulattanut.

Ja vapaudenjanoiset katselivat silloin kuoleman enkeliä, kuin
sulhanen riisuutuvaa morsiantansa. He olivat valmiit hinnalla millä
hyvänsä ottamaan sen kädestä vapauden viinamaljan.

Elämän suuret viulut soivat. Viaporin tykit oksensivat tulta.
Elämä leikki suurta leikkiänsä: se ahmi itseänsä, kitana kuolema.
Vapaudenjanoiset kosivat kuoleman enkeliä kilpaa...

Tykit jyrisivät... Pommit viskautuivat kaarteitansa kulkien
sotalaivoja tavottelemaan... Ne syöksyivät korkeudesta meren
aaltoihin... löivät suunnattomia vesisuihkuja ilmaan...
räjähtelivät... sylkivät merestä tuli- ja savuroihuja... Toiset
pommit viskautuivat laivojen tykkien kidoista linnoitusta kohti...
pamahtelivat... räjähtelivät... levittivät turmaa ja kuolemaa...
Veri vuoti... haavotetut vaikeroivat... elämä leikki ihmisillä...
pannen ihmiset leikkimään elämällä... Se ostatutti ihmisillä vapautta
itseltänsä... Se ostatutti sitä kuoleman enkelin kädestä...

Kamala elämän leikki jatkui... Kuoleman mustasiipinen enkeli kohosi
korkeammalle... Kaikkivaltias elämä hallitsi ja käski, itse johonkin
paenneena... Äkkiä nousi tuliroihu ilmaan, tavotellen pilviä... Siitä
puhkesi musta savukukka... Kuului hirveä pamahdus... Kaikki vapisi...
Helsingin rakennukset tärisivät... Elämä oli nielaissut ruutikellarin
niiltä, joille se vapautta tarjoili... Se nielaisi sen tulena ja
savuna... Se jätti jälelle ainoastaan kivien sirut ja kasan mäsäksi
silvottua ihmislihaa...

Elämän ja kuoleman komea ilotulitus oli lopussa.

Isänmaan uhritulet paloivat katkerina. Niiden liekinpäässä heloitti
isänmaanrakkauden kukka, mutta siitä kukasta tuoksusi viha...
Helsinki katseli komeaa kuoleman leikkiä, jota elämä leikki
Viaporissa. Vapauden viinamaljasta tipahteli huumaavia pisaroita.
Ihmiset juopuivat. Kuoleman enkelin runovaippa heilahteli kiehtovana.

Torilla seisoi Hornan luolan joukko-ihmisiä toisen joukko-ihmisen
vastassa. Molempien käsissä kukkivat vihankukat... Niiden kukkien
tuoksu huumasi... päihdytti... kiihotti... Ihmiset eivät tienneet,
miksi he toista joukko-ihmistä vihasivat... He eivät myös tajunneet,
miksi he omaa joukko-ihmistänsä rakastivat... Heidän tunteensa olivat
syöpyneet heihin isänmaanrakkauden kauneista uhritulista... Vihan
kukat tuoksuivat jo aivan kuin veri pedon sieramien edessä... Aseet
pamahtivat ja joukko miehiä vaipui kuolleina torille...

Pari tuntia kului... Torilla oli veri sekottunut tomuun... Kuolleet
oli kannettu pois... Liike kulki latuansa... Elämä oli lakaissut
jälkensä.

                                                  ⸻

Mutta torilta vuotaneesta verestä oli elämä imenyt uutta voimaa.
Siitä sikisivät elämän suolissa uudet lapamadot: vihan ja katkeruuden
mustat kyykäärmeet. Ne sikisivät koko kansan elimistössä. Hornan
luolan joukko-ihminen imi niiden käärmeiden nisistä voimaa. Sen
joukko kasvoi. Sen huuto kuului jo pauhuna. Sen tunteet levisivät
kurjien joukkoihin, kuin tuli kuivaan kuloon. Ukkosena kierteli huuto:

— ”Ylös te, jotka väännätte raskaan työn vuorenpainoisia
myllynkiviä!... Ylös torpparit!...”

Sille, vihana vyöryvälle, katkeruutta suitsuavalle pohjalle
ryhdyttiin luomaan uutta Suomea. Elämä oli itse valmistanut ja
laskenut oman peruskivensä.

Varpalan Juho oli yksi niitä lukemattomia, johon Riuttalan tulipalon
kipinät olivat sattuneet, kuin kuivaan katajaan. Hänkin ’nousi’,
nousi kaikin voimin sortoa vastaan, kuten ennen oli noussut korpea
vastaan. Turhaan odotettiin häntä enää talossa päivätöihin, turhaan
kutsuttiin häntä niihin.

— ”Maa on meidän”, — vastasi Juho.

Mutta Mari oli vaiti. Hän ei ymmärtänyt nyt miestänsä.

Syksy joutui. Talvi vilkutti sen takaa kylmiä lumiselkiänsä.
Harhama kulki taas Varpalan torpan ohi. Sen pihamaalla hääräili
oikeudenpalvelijoita: Juhoa häädettiin torpastansa...

Ovi avautui, perhe alkoi lappautua ulos. Ensimäisenä tuli Rauha,
itkevät kaksoset sylissä, sitten toiset lapset. Jo tuli Mari,
hätääntyneenä, hämmästyneenä, riutuva palmikko niskassa, kyynel
poskella. Viimeisenä astui ulos Juho itse, synkkänä, äänettömänä,
ryppyiset kasvot harmaina. Palsami kannettiin ulos akkunalta, kätkyt
ja pöytäpahanen samaten. Oikeudenpalvelijat asettivat tangot tuvan
nurkan alle. Kuului rasahdus ja hökkeli kaatui kumoon.

Yhteiskunta oli noussut kumoajaansa vastaan, kysymättä, oliko kumoaja
oikeassa, vai eikö.

Juho istui kivellä, tukka harmaana ja märkänä kylmästä vihmasateesta.
Rauhan kaksoset parkuivat, toiset lapset itkivät, varis rääkkyi. Mari
lähestyi Juhoa, istahti hänen viereensä ja lausui:

— ”Juho-rukka! Älä sure!... Onhan meillä vielä Jumala turvana... Hän
on ennenkin auttanut.”

Mutta Juho oli toinen, kuin ennen. Hän puri hammasta ja lausui
jyrkästi:

— ”Jumala!... Helvettiin tästä moiset Jumalat!... rikkaiden
Kätyrit!... Menköön rikkaiden ruotilaiseksi!... Jo Sillekin olemme
kylliksi vaivais-apua maksaneet...”

Mari lyyhistyi kokoon kivellensä. Syvyys tuntui avautuvan hänen
allansa, kun Juho oli temmannut pois sen ainaisen Peruskiven, jolla
hän oli pysytellyt. Rintalapset yhä yltyen itkivät, toiset seisoivat
sanattomina. Juho oikaisi itsensä. Hänen ainoana omaisuutenansa oli
taas hartiankumara ja edessä oli elämän kivikova. Synkkänä katsoi hän
syksyiseen korpeen ja mutisi:

— ”Jumalat ja isänmaat!... Pirut!... Riistäjät jakavat isänmaan
rajaviivoilla kurjat eri joukoiksi ja pidättävät niillä
riistettäviänsä kurissa, yhdellä toista... Molemmat ne ovat rikkaiden
kätyrejä: olemattomat Jumalat ja isänmaat...”

Hänen sanansa olivat kuin ilmassa kulkevaa kulkutautia, joka
tarttui hänen joukkoonsa. Isänmaa alkoi niiden silmissä karistaa
koristuksiansa, runopukujansa: Sen hartioilta putosivat revontuliset
vaipat, järvistä katosivat päivänkuvahelmet ja riippuvat taivaan
ontelot, joita myöten kuun kuvat ennen kieriksivät. Sen kulmilta
katosivat ihanat vesikaaret ja kukat. Se muuttui rumaksi, harmaaksi,
lokaisilla teillä, rapakoilla ja syksyisillä sammalsoilla peitetyksi
ilkeäksi emintimäksi, joka piinasi heitä ja lellitteli rikkaita.
Vihan kulovalkea yltyi silloin, levisi kaikkiin soppiin ja
pursusi joka töllistä. Sillä pohjalla ryhdyttiin rakentamaan sitä
tulevaisuuden Suomea, jonka hoivissa piti onnen viljan kypsyä,
suomalaisen kansallishengen kukka-nupusta puheta ihanimmat kukat,
kauneimmat ihmishengen helmet ja sen laulun saada ennustettu korkein
kaiku...

Harhama seisoi sanatonna Varpalan torpan veräjällä. Hänen jokainen
solunsa värisi. Hän tiesi, että Varpalan torpan isäntä kuului
siihen puolueeseen, jonka asiaa hän ajoi. Ja toisella puolen,
häntä vastassa, seisoi avuttomana, hätääntyneenä, repaleisena ja
asunnostaan häädettynä se maailmankurjuus, jonka edessä hän oli niin
hartaasti polvistunut ja jota hän parast’aikaa värjäili teoksessansa
jumaluuden puhtailla väreillä, kohottaen sitä Jumalaksi...

Vihmasade alkoi tiuhkua harmaalta taivaalta, kaikki peittyi
tuhanharmaaseen, lapset parkuivat, Mari ja Rauha itkivät ja ylhäällä
huuteli pois lentävä kurkiparvi haikeaa riu’untaansa, joka sekaantui
rintalapsien itkuun, ja hajotetun torpan ylitse lentää kahnuutti
vanha varis, riiputtaen nokassaan kalan totkuja...

Kylmä, vihmasateinen syyspäivä alkoi pimetä. Sumu sakeni. Elämä
näytti hautausmaan ammottavalta veräjältä. Harhama istui tienvierellä
puolilahon kannon päässä ja mietti elämän sumuista kysymystä ja
omien polkujensa sotkeutumaa. Ja kun hän huomasi sotkeutuvansa omien
polkujensa verkonsilmiin, hätäytyi hän teoksensa puolesta ja alkoi
kuumeisesti etsiä sen pelastusta, sillä koko elämä riippui siitä.

Mutta sumuisessa iltahämärässä pimeni hänen vierellensä varjo. Se
oli Iiranto, joka seisoi siinä, ruumiina sakea sumu. Se hyväili
hänen ihoansa jumaluuden hengähdyksellä, hiipoi hänen kaulaansa
sumu-käsillänsä ja kirkasti hänelle sen helmen, joka odottaa hänen
poimintaansa elämän sekasorron keskellä. Se puhui ja kuiskaili
Harhaman povessa:

— ”Miksi hätäännyt?... Eikö Varpala ole riuhtaissut itseänsä irti
Jumalakuvituksesta?... Eikö hän ole nyt lähempänä oikeaa jumalaa:
ihmistä... itseänsä?...”

Se oli Harhamalle kirkas tähti, joka välähti elämän harmaaseen
usvaan. Iiranto jatkoi:

— ”Eikö hänessä kehity jumaluus?... Eikö hänessä isänmaanrakkaus
laajene jo kaikkien kansojen rakkaudeksi ja sitten kaikkeuden
rakkaudeksi?... Eihän oikea jumaluus voi rakastaa ainoastaan
osaa, kaikkeuden hitua... Eikö Jumalan pidä hallita ja rakastaa koko
kaikkeutta?...”

Ja hänelle tuikahti silloin elämän yöpimeydestä kirkas salama, joka
valaisi kaikki. Kaikki näytti sittenkin palvelevan hänen jumalansa
voittoa... Varpalan Juhon oli hän nähnyt riuhtautuvan ’kuvitellusta’
Jumalasta irti. Se oli Harhamasta oire, joka ilmoitti, että
maailmankurjuus herää jumaluutensa tietoisuuteen. Se oli suuri askel.

Hän näki muitakin kirkkaita tähtiä: Isänmaanrakkaus oli häviämässä.
Ihmisessä piilevä jumaluus alkoi jo rakastaa kaikkia kansoja...
kaikkia maita...

Jumalalla ei voi olla muuta isänmaata, kuin kaikkeus...

Syys-ilta pimeni. Harhama lämmitteli löytämiensä tulien hohteessa.
Hänen mielikuvituksensa lenteli avaruuden äärillä jumaluuden
kehityksen kanssa karkeloiden. Maan kansojen rakkaudesta laajenee
ihmisessä kehittyvän jumaluuden rakkaus koko maailman rakkaudeksi.
Eri maailmoissa asuvat ihmisjumalat pääsevät ijankaikkisuuden
kaukaisimpina jaksoina toistensa yhteyteen ja rakastavat kaikki
toisiansa yhtenä samana jumaluutena. Niin laajeni jumaluuden rakkaus
kodin rakkaudesta isänmaanrakkaudeksi, sitten maan kaikkien kansojen
rakkaudeksi, koko maailman rakkaudeksi ja lopuksi kaikkeuden
rakkaudeksi...

Sade tiheni. Syys-yön mustat silmät ummistuivat ja Harhaman ympärille
painautui yön pilkkopimeys.

                                                  ⸻

Valhemala on kaunis, pyöreä, puolikupera asumus. Sen seinät ja katon
muodostaa kirkas kuunkupera. Kuunkupertuman sisäpinnalla kiiluvat
hopeanheleät tähdet sinne tänne siroteltuina... Koko Valhemala ui
niiden valossa.

Valhemalan pohjalla kiertää veripunainen virta... Se kiemurtelee
kauniina käärmekiemurana. Virran pinnalla päilyvät lumivalkeat
lumpeet... Lumpeiden lomissa uiskentelee tuhat mustaa käärmettä,
siellä täällä luikahdellen... Uituansa aikansa vedessä, vetäytyvät ne
valkolumpeille levähtämään...

Tuhat mustaa kukkapuuta kasvaa Valhemalassa, ympäriinsä
asetettuina... Ne ovat pienen pihlajan kokoisia... siron pensaan
muotoisia... hoikkia... latvaansa suippenevia... Niiden lehdet ovat
miltei mustia... kukat kokonaan mustia... ne ovat mustemmat mustinta
syttä... Ne näyttävät koreilta kuoleman kukilta... Kutakin kukkapuuta
hoitaa pikkuinen enkeli, jonka tukka on lumivalkea.

Jokaisessa mustassa kukkapuussa istuu ainakin kymmenen veripunaista
ilva-lintua, toiset kynien itseänsä, toiset ihaillen sulkiansa,
kolmannet katsellen käärmeiden kaunista kiemurtelua Valhemalan
veripunaisen virran pinnalla. Kaikki on somaa ja siroa.

Keskellä Valhemalaa on ruusunnupun muotoinen lumivalkea elollinen
alttari. Se on juorualttari... Siitä tuoksuaa valhe ja panettelu,
kuin konsanaan kukasta tuoksu... Se tuoksu ei koskaan lopu, koska
alttari on elollinen, kuten ainakin oikea kukka.

Juorualttarilla seisoo Perkeleen Urmento-enkeli... Hän on valheen,
juorun ja panettelun aina synnyttävä äiti... Juorualttarikukan
tuoksu on hänelle sama, kuin lemmen-antimet emolle... Hän nauttii
sitä yöt ja päivät... kuhertelee alttarissa, kuin perho kukassa...
nainen miehensä syleilyissä... emo oman lintunsa keralla... emi
heteensä suuteloissa... Siksi sikiää hänessä ijäti valhe...
juoru... panettelu ja pahain sanomain saattaminen... Näkyy jo
hänen kauneista kasvoistansa, että hän on valheesta raskas... Se
näkyy hänen uhkuvista rinnoistansa... lanteistansa... koko hänen
olemuksestansa... Hänen silmänsä sanovat, että hän tahtoisi aina ja
enemmän alttarinsa antimia, kuten himoihinsa riutunut nainen...

Hänen oikealla olkapäällänsä istuu aina veripunainen ilva-lintu...
Kädessä on hänellä kaunis kultainen omena...

Tuontuostakin synnyttää Urmento uuden sikiön: Hän puhaltaa
suustansa kauniin kuplan... Se kupla on valheen henkeä... juorua...
panettelua... Se on väärän sanoman saattamisen siementä...

Heti kun hän on kuplan suustansa puhaltanut, kohoaa olalta
veripunainen ilva-lintu, ottaa kuplan sievästi nokkaansa ja vie sen
maailmaan, jossa se haihtuu sumuksi ihmisten hengitettäväksi, niiden
nautittavaksi. Siitä kuplasta sikiää ihmisessä valhe ja juoru ja
panettelu... Kun kupla on kaunis, tavottelevat sitä naiset miehien
edellä, sillä he etsivät aina helyjä, kuin perho kukanväriä... Siksi
on heidän kielensä kepeä, kepeämpi miesten kieltä, eikä siksi, että
on hiukkasen pienempi sitä...

Kun yksi ilva-lintu on lähtenyt Urmennon olalta, lentää sille
mustista kukista oitis toinen uutta kuplaa odottamaan... Siksi istuu
veripunainen ilva-lintu aina Urmennon oikealla olalla...

Virran vesi punertui... Käärmeet pysäyttivät kiemurtelunsa... Tähtien
hopeanheleä valo helähti hopeaisemmaksi ja valovärin värähdyksestä
ilmestyi Perkele Valhemalaan, kaikki pääenkelit muassansa...
Pikkuiset enkelit, jotka hoitavat mustia kukkapuita, laskeutuivat
hänen eteensä polvillensa... Mustat käärmeet nousivat lumivalkeille
lumpeille, asettuen niille kiemuroiksipa veripunaiset ilva-linnut
kääntyivät kaikki päin Perkeleesen. Perkele puhui Urmennolle:

— ”Sinä hoidat hyvin tehtävääsi... Ihmiset puhuvat jo enemmän
valetta kuin totta...”

— ”Se on sinun ansiosi... Sinä olet lahjottanut minulle alttarisi,
jakamaan minulle lempeänsä... Minun nautintoni on loppumaton”, —
vastasi Urmento.

Perkele kääntyi kaikkien edessänsä polvistuvien enkeliensä puoleen ja
selitti heille:

— ”Panettelu on minun aseeni... Sillä isken minä ihmissydämessä
Jehovan kantapäähän... Se jakaa ihmiset kahtia: Se jakaa ne toinen
toisensa panettelijoihin ja paneteltaviin... Se valmistaa heidän
kättänsä Kainin iskuun...”

— ”Ihmisten kieli on Jehovan luoma... Hän on takonut siitä terävän
hampaan sinun suuhusi... Hän takoo kaikki sinun aseiksesi”, —
tarttui puheeseen Piru. Perkele jatkoi:

— ”Sen Hän on tekevä. Kulta ja nainen ja kaikki on minun aseenani
jakava ihmiset kahtia ja nostava toisen osan toistansa vastaan...
Jehova on sortuva Itsensä tekemään tutkaimeen... Hän on kaikki luonut
minun hampaikseni...”

— ”Muuksi Hän on ne aikonut, mutta sinä käännät kaikki omiksi
hampaiksesi”, — oikaisivat pääenkelit.

Perkele käveli istuimellansa ylpeänä edestakaisin, pysähtyi sitten
ryhdikkääksi ja jatkoi:

— ”Jokainen pikku juoru tekee hyvää palvelijalleni Harhamalle. Se on
hänessä kuin hiiva, joka nostaa hänessä vihaa Jehovaa vastaan... Se
on kuin punainen vaate hänelle... Sinä, Urmento, katso, että hän saa
sitä sopivalla ajalla aina tarpeellisen määrän!...”

— ”Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni... Jokaisella
ihmiskielellä on pyöriksivä minun kaunis, kepeä kuplani”, — vakuutti
Urmento. Perkele teki kuvaavan liikkeen ja lausui:

— ”Ja ihmiset nauttivat sinun kuplistasi, kuten sinä minun alttarini
tuoksusta... Jokaisen naisen suussa heiluu kielenä minun kaunis
pirunhampaani... Miesten kieli on vielä hiukan tylsempi...”

— ”Mutta se on sitä voimakkaampi. Sen pisto tuntuu kipeämpänä”, —
huomautti Piru. Perkele lopetti järkeilynsä:

— ”Harhama on oikealla tiellä: Hän pitää Jehovan kieltämää
’rakkauttansa’ jo hyveenä ja jotka häntä siitä muistuttavat, niitä
pitää hän panettelijoina... Min kirkastuu minun asiani oikeus
maailmassa...”

Enkelit riemastuivat ja veisasivat Perkeleen ylistystä:

”Kaikki eksyneet sä haastat
luoksesi. Sä rikki raastat
vallan Jehovan,
sen kavalan.
Hampaanasi ihmiskieli
aina heiluu. Ihmismieli
sillä käden miekkaan nostaa,
käsi kielen juorut kostaa,
Jehovan kantapäähän lyöden,
Hältä vallan loppuun syöden.”

Valhemalan kaikki valot värähtivät. Perkele säteili niiden
värähdyksien kirkkaudessa hohdevaippojen hulmahdellessa hänen
majesteetillisilla hartioillansa ja välkkyvän valtikan seuratessa
hänen kättänsä, hänen sitä käsin pitelemättänsä. Kauniit tuliset
käärmeet kiemurtelivat hänen päänsä ympärillä, muodostellen elävän,
muotoansa alati muuttelevan tulihohteisen kruunun. Voiman ja vallan
sauhu leijaili hänen päällänsä siivekkäänä enkelinä ja hän itse hohti
ylpeyttä ja jumaluuttansa. Kaukaisuuden seinistä palaavan kaiun
säestämänä lopetti hän:

— ”Palvelijani Iiranto johdattaa Harhaman oikealle tielle... Hän on
paljastava hänelle Jehovan vääryyden ja houkutteleva hänet pois siitä
Petturista... Ja mikä on Hänestä irti, se on minun omani, sillä
kolmatta ei ole...”

Enkelien suuri lauma veisasi hänen ylistystänsä:

”Sinun kukkanuppunasi
äärettömyys kukoistaa.
Valtasi ja kunniasi
kaikkeudesta puhkeaa.
Äärettömyyteen et mahdu,
samalla kun pienin rahtu
kylliksi suo tilaa sulle,
ainoalle kruunatulle,
korkealle
Jumalalle.
Ääri yksin puuttuu vaan
sulta, herra taivaan, maan.”

Laulu loppui. Kaiku nosti Perkeleen siivillensä ja kantoi häntä
ajatuksen nopeudella äärettömyyden halki.

Kun mies kumarsi jalkapuuta.

Elämä on ainaista turhasta taistelemista,
josta on haavat ainoana voittona...

Pimeän hapset häilyivät ilmassa. Syyssade pieksi maita:

Oli sysimusta syys-ilta. Luonnon voimat riehuivat sakeassa pimeydessä
pelottavina, kuin kalman toukat pimeässä, mätänevässä pääkallossa.

Kylmä roimasade valui rankkana tohinana pilkkopimeästä korkeudesta.
Myrsky ulvoi. Korpi kohisi ja kaikki kiilui mustana, kuin korpin
silmä.

Ja yhä pimeni ja yhä sakeni rankkasade. Myrsky vyörytteli mustia
vesivaippoja. Kuin avatusta kidasta valui niistä vesi liejuiseen
maahan. Metsä ryski rajusään kynsissä ja purot syöksyivät, kuin
kauhun lyömät käärmeet uomiansa pitkin, luikerrellen halki pimeiden
korpien, etsien synkkien rotkojen pohjilta tietänsä.

Suomen syys-yö oli noussut mustille siivillensä ja leijaili nyt
pimeytensä korkeimman kantaman rajoilla...

Pimeyden halki kulki Harhama metsäseudun tietä. Luonnon suuri leikki
sekaantui hänen ajatustyöhönsä, jumaluuden luomiseen, jota hän lappoi
itsestänsä joka hetki, ajatellen matkalla, kirjoittaen levätessänsä,
nähden yöllä siitä unia.

                                                  ⸻

Niinä aikoina luotiin uutta Suomea entistä raivoisammin Pohjolan
perillä. Uudet ajatukset pohjautuivat. Uudet tekijät astuivat elämän
ohjaksiin. Vanha särkyi vaahdoksi ja uusi syntyi sen sijalle. Eri
puolueet olivat laatineet ohjelmansa. Puhujat selittivät niitä
kuumeen tapaisella innolla etäisimmissäkin sopukoissa, kootakseen
niille kannattajia. Joukko-ihmiset ryhmittyivät puolueittain. Kukaan
ei jäänyt yksin. Koko Suomi kiehui muurahaispesänä. Joukko-ihminen
kokosi jäseniänsä.

Eräässä korpikylässä oli vanha, avara puolipimeä pirtti ja eteinen
pakaten täynnä talonpoikaisväkeä, naisia ja miehiä. Pieni, savuava
lamppu valaisi ainoastaan etumaisten harmaita kasvoja. Muut
peittyivät tupakansavuun ja pimeyteen, niin että ainoastaan silmät
paloivat sen seasta. Eteiseen, jossa ei ollut sulettavaa ovea,
purskusi joskus vimmastunut myrsky sateen sekottamana ja vyörytteli
savupilviä tuvan ovesta sisälle. Tuvan perällä, pitkän pöydän takana
piti Harhama vaalipuhettaan. Heikolla, hiukan väsyneellä äänellä,
selitti hän pitkältä puolueensa yhteiskunnallista ohjelmaa. Joskus
poikkesi hän kuivasta aineesta, tempasi kuulijat mukaansa jollain
kansanomaisella sukkeluudella, jotka hänestä lähtivät luonnollisina,
omaperäisinä ja joita hän omasta mielestänsä hallitsi, miten vaan
tahtoi. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen selitystänsä omiensa
hyväksymishuudot, tai toisten vihainen murina, joihin sekaantui
ulkona raivoavan tuulen ulvonta.

Kaksi tuntia olivat joukko-ihmiset kuunnelleet häntä, virittyneet
kukin omaksi viuluksensa, odottaneet aikaansa, kiihtyneet. Ei
yksikään näyttänyt vielä väsyneeltä. Joukkotunne veti heitä aina
uuteen vireeseen. Harhama itse pysähtyi hetkeksi levähtämään ja
ajatteli uuden asian johtoa, kun yksi kuulijoista, vanha, jäykkä
raataja Tuomisto pyysi saada sanoa muutaman sanan.

— ”Tietysti! Olkaa hyvä!” — vastasi Harhama. Mies alkoi puhua
hitaasti ja koruttomasti:

— ”Puhuja on tässä sanonut paljon hyvää ja minä yhdyn siinä häneen.
Mutta jänikset turvautuvat tavallisesti käpälään, ne kun eivät muulla
voi puolustautua, ja minusta tuntuu, kuin olisi puhujallakin jotain,
jota puolustaessa hänen täytyy käyttää jäniksen käpäliä.”

Vihan ja katkeruuden tulikielekkeet alkoivat leimahdella. Vanha
riita raivosi katkerampana, kuin koskaan ennen. Koko Suomi oli sen
kaskitulena.

— ”Kun puhutte suorin sanoin, niin minä yhtä suorasti vastaan”, —
tarttui Harhama.

Kuulijoiden mielet jännittyivät. Tuomisto jatkoi:

— ”Minä tarkotan sitä valtiollista kysymystä. Minusta tuntuu, että
Te olette vanhan Tarvaan miehiä.”

— ”Entäs sitten?” — keskeytti Harhama, joka käpertyi oitis omaksi
joukko-ihmiseksensä.

— ”Minä vaan tahdon huomauttaa, että sen joukon jälet haisevat.
Olisi ne puhdistettava, ennen kun tulette kansalta taas luottamusta
pyytämään, mutta Te peitätte ne jälet jäniksen käpälällä...
vaikenette koko asiasta”, — vastasi Tuomisto, jäykkä mies.

— ”Hyvä!” — kuului joku ääni ovipuolelta. Toisaalta kuului murinaa.
Väki jakautui kahdeksi joukoksi. Joukko-ihminen astui jo näkyviin.
Pimeässä pirtissä oli kaksi tai kolme ajatusta, joita väki ajatteli,
kuin käskystä. Harhama yltyi loukkaavista sanoista, unohti kaiken
epäilyn, kumpi niistä oli oikeassa, ja alkoi torjua syytöstä aivan
kuin vakaumuksella ja innolla. Hän puhui tyynesti, mutta varmalla ja
jyrkällä äänenpainolla:

— ”Te voitte minua syyttää siitä, että en ole vielä ehtinyt koskea
siihen asiaan, mutta jos kuka luulee olevansa oikeutettu puhumaan
tarvaalaisten haisevista jälistä, hän heittäköön rapansa minuun.
Meidän joukko kyllä vastaa kulkemansa tien puhtaudesta...”

— ”Hyvä!” — kuuluu väkijoukosta.

— ”Suuria sanoja!” — kuului huomautus toisaalta.

— ”Tekojen mukaisia”, — lisäsi Harhama yltyneenä, mutta
ulkonaisesti tyynenä.

— ”Oikein!... Hyvä!” — vahvistivat tarvaalaiset.

Ja sitten alkoivat taas arvettumat aueta ja viha ja katkeruus
pursuta mielistä. Loukatut puolustivat kunniaansa pedon innolla.
Kaikki vihanviulut virisivät. Ritalaiset näkivät maansa taas
tarvaalaiskummituksen käsiin joutumaisillansa ja riensivät sitä
pelastamaan kuin äiti parastansa. Tarvaalaiset kuvastuivat heille
taas joksikin kirkonhäpäisijöiksi, he tarvaalaisille kunniattomiksi
herjaajiksi. Hyvä- ja alashuudot sekaantuivat myrskyn ulinaan ja
sateen tohinaan.

— ”Pettureita!... Isänmaan häpäisijöitä!” — kuului tarvaalaisten
vastustajain joukosta.

— ”Viikin Roolandin häntiä!” — kohisi vastaus.

— ”Mitenhän olisi käynyt, jos kaikki olisivat seuranneet
tarvaalaisten esimerkkiä ja sanoneet: harashoo!” — kysyivät yhdet.
Harhama yritti puhua.

— ”Ja miten olisi käynyt, jos kaikki olisivat viskanneet talon
avaimet vieraalle ja itse...”

— ”Livistäneet jäniksen käpälät alla käpälämäkeen... Tai
oikeastaan pistäneet päänsä kunniaseppeleesen, kuin jänis pehkoon”,
— tarttui joku jatkamaan Harhaman puhetta.

Syntyi hiljaisuus. Kukaan ei osannut vastata. Joukko-ihmiset
seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi terävää hammasta. Viimein
lausuu ritalainen Tuomisto:

— ”Parempi pistää päänsä kunniaseppeleeseen kuin leipäkannikkaan...
myödä maansa ja kunniansa virkarokasta...”

— ”Kuka on sitä tehnyt?” — tarttui Harhama.

— ”Nimet esille!” — komensi joukko.

— ”Hyvä... hyvä!” — kuuluu perempää.

— ”Kuka on virkoja onkinut?... Tarvasko?... Vaarnan Ristoko?...
Ruonan Karhuko?” — vaatii joukko edelleen. Kaikki hehkuivat taas
hiilinä. Väliin taas mykistyivät kielet ja katkeruus hautautui
mieliin...

Mutta se hautautui ainoastansa hetkeksi, vetäytyi, kuin käärme
kyttyrään, sujahtaaksensa siitä uuteen pistoon, puraistaksensa
entistä kipeämmin. Syntyi hiljaisuus. Sade pieksi seiniä. Myrsky
ulisi ja paiskoi ovia ja repi sysimustaa pimeyttä. Väki seisoi
vastatusten, kuin kaksi tiikeriparvea. Viimein suhahti taas pisto:

— ”Niin! Ne teidän miehet käyttivät aseenaan selkärankaansa...
Taivuttelivat sitä.”

— ”Ja teidän miehet jäniksen passia... ja suutansa. Niitäkin nurkan
takaa”, — keskeytti eräs tarvaalaisista naisista.

Taas oli väki vaiti. Joukko-ihmisen mieli oli synkkä, kuin ulkona
kuohuva syys-yö. Jokaisen povessa vaani katkeruus kyttyrään
vetäytyneenä mustana käärmeenä. Se kiemurteli... sähisi... väijyi
toisen joukko-ihmisen paljasta kantapäätä ja jäyti kantajan omaa
povea. Matala tupa oli sakeana tupakan savua. Vihaiset silmäykset
välähtelivät savun seasta, kuin kylmät sisiliskot, ja häilähtelevät
savupilvet hulmahtelivat niiden seassa, kuin saaliinsa ympärillä
kieppuvat käärmeet. Sadekuurot löivät joskus seiniä, kuin
suunnattomat vesikimput, ja roimasade ja myrsky vimmeltivät entistä
hurjempina.

— ”Kyllä tämä on viimeistä aikaa... Kehnoko lienee ihmiset
riivannutkin!” — keskeytti vihdoin eräs vanhus äänettömyyden. Toinen
harmaapää, Ville Takala, jatkoi:

— ”No, on aikaa... On. Sotivat pahuukset suullansa... Huudettiin
ensin ja hölötettiin ryssää ja ryssää, kuin pahat ryssät tshuhnaa,
minkä suusta lähti, ikäänkuin se siitä käpertyisi... Liattiinhan
niillä vaan oma suu. Ja nyt käytetään suuta omia vastaan, kuin paha
akka riehtilää...”

— ”Hospodiakos sitä olisi pitänyt ryssälle pomiloida... Renikkaa
taitaa Takalakin onkia?” — keskeytti Tuomisto myrkyllisestä Takala
oikaisi itsensä ja vastasi:

— ”No kyllä sitä siivottomassa suussa latinkia riittää... Minä
en ole renikka-avannolla koskaan ongella istunut. Min’ oon kuokka
kädessä jo kuusikymmentä vuotta tapellut, mutta en ole myös koskaan
sinun tavallasi suullani ryssää pommittanut... Jerikon muurit kyllä
kukistuivat pasuunan soitosta, mutta minä luulen, että nyt on toinen
aika. Ei, poikaseni! Mies ei koskaan taistele ravalla, sillä se
ryvettää omat kädet...”

Ja yhä vihaisempina kyyristelivät käärmeet povissa, yhä katkerammiksi
tulivat niiden pistot. Hyvähuudot ilmottivat, mistä pisto oli tullut,
murina tai alashuuto, kumman joukon kantapäähän se oli sattunut.
Myrsky säesti niitä ulinallansa ja saderaipat pieksivät seiniä
entistä vihaisempina.

Niin luotiin uutta Suomea. Jokaikinen päivä uudistui sama Harhaman
matkoilla. Jokaikinen päivä kertautui sama yhtä aikaa sadoissa ja
tuhansissa paikoissa ympäri Suomen. Kaikki kiehui ja kävi. Kansan
elämään oli päässyt uuden ajan käyte.

                                                  ⸻

Yö lähenteli jo puoliyötä. Kinailu oli lakannut. Vihanviulut olivat
soittaneet kaikki säveleensä. Tarvaalaiset ryhtyivät perustamaan
valtiollista järjestöä. Mutta silloin nousi kolmas joukko-ihminen,
sosialistinen joukko ja alkoi uusi melu, uudet riidat. Roteva
työmies, Antti Jurva, rykäisi pari kertaa ja alkoi puhua:

— ”Perustakaa vaan seurojanne, susi niistä kumminkin tulee!”

Joukko vaikeni. Se näki tutun haamun nostavan punaista lippuansa.

— ”Mitä se Jurva siellä mökisee”, — keskeytti joku.

— ”Sitä vaan, että susi siitä seurasta tulee”, — vastasi Jurva
viisaan näköisenä.

— ”Ka, sehän se on tarkotuskin, että tulisi sitkeähenkinen, kuin
susi”, — tarttui joku tarvaalainen.

— ”Kyllähän se eläisi, jos ei kansa kurkusta kuristaisi, mutta
nyt se onkin kansa, joka sanoo minne päin sen suden pitää häntäänsä
heiluttaa ja mitä virttä sen pitää ulvoa”, — jatkoi Jurva.

— ”Kansa!... Lempo!... Mikähän kansa sinäkin olet!” — kuului
toisaalta.

Ja taas seisoi kaksi joukko-ihmistä vastatusten. Mielet alkavat
käärmeinä kiemurrella uuden asian ympärillä. Sosialisti-ihminen nosti
päätänsä vaistomaisen itsetietoisena, kuin mies nuorukaisessa, joka
on päässyt miehen pukimiin. Jurva jatkoi:

— ”Kiistelevät porvarit siitä, kuka heistä maan pelasti. Ei
kumpikaan. Molemmat lipoivat kieltänsä ruunun rokkakattilan ääressä,
kunnes köyhälistö pani pyörät seisomaan.”

— ”Sinäkö sen sitten pelastit?” — keskeyttivät useat. ”Kuka sen
sitten pelasti?... Kuka?...”

— ”Köyhälistö sen pelasti”, — yritti Jurva.

— ”Köyhälistö... Ja millä?” — katkaisi vanha Takala.

— ”Milläkö. Stopilla. Lakko se oli, joka pani oikeat viulut
vinkumaan”, — vastasi Jurva puoli rehennellen.

— ”Oikein!” — huusivat hänen miehensä. Harmaapää Takalan Ville
kiivastui. Hän nousi sosialismia, kuin punaista peikkoa vastaan. Hän
puhui:

— ”Lakko!... Vai lakko! Kenenkähän luulet säikähtävän siitä,
että kansa lakkaa työtä tekemästä. Venäläisenkö, vaiko muun
ranskalaisen!... Oma vatsasi siitä ensimäisenä päästää pitkät
itkut... Lakko! Kyllä minä, Jurva, olen monta ihmettä nähnyt, mutta
sitä ihmettä minä en ole vielä kuullutkaan, että kansa säikäyttäisi
vihollisen sillä, että lakkaa työtä tekemästä.”

— ”Säikäyttääkös se sen sillä, että tinkii sen kanssa omasta
kunniastaan?” — pisti eräs ritalaisista.

Ja taas vetäytyivät mielet pistoon. Pureva hiljaisuus aivan kuin
näytteli teräviä hampaitansa. Jo olikin pisto valmis. Eräs naisista
virkahti:

— ”Ne säikyttivät venäläistä sillä, että hylkäsivät niille koko
rokan, jota se juuri oli tullut anastamaan.”

Murina ja hyvähuudot sekaantuivat taas yhdeksi ja Harhama alkoi taas
alusta entisen selityksensä. Hän kietoutui oman puolueensa ympärille
vaistomaisesti. Hän tunsi jokaisen siihen tähdätyn iskun sattuvan
häneen itseensä, ärtyi siitä, unohti kaiken muun ja puolusti omaansa,
kuin sokea, joka taistelee umpimähkään kaikkialta putoelevia iskuja
vastaan. Hän kulki silloin joukkotunteiden virrassa, kuin kupla.

Ja yhä rohkeampana nosti sosialismi päätänsä. Jurva ryhtyi
selittämään köyhälistön kurjaa tilaa. Jumalakysymys välähti silloin
Harhaman silmien eteen.

Maailmankurjuus heilautteli hänelle punaisia lippujansa. Hän yritti
puhua, kuin itseänsä puolustaen:

— ”Se on totta, mutta parannus saadaan aikaan ainoastaan
säilyttämällä yksityinen omistusoikeus!”

— ”Riistäjien nylkyveitsi”, — keskeytti Jurva.

— ”Alas riistäjät!” — huusi Jurvan väki.

— ”Ajakaa lemmolle ne rähisijät!” — tarttui talon isäntä. Melu
yltyi, mielten kuohunta nousi ylimmillensä, Kiista koski nyt
yksinomaan sosialistista kysymystä, Jurva maalaili sosialistista
yhteiskuntaa houkuttelevilla väreillä. Se kuvastui yksinkertaisille
kuulijoille, paljon kärsineelle, kiusaantuneelle väelle ihanana onnen
maana, jota peittävät sateenkaarenväriset sumut ja jossa työnteko
on huvia, ajanrattoa, nautintoa. Se kuvautui heille rauhallisena ja
lohduttavana, kuten lähestyvä kuolema kuvastuu tuskiinsa väsyneelle
sairaalle, kun sen lihakset pääsevät kipujen käsistä ja raukenevat
kuoleman herkulliseen uneen.

Ja riutuneet, piinautuneet tavottelivat taas sitä sumua ja
ylistääksensä sosialismia huusivat Jurvalle:

— ”Hyvä!... Hyvä!”

Jurva lopetti puheensa sanoilla:

— ”Köyhät! Kun sinne päästään, niin ei ole enää sortajia, ei
riistäjiä. Siellä olemme onnellisia. Siellä ei saa köyhyyttä
ostamallakaan, eikä sortoa löydä etsimälläkään...”

Ja hänen väessänsä syttyi yhä palavampi onnenjano ja se uusi
yhteiskunta lorisi jo heidän korvissansa, kuin lähde. Jurva jatkoi:

— ”Sinne siis, toverit.”

— ”Sinne!... Sinne!... Sinne!” — kertasi väki. Jurva innostui:

— ”Siellä ei ole sortoa, eikä riistäjiä. Siellä ei ole joutavia
Jumalia ihmisten elätettävinä, eikä työttömiä rikkaita niiden
ruotilaisina. Siellä ei ole nälkäruoskaa...”

— ”Hyvä!... Hyvä!” — huusivat Jurvan joukko-ihmiset. He tunsivat
jumalien, pappien painon hartioitansa rutistavan. Ennen he eivät
olleet sitä huomanneet.

— ”Jumalattomia!... Hävyttömiä!”— kuului toisaalta.

— ”Porvarit”, — jatkoi Jurva — ”ovat huomanneet, että köyhälistö
ei enää taivu ruoskan alle ja siksi tulevat ne nyt tänne mesi
kielellä pyytämään, että köyhälistö vapaaehtoisesti kantaisi heidät
valtaan köyhiä keritsemään. Mutta kyllä täällä jo on köyhillä kaksi
silmää päässä. Ne eivät mene ansaan... porvarikettujen ansaan.”

— ”Hyvä!... Hyvä!” — kuulun huuto. Harhama yrittää puhua.

— ”En minä ole tullut tänne ansoja virittämään, vaan juuri niille
köyhille apua tarjoamaan...”

Melu keskeyttää hänen puheensa. Hälinän lopussa kysyy Jurva:

— ”Voikos sitä perkeleitä karkottaa Belzebubin kautta?... Voitteko
Te karkottaa riistäjät köyhien hartioilta niiden riistäjien omalla
avulla?”

— ”Hyvä!... Oikein kysytty!” — kuuluu melu. Harhama vaikeni,
mykistyi. Syntyi taas hiljaisuus. Vanha Takala nousi viimein
harmistuneena ylös ja alkoi puhua:

— ”Sinä, Jurva, sanot minua tässä riistäjäksi ja nylkijäksi, mutta
sano, onko minulla ollut kädessä koskaan muuta nylkyasetta kuin
kuokka, tai muu työase?”

— ”Sano, olenko minä sitten tehnyt vähemmän työtä, kuin sinä?” —
vastasi Jurva.

— ”En minä ole sitä sanonutkaan.”

— ”Miksi minä sitten olen köyhä ja sinä varakas?” kysyi Jurva
kiivaasti. Ja taas välähtelivät savun seassa vihaiset silmäykset,
kuin luikahtelevat sisiliskot. Tuuli ulisi, saderaipat pieksivät
seiniä. Takala alkoi selitellä.

— ”Minun vanhempani ovat säästäneet muutaman markan minua varten
ja minä olen oikeutettu sitä säilyttämään. En minä kiellä, että on
vääryyttä, mutta en minä eläissäni rupeaisi sitä korjaamaan sillä,
että ihmisestä tehdään ruunun renkejä, orjia, joiden pitää tehdä
sitä, mitä ruunu teettää. Koko se sosialistien touhuama valtio on
orjalaitos, se on linna, johon ei pistä nenäänsä mies, joka luottaa
omiin hommiinsa...”

Antti Jurvan joukko synkistyi. Takalan Ville jatkoi jäykkänä,
voimakkaana:

— ”Jurva sanoo että sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole
nälkäruoskaa. Se on valhe... Se on ruma valhe... Sillä minä kysyn
teiltä: Syömättäkö sosialistit aikovat elää?”

— ”Eivät aijo... Ne aikovat syödä enemmän, kuin nyt”, — yritti
Jurva. Takala keskeytti hänet jatkaen:

— ”Sitä minäkin... Mutta sataako sosialistisessa yhteiskunnassa
leipä taivaasta?”

Jurvalle ja hänen joukollensa oli kysymys kiusallinen. He eivät
olleet varustautuneet siihen vastaamaan. Harhama seurasi kiistaa
niihin tottuneena, mutta hän seurasi sitä jännittyneenä, löytääksensä
siitä tuen omalle asiallensa ja joukollensa. Takala jatkoi:

— ”Sosialistit tahtovat syödä ja leipä ei työttä kasva. Eikö siis
sosialistisessa yhteiskunnassa heilu nälkäruoska joka päivä, kuten
nytkin?”

Jurvan väki oudostui. Heistä tuntui hetken, että nälkäruoska on joku
aivan ijankaikkinen vitsaus, josta ei pääse pakenemallakaan. Takala
jatkoi:

— ”Nälkäruoska on jokaisen yhteiskunnan lippu, niin kauvan, kuin
ihmisellä on vatsa, joka tahtoo murkinansa... Nälkäruoskaa ei voi
hävittää muuten, kuin hävittämällä vatsan. Porvarillinen yhteiskunta
toki sallii sen nälkäruoskan ajaman mennä valitsemaan työtä, mutta se
sosialistien nälkäruoska ei sitäkään vapautta jätä...”

Jurvan väen mielet synkistyivät. Tarvaalaiset iloitsivat. Harhamasta
tuntui, kuin olisi Takalan Ville yhdellä kysymyksellä todistanut,
että hän oli valinnut oikean tien yhtyessänsä tarvaalaisiin. Jurva
yritti puolustautua, selittäen:

— ”Tässä onkin kysymys siitä, että porvareilla on kaikenlaisia
joutilaita päällysmiehiä elätettävänä.”

Takala tarttui sanoihin entistään innokkaampana kysyen:

— ”Eikö sosialistisessa yhteiskunnassa tarvita päällysmiehiä?...
Annetaanko siellä jokaisen tehdä mitä vaan itse haluaa, maata
joutilaana ja kumminkin maksetaan vaan palkka?...”

Jurvan joukko-ihminen oli ymmällä. Takala jatkoi:

— ”Nyt ei meidänkään kylässä tarvita elättää yhtään päällysmiestä,
sillä oma etu ajaa jokaisen työhön. Mutta jos täällä olisi huomenna
sosialistinen järjestys, niin eiköhän tarvittaisi kymmenisen
päällikköä pitämään silmällä, että esimerkiksi minä ja Jurva teemme
työtä määrätyn määrän?...”

Kuulijat olivat vaiti. Asia tuntui kaikista luonnolliselta. Harhama
oli iloinen, että oli nyt lopullisesti todistettu, että sosialistinen
yhteiskunta ei ole mikään paratiisi. Takala jatkoi kyselyään,
odotettuaan vastausta kauvan aikaa turhaan:

— ”Eivätkö ne sosialistiset päällysmiehet, koko se hirvittävän suuri
lauma olisi niiden elätettävä joita ne työhön ajavat ja joiden työtä
ne tarkastavat?...”

Syntyi kauvan kestävä äänettömyys. Ihmisten silmissä kuvastui jo
pelottavan suuri tarkastelijoiden joukko ja päällikkö-armeija, joka
tarvittaisiin silloin, kun ketään ei enää kannusta työhön oma etu ja
kilpailu ja toimeentulon huoli. Harhama iloitsi voitostansa. Hän oli
pelastunut siitä kalvavasta tunteesta, että kulkee muka väärän joukon
asioilla. Takala jatkoi, lopettaen pitkän vaiti-olon:

— ”Sosialistisessa yhteiskunnassa olisi siis virkamies-armeijana
hyväinen osa kansaa. Ne olisi elätettävänä, kun ne käyvät
tarkastamassa, ovatko minun housuni niin palkatut, kuin kansa
käskee... Mutta eikö se nälkäruoska silloin heiluisi ahkerammin kuin
nyt? Jäisiköhän sitä työntekijöiden vatsantäytteeksi senkään vertaa,
kuin nyt?...”

Huoneessa kuului ainoastaan ulkona vinkuvan myrskyn ulina ja sateen
tohina. Jurva yritti puolustaa omaa asiaansa, lausuen:

— ”Mutta ne päällysmiehet valitsee silloin kansa itse...”

Takala tarttui puheeseen kärkkäänä ja lausui pisteliäästi:

— ”Sinä tarkotat sitä, että kansa valitsee mieleisensä
päällysmiehet, jotka eivät pidä väliä tekeekö mies työtä, vai makaako
se joutilaana... Ne kirjoittavat paikkalipun makaamisestakin...
Mutta mitenkä se sitten käy? Eikö se nälkäruoska ala heilua
päällysmiehenkin selkää pitkin?...”

Koko Jurvan joukko seisoi äänettömänä. Joukko-ihminen katsoi
johtajaansa Jurvaan, kuin pettäjään. Toiset joukko-ihmiset
iloitsivat. Harhamasta tuntui, kuin olisi hän päässyt ilkeästä
painajaisesta. Keskustelun kuluessa johtuivat hänen mieleensä taas ne
puheet, joilla kenraali Pawlof ja parooni Geldners olivat loistavasti
kumoilleet sosialistisia oppeja kelvottomiksi. Jurva nolostui lausui,
ja jotain sanoaksensa:

— ”Takala on poliisi- ja sotilasvallan ihailijoita...”

Mutta vanha Takala oli taas oitis valmis vastaamaan. Hän kyseli:

— ”Jos minä sosialistisessa yhteiskunnassa nousisin sitä vastaan,
eiköhän se minua ryhtyisi kurittamaan?... Antaisikohan sosialistinen
yhteiskunta jokaisen vaan nousta sitä vastaan niskoittelemaan ja
kapinoimaan?...”

Jurva vaikeni. Takala jatkoi:

— ”Ne valehtelevat, jotka opettavat, että sosialistisessa
yhteiskunnassa ei tulisi olemaan poliisia ja sotaväkeä. Sillä
millä se pitäisi minua ja muita kapinallisia kurissa?... Millä se
pakottaisi Jurvan tottelemaan päällikön ruoskaa, jos ei poliisilla,
tai jollain kasakan pampulla?...”

Harhamalle alkoi kirkastua sosialistisen yhteiskunnan kelvottomuus ja
siinä vallitseva orjuus, kuin valkeneva päivä. Hän oli sisimmässänsä
kaiken roskaväen vallan halveksija ja inhooja, olipa se roskaväki
mihin luokkaan kuuluvaa hyvänsä. Kenraali Pawlof ja Takala tuntuivat
hänestä olevan kumoamattomasti oikeassa. Takala jatkoi innostuneena:

— ”Sosialistinen yhteiskunta olisi suuri sotilasvaltio, poliisin
turvissa koossa pysyvä orjalaitos... Se olisi hirmuisin vankila,
mitä ihminen voi ajatella... Se olisi orjakahle, josta ei pääsisi
pakenemaankaan... Päällikkö- ja poliisi-armeija punoisi siinä
nälkäruoskan niin hirmuiseksi, että sitä ei lopulta kukaan
kestäisi...”

Joukko-ihmisestä nousi aivan joku tunteiden kohina. Kaikki paloi
hiilenä. Harhamalle kirkastui sosialistisen yhteiskunnan orjuus
ja roskavalta yhä selvemmäksi. Hän huomasi, että semmoinen
orjayhteiskunta on vastoin hänen teoksensa aatettakin. Jumaluus
pyrkii äärettömään vapauteen. Se kehittää itseänsä säälimättä. Se
lisää kipujansa, seuloen sillä pois kuonan itsestänsä. Hän huomasi
että Takala ylistää samaa seulaa, josta kenraali Pawlof puhui:
vapaata kilpailua, jumaluuden synnytystulta. Sosialistinen orjuus
alkoi häntä tympäistä. Takala jatkoi:

— ”Meidän vankilamme ovat täydellisiä sosialistisia yhteiskuntia:
Sielläkin on jokaisella oma pilttuunsa ja päällysmiehensä ja ruunu
antaa valmiin rokan nenän eteen ja työn käteen... Mieskö se on, joka
moiseen orjatalliin menee?...”

Hän teki kädellänsä kuvaavan liikkeen ja jatkoi:

— ”Luuletteko että sosialistisessa yhteiskunnassa annettaisiin
esimerkiksi jokaisen asua pilttuussaan miten tahtoo? Pilttuuhan olisi
ruunun oma. Siinäkin olisi jo elätettävä päällysmies, joka kävisi
tarkastelemassa, ovatko töllin lattiat semmoisessa kunnossa, kuin
ruunu tahtoo... Sillä ei kai ruunun omaisuutta annettaisi jokaisen
mielensä mukaisesti haaskata...”

Hän kuvaili pitkältä sosialistisen vapauden hirmuisuutta. Monia
kuulijoita kauhistutti kuvailtu orjuus. Jurva vaikeni. Harhama
riemastui. Takala jatkoi:

— ”Menkööt moiseen orjayhteiskuntaan ne raukat, jotka eivät luota
omaan käsivarteensa. Kyllä ne siitä pian kyllänsä saavat... Mutta
ne kaikki erehtyvät, jotka luulevat voivansa maailmasta hävittää
nälkäruoskan... Sitä eivät hävitä mitkään sosialistit, jos he eivät
ole semmoisia kuohareita, jotka kuohitsevat ihmiseltä vatsan pois...
Ja jos he semmoisia ovat, niin ei tarvita yhteiskuntaakaan muuttaa.
Nälkäruoska häviää tässäkin yhteiskunnassa, jahka vaan tekevät sen
leikkauksen, jolla vapauttavat ihmisen vatsastansa...”

Takala lopetti. Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat sosialisti-ihmisen
vastustajien joukosta. Jurvan joukko oli hieman vähentynyt, toinen
joukko-ihminen imi itseensä toista. Elämän kiertokulku kulki
kulkuansa. Jälelle jäänyt osa liittyi lujemmin yhteen. Syntyi taas
myrkyllinen äänettömyys, kunnes täpösen täydestä pimeästä eteisestä
kajahti mahtava ’Internationale’...

Niistä tuliroihuista nousi uusi Suomi ja uusi elämä, kuin savu
tulesta.

                                                  ⸻

Yö oli kappaleen yli puolen, kun kokous loppui. Harhama lähti vielä
matkalle.

— ”Yönselkäänkö sitä nyt... tämmöiseen koiranilmaan? Ollaan nyt
talossa yötä”, — puheli silloin vanha Takala, mutta Harhama ei
suostunut.

— ”No, täytyy sitten panna hevonen aisoihin” — jatkoi silloin
Takala.

Mutta sitäkään ei Harhama huolinut. Hän kuleksi mieluimmin jalkaisin
ja juuri öisin, pahimmilla rajusäillä, sillä silloin oli hänen
mielikuvituksensa hurjimmillaan, vallattomimmillaan ja ikäänkuin
kiskoi häntä mukaansa.

Ja kun hän oli taas päässyt ulos, alkoi häntä kiusata ainainen ilkeä
tunne: Hän tunsi olevansa, kuin jalkapuussa. Hänen täytyi ajatella
puolueensa ajatuksia pienimpiä myöten. Itseksensä hän mutisi:

— ”Tämähän on jo tavallaan samaa sosialistista orjuutta, jota Takala
juuri kuvaili, lievempää vaan...”

Ja sitten punnitsi hän taas äskeisiä puheita ja mietti
niiden sisältöä ja löysi Takalan puheessa sitä, mitä hän
kaipasi: vahvistusta sille, että hän kulkee oikeassa joukossa
maailmankurjuutta palvellessansa. Hänelle oli se vakuutus kirkas
kultamuru. Hän tunsi päässeensä pois epäilyksiensä sumumailta...

Yö ammotti sysimustana kitana. Sade valui rankkana, tullen kuin
syvyyden pakahtuvista suupielistä. Myrsky ulvoi, kuin pedon kynsissä
raivoava paholainen, ja liejuisen maan jokainen uoma kohisi purona.
Luonnon suuren salaperäisen leikin ja pimeyden keskelle jouduttuansa,
käpristyi Harhama taas jumalatulensa paloon. Juuri tämmöiset
yöajat, jolloin pimeys ja hiljaisuus suurenmoisuudellansa ikäänkuin
nostelivat häntä niille huipuille, joita jumaluuden usvat pilvinä
ympäröivät, ja kiidättivät häntä siivillänsä äärettömyyden rantojen
taakse, juuri ne olivat hänelle valittuja aikoja. Semmoisilla
jalkamatkoilla viimeisteli hän suurta teostansa, ja mitä oli öisillä
korpimatkoilla viimeistellyt, sen kirjoitti päivällä puhtaaksi...
Nukkuessansa hän taas matkusteli unissansa vieraissa maailmoissa ja
katseli niissä sitä jumaluuden tilaa, johon hän kuvitteli ihmisen
niissä jo päässeen, odottamaan maan ihmisten kehitystä.

Hän kulki umpimähkään erämaan tietä. Jostain kuului kosken kohina
ja järven aaltojen kuohu. Hän istahti tienvierelle ja hetkessä
oli hänestä pyyhäisty pois kaikki muu, paitsi jumaluuden ääretön
sumu. Luonnon suuri leikki ja sen pikimusta pimeys tuntuivat
hänestä elämän ja kuoleman tanssilta. Hänen mielikuvituksellansa
ei ollut enää rajoja, ei ääriä, ei ohjia, kun hän loi sitä suurta
henkeä, joka tiedottomana luo maailmoita ja tietoisena ilmenee
vanhimpien maailmoiden ihmisessä, tehden siellä jumaluuden töitä
ja itsetietoisena jo halliten ja koskien luonnonvoimia, elämää ja
kuolemaakin. Äärettömyys oli sen hengen kohtu, joka kohtu joka
silmänräpäys synnytti lukemattoman lukemattomia maailmoita. Se oli
samalla kaiken hauta, johon häviävät maailmat laskivat ainaisena,
sakeana tomusateena.

— ”Huu-uuu!” — vihelteli myrsky. Ja yhä hurjempaan lentoon kiskaisi
se Harhaman mielikuvituksen, tappaen sitä hänestä, kuin savua
savutorvesta. Hän eli öisten uniensa maailmoissa, joissa vuoret
hohtivat kirkkaina jalokivinä ja ihmishenget olivat ehtineet likemmä
jumaluuden itsetietoista lopullista olotilaa. Ne elivät siellä
onnellisina, puoliautuaina, kuin satujen vedenneidot. Lähteissä
lorisi kristallikirkas vesi ja ihmisolennot istuivat niiden korvilla
ja katselivat niistä sen ikävöidyn hengen, suuren Jumalan kuvaa.
Jumaluuden suuri rauha helotti siellä, kuin kesäinen aurinko, tai
loistava iltatähti, ja ihmis-olennot joivat lähteestä ainaista
onnea...

Iiranto asettui silloin taas Harhaman vierelle, ruumiina sysimusta
yön pimeys, kädessä soihtuna Harhaman viime-öiset unet. Se
häiläytteli unisoihtuansa, niin että se tapaili unien maailmoita,
kuin auringon voimakas valosuihku. Se kirkasti ne maailmat
Harhamalle, mielikuvituksen temmellysmaiksi... viskoi hänen
mielikuvitustaan unien tulisoihdun liekillä hurjaan lentoon...
näytteli unissa nähdyt ihanuudet muka todellisina: mielikuvina ja
kuiskasi hymyillen:

— ”Sinne pääsee ihmishenki, jos vaan lähtee pois kuvitellun Jehovan
kahleista... Se onni ja autuus on tarjolla...”

Harhama kuuli sen äänen, sillä se tuli taas hänen omasta povestansa.
Ja yhä etemmä haihatteli hänen irti päässyt mielikuvituksensa
syys-öisen pimeyden mustilla siivillä, oppaana viime-öiset unet. Hän
näki toisia maailmoita, joissa tuulet olivat ihanaa soittoa, päivät
kaunista tarua. Jumaluuden lempeä hämärä punersi taivaalla hienoissa
sateenkaarenväreissä ja ihmis-olennot näkivät siitä silmillänsä
henkimaailman armaita näkyjä. He näkivät niitä, koska heidän silmänsä
oli jo tottunut näkemään jumaluuden hienot värit, jotka ovat maan
ihmisille näkymättömiä. He eivät tunne enää vilua... eivät nälkää...
eivät tuskia... eivät huolia. He elivät ainaisesta onnesta, suuren
jumaluuden ainoasta ravinnosta. He iloitsivat ainiaan siitä, että
olivat päässeet pois maan lapsien olotilasta, jossa onnen asemasta
sataa kiviä ja jumaluus on polttava kaipuun tuli. Heidän päivänsä
ovat ihanaa unta, heidän elämänsä hohtaa armaana ja kirkkaana, kuin
iltaruskon punaama akkuna, joka välkehtii kaukaa metsän takaa...

— ”Milloin pääsemme me siihen iltapunaan? Milloin punertavat
meille jumaluuden ihanat sumut silminnähtävinä?” — kyseli Harhama.

— ”Silloin”, — kuiskasi Iiranto — ”kun ihmishenki itse nousee
siihen... Kun hän riuhtaisee itsensä irti olemattoman Jumalan
kynsistä, vapautuu hän kuoleman pelosta, joka nyt sitoo hänet eikä
jätä hänelle aikaa vapaasti kehittää niitä aistejansa, joilla hän
voi havaita ja siepata onnen... kauneuden... autuuden... rauhan ja
kehittyä jumalaksi, näkemään kaikkeuden ja hallitsemaan sitä...”

Iiranto vaikeni. Harhamalle oli hänen puheensa huumaavaa viinaa.

Ja kiihkeästi alkoi hän lappaa sielustansa mielikuvia: kirkastaen
öisiä uniansa, luoda Jumalaansa, kasvattaa ihmishyvettä jumalallisen
siveellisyyden sijalle, ihmistä jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi.
Hän viimeisteli sitä, mitä oli aamulla kirjoitettava. Hän kulki
esempio-ihmisen kanssa unensa ihmemaailmoissa etsimässä jumaluuden
rintoja ja pukemassa ihmistä jumaluuden aina kirkastuviin väreihin.

Tuuli yltyi. Pimeys oli pakahtua itseensä. Sade pieksi maata, kuin
vitsaraipoilla... Harhama ei sitä enää huomannut. Hän eli niillä
mailla, joissa jumaluus on ihmisessä tietoisuuteensa herännyt ja
henkii luonnossa... Luonto tajuaa siellä jo ihmisen jumaluuden...
Se palvelee häntä... Harhama oli jo perillä... Iiranto kulki
oppaana hänellä... Vedenkupla laittautuu siellä veneeksi, hänen
purjehtiakseen esempio-ihmisen mukana... hohtaa päivän säteistä
vesikaaren värisenä... Järvenselkä on hymyilyä... Vene soluu sillä
kuin väre... Matka kulkee, kuin kaunis riemulaulu... Aine on
siellä maan ihmiselle outoa... olot ihania... Rantakalliot ovat
kultakirkkaita... Puista ovat toiset kukista punaisia... toiset
lumivalkeita, kolmannet mustia, tai muun värillisiä... Värit
sointuvat väreihin... Kaikki loistaa kirjavana väritauluna...
Vesikukat ovat tulipunaisia salamankieliä... saaret satua... ilma
ihanaa utua... Luonto on kehittynyt rinnan ihmishengen kanssa
jumaluuden kohtuna...

He tulevat satusaareen... Linnut lempivät sen rannoilla rauhallisina,
puhellen ihmisen keralla... palvellen sitä jumalanansa... ylistäen
sitä laulullaan... Ihminen vuorostansa herättelee linnuissa
jumaluutta itsetietoisuuteen... kasvattaa niitä, kuin äiti lasta...
kehittää niistäkin jumala-ihmistä... Aalto soittaa ylistystä
ihmiselle... Vuorien huipuilla ja kallioiden kielekkeillä uhraavat
eläimet hänelle, korkeimmalle jumaluuden kehittymälle...

Tulijat viedään saareen... Kukat ovat siellä pikku tähtiä... Ne
loistavat varrenpäässä tuhansissa eri väreissä... Niiden värit ovat
maassa tuntemattomia... Kivet ovat jalokiviä, hiekka helmihiekkaa...
Aine on siellä jo jalostunut...

Tuulikin on siellä jo ihmisen orja... Se palvelee sitä... Se asettuu
purjeeksi Harhaman ja esempio-ihmisen vesikupla-veneeseen... Iiranto
ohjaa purren kulkua... Se näyttelee siellä purjehtijoille ihmemaiden
ihanuutta... Virrat välkkyvät värivöinä... järvenselät kuutamon
hopeakisana... rannat ovat rauhaa... metsät runoa täynnä... Kukka
tuoksuu ihmiselle ravintoa... se valmistaa värinsä sen pukimiksi...
tiivistää sen aineeksi... värivaatteeksi... Kaikki palvelee
jumala-ihmistä... uhraa sille... elää yksin sitä varten, itse
ikävöiden sen tasalle, kaivaten sen jumaluutta... Vesi on toista,
kuin se on maassa... Ilma on ihanaa utua... Jumala-ihminen on siellä
jo luonnonvoimien herra ja jumala... Hän hallitsee niitä... luo
niiden avulla mieleisiänsä oloja... muuttaa maansa ainetta, kuin
kemisti...

Iiranto hymyili Harhamalle, puhuen hänen omalla povellansa:

— ”He eivät ole tuhlanneet henkensä voimia olematonta
Jehova-hirviötä tutkiessa... Siksi ovat he joutaneet tutkimaan
luonnonlakeja ja kohoamaan luonnon herroiksi... kehittymään
jumaliksi... pääsemään huulin onnen utariin kiini...”

Harhama tuskitteli silloin keskellä pimeintä yösydäntä, ettei ollut
jo ennen kiskaissut ihmishenkeä pois olemattoman Jumalan mietinnästä,
herättänyt sitä jalostumaan omaksi jumaluudeksensa...

Iiranto vie venettä etemmä... Harhaman sielu istuu veneessä
mielikuvina, vaikka hän itse istuikin erämaassa... Iiranto osotti
Harhamalle ihmis-onnen niissä maissa, missä ihminen on älynnyt
syventyä aikanansa omaa itseänsä etsimään... Harhama saapuu niiden
ihmisten asunnoille, esempio-ihminen mukanansa... Punahohteinen
sumu laittautuu niille asunnoksi, kasvaen siksi, kuin kukan
verhiö sen terälehtien suojaksi, kun ne uinuvat nupussa... Niissä
siroissa majoissa asuvat ihmisjumalat imien onnen nisiä... tutkien
jumaluuttansa... jalostaen sitä alati, kuin maanpovi jalokiveä...
oikea äiti lastansa... tyttö kauneuttansa... luomakunta kaikkeansa...
He etsivät luonnonvoimien ohjaksia... tutkivat sen saloja...
kehittävät luontoa jaloksi, sulattaaksensa kerran koko kaikkeuden
itsensä lisäksi... kohoten siten kaikkeudeksi, yhdeksi ainoaksi
jumaluudeksi... onneksi... autuudeksi... He ravitsevat itseänsä
kukantuoksulla... pukeutuvat sen värivaippoihin... Sumumajoissa
häilyy autuuden hämärä... Vaimo on hyveen ja puhtauden kukka,
miehensä platoninen ystävä... sen tuki... hoiva... ilo... sisar ja
äiti... Mies on jalo ja ylevä jumala-ihminen, vaimonsa vilpitön
ystävä... sen hengen ihailija... sen sielun puhtauden jumaloitsija...
Pahe on kuihtunut ja hävinnyt, kuin pimeys päivän kirkastuessa...
Kuolemanpelko on sammunut, kuin elonkipinä kuolevassa, ja sijalle
ovat ihmispoveen tulvanneet autuuden ja iki-onnen vilpoiset vedet...

Iiranto heilautteli kädessänsä tuulenvihuria, osotti Harhamalle sen
mielikuvaa ja kuiskasi hänen povessansa:

— ”Siihen onnentilaan kehittyy ihminen, kun se ei tuhlaa henkensä
voimia, kiemurtelemalla matona kuolemanpelon tulikuumalla raudalla,
vaan kehittää jumaluuttansa... julistaa itsensä jumalaksi ja kuoleman
ainoastaan henkensä vapahdukseksi aineen inhottavista kahleista ja
jumaluutensa kehityksen käännekohdaksi...”

Villi myrsky ulisi, pimeyden pakahtumat huusivat ja kaikkeus, joka
ympäröi Harhamaa ja pakkautui häneen, todisti Iirannon kuiskauksen
oikeaksi.

Ja kaiken sen ihanuuden, mitä Harhaman mielikuvitus maalaili
otaksutuissa maailmoissa, levitteli hän runoliinoiksi, joilla
verhosi esempio-ihmisen, puki sen jumalallisen hyveen taruharsoihin,
onnen-utuihin, jotka syntyivät jumalaksi julistautuneen ihmisen
ylevästä tietoisuudesta, kuin häilähtelevä värivarjo. Hän kietoi
esempio-ihmisen sen suuren tietoisuuden nauhoihin, kruunasi sen
jumala-ihmisen omaperäisen hyveen hohdekruunulla, josta oli ikäänkuin
välkkeenä lähtevä halu kirkastua yhä suuremmaksi, ettei jumaluuttansa
häpeään saattaisi, vaan hoitaa sitä, kuin saituri aarrettansa, ja
nainen jalokivensä kirkkautta...

Sen esempio-ihmisen asetti hän sitten teoksensa välkkyvälle
runokalvolle, jalokivihohteisena lumpeena, kirkkaudellansa
huikaisemaan ihmiskunnan silmät ja väriensä hurmaavalla loistolla
herättämään niissä halun kohota itse samanlaiseksi jumalalliseksi
olennoksi ja siten astumaan jättiläis-askeleen jumaluutensa
lopullista kehitystä kohti...

Ja enkeli Iiranto leijaili silloin Harhaman päällä, kauniina ruumiina
käärmeen myrkyllinen hengitys, kavaluus hienoina hiuksina ja
kädessä Harhaman himoitsema maineenseppele. Se hymyili kavalasti ja
kuiskaili, lausuen aluksi Jeesuksen sanat:

— ”Sinä annat ihmisille esikuvan... esempion... että hekin niin
tekisivät... Niinhän Jeesuskin, ensimäinen tietoinen ihmisjumala,
vapahti maailmaa...”

Harhama huomasi yhtäläisyyden ja vapisi aatteensa suuruuden ja
kirkkauden edessä.

Iiranto jatkoi selitystänsä:

— ”Se esempio vie jumaluuden tietoisuuden jälellä oleville
ihmislapsille, levittää sen tietoisuuden heille, kuin hulmahtelevan
iltapunan... Ihmiset ihastuvat siihen, kuin paimenet jouluyön
kirkkauteen. Heissä herää tieto siitä, että kaivattu jumaluus
onkin heidän omassa povessansa... Iki-onni täyttää silloin heidän
olemuksensa... He saavat kaivattunsa... vapautuvat kuolemanpelon
kynsistä... pääsevät jumaluuteensa, kuin kukka väriinsä... iloitsevat
siihen pääsystänsä, kuin perho siivistänsä... alkavat nopeasti,
itsetietoisina kirkastua jumaluuden yhteyteen... sen ainaiseen
rauhaan... sen onneen... sen kuolemattomuuteen... sen ihanuuteen...
Ne pääsevät siihen, häviävät siihen niin kuin kirkkolaulu vierii
järvenselältä rantakalliota kohden... saavuttaa sen... saa kaiun
suuteloksi ja häviää rauhallisena kallion ikuiseen lepoon, laskeutuu
sen kivipovelle...”

Syksyinen yö riehui yhä raivoisampana. Sade pieksi korpea entistä
vihaisempana ja erämaan metsä tohisi synkkänä, kuin kuoleman
kaikkinielevä suppilo. Mutta Harhama nautti siitä ja antoi sen
kuletella mielikuvitustansa yhä etäisempiin maailmoihin, kietoi
siellä jumaluutensa vertauskuvan yhä loistavampiin jumaluuden
väriliinoihin, koristi hänet jumaluuden ikihelmillä: hyveellä, lauloi
hänet hyväksi hengeksi, jumaluuden kirkkaaksi ilmestykseksi ja nosti
ihmiskunnan eteen sen esikuvaksi ja ylpeili:

— ”Runouteni väriloiston täytyy hehkullansa huumata kaikki. Sen
täytyy loistollansa aivan soaista ihmisten silmät ja sitenkin jo
saada ne ihastumaan jumala-ihmiseen ja luopumaan juutalaisten rumasta
pelätistä, Jehovasta...”

Mutta maailmankurjuus kitui yhä ristillänsä Korpelan kivimäellä
ja Hallasuon takalikolla... Jumaluus puhdistui itsekkäisyydestä
ja turhamielisyydestä köyhien kärsimyksien polttavassa tulessa.
Ihmisjumala jalostui... kirkastui... karaistui ja täydellisentyi
maailmankurjuudessa ja kohosi hetki hetkeltä korkeaa päämääräänsä,
jumaluuden ikävöityä täydellisyyttä kohti... Ihmisyyden kuona
erottui rikkaiden velttoon elämään... vajosi siinä paheisiin...
itsekkäisyyteen... nautintoihin... laiskuuteen ja turhamielisyyteen.
Se veltostui... huononi... surkastui ja hävisi jumaluuden perkkeenä,
sen kuonana ja syntymälikana...

Ja köyhyys kirkasti ihmistä yhä enemmän. Ihminen jo jumalistui sen
kourissa, kirkastui kuin Jeesus vuorella tai kiusaajan kynsissä
korvessa, korkealla vuorella ja temppelinharjalla... Se tunsi nyt
puutteenalaisen hädän... Siksi oli se armelias... Se sanoi Timon
tavoin: ”Toiselle annettu apu on pankkiin pantu. Kun tarvitsette
kiviä vääntäessä apua, niin pankaa vaan sana tulemaan...” Se ei ollut
oppinut ylellisyyteen... Siksi tyytyi se vähään, tyytyi omaansa, kuin
jalokivi loistoonsa... ei ottanut vierasta... eli omasta itsestänsä.

Aika kuluu. Nälkäsuosta nousee halla ja Hallasuosta kylmä huude...
Ne vievät viljan, mutta köyhyys seisoo suurena kuin jumaluus,
joka kulkee omin varoinsa, murskautuvien maailmoiden lomitse...
Sitä kirkastavat talven pakkaset... kesän helteet... kaikkien
vuoden-aikojen koettelemukset... Sitä kasvattaa puutos ja
kieltäytyminen... Se vapautuu tomusta ja kiiltävistä helmistä... Sen
henki ikävöi ainoastaan jumaluuden ikikirkkautta...

Maailmankurjuuden kärsimykset jatkuvat vuosituhansia... Jumaluus
ei säästä itseänsä... Maailman rikkaat jakavat jo kurjuuden
haahmossa kärsivän ja kirkastuvan jumaluuden hameita... Ne jättävät
sille ainoastaan repaleet... Mutta köyhyys ei nureksi... Maailman
hallitsijat koristivat siltä riistetyllä hameella itsensä...
pukeutuivat purppuraan... paavit verkaviittoihinsa... papit
loistaviin pukuihinsa... rikkaiden naiset helmiin, mutta köyhyydessä
kirkastuva jumaluus ei heitä kadehdi, ei vihaa... Se lausuu tyynenä:
”Antakaa keisareille, mitä he haluavat ja papeille, mitä he
himoitsevat!...”

Yön musta silmä alkoi avautua. Harmaa päivä raottui hiljaa, kuin
aukeneva kissan silmä. Harhama nousi likomärkänä ja lähti etsimään
taloa missä kirjoittaa teoksen sivuille öisen mielikuvituksensa
hurjat harhamatkat. Suuri teos valmistui nopeasti. Se oli hänellä
aina kainalossa, kun kulki Pohjolan erämaiden halki.

                                                  ⸻

Pohjolan harmaa syyspäivä hohotti äänettömänä. Se riippui paljaaksi
riivityiden puiden oksilla, kuin märkä riepu, vettä tippuvana,
kosteana. Jokaisella urvulla kiilsi vesipisara. Vettä itkivät nurmet
ja norot, joita peitti harmaa, mätänevä heinänjäännös. Kaikkialla
häilähteli Pohjolan suuri syksy: kalmanliina. Se riippui kaikkialla,
kesävainajan kuolinvaatteena, joka oli ripustettu ulos, että siitä
tuuleutuisi pois kuoleman haju...

Tohtori Ooma Irmanteen aistikkaasti sisustetussa, upeassa
vierashuoneessa oli koolla joukko tarvaalaisia, Harhama niiden
muassa. Talon nuori Miira-rouva piti miehensä kanssa seuraa
vieraillensa. Viereisessä huoneessa soitteli tyttönen kanteletta,
haaveillen, näpäten soittimestansa ainoastaan jonkin säveleen silloin
tällöin. Puhelu koski valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita,
sillä siihen aikaan ei Suomessa muusta puhuttu. Jokainen puolue oli
yksityis-elämässänsäkin toisista visusti erotettu. Tohtori Irmanne
puhui vieraillensa, kävellen edestakaisin huoneessa:

— ”Me joudumme hukkaan koko suomensuku. Viikkiläiset ovat osanneet
taas paulat niin taitavasti punoa, että osa suomalaisia taistelee
omaa pesuuttansa vastaan. Kaikki voimat on kohdistettu siihen, että
suomalaiset miehet saataisiin viroista raivatuksi pois ruotsalaisten
tieltä, jotka halveksivat meitä niin törkeästi, että eivät edes
viitsi kieltämme opetella...”

Kaikki vaikenivat. Huoneessa tuntui joku kuulumaton huokaus.
Miira-rouva katseli miestänsä surullisena. Tohtori Irmanne istahti,
nypistellen leukaansa, miettivänä ja lausui:

— ”Emme ole vielä kylliksi saaneet niiden herruutta maistaa...”

Syntyi taas hiljaisuus. Kaikki tuntuivat jotain surevan. Tyttönen
näppäsi soittimestansa jonkin tuskin kuultavan sävelen, joka värisi
huoneessa.

Pitkän, raskaan äänettömyyden jälkeen lausui maisteri Kiiamo:

— ”On aivan mahdoton käsittää, miten ritalaiset voivat antautua
aivan viikkiläisten rengeiksi... Pari suomalaista miestä on kaiken
kaikkiaan oikeuslaitoksissamme ja nyt ritalaiset ponnistelevat yöt
päivät saadaksensa niiden sijalle ruotsalaisia...”

Tohtori Irmanne kääntyi nuoren vaimonsa puoleen ja lausui sille:

— ”Sinun veljesi, Miira, tuli eilen vastaani eikä vastannut enää
tervehdykseeni... Siihen asti on jo puolueviha mennyt...”

Hän nousi taas, käveli jonkun askeleen ja lausui Kiiamolle:

— ”Niin. Surullistahan se on, mutta minkä sille tekee... Elämä
näkyy olevan semmoinen, että se turmelee itsensä... Koko elämä on jo
pilalla...”

Miira-rouva oli kuunnellut puhetta surullisena, posket punaisina,
mieli hehkuvana. Kun hänen miehensä oli lopettanut, lausui hän:

— ”Katsokaa! Se on meidän vikamme, että me vaan sanomme, että
’minkäpä sille tekee’... Me emme saa niin sanoa!... Meidän täytyy
voida tehdä... Meidän... Ah, sinä Ooma! Katsokaa meidän talonpoikia
tuolla pohjoisessa! Koska niiden auttaa sanoa että: ’minkäpä sille
mahtaa!’... Niiden on pakko ’mahtaa’ ja kun ne kerran tahtovat,
niin ne voivat...”

— ”Sinä, Miira, taas innostut liiaksi”, — tarttui tohtori Irmanne
hienosti. ”Elämää ei ole niin helppo käännellä, kuin maata... Elämä
on aivan itsevaltias.”

— ”Ah, sinä Ooma!... Elämä on itsevaltias, jos sille antaa
vallan”, — innostui Miira-rouva ja jatkoi posket hehkuvina:

— ”Se epäröiminen ja arkailu on kansallisuusasiassakin meidän
turmiomme. Meissä ei ole rohkeutta... intoa... itseemme
luottamusta... Me aivan kuin häpeilemme itseämme... Me emme tunne
omaa suuruuttamme... No taas sinä, Ooma, hymyilet... Siinä se
on. Häntäkään minä en saa uskomaan, että meillä suomalaisilla on
suurempi, tai miten sanoisin, syvempi muinaisuus, kuin millään
muulla kansalla maailmassa...”

Hänen poskensa hehkuivat ja silmissä loisti nuoren tytön katse,
tytön, joka hehkuu armaallensa. Maisteri Kiiamo yritti puhua:

— ”Vaikkapa nyt muinaisuutemme ei olisikaan maailman suurin...”

— ”Joko Tekin maisteri epäilette?” — kiehahti Miira-rouva
jatkaen: ”Sanokaapa onko minkään muun kansan pakanuuden aika niin
syvä kuin Suomen kansan? Ottakaa kreikkalaiset! Mitä ovat heidän
jumalansa ja tarustonsa meidän Kalevalan rinnalla? Niissä ei ole
sitä syvyyttä... sitä raskautta... sitä vanhuuden tuoksua... sitä
syvää elämän tuntemista luonnosta, joka tuoksuaa meidän Kalevalasta
ja muinaisuudesta. Ne ovat Kalevalan rinnalla ikäänkuin jonkun
yksityisen runoilijan tekemiä...”

— ”Kyllä siinä on perää, että me emme osaa vielä ylpeillä
itsestämme. Meissä ei ole kansallista ylpeyttä”, tarttui maisteri
Kiiamo.

Miira-rouva innostui ja jatkoi:

— ”Oh! Me pidämme kaikkia ’parempina ihmisinä’ ja itse asetumme
niitä palvelemaan... Ja mistä se johtuu? Tietysti siitä että meitä
jo kouluissa opetetaan halveksimaan kaikkea, mikä haisee omalta
heimolta, ja ihailemaan vierasta, vaikka se on huonompaakin...
Ottakaa esimerkiksi Maamme-kirja, jota luetaan kouluissa. Siinähän
lauletaan pitkin matkaa ylistystä Ruotsin kuninkaille ja Ruotsin
rouville ja... Ah... No yksinpä meitä opetetaan kouluissamme
ihailemaan niitä viikinkiretkiä, joiden kautta Suomi menetti
vapautensa ja itsenäisyytensä... Meillä kouluissa opetetaan
ihailemaan sitä ryöstöretkeä, jolla Ruotsin viikingit hävittivät ja
häpäisivät oman heimomme kalmiston Permassa, mutta samalla meitä
opetetaan halveksimaan ja inhoamaan oman heimomme miehiä, jotka ovat
ihmiskunnan suurimpia henkiä...”

— ”Taas sinä Miira ’innostut’. Ketä meillä nyt on ihmiskunnan
suurimpia”, — huomautti tohtori Irmanne.

Mutta Miira-rouva innostui entistä enemmän ja jatkoi:

— ”Minä en ollenkaan ’innostu’, Ooma... en ollenkaan. Ota Attila!
Mitä on Napoleon hänen rinnallaan, Kaarle XII puhumattakaan, jolle
meidän kouluissa lauletaan ylistystä? Napoleon hyvin varustetuilla
miljoona-armeijoilla kukisteli pikku valtoja, mutta Attila pienellä
sivistymättömällä joukolla vapisutti maailmanvaltaa... Eikä hän ole
ollenkaan se raakalainen, miksi häntä meilläkin kuvataan... Hän on
suuri henki...”

Attilan suuri haamu ilmestyi Harhaman eteen. Hän katseli Miira-rouvaa
ihastuneena, kuten hän katseli kaikkea rohkeaa, joka erosi
jokapäiväisestä ihmisestä. Häntä huumasi kaikki ikivanha... homeet...
kalmanhaju... hautausmaat. Hän ei koskaan voinut kulkea hautausmaan
ohi poikkeamatta sille katselemaan kuoleman valtakuntaa. Miira-rouva
jatkoi:

— ”Siitä se johtuu meidän heikkoutemme ja eripuraisuutemme. Siitä
on johtunut, että olemme menettäneet oman itsemme ja supistuneet
kouralliseksi... Kaikki meistä on tippunut pois: Perma, Votja,
Vepsä, Aunus, Viro, Inkeri, Ostja, Ruija, Vogulia, Syrjäänit, Unkari
ja muut... Jos me olisimme aikanaan oman itsemme tunteneet, niin
olisimme nyt Europan voimallisin kansa... Ja jos edes nyt oppisimme
tuntemaan oman itsemme, niin meistä häviäisi tämä puoluekiista ja
katkeruus... Sillä tämä viha repii meidät... Se polttaa meidät...
Me emme enää kykene mihinkään mutta on vaan puolue ja puolue ja
puolue... Tehkää, tarvaalaiset, työtä! Selittäkää oma itsenne ja
te näette, että ritalaiset eroavat vieraista ja sopivat meidän
kanssamme!”

— ”Jos rouva tulisi tänne!”, — lausui palvelija ovenraosta.
Miira-rouva nousi posket hehkuvina ja meni. Huoneeseen jäivät
seisomaan hänen siihen loihtimansa haamut. Siellä seisoi Suomen
muinaisuus homeisena ja sen nykyisyys: nuori tyttö, joka piteli
kädessänsä tulikuumaa kukkaa: nykyistä elämää. Siellä seisoivat
Attila ja kaikki Suomen heimokansat. Perma ja Votja ja muut.
Kaikki ihailivat suurta näkyä ja tyttönen soitteli sille Suomen
laulua. Harhama ihaili Miira-rouvaa muka tarvaalaisuuden hengen
vertauskuvana. Kaikki oli Suomessa eristetty puolueittain, Harhama
ei voinut koskaan päästäkään toisten puolueiden joukkoon. Hän oli
sulettu omaansa, näki ainoastaan heidät, tuli siten siihen sokeaan
uskoon, että kaikki hyvä lähtee heistä ja kiintyi heihin edelleen.

                                                  ⸻

Salolan takamailla kulki Harhama jalkaisin parin penikulman
pituista korpitietä lumen läpi Hallalan kylää kohti. Kun hän
lähti taipaleelle, oli lunta polulla kintereeseen. Kun eteläinen
taivaanranta vetäytyi puolipäivän viiruksi, oli sitä jo puolisääreen,
ja kun kuuden aika lähestyi, kahlasi hän jo polvea myöten uudessa
lumessa. Hallalan suuri tupa oli jo odottavaa väkeä täynnä, kun hän
saapui lumi-ukkona lumen seasta vaalipuhettansa pitämään.

Ja kun hän oli riisuutunut, alkoi taas sama selitys, väittely ja
raivoisa kiihko, joka oli joka päivä uudistunut hänen ympärillänsä.
Mutta joka päivä oli hän myös huomannut, että uusi voima, sosialismi,
astui häntä vastaan voimakkaampana, vaistomaisen itsetietoisempana
ja kiihkeämpänä, kuin edellisenä päivänä. Sen punaiset liput
häilähtelivät jo korkealle. Joka päivä oli uusi suuri oppi juonut
itseensä uutta voimaa ja huumannut kannattajansa entistä hurjemmiksi.

Hallalan kylä oli niitä paikkoja, joissa sosialismi oli saanut lujan
jalansijan. Tukkityöväen sankat joukot olivat liittyneet siihen
joukkovakaumuksen läpitunkemina ja niiden johtajana oli toiselta
paikkakunnalta muuttanut tukkityöläinen, Varpalan Rauhan kaksosten
isä Aapo Horri. Kun Harhama oli lopettanut pitkän puheensa, syntyi
taas sen johdosta kinastelu, jota kesti aamuyöhön saakka hyvä- ja
alashuutojen kaikuessa. Aapo Horri alkoi keskustelun lausuen:

”Tämä vierashan on oikeastaan sosialisti, vaikka hän kalastaa
porvarien rysään... Mutta hukkaan ne menivät nyt hyvät täkykalat.
Kansa on herännyt, eikä puraise porvarin ongenkoukkuun... Eipä sillä
että puhuja ei olisi osannut panna mettä puheeseensa...”

— ”Sokerivedellä on aivan voidellut kaurakakkunsa. On pauhaavinaan
köyhälistön hyväksi”, — jatkoi toinen...

Joukko oli heti tupruavana tulena. Vihaiset silmäykset välähtelivät
salamina. Kukin joukko-ihminen puristautui omaan joukkoonsa, nousi
puolustamaan yhteistä asiaa. Ja vuosien aikuiset vihantulet savusivat
kaiken uudemman seassa. Rähinä jatkui. Vanha tarvaalainen harmaapää
Aatu Otala polki jalkaansa ja huusi melun sekaan:

— ”Joko te riivatut taas alotatte rähinän?...”

Harhama seisoi tyynenä. Hän oli siihen meluun jo tottunut. Se oli
jokapäiväinen. Sen kestäessä pursusi hänestä aina ihmishalveksiminen.
Hän antoi meluajien rauhassa aikansa jatkaa ja kun väsyivät teki
tehtävänsä.

Jonkun ajan kuluttua lakkasi melu, mutta alkoi uudestaan, kun Harhama
yritti jatkaa. Uusi joukkoihminen pelkäsi jokaisen toiseen joukkoon
kuuluvan ihmisen puhuman sanan harventavan rivejänsä. Siksi taisteli
se petona oman herruutensa puolesta, keskeyttäen usein melulla puheen.

Kun rähinä alkoi uudestaan, nousi puhumaan sosialistien kiivaimpia,
harmaahapsinen seppä Urma Kirves eli seppä Urma, rautainen tanakka
hongantyvi. Hänessä oli päässyt voitolle vanhan karaistun miehekkään
miehen luonto ja hän puhui karkealla äänellä:

— ”Antakaa vieraan rauhassa puhua!... Perhananko miehiä ne
ovat jotka suullaan tappelevat! Akat semmoista asetta käyttävät
tappeluaseena. Miehet syövät suullaan puuroa ja puhuvat... Senkin
hutilukset! Ennen vanhaan tapeltiin, niin että saapasvarret olivat
verta täynnä, eikä siinä toisiaan haukuttu. Tupakaksi panivat
tappelijat lopettajaisiksi ja puukkoa vaihtoivat muistoksi... Mutta
te kuohilukset piiskaatte kielellänne...”

— ”Ähä!... Saitteko!” — ilkkui yksi tarvaalaisista. Aapo Horri
seisoi masentuneena. Harhama käytti sitä hyväksensä ja tempasi taas
joukon myötätunnon puolellensa hienolla ivalla. Aatu Horri puri
hampaitansa vihasta. Vanha seppä istui, sylkäsi pitkän tupakkasylen
ja jatkoi:

— ”Tämä puhuja ei ole muita haukkunut, niin kovasti kuin muut...
Mutta te tuossa alatte leukaluitanne räävätä, kuin vanhaa paletta.”

— ”Horrin Aapon opettamia”, — lisäsi joku tarvaalainen. Mielet
olivat taas kuohuvana vaahtona, väki palavana kytönä. Hyvä- ja
alashuudot katkaisivat aina keskustelua, joka koski sitä, kumpi
järjestys, yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva, vaiko
sosialistinen, takaa paraiten tasa-arvoisuuden työn palkkiossa ja
estää toiset elämästä toisia riistämällä. Kummallakin puolella
oli oma joukkovakaumuksensa ja ne iskivät vastatusten jyrkkinä,
sokeina, intohimojen palkeista väen voimalla puhallettuina voimina.
Kumpikin oli sokean uskon läpitunkema. Eikä kumpikaan antanut
toisellensa tietä. Ympäri Suomea taistelivat uudet aatesuunnat
vanhoja vastaan siitä, kumpi niistä oli pääsevä vallitsevaksi ja
uuden Suomen peruskiveksi. Välistä yltyivät alas- ja hyvähuudot
myrskyisäksi ulinaksi. Kinailu muuttui rähinäksi, uhkaavaksi, ihmiset
puolipedoiksi. Joskus solmiutui vastustaja sanoissa ja vaikeni.
Mutta sen sokea pakkovakaumus yltyi sitä katkerammaksi, kyteväksi
kekäleeksi.

Kuului vihaisia kehoituksia.

— ”Ajakaa ne juuttaat ulos!”

— ”Antakaa halkoa ryökäleille!”

— ”Ohoh! Vai halkoa!” — huusi Horri. ”Halossa on kaksi päätä ja
kansa se on, joka siitä paremmasta päästä pitelee.”

— ”Mikähän kansa sinäkin olet... Tukkilautan harakka!” — tarttui
eräs naisista.

— ”Pankaa heinätukko akan suuhun!” — keskeyttivät tukkilaiset
edellisen. Melu yltyi. Vallan kultaomena näyttää kierivän
vastustajille kaikkine aarteinensa. Pimeästä eteisestä kuului
uhkaavia ääniä. Harhamasta ryöppysi taas ihmis-inho: ”Raakimuksia
koko joukko!” — ajatteli hän ja vaikeni, odotellen melun
asettumista. Aapo Horri kiihtyi ja jatkoi:

— ”Eivät ne ennen herrat näillä mailla liikkuneet, mutta kun kansa
otti vallan, niin tukka suorana juoksevat ja sanovat kansalle:
’prtui, prtui, prtui!’ Mutta selän takana on pussi valmiina, että
kunhan vaan kansa äänensä antaa, niin kyllä pussi on papinsäkin
ilveille opetettu, kyllä oma pussi osataan täyttää. Mutta köyhälistö
ei lähde omaansa riistäjien kädestä kerjäämään, vaan se ottaa!...”

— ”Millähän sitä sinäkin otat. Ei ole miehessä muuta mieheksi
sanottavaa, kuin housut”, — keskeytti Orri Horma.

— ”Herroilla on kapitaali, mutta kansalla on voima”, — kiivastui
Horri. Pariin sataan nouseva hurja tukkilaisjoukko huusi taas
voimakkaan hyvähuudon.

— ”Voima!” — jatkoi vanha Horma. ”Missähän se sinunkin voimasi on?”

— ”Entistä on kotona ja puurokupista sitä toista saadaan, kun
entinen loppuu”, — kerskaili Aapo Horri.

— ”Hyvä!... Oikein, Aapo!” — iloitsivat tukkilaiset.

— ”Huutamatta siellä pedot!” — komensi isäntä.

— ”Kunpa ensin puuroa hankkisit”, — yritti joku tarvaalaisista
naisista.

— ”On ennen hankittua... Ei kun otetaan riistäjiltä omansa pois”, —
räyhäsi taas joku Aapo Horrin joukosta vastaukseksi. Joukkoihmiset
olivat jo savuavia kekäleitä. Vihaiset silmät kiiluivat himmeästi
valaistusta huoneesta ja sen miltei pimeästä eteisestä. Jättiläisen
näköinen Orri Horma lausui halveksivasti:

— ”Otetaan!... Hyvähän sitä on ottaa, mutta millähän se otetaan.”

— ”Milläkö oma otetaan?... Häh?” — tarttui Aapo Horri röyhkeänä.
”Vai ei vanha tikka tiedä, millä toukka puusta noukataan... Pihdit ne
ovat, jotka pitävät ja käsivarsi vaan vetää, mutta käsivarren päässä
on kansa vetämässä. Risuja ne ovat herrojen ripakintut, kun kansa
ponnistaa, että pöksyt piukkavat... Näyttäkääpä pojat millä sitä
toukka puusta otetaan. Tupet tyhjäksi! Hei!”

Tukkilaiset vetäisivät pohjalaiset puukkonsa tupistaan ja
välkyttelivät niiden teriä. Kaikkialla, tuvassa ja eteisessä,
välähtelivät terävät puukonkäret ja hurjat katseet. Väki näytti
yhteen sullotulta villipetojen parvelta. Mutta puukko oli näillä
seuduin tuttu ase. Sitä oli niin usein käytetty, ettei näky
säikäyttänyt toisia. Mielet olivat lisäksi kiihtyneitä ja uhma nousi
uhmaa vastaan. Orri Horma nousi ryhdikkäänä ja huusi:

— ”Tappeluako tahdotte?... Sitä saatte, jos haluatte, sillä mies se
on meidänkin housuissa, jos niiksi tulee.”

Väki seisoi kahtena vihollisleirinä vastatusten. Harhamaa se näky
ihastutti. Siinä oli voimaa ja tunteiden kuohua. Hän katseli sitä
sivulta, kuin petoparven ottelua. Vähitellen alkoivat toki mielet
tyyntyä. Puukot työnnettiin tuppeihin ja kiista sai hetkeksi
rauhallisemman sävyn.

Aapo Horri puhui taas pitkälti yhteiskunnallisista parannuksista
hyvä- ja alashuutojen kilpaillessa. Orri Horma kysyi sen loputtua:

— ”Sinäkö se luulet sitten olevasi puhdistamaan kutsuttu?...
Luuletko sinä, että likaisilla käsillä voidaan mitään puhdistaa?...
Ja sinun kätesi, Horri, ovat monenlaisessa ravassa.”

— ”Missä ravassa?” — kysyttiin Horrin joukosta. Horman Orri jatkoi:

— ”Minä en rupea suutani likaamaan selittelemällä sitä kaikkea,
mutta laiskuus niistä on yksi, ja se on paha rapa sen käsissä,
joka lähtee maailmaa parantamaan... Horri puhui tässä herroista ja
papinsäkistä, mutta eivätkö ne ole herroja kaikki, jotka laiskuudella
leipänsä ansaitsevat? Ja silloin on Horri itse suurimpia herroja,
jos ei kortinlyöntiä, jolla hän itseään on elätellyt, katsota
työnteoksi...”

Horrin väki vaikeni. Orri jatkoi:

— ”Horri puhui papinsäkistä, mutta viime aikoina on hänkin
sosialistisena saarnamiehenä pussiaan täyttänyt... Onko sillä papilla
ja papilla ero?... Eikö se Horri pappina puhdista maailmaa papeista
ja herrana herroista ja eikö se semmoinen puhdistaminen ole samaa,
kuin jos pesisi lattialle läikähtänyttä tervavettä tervalla?...”

Niin jatkui kinailua. Vallan kultaomena kieri ja ihmiset tavottelivat
sitä, kuin pedot lihamurua. Joukkotunteet ja joukkovakaumukset
roiskahtelivat vaahtona, sakeana, kuohuvana hyrskeenä ja ihminen
hävisi niiden kuohuun vähäisenä kuplana...

                                                  ⸻

Puoliyö oli jo ohi. Harhaman ryhtyivät perustamaan
paikkakunnan valtiollista järjestöä: ”Salolan seuraa”. Miehet ja
naiset kirjoittautuivat sen jäseniksi. Samaan aikaan pani Aapo Horri
toimeen rahankeräyksen oman puolueensa hyväksi. Hattu kulki miehestä
mieheen. Jokainen pani siihen, minkä voi. Nuori sosialistinen
palvelustyttö, Silva, huusi silloin väen joukosta:

— ”Minulla ei ole mitä antaa, mutta joka panee minun puolestani
sosialisteille viisimarkkasen, se saa maata yön minun käsivarrellani.”

— ”Kelpaako hopeassa?” — kysyivät useat sosialistit yhtä aikaa.

— ”Vaikka vaskessa”, — vastasi Silva ja kohta oli joukko miehiä
rahoinensa hatun ympärillä.

— ”Jo nyt tuli pestit monelta mieheltä!” — kerskui Aapo Horri.
”Kestääkö käsivarsi?”

— ”Kestää aatteen puolesta... Ja öitä riittää”, — innostui
tyttö, joka aatteensa puolesta luovutti käsivartensa. Vanhat
siveellisyyskäsitteet törmäsivät uutta vastaan.

— ”Herra siunaa tätä turmelusta!” — valittelivat vanhat naiset
hämmästyneinä, Harhama katseli tyttöä kuin Looljaa. Horman Orri
kauhistui ja huusi:

— ”Semmoisia riivatulta ne ovat... Myövät jo lihaansa... Porttoja ne
paholaiset ovat ja porton tekijöitä... Ja semmoinen joukko jos saisi
vallan, niin äpäräkasarmeilla ne täyttäisivät maat ja mannut.”

— ”Ja ne ne sitten lähtevät maailmaa puhdistamaan. Porttoudella ja
lialla ryvettävät kaikki”, — kuului toisia ääniä. Aapo Horri jatkoi
keräystänsä rauhallisena.

— ”Aapo Horrin työtähän se on koko turmelus... Pty-hyi!” — huusi
eräs perheen isä nyrkkiään näyttäen. Aapo Horri veti suunsa ilkeään
hymyyn ja lausui:

— ”Älä mukise, puuron pilaaja, tai lyödään valtti pöytään ja
puhdistetaan teidän joukon nenän-alus!... Sieltä se Horrin Aapo on
konstit oppinut... Teidän talossa sitä on suutarin opissa oltu...
Siellä on opetettu vihkimättä henttua halaamaan ja neitosia portoiksi
pilaamaan.”

— ”Hampaat sietäisi ruotukselta suulakeen siirtää. Koitapas niistää
meikäläisten nenää!” — raivostui Orri Horma.

Mielten kauhu nousi vihan vaahtona. Aapo Horri puhui ilkeällä äänellä:

— ”No, kun käsketään, niin pitää totella”, — ja Harhaman puoleen
kääntyen lisäsi hän: ”Muistaako puhuja tikapuita Valkean talon ja
koivua Valkamalan akkunan alla?”

— ”Mitä sitten?” — kysyi Harhama oudostuen kysymystä.

— ”Muuten vaan kysyn, kun käsketään... Minä olen niissä istunut
suutarin-opissa”, — vastasi Horri pirullisella eleellä. Harhama
seisoi mykkänä. Hän tunsi rinnassaan kuin puukon kären kaivelevan.
Hän muisti vakoilijat ja niistä johtuvat jutut Valkamalassa. Puolueen
kunnia vilahti hänen silmissänsä ensimäisenä. ”Taas se jalkapuu!” —
pisti häntä ajatus. Vaivoin sai hän salatuksi hämmästyksensä ja kysyi
jyrkästi:

— ”Mitä tähän asiaan kuuluvat koivut ja tikapuut? Seuralle olisi
valittava nyt toimikunta”, — lisäsi hän nopeasti, tahtoen johtaa
mielet toisaalle. Mutta Aapo Horri seisoi nyt jo ase kädessä. Hän
jatkoi kovalla, pistelevällä äänellä:

— ”Muistaako puhuja myös, miten rouva Esempio sattui aina
myöhästymään ’kylässä’...”

Harhama ei voinut sanaakaan vastata. Hänen kannattajansa olivat
ymmällä, koska eivät käsittäneet asiaa. Harhama tunsi jalkapuun
rutistavan. Hänen oma elämänsä kieri nyt keränä häntä vastaan ja
uhkasi häväistä sen puolueen, jonka luottamusmiehenä hän liikkui.
Aapo Horri jatkoi entiseen tapaansa, voiton ilolla:

— ”Ei suinkaan puhuja ole unohtanut vihkimätöntä henttuansa?”

— ”Riuttalan Helgaa”, — lisäsi joku joukosta. Seurasi
naurunpurskahdus sosialistien joukosta. Harhaman päähän nousi veri.
Hän seisoi kuin maahan lyötynä. Eteisessä alkoivat jotkut tukkilaiset
laulaa hänestä ja rouva Esempiosta sepitettyä häväistyslaulua:

”Harhamalan akkunalla
se herraslamppu palaa.
Harhama se vihkimättä
Riuttalan Helgaa halaa.”

Laulua seurasi taas naurunhohotus. Harhaman puoluelaiset istuivat
hämmästyneinä. Tieto ei ollut vielä levinnyt näin kauvaksi Harhaman
ja rouva Esempion suhteesta. Aapo Horri, joka oli oleksinut samassa
kylässä, missä Valkamala on, oli nyt, kuultuansa Harhaman tulon,
valmistanut oman joukkonsa. Nauru jatkui.

Ilman selityksiä ymmärtävät kaikki, mistä on kysymys. Yhteinen häpeä
painaa kaikkia. Loukatun joukon närkästys kääntyy sekä Aapo Horria,
että Harhamaa kohtaan, mutta yhteisen asian tähden ja joukkotunteen
polttamana asettuivat tarvaalaiset Harhamaa pelastamaan, kuin
äänettömän sopimuksen mukaan. Eräs vaimoista lausui:

— ”Niistäisit omaa nenääsi... Varpalan tytön viettelit ja hylkäsit
isän niskoille...”

— ”Teidän miehenne luona olen opissa ollut... Eihän se hänkään
Helgaa kelkassaan vetele. Sosialistit saavat yhteiskunnan semmoisena,
kuin te sen jätätte”, — vastasi Aapo Horri purevasti, painostaen
viime sanojansa ja lisäten: ”Ensin opetatte meille omat tapanne ja
sitten tulette parantajina meitä niistä soimaamaan.”

Ilma tuntui aivan myrkytetyltä. Joukko-ihmiset kärsivät yhteistä
tuskaa ja häpeää, ilkkuvan vastustajansa edessä. Harhama ei kärsinyt
oman itsensä tähden. Hänellä ei mielestänsä ollut oman itsensä edessä
mitään kaduttavaa, hävettävää, mutta hän tuskastui sen joukkonsa
puolesta, joka oli koko illan häneen luottanut ja nyt näki hänet
sinä rikollisena, jota he halveksivat, vieläpä toisten rikollisten
esikuvana. Hän vuoroin lyyhistyi sisällisesti kokoon, vuoroin nousi
uhmaten, ajatellen:

— ”Raakimuksia!... Elukoita ne ovat!” — Ja oitis alkoi hän
vihata omaa puoluettansa jonain jalkapuuna, joka häntä ahdistaa
lakkaamatta...

Syntyi pitkä, tuskallinen äänettömyys. Aapo Horrin väen silmät
loistivat ilosta. Tarvaalaisten hartioita tuntui painavan myllynkivi.
Kaikki vaikenivat. Kuului vaan sirkan sirinä. Viimein huokasi Orri Horma,
nousi ylös ja lausui hitaasti, surullisena:

— ”Elämä on yhtä ainoaa tarhasta taistelemista, josta on haavat
ainoana voittona...”

Elämän hirviö tuntui seisovan ihmisten edessä ammottava kita auki.
Harhama näki sen. Kuului joku katkera huokaus.

Ja taas sirisi sirkka ja yksi joukko kärsi ja toinen nautti siitä.
Taas kuului pieni naurunpurskahdus. Silloin nousi Harhamassa
kaikki hänen sairaloinen ihmisinhonsa ja ihmisten halveksiminen
ryöppyävänä vaahtona ja rapana. Hän katseli koko joukkoa, omiansa ja
vastustajiansa, kuin elukkaparvea, joka töllistelee suut auki. Hän
halveksi heitä ja nautti siitä tunteesta. Hän lausui halveksivalla
äänellä:

— ”Elukoiden raakuuteen ei koskaan vastata sananruoskalla, vaan
heinäpussilla, tai patukalla...”

— ”Suuria sanoja”, — murahti joku Horrin joukosta.

Piinallinen äänettömyys jatkui. Harhama halusi päästä pois koko
joukosta. Luonteensa vastakohdat: raukkamaisuus ja ylvästely,
kiehuivat hänessä sekaisin. Yleisen tuskallisen mielialan ja
hiljaisuuden jatkuessa kehotti hän ehdottamaan järjestön virkailijat.
Eräs joukosta mainitsi tarpeellisen joukon nimiä ja ne hyväksyttiin
hyvä-huudoilla. Hän kehotti huutamaan eläköönhuudon uudelle
järjestölle. Väki nousi ylös ja huusi moninkertaisen korvia vihlovan:
eläköön! Aapo Horri kokosi joukkonsa ja antoi merkin ja viimeiset
eläköönhuudot sekaantuivat Internationalen mahtaviin säveliin.

Mutta Harhama tunsi tulen polttavan kantapäitänsä. Hän puki kiireesti
yllensä ja lähti, väkijoukon vielä laulaessa, öiselle jalkamatkalle,
kymmenen kilometrin päässä olevaan kylään. Hänen takaansa kuului
vielä kauvan häväistyslaulun hoilotus.

                                                  ⸻

Pohjolan suuri talviyö kohosi erämaan yli, kuin kuoleman mykkä,
jääkylmä enkeli. Lumisade oli lakannut. Taivas oli se’es,
tähtihiteillä kylvetty, tumma, autio tanhua. Pureva pakkanen kirpeli
ihoa kuin veitsenterä ja tähtivalo pisteli, kuin neulankärillä ja
tähtien välillä ammottivat korkeudessa äärettömyyden kylmät, pimeät
kuilut, joista tuijotti kaikkeuden jäytävä, eloton salaperäisyys.

Harhama oli jo ehtinyt synkimpään korpeen. Kylmä puristi
jäntereistänsä viimeisiäkin voimiansa. Edessä oli suurenmoinen näky:
Pohjolan perukat koreilivat helmipakkasissansa, hohtivat kuurassa,
loistivat punaisina roihuvissa revontulissa. Kylmän kulkuset soivat
kaikkialla. Elämä oli sammunut. Koko luonnon yli oli vedetty
luminen ruumisliina, jolla elottomat pakkasensilmät kimaltelivat
koristuksina. Kaikki helotti kuoleman kylmissä koruissa. Luonnon
suuri leikki tempasi oitis Harhaman mielikuvituksen karkeloonsa. Hän
ajeli jo revontulien hulmuavia punareunoja pitkin ja elämän tomut
ja kiistat hävisivät kuin pimeys päivän kirkkauteen... ilmestyivät
uudelleen pölynä ja katkeroittivat hetkeksi mielen.

Hän istahti lumen peittämälle kivelle ja mietti äskeistä tapahtumaa,
katsellen samalla kaikkeuden yöpimeitä nieluja, joiden pohjalta
maailmat kiiluivat pikkuisina tähtitulina. Niistä nieluista puhalsi
äärettömyyden itseensä pakahtuva suuruus, sen kolkkous, raudankova ja
jääkylmä tunteettomuus ja kuoleman ja kaikenhäviön haju. Elämä painui
sen näyn edessä viheliäiseksi, maassa matelevaksi mitättömyydeksi,
inhottavaksi etanaksi. Hän muisteli äskeistä joukkoa, kuin jotain
äärettömän ilkeää, maata pitkin vetäytyvää suolta ja mietti, mikä on
ihmisen niin alas painanut.

Silloin enkeli Iiranto sävähti hänen vierellensä ruumiina jääheleä
pakkasen kylmyys ja hiuksina Harhaman viimeöiset unet otaksutuista
onnen ja jumaluuden maailmoista. Se hymyili hänelle. Sen hymynä oli
Harhaman uneksimien maailmoiden ihanuus ja sen hengähdyksenä oli viha
Jumalaa vastaan. Se kuiskaili Harhamalle:

— ”Olisiko äskeistä tapahtunut, jos ei olisi ollut olemattoman
Jehovan käskyjä?...”

— ”Ei”, — vastasi Harhama, kuultuansa povensa kysymyksen.

Iiranto jatkoi:

”Eivätkö ne ole Jehovan pappeja, jotka kantavat veroa ihmisten
rakkaudesta?...”

— ”Ne kirotut mustat korpit!” — uhmaili Harhama.

Iiranto hymyili, lausuen:

— ”Ja jos nainen antaa ruumiinsa, maksamatta siitä papille,
houkuttelevat ne ymmärtämättömät ihmiset kivittämään sen
kapinoitsijan...”

— ”Sinä olematon pelättihän se olet taas kaiken alkusyynä”, —
supisi Harhama.

Ja yhtenä kiihkona nousi hän Jumalaa vastaan. Yhä kirkkaammaksi
hioi hän teoksensa runohelmiä. Hän kohotti loukatun rouva Esempion,
esempio-ihmisen loistavalle revontulitaustalle, sirotteli sen
taustan kirkkailla tähtikiteillä ja puki hänet ihmishyveen
hienoimmilla värivaipoilla luotavanansa olevan jumaluuden osaksi
ja vertauskuvaksi... Hän antoi hänen hoitaa ja availla siunauksen,
anteeksiantamuksen ja rakkauden ikuisia vesisuonia... Hän korotti
hänet kotilieden hyväksi hengeksi, uskollisuuden ja mielen puhtauden
vaalijaksi... Hän verhoili hänet vaimon purppuraisilla ihanteilla.

Pakkanen yltyi... Kylmän kellot soivat yhä heleämpinä... Taivas aivan
helisi purevan pakkasen tähtitiu’uissa... Revontulet loimottivat
punaisina kylmän rovioina... Lapinrajojen talvinen luonto temmelsi
suuruutensa ja voimansa huipulla. Se tempasi suuruudellansa taas
Harhaman kylmille siivillänsä ja nosti hänet yhä ylemmä, niihin
korkeuksiin, joista hän voi nähdä luotavanansa olevan jumaluuden
hengen koko sen suuruudessa. Sille hengelle oli jo äärettömyys ahdas,
ijankaikkisuus liian lyhyt.

Yö kului. Hanki hohti... Ilma se’estyi yhä kirkkaammaksi... Pakkanen
puri yhä terävämmin... Taivaan tähtitiu’ut soivat purevammin ja
kylmän kellot kirpeämmin... Lapinrajojen taivaanlaki vilkutteli
tähtisumujansa, sen linnunrata kaartui ja koreili kirkkaana harjana
miljoonille maailmoille helmitettynä... Enkeli Iiranto seisoi
Harhaman vierellä ja lappoi hänestä hehkuvia mielikuvia, asetti
niille siiveksi hillittömän ajatuksen ja johti niiden lentoa
kaikkeuden halki.

Ja yhä korkeammalle nosti se Harhaman riihatonta mielikuvitusta...
Hän antoi esempio-ihmisen liidellä hänen kanssansa, jumaluuden
sumuihin verhottuna, niihin maailmoihin, joissa ihmishenki on
pukeutunut maan ihmisille outoihin ruumiisiin... He kulkivat siellä
mielikuvituksen siivillä, jotka kiidättävät heitä tähdestä tähteen
nopeammin, kuin villiytyneinkään ajatus voi kulkea...

Jo saapuvat he vanhimpiin maailmoihin... Ne ovat kierineet
lukemattomia miljaardeja vuosia avaruuden rannattomassa ontelossa,
yhä kehittyen, yhä täydellistyen...

Jo nousi Harhama maihin niillä jumaluuden mailla, esempio-ihmistä
seuraten... Siellä avautuu paratiisi aamuarmaana... Se loisti,
kuin alttari, jonka edessä jumaluus sai kaivattunsa vihittävänä
morsianna... Ihmis-elämä oli ihanaa unta... Luonto helotti, kuin
vihille vietävä, jumaluuden kirkkaat kihlat käsissä... Peto
mielisteli lammasta ja tuuli heilutteli autereisia rauhanliinoja...
Maan ihmisissä syntyy aavistus siellä vallitsevasta onnesta...
ihmisen jumalallisesta tilasta... sen rauhasta ja ilosta...
Aavistuksesta syntyy kaipuu... Se syntyy siitä, kuin kevät
talvesta... jano helteestä... nuoruus lapsuudesta... Kaipuu synnyttää
pyrkimyksen, kuin kukka hedelmän... tytön kauneus rakkauden...
hedelmän mehu himon... Ja pyrkimys johtaa ihmisen jumaluuden
yhteyteen, kuin vainu pedon saaliin jälille...

Ja aavistus ilmenee mielikuvina... unina... unelmina... ikävänä... Se
kuletti häntä esempio-ihmisen mukana toisissa maailmoissa näkemässä
jumaluutensa korkeimmille kehitys-asteille päässyttä ihmistä... sen
onnea... sen autuutta ja riemua... Siten yhtyy jumaluuden kehitys
yhdeksi halki äärettömän kaikkeuden...

Enkeli Iiranto tanssi revontulien harjalla, ruumiina kiehtova
kunnianhimo, punavaippa hartioilla... Se kutitteli Harhaman
mielikuvitusta ja houkutteli sitä lentoon. Taivaalla paloivat
kylmät revontulet punaisempina entistänsä... Ne kukkivat taivaan
punakukkina... Niiden valossa kulki Harhama onnenmailla... Kademielin
katseli hän ihmis-onnea... ihaili ihmishyvettä. Jumaluuden kaipuu
oli sille sammunut... Rinta oli rauhallinen, mieli tyyni... Se
kaipuu oli sammunut, kuin miehessä morsiamen, neidossa sulhasen
ikävä, kun armaan ääni jo kuuluu lauluna metsän takaa ja lähestyy
ja yhä kaunistuu ja lämmin syli jo avautuu ja huuli lähestyy huulta
ja ikävöiminen muuttuu onneksi ja kaikki riutuu suudelmassa onnen
iki-uneen...

Yö hyräili vilua virttänsä. Yhä heleämpinä soivat taivaalla
kylmän tähtitiu’ut... Sen helmet hohtivat entistä kirpeämpinä...
Mutta Harhama ei huomannut enää sitä. Hän painui yhä syvemmälle
niille maille, joissa lukemattomia miljaardeja vuosia ikävöinyt
ihmishenki puhkeaa kukkana jumaluuden väreihin... pääsee ikuiseen
onneen... nukkuu ainaista autuaan unta... Hän laskee veneellä
puhtaita satuselkiä... Niiden vedenkalvon alla välkkyy jumaluuden
suuri henki kirkkaana vesikuvana... Se hohtaa haluttuna helmenä...
hengen kaivattuna kotina... sen omana neidonkuvana... Rantavuoret
kohottelivat huippujansa, pyrkien, kuin uhrisavu jumaluuden suuren
hengen luo... Niissä heräsi jo jumaluus ensi tietoisuuteensa...
Saaret kukkivat sille... sille laulaa sotka ylistystä ja alli yhtyi
sen lauluun... Ne lauloivat ihmiskielin ja puhtain mielin... Jumaluus
oli tullut jo tietoiseksi eläimissä.

Ja yhä etemmä solui vene allien laulaessa ja vuorien pyrkiessä huulin
jumaluuden rintoihin... ja enkeli Iirannon pitäessä perää, purren
kulkua ohjatessa. Jo tuli jumaluus tietoiseksi kukissa: kukka tuli
tietoiseksi jumaluudestansa... Se helottaa niiden väreissä... se
väreilee niiden armaassa tuoksussa... Se herää niissä tietoisuuteen
kuin lapsi unesta, pyrki suurempaan kauneuteen... tahrattomampaan
värihohtoon... viattomampaan tuoksuun... Se on jo niissä maan
ihmishengen tasalla... Mutta se ei tunne vielä pahetta, siis ei
hyvettäkään... Se on puhdas, kuin lapsi, viaton kuin metsän kukka...
Se ei ole vielä langennut: unohtanut jumaluuttansa... oppinut
erottamaan hyvää pahasta... Se on kuin alkutila, jossa valo ei ole
vielä pimeydestä eronnut... Se on kuin lapsi, joka ei tajua hyvän ja
pahan eroa...

Jo soluu vene Rakkauden selällä... Allit lauloivat siellä ulapalla...
Ne lauloivat jumaluuden kauneille kukille: rakkaudenkukille,
joilla on järven selkä siroteltu... rannat koristeltu... Ne
tuoksuivat rakkautta, puhdasta jumaluuden hyvettä. Jumaluus puhui
esempio-ihmiselle aavistuksena... ikävänä... pyrkimyksenä...
mielikuvana:

— ”Sinä tulet tänne joka vuosi henkenä, pisimmän päivän aattona...
poimit täältä rakkauden kukkia... sirotat ne maan lapsille...
puhallat niiden tuoksun heille jumalallisen rakkauden virikkeeksi...”

Ja alli lauloi amenensa ja esempio-ihminen taittoi kukkansa ja
ojensi sen hänelle, että hän sen lehtien puhtaista väreistä maalaisi
teoksessansa ihmisille sen uuden, puhtaan jumalallisen rakkauden
kuvan...

Niin kehittyy jumaluus tietoisuuteensa maassa asuvassa ihmisessä...
Se kehittyy kokonaisuuden kehityksen osana... Se lainaa kehitysvoimaa
toisissa maailmoissa kehittyneestä jumaluudesta... Se lainaa sitä
mielikuvien... aavistuksen... pyrkimyksen ja ikävöimisen teitä...

Enkeli Iiranto keri Harhaman hurjat mietteet kerille ja ampui kerät
jousellansa Perkeleen ihailtaviksi. Itse leijaili se Harhaman pään
ympärillä, ruumiina kuunvalo, siipinä pakkasenhele ja kädessä soihtu
kavaluutta.

Yhä valtaavammin roihusivat kylmän revontuliroviot... Yö hengitti
entistä enemmän vilua... taivas tuikki kylmän kukissa heleämpänä...
punaisempana... Mutta Harhama ei niitä enää nähnyt, ei tuntenut. Hän
kulki edellensä iki-onnen mailla, tullen Puhdas-selälle... Sen ranta
on valkeana puhtaudenkukista... Selkä on joutsenilla siroteltu...
Kukat tuoksuvat jumaluuden puhtautta... joutsenet sitä laulavat.
Sävel suutelee kukkaa... kukka peseytyy sävelessä... Jumaluus
löytää niin omansa... nukkuu sen syliin... raukeaa sen suudelmaan.
Esempio-ihminen poimii kukan... Harhama maalailee sen väristä
teoksensa sivulle uuden ihmispuhtauden esikuvan...

Ja he tulevat ylemmä. Uskollisuuden selälle. Siellä kukkivat
tulipunaiset uskollisuuden kukat helmikirkkaalla vedenkalvolla...
Sinilinnut laulavat jumaluuden ylistystä ihmiskielin... Jumaluuden
kirkas vesikuva välkkyy vedessä... se helottaa taivaalla... hohtaa
mailla... Vene soluu sävelenä... Korkeudessa päilyy punerva pilvi...
Tyyni hymyilee rantamilla... rauha saarilla... onni kaikkialla...
Harhama saa taas kukan esempio-ihmiseltä... Sen väreillä maalaa
hän teoksensa sivulle uuden uskollisuuden ihanan kuvan... Hän
maalaa siitä kuvan, joka herättää ihmispovessa nukkuvan jumaluuden
tietoisuuteen...

Enkeli Iiranto istui helyissänsä hohtavan koivun oksalla, ruumiina
puun sinervä. Se näytti Harhamalle kuviteltujen maailmoiden
ihanuutta, sirotteli teoksen runomeret seppeleillä, kylvi ne
kultalumpeilla ja kutkutteli Harhamaa hymyllä:

— ”Kääntyisitkö vielä takaisin ihmisten herjaajan ja rääkkääjän
olemattoman Jehovan pappien verojuhdaksi?...”

Se ajatuskin jo kauhistutti Harhamaa.

Yhä tiukemmin soitti kylmä kellojansa... Entistä vihaisempana
huokui hanki ja sen pakkasensilmät tuijottivat terävämpinä...
Mutta ne nostivat vaan Harhaman mielikuvituksen siipiä, puhalsivat
häneen voimaa kylmän palkeista, kun hän loi jumalaansa, kylmä
korpi ahjona, pakkanen sen ahjon tulena. Ne karkaisivat jumalan
entistä kirkkaammaksi... suuremmaksi...voimallisemmaksi... Hän
soluu jo veneessä Siunauksenselälle, Siellä koreilevat sinikukat,
kirkkailla rantavesillä... Purppurapunaiset sorsat laulavat,
uiden selkävesillä... Vedenkalvo välkkyy... Sinikukat nuokkuvat
varsillansa. Ne kukkivat tietoista jumaluutta... tuoksuivat
sitä... nauttivat siten... Jumaluus punottaa puolitietoisena
aamusarasteessa... sorsan laulussa ja sinikukkien tuoksussa ja
värissä. Pahe on haihtunut sumuna... Kade on kadonnut, kuin pimeä
huoneesta valon sinne tulviessa... Ihmiselämä on iloa... Se unohtaa
itsensä jumaluuden puhtailla rinnoilla, kuin nälkäinen lapsi,
päästyänsä huulin kiini kauvan ikävöityyn äidin rintaan... Siunausta
laulaa lintu... tuoksuu kukka... välkyttelee vedenkalvo... Kaikki
jumaluuden hyveet helottavat helminä koko luonnon kulmilla...

Ja taas saa Harhama kukan esempio-ihmisen puhtaasta kädestä. Sen
väreillä maalaa hän suuren sivun teokseensa. Ei ole ennen siunausta
niin ihanana esitetty, kuin nyt... Se on nyt viehättävä ihmistä, kuin
neidon kauneus... sen silmien sulo... mielen puhtaus... kainous ja
huulen mehu. Ja joka vuosi poimii esempio-ihmisen henki sinikukan
Siunauksenselältä ja jakaa sen värit maansa ihmispoloisille tietoisen
jumaluuden iduksi... Ja se väri itää ja itsetietoinen jumaluus herää
ihmisessä ja hänen omaperäinen hyveensä kirkastuu ja puhdistuu ja hän
lähenee ikäviensä päämäärää... pääsee siihen... kaipaus sammuu...
iki-ikävä saa haluamansa ja ihmisyys riutuu iki-onnesta.

Jo veti aamurusko punaisen viirunsa taivaan reunalle... Jo soivat
kylmän kaikki viulut, jo välkkyivät sen kirkkaimmat veitsenterät...
Sen jääkukat hohtivat punakirkkaina... kylmät roviot roihusivat
ilmiliekkeinä... Mutta yhä matkusteli Harhama öisellä retkellänsä
jumaluuden sumumailla, tuntematta vilua, kuulematta kylmän kelloja...
Hän saapuu purppuraiselle Armonselälle... Siellä loistavat revontulet
tietoisina jumaluudestansa... Siellä helottaa anteeksiantamus
sievissä vesikukissa... helottaa tietoisena... jumaluutena...
korkeana hyveenä... Varsilehdet sitä punottavat, verholehdet kertovat
valkovärillänsä... Keltasorsat laulavat sitä samaa hyvettä, uinuen
veden kalvolla, joka välkkyy jumaluuden rintana. Siellä ei kuulu
herjausta... Kiro on siellä tuntematon, outo kuin valo sokealle...
Rannoilla asuvat ihmis-olennot, raviten itseänsä jumaluuden
suudelmilla.

Vesikukat nyökkäävät esempio-ihmiselle puhuen aavistuksella...
kaipuulla... ikävällä:

— ”Ota meidät!... Vie oikea siunaus maasi ihmispoloisille!”

Ja esempio-ihminen taittaa kukan ja sirottaa siitä ensi lehden
herjaajillensa ja niille, jotka aina hänet kiroten ajavat kotoansa
jouluaaton iltapakkaseen... Hän taittaa uuden kukan ja sen väreistä
maalaa Harhama uuden anteeksiantamuksen ihmishyveen esikuvaksi...
Uusi loistava sivu syntyy teokseen... Kukat nyökkäävät hyvästi ja
keltasorsat laulavat esempio-ihmiselle kutsun tulla joka vuosi
poimimaan vesikukkia ja sirottamaan ne maansa lapsille itsetietoisen
jumaluuden synniksi...

Se oli jumaluuden käsky, joka tuli kaipuun ja ikävöimisen tietä...
Vene soluu edelleen keltasorsan laulun sävelen saattamana ja
Iiranto-enkelin perääpitäessä.

Enkeli Iiranto häilyi yhä Harhaman vierellä, kehräten hänestä
mielikuvia, lappoen niitä kuin kuontalosta tappuroita, ohjaten niiden
punoutumista ja lentoa. Aamurusko nosti jo purppuralievettänsä
yli vaarojen... Jo huuhteli se tähtiä pois taivaan keskimailta...
Pakkanen paukkui ja helisi ja välkytteli puukkojansa, pistäen
joka taholta... Sen kaikki kanteleet soivat... sen kaikki helmet
hohtivat... Se seisoi voimansa veitsenkärellä, koreana ja
ylpeänä, kuin Pohjolan jääkuningatar, kiteillen kylmän kirkkaissa
tähtisiruissa. Mutta yhä kuleksi Harhama korvessa, harhaillen
etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä huulet palavina,
sielussa ainainen poltto.

Jo soluu vene Laupeus-selaile... Vesi välkkyy siellä kuunvalona,
jossa ihana aurinko katselee kuvaansa ja näkee kuvanansa jumaluuden
kasvot ja ihastuu siitä ja kirkastuu, kuin tyttö lähteellä...
Punalinnut laulavat laupeuden ylistystä... Niiden laulu punoutuu
seppeleeksi... Tulevat pienet tuulilinnut ja vievät seppeleet
maailmoille, seppelöiden niillä maailmankurjuuden jumaluudeksi... Ja
rantakalliot osottavat seppelöityä kurjuutta purppurahuipuillansa ja
sanovat jumalansuuna:

— ”Jos palvelette sitä, palvelette minua! Jumalaa...”

Ja vaatimattomana ja koruttomana seisoo maailmankurjuus jumaluuden
seppele päässä, laupeuden ruskottavien liljojen sille kukkiessa... Se
seisoo koruttomana ja suurena, kuin Routalan Timo, elämän valkaisema
tukka luonnollisena otsalle solahtaneena ja tyytyväisenä, kuten
jumaluus, joka ei voi itseänsä korkeampaa enää toivoa...

Mutta Laupeuden selällä kukki jumaluus ainaisena ruskeissa, koreissa
kukissa. Ne kukat kumartavat maailmankurjuudelle... Sille ne
kukkivat... sille viheriöivät... sille tuoksuavat... Ja kun kurjuus
seisoo seppele päässä ja hivukset elämän valkaisemana pellavana,
itkevät ruskeat kukat sen lohdutukseksi ja punalinnut laulavat
sille puhtaita säveliä... Ja kukkien itkemät kastehelmet muuttuvat
jalokiviksi... kimaltelevat terälehdillä kirkkaina helminä ja kukat
nyökkäävät surullisina kurjuudelle ja kehoittelevat:

— ”Tule ja poimi helmemme, sinä, jonka hiukset on elämä puhdistanut
lumivalkeiksi, sinä ainoa palveltava jumaluus, jumaluuden korkein
siveellinen kehittymä ihmisessä!...”

Ja köyhyys hymyilee vaatimattomana, jumaluuden, nöyryyden,
tyytyväisyyden vertauskuvana ja sanoo Routalan Timon tavoin:

— ”Minä olen aina teidän luonanne, mutta se, joka on suurempi
minua, ja jonka luo minä ikävöin, ei ole aina... Viekää helmenne
Hänelle; Hän saakoon omansa. Onhan minulla oma hirsitaakkani...”

Ja silloin ruskeat kukat kumartavat sille jumaluudelle, joka nukkuu
maailmankurjuudessa lapsen viatonta unta. Punalinnut laulavat
sen ylistystä ja koko jumaluus puhuu: — ”Ainoastaan sen, mitä
olette tehneet maailmankurjuudelle, olette tehneet minulle, sillä
maailmankurjuus olen minä...”

Ja ruskeat kukat kimeltelivät yhä kirkkaammissa kyynelissä, jotka
ovat jalokiviksi muuttuneet ja ne nyökkäävät esempio-ihmiselle:

— ”Tule ja poimi helmeni ja ja’a ne köyhille! Uhraa köyhyydessä
lapsena uinuvalle jumaluudelle!”

Ja hän tottelee jumaluuden vaistoa ja poimii helmet ja sirottelee
ne maansa köyhille... Hän kylvää niillä Riuttalan metsät...
Varpalan torpan pellon pientaret... Routalan Timon tanhuat... Ja
joka vuosi, kun ruskeat kukat kimmeltelevät helmissänsä, tulee hän
Laupeudenselälle, kokoaa helmet helmaansa ja kylvää ne hyvänä henkenä
maansa metsiin maailmankurjuuden poimittavaksi. Rikkaat poimivat ne
helmet lasimaisina, mutta niiden palosta syttyy heihin jumaluuden
laupeus ja armeliaisuus ja he tekevät silloin kuten raamatun Sakeus:
jakavat kaikki omaisuutensa vaivaisille... Niin herää ihmisessä
uinuva jumaluus elävään työhön ja tietoisuuteen.

Ja Harhama kylvi teoksensa yhden sivun niillä helmillä. Niistä oli
tarttuva uusi laupeus ihmisiin, alkava itsetietoinen jumaluus. Hän
puki kurjuuden yhä loistavampiin jumaluuden vaippoihin, temmaten
niiksi vaipoiksi revontulen ihanimpia liepeitä ja aamuruskon nauhoja.
Hän vyötti sen sateenkaaren väreillä. Hän sirotteli sen vaipan
pakkasensilmillä ja urvuilla hohtavilla helmillä, asetti seppeleen
maailmankurjuuden päähän, osotti teoksellansa uutta jumalaa ihmisille
ja vakuutti:

— ”Sen ainoastaan teette Jumalalle, minkä teette hänelle... Hän
on ainoa palvelusta tarvitseva Jumala...”

Auringon kehä kieri hitaasti taivaan rannan alta. Se oli
veripunainen, eloton, jääkylmä pakkasenpyörä. Pakkasen puukkosade
yltyi. Joka taholta pisti kirpelevä, terävä kylmänkärki, joka urvun
päässä helisi auringon punaama jäätiuku. Kaikkialla kiilsivät kylmän
helmet kirkkaina jalokivillä. Kerjäläispoika tuli tiellä vastaan. Se
katseli uteliaana Harhamaa, varhaista salotien kulkijaa, ja antoi
pakkasen helmien kiiltää rauhassa.

Kylä tuli vastaan. Kuului kaivonvintin kuiva narina. Akkunat
kiilsivät jäisinä, aidanseipäät kuuraisina. Jo saapui hän ensimäiseen
taloon ja astui puoli-jäisenä kurjaan tupaan, kirjoittamaan paperille
öisen mielikuvituksensa retkeilyjä, kylvämään sen sivuille luomiansa
jumaluuden helmiä...

Ja enkeli Iiranto seisoi alati hänen rinnallansa, ruumiina Harhaman
salaiset himot ja toiveet.

                                                  ⸻

Viikko, toinen oli kulunut. Joka päivä uudistui sama näytelmä: joka
ilta tappeli Harhama jalkapuunsa puolesta. Yöt hän näki unia ja
loi niistä jumalaansa metsissä, kehräten unista aina uusia kuvia.
Päivin kirjoitti hän mietteitänsä paperille. Riidat riehuivat entistä
hurjempina. Hän istui niitä kuullessansa kuin neulan kärellä. Joka
hetki pelkäsi hän puolueensa häpeää. Aapo Horri kulki varjona hänen
vierellänsä.

Lopulta matkusti hän tapaamaan rouva Esempiota, aikoi puhua hänelle
kaikki ja ehdottaa, että suhde julkaistaisiin, vaikkapa Armiiran
perintö menisikin.

He tapasivat toisensa Kemissä. Rouva Esempion silmäkulmassa näkyi
vanhuuden ryppy. Kauvan katseli Harhama sitä ja mietti lopuksi:
”Miksi pitäisi minun kyntää se vako syvemmäksi, paljastamalla
raakimuksien häväistykset... On hän jo kyllänsä kärsinyt...”

Ja hän puristi hänen kättänsä, silitti rypyn, vaikeni kaikesta ja
lähti taas siihen jalkapuuhun, joukkoajattelun puitteisiin, jonka oli
luonut vapautensa puolesta taisteleva yhteiskunta.

                                                  ⸻

Korpi seisoi mykkänä. Korpin huuto kuului pahan enteenä.

Talvi kallistui jo keväänkorvalle. Päiväsydännä kimmelteli jääriite
puiden oksilla veden valelemana. Vaalit olivat tulossa ja Harhama
kulki viime matkojansa. Väliaika olikin kulunut suuremmitta
häiriöittä. Hän oli jo pitänyt mielestänsä viimeisen puheensa ja
oli matkalla kotiinsa, mieli hyvänä siitä, että oli jalkapuustansa
päässyt.

Oli päivänpaisteinen sunnuntai. Hän hiihti suksilla suuren
Routakorven läpi, käyttäen oppaanaan aurinkoa. Erämaan rauha
haukotteli joka oksalla, kurkisteli joka kuusen latvassa, ja
äänettömyys kyykötti kaikkialla. Harhamasta tuntui, kuin kulkisi hän
kuoleman kotimailla. Hän nautti siitä ja nousi synkkyyden siivillä
taas mielikuvituksensa maailmoihin, jumala-sumujen keskelle. Musta
korppi seurasi häntä korven halki, lennellen hänen ympärillänsä.

Korvessa kohtasi Harhama tuntemattoman tukkityömiehen yksin
hiihtelemässä. Mies tervehti häntä, kysyen:

— ”Ettekö te ole se herra Harhama?”

— ”Kyllä.”

— ”Sitähän minä... Minä satuin kerta teitä kuulemaan. Eikö sitä nyt
joutaisi tukkilaisille puhumaan?”

— ”Tietysti... Aivan mielelläni... Mutta missä ne tukkilaiset ovat?”
— vastasi Harhama.

— ”Tästä vähän matkan päässä on sauna... Ne ovat sosialisteja
kaikki, mutta niissä on paljon uskonnollista väkeä...
Harhaman pitäisi niille juuri selittää meidän puolueen kanta
uskontokysymyksessä ja osottaa sosialistien jumalattomuus... Se
vaikuttaa”, — selitteli tuntematon.

Harhama seurasi tuntematonta ”saunalle”. Se oli tilapäisesti
hylkypuista rakennettu, mullalla ja kuusen oksilla tilkitty suojus.
Sisältä oli se runsaasti kaksikymmentä metriä pitkä, soikea
”basilika”. Ovensuussa oli sisään lämpenevä uuni. Lattiana oli
maa, penkkeinä muutamia hirsiä. Akkunaa ei ollut, vaan valaistiin
”sauna” pärevalkealla. Suojus oli niin matala, että pitkä mies
sopi siinä paraiksi seisomaan. Noin kolmesataa miestä oli koolla
tässä omituisessa saunassa, jonka edustalla paloi hiilihauta ja
vähän loitompana tappelivat korpit ja varikset hevosen raadosta.
Kun Harhama lähestyi saunaa, lausui eräs ulkona seisova mies
tovereilleen, niin että hän kuuli:

— ”Se on Harhama. Se pakana puhuu hyvästi, vaikka on tarvaalainen...
Tulikohan tuo meillekin puhumaan...”

Tukkilaiset kokoontuivat saunaan. Pitkä puinen suojus oli niitä
aivan täynnä. Silmät kiiluivat ja ihmiset näyttivät peikoilta pimeän
seasta. Harhama seisoi suojuksen perällä suurella kivellä, jota oli
myös pöytänä käytetty, ja puhui. Hän oli aina ihaillut tukkilaisten
rohkeaa, huoletonta elämää ja puhui heille sillä tavalla, että se
menisi heihin. Hän puhui niin repäisevästi kuin voi, jota hän ei
ollut koskaan ennen tehnyt, ja tempasi jo ensi sanoilla heidät
mukaansa. Hyvähuutojen räiskiessä jatkoi hän puhettaan tuntikauden ja
huumautui siitä lopulla itse. Se ei ollut enää mitään puolue-puhetta
ja ohjelman selvitystä. Se oli vallatonta, uhmailevaa, ilkamoivaa
köyhien evankeliumia, maailmankurjuuden psalmeja. Lopulta hän aivan
hurjistui ja soitteli huumaamaansa miesjoukkoa, kuin viulua. Se
oli ainoa kerta, jolloin hän oli puhunut täydestä sielustansa,
hillitsemättä henkensä voimia ja näyttelemättä tyyneyttä, joka häntä
aina oli kiusannut.

Hän aikoi jo lopettaa. Silloin äskeinen tuntematon kuiskasi hänelle
taas:

— ”Puhukaa nyt uskonnosta!... ja Jumalasta!...”

Harhama vaikeni. ”Minä Jumalasta?” — mietti hän. ”Minä!”

Syntyi äänettömyys. Harhama mietti yhä. Kaikki odottivat. Tuntematon
jatkoi kuiskaten:

— ”Se olisi niin tarpeellista... ja puolueelle eduksi...”

Silloin sumeni kaikki Harhaman silmissä ja sauna pimeni ja hän taipui
jalkapuunsa edessä, - kuin jonkun käden painamana, ilkamoiden,
hurjistuen, kuin inhoansa osottaen, tai jotain jota hän ei
käsittänyt, ei kysynyt. Hän sekottui ja selvisi ja taas sekottui ja
lopuksi kumarsi jalkapuutansa aivan kuin uhmaten.

Ei kumminkaan heti, eikä rehellisesti oman itsensä edessä. Ensin hän
petti itseänsä, petti törkeästi, pettääksensä sitten muita sillä
itsepetoksellansa. Hän ajatteli: ”Enhän minä tarkota sitä Jumalaa,
vaan omaani... sitä oikeaa.”

Hän alkoi puhua:

— ”Minä tulen nyt erääseen arkaan asiaan.”

Ja vielä pysähtyi hän ja mietti. Kuulijat odottivat...
jännittyivät... katsoivat Harhamaan, kuin odottaen kultaomenaa.
Harhama kumarsi syvemmä ja jatkoi:

— ”Tulen uskonto-kysymykseen. Selitän siinä puolueemme kannan.
Meidät ja sosialistit erottaa siinä toisistamme periaate. Se johtuu
tästä: Sosialistit tahtovat kumota nykyisen yhteiskuntajärjestyksen
ja sanovat: Meillä on siinä kiusana uskonto, joka opettaa ihmisiä
kuuliaisiksi esivallalle. Siksi tahtovat he ensi sijassa kumota
uskonnon.

”Meidän puolue ajattelee samalla lailla kuin hekin, eli että uskonto
on yhteiskunnan yksi perustus. Ja kun me tahdomme nykyisen
järjestyksen säilyttää, on ensi työmme siis säilyttää sen perustus:
uskonto.”

Hän pysähtyi, muisteli munkki Pietarin saarnaa ja jatkoi sen ajatusta
seuraten:

— ”Sillä katsokaa! Teidän perunakuoppaanne ei vartioi kotona
esivallan vartija, poliisi, mutta sitä vartioi Jumalan käsky: Älä
varasta! Eikö se suojele omaisuuttamme enemmän kuin paksu lakiteos?”

Ja sitten puhui hän loistavilla sanoilla uskonnon puolesta, maalasi
sen ihmeen ihanilla väreillä, kuvaili sen jalokiveksi, valoksi,
onneksi. Sitten hän pysähtyi ja antoi miesten ajatella. Intohimoiset
silmät katsoivat häneen pimeästä kysyvinä. Yksi joukosta lausui:

— ”Kyllä se on totta.” Harhama kumarsi syvemmälle jalkapuutansa,
jatkaen:

— ”Sillä eikö Jumalan lyhyt käsky: Älä tapa! — suojele teidän
henkeänne enemmän, kuin laki ja vankilat ja poliisit?”

Hän odotti taas kauvan vastausta. Miehet katsahtivat toistensa
silmiin kysyvinä.

— ”Kyllä siinä on perää”, — virkahtaa puoli-pimeästä joku.

— ”Ei sitä ole tullut tuolla tavalla ennen ajatelluksi”, —
kuului toisen ääni. Harhama kumarsi yhä hartaammin jalkapuiltansa,
puoli-ilkamoiden, puoli tosissansa. Hän jatkoi:

— ”Mutta vielä on toinenkin syy, jonka tähden puolueemme on
asettunut suojelemaan uskontoa. Meidän aikana on paljon nuorukaisia,
jotka vakuuttavat, että Jumalaa ei ole. Mutta ajatelkaa tätä
hirvittävän suurta taivaan avaruutta! Onko kukaan käynyt tutkimassa
siitä joka kolon ja tähden ja kuun ja auringon että voisi vakuuttaa,
ettei Jumalaa ole missään?”

Väki ajatteli taas, kauvan ja äänetönnä. Harhama kuvaili heille
avaruuden niin huikaisevan suurena, että sen kuva masensi heidät
mitättömäksi tomuksi siinä. Villit katseet muuttuivat vakaviksi.
Harhama kumarsi jalkapuutansa yhä syvempään, täydellinen epäilijä,
Jumalan kuumeinen kieltäjä, puhui, kuin puoluemies, joka käyttää
uskontoa aseenansa. Tukkilaisista tuntui kuin puhuisi hän koko
sielunsa vakaumuksella. Hän jatkoi:

— ”Mutta juuri silloin, kuin me kiellämme Jumalan, ilmestyy Jumalan Jumalasi
suuri haahmo eteemme ja sanoo: ’Minä olen Herra sinun’!”

Saunan edessä palava hiilihauta tohahti. Suuren, uhmaavan kuvauksen
jälkeen, tuntui se kuulijoista Jumalan hengen ilmestymiseltä.
Kuulijoiden silmät kiiluivat pyöreinä. Harhamaa huvitti joukkohartaus
ja viehätti sen suuruus ja salaperäisyys. Hän kumarsi jalkapuutansa
edelleen, puhuen:

— ”Se tapahtuu silloin, kun kuolema levittää edessämme mustia
siipiänsä ja avaa kamalan kitansa. Kuoleman musta korppi katsoo
ihmisen silmiin niin voimallisena ja niin armottomana kuin tiikeri
uhriansa, että rohkeinkin painaa sen edessä päänsä alas ja tuntee
avuttomuutensa ja voimattomuutensa...”

Hän kuvaili kuoleman suuruutta synkin värein. Kuulijat saivat sitten
pitemmän aikaa miettiä kuoleman armottomuutta ja voimaa. He tunsivat
jo voimattomuutensa sen edessä, näkivät sen mustan haamun, sen
luukynnet. Harhama jatkoi vaikuttavalla, tärisyttävällä äänellä:

— ”Kuoleman silmä katsoo meihin joka hetki synkkänä, kuin tuo
saunankarsina, sen luukynsi on aina valmiina. Katsokaa tuota hevosen
raatoa, josta korpit tappelevat! Sinne kulkee meidän tiemme. Niin
armoton on kuoleman koura...”

Kuulijat pöyristyivät. He tunsivat jo kuoleman korpin lähestyvän
ja varustavan kynsiänsä... Maailman rikkaudet himmenivät heidän
silmissänsä. Harhama kumarsi syvemmälle, petti itseänsä:
oli ilkamoivinansa, uhmailevinansa, tai tekevinänsä jotain
käsittämätöntä. Hän ei tahtonut tunnustaa että uhrasi luotavanansa
olevan jumaluuden toisen osan sen toisen osan: maailmankurjuuden
suosiolle ja jalkapuullensa ja hävitettävänänsä olevalle Jumalalle.
Hän jatkoi:

— ”Miten sappikatkeraa ja raudan raskasta elämä lieneekin, lähtö
siitä tuntuu hirvittävältä, pohjattomaan tulikuiluun putoamiselta.
Ajatelkaa että te huomaatte vaipuvanne johonkin tuntemattomaan
pimeyteen... Täytyy sanoa hyvästi ystäville, omaisille ja kaikille,
eikä tiedä mikä siellä syvyydessä odottaa. Katsokaa tuota palavaa
hiilihautaa oven edessä!”

Ja ihmiset katsoivat sitä, näkivät tulen tupruavan nousten sen
salaperäisestä pohjasta. Harhama jatkoi:

— ”Me seisomme joka hetki palavan sysimiilun huipulla. Lakkaamatta
palaa elämä jalkojemme alla ja me olemme uppoamaisillamme kuoleman
kitaan kuin sysimiilun tuleen.”

Kuulijat kauhistuivat sitä ajatellessaan. Saunan pimeys ja palava
sysimiilu suurensivat hirmukuvan. He luulivat jo seisovansa
luhistumaisillansa olevan hiilihaudan huipulla, ja vaipuvansa sen
tulikitaan, sanoen kaikelle hyvästi.

Ja yhä hartaampana, nöyrempänä kumarsi Harhama. Hän petti itseänsä
entistä rohkeammin, törkeämmin hän onki ääniä itsellensä. Hän kuvaili
uskonnon ihanuutta, puki sen jalokiviin, toi sen kauhistuneiden eteen
armon astiat kädessä ja jatkoi:

— ”Semmoisena hetkenä on ihminen valmis tarttumaan vaikka
olenkorteen, kuten hukkuva. Ja kun hukkuva saa olenkorren käsiinsä,
toivoo hän siitäkin vielä pelastusta, rauhottuu ja painuu sen kanssa
levollisena syvyyteen.”

Ja sitten vilkutti hän sitä olenkortta, petti itseänsä yhä
häikäilemättömämmin. Hän kuvaili uskonnon kukkaveneeksi, johon
hätäytynyt nousee kuoleman hetkellä ja purjehtii rauhallisena niille
rannoille, joilla kukkii ijankaikkinen elämä ja avautuvat taivaan
ihanuudet. Hän lopetti:

— ”Niin on kuolemassakin. Kuolemassa ei ole muuta olenkortta,
kuin se usko, että kun täältä lähdetään alkaakin uusi elämä, elämä
Jumalassa. Kun siitä saapi kuoleva kiinni, lähtee hän täältä
levollisena kuin kukkaveneessä, ikuisen elämän maille. Siksi tahtoo
puolueemme säilyttää ne uskonnolliset laitokset, jotka pitävät
ihmisissä vireillä uskoa tulevaan elämään, osottavat hänelle
pelastuksen kuolemasta. Se huolehtii että ihmisillä olisi se vene
valmiina sillä hetkellä, jolloin kaikki muu on tomua ja pimeää ja
kuoleman usvasyli avautuu...”

— ”Oikein puhuttu... Oikein... Oikein... Oikein!” — vakuutti
miesjoukko vakavana, kun Harhama lopetti.

Syntyi hiljaisuus. Sitten lausui joku:

— ”Kyllä se asia on niin.”

Ja taas miettivät miehet kuolemaa ja sysimiilua ja korppeja.

— ”Kyllä se Jumala olla pitää”, — lopetti taas joku hiljaisuuden.

— ”No kuinkas muuten!... Kukas se ihmissielusta murheen pitäisi, jos
ei Jumalaa olisi”, — huokasivat taas jotkut.

Ja niin jatkoivat miehet synkän ja miettivän näköisinä. Harhama
nautti voitostansa. Syntyi hiljaisuus. Harhama nousi jalkapuutansa
kumartamasta, sen Jumalan puolesta puhumasta, jota vastaan hän nousi
joka hetki. Maailman köyhät katsoivat häneen taas kuin Jeesukseen.
Hän oli uhrannut yhden Jumalansa toisen tähden ja voittanut sen
toisen: köyhät. Nyt odotti hän palkintoa, nautti siitä palkinnosta
vaistomaisesti.

Kun hiljaisuus oli kotvasen jatkunut, nousi ovensuussa ylös Varpalan Juho,
jota Harhama ei ollut pimeässä tuntenut ja alkoi puhua
jäykällä, järeällä äänellä:

— ”Minä pyytäisin puhujalle saada sanoa muutaman sanan, vaikka
ei se niin hääviä tule, kuin koulun käyneellä. Puhuja sanoi, että
Jumalan käsky estää varkaan kättä... Mutta mitenkä se on kun
rikkaat varastavat köyhät putipuhtaiksi, eikä se Jumala näy niitä
rankaisevan, eikä käsipuoleen tarttuvan. Otetaan me torpparit
esimerkiksi... Kolme torppaa ovat rikkaat jo minultakin varastaneet,
eikä se seitsemäs käsky ole niitä suojellut. Eiköhän se maallinen
laki olisi paremmin auttanut?”

Hän vaikeni hetkeksi. Harhama tunsi nyt kuka hänelle puhui ja
masentui. Puhe oli hänelle kuin halonisku päähän, eikä hän ollut
selvillä miksi. Miesjoukko oli vaiti.

— ”Eihän se ole seitsemännen käskyn vika, jos ihmiset sitä väärin
käyttävät”, — puolusteli Harhama Esempio hämillään. Rouva ja se
”suhde” löi hänen aivoihinsa salamana, kuin aavistus. Varpala jatkoi
jäykkänä:

— ”Eihän se silloin ole yhteiskunnankaan lain syy, jos sitä väärin
käytetään. Eikä se Jumalan näy vaikuttavan sen saarnaajiinkaan.
Äsken ryöstätti pappi minulta viimeisen voikilon, vaikka ei ole
minulle mitään palvelusta tehnyt. Se Jumala näkyy juuri suosivan
varkaita, koska antaa niiden menestyä ja jättää riistetyt kurjuuteen.”

Miehet olivat vaiti, odottivat kahden vaiheella. Harhama yritti
puhua, mutta Varpalan Juho keskeytti ja jatkoi:

— ”Eikä se näy puhujaankaan tepsivän Jumalan laki, vaikka sen voimaa
ylistää.”

Sauna tuntui pimenevän, mielet vetäytyivät sykkyröiksi, Harhama
aavisti mitä oli tulossa. Hänessä heräsi uhma ja hän yritti puhua,
mutta Varpala jatkoi itsepäisesti:

— ”Ei pidä keskeyttää. En minäkään keskeyttänyt. Minä kerron erään
asian: Riuttalan isännät nylkivät minun esivanhempani, putipuhtaiksi
eikä siinä Jumalan laki auttanut. Jumala oli riistäjien puolella.
Viimeinen Riuttalan tyttö — jonka puhuja tunteekin — kuuluu
tuhlanneen meiltä torppareilta varastettuja rahoja Helsingin
kapakoissa ja loput pari sataa tuhatta kuuluu vieneen ulkomaiden
kapakkoihin. Ja mitä toi hän meille sieltä ulkomailta rahoillamme?”

Harhaman silmissä vilisivät Varpalan Rauha itkevine kaksoisinensa,
Aapo Horri ja Alkula ja kaikki. Tukkilaiset odottivat äänettöminä,
synkkinä. Sauna tuntui pimenevän. Varpala jatkoi huutaen:

— ”Hän toi samaa kuin Tekin: huonoja tapoja ja pahan esimerkin,
josta me riistetyt saamme kirousta kantaa...”

— ”Minä pyytäisin saada selittää”, — keskeytti Harhama
hämmästyneenä ja uhmaavana samalla aikaa. Mutta Varpala raivostui ja
huusi:

— ”Ei... ei... Minä jatkan vielä. Eipäs Jumalan käsky silloin
tehonnut. Eikä ole Teihinkään tehonnut kuudes käsky. Minä en tiedä
keltä varastetuilla rahoilla Te olette käynyt ulkomaalta konstinne
oppimassa, sillä työtä ette ole Tekään tehnyt, mutta minä tiedän
että Teidät, epatto, on kasvatettu tyttäreni turmioksi vaimoni
esi-isiltä riistetyillä rahoilla...”

Harhama hämmästyi. Kaikki silmät tuijottivat häneen. Varpala jatkoi:

— ”Vaimoni äiti on Teidän kotipuoleltanne kotoisin ja Teidän
iso-isänne on riistänyt sen suvulta omaisuuden, jolla sitten on
Teidät kasvatettu tyttäreni kiroukseksi...”

Harhama oli kuin sadan salaman lyömä. Hän muisteli jotain kertomuksia
iso-isänsä tavaran haalinnasta, mutta hän ei ollut niitä koskaan
kuulustellut. Nyt ne muistot putosivat hänen päähänsä myllynkivenä.
Hän seisoi uhmaavana, mutta tyrmistyneenä, kuin kivipylväs.
Raivostunut Varpala jatkoi:

— ”Tyttäreni suvun rahoilla on siis Teistä Jumalan laki kasvattanut
tyttäreni kirouksen. Sillä Aapo Horri on vietellyt minun tyttäreni
sillä, että kertoi sille: ’Eläähän se Harhamakin Riuttalan Helgan
kanssa, niin että ei siinä mitään pahaa ole. Seurataan vaan herrojen
esimerkkiä... Itse on sanonut nähneensä... Kieltäähän se Jumala
huoraamasta ja pahentamasta esimerkillä yhtä näistä pienimmistä,
minkätähden se ei Teihin tehonnut?... Sanoittehan sen olevan
voimallisemman maallista lakia...”

Harhama ei vastannut. Hän seisoi kuin tuomarin edessä ja tunsi
jäsentensä vapisevan. Miehet istuivat synkkinä. Sieltä täältä vilahti
Harhamaan vihainen silmäys. Varpalan Juho jatkoi sen varmuudella,
jonka puolella on oikeus:

— ”Mutta eiköhän olisi maallinen laki tehonnut? Jos laki olisi
kieltänyt esi-isäänne ja Riuttalan isäntiä riistämästä ja tyttären ja
Teidän viemästä riistetyitä rahoja kapakkoihin ja oppimasta niillä
meidän esimerkiksi ja turmioksi huonoja tapoja ulkomailla, niin
eiköhän se olisi ollut toista, kuin Jumalan?”

Varpala odotti vastausta, mutta kaikki oli vaiti, ääneti ja synkkänä,
kuin saunankarsina. Varpala jatkoi katkerana:

— ”Ja jos yhteiskunnan laki olisi Teidät ja Riuttalan tytön, rouva
Esempion, pakottanut työhön ja antanut ruoskaa selkään, niin tokkohan
olisitte yökausia kahlailleet kinoksissa ja elostelleet Aapo Horrin
huonona esimerkkinä ja minun tyttäreni kirouksena?... Jumalankin
käskyt olisivat jääneet silloin rikkomatta.”

Varpala pysähtyi. Veri syöksyi Harhaman päähän. Joka sana, minkä
Varpala oli puhunut, oli hänestä nyt totta. Hän ei yrittänytkään
itseänsä puolustaa oman itsensäkään edessä. Hän kärsi rinnassansa
tulisen raudan polttoa siitä, että oli joutunut puolueensa häpeäksi
ja kaikkien, rouva Esempionkin kiroukseksi. Mutta nytkään hän ei
tuominnut itseänsä vaan hapuili jo kuumeisesti muita syylliseksi.
Ensimäisenä sai hän käsiinsä ihmiset yleensä, kaikki eroituksetta.
Ne olivat hänestä taas raakalaisia... tomppeleita... elukoita... Hän
katseli joukkoa ylimielisenä, ylpeänä, mutta tunsi samalla jonkun
vuoren vyöryvän hartioillensa ja häpeän punan hiipivän poskiinsa.
Miehet katsoivat häneen synkkinä, kuin petturiin. Jalkapuu puristi.
Puolueen häpeä oli taas se veitsi, joka kipeimmin leikkasi. Hän
yritti puhua rouva Esempion puolesta:

— ”Miksi rouva Esempiota tähän sekottaa...”

— ”Miksikäkö?” — keskeytti Varpala. ”Siksi, että te olette samaa
koplaa. Te miehenä olette pääsyyllinen. Te tarvitsisitte ruoskaa.
Teidän leipäsutenne, Esempio, on meidän rahoilla oppinut irstauden
ja Te muiden rahoilla olette sitä sitten hänen kanssansa kylväneet
ympäri Suomen turmioksi ja kiroukseksi. Te olette sen kylväjä ja
levittäjä...”

Kaikki istuivat sanattomina. Harhaman rinta nousi ja laski
voimallisista hengenvedoista. Hän oli tulikuuma. Ensi kertaa elämässä
tuntuivat voimat pettävän hänet. Veri syöksi aivoihin, sanat
takertuivat kurkkuun. Hänen korvissansa surisi outo ääni ja silmissä
tummeni. Varpala jatkoi uhkaavalla äänellä, aivan kostoa huutaen:
— ”Te tulette tänne sakramentit kainalossa jakamaan Jumalan armoa,
vaikka itsenne pitäisi istua katumassa...”

— ”No... No!” — keskeytti äskeinen tuntematon.

— ”Kuritushuoneessa hänen pitäisi istua... Jumala-kauppiaan”, —
raivosi Varpala. Ulkoa kuului korpin ilkeä huuto. Koko sauna oli
muuttunut ampiaispesäksi. Joka silmä uhkasi pistää Harhamaa. Silloin
nousi hänessä taas uhma ja ihmis-inho ja koko elämän halveksuminen
ryöppyävämpänä kuin koskaan ennen. Hän seisoi uhmaten koko elämän
edessä, henkensä pedonharjana, mutta samalla poltti häntä joku tuli.
Varpala raivosi yhä. Kaikki puristivat tunteensa, pakahtuivat niistä,
kuin lypsämättömät utaret. Varpala lopetti raivoten:

— ”Ja nyt minä kiroan teidät molemmat, Esempion ja Teidät.
Te tulette tänne metsän keskuuteen ketunnahkaan kääritty Jumala
kainalossa ylistämään Hänen käskyjänsä ja voimaansa. Luulette ettei
teitä täällä tunneta... Seuratkoon kirous askeleitanne! Jos tulette
valituksi, niin älkööt ne valtiopäivät saako mitään aikaan, tai jos
mitä saavat, tulkoon niistä turmiota!...”

— ”Herkeä nyt!” — rauhotteli joku, mutta Varpala raivostui entistä
enemmän ja huusi, ojentaen nyrkkiänsä Harhamaa kohti:

— ”Minä kiroan teidät molemmat, Esempion ja Teidät ja teidän
molempien kaikki äpärät. Minä kiroan kaikki riistäjät... Avautukoon
kerta allanne se tulinen hiilihauta, jolla olette tulleet tänne
pelottelemaan, ja vajotkaa siihen molemmat äpärienne kanssa! Minä
kiroan teidät siihen hautaan Jumalinenne ja perkeleinenne. Vajotkaa
siihen!”

Sanaakaan puhumatta, ylpeänä ja uhmaavana pujottelihe Harhama
väkijoukon lomitse ulos, nousi suksillensa ja lähti, kirouksen
taakka hartioilla ja elämän myrkyllisen käärmeen kiemurrellessa
hänen ympärillänsä. Hän oli kumartanut jalkapuutansa, pettänyt yhden
jumalansa, uhraten sen toiselle. Kauvan soi hänen korvissansa vielä
sen toisen kirous:

— ”Kirotut!... Kirotut!... Kirotut!...”

Vasta puoliyön aikana selvisi hänelle tekonsa himmeästi, keskellä
korpea, kun hän sitä mietti, kannonpäässä istuen. Sokeana alkoi hän
taas etsiä syyllistä. Hänen päähänsäkään ei pistänyt kysyä, eikö hän
itse ollut syyllinen, sillä rikoksen ja hyveen rajat olivat hänelle
sumua, kuten koko elämä.

Silloin asettui taas enkeli Iiranto hänen rinnallensa, ruumiina
kuutamon kelmeys. Se ampui salaman jousestansa. Salaman valo sävähti
Harhaman silmiin tuikahtavana tähtenä. Se tuikahdus muistutti Jumalaa
ja hän oli löytänyt syyllisen.

Silloin raivostui Harhama ja kirosi Jumalan, jota oli äsken
ylistänyt. Hän huusi synkkänä, epätoivoisen hurjana:

— ”Sinä kirottu juutalaiskeksintö! Sinä kavalasti punottu
sadin!... Ole kirottu!... Ole kirottu, sinä Jehovan nimellä kulkeva
kuvitus!...”

Enkeli Iiranto häilähti hänen vierellänsä ja kuiskasi:

— ”Hän on käyttänyt myös Zeuksen nimeä...”

Harhama ymmärsi sen ja jatkoi:

— ”Ole kirottu, Sinä Zeuksena ilveillyt peto!...”

— ”Jupiterin nimeä Hän on myös käyttänyt”, — häilähti Iiranto.

— ”Ole kirottu, Sinä Jupiter-ilveily!” — jatkoi Harhama.

— ”Egyptiläisiä Hän narrasi Isiksenä ja Osiriksena”, — heilahti
Iirannon varjo.

— ”Ole kirottu, Sinä kaikkien pakanoiden petkuttaja, Sinä eri
nimillä maleksiva olematon hirviö. Sinä Osiris ja Isis ja lautapää
aapis-härkä, Sinä egyptiläisten marmattava ’pyhä’ kissa, Sinä
Bal, Sinä eri nimillä kiertelevä tyhmien petkuttaja!” — jatkoi
raivostunut Harhama.

Korpi raikui, korpit rääkkyivät ja Iiranto hymyili ja jatkoi
kuiskailuaan:

— ”Hän kulki suomalaistenkin Ukkona...”

Harhama jatkoi:

— ”Ole kirottu, Sinä virsujalka rietas, joka Ukon passilla
hampsit Suomen taivaalle pilvien pieliä pitkin! Ole kirottu, Sinä
käärmemäinen paula!...”

Korpi raikui kirouksesta ja korppien rääynnästä. Viha tukkesi
Harhamassa avautuneet haavat ja veti kylmän, veripunaisen vaipan
kaiken äskeisen yli ja hän syöksyi pedon vimmoin valmistamaan
teostansa aseeksi sitä Jumalaa vastaan, jota hän nyt niin katkerasti
vihasi. Hän tarttui työhönsä, jumalaluomukseensa, kuin hurjistunut
tappelija halkoon, elämän ivan irvistellessä hänelle jokaiselta
puun-oksalta ja mustan korppiparin rääkkyessä puolikuivassa
kuusessa...

                                                  ⸻

Hänen vaalimatkansa oli lopussa. Vaaleissa tuli hän valituksi Suomen uuteen eduskuntaan,
luomaan uutta tulevaisuutta Suomelle. Mutta
kirouksien sataessa käpertyi Harhama yhä lujemmin jalkapuuhunsa,
niiden taakka painoi hänet entistä lujemmin rouva Esempioon ja
nosti Jumalaa vastaan. Hän salasi kaikki kaikilta ja teki työtä
yöt päivät, voidaksensa kerran sillä sovittaa kaikki maailman
edessä, maksaa herjaajille ja köyhille. Rouva Esempio oli hänen
silmissänsä marttyyri, jota hän seppelöi Jumalaksi ja jalkapuu oli
kärsimyskumppani, joka samalla puristi hänen jalkojansa ja jonka
painosta hän kärsi.

                                                  ⸻

Elämä syö omia kirojansa, kirot syntyvät elämästä... Oleva puhkeaa
olemattomasta, olematon nielee olevan... Kaikki kiertää... kaikki
kieppuu... kaikki karkaa... Näkyvä nousee näkymättömän kuihtuvana
kukkana...

Meren syvyydessä on avara Vesitemppeli, jossa Piru selittää
enkeleille herransa tahtoa. Tuhannet korkeat vesipylväät kannattavat
sen ihania holveja, joiden taittumia sadat ja sadat komeat
sateenkaaret värivöinä reunustavat... Holvit kiiltävät kirkkaana
vetenä... Tuhannet kirkkaat päivän kuvat heiluvat niissä hiljaa,
kuin auringon komeat kuvat lammin läikkeessä, sen pinnan tyynenä
välkehtiessä... Seinät hohtavat hopeavaloa, akkunat iltapunaa,
pylvästen päät kuun kelmeää kirkkautta...

Valot välkkyvät... värit vaihtelevat suudelmia keskenänsä...
lattia läikkyy täynnä taikalammikoita. Kauneus kukkii... ihanuus
on ikiarmasta ja taide on puhennut täydelliseksi, nousten puhtaana
jumaluuksien vesistä... puheten niistä puhtaana, kuin neitonen
tytöstä nais-ikäänsä...

Lammit läikkyvät... värit kosivat väriä... taide kylpee
komeudessansa. Lammikoilla soluvat sadat veneet, mikä minkin
värisenä, meloina kultamelat... airoina joutsenen hopeasiivet...

Oli sama päivä, jolloin Varpala kirosi Harhaman.

Kolmekymmentä tuhatta Perkeleen palvelijaa keinui veneissä...
antoivat veneiden levätä... Aika kului armaana hymynä... rauha
oli kaunista ilta-ikävää... tyyni kaihoa... elämä tytön unta ja
hiljaisuus sen unelmaa...

Kuului kaunis soitto... Perkeleen palvelijat havahtuivat kuin
kauniista unesta... Veneet nostivat siipensä vedestä... Kaikki
teki kunniaa... Alttarille astui Perkeleen pääpappina Piru,
vesikaarivaippa pappipukuna, kädessä komea, tulinen käärme...
Kaksitoista kaunista punaenkeliä asettui hänen molemmin puolin,
pukuina taivaan läpinäkyvä puna, tuliset käärmeet kädessä... Taide
värisi kuin alaston nainen... kainosteli... ihaili itseänsä... Kuusi
enkeliä kannatti polvillensa langenneena Pirun vesikaarivaipan
lievettä...

Soitto vaikeni... Veneet laskivat siipensä lammikoiden veteen...
Taide paljasti alastomuutensa rohkeana, kuin enkeli Jumalan edessä,
tyttö yksinäisen lammin uimarannassa... Piru alkoi saarnata:

— ”Kuka on teidän jumalanne?”

Kolmekymmentä tuhatta palvelijaa vastasi ihanalla veisuulla:

”Perkele, maailman ainoa herra
on ainoa Jumala, ainoa oleva.
Kaikki on häntä, kaikki on hänestä.
Hän on aine, hän on voima.
Hän on elo, hän on kuolo.
Hän on alku, sekä loppu.
Ei löydy muuta Jumalaa.”

Laulu kierteli ihanan temppelin sadoissa holveissa, armasteli
taidetta, karkeloi kauneuden kanssa. Piru jatkoi saarnaansa:

— ”Ei ole muuta, kuin kolme ainoaa yhtä: Äärettömyys on yksi,
ijankaikkisuus on yksi ja ainoa oikea Jumala on yksi... Kaikkia
muita on monta... Mutta äärettömyys ja ijankaikkisuus on meidän
herrastamme Perkeleestä... Ei siis ole muuta ainoaa kuin hän meidän
herramme...”

— ”Ei ole muuta olevaa kuin hän”, — todisti kaunis enkelien laulu.
Piru jatkoi:

— ”Vääriä jumalia on monta. Jehova on niistä yksi ja Hän on niistä
suurin ja kavalin... Kaikilla väärillä jumalilla on oma hyveensä
voiman salaisuutena. He eksyttävät sillä ihmisiä. He pettävät niitä.
He uskottelevat, että heidän hyveensä on oikea, vaikka se ei voi olla
oikea, koska se on väärästä Jumalasta... Mutta ihmiset uskovat ja
lankeavat väärän Jumalan palvelijaksi...

”Mutta väärä hyve häviää kerran herramme käskystä, kuin valo
pimeyteen. Näin:”

Piru viittasi käärmesauvallansa ja temppeli pimeni sysimustaksi.
Pimeydestä puhkesi kuulijoiden ihana laulu:

”Hän vaihtaa päivän yöksi
ja väärän hyväksi työksi.
Hän valheen paljastaa
ja kaiken kirkkaaks saa.”

Laulun viime sanojen soidessa kirkastui vesitemppeli ennallensa.
Veneiden kuvat välkkyivät lampien veden pohjalta, keinuivat siellä
täynnä armaita enkelien kuvia. Piru jatkoi:

— ”Ihmishyvettä on se, mikä on saatu ihmiset oikeaksi uskomaan,
niinkuin heille on valoa se valo, mihin ihmissilmä on totutettu.
Ainoastaan meidän herramme hyve on oikea. Mutta hän antaa ihmisille
sitä ainoastaan sen määrän, mitä he jaksavat vastaan ottaa, etteivät
sekaantuisi, kuten silmä sille liian kirkkaasta valosta. Siksi
valkenee meidän herramme hyve ijankaikkisesti, sen kirkkaus lisääntyy
loppumattomasti ja himmentää väärät hyveet.”

Enkelin laulu vahvisti Pirun saarnan oikeaksi hymisten:

”Hän lakaisee väärän
kuin yö päivän,
kuin myrsky tyynen,
talvi kesän,
päivän valo tähtipalon.”

Piru jatkoi, ihanan kaiun kieriessä vesiholvien kauniita vöitä myöten:

— ”Siksi on kullakin vuosimiljoonalla oma hyveensä. Hyvettä on
se, jonka oikeaksi uskominen täytyy puristaa ihmisistä, kuin
jalokivihohde jalokivistä miljoonavuosien työllä...”

Alttarin taustalle avautuivat luonnon työpajat, joissa kuumuus ja
muut luonnon voimat puristivat hiilen timantiksi. Maailmoiden paino
rutisti raaka-aineen avaruuden rakoiksi. Hirmukuumuus sisäisenä
paineena ja ulkonainen puristus taistelivat aina yltynein voimin
äänettöminä, vihaisina petoina... pakahtuivat itseensä... kestivät
vuosimiljoonia aina yltyen... aina raivostuen... Aine puristui.
Avaruuden rakko pieneni. Hiili tiivistyi... kirkastui... alkoi
punehtua tuskasta kuin ajettuma, joka punehtuu omasta kivustansa...
Kipu yltyi. Se jäi pysyväksi hohteeksi... nousi siihen huippuun
josta alkoi luonnon kuollut voima: kvietistinen ainainen itsestään
yltyminen, sama kuin maailmoiden ikilento. Se kuollut yltyminen
jatkuu.

Luonnon työpaja sulkeutui.

Timantti oli valmis.

— ”Se on hyveen synty”, — selitti Piru jatkaen:

— ”Niin kirkastuu ihmisissä meidän herramme hyve hänen kouriensa
puristuksesta. Sen syntymärakkona on ihmissydän. Hyve on kerran
hänen puristamanansa pääsevä siihen korkeaan kirkastumispisteeseen,
josta alkaa sen kvietistinen ainainen itsensä kirkastuminen... Sitä
ei voi mikään muu kuin meidän herramme sana pidättää. Se jatkuu,
kunnes on saavuttanut taas oman huippunsa, jossa se muuttuu uudeksi
luonnonlaiksi, uusia maailmoita luovaksi voimaksi...”

Kuulijoiden joukosta puhkesi taas ihana laulu, kuin helmen hohde,
ylistäen Perkeleen suurta voimaa. Piru jatkoi saarnaansa:

— ”Eksytetyt ihmiset uskovat, että Jehovan hyve on oikea ja ainoa,
mutta minä näytän teille.”

Hän viittasi käärmesauvallansa. Alttarin taustalle ilmaantui Sinain vuori
. Se suitsusi tulta. Se vapisi ja tulipunainen pilvi kruunasi
sen huippua. Israelin kansa oli laskeutunut polvillensa sen juurelle.
Vuoren jokaisesta rotkosta leimusivat tulipatsaat... Joka huokosesta
tiuhkuivat tulikielet, Sen pohjalta nousi pasuunan ääni ja puhkesi
huipussa säveleeksi, kuin tulivuoren tulipatsaat... Moses astui alas
laintaulut käsissä. Niissä välkkyivät tuliset sanat:

— ”Ei sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni!”

— ”Jehovan röyhkeyttä! Kukista hänet, Perkele!” — rukoilivat
enkelit. Piru jatkoi:

— ”Hän on kukistuva, sillä Hän on vääryys... Mutta kerran, kun
herramme tahtoo, on tuleva aika, jolloin hän sanoo: ’Sinun pitää
palvella vääriä jumalia, sillä minun hyveeni on niin korkea, että
minä olemattomallekin suon tämän kunnian, mitä tahdon itselleni!’ —
niin ihmiset napisevat ja sanovat: ’Ei ole muuta Jumalaa, kuin sinä.
Miksi tahdot pakottaa meitä niitä palvelemaan?’ He napisevat kuten
nyt Jehovan käskyjä täyttäessänsä. Ja meidän herramme täytyy silloin
puristaa heissä miljaardivuosien kuluessa käskynsä täyttäminen
hyveeksi, kuten luonto hänen käskystänsä puristaa helmestä
hohteen. Sillä kaikki oikea ja puhdas kehittyy ainoastaan paineen
tulipitimissä: meidän herramme vuorikovissa kouranpuristuksissa.
Kaikki muu on lasiuunin lievässä tulessa kiiltonsa saanutta
lasisirua...”

Veneet kohottivat hopeasiipensä Perkeleen voiman kunniaksi, temppelin
taide riisuutui alastomaksi tytöksi ja katseli kuvaansa lammikoiden
kuvastinkirkkaista vesipinnoista. Kuulijoiden kaunis ylistyslaulu
kuului helmikirkkaana, karkeloiden kauniin kaiun kanssa, syleillen
vesikirkkaita pylväitä, kuherrellen holveissa, suudellen seinien
armaita värejä.

Mutta Sinain vuori suitsusi tulta ja savua. Se kärsi kipuja, kuin
maan kivipaise... pöhettyi tulipunaiseksi... puhkeili... vuoti
tuskiansa tulena. Kansa vapisi ja rukoili Jumalaa. Moses näytti
laintaulusta käskyä:

”Älä turhaan lausu Minun nimeäni!”

Piru osotti niitä käärmesauvallansa ja saarnasi:

— ”Mutta kun kerran meidän herramme, Jehovan vääryyden vastakohtana
käskee: Sinun pitää alati minun nimeäni mainitseman, eikä se saa
huuliltasi kuivua, niin alkaa ihmisille kirkastua uusi, oikea
hyve, meidän herramme henki. He ovat silloin kuin hiilet, joihin
on puristettava timantin hohde. He sanovat: ’Miksi pitää meidän
sinun pyhää nimeäsi lausua jokapäiväisissä asioissa?’ Mutta meidän
herramme vastaa: Minä en tahdo olla turhamainen, kuten te ihmiset,
ja siksi en minä verhoudu majesteettini purppuralta apuun. Ja kun
ihmiset niskoittelevat, kuten nyt Jehovaa vastaan, niin silloin alkaa
meidän herramme heissä suuren puhdistustyönsä: Hän puristaa heissä
hyveen jalokiven pysyväksi välkkeeksi. Se on meidän herramme säätämä
luonnonlaki, että kaiken täytyy itsensä ärsyttää hänen kädessänsä
piilevät kehityksensä puristusvoimat toimintaan, kuten nainen kutsuu
miehen itsensä kimppuun...”

Sinain vuori pauhasi. Moses seisoi tulta suitsuavaa taustaa vastaan
osottaen kansalle sanoja:

”Muista pyhittää lepopäivää!”

Piru osotti niitä sanoja hartaille kuulijoillensa, puhuen:

— ”Mutta jos meidän herramme kerran käskee pimeyden olemaan
ihmissilmälle valoa, niin se tapahtuu, ja jos hän Jehovan vääryyden
vastakohtana kieltää ihmisiä erottamaan yhden päivän muista, niin
se on silloin hyve. Sillä hyve on herramme kultainenkin käsky, eikä
itse oleva ja ihmisestä lähtenyt. Ja kunnes ihminen ei ole kasvanut
hyveessä herramme hengen osaksi, niskoittelee hän sitä käskyä vastaan
ja sanoo: ’Miksi en minä saa joka seitsemättä päivää pyhittää sinun
nimellesi?’

”Ja meidän herramme vastaa: Minä olen korkeampi kuin te ihmiset, minä
en tarvitse kunnianosotuksia...”

Veneet nostivat siipensä. Kuulijat veisasivat:

”Korkeampi avaruutta,
suurempi äärettömyyttä
herramme
Perkele
aina ollut on ja on.”

Neljännen käskyn sanoja osottaen saarnasi Piru:

— ”Kun herramme valtakunta lähestyy ja kieltää ihmisiä erottamasta
vanhempiansa ja omaisiansa muista ihmisistä, on se hyve ja sen
vastakohta: sukulaisten kunnioittaminen ja rakastaminen, muiden
edellä on pahe, on Jehovan vääryys. Miljaardivuosilla täytyy silloin
taas herramme kirkastaa ihmisessä käskynsä hyveen pysyväksi helmeksi,
aina kirkastuvaksi jalokiveksi — kuten luonto puristaa timantin —
ja kasvattaa häntä siten henkensä osaksi...”

Pylväiden välissä silmänkantamiin päilyvillä lammikoilla keinuvat
veneet nostelivat airojansa, liikahtivat hieman, kuin lumme lammen
povella. Piru jatkoi:

— ”Mutta meidän herramme hyve, hänen henkensä: paha, kirkastuu
itsestänsä, sillä se on ainoa oikea... Katsokaa!”

Avautui runollinen Iisakin maja. Majan edessä viheriöi ihana öljypuu.
Auringon säteet kisailivat sen juurella valopilkkuina, pujotellen
sinne lehtien lomitse. Vilpoisessa varjossa istui sokea Iisak,
vierellä vesiastia. Rebekka toi hänelle kimpun kauniita kukkia,
istuutui hänen vierellensä surullisena, lempeänä, otti harpun
polvillensa ja soitteli kotimaansa kauniita lauluja... Hän soitti
ja suri... Hän muisteli kaunista Mesopotamian maata... Hän muisteli
sen virtoja... muisteli Eufratin kauniita rantoja... sen aaltoja...
sen rantalehtoja... sen rantakaupungeita... muisteli Mesopotamian
Jumaloita... Balia... sen kirkasta aurinkoa, joka helotti taivaan
tummalta sineltä... Hän kaipasi isiensä maata, jossa lempeä Bal itse
oli hänet kuivaillut kirkkailla säteillänsä, kun hän nousi uimasta
kauniin Eufratin aalloista...

Hän soitti kauvan... soitti surullisesti laulua, jota nuori
Mesopotamian mies oli hänelle nuoruudessa laulellut... Laulun nimi
oli ”Eufratin rantakukka”... Sen sanoja ei hän ollut koskaan lausunut
Kaanaan maalla, mutta hän oli soitellut sen säveltä ja muistellut
nuorta laulajaa:

”Mun toivoni, Eufratin rantakukka,
sa helmi kirkas, puhdas Balin maan.
Sun luokses harpun sävel ikävöipi,
se sua kaipaa. Sinua se myös
kuin pieni linnunpoika arkailee.
Jos luoksesi se milloin tulla tohtii
suo sille onnen oksa povellasi
varvuksi, jolla raukka levähtäisi
odottain, että kerran sydän-yöstä
uus’ elon-aamu sille kirkastuisi.
Sä helmi kirkas, puhdas Balin kansan,
Eufratin rantakukka, rantalaulu,
mun arka pyyntöin kuule, täytä se!
Sa suuren Balin kirkkain päivänsäde
et toki voine kieltää pyyntöäin...
Eufratin rannan laulu... ilo... kaikki,
Bal itse sua aina suojelkoon!”

Iisak kuuli sävelen ja tunsi myös sen sanat, vaikka hän ei ollut
siitä koskaan Rebekalle puhunut... Hän tuli surulliseksi. Hän
muisteli Jehovaa ja Balia ja itseänsä ja nuorta Mesopotamian miestä,
joka oli laulunsa Rebekalle laulanut ja jonka sävelen tämä oli
korjannut... antanut sille onnen-oksan povellansa ja kantanut sen
sillä Kaanaanmaan erämaahan ja nyt yhä sitä hoiteli... Hän huokasi,
mutta ei puhunut mitään.

Kuulijat katselivat ihastuneina Mesopotamian maan kauneinta kukkaa...
Viimein ripusti hän harpun öljypuun oksaan, suuteli sokeaa miestänsä
ja lähti askareillensa...

Hänen lähdettyänsä tuli Jaakob ja petti sokean isänsä... vei häneltä
siunauksen...

— ”Niin kirkastuu herramme henki: paha. Niin valkenee hänen
hyveensä... Jehovan valitut pettävät isänsä”, — lausui Piru
viitaten tapaukseen. Hänen puhuessansa muuttui alttarikuvaus.
Siinä kulki Absalomin kapina isäänsä Davidia vastaan. Palestiinan
kauneissa lehdoissa öljy- ja viikunapuiden varjoissa väijyivät joukot
toisiansa... Kapina loppui...

Murtunut David soitteli harppua Zionin linnan kiviportaalla.

— ”Niin selkenee meidän herramme henki maailmassa”, — saarnasi
Piru, Ihastuneet kuulijat veisasivat:

”Hän valkenee.
Hän selkenee.
Hän aina kirkastuu.”

Israelin kansa vapisi polvillansa, rukoillen tulta suitsuavan
vuoren edessä. Mooses osotti kansalle viidettä käskyä. Piru näytti
tapahtumaa ja puhui:

— ”Jehova kieltää tappamasta, uskottelee, että se on pahe, mutta
meidän herramme on paljastava Hänen vääryytensä... Katsokaa!”

Hän viittasi ja Sinain vuori hävisi ajaksi. Sen sijalle ilmestyi
Lützenin tappelu. Sotajoukot valmistautuivat, rukoilivat Jumalaa ja
tarkastivat rivejänsä. Aseet välkkyivät, puvut loistivat, uljaat
hevoset hirnuivat ja tepastelivat levottomina.

Jo kuului sotatorvien soitto... Tykit alkoivat paukkua... Tuliliekit
luikahtelivat vastatusten... ilma peittyi savuun... torvet soivat...
armeijat syöksyivät eteenpäin... kätkeytyivät ja taas yrittivät
eteenpäin hyökätä... Rivit harvenivat... Kuului voihkinaa, valitusta,
hätähuutoja... Toisaalla hurrasivat hyökkäävät joukot... Ratsuväet
syöksyivät hurjaa vauhtia vihollista vastaan... kymmenet sortuivat...
toiset syöksyivät eteenpäin... Joukot syöksyivät yhteen... Miehet
tappelivat kuin vihaiset tiikerit... Veri vuoti virtana... Huudot
haihtuivat tykkien jyrinään... kokonaiset joukot kaatuivat
teuraina maahan. Voittajat huusivat ilosta... Mielipuolen raivolla
puolustautuivat voitetut... Haavotetut vaikeroivat... veri punasi
maita...

Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Voittajat kulkivat riemukulussa...
He tulivat murhatyöstä... Kirkonkellot soittivat heille kunniaa,
runoilijat ylistivät heitä lauluillansa... Entinen vanha munkki
soitti heille harppua istuen lehmuksen alla tienvierellä...

Piru osotti kuvausta jatkaen saarnaansa, ristiretkien miljoonien
marssiessa alttarikuvassa ja niiden syöstessä, ristien välkkeessä
ja virsiä veisaten, turkkilaisten ja saraseenien päälle, vuorten
kukkuloille heittäyvinä joukkoina, tai laaksoista sinne hyökkäillen.
Piru puhui:

— ”Niin himmenee Jehovan henki. Niin kirkastuu meidän herramme
henki. Ihmiset ylistävät jo murhaa hyveenä, soittavat sen
ylistystä, seppelöivät murhaajia ja laulavat sille runoja... Niin
paljastuu Jehovan vallan ja viisauden mitättömyys: Ihmiset tappavat
taistellessansa — Jehovan käskyn puolesta — ’Älä tapa!’... Niin
kirkastuu meidän herramme viisaus ja voima...”

Hartaat kuulijat veisasivat Perkeleen ylistystä:

”Hän nousee niin kuin musta yö,
tomuksi Jehovan vallan lyö.
Hän vanhat tähdet tummentaa,
auringon kehrät sumentaa
ja kaikki uudet luo.”

— ”Hän kaikki uudet luo”, — kertaili kaiku näkymättömiin
ulottuvista pylväskäytävistä ja ihanista temppeliholveista. Auringon
tuhannet kirkkaat kuvat heilahtelivat tarulammikoiden pohjilla,
veneet riippuivat siellä kuvina, kuin elävät kukkaiskorit ja taide
riisuutui entistä alastomammaksi.

Alttarikuvaksi ilmestyi taas Sinain tultasuitsuava vuori. Mooses
osotti pelästyneelle kansalle kuudetta käskyä. Piru jatkoi saarnaansa:

— ”Kun meidän herramme suuri valtakunta lähestyy ja lakaisee tomuna
Jehovan vallan ja Hänen käskynsä ja käskee Hänen vastakohtanansa:
’sinä et saa kieltäytyä täyttämästä luonnon käskyä!’ silloin ihmiset
napisevat ja valittavat vastaan, kuten he nyt eivät alistu Jehovan
käskyille. He kysyvät: ’Miksi meidän pitää voimiamme tuhlata?’
Ja kun meidän herramme käskee: ’sinä et saa tehdä eroa vaimon ja
vaimon välillä! Sinä et saa asettaa omaa vaimoasi toisen edelle
ja ylenkatsoa toisen vaimoa’ — niin se käsky on tullut ihmisille
hyveeksi, joka vaatii puhdistavan tulensa puristuaksensa hyveen
helmeksi. He itse ärsyttävät tottelemattomuudella sen puristuksen
toimintaansa. He sanovat: ’Miksi minun pitää rakastaa vaimoa, joka
on maannut toisen vuoteessa? Miksi pitää minun juoda likaisesta
maljasta, josta toinen on juonut? Miksi en minä saa tyytyä omaani?’

”Mutta näin on kirkastuva meidän herramme henki. Katsokaa!”

Pirun vihjauksesta ilmestyivät alttarikuviksi ihanat haaremit...
Suihkulähteet viskoivat kirkkaita vesiänsä ilmaan. Solakat
marmoripylväät kannattivat kattoja, kukat muodostelivat satumetsiä.
Kaikki upposi pehmeyteensä, kylpi alastomuudessansa ja katseli
kuvaansa kirkkaista kultapuitteisista peileistä. Ja sen keskellä
hekkumoi mies vieraiden vaimojen keralla...

Haaremi hävisi. Sijalle ilmestyi Hiiden mylly. Nainen kuherteli
siellä haureudessa miehen keralla... He laskeutuivat luonnon
kylpyihin puhtaina, peseytyivät niissä likaisiksi, nousivat niistä
mielessä ilkeä tunne, häpeän hieno vaippa hartioilla... laskeutuivat
uudestaan samojen saunojen kylpyihin... pesivät niissä häpeänsä
vaipat, hävittivät ihmisen parhaan pukimen: häveliäisyydentunteen, ja
astuivat päivän valoon hartioilla häpeänvaippa, jota eivät enää itse
huomanneet, mieli ilkeänä matona, tunteet liassa matelevina...

— ”Niin kirkastuu meidän herramme henki. Ihmiset eivät huoli
enää Jehovan hyveestä. Sillä katsokaa: Heidän parhaansa laulavat
ylistystä aistillisuudelle. He ylistävät haureuden äitiä: naisen
kaunista lihaa... He eivät ylistä sen henkeä... Heidän runoilijansa
kaivelevat naisen kupeessa, ylistävät sitä... Siinä ilmenee meidän
herramme viisaus...”

Hänen puhuessansa kulki alttarikuvana Davidin ja Batseban
rakkaudentarina: Betesdan lammikko näkyi kauniina kuvastimena... Se
läikytteli kaunista pintaansa öljypuiden varjossa kuin pikkuhelmi...
Vedestä nousi kaunis Batseba... Hän nousi arkaillen... ujostellen...
kuin kätkien jotain... Hän nosti kaunista vartaloansa veden rajasta,
vähä-vähältä... kyyristäytyi... veti hartiat kokoon... nousi taas
ylemmä, halusi antaa Pyhänmaan auringon hartioitansa valella, mutta
arkaili... pelkäsi... värisi... Viimein rohkaisi hän itsensä... Hän
nousi ylös... kylpi auringon kirkkaassa valossa... hipiä värisi, kuin
kukan väri auringon sitä suudellessa... polvi vavahteli hieman... se
puristui polvea vastaan...

Mutta Zionin linnan katolla istui kuningas David ja katsoi kaunista
kuvaa... Hän unohti jo harppunsa... Hän unohti kaikki...

— ”Israelin kuningas on nähnyt meidän herramme palvelijan, Tuulan,
aistipunakukan”, — selitti Piru.

Näky jatkui:

Batseba oli pukeutunut ja istahti rantakivelle. Siinä lauloi hän
kaunista laulua: ”Lemmen-uhri.” Hän lauloi kaihomielin:

”Mun helmeni, sä Israelin kukka,
Jordanin rannan ruusu verraton.
Niin paljon tuskia tää sydänrukka
sun tähtesi jo kärsinynnä on.

Mä uhrit parhaat Jehovalle laitoin,
vaan niist’ ei sydänparka tyyntynyt.
Ma Libanonin parhaan ruusun taitoin,
sen uhrikseni sulle tuon mä nyt.

Jordanin kukka, kuule mua, auta!
Mun kerallani lähde uhraamaan!
Muutoin mun korjaa kohta kylmä hauta.
Mun parantaa voit sinä yksin vaan.

Niin: suo mun viedä sinut, kukka, sinne
miss’ uhrit Jehovalle loimottaa
ja temppeli ja Öljymäen rinne
Jehovan korkeutta julistaa!

Siis kerallani — sitä pyydän yhä —
nyt lähde uhri siellä uhraamaan,
miss’ ylväs Kidron, Betesda ja pyhä
Zionin linna kiittää Herraa maan.

Niin: kuule Jordanin sä lintu arka
ja lemmen-uhri uhraa seurassain,
terveeksi silloin saapi sydänparka,
kukkansa kaipaellun saavuttain...”

Israelin kuningas tunsi laulun: Hän oli sen kirjoittanut ja laulanut
Eliamin kauniille tyttärelle Batseballe, kun hän oli vielä paimen ja
poimi kukkia Eliamin ihanalle tytölle... Hän tunsi nyt peseytyvän
naisen... tunsi hänet laulusta... ja äänestä... ja muisti nuo kauniit
silmät... ja vanhan laulun... ja unohti kaiken muun...

— ”Herramme aistipunakukka on puhennut”, — selitti Piru... Tarina
jatkui:

Zionin linnan salissa soitteli nuori Batseba harppua Davidille,
laulaen laulua ”Lemmen-uhri”... Hän muisteli entistä paimenta...
Hän muisteli kuinka hän oli Davidin kanssa kerran istunut Jordanin
pyhällä rannalla öljypuun varjossa ja kuinka David oli katsonut
häneen tummilla silmillänsä... Hän muisteli, kuinka he olivat
yhdessä tehneet ensimäisen matkansa Jerusalemiin... kuinka David oli
palvellut häntä... hoitanut hänen muuliansa... lepopaikoissa laulanut
hänelle Zionin virsiä... ja kertonut Jehovasta... ja Zionin linnasta,
ja kuinka hän oli nojannut Davidin rintaan ja nukahtanut siihen,
kuin lintunen oksalle... Hän muisteli kuinka he olivat uhranneet
yhdessä... Ihailleet pyhää temppeliä ja Jehovaa...

Ja sitä muistellessa suli hän vahaksi... Hän näki nyt Davidin
Israelin kuninkaana... Ne muistot loihtivat hänessä hereille hellät
tunteet, nostivat silmiin kauniin kaihon, poskiin oudon punan... Ne
herättivät hänessä naisen armaimmat, kuin päivänpaiste kukan värit...
Siinä oli paljon surua seassa ja siksi oli hän nyt kaunis, ja hänen
kauneutensa oli hieno ja kiehtova ja riuduttava ja soitossa oli
paljon surua...

Ja kuningas David herposi ja riutui... Hän polvistui kauniin
soittajan edessä... Israelin kruunu päässä. Hän unohti valtakuntansa
ja kruununsa ja Jehovan... Ne kaikki vaihtoi hän yhteen suuteloon...

Piru osotti tapausta saarnaten:

— ”Niin lakaisee meidän herramme Jehovan käskyt ihmissydämistä...
Hänen aistipunakukkansa edessä taipuvat Jehovan valituiden polvet...”

Kuulijat alkoivat veisata Perkeleen ylistystä salaperäisten soittojen
säestäminä:

”Hän on kaiken tulitutkain.
Hän on kaiken väärän hauta.
Hän on kaiken vanhan surma,
uuden kohtu, uuden synty.
Hän on ijankaikkisuus.
Hän on äärettömyys, hyve,
viisaus ja oikeus.”

Laulu hävisi satoihin holveihin etsimään kaikuansa, löysi sen ja
karkeloi sen kanssa, kuin kauniin tytön keralla. Sadat vesikaarivyöt
kirkastuivat holvien taitteissa entistä enemmän, nojaillen päitänsä
soleoiden vesipylväiden päihin. Kaikki oli ihanaa satua. Piru jatkoi
saarnaansa:

— ”Niin paljastaa meidän herramme vihollisensa Jehovan kaikkien
käskyjen vääryyden, ja kirkastaa omansa. Kullan temppelissä haalivat
jo suurvarkaat toisten omaisuutta ja heille kumartuvat kaikkien päät
kunnioituksesta. Varkaus on jo hyveeksi kirkastumaisillansa...

”Jehovan valta horjuu. Meidän velvollisuutemme on nyt palaa herramme
kirkkaina tulina. Meidän täytyy alati vaania Jehovan kantapäätä.
Meidän täytyy sitä vaania ihmissydämissä...

”Ihmissydän on ainoa paikka, missä Jehova koettaa polkea rikki
herramme päätä. Se on siis ainoa paikka missä herramme voi Hänen
kantapäähänsä pistää. Ihmissydän on oleva siis meidän työmaamme,
meidän suuri taistelutantereemme... Meidän on herätettävä
ihmissydämessä se himo, jota Jehova kieltää... Se himo on meidän
herramme tutkain, johon Jehova on alati polkeva kantapäänsä
astuessaan herramme pään päälle. Siihen tutkaimeen on sortuva Jehovan
valta. Hän luuli Sinain vuorella rikkipolkeneensa sen tutkaimen,
uskottelemalla ihmisille, että Hän on Herra ja Jumala, mutta
katsokaa, meidän herramme, kaikkien tutkaimien tutkain, on osottanut
Hänen voimansa turhaksi, Hänen petoksensa sumuksi...”

Pirun vihjauksesta avautui alttarikuvaksi Sinain vuoren juurelta
kaunis laakso. Palmut kohosivat tummaa taivasta kohti. Etelämaan
kasvullisuus hohti neitsyt-ijässänsä. Puut kukkivat sadoissa
väreissä, siroteltuina loistavilla linnuilla. Erämaan lämmin hyväili
luonnon rintoja herkullisella tuoksulla, ja vuoren korkeaa huippua
kruunaili hopeainen päivän au’er.

Laakson pohjalla paloi uhrituli kultaisen vasikan edessä. Israelin
kansa rukoili sitä polvillansa. Naiset itkivät, surivat ja
iloitsivat, sillä onni oli sekaisin. Itämaan kauneina tyttärinä
muistelivat he kultaisia korujansa... kauniita kultakäätyjänsä...
korvarenkaitansa... sormuksiansa... surivat ja kaipasivat. Zionin
hurskaina tyttärinä ihailivat he Jumalaa, jonka he nyt näkivät...
Hekin, miehen alamaisiksi annetut näkivät nyt Israelin ikävöimän:
Jumalan... He sulivat onnesta. He huumautuivat taivaallisesta
tuoksusta, kuin erämaan kukka päivän polttavista säteistä... Silmään
nousi onnen ja kaipuun kaunis, kiehtova tuli, hurmaava ikävän ilme,
joka puhkeaa naisen silmässä unelmiensa kukkia katsellessa. Povi
paisui onnesta... rinta lämpeni... punehtui... hehkui... Onni herätti
siinä naisen hellät tuoksut... Miehet sulivat siitä, juopuivat,
heräsivät... Jumalat unohtuivat... Elämän kultainen vasikka kohosi
Israelin kansan eteen hekkumaiseen vaippaan verhottuna... Uhrituli
savusi jo unohtuneena... Itämaan tyttö katsahti arkana mieheen...
Mies vavahteli... Alkoi tanssi... Käsivarsi hyväili vyötäistä, syli
avautui naiselle, nainen syleilylle...

— ”Niin on herramme tutkain pistänyt Jehovan kantapäähän samana päivänä,
jolloin Hän vääryydellä julisti itsensä Jumalaksi”, — puhui
Piru ja ihastuneet kuulijat veisasivat mennessänsä:

”Hän tutkaimien tutkain on,
hän herra kaikkein jumalain.
Hän aina kirkastuu.”

Piru jatkoi saarnaansa:

— ”Ihmissydämessä asuu ainainen onnenjano... Se onnenjano on
herramme tutkaimen pidin. Siinä vartoo hän Jehovan kantapäätä...
Meidän on tyydytettävä se jano herramme himoilla. Meidän on
kaadettava siihen kullanhimoa, lihanhimoa, kunnianhimoa ja
vallanhimoa... Kullan välke on meidän muutettava kiehtovaksi himoksi,
naisen kauneus herkulliseksi haluksi, kunnia ja valta houkuttelevaksi
viiniksi... Niillä on meidän täytettävä herramme rippikalkit ja
nostettava se aina ja aina ihmisen janoisille huulille sammuttamaan
sen polttavaa onnenjanoa. Jehovan veri ei voi sitä janoa enää
sammuttaa, sillä se on väärä juoma. Ihmiset ovat siihen läkähtyvät
ja he kääntyvät meidän herramme viinamaljan puoleen, josta kuohuu
kullan vaahto, vaahtoaa elämän mehu, naisen ja miehen ruumiin
huumaavat nesteet ja vuotaa huumaava vallan päihdyttävä viini...

”Ja se on juoma, joka synnyttää yhä polttavamman janon...

”Meidän herramme on suuri...”

Silloin kuului kohina. Alttarin tausta avautui ja sieltä lähestyi
majesteetillinen Perkele, tulivaippaan puettuna ja seurassansa
pääenkelinsä: Hiisi, Horna, Lempo, Kehno ja Paholainen. Kuulijat
polvistuivat veneissänsä ja veisasivat:

”Hän suuri on ja verraton
ja viisas viisasten.
Hän voima kaikkein voimain on
ja herra kaikkein Jumalain,
Hän valo on ja pimeys.
Hän jano, sekä juoma on,
ja onnenkaipuun tyydytys.”

Piru väistyi ja Perkele puhui palvelijallensa, ilosta kohisten:

— ”Minun valtakuntani lähestyy. Se pää, jota Jehova yrittelee rikki
polkea, on se tutkain, jonka varaan uudet maailmat perustetaan, sillä
siihen on Jehovan kantapää puhkeutuva...”

— ”Sinä, joka olet synnyttänyt ijankaikkisuuden ja puhaltanut
suustasi äärettömyyden, olet hävittävä Jehovan, kuin sumun”, —
todistivat ihastuneet palvelijat. Perkele jatkoi:

— ”Jehova on taas Harhaman tielle paulojansa virittänyt. Hän on
eksyttänyt jo palvelijakseni kääntyneen Varpalan puhumaan Hänen
puolestansa profeetta Natanaelina... Hän luuli sillä säikäyttävänsä
Harhaman pois Batsebansa luota. Hän luuli puristavansa häneltä
kunniaksensa uudet katumuspsalmit, kuten Davidilta, siltä
raukalta, mutta Hän erehtyi... Hän näyttikin Harhamalle punaista
ärsytysliinaa... Hän näkee voimattomuutensa minun edessäni...”

Palvelijoiden mairitteleva ylistyslaulu tulvasi taas ja täytti ihanan
temppelin sadat ja sadat holvit ja pylväistöt. Sen loputtua lausui
Perkele ylpeänä:

— ”Ihmissydän on se valta-istuin, josta maailmoita hallitaan, ja
sillä istuimella...”

— ”Sillä istuimella olet sinä istuva ijankaikkisesta
ijankaikkiseen”, — keskeyttivät palvelijat.

Tulinen, ylpeä kotka ilmestyi ylös Perkeleen kohdalle, pidellen
hänen päänsä päällä kultaista hehkuvaa kruunua. Perkele käveli
majesteetillisena. Häikäisevä hohde säteili hänestä, ja häilähteli
hänen jumalallisista liikkeistänsä, kuin hieno punertava savu-utu.
Hän antoi merkin. Vesitemppeli värähti ja sinisalamana ilmestyi
enkeli Iiranto Perkeleen eteen, otti enkelimuotonsa ja lausui
Perkeleelle:

— ”Sinä, maailman perustus, olet minut kutsunut...”

— ”Ilmoittamaan palvelijoilleni viimeistä voittoani, jonka minulle
hankit”, — keskeytti Perkele.

Iiranto seisoi herransa edessä lihaksi tulleena ihanuutena ja lausui:

— ”Sinun palvelijasi Harhama on pelastettu Jehovan kynsistä... Hän
kirosi Jehovan...”

— ”Niin lujat perustukset on minun vallallani ihmissydämessä...
Sieltä kohoaa minun valtikkani”, — ylpeili Perkele palvelijoillensa,
lopettaen:

— ”Harhama on ensimäinen, joka on rohennut ja ymmärtänyt kirota
Jehovan... Minun valtakuntani lähestyy...”

Kymmenentuhatta suurta siivekästä tulikäärmettä ilmestyi
Vesitemppeliin. Ne leijailivat ja kiemurtelivat kauneina korkealla
holveissa ja veisasivat enkelien kanssa Perkeleen ylistystä:

”Kiroukseksi sä käännät
Jehovalle itsellensä
kaikki hänen vehkehensä,
taivaan vallan nurin väännät.
Sinä voimallasi vaan
voitat, kestät ainiaan.
Kaikkeus on sulla ansa, paula,
jost’ ei pääse vihollises kaula.
Siihen taivaan valta raukeaa,
kun sun kirkkautesi aukeaa.”

Veneet keinuivat vesillä, käärmeet karkeloivat holveissa ja kunnian
loistava sädekehä säkenöi Perkeleen ympärillä.

Mustia kukkia ja ukkos-ilmoja.

Elämä on ainaista päivänpaistetta,
joka polttaa, kuin tulitutkain...

Pohjola kokosi valorikkauksiansa, elämä voimiansa pakahtumiksi. Se
puristautui ukkospilviksi, pingottautui repeämäksi ja valmistautui
purkautumaan pauhinana. Kaikki pingottumat valmistivat höltymää,
hiljaisuus pauhinaa, kaikki elämän voimat kuolemaa.

Elämä ja kuolema tanssivat kaikkeudessa, kuin kaksi vallatonta
tyttöä. Ihmis-elämä pölisi niiden tanssin tomuna.

Oli ahjokuuma kevätpäivä...

Hyttyset surisivat viheliäisesti. Ilmassa liikkuivat ukkosen enteet.
Koko avaruus oli niistä pakahtumaisillansa, kuin tuskainen ihmisrinta.

Kevätpäivän aurinko paahtoi täydeltä terältä. Rasvatyyni, rasittavan
kuuma ilma painoi lyijynraskaana hartioita. Linnut olivat lakanneet
laulamasta, sirkkojen sirinä oli vaiennut ruohokossa ja kärpänen
surisi vaivaisesti akkunan ruutua vastaan. Se oli tuskallinen
sydän-yön hiljaisuus puolipäivän hopeaisessa paisteessa. Kaikki
ennusti ukkosen tuloa. Lännen puolella, vastapäätä Harhaman akkunaa,
pisti jo musta pilvenkieli mäen takaa äänetönnä uhkaavan kärkensä
taivaalle. Haukka leijaili pilvenkielen kohdalla ja näytti kuin se
olisi kierrellyt sitä, kuin vuoren huippua.

Harhama istui työnsä ääressä paitahihasillansa ja katseli kohoavaa
pilvenkärkeä ja haukan leijailua. Hän mietti juuri alkua teoksensa
loppu-osan uuteen kappaleesen, jossa hän esempio-ihmistä kuvaili
inhimillisen rehellisyyden ja puhtauden esikuvana.

Hänen vierellänsä seisoi taas enkeli Iiranto, ruumiina kesähelteestä
eristyvä varjon vilpoisuus, hiuksina lauhduttavat hengähdykset.
Lauhduttavilla puhalluksilla loihti se Harhaman eteen ne maailmat,
joissa Harhama oli matkustellut öisissä unissansa.

Ja entistä vakavammin ja sairaloisemmin uskoi Harhama, että hänen
uniensa maailmat ovat todellisia. Hän uskoi saaneensa jumalallisen
lahjan, jolla hän, kuten Muhamed, näki koko kaikkeuden salaisuudet,
ja ijankaikkisuuden etäisimmät ajat. Hänen henkinen sairautensa oli
siinäkin noussut jo viime huippuunsa. Ja mitä hän itse todeksi uskoi,
sitä peitteli hän kumminkin muilta, kuin jotain häpeällistä. Ja
kohta alkoi taas runo juosta, kuin kehiltä rihmat, vuotaen öisistä
unista ja päivän mielikuvista. Hän oli taas viime yön kuleksinut
unissa etäisissä ihmemaailmoissa, missä jumaluus ilmenee maan
ihmisille käsittämättömissä muodoissa. Siellä olivat hohtavat vuorien
huiput ikuista jumaluuden kaipuuta, kaihoa ja ikävää, loistaen
tulipunaisina... Ne kuvastuvat helmikirkkaissa vesissä... Ne pyrkivät
uhritulina jumaluuden ikävöidyn olemuksen luo... Niiden liekeissä
kuvastuu kaipuu ja ikävä, kuin kainostelevan morsiamen silmissä
mielitiettynsä tuloa ikävöiden odottaessa...

Ja vuorien välissä avautuvat ihanat laaksot... Niissä kiertelevät
virrat värillisinä vöinä, kauneina kuin valtavat sateenkaaret... Puut
hohtavat kukissa, mikä minkin värisenä... Lähteen veden lorina on
laulua, kosken kuohu soittoa... Linnut laulavat ihmiskielin, yhtyen
koskien soittoon ja lähteiden lauluun... ja lempeä tuuli hyräilee
niiden mukana... Koko luonto on päässyt sopusointuun, ihmismieli
rauhaan... Kaikki sulaa yhdeksi jumaluuden ylistyslauluksi... Kaikki
helmeilee iki-onnea...

Ja siellä oli ihminen kuin tarujen kaunis Jumala... tuskatonna...
synnitönnä... puhtaana paheesta... naiset sinipiikoina... miehet
metsän jumaloina. He hohtivat puhtaina kuin kirkas helmi onnen
kukkalehdellä... He pukivat itsensä kukan väreillä... ilman
väriautereella... valovälkkeillä tai kuutamoharsoilla... Ne soutivat
vesillä vesikukan teriöissä... lauloivat lähteen säestyksellä, tai
tuulen ja lintujen keralla... He sointuvat kukkien väreihin...
virtojen värikalvoon ja lähteiden helmiin... Ei pieninkään väre
häiritse jumaluuden rauhaa... ei soraääni sen sopusointua... ei
huokaus ihmisonnea... Kyynel on tuntematon, suru vento vieras...

Niillä mailla matkustelee Harhaman henki, luoden suurta teosta.
Ja esempio-ihminen, jumaluuden esikuva, kulkee hänen muassansa.
Ihmemaailman ihanuudet ovat edessä. Niistä puhuu jumaluus:

— ”Tämä kaikki on tarjolla ihmishengelle, kun vaan...”

Kynä pysähtyi Harhaman kädessä... Mutta silloin rohkaisi häntä enkeli
Iiranto vilpoisella henkäyksellä ja Harhama antoi jumaluuden äänen
lopettaa:

— ”Kun vaan se ottaa ja syö minusta... Kun vaan se kohoaa minun
valta-istuimelleni, missä on ikirauha ja ainainen onni...”

Ja jumalatulet kutsuivat häntä yhä kirkkaampina ja viitoittivat
hänelle tietä alku-usvien ja tähtisumujen halki niille onnen maille,
missä hän saisi jumaluutta suudella ikävöitynä morsiamenansa...
uinahtaa sen rinnoille... suuren sopusoinnun värikeinuihin...
ainaisen puhtauden ja hellyyden tuuditeltavaksi... raueta säveliin...
riutua onneen...

Teos vuoti kehältä helminauhoina... värinä... lauluna... sointuna.
Jumala puhdistui... pukeutui uuteen, ihanaan hyveeseen. Ihmisjumalat
istuttivat esempio-ihmisen ja Harhaman veneeseen: vesikukkaan...
virran värivyö valui säveleenä... kukkavene solui sen veden mukana
jumaluuden kiirastulia kohti... Linnut virittivät heleimmät laulunsa,
kukat kauneimmat värinsä sen kulun kunniaksi... Ne ylistävät
jumaluuden voittoa, iloitsevat, kun on sen lisäksi kohonnut maasta
ihmishenki... Hedelmä kypsyy sen voittokulun kunniaksi... puro
helmeilee sille... valo väreilee... lämpö hehkuu... Kaikki iloitsee,
on onnellinen ja nauttii, sillä on tulossa uusi pisara heihin,
jumaluuden likimmäisiin: heihin on tulossa maasta siihen pyrkivä
ihmishenki... Koko luonto iloitsee siellä jumaluuden voitoista, kuin
maan ihminen vuodentulosta... Se on jo niin tietoinen jumaluudesta.

Vesikukkavene soluu edelleen... Ihmismuotoiset linnut seuraavat
uiden venettä... Ne laulavat parhaimmat laulunsa jumaluuteen
pyrkivälle ihmishengelle... Veden liljat nyökkäävät sille...
vesikellot soittavat teriöillänsä... rantakukat helottavat... puut
hohtavat, lähteet lorisevat entistänsä ihanammin... Vene saapuu
aavalle ulapalle, joka on saarilla siroteltu... Vesi välkkyy siellä
punapalona, saaret kohoavat kukkakumpuina ja vuorien punakirkkaus,
joka pujottautuu korkeutta kohti, kuvastuu veden punapaloon ja niiden
himmeät varjot häämöittävät syvyydessä, rannoista kiinni riippuvina,
alaspäin huippenevina hohdepaljouksina... Veden punapalo läpäjää,
ilman hopeahele häikäisee... Kaikki ylistää jumaluutta, kaipaa sitä
ja pyrkii siihen.

Teos tulvi runoa. Harhama kuvaili jumaluuteensa kehkeytyneen ihmisen
elämää outojen värien valossa ja lauloi ylistystä sen jumaluuden
tietoisuudelle. Hän kuvaili sitä, maalaillen omia näkyjänsä.

Punapaloisella ulapalla soutelevat sadat tuhannet vesikukkaveneet,
jumala-ihminen jokaisessa istumassa... Kultalumpeet läikkyvät
veneiden välillä ja kukkivat oudot kukat, jotka laulavat, niinkuin
laulaa maassa lintu... Niidenkin värinä on jumaluuden korkea kaipuu.
Niissäkin kehittyy jumaluus.

Kaikki läikkyy, kaikki välkkyy... Punakirkkaiden vuorien rinteillä
ja kielekkeillä, rotkoissa ja rannikoilla, lymyävät onnelliset
ihmisjumalat... Kukka avaa niille jättiläisteränsä istuimeksi,
kuten koivu tarjoaa varpunsa linnuille. Se levittää värinsä niiden
verhoksi, hyväilee niitä tuoksullansa, tarjoaa metensä nautittavaksi,
avaten armaimmat kätkönsä... Se on saanut sen ihmisjumalalta, joka
on etsinyt luonnon lain avaimet käsiinsä ja kehittänyt sen avulla
kukan maan ihmisen tasalle, palvelemaan kehittäjäänsä, ylistämään sen
jumaluutta...

Punavaarat ovat täynnä väkeä, vedenselkä veneitä... Kymmenet auringot
jakavat valoa paistaen avaruuden etäisimmiltä perukoilta, jonne
kantaa ihmisjumaluuden silmä... Armaimmat soitot soivat, kauneimmat
laulut karkeloivat soiton sävelten seassa... Kukat laulavat lintuina,
linnut ihmiskielin, ihmiset soittavat jumalaisin sormin, laulavat
jumaluuden äänellä oman itsensä ylistystä.

Teos hehkui runona. Iiranto levitteli Harhaman eteen sen näkyjä ja
unia ja kuiskaili hänen povessaan hiljaa:

— ”Ne ovat todellisia...”

Harhama uskoi ja jatkoi näkyjensä maalausta:

Soiton ja laulun säestämänä puhui yksi ihmisjumalista, toisten häntä
kuunnellessa! Puhuja selitti kaikkeuden alennusta.

— ”Meidän jumaluutemme on ainoa todellisesti olemassa oleva. Kaikki
muu on sen itsensä luomaa kehitysvoimaa... Me olemme kaikkeus...”

Rajaton riemu kulki halki kaikkeuden. Ihmisjumala iloitsi
suuruudestansa, veisaten sen ylistystä:

”Me, Jumala, olemme kaikkeus.
Kaikkeus on me Jumala.
Ei mitään muuta olla voi,
kuin yksi me.
On meissä kaiken alku.
Me olemme itsemme synty.”

Linnut säestivät laulua, tunnustaen ihmisjumalan suuruutta. Kukat
kertasivat, kuin viskoen sen kaunista kaikua toinen toiseensa,
kukasta kukkaan, lumpeelta lumpeelle yli ulapan punapalon. Vuoret
kuuntelivat hartaina... Kauneus kietoutui kaiken ympärille.
Ihmisjumala jatkoi olemuksensa selitystä:

— ”Ei ole muuta todellisesti olevaa, kuin kolme meidän jumaluutemme
ydintä: äärettömyys, ijankaikkisuus ja niiden korkea yhtymä,
jumaluutemme korkein olemus: hyve... Kaikki muu on häviävää,
jumaluutemme kehityksen luomisvoimaa...”

Ihmisjumala oli lausunut Harhaman teoksen runojen suuren ytimen.
Äärettömyys oli se keränpohjallinen, jolle hän runojensa loistavia
hurjuuksia keri...

— ”Kuule!” — kuiskasi Iiranto Harhamalle.

Oudon maailman kymmenet auringot säteilivät helisevinä
hopeakanteleina. Hohde ja punapalo, laulavat kukat ja veisaavat
linnut tunnustivat ihmisjumalan suuruutta. Sadat tuhannet tietoiset
ihmisjumalat ylistivät jumaluuttansa veisaten:

”Äärettömyys on ruumiinamme,
sielunamme on ijankaikkisuus.
Hyve on meidän henkenämme.
Ne kolme ovat kaikkeus,
ja kaikkeus olemme me.”

Vedenselän punapalo viskeli hohtoansa avaruuden korkeaa sineä kohti.
Vuorien huiput häipyivät äärettömyyden utuihin, imien niistä onnea,
ja sisarmaailmat katselivat kaihoten ihmisjumalan elämää ja rauhaa.

Harhama antoi ihmisjumalan selittää edelleen jumaluuden olemusta. Se
jatkoi:

— ”Meidän olemuksemme: äärettömyys ja ijankaikkisuus ja hyve, eivät
voi hävitä. Siksi olemme me kuolematon...”

Kauneus pukeutui täysiin väriinsä. Kukista puhkesi tuoksu ja laulu.
Kaikki ylisti kuolemattomuuden ihanuutta. Kaikki nautti ijankaikkisen
elämän tietoisuudesta täysin rinnoin, kuin hääyön unista. Kauneimmat
kanteleet soivat, heleimmät värit hohtivat ja ihmisjumalat veisasivat
kuolemattomuutensa ylistystä:

”Me emme tunne kuolemaa.
Me emme voi hävitä.
Elomme on kuin kukka vaan.
Joka päivä uudestaan
se havahtuu ja puhkeaa
uudeksi teriöksi,
tää korkeampi, kauniimpi,
jalompi on ja kirkkaampi,
kuin eilispäiväinen.”

Ihmisjumala jatkoi, sävelien hänen sanojansa hyväillessä:

— ”Aine ja voima, ja pahe ja kaikki näkyvä ja näkymätön, ovat
häviäviä... Ne ovat ainoastaan meidän jumaluutemme ohimeneviä
kehitys-ilmiöitä. Kehityksemme korkeimmalla asteella häviää
aine, sulaen meihin. Liikunto loppuu, kun alkaa autuaallinen
lepotilamme, ja silloin häviää voima. Pahe häviää, kun on kehittänyt
täydellisen hyveen... Kaikki haihtuu olemukseemme: äärettömyyden ja
ijankaikkisuuden yhtymään, hyveeseen...”

Ja riemastunut ihmisjumalien joukko ihastui jumaluudestansa. Se riemu
säteili ja puhkesi siitä, kuin valo auringosta, kun se korkeinta
valorikkauttansa uhkuen soutelee hopeaisena sädekehänä äärettömyyden
siniulapalla. Kukkien ja lintujen laulun ja taivaallisen soiton
säestyksellä veisasi ihmisjumalien miljoonajoukko:

”Aine on unta,
voima on unelmaa,
pahe on haihtuva ajatus.
Äärettömyys,
ijankaikkisuus
ja niiden yhtymä: hyve
on ainoa pysyvä.
Se on ainoa todella oleva,
ja se ainoa olemme me...”

— ”Katso, missä on kuolemattomuus!” — kuiskasi Iiranto Harhamalle.
Harhama ei pelännyt enää kuolemaa. Syöpänä oli hänen sieluunsa
painunut usko, että hän oli löytänyt oikean ainoan Jumalan.
Kirkkaana, häikäisevänä jalokivisäteenä laskeutuivat runosäkeet hänen
teoksensa sivuille.

Ihmisjumala jatkoi:

— ”Aine ja voima ja pahe ja muu ohimenevä kehitys-ilmiömme ovat
olleet ainoastaan ahjotuliamme, joissa puhdistuimme, jalostuimme,
kirkastuimme, kuin jalokivi maan tuli-utarissa... Ne ovat sammuvia
kiirastuliamme...”

Ja Harhama kuvaili taas, kuinka autuuden ja onnen ja ihanuuden
kukkamaat avautuivat ja kaikki harput ja huilut ja kielet soittivat
ihmisjumalan ylistystä, puhujan jatkaessa selitystänsä:

— ”Sinä kiirastulena on maailmoiden synty...”

Ja koko maailmoiden synty loihtiutui kuulijoiden katseltavaksi
äärettömyyden etäiselle väritaustalle. Punahohteisena tulipaljoutena
kieri alkusumu... Tulihirviöinä sinkoilivat siitä maailmat
äärettömyyden ikipimeyteen. Ajatuksen nopeudella syöksyivät ne
pimeyden halki, ihmisjumaloiden veisatessa syntymä-emättimensä
ylistystä.

— ”Kiirastulenamme ja syntymä-emättimemme voimana on maailmoiden
kehitys”, — jatkoi puhuja.

Iiranto-enkeli puhalsi Harhaman korvaan ja hänelle ilmestyivät
öiset näyt, joissa hän oli nähnyt ihmisjumalien eteen levittyvän
maailmoiden kehityskulun, joka kehitti jumaluutta, kuin maantuli
helmeä. Jumalallisten maiden puhuja jatkoi:

— ”Kiirastulenamme ovat olleet vainot ja maailmankurjuuden
kärsimykset, ja herjaukset jotka voimat vieläkin tarpeellisina
vallitsevat maassa ja muualla, missä henkemme osa ei ole vielä
ihmisessä jumalajalokiveksi puristunut...”

Äärettömyyden tummansiniselle ilmestyi ihmeen suuri, häikäisevä
valkea valopyörä, jolla kuvastuivat marttyyrien kuolemat, kurjien
kärsimykset ja herjaajien joukot, aina maailman alusta alkaen.
Harhama kuvaili ne näyt runojensa räikeimmillä väreillä, valeli
kaiken hohteella ja välkkeellä ja upotti sen sävelmereen, jonka
vesikalvon sirotteli tulilumpeilla ja kultakukilla ja hopeanvärisillä
linnuilla. Ihmisjumalat katselivat näkyä, syntymäkulkuansa ja
veisasivat sen ylistystä, laulaen:

”Kaikkeus meitä varten raataa.
Kaikki meitä palvelee.
Kaikki meistä vuotaa, meihin kaataa.
Kaikki meidän ääntä tottelee.
Hairahtaa ei mikään tieltään saata,
eikä mikään raatamasta laata,
kunnes tehtävänsä tehnyt on.
Voimamme on aina verraton.”

Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä, osottaen ihmiseksi
korottautuneen ihmisen onnea. Kevätpuroina hyppelivät runovirrat
Harhaman kynästä. Hän kuvaili esempio-ihmisen puhdistumista maansa
kiirastulissa: ahdasmielisyyden, halpamaisuuden, väärinymmärrysten
ja herjauksien tulessa. Hän kuvaili sen puhdistumisen hohtavilla
runoväreillä. Hän antoi esempio-ihmisen solua niihin tuliin
runoveneessä, jota vetivät ihmemaailmoiden tulisiipiset linnut,
sävelet vetonuorina, veneen melana hopeanheleät laulut.

Vene soluu niihin tuliin... häviää kuin laulu soiton sekaan... ääni
kaikunsa suuteloihin... Esempio-ihminen kärsii niissä ihmishenkenä
maansa lapsien väärinymmärryksien, ahdasmielisyyden ja väärien
vanhojen tapojen tähden, käypi läpi niiden kiirastulen... Paha palaa
pois... kuona häviää... helmi jää... Se kirkastuu... se puhdistuu
tulen käsissä, kuin jalokivi luonnon työpajoissa...

Tulet palavat entistä kirkkaampina... Ihmisten paheet palavat
niissä poroksi... Vesikukkavene soluu jo niiden tulien sisästä...
Esempio-ihminen loistaa omalla valollansa, oman hyveensä helmenä,
suuren jumaluuden kirkkaana osana...

Silloin puhkeaa koko jumaluuteensa kehittynyt maailma ylistämään
jumaluuden voittoa, ihmishengen heräämistä sen hengen yhteyteen...
sen helmeksi... ja iloksi... onneksi ja lopulliseksi voitoksi...
Ja esempio-ihminen jää helmenä Harhaman suuren teoksen sivulle...
Semmoisena sijoittaa hän sen siihen... Ihmiset ihailevat sitä
ijankaikkisuuden loppuun... Ne alkavat jo riisua yltänsä
olemattomien, kuviteltujen jumalien kalliita lainavaatteita... Ne
alkavat seurata esempio-ihmisen esimerkkiä: loistaa, kuin helmet
omalla valollansa, omalla ihmishyveellänsä, omassa povessa piilevällä
jumaluudellansa... Ne alkavat kulkea omassa varassa, etsiä onnea
omasta povestansa... Niin voittaa jumaluus... Esempio-ihminen on
vienyt sitä voittoon. Hän on rohkaissut muut seuraamaan häntä,
herättänyt ne nousemaan jumaluutensa istuimelle, puhkeamaan
jumalakukaksi, kilpailemaan hyveessä...

Pilvenlönkä oli noussut ylemmä. Se kohosi jo majesteetillisena,
painostavasta helteestä. Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili
jumaluuden kehittymistä maailmankurjuudessa. Maailman kurjuus kituu
yhä ristillänsä: Andrei Petrof raataa myrkyllisessä haudassa, hänen
vaimonsa Natalia ravitsee rintalastansa verellänsä... — Korpelan
Timot ja Varpalan Juhot kituvat kukin omalla ristillänsä, Korpelan
kivimaalla, tai Hallasuon takalikolla...

Vuosituhannet kuluvat... Jumaluus kehittää hyvettänsä
maailmankurjuudessansa ja esempio-ihmisessä se kehittää
tietoisuuttansa hyveen rinnalla... Se kehittää samalla
syntymäkohtunsa, kurjuuden synnytysvoimia: Se antaa maailman
rikkaiden lisätä maailmankurjuutta ja itse sortua sitä tehdessään
paheeseen, velttouteen, nautintoihin ja turhamielisyyteen. Se uhraa
ne synnytyskuonanansa, siirtää ne eläimellisyyteen ja hävittää ne...

Teos jatkui. Jumaluus kehitti maailmankurjuudessa hyvettänsä,
olemuksensa korkeinta avua... Halla- ja Nälkäsoista nousevat
hallat... Ne lisäävät maailmankurjuuden syntymäkipuja, kuin pale
ahjon tulta... Kaikki suot lietsovat jumaluuden syntymäahjoon...
Siksi puhdistuu jumaluus kuonasta... Se puhdistuu nautinnoista,
turhamielisyydestä, ylpeydestä, ahneudesta... Siinä herää sääli
toista kärsivää kohtaan, jonka tuskat se tuntee, kun on itse niitä
kokenut... Siitä säälistä herää rakkaus ja muut hyveet...

Ja maailmankurjuuden ristin ohi kulkevat maailman rikkaat Hiiden
myllyn helyissä... sormuksissa... nenä- ja korvarenkaissa, kellä
mitkin korut kädessä... He kulkevat joutilaina, naiset sulkiansa
kynien... kuvettansa hoidellen... miehet niitä mairitellen, ken
milläkin pyrstösulilla... He elävät jo eläimen rajalla, palvellen
ainoastaan omaa kauneutta, niinkuin riikinkukko... He ovat jumaluuden
syntymäkuonaa...

Kehitys jatkuu, jumaluus jalostuu maailmankurjuudessa ja
esempio-ihmisessä... Rikkaat katselevat maailmankurjuuden tuskia ja
ilkamoivat huviksensa:

— ”Se luuli olevansa ihminen... Auttakoon nyt itseänsä ja meitä, jos
on ihminen...”

Mutta maailmankurjuus vastaa Varpalan Marin tavoin: — ”Mennään
kauvemmaksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa...”

Ja he painautuvat taas nöyrinä ristiänsä vasten... Heissä on
kehittynyt jumaluuden korkea hyve... He ajattelevat solvaajistansa:

— ”He eivät tiedä, mitä he tekevät...”

Harhama keskeytti ja katseli pilvenlönkää, joka nousi kukkulan takaa
mustana vuorenhuippuna. Hän ajatteli sitä katsellen:

— ”Miten majesteetillista! Niin mahtavana on esempio-ihmisenkin
sielun puhtaus nouseva kerran omalla voimallaan häväistyksen ja
väärinymmärrysten likaisista sumuista. Se on loistava halki maailman
ihmishyveen esikuvana... Jahkahan kirjani valmistuu...”

Haukka istahti petäjän latvaan ja sattui juuri semmoiselle kohdalle
että näytti istuvan mustana kohoavan pilven huipulla.

                                                  ⸻

Samassa koputettiin ovelle.

Harhama peitti kiireesti työnsä, jota hän ei halunnut kenellekkään
vilaukseltakaan näyttää.

Kaksi hänen tuttavaansa, taiteilija Halla ja maisteri Sala astuivat
pieneen huoneeseen. Viimemainittu, lihava, pullea, paljaspäinen mies,
tyytyväisyyden kuva, pyyhki hikeä otsaltansa ja valitteli, puhkuen:

— ”Onpa siellä kuuma!... On totta vie... Ihan siellä sulaa...
Huh-huh... Huh-huh!...”

— ”Jaa!” — virkahti Harhama ajatuksissaan, yhä seuraten pilven
vaikuttavaa kohoamista. Maisteri Sala jatkoi entistä puhettaan:

— ”Hyh-hyh!... No kyllä on kuuma!... Ihan siellä paistuu... Mistähän
noin ihana lettujen haju tulee... Kyllä on kuuma... Ei... ei tätä
elämää jaksa elää...”

— ”Jaa!” — virkkoi taas Harhama. Sala jatkoi puhettaan hänelle:

— ”Sinä vaan istut ja kirjoittelet... Mitä sinä nyt oikeastaan
kirjoitat? Romaaniako?... Siellä taitaa nousta ukkonen, kun on niin
painostavan kuuma... Vai etkö sinä mitään kirjoita?... Ei maksakaan
vaivaa kirjoittaa... Kuka hullu niitä viitsii lukea ja vaivata
itseänsä... Renkutuksia...”

Taiteilija Halla, pullea, paljaspäinen herra, oli katsellut pilven
nousua ja haukkaa joka näytti istuvan terävällä pilven huipulla. Hän
tarttui nyt puheeseen:

— ”Siinäpä on komea näky! Siinä olisi taiteilijoille harvinaisen
suuri aihe... Olisi lempo vie!...”

Sala katsahti ulos ja kysyi sukkeluutena:

— ”Tuoko haukka?... Onhan niitä haukkoja metsissä jos kuinka
paljon... Eihän se niin harvinainen ole... Lempo soikoon tätä
kuumuutta!” — lopetti hän niskaansa kuivaten. Taiteilija Halla
oikaisi:

— ”Ei haukka, vaan pilvi... Katso, miten komeana kohoaa!... Tuota
pirua kun kiusaa!” — lopetti hän, tavottaen lyödä kärpästä, joka
kiusotteli hänen paljasta päälakeansa. Sala jatkoi:

— ”Maalaa sinä haukka ja sen taustaksi mahtava pilvi!... Mitä sinä
kärpäselle suututtelet!... Pitäähän sitä nyt sinunkin päässäsi jotain
eläinkuntaa olla”, — muutti hän puheensa, kun Halla yhä taisteli
kärpästä vastaan. Ja hän lopetti:

— ”Muistatko sinä Erkki Arvolan?”

Harhaman huoneeseen helähti musta kukka. Se oli mustaksi värjäytynyt
aistipunakukka. Hän säpsähti nimeä kuullessaan. Erkki Arvola oli
rouva Esempion nuoruudensulhanen ja hänestä tuntui kiusalliselta
kuulla hänen nimeänsä mainittavan. Siinä oli seassa jotain
mustasukkaisuutta ja jotain sekavaa. Kumpikaan vieraista ei tietänyt
hänen suhteestaan rouva Esempioon ja alkoivat vapaasti jatkaa
keskusteluaan:

— ”Kuka nyt Erkin unohtaisi!” — vastasi Halla naurahtaen ja Sala
jatkoi taas:

— ”Erkkihän oli myös taiteilija... Maalailikin aika siroja
tauluja... Heitä nyt hiiteen se kärpänen!... Eihän se nyt sinulta
koko päätä syö... Mutta Erkki oli viinan palvelija... Ja kukapa sitä
juomaa ei palvelisi...”

— ”Ainahan se Erkki otti ryypyn... Mutta se oli mies, jota ei olisi
saanut itseänsä sikahumalaan asti juomaan, vaikka olisi laulanut”, —
tarttui Halla innostuneena.

Musta aistipunakukka heloitti huoneessa voimakasvärisenä... Harhama
ei juuri muuta nähnyt. Sala jatkoi, paperossia sytyttäessään:

— ”Erkki — pah — hah — Erkki, kuten sanoin maalaili... Jurvelin
— se hauska ukko, muistathan, jolla oli suuri talo Antinkadulla —
Jurvelin kerran tahtoi tehdä pilkkaa Erkin ryypiksimisistä ja tilasi
Erkiltä taulun, ’Ryyppylasi’ eli ’Tillikka’... Tuosta pilvestä ja
haukasta johtui nyt asia mieleeni... Jurvelin oli Erkille selittänyt
tilausta tehdessään hyvin vakavana että: Sinä kun olet jo tutkinut
’tillikan’ sisältä ja ulkoa, niin maalaapa minulle ryyppylasi!...
Kylläpä haisevat letut hyvältä... Mutta Erkki teki kepposen: Hän
maalasi ukko Jurvelinin itsensä ja ukon käteen viinalasin...”

Molemmat miehet nauroivat vanhalle muistolle. Harhama katseli
mustalehtistä aistipunakukkaa. Sala jatkoi:

— ”Erkki vei taulun ukko Jurvelinille. Mutta ukon silmät olivat
käyneet vähän pyöreiksi... ’Sitäkö sinä’ — oli ukko Erkille
tiuskaissut — ’sitäkö sinä minun kuvani maalasit, vaikka minä
tilasin ryyppylasin!’... Mutta Erkki oli vaan selittänyt, että: ’Kah,
pitäähän se olla ryyppylasilla tausta’... Ukko Jurvelin oli joutunut
pulaan eukkonsa tähden — hän oli tohvelisankari — kun eukko näki
taulun. Jurvelin seisoi taulussa niin topakkana hajalla-reisin ja
hymyili viinalasille niin veikeän näköisenä, että eukon suu oli
vetäytynyt happameksi... No, taasko sinä sitä kärpästä!” — lopetti
Sala.

Molemmat nauroivat. Harhaman edessä tuoksusi musta kukka. Sala lisäsi
Hallan kertomukseen:

— ”Mutta kyllä sillä ukko Jurvelinilla olikin se eukko oikea
leipäuuni. Ei kumma että ukon pöksyt tutisivat!... Perhana, kun
me kertakin tulimme ukon kanssa kotiin pienessä seilissä, niin ei
tarvinnut eukon muuta tehdä, kuin katsoi vaan näin tuikeasti”, — hän
näytti kuinka toinen oli katsonut — ”ja sanoi että: ’Ukko!’, niin
luonnon otti meiltä molemmilta...”

— ”Olihan se topakka eukko” — myönsi Halla jatkaen: ”Mutta
uunipaistin se eukko osasi tehdä semmoisen, että sitä söi vaikka
janoonsa... Heitä lemmolle se kärpänen!... Ukko Jurvelinilla oli aina
taskussa pala eukkonsa uunipaistia, kun oltiin viinojen kimpussa ja
siitä jakoi sapuskaa muillekin... Kas kun iskee kovasti tulta!...”

Miehet olivat hetken vaiti, kuunnellen ukkosen pauhua. Harhama
katseli mustaa aistillisuuden kukkaa. Hetken kuluttua jatkoi Halla
keskeytynyttä kertomusta maalauksesta, puhuen:

— ”Mutta hyvästi he peevelit osasivat sen asian selvittää: Ukko Jurvelin
pani tusinan samppanjaa pöytään ja itse asettui aina
ryypätessään samaan asentoon, mihin hänet oli Erkki taulussaan
kuvannut...”

Molemmat nauroivat taas. Sala jatkoi:

— ”Erkki muuten oli hauska poika. Sillä oli siihen aikaan vielä
rakastajatar... Mikäs se olikaan sen tytön nimi?... Kas kun on
unohtunut... Muistatko sinä? Helga Riuttala... Jo muistan... Kas,
johan se iskee tulta!... Helgahan se oli.”

Aistipunakukka värjäsi mustalla värillänsä Harhaman koko sielun.
Hän huomasi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kirkas salama oli iskenyt
pilvestä, mutta hän ei sitä huomannut, eikä kuullut sitä seuraavaa
jyrähdystä. Veri tulvasi hänen päähänsä virtana. Korvissa alkoi soida
ja pää kävi raudanraskaaksi. Vaistomaisesti varjosti hän silmiänsä,
peittääksensä punastumisensa ja mielenliikutuksensa. Salama oli
häneen iskenyt sen pilven kärestä, jonka hän aikoi juuri nostaa
maailman esikuvaksi. Mustasukkaisuuden hirviö repi häntä ja hävitti
mielenmaltin. Oli kuin olisi koko hänen elämänsä työ lyöty yhdellä
iskulla pöliseväksi tomuksi, eikä hän itse sen tomun seasta nähnyt
mitään. Se tunki hänen silmiinsä ja kurkkuunsa katkerana riihipölynä.

Mutta hän ponnisti viimeisetkin voimansa, alkoi oitis selvitä
tomusta, ajatteli, että kaikki oli panettelua, kiirastulta vaan, ja
ryhtyi näennäisesti tyynenä puhetta seuraamaan. Hän uskoi jo varmasti
siitä selviävän rouva Esempion puhtauden.

Mutta keskustelijat kertoivat naureksien semmoisia tosiasioita
rouva Esempion suhteista Erkki Arvolaan ja muihin, joiden totuutta
hän ei jaksanut epäillä. Jokainen sana sattui häneen, kuin salaman
isku. Veri tulvasi kuumana aivoihin ja korvissa tuntui samanlainen
jyskytys, joka seuraa päähän mennyttä häkää. Hän ei huomannut ukkosen
raivoa, ei salamoita. Hän pureksi tulikuumia huuliansa peittääksensä
hermostumistansa ja ponnisteli voimiansa huomataksensa valopilkun
henkeen tunkeutuvasta pölypilvestä.

Mutta turhaan odotti hän sen ilmestymistä. Halla ja Sala jatkoivat
keskusteluaan rouva Esempion elämästä. Kumpikin tiesi aina lisätä
jonkun yksityiskohdan, tai oikaisun toisen kertomaan kohtaukseen. Kun
esimerkiksi Sala oli kertonut jotain, huomautti siihen Halla:

— ”Ei... Se olikin niin... sinä aina sotket.”

— ”Niin, niinhän se oli... Kas kun minä en muistanut!... Sinulla
se on tuo muisti vielä tallella... Sinullahan se oli jo koulussakin
semmoinen muisti, että lukematta olisi luullut tohtorin tulevan”, —
myönteli silloin Sala, selittäen edelleen: ”Sinähän muistit ulkoa,
ihan lukematta, miten monta kukin oppilas oli arestissa ja
laiskanläksyllä istunut... Niin, ja entäs hiivatissa! Senkin muistit
ulkoa, miten monta kertaa ’Kössi’-maisteri oli istunut tuoliin
pistetyn neulan kärelle...”

Ja sitten seurasi juttu juttua. Harhaman valtasi halu keskeyttää
ivaava keskustelu, joka loukkasi rouva Esempion kunniaa, mutta
keskustelu veti hänen jalkoihinsa yhä mustempia sukkia ja silloin
halusi hän kuulla, kuulla kaikki. Hän hillitsi itsensä. Lopulta
janosi hän aivan uhmaten kuulla kaiken loankin, kuunnella loppuun
koko paljastuksen. Hän istui ulkonaisesti tyynenä, mutta sisällisesti
raivossa ja painoi muistoonsa jokaisen sanan, jokaisen ivallisen
äänenpainonkin, jolla ne lausuttiin. Hän halusi nyt kuulla juuri ne
likaisimmat kohdat. Hän tunsi sormiensa päiden palavan ja suoniensa
pullistuvan niitä odotellessa. Sala jatkoi hetkisen vaiti oltuansa:

— ”Missähän Helgakin nyt huseerannee, kun sitä ei ole enää
teatterissakaan näkynyt?...”

— ”Se on hentustellut erästä venäläistä kapteenia... Golubof, vai
mikä sen nimi on... Kuuluu istua nököttäneen sen polvella tuolla
Viipurissa”, — tarttui Halla.

Musta aistipunakukka pimensi värillänsä Harhaman elämän sysimustaksi.
Punakirkkaat salamatkin suhahtelivat hänen silmissään mustina. Miehet
jatkoivat puheluaan, kertoen tapahtuman toisensa perästä.

— ”Vai on Helgalla taas uusi golubtshikka”, — lopetti Sala.
”Mutta missähän se Erkki puliveeraa?... Sekin vähän pilautui, kun
nai sen rikkaan Rahalan tytön... Ei häijyä saanut häiden jälkeen
pariin kuukauteen ryypyksiä palvelemaan... Mutta niinhän se näkyy
elämä pilaavan kaikki, kenen naimisiin menolla, kenen milläkin.
Sinutkin, Halla, elämä oli aivan piloille turmella, kun houkutteli
avioliittoon: Taisit puoli vuotta pitää viinapaastoa naimisiin
menoasi katuessa... Maltas nyt: Silloin häittesi aattona naukkailimme
viimeksi ja sitten eihän sinua saanut ihmisten joukkoon ennen kun
vasta kesäkuussa, kun eukkosi oli mennyt maalle... Mutta kyllä sitä
silloin ryypättiinkin... Vie sun turkanen!...”

— ”Ilosta”, — lisäsi Halla.

— ”Kun oli kadotettu lammas löydetty”, — riemastui Sala. Harhama
hengitti yhä mustan kukan tuoksua... Sala jatkoi valitustaan:

— ”Pilaa se elämä, pilaa kaikki ihmiset. Tuon Harhaman se näkyy
pilaavan heittämällä vanhaksi pojaksi... tekee siitä semmoisen
pässin... Ei ole tästä elämästä mihinkään...”

Hän pysähtyi hetkeksi ja tuntui, kuin olisivat kaikki kolme
ajatelleet elämän kelvottomuutta. Äkkiä Sala taas ikäänkuin riemastui
ja jatkoi Hallalle:

— ”Sinä, Halla, saitkin aika sievän eukon: Mitä eikö sillä
ollut kontanttiakin lähes satatuhatta ja talo on ainakin
kahdensadantuhannen talo... On se nätti eukko... Sietäisi minunkin
jo päästä leskeksi, että pääsisi jonkun miljoneerin aviosiipaksi...
Ei tällä pelkällä maisteri-arvolla pitkälle potkita... Ennen vanhaan
sitä kuuluu maisteri-arvollakin saaneen kymppejä irti vaikka mistä,
mutta nyt on elämä jo senkin pilannut... viitoistakaan ei saa sillä
enää heltiämään... Semmoinen se on se elämä: Se pilaa ja tärvelee
kaikki. Se on yksi kavala käärme...”

Syntyi pieni levähdys. Kaikki tuntuivat taas miettivän elämää, joka
pilaa ja tärvelee kaikki. Harhama oli tulikuuma. Hänestä tuntui,
että musta aistipunakukka imee koko hänen teoksensa ja elämänsä sen
mukana. Sala nousi ylös, kuin jotain muistaen, ja kiivastui:

— ”Mutta kyllä se on kummallista tämä elämä... perhana!... Kun pitää
mennä naimisiinkin ja ottaa eukko ristiksensä... Eikö sitä voisi
eukon myötäjäisiä saada ilman että on eukko siinä kaupantekijäisinä?
Esimerkiksi valtio voisi maksaa myötäjäiset niille, jotka eivät
halua avioliitossa niitä saada. Appi-ukko tuo nyt vielä saisi tulla
myötäjäisten mukana, jos sattuisi Jurvelinin lainen, että panisi
joskus ryypykset pöytään... Kah!... Johan lakkasi satamasta? Jopahan
lakkasi... Olikin se aika ukkonen... Päästään taas Hallan kanssa
tästä lähtemään”, — puheli Sala, jatkaen:

— ”Mutta nyt se taas pilasi ilman kuumuudella. Katso miten hikoaa
ihminen... Mitä sinä, Harhama, yhä työssä? Eihän maksa vaivaa työtä
tehdä... On tässä elämässä jo muutenkin kylliksi taakkaa...”

— ”Niin, milläs sitä työtönnä eletään”, — murahti Harhama jotain
sanoaksensa. Sala jatkoi:

— ”Niin, onhan se siitäkin tehty yksi risti ihmisille: pitää
ajatella millä eletään...”

— ”No sinulla ei ole sitä ristiä, kun elät koroillasi”, — keskeytti
Halla.

— ”Ei ole, ei. Mutta on sen sijaan muuta surua. Pahin risti
on tästä kuumuudesta. Se lempo ei anna öissä maata, eikä anna
ruokahaluakaan... vietävä. Eilenkin jäi semmoinen kananpaisti
syömättä ja soppa ja taisi olla eukolla jotain imelänrypläkkääkin...
Vesi nousi aivan suuhun ja suututti. Mutta minkä sille teet, kun ei
pala mene kurkusta alas... Juohtuu mieleeni Ratisen eukko: Se paistaa
niin ryökäleen hyvin torttuja... Ei se ole leikkiä tämä elämä, ei
ole. Lihoo vaan ja paisuu ja hikoaa... Koettelehan taas niskasta
selkää, miten on märkä... Työnnä syvemmälle kätesi... Älä nyt liika
syvälle, että kaulus repeää! No, kas niin!... Hyh, hyh, hyh, hyh!
Raskasta on ihmis-elämä, raskasta. Ihmis-elämä on yhtä ainoaa
päivänpaistetta... aivan oikea tulitutkain, joka paistaa ihmisen
makkaraksi ja pistää joka puolelta... Talvella vielä eläisi, jos ei
kylmä vaivaisi ja jos olisi vähän viheriää, missä nukkua ruokalepo...
Mutta sinulla, Halla, ei ole tästä liiallisesta lihasta vastusta.
Sinun elämäsi on toista... Nuori eukko on... semmoinen sievä
lepero... hymyilee niin veikeästi... ja entäs minkälaisia lettuja
paistaa... Ei ole lapsia parkumassa... Talo tuottaa yhdeksän tuhatta
vuodessa, vai tuottaako se kymmenen jo?...”

— ”Vai ei minulla ole vastusta!” — tenäsi Halla topakkana. ”Kunhan
itselläsi olisi paljas kalju, niin tietäisit, mitä on sen kanssa
elämä. Kaikki perhanan kärpäset siinä kykkivät ja purevat... ei
saa muuta, kuin tapella niiden kanssa. Yölläkin lemmot inisevät
sen ympärillä ja inisevät, ja purevat, kuin neuloilla pistäisi...
Kas taas häijyä!” — lopetti Halla, tavottaen tappaa ahdistelevan
kärpäsen paljaalta päälaeltansa ja lisäten: ”Ennen kärsisin
lapsen huutoa, vaikka heitä olisi viisi tusinaa, ennen kun tuon
itikka-pahuksen inisemistä.”

— ”Jokaisellahan se on elämässä oma taakkansa, kellä mikin”, —
myönsi Sala ja ottaen lakkinsa, lausui hän Harhamalle jäähyväisiksi:

— ”No, terve nyt sitten... Turkanen, miten hyvälle haisevat letut
kyökistä!... Sinä täällä vaan kirjoittelet kirjeitä ja romaaneja...
Etkös sinäkin Halla jo lähde?”

— ”Ka, joutaapa tästä”, — vastasi Halla, nousten.

— ”No terve nyt sitten ja voi paksusti ja kirjoittele romaaneja ja
runoja... Koulutytöt niitä kuuluvat lukevan ja rakastuvat siinä, ja
puoluehan siitä vaan kasvaa... Nyt sitä taas rupeaa hikoomaan...
Terve nyt!... Milloin sinä tulet meillä päin käymään?” — jatkoi
vielä Sala Harhamalle.

— ”Ehkäpä piankin”, — murahti puhuteltu.

Miehet lähtivät. Menneisyyden pimeydestä oli kierinyt Harhaman eteen
rouva Esempion polkemat jälet. Aistipunakukan väri puhkesi yhä
mustemmaksi.

                                                  ⸻

Ukkos-ilma oli asettunut. Koivun viheriöillä lehdillä kimaltelivat
vesihelmet auringon säteissä ja linnut tirskuivat sen oksilla.
Mutta sokeana kaikelle istui Harhama. Hän istui kuin raunioiksi
romahtaneen rakennuksen jätteillä, kun kaikki oli peittynyt sen
pölyyn. Pää painoi hartioita raskaan rautapallon painoisena. Korvat
humisivat. Pölyn seasta näkyi joskus jotain sekavaa, joskus ei
mitään. Sitten selveni hieman. Ja ensimäisenä pääsi hänessä vallalle
loukatun sukupuoli-elämän tunne: sekaisin inho ja mustasukkaisuus.
Aistillisuus levisi hänen silmiensä eteen likaisena, ilettävänä,
ja hän oli näkevinänsä rouva Esempion alastoman ruumiin siinä
aistillisuudessa virumassa ja sitten nousevan siitä raukeana,
saastaisena... semmoisena, jossa ei ole enää äitiyden puhdasta, jaloa
tunnusta, vaan pelkkä aistillinen, kulunut naisen ruumis. Hän muisti
monia likaisia kohtauksia, joiden todistajana hän oli ollut Hiiden
myllyssä... Sen... ja sen... ja senkin...

— ”Hyi!” — puistahti hän.

Mutta oitis alkoi se tunne ikäänkuin lokana solua hänestä pois.
Pöly selkeni ja hän syöksyi raivohullun vimmalla pelastamaan
teostansa, näki sen pelastuksen olevan mahdotonta, näki kaiken olevan
sortumaisillansa raunioiksi.

— ”Nyt... nyt... nyt... nyt se sortuu, sortuu kaikki”, — värisi
hänessä tuska ja hän itse aivan lyyhistyi sen sorrunnan alle, odotti
joka hetki romahdusta, eikä kyennyt pelastumaan.

Koko elämä näytti olevan menossa. Kaikki vajosi kuin sumuinen
päivänpyörä pimeyteen.

Ja taas selvisivät ajatukset ja taas sotkeutuivat ne. Hän alkoi
tarkemmin miettiä äskeisen kertomuksen yksityiskohtia, sovitteli
niitä rouva Esempion kertomuksiin, vertaili niitä toisiinsa ja
etsi siten jotain lisävarmuutta kertomuksen todellisuudesta, tai
oikeastaan varmuutta, todistusta sen perättömyydestä. Hän toivoi
jokaisesta tomuhitusesta pelastusta. Hän alkoi taas tutkia äskeistä
kuulemaansa. Ajatukset pysähtyivät, kuin vasaralla lyödyt, korvat
menivät tukkoon. Tylsänä mietti hän:

— ”Mutta eiväthän ne niin sanoneetkaan... Ehkä kuulin minä väärin...
Ja varmasti kuulinkin.”

Ja voiton toivolla alkoi hän sovitella kuulemaansa rouva Esempion
omiin kertomuksiin matkoistansa ja olinpaikastansa.

— ”Ne varmasti valehtelivat”, — ilostui hän jo.

Mutta rouva Esempion omat kertomukset matkoistaan ja olinpaikoistaan
sopivat yhteen äskeisten kuvausten kanssa, samoin olivat ajat samat.
Hän oli vaan kertonut kaikki kokonaan toisessa valossa.

Ja silloin peittyi taas kaikki sortuvan rakennuksen pölyyn ja sen
pölyn läpi kumotti aistillisuuden ilkeä, läähättävä haamu ja nauraa
kikatti hänelle inhottavaa nauruansa. Hän tunsi haamun hengityksen
ja näki sen hampaat, joista toinen puoli oli pois karissut. Musta
aistillisuuden kukka lemusi hänen sieramiensa edessä, kuin mädäntymän
haju...

Hän värähti inhosta ja muisti rouva Esempion. Haamu tuntui hänestä
rouva Esempion näköiseltä.

Ja taas ja taas sekottui kaikki ja peittyi pölyyn. Taivaalle näytti
ilmestyneen suuri joukko auringoita, jotka kieriksivät sekaisin,
himmenivät vähitellen, sammuivat ja yhtyivät viimein yhdeksi
pikimustaksi auringonkiijuksi, joka kieri verkalleen alas ja upposi
taivaan rantapimeyteen.

Uudestaan ja yhä uudestaan hapuili hän teostansa pimeydestä,
pelastaaksensa sen. Hän etsi sitä, kuin sokea äiti rakasta lastansa
sortuvan rakennuksen sopista. Ihmemaailmat, tähtisumut ja kaikki
alkoivat tanssia sekaisin. Ne pauhasivat hurjassa lennossa avaruuden
laella, punertavina... hirvittävinä palloina... uhkasivat joka hetki
syöstä alas, tai törmätä yhteen... hävittää kaiken ja peittää kaiken
maailmoiden yleisen häviön pölypilveen. Hän lyyhistyi jo sitä iskua
välttämään.

— ”Nyt... Nyt... Nyt ne iskevät viimeinkin!” — tuskaili hän. Pöly
alkoi jo levitä. ”Kas kun ei kuulunut romahdus”, — järkeili Harhama.
Korvat menivät taas tukkoon, pää painoi hartioita, hän oli läkähtyä.
Pöly selkeni hieman. Hän näki sen läpi taas aistillisuuden ilkeän
haamun, se kyykistyi, kurotti leukaansa häntä kohti ja irvisteli
ilkeästi...

— ”Joko nyt on kaikki mennyttä?” — supisi Harhama likomärkänä.
Sitten ei hän taas käsittänyt mitään, tylsistyi aivan puuksi.
Auringon pyörä nousi taivaalle sysimustana, leijaili siellä
juhlallisena ja hajosi sitten pieniksi tähdiksi, jotka alkoivat
kieriä, etenivät, pienenivät ja lopulta hävisivät tyhjyyteen, ja
sinne hävisi koko hänen teoksensa, hänen elämänsä. Jälelle jäi
ainoastaan haiseva musta kukka.

Tunnit kuluivat, entinen sekavuus jatkui. Hän lähti ulos
puolisokeana, puolitajuttomana. ”Ehkä siellä selkenee”, — pilkahti
hänessä heikko ajatus. Ulkona paahtoi aurinko täydeltä terältä. Se
tuntui tavallista kuumemmalta. Välistä tuntui se hajoavan, vuotavan
valomerenä yli taivaan. Hänen teoksensa sivut kirkastuivat sitä mukaa.

— ”Ai! Muutaman kuukauden kuluttua se olisi ollut valmis”, — muisti
Harhama.

Ja silloin valui häneen taas epäselvien ajatusten kaaos ja kaikki
hävisi. Aurinko tuntui laskeutuvan hänen niskaansa ja painoi siinä
raskaana, tulisena pallona. Hän aivan kyyristäytyi sen alla ja
ajatteli: ”Eiköhän se putoa... solahda pään yli tielle.”

Iltapäivä lähestyi. Hän käveli yhä, kantoi aurinkoa niskassansa.
Kaikki hajosi pölyksi, selveni ja taas hajosi. Maailmat hurisivat
punaisina palloina korkeudessa, haihtuivat sumuksi ja muodostautuivat
uusiksi maailmoiksi. Aistillisuuden haamu näyttäytyi entistään
ilkeämpänä, velttona, haisevana, kuluneena haaskana. Lopulta alkoi
hän tuntea, että hänelle oli tehty vääryyttä. Se huomio oli kuin
valopilkku, kuin pieni pelastus...

— ”Enhän minä itse ole tähän syyllinen”, — lohdutteli hän itseänsä.

Ja sitten alkoi hän etsiä sitä syyllistä. Hän etsi sitä väsyneenä,
raukkana, aluksi myös välinpitämättömänä, kuin jotakin etsiäksensä.
Hän oli sen jo löytämäisillänsäkin. Hän tapaili Salaa ja Hallaa,
jotka olivat loihtineet hänen eteensä haamuja. Mutta ne hävisivät.

— ”Eivät ne ole syyllisiä”, — mutisi hän, sekottui ja etsi toisia,
Erkki Arvolaa, Golubofia. Mustasukkaisuuden piru irvisteli hänelle
niistä.

— ”Hyi!” — puistahti hän ja etsi etemmä jupisten;

— ”Minulle on tehty vääryyttä: Minun elämäntyöni on lyöty rikki...
Vääryyttä minulle on tehty...”

Itsekkäisyys alkoi hänessä kyteä. Hän kohosi elämänsä pölypilvestä,
luulotellen että kaiken täytyy palvella häntä ja hänen teoksensa
aatetta. Hän raivostui, kun näki että elämä kulkikin omaa uomaansa.
Itsekkäisyys nosti päätänsä yhä korkeammalle. Se kuiskaili taas ja
taas: ”Ne ovat tehneet sinulle vääryyttä.” Hän kyyristyi sen käsiin,
heittäytyi raukkana sen armoille, syytti muita siitä, että hänen
teoksensa runoulapoille levisi jotain, jota hän piti tahrana. Sen
hengestä tuoksahteli aistillisuuden ravassa kasvaneen ja versoneen
mustan kukan löyhkä. Enkeli Iiranto häilähteli hänen vierellänsä
lakkaamatta, tarkastellen hänen aivojensa työtä.

Ja kuumeisesti alkoi hän etsiä syyllistä ja löysi hänet ja miltei
selvisi siitä huomiosta. Se syyllinen oli rouva Esempio, hänen
Jumalansa esikuva.

— ”Miksi hän ei ole ollut minulle suora?... Miksi on hän pettänyt
minua?” — mutisi hän synkkänä.

Taas kului tunti tunnin perästä. Sama sekava kaaos jatkui ja kiehui
nyt rouva Esempion syyllisyyden ympärillä. Hän viskasi jo kaikki
onnettomuutensa hänen hartioillensa, polki häntä niiden painolla
maailman häpeäpenkille.

— ”Kirkon mustalla penkillä olisi nyt paikkasi”, — raivosi hän. Hän
ajatteli sitä yhtä ainoaa, nimittäin: ”Minun elämäntyöni on lyöty
rikki... minulle on tehty siinä vääryyttä.”

Hän oli menettänyt parhaansa ja suru sen kadottamisesta läkähdytti
kaiken muun...

Lopulta turtui hän kaikille ajatuksille. Väsyneenä Ja katkerana
kirjoitti hän rouva Esempiolle:

’Helga!

Anna anteeksi suoruuteni, mutta en voi olla Sinulle totuutta
ilmoittamatta. Olin äskettäin eräässä seurassa, jossa kerrottiin
suhteistasi herra Arvolaan, kapteeni Golubofiin y.m. Itse olet
ne kertonut minulle aivan toisessa valossa. Tahtoisin luottaa
Sinuun, mutta minulle on mainittu muutamia asioita, joiden
totuutta minun on vaikea epäillä. Miksi tämä salaaminen? Olisin
minä ne ehkä jaksanut ymmärtää, mutta kun ne salaisuudet näin
odottamatta nostetaan eteeni, niin en tiedä, mitä silloin
ajatella ja tehdä. Toivon kumminkin, että kaikki olisi minulle
kerrottu liian mustilla väreillä, tai olisi juorua. Sinä yksin
ne voisit oikaista, uskomalla minulle totuuden. Silloin voisin
helpommin puolustaakin Sinua tarvittaessa. Itse Sinä et sitä
tietysti kaipaa, mutta olisihan hyvä puhdistautua lapsesikin
tähden, jonka väitetään kulkevan väärällä nimellä.

Toivon, että olet minua oikein ymmärtänyt, kuten ennenkin.

Harhama.

                                                  ⸻

Ja sitten alkoi taas entinen sekavuus. Teoksen sivuilla kuvatut
ihmemaailmat ja jumaluuden ilmenemiset karkeloivat sekaisin, jossain
harmaassa pölyssä. Hän ei taas lopulta käsittänyt, mikä isku oli
kohdannut, mistä oli salama singahtanut. Ja äkkiä puikahti pölyn
seasta näkyviin vanha ennustus arpirintaisesta naisesta, joka tuottaa
onnettomuutta...

— ”Olisiko se hän... rouva?” — alkoi hän miettiä ja
sovitella ennustuksia häneen.

— ”Siinähän on yhtenäisyyttä... juuri se luoma”, — jatkoi hän,
ennustuksen yhä rohkeampana nostaessa rumaa päätänsä.

Ja kirjan sivut haihtuivat hetkeksi. Hän sotkeutui kokonaan
ennustuksien näkymättömiin kuituihin, jotka alkoivat juosta yhä
nopeampina. Lopulta hän takertui rouva Esempion rinnan päässä olevaan
ruskettumaan, puolipyöreään täplään. Hän oli sen monesti huomannut,
muistanut silloin joskus ennustuksen ja kysellyt sen täplän alkua...

— ”En minä sitä tiedä”, — oli rouva Esempio silloin aina vastannut.

— ”Siinä se nyt on!... Se on jotain pahaa, koska hän sitä ei
selittänyt”,— jatkoi Harhama ajatuksiansa.

Ja sitten alkoi se täplä kummitella hänen silmissänsä. Se suureni,
laajeni, muodostui ilkeäksi pyöräksi, joka verkallensa kieri, kuin
aurinko, hänen silmiensä editse, laajeten lakkaamatta, kunnes hävisi
jonnekin, ilmestyi uudestaan ja taas uudestaan ja alkoi saman
kulkunsa.

Niin kului päivä, toinen. Ajatukset alkoivat jo tylsistyä, mieli
turtua. ”Kun se edes vastaisi pian!... Ja mitähän se vastaa?...
Kierteleeköhän taas, vai onkohan siihen itseensäkin koskenut?” —
jatkoi hän sotkuisia ajatuksiansa, yhä tuntien mustan kukan lemun ja
enkeli Iirannon heilahdellessa hänen ympärillänsä, ruumiina kukan
tuoksu ja viisauden näkymättömänä palava soihtu kädessä.

Parin päivän kuluttua sai hän rouva Esempiolta seuraavan vastauksen:

’Rakas ystävä!

En tiedä mitä sinulle kirjoittaa. Olen aivan surun murtama ja
rikki revitty. En jaksa kävelläkään.

Tahtoisin sinulle kertoa kaikki, mutta asia on niin
arkaluontoinen. En tiedä miten alkaa.

Kyllä on tosi, että Erkki Arvola oli muutamia kertoja luonani,
mutta minun lapseni kulkee sittenkin oikealla nimellään. Siltä
varalta olen todistukseksi aivan säilyttänyt Erkin kirjeen, joka
todistaa että tulin Esempion vaimoksi en vierge. Kun tulet,
niin näytän sen sinulle. Semmoisena sai minut mieheni. Se suhde
oli yhtä ainoaa tuskaa. Mieheni epäili minua jos jostakin,
tietysti syyttä. Hän rakasti minua, mutta minä en häntä. Mieheni
kuoltua tuli sitten Erkki, jonka vaimo oli kuollut, luokseni
katuvana. Minä luulin hänen olevan suurten tunteiteni arvoisen ja
tahdoin analyseerata tuon vanhan rakkauden. Luulin, että hän on
sittenkin se oikea...

Mutta sitten tapahtui elämässäni jotain niin mustaa, jota
muistan kuin pahaa unta... Se oli se kapteeni Golubof. Kyllä
se on totta... Hänellä oli niin voimakas luonne, että hän otti
minut väkisin. Perkeleeksi minä häntä kutsuinkin. Kerran kirosin
lapsenikin, jos menen hänen luokseen, ja kuitenkin menin. Minä
halveksin itseänikin, miten voin antautua moiselle miehelle,
josta vielä kuulin niin paljon rumaa ja alhaista. Lopulta Erkki
sai vihiä asiasta, puristeli minut mustelmille ja siitä asti on
hän ollut minulle kuollut.

Enempää en jaksa kertoa. Olen nyt riisunut itseni aivan alasti
edessäsi. Koko elämä on taas nyt mennyttä. Se oli jo valoisaa
sinun kanssasi ja onnellista. Minä luulin, että kaikki olisi
haudattu, mutta nyt nousee menneisyyteni sen Erkin hahmossa ja
myrkyttää kaikki.

Tee nyt kanssani mitä tahdot, mutta sinä teet minulle veristä
vääryyttä, jos nyt enää annat menneisyyteni vaikuttaa, ja jos sen
teet, niin minä kiroan sinut ja kaikki miehet kanssasi.

Jospa sinäkin voisit unohtaa kaikki, niin voisi olla vielä
valoa elämässä. Usko minua: Nykyisyys on Sinun, Sinun yksin.
Minä vartioin sitä Sinulle sieluni kaikilla voimilla. Ja mitä
tehnetkin, älä tee, ennen kun olet puhunut kanssani, sillä näistä
on vaikea kirjoittaa; syntyy uusia väärinymmärryksiä...

Nyt olen epätoivossa. Olen juuri lähdössä täältä Schuwalowan
liasta asuntoosi Harhamalaan, mutta en tiedä sallitko enää, ja
itselläni ei ole varoja vuokrata kesäasuntoa.

Kaikki riippuu nyt sinusta, koko elämä. Mutta vaikka hylkäisitkin
minut, niin yhtä Sinä et saa viedä, nimittäin kunnioitustasi. Se
on minulle kalleinta kaikista ja se minun täytyy Sinulta saada.
Minä en sitä pyydä, minä otan sen Sinulta, otan elämälläni.

Ole nyt minulle suopea ja vastaa pian!

Helga.

P. S. Ole hyvä ja ilmoita, saanko tulla kanssasi puhumaan. Ehkä
silloin kaikki selviää.’

Välinpitämättömänä, mieli haudassa, luki Harhama kirjeen. Häntä
ei, mielestänsä, sitonut rouva Esempion aistillisuus, tai henkisen
rakkauden huumaus. Hänen suhteensa tähän oli itsetietoisen miehen
suhde vaimoon. Mutta hän oli sitonut häneen elämänsä ytimen, nostanut
hänet — aluksi puoliväkisin — elämänsä, ajattelujensa ja teoksensa
kirkkaaksi keskipisteeksi.

Enkeli Iiranto huomasi hänen ajatuksensa. Se sieppasi vyöllänsä
riippuvan käärmeen suusta käärmenuolensa ja ampui sen korkeuteen
josta sävähti uusi kuva Harhaman aivoihin: Hän näki teoksensa
kirkkaan keskipisteen alkavan himmetä. Hän hätäytyi ja heittäytyi
sitä pelastamaan aivan sokeana. Hän käsitti että jos se keskipiste
häviäisi nyt tahraan, joutuisi hän omissa silmissään henkiseen
haaksirikkoon, josta hän ei jaksaisi enää nousta. Sen hän tajusi
sairaloisesti, vaistomaisesti.

Silloin enkeli Iiranto puhalsi hänen sieluunsa sumua ja Harhamalle
tuli hetkessä elämän ja kuoleman kysymykseksi voida kirkastaa se
piste taas ennalleen, omissa silmissään. Hän ajatteli itsekseen:
”Jos olen nyt kulkenut väärää tietä, olen kulkenut liian kauvaksi...
väsyksiin asti. Voimat eivät riitä palata ja alkaa uudestaan. Täytyy
siis jatkaa alettua polkua ja päästä sitä käyden perille.”

Uudet mietteet alkoivat pulputa Harhamassa. Hän mutisi, mietti:

— ”Olen häntä kaikkien edessä kohottanut kaiken yläpuolelle, olen
masentanut ja häväissyt jokaisen, joka on yritellyt häntä lokaamaan
ja nyt...”

Hän keskeytti, kuin olisi häntä pistetty. Mielipuolen tapainen
itsensä korottaminen kaikkien yläpuolelle tempasi hänet taas
valtoihinsa.

— ”Ja jos ne nyt näkisivät, että olen erehtynyt, niin jo ne
ilkkuisivat!... Raakimukset!” — supisi hän, muistellen nimiä: ”Senkin
olen masentanut... ja sen... ja sen.” Ja hän alkoi sairaloisesti taas
pysytellä luulotellulla henkisellä vuorenhuipulla, pysytteli siinä,
kuin terävän piikin päässä. Kaikki ne, papit ja Airolat ja muut,
joiden edessä hän oli röyhkeän ylpeänä puhunut rouva Esempiosta,
kulkivat jo hänen editsensä, pilkkanauru huulilla. Joka nurkan takaa
soivat ivakellot.

Taas peittyi kaikki savuun ja pimeään. Teoksen häviö ja oma alennus
niiden edessä, joita hän luulotteli polkeneensa henkisenä ylimyksenä,
sekaantuivat yhdeksi sotkukseksi, joka avasi pimeän kitansa ja uhkasi
niellä hänet ja hänen elämänsä. Hän alkoi etsiä pelastusta siitä
häviöstä ja häpeästä. Hän luki rouva Esempion kirjeen uudestaan ja
yhä uudestaan, etsi valopilkkua joka sanasta. Ja mitä hartaammin hän
etsi, sitä valoisempina tuikkivat kirjeestä toivonkipinät. Hän supisi:

— ”Tässähän on niin paljon avomielisyyttä ja katumusta...”

Ja hän luki taas uudestaan ja löysi yhä uutta valoa. Enkeli Iiranto
osotti kirjettä sormellansa ja hymyili:

— ”Tässähän on niin paljon ihmistuskaa, sitä puhdasta, jumalallista
tuskaa.”

Harhama ilostui, kuin hengenhädässä oleva avun lähestyessä, ja
tutki ja mietti ja löysi aina uutta ja uutta toivoa. Ja silloin
enkeli Iiranto ampui nuolellansa Harhaman poveen uuden, välähtävän
kysymyksen, uuden uskon siemenen: entisen epätoivon epäilyn. Äkkiä
kysyi silloin Harhama itseltänsä:

— ”Mitä rikosta hän oikeastaan on tehnyt... Mistä minä häntä
syytän?...”

Ajatukset tekivät työtä raukeina, väsyneinä. Kaikki oli himmeää,
mutta kirkastuvaa. Teoksen pelastus näytti jo mahdolliselta. Hän
taisteli, kuin hukkuva henkensä puolesta. Hän jatkoi:

— ”Hänhän on vaan erehtynyt, ei rikkonut... Eikä edes
erehtynytkään, vaan mitä lie... Ja millä oikeudella minä vaadin tiliä
hänen entisyydestänsä?”

Suuren teoksen pelastus näytti jo varmalta. Hän ponnisti viimeisetkin
voimansa, puhellen:

— ”Olenko minä itse synnitön?... Tai olenko erehtymätön?...
Päinvastoin. Ei ole kuoppaa, johon en liene langennut, ei rapakkoa,
jossa en olisi uinut.”

Enkeli Iiranto hymyili. Ja yhä valoisemmilta näyttivät Harhamasta
kirjeen sivut. Hän alkoi jo tyyntyä. Ajatuksissansa oli hän avannut
munkki Pietarin lahjottaman Uuden testamentin ja selaili sitä. Kuin
sattumalta avautui silloin munkki Pietarin alleviivaama, Raamatun
ihanin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa, jonka
hänkin oli kerran alleviivannut rouva Esempiolle. Hän luki siitä
Luukan evankeliumin 7 luvun 37:nen ja 38:nen värssyn:

”Et ecce, mulier, quae fuerat in urbe peccatrix, quum cognovisset
eum accumbere, in domo Pharisaei, allato alabastro unguenti, et stans
apud pedes ejus retro, flens coepit lacrymis rigare pedes ejus, et
capillis capitis sui extergebat, et deosculabatur pedes ejus, et illo
unguento ungebat.”

[Ja katso, yksi vaimo oli kaupungissa, ja hän oli syntinen ja kun hän
sai kuulla, että Hän aterioitsi fariseuksen huoneessa, toi hän lasin
kallista voidetta. Ja seisoi takana Hänen jalkainsa juuressa itkien
ja rupesi kyynelillänsä kastamaan Hänen jalkojansa ja niitä päänsä
hiuksilla kuivasi ja suuteli Hänen jalkansa ja voiteli voiteella.]

Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä näkymättömässä ruumiissansa,
puhalsi taivaalle Harhaman teoksesta sen runokuvan, jonka hän oli
maalannut ukkos-ilman noustessa. Se osotti sitä ja kutitteli Harhamaa
ihanilla henkäyksillänsä, kuiskaillen niillä:

— ”Muistatko?... Ihmemaailmassa saarnasi ihmisjumala, että kaikki
on vaan jumaluuden puhdistustulta... syntymäkipua... että ei voi
olla mitään väärää ja tarpeetonta... rikkaat ryöväritkin ovat
tarpeellisia... sillä jumaluus on syntymäkivuissaankin erehtymätön...”

Ja silloin hänelle alkoi avautua jumaluuden suuri armo ja
anteeksiantamus ja ihmisen katumus ja nouseminen valkeni hänelle
kirkkaana puhdistustulena. Tuntui, kuin olisi rouva Esempion kirjeen
lehdiltä tuoksunut sama kallis nardusvoide, jolla syntinen vaimo
voiteli Jeesuksen jalat, ja tuntui kuin sen rivien välille kätketyt
huokaukset ja tuskat olisivat rouva Esempion hivuksia, joilla hän
syntisen vaimon tavoin kuivasi jumaluuden jalat, jotka hän oli
kyynelillänsä kastellut.

— ”Mitä onkaan ihminen ilman erehdystä!... Se ei tunne nousemisen
suuruutta, eikä jumalallisen anteeksiantamisen suloutta”, — puheli
Harhama riemuiten jo, kuin hukkuva rannalle päästyänsä.

Uudestaan ja yhä uudestaan luki hän kirjeen, tunsi siinä nardus- ja
aloesvoiteiden tuoksun, katumuksen ja nousun jumalallisen
tuulahduksen, ihmishengen vaivaloisen pyrkimyksen jumaluuteen.
Ja kaikki alkoi vaaleta, selvetä ja kirkastua, kuin autuaalle
tulevan elämän ihanuus, kun sille kirkastuu Jumalan armo ja taivaan
kellot soivat ja enkelit tulevat laulaen häntä noutamaan ja tähdet
hymyilevät kirkkaina ja uusi elämä puhkeaa, kuin kukka nupustansa,
tai kuin ylistyslaulu autuaasta ihmisrinnasta.

— ”Niin. Mitä olisi ihminen ilman erehdystä!” — ilostui hän
edelleen, enkeli Iirannon hänen vierellänsä hymyillessä.

Ja ihmisessä piilevä jumaluus kirkastui hänelle kirkastumistansa,
pöly hävisi, aurinko loisti ennallansa, uusi valo valeli rouva
Esempiota, joka oli juuri noussut jumaluuden jalkoja suutelemasta...

Sairaloisen riemulla kiirehti Harhama ulos ja lähetti rouva
Esempiolle komean kukkakorin ja sähkösanoman:

— ”Kaikki sovitettu.”

Ja kun hän oli kokonansa tyyntynyt, nautti hän aivan siitä, että
hänelläkin oli jotain unohdettavaa ja anteeksi annettavaa, eikä
ainoastaan anteeksi pyydettävää. Hän kohosi omissa silmissänsä. Hänen
inhimillinen heikkoutensa oli löytänyt nyt tomuhitusen, kuvitteli sen
kalliiksi kiveksi ja nautti siitä...

Hän tarttui taas teokseensa, kuin äiti lapseensa, jonka on luullut
ijäksi kadottaneensa, mutta löytääkin sen sattumalta ja ratkeaa aivan
ilosta, alkaa sitä pukea parhaimmillansa. Hän alkoi kuvata rouva
Esempiota suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien esikuvaksi,
siksi, joka Jeesuksen tavoin ”antaa esikuvan” muille.

— ”Ilman tätä ei teokseni olisi ollutkaan täydellinen... Oikeastaan
olisi jäänyt pois jumaluuden kaunein helmi”, — riemuitsi hän työnsä
lomassa.

                                                  ⸻

Maan kiertolaisena huitoi kirkas kuu ijankaikkista kierrekettänsä
maan ympäri, pauhaten sen mukana. Aurinko paahtoi sinne valo-uhkuna.
Se kuumensi kuun vuoret tulikuumiksi, hehkuviksi tulihiiliksi.

Tulikuumana hohtavan vuoren huipulla, kuun päivätasaajan kohdalla,
seisoi Perkele, ruhtinaallinen tulihulme hartioilla, välkkyvä
valtikka kädessä, pään päällä tulikruunu, jota siivekkäät käärmeet
kynsissänsä kannattivat Hänen edessänsä oli sata miljoonaa enkeliä,
veriviitat hartioilla, vyöllä tuliset miekat, kädessä sotatorvet.
Rotkot olivat niitä täynnä, vuoren kupeet kirjavina. Ne soittivat
Perkeleen ylistystä. Tulihohteinen vuori vapisi. Soitto pauhasi, kuin
itseensä sointuva ukkosen jyrinä.

Perkele puhui tulisuihkun ja valo-uhkun seasta:

— ”Palvelijani Iiranto on vienyt Harhaman onnellisesti vaarallisen
salakarin ohi. Juonitteleva Jehova oli antanut pilvensä kärestä
puheta salamana Harhaman eteen vaimon menneisyyden... Hän luuli
sillä voivansa Harhaman teoksen murskaksi lyödä... Mutta palvelijani
Iiranto on paljastanut Harhamalle Jehovan ilkeän juonen... Harhama
maalaa jo Jehovaa vastaan tehtyä rikosta hyveen runoväreillä...”

— ”Sillä sinusta iski viisaus salamana Iirantoon... Sinä murskasit
Jehovan karit ja sammutit Hänen salamansa palvelijasi Iirannon
kädellä”, — oikaisivat pää-enkelit.

Sata-miljoonainen enkeliparvi veisasi silloin Perkeleen ylistystä:

”Sinusta niinkuin päivän valovirta
viisaus ja voima tulvailee.
Sinulle vihollises niidet, pirta
raatavat, kun niihin suoltuilee
sinusta loppumattomasti loimet,
joist’ alkuun saavat kaikki ihmistaimet.”

Kaiku värisi ja vapisi tulikirkkaissa kuun vuorien sivuissa
ja lymyytyi sen onkaloihin. Vallan ja voiman sädekehä ympäröi
Perkelettä. Tuliviitat hulmahtelivat valovirrassa ja enkelien ihastus
kohisi kauniina pauhuna.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi enkeli Iiranto hänen eteensä ja
Perkele puhui hänelle:

— ”Hyvin olet tehtäväsi hoitanut. Palkkioksi saat lahjan itse
armastella itseäsi, eivätkä sinun mielitekosi ole koskaan uupuvat.”

Riemastunut enkeli-armeija veisasi ja soitti taas Perkeleen
ylistystä. Säveleet kantoivat ihastuneen Iirannon takaisin
tehtäviinsä ja Perkele nousi laulavan armeijansa kanssa kuunvuoren
huipulta pimeään eetteriin.

                                                  ⸻

Pohjolan kirkas kesäyö välkkyi vesillä. Käet kukkuivat. Rastas keinui
koivunvarvulla ja viserteli pesässä hautovalle emolle ja yön tyttäret
seuloivat armaita unia päivän vaivoista väsyneille. Rannoilla
ripsehti luonnonrauha, ja metsissä arkaili hämärä, kisaillen valoisan
taivaan välkkeen kanssa. Neito odotteli armastansa ja nuorukainen
kulki karjapolkuja metsän halki tyttönsä asunnolle, merkiten kulkunsa
laululla. Tyttö kuunteli armaansa tulolaulua, odotti syliä, valmisti
suuteloa... Kaikkialla huiskuttelivat elämän ja kevään liinat,
kutsuen sille povelle, missä tuskat unohtuvat, kysymykset lakkaavat,
povet rauhottuvat ja kaikki raukeaa unohdukseen ja onneen.

Mutta Harhaman pienen huoneen akkuna oli raollansa ja sisällä istui
Harhama itse sieluttomana muumiona. Hänen runojensa hurjat henget
harhailivat taas etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä.
Silloin kun kaikki muu nukkui luonnon rinnoilla, lähti hän, kuin
rauhaton yökkö etäiselle lennollensa tavottelemaan mielikuvituksensa
kirkkaita virvatulia ja valhemaita. Ne tulet välähtelivät sakeana
salamasateena, milloin siellä, milloin täällä, ja ne tienviittana
pyrki hän jumaluuden ikuisille auteremaille, nousemaan siellä
jumaluuden hengen siiville, nukkuaksensa niiden tuudittamana
ikionneen...

Kaikki kukki. Kaikki imi elämän utaria. Yö hyräili luonnonvirttä.
Kevät jakeli kauneuttansa, mainen rauha antimiansa, mutta Harhama
valmisti teostansa, niihin silmää siirtämättä. Runot nousivat
sen sivuille helminä, kuin kirkas kaste kukkanurmelle, aatteet
kutoutuivat verkoksi, kuin hämärän hienot kuidut. Sivu valmistui
sivun perästä. Mielikuvitus karkeloi vallatonna ja hän itse istui
kuin yökkö hiljaa, sieluttomana, maahan jääneenä aaveena.

Jumaluuden mailta soivat kauneuden kellot. Harhama kuvaili
teoksessansa lankeemuksen runollisuutta ja kauneutta. Hän antoi
rikoksen puheta heleänvärisimpänä kukkanuppuna, pulahtaa sen,
kuin kirkkaan kuplan runovirran väripinnalle. Hän lauloi siihen
kukkaan hivelevän tuoksun, muutti sen tuoksun hyveeksi, sen värit hän
lauloi jumalalliseksi hyveeksi ja niin loi hän rikoksesta kukan,
jossa valmistui jumaluuden korkein olemus hyve, kuin puhdas kulta
tulinisissä.

Hän antoi esempio-ihmisen peseytyä ja puhdistua omissa suurissa
erehdyksissänsä, jalostua rikosten kauneissa runokylvyissä, kuivautua
soitossa ja sävelissä, ollen itse mukana ihailemassa jumaluuden
puhdistumista. He soutavat Riuttalan kuulua selkää... kirkkoveneiden
ikitietä... virsien vanhaa ulappaa... Se selkä on nyt kaunis, kuin
kirkkolaulu... Sinisotkat uivat veneen vanavedessä... Sen edessä
laulavat allit... Nukkuvan aallon alla helottaa kirkas päivän kuva
taivaan sini-ontelolla... rannat riippuvat vedessä kuvina... veneen
väre vierii, kuin kaunis virsi pitkin järven rasvatyyntä... Mainen
kauneus on kukassansa... sopu liikkuu rantalumpeilla... rauha lymyää
rantakaislikossa... onnenkukissa piilottaikse puhtaus ja ihmis-onni
ajelee allin laululla pitkin järven siniselkää... Elämä on kuin nuori
neito... Sillä on koristeina käen kukunnat, helyinä lintujen laulut
ja luonnon silmäterä vartijana... Päivän kuva heilahtaa hieman, kun
veneen väre vierii sen yli... Allit laulavat somemmin... rantakuvat
huiskahtavat... vene viiltää tyyntä vettä... Purjehtijat ovat menossa
ikuisen onnen hakuun. He ovat menossa niihin maihin, missä ihmisyys
laskee jumaluuteen onnellisena, kuin vasta vihityt morsiusvuoteelle...

Mutta Riuttalan ranta näyttää lievettänsä, missä kasvavat Riuttalan Helgan
hääkukat... Se heilauttaa sitä, kuin tyttö liinojansa...
Sieltä vilkuttavat vanhat muistot... Siellä on kulunut ensi lempi,
silloin, kun elämä hohti, kuin illanpuna akkunassa ja käet kukkuivat
heleää hopeaa ja päiväpaiste levitti liinat tielle kaikkialla
minne kulki... Siellä ovat itketyt ensi kyyneleet kuihtuneille
hääkukille... Nyt kokoaa sotka ne kyyneleet helminauhaksi. Se
koristaa niillä vanhat muistot... Onnenkukat kukoistavat silloin
houkuttelevampina... kainompina... armaampina... Yhden teriöllä
hohtaa se ensi suudelma... elämän ihanin onni... tytön puhtain
unelma... Se on taas tarjolla onnenkukan teriöllä... Mutta luonto
valvoo jumaluuden silmänä, huolehtii puhtaudesta... perheestä...
vaimon ja miehen välien pyhyydestä... rastaan pesän puhtaudesta... Se
kuiskaa jumaluuden suulla:

— ”Se suudelma ei kuulu enää sinulle... Se on sinulle jo liikaa,
kun olet itsesi yhdelle antanut... Minä olen jumaluutta, ja jumaluus
ei salli uskottomuutta, ei tahraa, se on yksiavioinen...”

Vene viiltää taas vettä. Ranta laulaa vanhoja muistoja... Se laulu
vetää venettä rannan luokse... Se kääntää melaa esempio-ihmisen
kädessä... Vanhat muistot ovat viehättäviä: Laulu voittaa... Mela
kääntyy jo kädessä, vene pyörtää melan mukaan... Jo lähestyy vene
kukkarantaa... Valkeat kukat nuokkuvat, kuin olisivat täynnä
lapsuuden iloja... nuoruuden muistoja... elämän onnea... Vaahtona
kuohuu niistä ensi lemmen muisto... Se herättää janon, kuin
viininvaahto... Ensi suudelma hohtaa helmenä sisinnä... Se kiehtoo
kuin kaunis käärmeen laulu... Se kuiskaa:

— ”Ei ole vielä myöhäistä... Ei ole mikään luvatonta... Vai olisiko
luonto niin sanonut...”

— ”On se sanonut... on sanonut”, — vastaa esempio-ihminen.

— ”Valetta... Valetta! Älä usko!... Taita kukka, ota siltä
suudelma... ja toinen... ja kolmas, niin tiedät, kuin Jumala, mitä on
uneksittu lempi ja onni!...”

Ja esempio-ihminen katsoo kukkaa. Onni lymyää sen pohjalla puhtaana
ja arkana, kuin lintu varvulla, morsian häävuoteella... Ensi
lemmen muisto levittää sen lehdille armaimmat ihanuutensa... Ensi
suudelma kiehtoo kauniina käärmelauluna... Voimat raukeavat Allin
lauluun... Silmä sulaa veden sineen... Mieliteot riutuvat vanhoihin
muistoihin... Hän katkaisee sen kukan, jota luonnon lakikirja kieltää
taittamasta... Hän saa siitä suudelman... Hän tapaa onnea käsin
kiinni... Mutta arka onni on herännyt suudelmasta... Se on paennut
kukasta, kuin henki kuolevasta, jättäen jälkeensä kirouksen kylmäksi
ruumiiksi... Rikottu on jumaluuden ainoa, suuri käsky: luonnonlaki,
yksimiehisyys... Se käsky on rikottu, jonka täyttämisestä on luvattu
naisen taivas: äiteys...

Elämä osottaa jo ohdakemaatansa: Uskollisin ystävä kärsii... Elämä
tarjoaa sille mustia kukkia... Mieli käy siitä tiedosta apeaksi...
Sitten tulevat tunnonvaivat... kärsimykset... tuskat... soimaukset...
äiteyden menetys. Onnen unelmalinnut olivat turman mustasiipisiä
yökköjä...

                                                  ⸻

Mutta jumaluus pysyy sen kautta, ettei se mitään luotansa päästä.
Se puhdistaa erehtyneet. Se vetää ne katuneina takaisin itseensä.
Se puhdistaa ne onnettomuudella... kärsimyksillä... tuskilla...
Kaikki palaa siihen. Siihen ajaa erehtynyttä erehdyksestä johtunut
onnettomuus, siihen vetää sitä jumaluuden oma armo, vetää kuin lähde
janoista... lämmin viluista... rakkaus kovaa kokenutta...

Harhaman teoksen sivuille kumpuavat uudet helmikylvöt, kuin kaste
maanpovesta... Alkaa jumaluuteenpaluu... kadotetun rauhan nouanta...
peseytyminen omissa kyynelissä... Hän harhailee taas vanhimmissa
maailmoissa, esempio-ihminen mukana... Ihminen on siellä jumaluuteen
pääsemäisillänsä... Se on kuin Jeesus Jumalan, mieheksi varttuva
poika isän suhteen... Se hallitsee jo jumaluuden avaimia, tekee
sen tehtäviä: Se antaa jo syntejä anteeksi, kuin Jeesus, ainoa
ihmislapsi, jossa jumaluus oli jo tietoiseksi herännyt... Se jakaa
siunausta... hoitaa armonastioita jo Jumalana, kuin poika isänsä
nimessä...

Hän kuvaili ihmemaailmansa uniensa ja näkyjensä valossa. Siellä on
ainainen valo: kuusi kuuta paistaa öisin... Päivää valaisee yhtä
monta aurinkoa oudolla valolla... Rauhan kellot soivat kaikkialla...
Onni kukkii mailla... liitelee vesillä... hymyilee ilmassa...
Linnut laulavat autuaiden riemulaulua... Ne laulavat ylistystä
sille jumaluudelle, joka on heissäkin heräämässä, suloisena, kuin
Jumalan armo syntisessä, kauniina, kuin aamukoite pimeän erämaan
hätääntyneelle kulkijalle...

Autuus paistaa päivänä... armo kuunvalona... totuus on itseselviö...
Niillä onnenmailla on ihmisillä enkeliruumis, outo maan ihmisille...
Henki on siellä kehittynyt... liha riutunut, vietit surkastuneet...
ruumis saanut uuden, korkean olomuodon... Ihmisjumala on
jalostanut itseänsä, henkeänsä ja hengen kautta ruumistansa...
Se ei ole hoidellut lihaansa... ei viettien kutkuttimia... ei
aistillisuuttansa, joita se on hävennyt, kuin maan ihminen arkoja
elimiänsä. Hengen jalostuessa on ruumiskin jalostunut... viettien
syötit kuihtuneet... jumaluuden jalot ilmestysmuodot syntyneet niiden
sijalle... Ihmisjumalilla on enkelisiivet... Ne liikkuvat vapaasti
ilmassa maansa vetopiirin rajoille asti... Ne rakastavat puhtaasti ja
kauniisti, kuin nurmen kukat... Ne äitiytyvät nautinnotta... antavat
isyyden ilman irstautta... liekkumaa... nautintoa... antavat sen
puhtaasti, kuin isä lahjan lapsellensa, ilman viettien orjaruoskaa...

Auringoista valuu sinipunerva valo... Kuutkin paistavat omalla
valollansa, vaikka ovat puoli sammuneita... Niiden valo on
kelmeän-punainen... Vedenkalvot sointuvat kuutamoon ja auringon
valoon, sulaen yhdeksi värisuloksi... Metsät ovat yhtä satua. Puiden
lehdet ovat kukkasia, mikä minkin värillisiä, ja hedelmä kypsyy joka
kukasta... Värit ovat maassa tuntemattomia... aine toista, kuin
maassa ja sen sisarmaailmoissa... eläimet ovat yhtä korkealla, kuin
on ihminen maassa.

Siellä asuu ihmisjumala jättiläiskukkaisissa, jotka se on itsellensä
asumukseksi kehittänyt, jalostanut ne siksi pienestä kukasta
miljaardi-vuosien kuluessa... Puu kantaa ihmisjumalalle hedelmätä...
linnut veisaavat virsiä... muut eläimet soittavat sille ylistystä,
tuntien sen jumaluuden, itse pyrkien siihen sulautumaan...
Sukulaisuudet ovat hävinneet... kansat ovat lakanneet olemasta...
kielet ovat sulautuneet... on olemassa ainoastaan yksi olento:
ihmisjumaluuden jumalajoukko, joka näkee avaruuden ihmeenkaukaisiin
osiin asti... näkee etäiset auringot ja kaukaiset kuut ja elää
avaruudessa, kuin kirkkaassa onnenkuplassa...

Teos jatkui. Runo vuoti hyrskyvänä hopeavaahtona, ryöppysi kirkkaana
kultakuohuna. Harhama kuvaili jumalallista anteeksiantamista ja
langenneen ihmishengen suurta nousua.

Jumaluuden ja onnen maassa oli kaunis laakso... Sen kolmella
puolen pujottelivat hopeahohteiset vuoret huippujansa ilman
punakirkkauteen... Laakson pohjalla päilyivät lammit kuvastimina
ja virrat koukertelivat värivöinä, sateenkaaren-värisinä, vaikka
värit olivatkin maan ihmisen silmälle ennen näkemättömiä... Puiden
korkeimmat kukat tirskuttivat niinkuin pikku linnut maassa, mutta
ääni oli hiljaista sulosointua... Hienoinen tuulenhenkäys ajeli
kukkien väriä, kuin maassa tuuli sumua, tai päivän kirkasta
auteresavua. Kaikki kylpi kauneudessa.

Ihmisjumalat istuivat ympäri laaksoa, mikä lammikon hopeanheleällä
lumpeella, mikä puussa, mikä maassa, tai vuoren hopeakielekkeellä...
Soittimet soivat... Sävel karkeloi... Se oli meille outoa säveltä,
kun ei sitä ollut korva ennen kuullut.

Yksi ihmisjumalista selitti lankeemuksen runollisuutta, rikoksen
suuruutta. Hän puhui:

— ”Ei voi olla mitään, joka ei palvelisi meidän jumaluutemme
kehittämistä korkeimpaan kukkaansa, sillä meidän jumaluus on
ainoa todellisesti oleva ja ainoa kehityksen tarkotus... Siksi
palvelee meidän kehitystämme kaikki... Rikoskin ja erehdys ovat
tarpeellisia kehitys-ilmiöitämme... Sillä jumaluutemme on ainoa
viisaus ja se on erehtymättömyys... Kaikki on sen luomaa, ja
siksi ei voi olla mitään väärää... Syntikin on ase jumaluutemme
kädessä... Syntikin on kehitysvoimamme tarpeellinen, järjellinen
ilmiö... Se on järjellinen, koska se on meidän erehtymättömän
jumaluutemme luoma... ja se on meidän luoma, koska ei voi olla
mitään, joka ei olisi meidän luoma...”

Ihastuneiden ihmisjumalien suusta puhkesi riemulaulu, kuin kaunis,
viaton ja kaino kaiun morsian, joka ojentaa kätensä ottamaan vastaan
kaiun koreita, ikävöityjä kihloja. Ne veisasivat:

”Syntikin on ase kädessämme.
Lankeemus on voimamme.
Rikoskin on voittomme.
Kaikkeuden kaikki purot
meihin meistä virtaavat.
Meist’ ei mikään pääse pois.”

Kaiku kihlaili ja armasteli morsiantansa. Ihmisjumala joi onnestansa.
Puhuja jatkoi:

— ”Lankeemus on kehityksemme järjellinen kiirastuli ja olemuksemme
korkeimman loppuyhtymän: hyveen valmistaja. Sillä ainoastaan
langennut tuntee armon ja anteeksiantamisen tarpeen ja suloisuuden.
Siksi, kasvattaa rikos armoa ja anteeksiantamusta ja rikoksen
ymmärtämistä... Niin kehittää rikoskin olemustamme, hyvettä... Niin
on syntikin aseena meidän jumaluutemme käsissä...”

Ihmisjumalat kallistivat polvellensa jättiläiskukan teriöt,
joiden heteet soivat viritettyinä harpunkielinä, ja soittivat
sillä oman itsensä ylistystä. Harpunheleä soiton sävel uiskenteli
ylistyslaulussa, kuin neitonen kirkkaassa vedessä, kun sen ruumiin
puhdas iho sointuu veden väreihin...

Puhuja jatkoi:

— ”Rangaistuksella pitää jumaluutemme rikoksen järjellisyyden
rajoissa, joissa se luo hyvettä. Sillä kääntää se myös langenneen
rikoksesta takaisin ja opettaa hänet tuntemaan armon ja hyveen
suloisuuden... Anteeksiantamisella ja armolla vetää jumaluutemme
langenneet takaisin itseensä... Siksi ei meistä mikään pois
vierähdä... Siksi ei olemuksemme heikkene, ei voimamme häviä... Siksi
olemme me ijankaikkiset...”

Ihmisjumalat veisasivat taas omaa ylistystänsä:

”Rikos sekä rangaistuskin
meitä yksin palvelevat.
Rikoksesta tuloksena
niinkuin kukka puhkeaa
rangaistus ja langenneita
ajaa meihin uudestaan.
Erehtyneet meihin vetää
armon suuri virta,
sitten kun on rikos, synti
jalostanut langenneen.
Siksi jumaluutemme
suur’ on, ijankaikkinen.”

Enkeli Iiranto seisoi hymynä Harhaman vierellä, osotti lankeemuksen
jumalallisen jalouden, järjellisyyden ja suuruuden ja lausui:

— ”Jehovan kuvitelmain juonien tähden olit tuomita jumaluuden
kauneimman kehitys-ilmiön: suurten lankeemusten jalostavan
kiirastulen...”

Harhaman koko sielu värisi. Hän tarttui loistavimpiin
runosoihtuihinsa ja maalasi niillä rikoksen ja lankeemuksen
ihanaksi... jaloksi... kauniiksi... puhdistavaksi... Hän
istutti esempio-ihmisen lumikirkkaasen kukkaveneesen... nosti
veneen purjeeksi unelmat... kylvi tien hopealumpeilla... antoi
soiton puhaltaa purjeeseen tuulta... Hän maalasi virrankulun
kirkkolauluksi... paheen kukan tuoksuksi... rikoksen palavaksi
runorovioksi ja siihen tuleen antoi hän esempio-ihmisen solua
veneessänsä, vajota siihen, kuin sävel kaikunsa suuteloihin,
taivaallisten laulujen soidessa jumaluuden kiirastulen kunniaksi.

Valo kisailee kukissa... autuaiden unelmat häilyvät ilmassa...
onnenväre vierii vesillä, kuin kaunis allin laulu, ja rauha helottaa
helmikirkkaana. Ihmisjumalat katsovat langennutta lempeästi...
Se katse raukaisee polvia... herpaisee niitä suloisesti, kuin
kuoleman lempeä tulo paljon kärsineen jäseniä: Jumaluus kutsuu sillä
syliinsä... Se kutsuu armolla ja anteeksiantamisella. Se vetää, kuin
veden suppilo.

Kaikki himmenee, kaikki häviää jumaluuteen, kuin autuuden
utuihin, sointuu siihen, kuin sävel taivaan enkelilauluihin...
Polvet herpoavat... mieli rauhottuu... sydän rohkaistuu... henki
pyrkii puhtauteen, kuin kasvi valoon... kukka väreihinsä... neito
kauneuteensa...

Harhama antoi esempio-ihmisen nähdä suurten nousemusten hohtavat
seppeleet... Hän puki sen niillä seppeleillä... uitteli armon
virroissa... pesi... jalosti... kirkasti... puki hyveen jalokiviin...
antoi sen langeta polvillensa oman jumaluutensa ja kaikkeuden
jumaluuden eteen ja sovittaa kaiken omassa povessansa, etsiä ja
löytää sovinnon, lunastuksen ja rauhan omassa rinnassansa asuvan
jumaluuden edessä, eikä hapuilla sitä mielikuvituksien luomilta
jumalilta.

Hän antoi esempio-ihmisen tutkia itsensä. Se oli katumus oman
jumaluutensa edessä.

Linnut laulavat... luonto soittaa... tuska puhdistaa ihmishenkeä...
Jo soivat armon kellot... Jo kuuluvat enkelilaulut... Jumaluus puhuu
esempio-ihmisessä sen omalla suulla tutkien tuskansa syitä:

— ”Ihmispoloinen! Minä mullan lapsi! Miksi itken? Miksi suren?...
Mitä olen rikkonut jumaluuteni käskyjä: luonnonlakeja vastaan?...”

Ja ihmissydän alkaa soida ja ihmishenki puheta jumaluuden puhtauteen,
työntäen tieltänsä niitä aistillisuuden verholehtiä, jotka ovat sen
jumaluudesta erottaneet. Se kirkastuu, kuin päivä pilven takaa.
Esempio-ihminen puhuu itseänsä tutkiskellen, itsensä, luonnonlain
edessä katuen:

— ”Minä olen rakastanut Riuttalan rannalla... Minä olen itkenyt
siellä lempeni kyyneliksi, iloni ikäväksi ja nuoruuteni olen
siellä hautaan peittänyt... Minä olen sillä rannalla pettynyt ja
sortunut... Riuttalan rannalla uneksin minä onnea, kun olin puhdas,
ja rakensin sille puhtaan pesän, kun olin nuori... Minä uneksin, kun
olin kaunis... Ja minun unelmistani syntyi valkeita onnenlintuja...
unelmalintuja... lemmenlintuja... Ne hävisivät ja lensivät pois
ja haihtuivat, kuin kauniit vesikuplat... ja minä jäin yksin...
Riuttalan rantakukkaan jäi minun lempeni... ja minun onneni... ja
minun kyyneleeni... ja nuoruuteni... Mutta se kukka ei enää kukkinut
minulle. Se oli minulle kielletty kukka... Kirkkaimman jalokiven:
äitiyden, menettäminen oli sen kukan hintana... Mutta valkeat
onnen unelmalinnut lauloivat siellä... ja entiset muistot vetivät
venettä... ja käänsivät melaa kädessä... Sinä armon henki, kuule
mitä kerron! Se ranta loisti ja kukka tarjosi ensi lempeni onnea...
Ja minä taitoin sen kukan, joka oli minulta kielletty kukka... Minä
olen rikkonut jumaluuden sen käskyn, jonka täyttämisen on jumaluus
luonnon lakikirjassa pannut suurimman onnen: äitiyden ehdoksi...
Minun elämäni on nyt haikea, minun kulkuni vaikea ja minun onneni on
katkennut laulu...”

Silloin soivat maailmanlaulut ja jumaluuden syli avautui
ihmishengelle kokonansa... Se ei tutki syitä, ei tuomitse, kun ottaa
katuvan syliinsä...

Ja Harhama alkoi kuvailla nousemisen suuruutta. Hän nosti
puhdistuneen ihmisjumalan runoliinoille, kuin säteilevästä
valo-uhkusta, enkelisiiville kohoavan pyhimyksen, jonka päässä
säteilee kirkkaus ja hartioilla hulmahtelee autuuden lumivalkea
valovaippa. Hän lauloi rikoksen runokylvyksi, jonka kirkkaissa
vesissä ihmisjumaluus peseytyy... puhdistuu... jalostuu... ja
kirkastuu.

Ja taas vuotavat kyyneleet ja sydän pakahtuu omiin tuskiinsa ja
jumaluus suree. Esempio-ihminen jatkaa itsekatumistansa.

Luonnonlaki, jumaluuden ilmestys oikaisi itse erehdykset,
soimaamatta, herjaamatta.

Ihminen on nöyrtynyt oman olemuksensa lakien edessä, tunnustanut
niiden voiman ja saanut rauhan hengellensä.

Ja silloin alkavat soida riemuvirret. Taivaat ylistävät ihmisen
jumaluuden armon äärettömyyttä ja maailmat sen viisautta ja voimaa.
Se ylistys yhtyy ijankaikkisuuden suureen lauluun, joka ylistää
jumaluuden ikuista heräämistä ja voittoa. Se laulu julistaa
jumaluuden pysyväistä ja ijankaikkista kirkastumista sanoilla:

— ”Sinä, jumala, et koskaan himmene... Et koskaan... Et koskaan.

”Sinä kirkastut ijäti... Sinä puhdistut alati... Sinä jalostut halki
ijäisyyden.

”Sinä puhdistat itse itsesi... Sinä olet itsesi viskin... Sinä olet
oma seulasi... Siksi et sinä koskaan himmene, et koskaan tahraannu,
et koskaan muutu...

”Tekojen seuraus on sinun kiirastulesi... Se on sinun itseseulasi...
Se on sinun viskimesi...

”Sillä erotat sinä huonon itsestäsi... Sillä poltat sinä sen kuonan
puhtaaksi... Sillä lyöt sinä paenneet takaisin itseesi...

”Sinun laupeutesi on rajaton... Sinun armosi on ääretön... Sinä olet
anteeksiantamus...

”Sillä vedät sinä kaikki luopuneet takaisin itseesi. Sillä rohkaiset
sinä erehtyneet luoksesi... Sillä kokoat sinä kaikki paenneet
takaisin syliisi...

”Siksi et sinä koskaan häviä... et koskaan heikkene... et koskaan
muutu... et vähene... Sinä olet aina ijankaikkinen.”

Tähtitulet tekevät kunniaa korkeudessa. Maailmat kiertävät
jumaluudessa.

Esempio-ihminen jää Harhaman teoksen runovirtojen lumpeeksi. Hän
tuntee nyt erehtyneen hädän ja langenneen tuskan, siksi osaa
hän anteeksi antaa... Hän tuntee nousemisen suuruuden; siksi
osaa hän rohkaista langenneita... Hän tuntee anteeksiantamisen
suloisuuden; siksi elää hän ijäti ihmisten hyvänä henkenä,
kehottaen esimerkillänsä niitä seuraamaan jumaluuden käskyä...
Hän valkenee ihmisille, kuin päivä. Ihmiset taivuttavat mielensä
hänen esimerkkiänsä noudattamaan, heräävät siten itsetietoiseen
jumaluuteen, kuin Jeesus ja ryhtyvät suorittamaan jumalallisia
tehtäviänsä: pelastamaan langenneita, lohduttamaan kärsiviä ja
antamaan syntejä anteeksi...

Kesäinen aurinko pyöri jo punaisena hopeanheleälle taivaan reunalle,
käen kukunta helähti kirkkaassa ilmassa ja linnut remahtivat
laulamaan ylistystä kesäaamun kauneudelle. Pohjolan luonto soi ja
helisi sävelissä. Se nousi yön valosta päivän kirkkauteen, kuin tyttö
vedestä auringonkylpyyn kuivautumaan. Suomi hohti, kuin uimasta
nouseva neito, kun aurinko laskee valovaippansa sen kainoudesta
väräjäville hartioille...

Mutta yhä loi Harhama teostansa hiljaisuudessa. Hän kuvaili taas
maailmankurjuuden kärsimyksiä ristillä... Hän antoi kärsimyksien
kirkastaa ihmistä jumaluudeksi... Hän antoi hyveen kukan puheta
jokaisesta tuskasta. Hän antoi elämän kivikouran puristaa ihmisistä
jumalahelmiä. Hän solmi niistä hyveen kukista orjantappuraseppeleitä,
helmistä laati hän kruunuja ja koristi niillä maailmankurjuuden
jumaluudeksi, ainoaksi palveltavaksi. Hän puki sen loistaviin
runovaippoihin, nosti sen jumaluuden istuimelle, antoi valtikan sen
käteen, osotti sitä ja sanoi:

— ”Ainoastaan sen mitä sille teette, teette Jumalalle, koska
muuta Jumalaa ei ole...”

Ja maailman rikkaiden hän antoi taas katsella sen kärsimyksiä,
puettuna kurjuudelta ryöstettyihin purppuroihin. Ja kun
maailmankurjuuden tuskat yltyivät ja se valitti janoansa, pilkkasivat
maailman rikkaat ryövärit sitä ja antoivat sille sapella sekotettua
etikkaa: häätivät sitä torpista, lisäsivät päivätöitä ja veroa ja
virkamiehiä ja kaikkea elämäntaakkaa...

Teoksessa oli jo tasan viisituhatta viisisataa runosäettä.
Aurinko kieriksi jo likellä puolipäivän taivasta. Harhama lopetti
eilispäiväisen työnsä.

                                                  ⸻

Parin päivän kuluttua hän sai rouva Esempiolta kirjeen, jossa tämä
kirjoitti:

’Rakas!

Kiitos nyt ymmärtämisestäsi ja kaikesta! Niinkuin ukkos-ilman
jälkeen sää kirkastuu, niin on ihmiselämänkin laita. Nyt tuntuu
taas niin rauhalliselta ja valoisalta. Kiitos myös siitä
kauniista kukkakorista, jonka lähetit! Tottapa sydämesi käski
sen lähettämään. Olen pannut Ritvan kuvan sen keskelle. Se pieni
näyttää nyt aivan enkeliltä siinä.

Olen iskusta niin sortunut, että ihmiset luulivat minun kuolevan.

Yksi pyyntö minulla olisi vielä sinulle. Armiiran kasvatusvelkoja
on maksamatta. Ole hyvä ja lähetä minulle rahoja, että voin
ne maksaa. Mutta lähetä tällä kertaa Armiiralle. Minulta et
ota koskaan takaisin, mutta lähetä nyt hänelle, niin hän voi
maksaa sinulle suurena. En pääse täältä lähtemään, ennen kun
lähetät, ja tahtoisin niin mielelläni päästä täältä Schuwalowan
puolisivistyneiden suomalaisten joukosta pois, metsän sydämeen.
Nämä puolisivistyneet ihmiset kiusaavat täällä minua ja minä
heitä. Niitä on täällä pieni joukko venäläisten seassa. Kun
eräs neiti esimerkiksi aikoi pitää esitelmän Tolstoista, niin
pelkäsivät, että minä tulen kuulemaan, koska minä olen ainoa
suomalainen koko Shuwalowassa, joka pystyy arvostelemaan. Lähetä
nyt sen tähden ensi postissa, niin lähden heti Korpelaan ja
odotan sinua siellä. Tule sinne pian, sillä kaipaan niin kovin
henkeäsi.

Suutelen Sinua.

Helga.

P.S. Suomaan luona kävin asialla. Ne tekivät minulle viittauksen
joka tarkotti suhdettamme, mutta minä ne nolasin, sanoin että:
joka teistä on minun tasallani, se nouskoon ylös, eikä yksikään
noussut!’

— ”Niin, se oli oikein vastattu!” — ilostui Harhama viime
sanoja lukiessansa ja jatkoi: ”Enkö ollut oikeassa! Tämä tapaus
on häntä puhdistanut ja ylentänyt. Hän nousee nyt noin ylevänä,
itsetietoisena. Jos hän ei olisi puhdas, arkailisi hän ja häpeäisi.”

Ja entistä kiihkoisampana levitteli hän teoksensa sivuille loistavia
runoluomuksia. Entistä rohkeampana puki hän esempio-ihmistä
jumaluuden pukuihin ja seppeleihin. Hänen henkensä nousi aivan
rajutuulena, raivasi kaikki esteet, vei kaikki mukanansa ja käänsi
kaikki palvelemaan teoksen asiaa.

                                                  ⸻

Pari viikkoa oli vierähtänyt.

Harhamalan pihlajamaja oli taas koreana kukista ja ylpeänä seisoi
onnenkuusi, tuore nuppu joka oksan päässä todistamassa inhimillisen
perhe-elämän lujuutta. Kastikaiset seisoivat kallellapäin nurmikolla
kehäkukkien seassa, kaivaten talon väkeä, kaivonvintti suri ja
keltakukat ikävöivät.

Vaan jo saapuvat kaivatut, ensin saapuu rouva Esempio ja muutaman päivän kuluttua
tulee hänen luoksensa Harhama. Saunasavu, vanha
kaivonvintti ja tuttu akkuna sanovat: ”Terve tuloa!”

Terve tuloa! Terve tuloa! — kertovat tutut veräjät, käydyt polut ja
kuokittu kivikko.

Ja sisällä tervehtivät tulijaa eletyt pitkät talvi-illat
muistoinensa, mikä iloisna, mikä suruisna. Kodin rauha hymyilee taas
niin lempeänä, kuin kesäinen lauvantai-ilta, tai kuoleman rauha, kun
se seisoo sairaan sängynpäässä.

Paljon on siellä eletty, paljon taisteltu salassa. Harhamala oli
ollut Harhaman elämän korpi, Jumalan suuri työpaja. Siellä oli
levitetty hänen eteensä uudet jumalat loistavavärisissä puvuissa,
maailmankurjuuden kiitollisuus ja kunnia ja maine ja onni oli siellä
hänelle osotettu ja sanottu: ”Tämän saat, jos...”

Kirkkaana, kuten ennenkin, kieri taas päivän kehrä taivaan
kupukatolla, kaartaen Harhamalaa. Tyynenä, kuin ennen, vierivät
päivät talossa. Elämänkangas kulki kulkuansa. Näkymättöminä juoksivat
sen loimet tuntemattomiin niisiin ja ajan pirran piinrakoihin.
Ajan pirta piukkasi ja löi kuteet kankaaseen. ”Mutta sukkula on
minun kädessäni”, — ajatteli Harhama sitä miettiessänsä. Ja rouva
Esempiolle hän lausui:

— ”Kuteet ovat sinun kehräämäsi. Siksi syntyy kankaasta kestävä.
Kiitos Sinulle kaikesta! Ja anna anteeksi se äskeinen!”

— ”Ymmärränhän minä, että sen täytyi sinuun koskea. Mutta puhdas
minä olen sinulle”, — vastasi rouva Esempio ja lisäsi hiljaa:

— ”Ehkä se oli tarpeellinen myrsky, joka puhdisti lopunkin. Minä
palkitsen uskollisuudellani ja millä voin sen, että kestit.”

— ”Nyt on kaikki kirkkaampaa, kuin koskaan ennen”, — vastasi
Harhama.

Se oli päivänpaisteinen pyhäpäivä. Entistä nuorempana ja reippaampana
mietti Harhama teoksensa loppusuunnitelmaa. Juuri tätä sovinnon ja
unohduksen aihetta hän luuli tarvinneensa. Se sitoi hänet entistä
lujemmin Esempioon. Entistä lujemmin uskoi hän, että inhimillinen
siveellisyys ja hyve kestävät kaikki koettelemukset. Ne riittävät
elämässä. Ne karaistuvat vaan koettelemisissa.

Oli kirkkoaika. Harhama käveli mietteissään ja ajatteli itsekseen:
”Niin totta, kuin tänä iltana vielä seisoo Harhamalan kuusi,
pysyy ilman olemattomia Jumaloita ja yhteiskuntaa ei ainoastaan
se avioliitto, jonka olemme rakentaneet oman hyveen varaan, vaan
myös koko ihmis-elämä ja maailma.” Sisimmässänsä hän tunsi siitä
sanomatonta kiitollisuutta rouva Esempiota kohtaan.

                                                  ⸻

Salama vilahti. Lännestä alkoi kohota musta pilvenlonka. Se vyöryi
taivaanlaelle nopeasti, kuin ruoskan ajamana. Kohta alkoi salamoiden
hurja leikki ja vihainen pauhu kierteli korkeudessa, kuin ärsytetty
avaruuden hirviö, jonka käpälistä sinkoavat salamat.

— ”Herran voimat ovat liikkeellä”, — lausui eräs korpelainen.

— ”Minkä Herran? — ajatteli Harhama sitä kuullessansa. — Luonnon
voima se on ja kerran orjana ihmistä palveleva... Se on ihmisessä
olevan jumaluuden raaka-aines, sen kehkeytymätön osa, jumaluuden
kehittymistilassa oleva sikiö...”

Musta pilvi vyöryi korkeammalle. Se peitti jo koko taivaan. Sade
alkoi valua rankkana, kuin seulasta. Salamat sinkoilivat kirkkaina.
Välistä vilisi ilma punakirjavana. Se komea näky ärsytti taas
Harhaman mielikuvituksen entistä hurjempaan lentoon, kutitteli sitä,
kuin naisen viehkeys, houkutellen rohkeaan hyppelyyn, tavottelemaan
jumaluuden suuruuden, sen äärettömyyden kauniin käärmeen tavoin
kiehtovia rajoja...

Ja ukkos-ilma yltyi. Pauhu juoksi korkeudessa kilpaa pauhun kanssa,
jyrähdykset repivät taivasta, salamat puhkoivat ilmaa ja sade valui
rankkana. Se yhä vaan kiihotti Harhaman mielikuvitusta, antoi
rohkeutta hänen ajatuksillensa ja valoi häneen voimaa.

— ”Kylläpä on ankara Jumalan ilma!” — kuuli hän taas jonkun lausuvan.

— ”Jumalan!... Minkä Jumalan?... Ihminen on Jumala”, — ivaili
Harhama itseksensä.

Salamat sujahtelivat, pauhu kieri korkeuden kupua myöten. Luonto
tuntui puhkeavan paisumiinsa ja huusi kivusta niiden puhetessa.
Harhaman sielussa suureni sen uuden Jumalan hahmo, sen voima
lisääntyi. Se puhkoi tulisilla salamaveitsillä luonnon rinnasta
sen pöhöttymää ja päästi niihin ajettuneet voimat valloillensa. Se
paransi siten maailmaa, leikkeli sitä salama kädessä, armotta, sääliä
tuntematta, luonnon parkuessa sen pistoksista. Se jumala puhdisti
siten itseänsä, luonnon kivut olivat sen omia kipuja, armaita, kuin
äidinkivut...

— ”Siinäkin siis ilmenee jumaluuden suuruus, sen rakkaus ja
uhrautuvaisuus”, — iloitsi Harhama, siten sommitellen teokseensa
uutta aatehelmeä.

— ”Se siis kestää ijankaikkisesti, koska säälimättä parantaa
oman itsensä... Ja niinhän puhdistui meidänkin avioliittomme...
Äskeinen välikohtaus oli ainoastaan ukkos-ilma, jonka aikana me
itse tulipuukolla puhkaisimme elämän salaisen paiseen, puhdistimme
itsemme... Siis toimitimme jumaluuden tehtäviä”, — iloitsi hän
edelleen. Hän muisti rouva Esempion kirjeen, jossa hän sen johdosta
puhuukin ukkos-ilmasta, jonka ohimentyä mieli on puhdas.

— ”Hän siis puhui jo kuin Jumalan suulla... itsetietoisena
jumaluutena” — riemastui hän edelleen.

Salamat sinkoilivat nopeampina. Pauhu kierteli ilman-ääriä myöten,
kuin raivostunut peto tuliruoskan iskuja paeten. Harhama yltyi,
rohkaistui, varmistui. Hän vannoi itseksensä:

— ”Ihmissiveellisyydessä ilmenevä jumaluus kestää tulikoetuksenkin.
Se on sitkeä ja aina viheriöitsevä, kuin Harhamalan onnenkuusi: Se ei
kirveettä kaadu.”

Salama välähti häikäisevänä. Koko pilvi paloi punaisena. Sitten
hiljeni kaikki, kaikki vapisi aivan...

Oli kuin olisi ollut jotain tulossa. Sitä kesti silmänräpäyksen
ajan... ehkä kaksi... Kuului ankara jyrähdys. Astiat helisivät,
rakennus tärisi. Kaikki pimeni, kuin pölyyn peittyen.

Viimein selvisi pöly ja näkyivät ukkosen jälet:

Harhamalan rakennuksen nurkan vierellä seissyt onnenkuusi virui
rauskana maassa... Se oli kaatunut nuolen nopeana, salaman silpomana
ja ruhjomana. Se oli halennut latvasta tyveen saakka, ruhjoen talon
katon kaatuessansa, ja säpäleet sinkoilivat ympärinsä pitkinä
suikaleina. Samassa leimahti liekki Harhamalan katonharjasta ja
tunnin kuluttua oli koko talo porona.

Herran voima oli tehnyt työnsä sunnuntaipäivänä. Palaneen talon
raunioista suitsusi kitkerä savu.

Harhama oli kauvan kuin noiduttu, eikä käsittänyt aluksi, mitä oli
tapahtunut. Sitten selveni hieman, alkoi näkyä vanhaa sumua: Mieleen
muistuivat pohjalaisnoidan sanat: ”Pakene häntä, ennen kun kuusi
kirveettä kaatuu!” Taika-usko tarttui häneen kuin kissa hiireen.
Se kuletti häntä kynsissänsä, kuin musta yölepakko otustansa,
pimeäpohjaisten kuilujen yli, joiden syvyydestä kurottelivat
käärmeiden päät.

— ”Mitä pirua tämä on?” — tuskitteli hän jo. Salamoiva taivas
näytti muuttuvan mustaksi kisakentäksi, jolla salamahäntäiset noidat
karkeloivat. Hän käveli rauhattomana, puristaen salaisuutensa omaan
poveensa, peittäen kaiken muiden silmiltä; ajatellen: ”Jos ne nyt
tietäisivät ajatukseni ja kuusen merkityksen, niin ivan huilut
soisivat yli Korpelan”.

Niin kului päivä iltaan. Harhama kiemurteli ennustuksien ja
taika-uskon kynsissä, selvitteli niiden rihmoja, punoutui niiden
pauloihin. Hän tutki kaatunutta kuusta ja niiden juuria. Siellä
oli sulanut se onnen hevosenkenkä, jonka hän oli sinne haudannut.
Noidat alkoivat ilkkua hänelle jostain näkymättömistä raoista. Hän
kietoutui ennustusten verkkoon yhä tiukempaan, ei lopulta taas
käsittänyt mitään selvästi. Viimein riuhtaisi hän itsensä niistä
irti väkivallalla: ”Hullutuksia!... loruja!... Akkojen ennustuksia!”
— huudahti hän, tarttui teokseensa käsiksi ja peitti kaikki sen
väriloisteisilla runovaipoilla.

Seuraava päivä vaaleni selkeänä. Ilma hohti kirkkaana, kuin kirkon
risti. Rouva Esempio pukeutui erään talon pienessä kamarissa, johon
oli tulipalon jälkeen muuttanut. Sitä tehdessä paljastui hänen
rinnanpäänsä ja Harhama huomasi sen ainaisen ruskean täplän. Se täplä
oli taas, kuin ennustuksien ilkeä yölepakko, joka sieppasi hänet
kynsiinsä. Hän kietoutui taas pohjalaisnoidan ennustuksiin ja Noidan
lauluun ja Soonjaan ja kaikkeen epäselvään ja tuli rauhattomaksi.
Kerran oli hän pohjalaisnoidan ennustuksista puhunut rouva
Esempiolle, jättäen kumminkin mainitsematta sen joka koski hänen
teostansa ja arpirintaista naista. Hän oli silloin vaan maininnut:
”Sitten se ennusti vielä jotain, mutta sitä minä en sano”. — ”Sepä
ihmeellistä!” — oli rouva Esempio huudahtanut, kuullessaan, miten
ennustukset olivat toteutuneet.

Nyt kiusasi häntä se ruskea täplä. Se laajeni hänen silmissänsä
taas väliin mustaksi auringonkehäksi, väliin muodostui se
jättiläis-yölepakoksi, joka istahti onnenkuusen latvaan ja
hävisi siihen, haihtuen kuin sumu. Hän ei jaksanut enää painaa
levottomuuttansa salaan. Hän tuli ärtyiseksi. Kun rouva Esempio
iltasilla tuli toivottamaan hänelle hyvää yötä, ei hän jaksanut
närkästystänsä peittää. Rouva Esempio huomasi sen, tuli pahoille
mielin ja lausui loukkautuneena:

— ”En tulee enää koskaan sinulle hyvää yötä sanomaan.”

— ”Se kuusi kaatui vielä teokseni alkamisen vuosipäivänä”, —
muisteli Harhama, sotkeutuen ja kiusautuen entistä enemmän.

Ja seuraavana päivänä rouva Esempio itki katkerasti.

— ”Onko se sitä äskeistä?” — kysyi hän itkun seasta, kun Harhama
kuivaili hänen kyyneliään ja lohdutteli häntä.

— ”Ei, ei... Ei se sitä ole, eikä mitään... Väsymystä vaan... ja
mitä lienee”, — rauhotteli Harhama.

Mutta elämän harmaa hämähäkki kutoi hänen sielussansa taika-uskon
sotkuista verkkoa. Hän kaiveli kaatuneen kuusen juurelta sinne
hautaamansa, nyt ukkosen sulattaman hevosenkengän jäännöksen,
pienen metallipalan, uhrasi sen Lammaskallion korkealla huipulla
Perkeleelle, ja rukoili sen apua toistamiseen, rukoili sielunsa
kaikilla voimilla, vannoen oman itsensä sen uhriksi, jos avun saisi.

Silloin enkeli Iiranto ilmestyi Harhaman vierelle, ruumiina kuusen
herkullinen käpytuoksu. Se puhalsi tätä tuoksua Harhaman sieluun,
loihti sillä pohjalaisnoidan ilkeäksi, viisaannäköiseksi akaksi,
kirkasti kaikki ne ennustukset, jotka koskivat Harhaman teosta ja
kuiskasi herkullisella tuoksullansa:

— ”Pohjalaisnoita on ilkeydestä lisännyt ennustukseensa ruman
lopun... Se on kadehtinut teostasi, joka tuo kunniaa... Älä usko
sitä, mitä noita ilkeydessänsä puhuu!...”

Harhama kuuli povessansa hiiviskelevän äänen. Hän oli uhrannut
Perkeleelle ja rukoillut sitä ja rauhottui. Huomenna olivat rouva
Esempion kyyneleet taas kuivatut. Päivä heloitti kirkkaana taivaan
sinipovella, linnut lauloivat ilosta ja purppuraisena aukeni
tulevaisuuden taivaanranta. Mieli virkosi taas kirkkaaksi, kuin
sadepisara, ja rohkeana puhui Harhama itsekseen, kaatunutta kuusta
katsellessaan:

— ”Loruja! Harhamalan Ritvan äiti ei kaadu kuusen tavalla ja isä ei
seiso kuusen varassa. Se kulkee omin voimin.”

Timon tuvan päätypuu nousi jo kurkihirren korkeudelle. Vanha Timo
itse väänsi kiviä mäestä kivijalaksi, uskollinen Annikki istui
työmaalla hänen lähettyvillään. Apuna oli heillä se sama ”Herran
voima”, joka oli kaatanut Harhamalan kuusen ja polttanut talon, Yhtä
aikaa olivat molemmat miehet alkaneet elämän uudella kivimäellä,
kumpikin eri kalliolla seisoen. Toisen onnenkuusi oli kaatunut,
toisen tupa nousi kurkihirttä kohti. Mutta ihmissilmä ei voinut
nähdä, kumpi oli etemmä ehtinyt, kumman koti seisoi lujemmalla
peruskivellä.

Taas lähti Harhama kotoa pois. Elämän toimet ja työt kutsuivat häntä.
Rouva Esempio saattoi hänet Korpelan kyläsavujen halki kaukaiselle
asemalle. Kanervat olivat täydessä kukassa, kun hän lähti.
Linnunpoikaset puhkesivat munista ja vanhemmat huolehtivat niiden
toimeentulosta toinen toisensa tukena, täyttäen elämän suurta käskyä
ja luonnon jaloa hyvettä uskollisuutta. Sirkat sirisivät ruohokoissa
ja kukkaset kylpivät auringon suloisissa säteissä ja iloisena
haukahti Harhamalan uskollinen Musti, kun rattaat vierivät kartanolta
kuusikkoon...

— ”Onni seuraa meidän mukanamme. Eikö totta?” — puheli rouva Esempio.

— ”Tietysti totta!” — myönteli Harhama.

                                                  ⸻

Aika kului. Kuoleman viikatemies teki työtänsä, ihmiset hääräilivät
askareissansa, kesä valmisti uuden kesän siementä. Harhama kutoi taas
yöt päivät teoksensa runoverkkoa, ahkerana, kuin hämähäkki. Kuuset
ja ennustukset unohtuivat, himmenivät, kuin maallisen rikkauden
arvo heränneelle. Mieli reipastui. Jumaluuden esikuvat: kurjuus ja
ihmishyveen vertauskuva, rouva Esempio, kirkastuivat, kuin taivas
kääntyneelle. Kun tuli rouva Esempion syntymäpäivä, halusi hän
ilahduttaa häntä. Hän osti hänelle pienen huvilan Schuwalowassa, sekä
joukon kultakoruja, joita oli kuullut hänen kaipaavan. Kun hän lähti
niitä ostamaan, osui hänen käsiinsä kuin sattumalta se kahdenkymmenen viiden ruplan
seteli, jonka hän oli säilyttänyt muistoksi aseman
pakkoluovutetuista rahoista ja sitten aivan unohtanut. Hän käytti
sen ostoksiin, jotka lähetti rouva Esempiolle. Viikon päästä sai hän
seuraavan kiitoskirjeen:

’Rakas!

Kiitos lahjoistasi! En uskalla niitä kenellekään edes näyttää,
sillä ihmiset tietävät, etteivät minun varani riitä semmoisten
ostoon. Olet minut taas pukenut niin ylellisesti, että aivan
häpeän.

Täällä kävi miesvainajani sisar comtesse Esempio. Hän kysyi taas,
onko ketään, joka ilmottaisi lasten sukulaisille, jos jotain
elämässä tapahtuisi. Minä vakuutin, että Sinä olet todellinen
ystävä ja olet luvannut ilmottaa, jos mitä erityistä tapahtuu.
Vaikka en tiedä oletko sitä. Nytkään et ole kahteen viikkoon
kirjoittanut...

Elän täällä kuin roomalainen patricienne, kylven ja kävelen.
Kiitos kaikesta Sinulle. Ei puutu muuta, kuin Sinä. Minua vaan
suututtaa, että ihmiset tulevat tänne sunnuntaisin kiusaamaan.

Suutelen Sinua.

Helga.

P. S. On niin kovin ikävä Sinua.’

                                                  ⸻

Syksy levitteli jo liinojansa kesän kuolinvuoteelle. Linnut
laulelivat sen lähtövirttä. Kypsyvissä hedelmissä soivat syksyn
tulokellot, puola-ahot punottivat, levitellen punaliinojansa syksyn
kävelymaille. Yöt pitenivät. Auringon kulkema kaari lyheni ja
syyskesän kauniit kuutamot katselivat kuvaistansa rauhallisilla
rannoilla.

Harhama kutoi loistavaa runoverkkoansa, Purppuraisina juoksivat sen
rihmat uudesta jumaluudesta, inhimillisestä hyveestä. Silmä solmiutui
silmän perästä. Verkon paulat pitenivät, hiipoen äärettömyyden aina
pakenevia rajaviivoja. Hän kulki taas mielikuvitustensa maailmoissa
seuraten öisiä unia, lappaen sieltä mielikuvituksensa rihmojen
kuidut. Niissä maailmoissa ovat meille oudot olot: aine on uutta,
valo punervaa, jota ei näe maassa eläneen silmä. Sen kirkkaus
on siksi suuri, että valo riutuu hämäräksi... Vuoret välkkyvät
hopeaisina... vesi on sakeaa sumua... Sen väri välkkyy, kuin auringon
kirkkain valohelo kesäpäivän kirkkaimmillansa paistaessa... Ylhäällä
avautuu avaruus ihanana sini-ulappana, kuin taivaan tanhuat, joilla
autuaat asuvat, enkelit laulavat ja taivaan huilut soivat...
Semmoiseksi kehittyy maakin kerran, jahka ihminen on jumaluuteensa
kehittynyt, saanut käsiinsä sen valtarihmat...

Hän kulkee niillä mailla... Ihminen on siellä jo täyteen jumaluuteen
sulautumaisillansa... Se vaalenee siihen, kuin aamurusko, joka
yhdellä reunallansa kelmenee päivän kirkkauteen ja toisella
liepeellänsä punertuu yön mustasta palteesta purppuraksi, irtautuu
pimeydestä, pyrkien valoa kohti...

Hän alkaa lappoa runorihmoja sieltä... Aistillisuus on siellä
ihmisistä karisemaisillansa... Nainen on siitä vapaa, kuten sen
kerran kuvasi pajassa Kaatja Nikolain... Mies on siitä
puhdas. He näkevät etäisiä maailmoita... Heidän katseensa kantomatka
on pitempi, kuin maan ihmisten mielikuvitus... Heidän korvansa kuulee
kauvempaa, kuin mihin ulottuu maan ihraisten ajatus... He kuulevat
kukan kasvamisen... He näkevät sen värien synnyntätoimen... He
ymmärtävät lintujen laulun ja tajuavat kivien ajatukset...

Ne maailmat ovat ihmishengen aamuruskoisia maita... Ne ovat sen
jumaluuteen kirkastuva taivaan purppuralieve...

Ihmiset asuvat siellä vesissä... mailla... ilmassa ja kaikkialla...
Ne elävät, kuin kauniit jumalat taruraajoissa... Ne elävät
alastomina... kainous hipiän kauniina kukkana... puhtaus sen
värinä... viattomuus sen rusona... Ihon ruusuväri sulautuu
punervaan ilman valoon... Se yhtyy veden väriin... Siksi näyttävät
he hengiltä... kauniilta varjoilta... armailta mielikuvilta...
unelmilta... satujen haltioilta, jotka häilähtelevät, kuin ihanat
onnenkuplat... ilmestyvät... häviävät ja taas ilmestyvät...
häilähtävät suudelmina... kukan värinä... kainoutena... puhtautena...

Ja jumaluus puhkeaa siellä luonnossa, kuin väri kukassa... Se
herää kivessä... havahtuu kasveissa... valvoo eläimissä... Se on
kivessäkin jo yhtä tietoisena, kuin se on maan ihmisissä... Kivet
kaipaavat jumaluutta... kalliot ikävöivät sitä, hohtaen iltaruskon
värisinä... vuoret pyrkivät siihen huipuillansa, hopeoituen yhä
enemmän jumaluuden väreihin. Kaikki pyrkii jumaluuteen... Kaikki
haluaa siihen... kohottautuu siihen, kuin kaunis uhrisavu... Eläimet
palvelevat sitä, kuin ihmiset maassa Jumalaa, luullen, niiden tavoin,
sen olevan ulkopuolella heitä asuvassa ihmisjumalassa...

Ne ovat ihmis-onnen maita... Koko muu luonto palvelee häntä, kuin
ihmiset Jumalaa maassa, sillä se tietää hänen olevan jumaluuden
kirkkaimman osan... sen ijäti terävämmäksi terottuvan terän... sen
aina kirkastuvan korkeimman valon... Kukka kasvaa sille asunnoksi...
Se laittaa hänelle vuoteet lehdistänsä. Se sulkee hänet yöksi
terälehdillänsä... Se tuoksuu hänelle iloksi... uhrisavuksi...
pyhäksi tuoksuksi... se kaunistautuu sen suloksi... uhraa sille
parastansa. Vedenlumme käyristyy hänelle veneeksi... Tuuli ajaa hänen
venettänsä minne tietää sen mielen tekevän... Aalto nousee, avaa
sylinsä... ottaa hänet pesuihinsa... Valo käärii hänet liinoihinsa...
kuivaa hänet suuteloillaan, kun hän on aallon kylvystä kohonnut...
Puu valmistaa hänelle hedelmän... Tarjoaa oksansa istuimeksi, kuin
tyttö sylinsä pojalle... Linnut laulavat hänen ylistystänsä ja muut
eläimet uhraavat hänelle uhrejansa ja rukoilevat häntä, kuin maan
ihmiset Jumalaa...

Ja kaiken helmenä hohtaa puhdas nainen... Hän ei tunne himoa...
ei haluja... Hän rakastaa miestänsä, kuin äiti lastansa... Hän
äitiytyy suudelmista... nauttii äidinkivuista ja alistumisesta miehen
suudelmalle... jumaluuden äänelle... sen luonnonlain käskylle... Hän
rakastaa jumaluuden rakkaudella, eikä kule viettinsä kahleorjana...

Siellä ovat ihmisessä kuivuneet vietit, eläimellisyyden alhaisimmat
ilmiöt... Mies on siellä jalo... Hän rakastaa vaimoansa, kuin isä
tytärtä... Hänen suudelmansa on puhdas, kuin Jumalan siunaus, tai
isän onnentoivotus matkalle lähtevälle lapselle, tai morsiamena
miehelään lähtevälle tyttärellensä... Hän on jo niin lähellä
jumaluutta... Hänen rakkautensa on, kuin äidin kirkas silmäterä,
jolla hän huolehtii vaimostansa, vaalii sitä, kuin neito kukkaa...

Päivät soluvat siellä, kuin sinisorsa tyynellä vedenkalvolla...
Ihmiset katselevat elämää, jota ihmiset ja luonto elävät läheisissä
sisarmaailmoissa... surevat, että siellä ollaan vielä jälellä
heistä... Jumaluuden ominaisuudella ikävöivät he jo kaikkien tuloa
onnen jaolle... He ikävöivät niitä oman olemuksen lisäksi...
jumaluuden aina lisääntyväksi voimaksi... sen kirkkaudeksi...
Uhritulet palavat heille savuttomalla sinivalolla... Ylistyslaulut
soivat ja rukoukset nousevat...

Ilta tulee. Yöksi alkaa uusi valo, kirkkaampi maista päivän valoa...
Kukka valmistaa vuoteen... Yö avautuu armaana, kuin armaan avattu
syli... Ihminen nukkuu sen syliin onnellisena, kuin nuorukainen
neidon ensi syleilyihin... Uhritulet sammuvat... Linnut vaikenevat...
Mutta avaruus vartioi nukkuvia jumaluuden suurena silmäteränä...

Näissä maailmoissa matkustelee Harhama esempio-ihminen mukanansa,
jota hän jalosti asetti teoksensa runovirran kalvolle, hyveen
kauniina kukkana: esikuvana... Ilma on puhdistava siellä
ihmishengen... Se päästää maan ihmisen jumaluuden armaaseen
makuun... Jumaluus loistaa kalliina kivenä... Se säteilee hohtavana
helmenä, jossa ihmis-onni välkkyy todellisena... pysyvänä...
oikeana... Esempio-ihminen ihastuu... Hän on valmis antamaan kaikki
sen lunnaiksi... Hän riisuu niiksi lunnaiksi aistillisuutensa...
ihmisyyden orjankahleet: vietit... Hän karistaa niiksi lunnaiksi
ruumiinsa salaiset halut ja himot... Se kaikki on niistä liika
vähän... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa nuoruutensa unelmat... uhraa
valkeat unelmalintunsa... ensi lempensä... kyyneleensä... Riuttalan
rantakukan ja kaihonsa...

Vielä ei riitä... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa vanhat muistot, hän
luopuu kaikesta, mikä ei ole jumaluudesta...

Päivä valkenee jo ihmemailla... Maasta tullut ihmishenki seisoo sen
valossa jumaluuden alttarin edessä, alastomana... viattomana...
synnittömänä: kaikki mainen on uhrattu lunnaiksi jumaluudelle. Nyt
on hän puhdas... Nyt on hän vapaa... Nyt on hän jalo... Nyt on hän
oikea rakkaus... Nyt ei hän kule viettikahleissa... Nyt on hän
ihminen: jumaluuden kukka.

Ja kun ihmisjumalat heräävät ihmemaailmassa, näkevät he uuden
valon: Maan ihmishenki on noussut jumaluuden kirkkauteen... Se
nousee maailmoiden lomista jumaluuden valovirtaan puhtaana, kuin
aamurusko, joka kohoaa maan rantojen alta, avaruuden pimeän ulapan
syvyydestä ja pyrkii kirkasta valoa kohti, hohtona jumaluuden
puhtaat, korkeat hyveet... Ja he ihastuvat. Heistä näyttää, kuin
aukeneisivat heille uudet taivaat ja he näkisivät Jumalan pojan
tulevan ihmishenkenä, istuen sen valon siivillä, joka kirkastuu
ijankaikkisesta ijankaikkiseen... Ja semmoisena kuin ihmiset siellä
ovat ihmishengen puhdistuttua, ihastuksensa huumaamina, semmoisena
palaa esempio-ihminen maan päälle inhimillisen hyveen ituna,
ihmisessä asuvan jumaluuden virittäjänä... Hän levittäytyy Harhaman
hänessä on neroa... Se usko virtasi häneen, kuin teoksen sivuille,
sen kuvauksissa ihmiskunnan esikuvaksi... Siten jouduttaa hän
jumaluuden kehitystä: antaa ihmisille mielen rohkeutta, kiihottaa
niitä hyvänä henkenä. Siten osottaa hän, että ihminen on jumala.
Siten hävittää hän niissä kuoleman pelon: väärän jumalan pelon.
Hän hävittää maailmasta olemattoman jumalapelätin, herjauksien ja
vääryyden lähteen, rikkaiden turvaksi luodun hirviön, jolla on
tarukäärme ruoskana kädessä...

Ja maailmankurjuus kärsii ristillänsä viimeisiä kipujansa. Harhama
kuvaili, kuinka sen tuskat ovat nousseet hirvittäviksi. Se puhkeaa jo
epätoivoiseksi valitukseksi: ”Minun Jumalani, minun Jumalani, miksi
minun ylen annoit!” Se puhkeaa Varpalan Juhon kiroukseksi...

Uusi valkeni harmaana. Harhama luki öisen työnsä loppuun.
Siinä hohtivat runohelmet jalokivinä. Enkeli Iiranto seisoi hänen
rinnallansa. Sen sormi osotti hänelle harmaata sadepäivää ja ääni
kuiskasi:

— ”Luomasi jumalan rinnalla himmenee Jehova vanhaksi, ränsistyneeksi
mielikuvaksi, repaleiseksi pelätiksi, harmaaksi, kuin tuo
sadepäivä... Sinun runopukuinen jumalasi hohtaa sen rinnalla, kuin
vihille vietävä morsian vanhan akan rinnalla... Ole rohkea!...
Älä säästä värejä ja helmiä: hyveitä!... Ole rohkea!... Voitto on
sinun... Älä epäile, sillä sinussa on neroa...”

Ja kuten Harhama uskoi hurjat unensa ja mielikuvansa tosiksi, niin
uskoi hän nyt Iirannon kuiskauksen. Hän uskoi sairaloisuutensa
kaikella kiihkolla, että huumaavin viini. Hänen sieluunsa oli
ilmestynyt ajettuma, josta vuoti hänen olemukseensa usko, että hän
on ihmishengen profeettana, Muhamedin tavoin todellakin unissansa
ja mielikuviensa näyissä saanut nähdä jumaluuden ytimet ja valittu
nostamaan ihmishengen jumaluutensa korkealle istuimelle.

Ritvan laulu.

Elämä on kaunis synninkukka,
johon on käärme kätkettynä...

Kuoleman koirat haukkuivat... Nuoralla kuivuivat kylmät kalmansukat...

Kätkyeen kukkana uinui Harhamalan pieni Ritva pienessä metsätorpassa.
Kalpea oli se kukka... Sen katse oli kärsivä... Se oli miettivä...
se oli kaipaava... Korkea otsa oli puhdas, silmä kirkas... Kätkyt
heilahteli hiljaa... Sen pientä soutajaa hoiteli vieras vaimo... Se
hoiteli sitä, kuin kukkaa vanha mummo...

Jo herahti kyynel Ritva-rukan silmään... Pieni suu meni itkuun...
Tuska nousi armaalle poskelle, painaen siihen pienoisen kuopan,
kauniin elämänhiiren. Vieras vaimo viihdytteli pientä, soudatti
kalpeaa kukkaa ja lauloi sille tuutulaulua... Hän lauloi Ritvan
elämänvirttä:

”Tuuli purtta tuudittelee.
Vieras vaimo liekuttelee
turvatonta... Tuuti, tuu!...
Kuule, kirkonkello soipi!
Kirkas kuu jo hopeoipi
Kalman maita... Tuuti, tuu!”

Kätkyen kaunis, valkoinen kukka kuunteli laulua. Pieni suu vetäytyi
hienoon hymyyn... Elämänhiiri hävisi poskelta hetkeksi... lymyytyen
jonnekin suupieleen... Vaimo kertoi vieraallensa Ritvan tarua:

— ”Kenen lienee tyttö... Kuka lienee isä... Äiti toi tänne ja pyysi
hoitamaan... Sairaana jätti poloisen...”

Kätkyen korea kukka kuuli vieraan vaimon puheen... kuunteli... oli
ymmärtävinänsä... hymyili armaasti... Elämänhiiri vilkehti taas
pienellä poskella... Ilo muuttui mielipahaksi... Itkuun meni kaunis
suu... silmät kyyneleihin... Mieli apeana kallisti hän päänsä
vieraasta vaimosta ja itki katkerasti. Vaimo rauhotteli häntä
viihdytellen:

— ”Hys... hys... hys... aa!... Aa... tuuti-hys-hys!”

Kuoleman sukat kuivuivat yhä orrella... Sen koirat haukkuivat ulkona,
ilmottaen suuren vieraan tuloa... Vaimo soudatti pikkuista Ritvaa,
jatkaen sen elämänlaulua:

”Kalma katsoo Tuonelasta
vaimon langenneen on lasta.
Sikskö itket?... Tuuti, tuu!
Viihdy!... Ellös itke, kukka,
vaikka heitti äitirukka!...
Kaskun kerron sulle... Tuu!...

Melki-Zedek kiusaa lastaan:
pienen luo hän pensahastaan
madon mustan kerran toi...
Toi, ja jätti armahansa
yksin mustan madon kanssa...
Vaaran sille viereen loi...”

Ritva katseli kummissansa oudon naisen silmiin... Kyynelissä
kimalteli kätkyen helmi. Hän nosti pienen kätensä... Rauhallisena
kuivasi hän sillä kyyneleiset mustat silmänsä... Miettivänä kuunteli
hän kehtolauluansa, ajatellen äidinrintaa... Vaimo lauloi edelleen:

”Mato musta sulle ilkkuu...
Ah, sen musta silmä vilkkuu.
Suotta, raukka, rauhaa hait.
Pitkät ovat itkun juuret:
Tuskat, epäilykset suuret
taaton suonista jo sait...”

Ritvan pikkuinen suu vetäytyi taas sievään hymyyn... pieni
elämänhiiri pistäytyi taas arkana kalpealle poskelle... Kätkyen
kukalle on laskenut lempeä elämän ilta-ilo, niinkuin lämmin
päivänpaiste... Silmässä kiilsi vielä kostea kyynel... Rauhan liina
heilahteli akkunassa... Kuolema veti jo kylmiä sukkia pikkuisen
lähtijän jalkoihin... Alkoivat jo matkavalmistukset.

— ”Hys... hys... hys! Aa!” — viihdytteli vieras vaimo...
Matkavalmistukset jatkuivat. Vaimo puheli toiselle:

— ”Synnistä puhennut kukkanen... Voi sentään sitä ihmis-elämää!...
Ja niin herttainen ja kaunis, kuin enkeli.”

Ritva hymyili. Hän oli lähdössä äidin luo... Kuoleman koirat
haukkuivat ulkona yhä kauniimmin. Ne ilmottivat että se suuri vieras
oli jo portaiden edessä, joka saapui Ritvaa kotiin noutamaan...
Jo raottui taivas ja sieltä hymyili isän koti... Kätkyt heilui
kauniisti... Vieras vaimo lauloi lähtevälle:

”Synnyit isän rikoksesta.
Siitä, raukka, hirmuisesta
perit itkun ikisyyn...
Vaimo langennut sun kantoi,
kohdussaan jo sulle antoi
synnin idun, kuolon kyyn...”

Herttaisena kuunteli kehdon kalpea helmi laulua. Palsami kukki
punaisena akkunalla... kehdon kukka kätkyessä... Päivä leikki
surullisena palsamin kukissa... tuonen lempeä rauha Ritvan
poskilla... Kalman kellot soivat kauniisti... Sen kylmät sukat
vetäytyivät jo pieneen jalkaan... Korkeuteen katseli musta silmä...
Sieltä aukeni jo taivas lempeänä, kuin äidin syli... Lapsi näki
kadotetun paratiisinsa: äidin ryöstetyt rinnat... Ulkona haukkui
kalman koira niin kauniisti, ennustellen kuoleman suurta, yhä
lähenevää tuloa... Vaimo puheli vieraallensa:

— ”Semmoista se on ihmis-elämä... Se kukoistaa aikansa, kuin
kukkanen... Näyttää kauniilta ja ihanalta ja mieli tekee sitä
taittamaan, vaan kun taitat, niin itkeä saat ja näet hedelmät...”

— ”Niin... Niin... Kukka se on... kuk-ka!” — vastasi toinen vaimo.
”Elämä on kaunis kukka... synninkukka, johon on käärme kätkettynä...”

Yhä kauniimmin haukkuivat kuoleman koirat... Yhä heleämmin soivat
kalmankulkuset... Kuolema oli jo vetänyt kylmät sukkansa lähtevän
jalkaan polviin asti, käärinyt hänet lempeään rauhan liinaan...
Ritva oli jo aivan matkavalmis. Vieras vaimo lauloi vielä hänen
elämänlauluansa:

”Isä sinut yksin heitti,
äiti unehella peitti,
ettei synti ilmi saa...
Kuuhut katsoo taivahalta.
Kyy ja kalma kaikkialta
sua vaanii... Tuuti, aa!...”

Jo ovat kuoleman sukat jalassa, sen eväät mukana: rauha mielessä...
Pienen silmä kirkastuu. Kuoleman lempeä hymy laskee kalpeaan
suupieleen ja posken pieneen kuoppaan... Hän näkee taivaan
avautuvan... Siellä odottaa häntä kadotettu äidin rinta, unien
paratiisi, huolten hoiva... Hän kukkii nyt ilosta kilpaa palsamin
keralla. Pienen kätensä ojentaa hän taivasta kohti ja hymyilee, kuin
kevät kesälle. Hän on löytänyt rauhan... Kipu on loppunut rinnasta...
Outo vaimo soudattaa ja laulaa lauluansa, kertoo Ritvan lyhyttä tarua:

”Vaan ei sulla itkun syytä,
kunnes kuolemaa ja kyytä
vieras vaimo vartioi.
Nuku, raukka, rauhamiellä,
vaikka vanhempasi tiellä
pikku-risti ootkin, oi!”

Kalpea kehdon kukka tunsi jo äidin lämpöisen rinnan makua... Huulella
on autuas hymy, rinnassa iki-onni... Tyyni on mieli, kaunis poski...
Vieras vaimo viihdyttää vielä nukkuvaa:

— ”Hys, hys, hys! Aa!” Ritva pani pienet kätensä ristiin.
Elämänhiiri pakenee poskelta.

— ”Äiti!” — lausuu sitten pieni rauhan teille lähtijä... Lause
katkesi siihen. Ei voinut hän lopettaa: ”miksi minut synnytit? Isä,
miksi minut elämään kutsuit?”

Pieni pää kallistui pielukselle... Musta silmä sulkeutui...
Elämänhiiri hävisi koloonsa...

Harhamalan Ritva oli nukkunut ikuiseen uneen, löytänyt kadotetun
äidinrinnan...

— ”Hän on kuollut”, — lausui vieras vaimo. Koirat lakkasivat
haukkumasta. Palsamin kukat kallistuivat surullisina kalmankukkaa
katsomaan.

Eikä sulkenut pienen silmää itkevän äidin käsi, ei surevan isän
suutelo...

                                                  ⸻

Pieni Ritva kulkee kuoleman mailla... Yksin vaeltaa pikku poloinen
tuonen polkua... Metsä on musta, polku pitkä... Ei tuika tähti, eikä
laula lintu... Metsikössä hiipivät Tuonelan henget, vaan ei kuulu
mistään ääntä... Rauhallinen on Tuonelan polku.

Polku jatkuu... Pieni kulkija väsyy... Rauhallisena laskee hän tuonen
sammalelle levolle... Valkea lintu tuo hänelle silloin nokassansa
mustan kuoleman ruusun... Hymyillen ottaa kulkija linnun lahjan
pieneen käteensä. Kukasta saa hän uutta voimaa ja lähtee rauhallisena
taas taipaleelle... Yksin saapuu hän Tuonelan virran rantaan ja
viittaa venettä...

Yksinäinen on hyljätyn matka Tuonen mailla.

Jo lähtee valkea pieni vene Tuonelan virran valkamasta. Veneessä
istuu Harhamalan Ritva, kalman valkea paita yllä, kädessä musta
kalmanruusu... Mustat joutsenet vetävät venettä pitkin Tuonelan
mustaa virtaa. Perässä istuu suuri valkea Tuonelan perho perää
pitäen... kulkua ohjaten... Ei liiku vesi Tuonen virrassa... Sen
pinnalla paistavat mustanpunaiset kuoleman vesikukat... Surukukilla
siroteltu on Tuonelan virta...

Hiljaa, kuin laulunhyminä, soluu vene valkamasta... Kuusikosta
kumottaa Tuonelan kelmeä valo... Joutsenet virittävät haikean
laulunsa... Rannan lehdossa ei kukahda käki, ei kuulu kaiku
kalliosta... Oksa ei liikahda... Ääneti istuvat kuolon valkeat linnut
mustissa tuonenpuissa...

Hiljaista on pienen kuolleen kulku kuoleman vesillä... Kummeksien
katselee hän outoja oloja...

Virta koukistuu... Vene kaartaa Kuuvalokallion ohi... Tuonelan
pienet tytöt istuvat kallionkielellä... Ne sirottavat sieltä mustia
kalmanruusuja pienen kulkijan purteen ja laulavat hänelle:

”Tervetuloa, Ritva-rukka!
Tervetuloa Tuonen maille,
Tuonen kehdon kukkaseksi!
Kuunvaloksi,
päivänheloksi,
allinlauluksi somaksi
tulit tänne, tuiretuinen.
Tervetuloa, kaunis kukka!”

Hartaana kuulee laulua pieni purjehtija... Hiljaa painuu pursi
etemmä... Metsä tummenee... Virta himmenee... Sen rannat ovat
sirotellut valkoisilla alleilla... Pursi soluu niiden ohi...
Joutsenet vaikenevat... Allit alkavat laulaa Tuonen vesillä
kulkijalle:

”Tervetuloa Tuonen vesille!
Sävelenä täällä souda!
Vesikukassa,
nurmen nukassa
kastehelmenä somana
kimaltele, pikkuruinen!
Tervetuloa Ritva-kulta!”

Ja allit lentävät ylös virrasta... Keltainen kalmankukka on kunkin
nokassa... Niillä sirottelevat ne Ritvan purren mustan tien... Ääneti
istuu pieni purtensa perässä... Kukkaista tietä vetävät joutsenet
venettä... Kaunis on pienen lapsen kulku kuoleman vesillä...

Jo saapuu vene Tuonelan mustalle ulapalle... Se on siroteltu
valkolumpeilla... Rantakalliot ovat iltaruskon hämyä... Veneen
edessä, kalliolla, istuvat Tuonelan lapset, harput pienissä
käsissä... Ne soittavat tulijalle tervetuloa, laulaen soiton mukana:

”Tervetuloa, kehdonhelmi!
Läiky täällä lumpehena!
Tähtönen,
pienoinen,
maailmasta sammuit sä,
mutta tääll’ oot elämä.
Iltarusko armainen,
kaunis uni, Tuonen rauha
ollos täällä, pienoinen!”

Joutsenet vetävät venettä kohti rannan iltarusko- kalliota... Jo
saapuu vene rantaan... Rannalla odottaa Tuonelan lempeä Liiva... Hän
ottaa vastaan vanhempiensa huonosti hoitamat ja hylkäämät lapset ja
vie heidät tuomiolle... Hellästi nostaa hän tuonen vesien pienen
purjehtijan syliinsä ja lausuu:

”Tervetuloa, Ritva rukka!
Tallella nyt oot jo, kukka...”

— ”Tervetuloa!... Tervetuloa!” — laulavat Tuonelan lapset...
Väsynyt purjehtija kietoo pienet kätensä luottamuksella Liivan
kaulaan... Kallio aukenee ja Harhamalan Ritva häviää Liivan sylissä
aukkoon. Hän lähti tuomiolle Tuonelan tuomiosaliin.

Mutta salin ovella lukee hän sanat:

”Täällä etsiskellään isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja
neljänteen polveen.”

Hartaana lukee Ritva sanat. Suuret silmät kiintyvät niihin,
harhaellen, kuin isän katse. Rauhallisena puristaa hän pienet kätensä
Liivan kaulaan... Poskeen painuu pyöreä kuoppa... Pieni suu vetäytyy
somaan hymyyn ja hän lausuu lempeällä äänellä:

— ”Äiti!... Isä!...”

Syys-öisiä elämänvaloja.

Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa
huuliltansa kiehtovaa Juudaksensuudelmaa...

Lokakuun syyspimeät peittivät maita. Syksyn kylmä, kostea hengitys
puhalteli avaruuden ammottavasta kidasta. Sade pieksi liejukoita.
Päivät olivat harmaata, sumuista suota, yöt pilkkopimeitä...

Kaikki kiemurteli elämän- ja kuolemankäärmeenä, tapellen toistensa
keralla: Syksy söi kesän, pimeys valon, talvi syksyn, valo pimeyden
ja peto pedon...

Suuri on elämän ja kuoleman leikki...

Ja sen leikin keskellä eli ihminen... Se karkeloi sen leikin kynsissä
ja sen mukana... Vanhuus soi nuoruuden... pettymys toiveet... ihmiset
toistensa elämän...

Suomen ensimäinen kansaneduskunta lopetteli istuntojansa. Se ei ollut
saanut sanottavaa valmiiksi. Mutta ympäri maata kiehuivat mielet.
Uudet aatteet riehuivat myrskynä ja törmäsivät vanhoja vastaan. Mutta
samalla aikaa nousi vanha uutta vastaan voimakkaana merenmaininkina.
Taloudellisella alalla oli kysymys siitä, kumpi taloudellinen suunta
on pääsevä vallitsevaksi, sosialistinen vaiko ”porvarillinen”,
yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva.

Mutta vieläkin rajumpana riehui taistelu henkisellä alalla. Se riehui
niin jyrkkänä, ettei mikään sovittelu voinut tulla kysymykseenkään.
Ehdoton usko ja täydellinen kaiken uskon kieltämys törmäsivät yhteen,
kuin tuli ja vesi, iskivät kuin kaksi kirveenterää. Toisen tai toisen
oli määrä sortua. Kummankin takana seisoivat joukko-ihmisten sankat,
kiihkoutuneet parvet, sokeina, joukko-uskon läpitunkemina. Ja niiden
seassa, joiden joukko taisteli kieltäymyksen riveissä, sortuivat myös
kaikki uskon säätelemät ja siihen perustuvat siveellisyyskäsitteet,
miehen ja vaimon välinen kysymys, sortuivat ja taas kohosivat,
katuvina tai uudella pohjalla yrittäen. Siveellisyyskysymys oli
heitetty kiirastuleen. Sen ympärillä riehui tulisimpana uskon
ja uskottomuuden suuri taistelu. Siinä, lihan ympärillä, oli
yhdeltäpuolen houkutus suurin ja toiselta puolen kieltäymyksestä
johtuva sielun puhdistuminen kirkkain. Siinä oli ihmisellä paras
tietoisuus tehdä itsensä voittamisen sankaritöitä, antaa hyveen
esikuvia, nousta omissa silmissään ja jalostaa ihmishenkeä tulevien
polvien perinnöksi.

Oli lokakuun loppupäivät.

Lokakuun lopussa Harhama oli puolueensa maaseudun johtomiesten
kokouksessa, jossa neuvoteltiin puolueen tulevasta toiminnasta
omassa vaalipiirissä. Kokoukseen oli saapunut kansanmiehiä satojen kilometrien
päästä, Pohjan perukoilta, aina Lapin pohjoisrajalta.
Kaikkia elähdytti sama isänmaan asia, sama uskon ja uskottomuuden
taistelu tempasi jokaisen mukaansa. Useiden puheiden loputtua puhui
nuori ja miehekäs Roinila:

— ”Meidän puolueemme täytyy asettaa luottamusmiehineen ankarat
vaatimukset siveellisyys-asiassa. Niiden täytyy kiertää semmoisia
talojakin, joissa asuu ihmisiä, jotka eivät tunnusta muuta, kuin
lihan evankeliumia. Kun he esimerkiksi matkoillansa tulevat jollekin
paikkakunnalle, on vaadittava, että he ensiksi ottavat selon, onko se
ja se henkilö nykyisen ajan apostoleja, jotka korottavat pahettansa
hyveeksi, ja jos saavat tietää, että henkilö on semmoinen, eivät he
saa mennä sen asuntoonkaan, eikä myös päästää niitä omaan kotiinsa,
sillä sitä voivat ihmiset ymmärtää niin, että puolueemme hyväksyy
siveettömyyden ja julistaa prostitutionin hyveeksi. Sillä lailla
tulemme me ihmisten silmissä nostamaan siveettömyyden levittäjät
kunniallisten ihmisten tasalle ja rikoksen ansioksi. Puolueemme siitä
kärsii ja turmelus saa uutta voimaa.”

Harmaat, kovia kokeneet miehet katsahtivat toisiinsa vakavina.
Roinila jatkoi:

— ”Rakkauden ja lihan raja-aita on hyvin ohkainen. Se on helppo
kaataa, mutta sen uudelleen nostaminen on vaikea.”

Puheen loputtua syntyi painostava hiljaisuus. Kuin jonkun käskystä,
huomasi Harhama, että kaikkien silmät katsoivat häneen, ja oitis
nousi hänen sielussansa aavistus, että Roinila tarkotti juuri häntä
ja rouva Esempiota. Se aavistus kohosi, kuin musta, vihainen aave,
ja hän itse nousi sen hartioilla, kuin ärsytetty elukka, johon on
sattunut keihään kärki.

Puhe ja keskustelu loppui siihen. Kaikki pujottautuivat hiljaa ulos,
ikäänkuin olisivat säälineet jotain, josta eivät olleet selvillä,
kuka se on.

Tuli ilta.

Suuri juhlasali oli loistavasti valaistu ja täynnä yleisöä.
Puolue kokosi rahaa arpajaisilla... Suomen nainen nousi jo miehen
vertaiseksi. Se pohti yhteiskunnallisia kysymyksiä ja selitteli
suuria elämän ongelmoita. Vanha torpparin vaimo Liinala selitteli
taas siveellisyyskysymystä. Hän puhui:

— ”Kansamme voima on siveellisyydessä. Sillä mitä meitä hyödyttää,
jos kylvämme isänmaamme vainiot vaikka kultaisilla siemenillä, jos
emme kitke rikkaruohoja, jotka tukahduttavat kasvullisuuden...”

Juhlapukuinen yleisö kuunteli hartaana, kuin kirkkoväki. Liinala
jatkoi:

— ”Mitä hyödyttää meitä myös, jos pesemme vaikka lakkaamatta
tupiemme lattioita, jos emme puhdista jalkojamme liasta? Me tulemme
likaisin jaloin sisälle ja tahraamme taas ja taas tupaamme...”

Kuulijat punnitsivat hänen sanojansa ja Liinala jatkoi:

— ”Parannus ja puhdistus on meidän siis alettava itsestämme,
omista kantapäistämme, omista kengänpohjistamme lähtien... Seulan
pitää sitten käydä meidän joukossamme... Meidän on seulottava
joukostamme akanat puhdistumaan yleisen tuomion tulessa. Meidän
täytyy armotta tappaa keskuudestamme taudin siemenet...”

Taas oli Harhama huomaavinansa, että sadat silmät katsoivat häneen.
Hän nousi ikäänkuin kynsillensä niitä vastaan. Puhuja jatkoi:

— ”Meidän, naisten, on myös alettava puhdistus itsestämme ja sitten
koko sukupuolestamme. Meidän on nostettava oma sukupuolemme
tuliseulaan. Meille sanotaan: Meidän pitää ymmärtää langennutta,
eikä sitä tuomita... Mutta minä kysyn teiltä: eikö se sääli ole
väärä?”

Kuulijat ajattelivat. Puhuja kyseli edelleen:

— ”Emmekö me sillä säälillä korota pahetta semmoiseksi, jonka
harjoittamisesta voidaan vaatia palkkiota: sääliä ja ymmärtämistä?”

Monesta se kysymys tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:

— ”Eikö se, joka heittää langenneeseen ensimäisen kiven, tee samaa
palvelusta, kuin se, joka ensimäisenä polkee kotiimme hiipivän
myrkyllisen käärmeen pään päälle?”

Harhamastakin se tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:

— ”Minulle sanotaan: Ellen minä itse ole synnitön, en minä ole
oikeutettu heittämään toista kivellä. Minä kysyn: Enkö minä saa estää
ruton siemeniä muihin levenemästä, enkö minä saa niitä siemeniä
hävittää, jos itse tiedän itsessäni olevan niitä?”

Puhe tuntui kaikista niin uudelta, ja kumminkin niin kotoiselta
elämän viisaudelta, joltain unohdetulta. Puhuja kyseli edelleen:

— ”Katsokaa: Maailman fariseukset kiittävät Jumalaa, kerskaten,
että he ovat suvaitsevaisia, kuin Jeesus, eivätkä tuomitse, kuten
fariseukset. Mutta minä kysyn teiltä, kumpi menee vanhurskaampana
kotiansa: Nekö, jotka niin suvaitsevaisuudellansa kerskuvat, vaan
sekö, joka sanoo: Herra armahda minua syntistä, joka maailman
kiitosta ja suvaitsevaisen mainetta tavotellessani en ole heittänyt
ensimäistä kiveä niiden päälle, jotka levittävät paheen siemeniä?”

Monesta tuntui silloin, kuin olisivat he ennen lukemansa väärin
ymmärtäneet. Harhama mietti jotain sekavaa.

— ”Ja kumpi tekee naiselle suuremman palveluksen: sekö portto, joka
tunnustaa huoruuden häpeäksi ja heittää toista porttoa ensimäisellä
kivellä, vai sekö suvaitseva, joka ymmärtämisellä tekee huoruuden
kunnialliseksi ja siten houkuttelee lukemattomat menettämään
siinä ruumiinsa ja henkensä, etsien sääliä, tai ainakin luottaen
ymmärtämiseen?...”

Huoneeseen tuulahti joku kotoisen elämän viisaus, jonkun tutun asian
tuoksu. Puhuja alkoi uudestaan puhua joukon, erittäin juuri puolueen
puhdistamisesta niistä, jotka korottautuvat Jeesukseksi antamaan
haureellisille ihmisille syntejä anteeksi, lyövät rintoihinsa
maailman edessä sanoen: Katsokaa minua Jeesuksen tekojen seuraajaa!
Harhama luuli taas huomaavansa, että pisto oli tähdätty häneen. Hän
ärtyi. Puhuja jatkoi:

— ”Epäsiveellinen ihminen jättää elämään samanlaisen jälen, kuin
rengin likainen saapas pappilan salin puhtaalle lattialle...”

Hän vaikeni ja kysyi sitten:

— ”Mitä meitä siis hyödyttää, jos puhdistelemme elämää, jos emme
puhdista sitä tallaavien ihmisten jalkoja? Mitä meitä hyödyttää, jos
puhdistelemme joukkoamme, jos emme tarttuman siemeniä seulo pois ja
levitä niitä julkisuuden kaakinpuuhun, kuolemaan häpeän puhdistavassa
päivänpaisteessa?”

Harhama luuli sanojen tarkottavan häntä. Kuulijoiden joukosta kuului
kuiskauksia: ”Hän puhuu oikein!” Vaimo jatkoi:

— ”Toiset, synnin apostolit, kehottavat meitä puhdistamaan maailmaa
ymmärtämisellä ja anteeksiantamisella, kehottavat meitä palkitsemaan
siveettömyyttä. Niille meidän on sanottava: Joka teistä on Jeesus,
hän astukoon ensimäisenä puhdistamaan ihmisiä, antamalla niiden
syntejä anteeksi ja palkitsemalla ne ymmärtämisellä... Me ihmiset
emme voi itseämmekään parantaa muutoin, kuin tuomitsemalla, mitä
sitten muita. Ja jos me itseämme pelastaessa itseämme tuomitsemme,
emmekä ole velvolliset silloin muitakin tuomitsemaan?”

— ”Oikein!” — kuului väkijoukosta kuiskauksia. Harhama katsahti
sinne. Kuiskaajien ja hänen katseensa kohtasivat toisensa. Hän tunsi
kohtaamiensa silmäyksien sattuvan hänen arimpiinsa. Kuulijoille
kirkastui kotoinen viisaus, joka oli nyt heistä niin yksinkertainen
ja kaunis. Liinala jatkoi:

— ”Mutta Jumalan avulla me voimme puhdistaa likaiset jalat ja seuloa
joukkomme... Nykyään kurottelee siveettömyys hyveen valtaistuimelle,
mutta jos Jumala on apunamme, niin hän masentaa sen nousun. Hän on
paneva lihan apostolit pystyttämään oman kaakinpuunsa. Hän panee
siinä tehtävässä vihollisensakin meidän ja puolueemme välikappaleina
omiksi aseiksensa.”

Harhaman silmien edessä alkoi kieriä ylös musta synkkä ajatus, kuin
kohoava musta auringon pyörä. Se laajeni, pimeni, pimitti kaikki ja
ikäänkuin peitti viimein koko taivaan laen. Siitä paistoi hänelle
kuin taivaan kanneksi levittyneestä auringosta kysymys:

— ”Olenko minä todellakin Tarvaan puolueen palvelijana,
vahvistajana palvellut Jumalaa, jota vastaan nousin?... Ja olenko
pystyttänyt itselleni häpeäpaalua auttamatta niitä, jotka sitä
pystyttävät, tahtoen minut siihen hiljaisuudessa häväistäksensä
nostaa?...”

Hän ei vastannut kysymykseensä. Hän pelkäsi siihen vastata...

Hän vaipui kokoon sen kysymyksen alla, kuin vuoren painama ja
rutistama mato.

Puhe loppui kätten taputuksen räiskyvään paloon. Mieli kuivana kulona
lähti Harhama valoonsa pakahtuvasta juhlahuoneesta. Kun hän tuli
ulos, pyysi Roinila saada puhutella häntä kahden kesken.

— ”Kyllä!” — myönteli Harhama kiusautuneena.

He istuivat eräässä sivuhuoneessa. Roinila alkoi puhua:

— ”Minä ensiksi pyydän Teitä, että ette pahastuisi ja että
ymmärtäisitte minua oikein...”

Harhama ei vastannut, Roinila jatkoi:

— ”Minä, suoraan sanoen, tulin heittämään teitä sillä ensimäisellä
kivellä, vaikka en olekaan synnitön... Täällä liikkuu ilkeitä huhuja
rouva Esempiosta ja Teistä... ja puolueellekin ne ovat turmiollisia.
Enkö minä saisi ehkä vakuuttaa, että ne ovat perättömiä?” — lisäsi
hän lopuksi kysyvästi.

Harhama vaikeni. Viha ja joku ilkeä tunne kuohuivat hänessä
sekaisin. Hän oli näkevinänsä edessänsä puolueensa, hänen avulla
pystyttämän, kaakinpuun kohoavan, eikä hänessä ollut miehuutta
siihen nousta. Hänessä kohosi uhma. Hän kuvitteli sen kaakinpuun
kunnia-alustaksi, johon hän voi nousta halveksimaan ihmisraakimuksia,
jotka tungettelevat häntä häpäisemään syyttömästi. Mutta ei hänessä
ollut miehuutta nousta sillekään jalustalle. Äskeinen suuri, synkkä
kysymyksensä ja sen edellinen puhe, olivat häntä lannistaneet. Uhma
ja raukkamaisuus taistelivat vallasta.

Kun vastaus viipyi, jatkoi Roinila kyselyään:

— ”Voittehan Te minulle sanoa suoraan, sillä kunnioitanhan minä
Teitä silti... Mutta olisi silloin helpompi torjua panettelua...
Ettekö ainakin voisi kieltää rouva Esempiota käymästä luonanne? Ne
käynnit herättävät pahennusta...”

— ”Se on ainoa ihminen maailmassa, jonka minä otan vastaan itseni
tähden”, — vastasi Harhama jyrkästi, lisäten: ”Minä en kutsu
luokseni semmoisia, joita muut kumartelevat, enkä mene koskaan sinne,
missä kaikki muut käyvät jotain onkimassa, vaan sinne, jota muut
kiertävät...”

Siinä vastauksessa oli sekaisin uhma ja velttous. Siinä oli ihmisten
halveksiminen ja raukkamaisuus toisiinsa sekottuneina. Siinä
oli sekaisin ajatus: ”ei niille maksa puhua” ja ajatus: ”tällä
selityksellä tästä nyt pääsee.” Roinila jatkoi, kuin pistäen, mutta
pohjaltaan vilpittömästi:

— ”Se on kyllä hyvä se, jos me ihmiset vaan voimme syödä
publikaanein ja syntisten kanssa samassa mielessä kuin Jeesus, ja
jos me olemme itsestämme senkään verran varmat, että emme itse ole
publikaaneja... jotka ehkä likaamme puhdistettavamme...”

Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi rutistuvansa. Roinila jatkoi hetken
kuluttua:

— ”Minäkin tahtoisin rouva Liinalan tavoin sanoa: ’Joka teistä ei
itse ole publikaani, hän menköön Jeesuksen tavoin syömään niiden
kanssa!’”

Harhama tunsi jonkun piston, jota hän ei voinut torjua. Joku
käsittämätön tunne ahdisti häntä, tunki hänen kurkkuunsa, kuin
katkera savu. Hän tunsi taas sen jalkapuun rutistavan, jota
hän muisti kumartaneensa. Hän tuli hetkeksi sille katkeraksi.
Ajatukset risteilivät salaman nopeina. Hän muisti äskeisen katkeran
kysymyksensä: ”Olisiko että...” Uhma ja ihmisten halveksiminen
vyöryivät sumupilvinä toistensa yli, rajuina, kuten kaikki
kävi hänessä tämmöisinä hetkinä, syöksivät toisiansa kumoon...
sekaantuivat... tulivat epäselviksi... väsyivät ja lopulta muuttuivat
velttoudeksi. Roinila uudisti kysymyksensä:

— ”Ehkä minä saan ilmottaa ne juorut perättömiksi ja siten puhdistaa
puolueen epäluuloista?”

Silloin pursusi Harhamasta ulos hänen olemuksensa toinen puoli,
velttous. Hän alkoi kiemurrella. Hän ei noussut elämänsä
kunniajalustalle, ei sen kaakinpuuhun. Hän itse tunsi omituisen
kykynsä puhua niin orakelimaisesti, että hän voi sanojansa puolustaa
minkä tuomion edessä hyvänsä. Hän turvautui aluksi siihen, vastasi
lyhyesti, kuivasti, että hän oli jäävi omasta elämästänsä todistuksia
antamaan.

— ”Mutta voittehan kumminkin minulle, rehelliselle ystävällenne
ilmottaa”, — jatkoi Roinila.

Yhä raukkamaisemmaksi painui Harhama. Hän etsi velttoudellensa jotain
puolustusta ja löysikin sen siinä kunniasanassa, jonka hän oli rouva
Esempiolle antanut, luvaten salata suhteen. Se oli nyt hänelle
pensaana, johon hän kätkeytyi, kiemurteli sen suojissa, myönsi ja
kielsi elämänsä samalla sanalla...

Keskustelu loppui, Roinila huokasi ja lähti. Silloin pursusi taas
Harhamasta oman velttoutensa inho. Hän tunsi kasvolihaksiensa
kutistuvan, nousi ylös, meni Roinilan jälestä ja tavattuansa hänet
lausui:

— ”Vielä yksi sana: sitä suhdetta ei ole, mutta sen olemassa oloa
ette saa kieltää, vaan päinvastoin myöntää...”

Roinila katsoi häneen tutkivasti, surullisesti, eikä vastannut mitään.

Mutta Harhama tunsi nyt vajoavansa maan alle ja vuorien latoutuvan
hänen hartioillensa. Hän tunsi oman raukkamaisuutensa herpaisevan
hänen jokaista jäsentänsä. Hän mutisi tulikuumana:

— ”Enkö minä oikeastaan kunniasanan taa kätkeytyessäni kiellä sitä,
jonka olen kohottanut jumaluuden vertauskuvaksi?...”

Hänen polvensa vapisivat, kun hän pukeutui ja lähti ulko-ilmaan.
Kadulla, oven edessä tervehti häntä eräs tuntematon, joka tunsi
hänet, ja puheli kysyvästi:

— ”Ne ovat nyt suuret arpajaiset... Tietysti kootaan
vaalipuhumispalkkoja?”

Uudet vuoret latoutuivat Harhaman hartioille. Hän oli nauttinut
palkkaa puhujamatkoiltansa ja saanut matkakulut. Molemmat hän oli
säästänyt Zaikolta perimiensä lisäksi, eläen puoli-nälässä ja
jalkaisin kulkien. Hän oli niitä säästänyt rouva Esempion tähden,
voidaksensa taas päästä taloudellisesti turvatuksi ja siten ihmisten
tuomiosta riippumattomaksi. Nyt pusertui hänestä katkera kysymys:

— ”Olisiko, että olen koonnut kultaa rakentamalla alttaria
maailmankurjuudelle, ja korottaessani köyhyyttä Jumalaksi?... Ja
olisiko, että minä olen nyt häveten kieltänyt sen naisen, jota
Jumalaksi nostan?...”

Hän meni järven rannalle, istahti siellä kivelle, nojasi kyynäspäät
polviinsa, painoi kasvot käsiänsä vastaan ja istui niin syksyisen yön
aamuhämäriin.

                                                  ⸻

Seuraavan päivän aamuhämärä vieri jo raskaana myllynkivenä Harhaman
hartioille. Ajatukset ikäänkuin hajosivat harmaaseen syyspäivään
sotkuisena sumuna. Ne olivat raukeat ja tylsät.

Silloin enkeli Iiranto asettui hänen vierellensä, ruumiina syksyinen
huude. Se ampui nuolensa itään ja kohta leimahti Harhaman eteen teos.
Sen sivuilta kohosivat runouden paratiisit, hopealumpeiset lammit
läikkyivät, ja maailmoilla tulitettu äärettömyys loisti kiteilevänä
ulappana. Se näky kietoi Harhaman sielun hekkumallisimpiin
sinisavuihin, joissa maailmat kipinöivät jalokivisinä tulisilminä ja
maineen tuoksu tunki sieramiin.

Enkeli Iiranto hymyili. Sen hiuksina heilahteli ihmispoven
kunnianhimo ja sen silmistä säteili kultahuume. Se puhalsi ne
Harhaman sieluun ja kuiskaili:

— ”Eivätkö ne ole olemattoman Jehovan väkeä, jotka eilis-iltana
heittivät häpeänvaipan hartioillesi?...”

Harmaa ilma kirkastui silloin Harhaman silmissä. Hänen sielussansa
leimahti vihan tulisoihtu ja hän nousi astumaan viimeisen askeleensa:
Hän lähti kirjoittamaan teoksensa viimeiset sanat ja astumaan
julkisesti Jumalaa vastaan, katkaisemaan koko maailman nähden ne
siteet, jotka häntä vielä Jumalaan yhdistivät.

Hän varustautui kierähtämään kokonansa, juhlallisesti ja
julkisesti, kauneimpien runokellojen soidessa, pois Jumalan käsistä,
pois Hänen pihdeistänsä, ahjoistansa ja alasimeltansa.

Ja jo heti levisi hänen teoksensa loistavana tähtivaippana kaiken
muun yli. Kun hän taas pääsi siihen käsiksi, tarttui häneen siitä
taudin huumaava kuume ja sairaloinen viha leimahti hänessä Jumalaa
vastaan.

— ”Sinä olematonhan se olet se kaakinpuu, jossa raakimukset
häpäisevät niitä, jotka ovat jaksaneet kohota ja vapautua
variksenpelättimiä palvelemasta”, — mutisi hän, vihansa vallassa.

Ja hän ryhtyi teostansa lopettamaan. Hän tarttui vihaamaansa Jumalaan
raa’oin, kuumeisin käsin, kuin rutto uhriinsa. Teoksesta puuttui enää
muutamia sivuja. Hän oli aivan säästänyt sen lopettamista näiksi päiviksi,
jolloin oli hänen nimipäivänsä.

Syksyinen sade pieksi taas seiniä. Tuuli ulvoi ja sakea pimeys
oli itseensä pakahtua. Uusi päivä oli jo synkennyt pimeäksi
syys-yöksi, joka äärettömyyden yökkönä lensi maan muassa avaruuden
pilkkopimeässä. Sade pieksi seiniä. Harhama lopetti teostansa.

Hän oli kulkenut teoksessansa halki ijankaikkisuuden. Hän oli alkanut
maailmankauden alusta ja lopetti nyt ijankaikkisuuden kaukaisimpiin
aikoihin, jolloin aika on taas lakannut olemasta, yöt ja päivät,
vuodet ja hetket hävinneet, niiden rajat ja vaihtelut haihtuneet
ijankaikkisuuteen, kuin purojen vedet ja sadepisarat mereen...

Oli alkanut jo ajan pysyväisyys, hetkien ja vuosien ääretön, rannaton
valtameri: ijankaikkisuus. Hetket olivat sitä ja se oli hetki. Aine
oli hävinnyt ja aineen hävitessä oli liikunta lakannut ja liikunnan
haihtuessa oli haihtunut aika.

Ensin oli alkanut ihmisyyden jumaluuteensa kehittymisen hetki,
jolloin kehitys on jo saavuttanut pysyväisyytensä, muuttunut
vallitsevaksi ainoaksi luonnonlaiksi ja alistanut kaiken muun
allensa. Ihminen on jo halki kaikkeuden tietoinen jumaluudestansa.
Hän tekee jumaluuden töitä: hallitsee maailmoita, antaa syntejä
anteeksi ja näkee kaikkeuden yhtenä kuplana, sillä hänen henkensä on
jo kaikkeus ja äärettömyys.

Miljaardit vuodet kulkevat huomaamatta... Ihmisessä piilevä jumaluus
on kehittynyt järjellisyytensä täysi-ikään halki äärettömyyden.
Ihminen hallitsee jo olemuksensa kaikkia voimia: Se ohjaa
luonnonvoimia, kuin varttunut mies kättänsä, henkisesti kehittynyt
järkeänsä, siveellisesti jalostanut halujansa. Sen käskystä nousee
ukkonen... Sen käskystä koristavat revontulet taivaan lakea ja
päivänkangastukset ilmautuvat sen vihjauksesta... Hän hallitsee ja
ohjaa valon ja elämän syntyä, kuin hoitaja lasta... Hänen käskyjänsä
tottelevat sateet ja myrskyt ja tuulet odottelevat orjina hänen
määräyksiänsä... Hän kehittelee luonnonvoimia... täydellisentää
niitä, kuin taiteilija teostansa... Hän kehittää niistä aina uusia
voimia, kuin puutarhuri uusia kukkamuunnoksia, säätelee uusia
luonnonlakeja, kuin lainsäätäjä asetuksia... Hän näkee silmillänsä
elämän syntymisen ja kehityksen ja luonnon salaisten voimien elämän,
kuten hän nyt näkee ja tajuaa aamuruskon leviämisen taivaalle... Hän
näkee äärettömyydessä kiertelevän maailmanpaljouden, kokonansa,
kuten muurahaiskeossa vilisevän elämän... Hän näkee taudin kehityksen
ja kulun... Hän karkottaa sen pois luotansa, kuin lähestyvän
matelijan... Hänelle avautuvat kaikki salat, nöyrinä, kuin kukan
teriöt päivän valolle...

Hän on luonnon herra, sen itsetietoinen Jumala. Hän on kohonnut
kohdun sikiöstä sen herraksi... Hänen hengessänsä yhtyvät
äärettömyyden ääret... Hänestä repeävät rannattomuuden rannat...
Hänen katseensa kantamalla ei ole päättymää... Hänen kuulollansa ei
ole enää kantomatkaa... Paikallisuus on hävinnyt ja ihmishenki on
laajennut kaikkeudeksi...

Kaikki muu pysyy. Jumaluuden kehitys jatkuu:

Ijankaikkisuuden ainainen hetki pysyy paikoillansa, kuin ikivuori,
mutta aina jatkuu jumaluuden kehitys ihmisessä... Paikka on hävinnyt
ja sijalle on tullut äärettömyys... Etäisyydet ja paikallisuudet ovat
samaksi sulautuneet... Valon ja pimeyden raja-aidat ovat sortuneet ja
kaikki esteet kukistuneet ihmissilmän ja -hengen tieltä... Ihmisen
jumaluus, voima ja valta on levinnyt, kuin eetteri äärettömyyden
kaikkiin huokosiin... Se käsittää kaikkeuden... se tunkeutuu
olemattomaan... se puristautuu eetterin olemattomaksi haihtuvaan
pikku-osaan...

Kehitys kulkee kulkuansa... Ijankaikkisuus on oloansa mykkänä...
solumattomana... liikkumattomana ikivuorena... Ihmiset ovat
yhteydessä toistensa kanssa halki äärettömyyden... Lukemattomat
maailmat ovat yhtä ja se yksi on lukemattomien yhtymä... Ihmiset
hallitsevat sitä jumaluutena, kuin taitava mestari pikku konetta...
He ovat saaneet käsiinsä luonnonvoimien kaikki ohjakset, löytäneet
sen kaikki voimanlähteet...

Lukemattomat nykyisyyden miljaardivuodet ovat taas ja taas kuluneet
ijankaikkisuuden silmänräpäyksenä... Maailmankurjuus on astunut alas
ristinpuustansa, pukeutunut jumaluuden vaippaan ja noussut kunniansa
istuimelle... Luonnon työpajassa, jumaluuden syntymäkohdussa on
kehittynyt kirkkain jalokivi: puhdas hyve, ihmishengen jumaluus...

Riemulaulut soivat... Looljan henki on miljaardeissa sukupolvissa
yhä kirkastunut ja jalostunut ja esimerkillänsä jalostanut kaikki
muut... Hän loistaa nyt taivaan ruhtinattarena toisten vertaistensa
joukossa, rakkauden kauniiseen nunnapukuun puettuna... Hän haluaa
uhrautua apuatarvitsevien hyväksi, haluaa ja ikävöi sitä, kuin kukka
valoa, rintalapsi äitinsä rintaa nainen äitiyttä... Hän ikävöi
saada uhrautua toisten hyväksi... Siinä löytää hän onnensa, ilonsa
ja nautintonsa... Maailmankurjuus on hänessä kehittänyt jumaluuden
korkeimman olion, hyveen...

Eikä hän ole enää ainoa uhrautuva. Kaikki ovat hänen laisiansa...
hänen esimerkkinsä voimalla ja itsensä kautta jalostuneita...
Kaikki polvistuvat apua ja rakkautta tarvitsevan eteen, raatavat
sille onnellisina, kuin kukan siittimet toisillensa... He ovat myös
huomanneet oman jumaluutensa, kuin Jeesus kaksitoista-vuotiaana
temppelissä. He uhrautuvat... rakastavat... ovat onnellisia, kun
saavat antautua kokonansa, unohtautua... heittäytyä toisten hyväksi,
kuin äidin syliin. Ja he sanovat Looljan kanssa: Jumalan kiitos, että
elämä on rakkautta, joka polttaa poroksi ja ja siten jalostaa, kuin
armaan äidin syli! Jumalan kiitos, että se on äidin lämmin povi!...

Ja Looljan äiti, Nataalia, on elänyt miljaardeissa sukupolvissa
esimerkkinä... kurjuuden vuoteella kirkastuneena... jalostuneena...
aina jumalaistuneena henkenä... Kaikki pahe: ahneus, nautinnonhimo,
turhamaisuus ja koruissa helisemisen halu ovat hänestä surkastuneet,
kuin käyttämättä jääneet elimet... On kehittynyt nöyryys, itseensä
tyytyminen, ihmiskunnioituksen ja ihailun kaihtaminen... Hän tuntee
yhden ainoan onnen: rakkauden... Hän nauttii itsensä uhraamisesta...
Jos hänen nisänsä päässä kiiltäisi viimeinen laiha veritippa,
nauttisi hän siitä, kuin kukka väristänsä, neito kauneudestansa,
jota voi sulholle antaa ja tarjota... Autuuden ruhtinattarena
kulkee hän uudessa maailmassa onnen ja rauhan vaipat hartioilla,
herätellen luomakunnan jälelle jääneitä osia: eläimiä... kasveja...
kiviä... nostaen niitä jumaluuden tietoisuuteen... kasvattaen niitä
hyveeseen... johtaen niitä iki-onneen...

Ijankaikkisuuden kellot soivat, rauhan kukkamaat hohtavat...
Andrei Petrof on noussut Hornan luolan haudasta, kärsimyksien
tulen puhdistamana... Esimerkkinä ja aina jalostuvana henkenä
on hän kehittynyt vaimonsa ja tyttärensä vertaiseksi... Paheen
ja turhamielisyyden idutkin ovat aikoja kuivuneet ja sijalle on
kirkastunut hyveen ikuinen hohtava helmi... Työ ja vaiva ovat
muuttuneet hänen onneksensa... iloksensa... ainoaksi toivoksensa...
ikäväksensä... autuudeksensa... koska hän ei ole nautintoihin
ja paheeseen tottunut... Hän palvelee toisia onnellisena, kuin
rakkautensa huumaama nuorukainen tyttöänsä, sitoessaan ensi kertaa
sen sievän kengän nauhoja... solmitessansa sulhona sen sukkanauhaa...
riisuessa sitä, kun se kainostelee morsiamena...

Ja Routalan Timo on astunut alas ristiltänsä Korpelan kivimäestä...
Hän on puhdistunut kärsimyksien hehkuvassa ahjotulessa...
Hirsikuormat ovat häntä painaneet ja puristaneet pois kaiken
turhamielisyyden, kaiken eläimellisen koreilunhalun... Suurena,
jalona, tukka otsalle soluneena, astuu hän uudessa maailmassa,
autuuden ruhtinasvaippa hartioilla... Hän seisoo uutena, miljoonissa
sukupolvissa jumaluudeksi jalostuneena henkenä, ihmisjumalan
jättiläisenä, ohjaillen maailmoiden kulkua, kieritellen niitä
voimallisilla käsillänsä, kuin rautakuulia... Hän on unohtanut
itsensä... Hänen onnensa on siinä, että saa elää toisten hyväksi,
kuin muinoinen Timo Annikille... kukka mettiäiselle... Kun hän
näkee jonkun ”Harhaman” kivimäessä, on se näky hänelle kuin kukka
mettiäiselle... Hän rientää siihen kukkaan... Hän auttaa apua
tarvitsevia ja on silloin onnellinen, kuin mettiäinen kukassa...

Ja kaikki muut ovat Timon kaltaisia... Maailmankurjuuden kiirastuli
on jalostanut ihmisen, kehittänyt siinä jumaluuden, joka on
tukahduttanut rikkaissa rikkaruohona rehottavan eläimellisyyden,
kuten korkeammat lajit hävittävät alhaisemman. Timon esimerkki on
vetänyt toisia jumaluuden korkeimman perus-olion: hyveen yhteyteen...

Ja Varpalan Juho ja Mari loistavat jumaluuden ruhtinasparina... He
ovat kulkeneet ristinpuusta ristinpuuhun: takalikolta takalikolle...
Kärsimykset ovat puristaneet heidät yhteen, kuin ahdisteleva haukka
varpusenpoikaparin pesän turviin... Heistä on tullut uskollisuuden
ja puhtauden kuningaspari... nöyryyden ja osaansa tyytyväisyyden
aateli... He ovat tottuneet raivaamaan tietä muille... perkaamaan
maata toisille... tekemään päivätöitä niille, jotka sitä vaan
tahtovat... He nauttivat siitä... Uhrautuminen on tottumuksen kautta
muuttunut heille onneksi, jota he ikävöivät, kuin lapsi äitiänsä...
Ja kun he saavat uhrautua toisten hyväksi, tuntevat he ikäänkuin
vaipuvansa toistensa syliin hääsyleilyihin.

Ja Kaatja on kirkastunut maailmankurjuuden ristinpuussa... Jumaluuden
varsinainen kohtu: maailmankurjuus, on polttanut hänessä vihalla
poroksi kaiken aistillisen... Hän kulkee vapaana naisena...
kirkastettuna vaimona... hyveen ruhtinattarena..., puhtautena...
kirkkautena, joka täyttää velvollisuuksiansa, eikä tyydyttele
alhaisia himojansa. Hän on aistittomuuden ja puhtauden kuningatar,
joka kulkee vapaan äitiyden hienoon, pyhään vaippaan puettuna
todistamassa jumaluuden voittoa. Hänen ainoa onnensa on saada elää
muiden hyväksi. Niiden hyväksi menee hän ilolla hirsipuuhun...

Ja hänen vierellänsä seisoo vapauden sankari Nikolai vapauden
kuninkaana, kädessä ijankaikkisen vapauden avaimet ja vyöllä henkinen
miekka, jolla hän leikkelee kaikki kahleet... Hänen onnensa on astua
toisten vapahtajana elämän nälkäisen rotan nakerreltavaksi...

Ja esempio-ihminen on kohonnut ja kirkastunut jumaluutensa
vaistomaisesta itsetietoisuudesta sen täydelliseen tietoisuuteen...
Hän on puhdistunut suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien
runollisissa, kauneissa kiirastulissa, rikoksien ja erehdyksien
tulessa. Hän tuntee armon ja ymmärtämisen tarpeen ja nousemisen
suuruuden... Autuuden, onnen ja rehellisyyden vaippaan verhottuna
hoitaa hän niitä jumaluuden tulia, joissa jumaluus yhä ja yhä
puhdistuu ja kirkastuu ja valkenee täydellisyyteensä... Hän on
kiirastulien hyvä henki, jumaluuden kotilieden puhdas vaalija...
maailman pilkkasateessa puhtaaksi peseytynyt rohkea jumaluuden
lähteille pyrkijä... toisten esimerkki... hyveen puhdas äiti...
Ylevänä lausuu hän:

— ”Kiitos, että elämä on ollut pettävä unelma! Kiitos, että se
monilla pettymyksillänsä ja monilla lankeemuksilla on opettanut
tuntemaan nousemisen suuruuden ja karaissut voimat!... Kiitos
herjaajille, että he ovat olleet puhdistumistulen kuumuutta
lisäämässä!”

Ikivuoren tavoin pysyy ijankaikkisuus... Uudet olot ovat syntyneet...
Ihminen on päässyt jumaluutensa täys-ikään... Se on luonut uudet
valot... kehittänyt uudet eläimet... uudet kasvit... Maakin on
muuttunut paratiisiksi... Puut palvelevat ihmistä korkeimpanansa...
Ne kantavat sille hedelmät ruuaksi... Hedelmäpuiden vilpoisissa
varjoissa, kukkivien puiden tuoksussa piilevät ihmisten asunnot
onnenmajoina... Ne ovat satumajoja, joissa on ainainen rauha ja
ikuinen onni... Puhtauden ja rauhan liinat leviävät elämän yli... Ne
ovat jumalan huoneita... Koko maa on ihana edeni... Jokaisen majan
portaikolla palavat ikuiset tulet... Taide peseytyy kaikkialla...
uhkuu, kuin ihanin neito, alastomana... puhtaana... viattomana ja
ujona... Uudet laulut soivat... On ainainen sunnuntai... Elämä on
kuin ainaista jumalanpalvelusta. Ihmiskunta on halki kaikkeuden yksi
ainoa kirkkoväki... Vanhat istuvat hartaina majojensa portaikolla,
nuoret soittavat jumaluutensa onnea ylistäen, linnut laulavat ihmisen
kunniaksi ja koko luonto kantaa sille uhriansa... Ihminen vallitsee
kaikkea... Hän istuu jumaluutensa istuimella, maailman ohjakset
käsissä... luonnonlait käskettävinä...

Liikkumaton ijankaikkisuus pysyy ennallansa... Kaikkeus hohtaa
kuplana ihmisen edessä... Jumaluuden kehitys jatkuu ihmisessä...
Ihmiset äitiytyvät itsestänsä, kuin jumaluuden alkukohtu:
äärettömyys... Ne synnyttävät kivuitta ja elävät kauvan... Henki
kehittyy... Ruumiin tarpeettomat osat kuihtuvat ja jumaluuden
kauniit muodot ruumiillistuvat ihmisruumiissa... Ihmisjumala hoitaa
henkeänsä... kuolettaa lihaansa... hävittää ainesta, jalostaen sen
hengeksi...

Harhama joutui jo teoksensa loppuun... Ihminen on oppinut tuntemaan
elämän ja kuoleman salaisuudet. Se on saanut kuoleman valtaansa,
kuten jonkun luonnonvoiman... Se hallitsee elämää ja kuolemaa
Jumalana, kuin näkyvää olentoa... Alkaa ijankaikkinen elämä,
jumaluuden korkein kehitys, sen kehityksen ihana, ikävöity kukka...
Syntyminen häviää kuoleman hävitessä... Elämän voimassa pitämisen
ja luomisen prosessin hävitessä tulevat ravinnot ja kaikki muut
tarpeet aiheettomiksi, kuten ikivuorelle... Henki yksin janoaa... saa
tyydytyksen ja ainaisen nautintonsa äärettömyyden ja ijankaikkisuuden
korkeimmasta yhtymästä: rakkaudesta, itsensä alistamisesta...

Maailmankurjuudesta on sille puhennut ikuinen kukka, jonka tuoksua
se hengittää, jonka ihania värejä se ihailee... Siitä on puhennut
se lähde, jonka onnenvettä se aina juo, se huuli, jota se aina
suutelee... Siitä on puhennut jumaluuden loppu-olemus: hyve...

Harhama kirjoitti jo viimeisiä sivuja, onnen ja ilon valtaamana...
Hän riemuitsi, kuin kukka nuppunsa avautuessa auringon lempeille
suuteloille... Hän kuvaili jumaluuteensa päässeen ihmisen onnea, sen
eläessä ijankaikkisuuden etäisimpinä hetkinä... Kaikkeuden entinen,
yhdistynyt ihmiskunta muodostaa jumalakunnan... Sen tietämys ja
aistit hallitsevat koko äärettömyyttä yhtenä, yhtyneenä voimana...
Läpi kaikkeuden on ihmishenki keskinäisessä yhteydessä... Se hävittää
tarpeettomia maailmoita, aineita ja luonnon voimia... Se luo
niiden sijalle uusia... Ijankaikkisuus on sille hetki ja hetki on
ijankaikkisuus... Äärettömyys on sille rahtu ja rahtu on äärettömyys,
sillä äärellinen on hävinnyt ja riutunut äärettömyyden suudelmiin...

Uuden, ainaisen valon kirkkaudessa katselee ihmisjumala kaikkeutta...
Henkimaailma on sille yhtä näkyvä, kuin nyky-ihmiselle aine...
Se näkee luonnon salaisten voimien raatamisen selvästi, kuin
kellon koneiston käynnin... Äärettömyys avautuu sen silmien edessä
maailmoilla siroteltuna kukkamaana, jossa uusiksi kehittyneet
maailmat loistavat kukkina... Jokainen maailma on kukkasikermä...
jokainen tähti on kukkanen... jossa onnelliset ihmiset elävät
jumalina, onnen ja autuuden ruhtinaina... Kaikki ne veisaavat yhtenä
kuorona jumaluutensa ylistystä ja ylistävät syntymäkohtuansa:
äärettömyyttä ja syntymävoimaansa: elämää.

Mutta ijankaikkisuus kestää ikivuorena... Alkaa aineen ja
voiman ja nyt olevan lopullinen häviö... Jumaluus kehittyy
ja täydellisentyy... Aineet muuttuvat, maailmat muodostuvat
ihmisjumalan tahdosta uusiksi... Kaikki rajat sortuvat... kaikki
yhtyvät yhdeksi... Kaikki suistuu äärettömyyteen... Kaikki sulaa
äärettömyydeksi... Koko äärettömyys avautuu yhdeksi ainoaksi
taivaan saliksi... Kaikkeus muuttuu autuuden kentäksi... aineesta
vapautunut, ijankaikkisesti elävä ihmisjumala viettää ijankaikkista
jumaluutensa voittojuhlaa... Kaikki riutuu siihen, kuin vietti
nautintoon... Siinä soivat armaimmat enkelilaulut... ihanimmat
valot karkeloivat... miljaardikausia kehkeytynyt ihmishenki pääsee
kirkkauteensa: nousee ylös kuolleista... ihmiset tuntevat toinen
toisensa: muistavat kehkeytymisensä lukemattomissa miljaardeissa
sukupolvissa... Ne muistavat sen aina maailman ensi pakahtumasta
lähtien... Ne sulavat onnesta ja autuudesta... Heidän elämänsä
kulkee kauniina ylistyslauluna... Aine on hävinnyt... Se on sulanut
jo äärettömyydeksi, onnen-uduksi... autuudeksi... kirkkaudeksi...
Liikunto ja voima ovat lakanneet... Ihmishenki: Jumala on ainoa
olemassa oleva, äärettömyyden ja ijankaikkisuuden yhtymä...

Harhama kehräsi runonsa loistavimpia rihmoja... Hän maalasi
ihmishengen kaikkeudeksi puhkeamista voimakkaimmilla väreillä...
Taivaan salina avautui koko äärettömyys... Ihmishengen kaikkeus
puhkesi kehityksen kukkana sävelvirtojen kierrellessä aineettoman
avaruuden kullankirkkaassa valomeressä... Sopusointu ja ijankaikkinen
elämä armastelivat toisiansa... Ihmishenki, ikikirkas ääretön
kaikkeus kohosi, hohti ainoana olevana... loisti sen keskiönä ja
suuteli reunattomuuden rantoja... laskeutui levolle äärettömyyden
ruskoiselle ääriviivalle, kuin onnellinen lintu orrellensa... riutui
siinä onneensa... sointui sen ruskoväriin ja nukahti autuuden uneen
kaikkeuden keskiön punapilkkuna...

Kuolema ja kaikenhäviö ovat hävinneet... Ihmishenki on loppumatonta
ihanaa unta... onneen uppoamista... autuudessa uimista... rauhaa ja
lepoa. Kaikkeus on armainta sopusointua ja koko äärettömyys on yksi
ainoa autuuden kirkas kupla...

Silloin puhkeaa jumaluutensa täys-ikään päässeen ihmisen povesta
ijankaikkinen ylistyslaulu kohdullensa: elämälle... Viinuri
Murlyishka ylistää elämää, joka on ollut niin ankaran siveellinen.
Pjotr Petrovitsh ylistää sen ruoskaa, sen nälkää ja sen vitsaa, jolla
elämä on ihmistä kasvattanut. Annushka, jonka elämä on polkenut
portoksi, puhuu sen puolesta, ylistäen sen kasvatusta. Maria Petrowna
ylistää elämän käärmettä. Timo ylistää sen kovaa koulua, Alkula sen
jauhinkiveä. Anna Pawlowna ylistää sen kiirastulta ja paroonitar
Lichtenstein sen tulikuumaa kukkaa, joka on polttanut pahan pois
ja valmistanut tien jumaluuteen, hyveeseen pääsylle. He ylistävät
sen ankaruutta, jolla se on heissä kasvattanut tarmoa, estänyt
velttouteen vaipumasta ja herättänyt kehityksen idun: paremman
kaipuun...

Ja he tietävät, että kohtu on heidän luomansa. Sen armottomuus
on heidän oman kehityksensä kutsuma, kuten sikiö muodostaa
syntymäkohtunsa toiminnan. He ymmärtävät että elämän viisaus ja
armottomuus on ollut heissä piilevän, silloin vielä itsetiedottoman
jumalallisen viisauden luoma. Elämä on ollut heidän jumaluutensa
kehityksen muodostama. Ja silloin veisaavat he yhtenä kuorona
ylistystä ainoalle olevalle, ainoalle viisaalle, ainoalle oikealle:
omalle jumaluudellensa. He veisaavat onneensa pakahtuen:

Kunnia olkoon meille jumalille korkeudessa!... Kunnia olkoon meille
kaikkeudessa!... Kunnia olkoon asumassamme äärettömyydessä!... Kunnia
olkoon meille yhdessä ainoassa olevassa olemuksemme osassa: autuuden
kirkkaassa kuplassa!...

Ja kaikki oleva laulaa heille:

Aamen!

Teos oli valmis. Taika-uskoisena oli Harhama satuttanut sen loppumaan
niin, että siihen tuli kuusikymmentäkuusituhatta kuusisataa
kuusikymmentäkuusi runosäettä, ja suuri joukko suorasanaista. Siitä
oli paisuva lähes kolmetuhatta sivua laaja teos, maailman suurin
runoaarre.

                                                  ⸻

Kun Harhama lopetti ja katseli teostansa, valuivat hänen silmistänsä
kyyneleet virtana. Ne olivat onnen ja ilon kyyneleitä, ensimäisiä
hänen elämässänsä. Teos oli hänestä valtaavan suuri. Joka liuskalla
vuotivat ihanat runovirrat ja hyrskivät kosket. Toisaalla taas
avautuivat paratiisit, joiden yli kupertuivat avaruuden maailmoilla
sirotellut kupertumat. Paikoin vietettiin henkimaailman ihania
häitä loistavissa taivaansaleissa, tai elivät ihmiset manaloiden
ijankaikkisen rauhan kukkamailla. Onnen lähteet pulppusivat
kaikkialla, purot ja joet välkkyivät runonauhoina, joita runolumpeet
koristelivat. Kaikkialla soivat armaat laulut ja helskyivät
kanteleet. Kaikkialla soitteli elämä suurta kanteletta: ihmispovea.
Se näppäili sen arimpia kieliä. Ei ollut ihmispovessa sitä kieltä,
jota se ei kosketellut ja soittanut siitä puhtainta säveltä.

Se oli noin kahdeksantoistavuotisten tuskien ja hirvittävien
taistelujen tulos. Se oli ihmishengen pakahtumasta puhennut
runollisin hätähuuto, ihmishyveen suurin korkeaveisu. Se oli tuskista
ja kuolemanpelosta puhennut kukka, jonka joka lehdellä loisti
kirkkain jalokivi kastehelmenä.

Harhama katseli sitä, katseli ja itki onnesta. Hän itki, kuin äiti,
joka on suurella tuskalla synnyttänyt ikävöidyn esikoisensa ja näkee
kuninkaankruunun kaunistavan sen päätä jo syntyessä. Hän oli kantanut
sitä salassa, kuin äiti lastansa. Sen elämää säilyttäessänsä oli hän
unohtanut kaiken muun, harppaillut siveellisyyden vaatimuksien yli,
hyppien rikoksien kiveltä kivelle, että vaan sen kannettavan elämä
pelastuisi.

Hän itki yhä, elämänsä suurinta, sen ainoaa onnenhetkeä ajatellen,
katsellen luomustansa. Sen runoaarteet loistivat niin lumoavan
häikäisevinä. Ja silloin leimahti hänen eteensä varmana huimaavan
suuri ajatus: maailmanmaine...

Hän muisti nyt kaikki ennustukset. Hän muisti kuinka jo lapsena, kun
hän yritti kouluun ja äiti kyyditsi häntä, pieni eväspussi mukana ja
markka rahaa taskussa, he poikkesivat Kulta-Liisa nimisen ennustajan
luo. Se oli povannut ja ennustanut jo että hänestä tulee suuri...
Jokainen pieninkin ennustus kirkastui hänelle nyt päivänkirkkaaksi
ja maailmanmaine kohosi niiden tähdittämälle taivaalle loistavana
aurinkoseppeleenä. Sairaloinen suuruuden hulluus puhkesi kukkaansa.
Hän riemastui ja puhui itseksensä:

— ”Miksi en minä voi olla maailman ensimäinen... hengenruhtinas,
se, joka on ensimäisenä sanonut viimeisen sanan?... Miksi en voi
olla se, jonka edessä kaikki muut ovat huutavan ääniä, hyttysiä?...
Miksi eivät ennustukset voi toteutua ja minusta tulla se, joka
on sanonut sen suuren, ikävöidyn sanan ja sanonut sen niin, että
ihmissydämen kaikki kielet värisevät?... Miksi en voi sitä olla,
sillä olenhan sen sanonut, kuin terävillä puukoilla puhuen, ja
kauniilla käärmeillä kiehtoen?... Miksi en voi kerran kulkea
maailmanmaineen seppele päässä, sillä olenhan osottanut, että
hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmät ovat vaarattomat syödä ja että
ne antavat ymmärryksen ja jumalatietoisuuden, ja olenhan osottanut
ihmiskunnalle oikean jumalan: ihmisen, olen osottanut sille taas tien
kadotettuun paratiisiin, elämänpuun juurelle?...” Ja aivan sokeasti
uskoi hän taas, että kaikki hänen hurjat unensa ja mielikuvansa ovat
todellisia, jumaluuden hänelle avaamia näkyjä, että hän ilmottaisi ne
ihmishengelle.

                                                  ⸻

Aamu oli jo tulossa. Se oli uuden elämän aamu. Harmaa sateinen
syyspäivä ei voinut sen kirkkautta himmentää.

Rouva Esempio ei tiennyt mitään Harhaman teoksesta. Harhama ei
ollut siitä sanaakaan puhunut, sen jälkeen kun oli sen alottanut
Korpelan Harhamalassa. Nyt tahtoi hän jakaa hänen kanssansa elämänsä
suurimman, sen ainoan ilon ja yhdessä hänen kanssansa matkustaa
viemään teoksensa kustantajalle. Heti Roinilan kanssa tapahtuneen
keskustelun jälkeen oli hän sitä varten kirjoittanut rouva Esempiolle:

’Suhteestamme liikkuu kait juttuja. Herra Roinila vaati minua
eroamaan Sinusta, sulkemaan Sinulta kotinikin. Sanoin hänelle
suoraan, että juuri Sinun seurasi on minulle ainoa. Älä nyt
anna tämän mieltäsi masentaa. Kirjoita pian, milloin voit tulla
kanssani Helsinkiin, niin ostamme sieltä, mitä nyt uuteen
asuntoosi tarvitset. Ja jos olet suruissasi, niin tule heti
luokseni, yhdessä me kestämme.

Harhama.’

Ja tuhansien levottomien öiden jälkeen nukkui hän nyt levollisena,
kuin lapsuutensa huolettomina päivinä, kun oli ajellut perhosia
päiväkauden ja väsynyt. Hän nukkui nyt ensi kertaa elämässänsä täysin
rauhallisena. Hänen sielunsa suuri ajettuma oli puhennut ja loppuun
vuotanut ja lauhduttava tunne täytti koko hänen olemuksensa.

Enkeli Iiranto seisoi hänen vuoteensa vierellä ja ampui nuolellansa
häneen ihanan unen, varmistaaksensa teoksen julkaisemista.

Ja silloin alkoivat Harhamassa unet jatkaa päivän mietteitä.
Mutta ne unet olivat nyt armaita. Maailmanmaineen kirkas seppele
hohtaa taivaalla auringon paikalla ja valaisee häntä. Korpikosken
korvakkeella kohoaa siro, pieni satulinna, jonka tornin lipputangossa
liehuu Harhamalan lippu, kuvaten elämän käärmettä, jonka pään hän
on rikki polkenut... Teoksen lehdet alkavat jo muuttua valkoisiksi
linnuiksi. Ne hajaantuvat ympäri maailman... Aika kuluu... Valkeat
linnut palaavat jo retkiltänsä, jokaisen nokassa maineen seppele...
Ne istahtavat Korpikosken kuusikkoon... Jokainen kuusi on valkeana
linnuista ja seppeleistä... Linnan akkunat ovat palsamien punaamat...
Runokantele on asetettu alttarillensa huoneen keskelle ja soma
portaikko avautuu, kuin neitosen syli...

Vuodet vierivät, elämän syksy joutuu. Se värjäilee hiukset
harmaiksi, mutta yhä viheriöi Harhamalan havumetsä... Aina ovat
sen kuuset valkeat seppeleistä... Kultapurot alkavat juosta...
Nurmikoski välkkyy kultahohteena... Elämän talvi joutuu. Sen lumet
valkaisevat pään valkeaksi, mutta sitä valkeammaksi kirkastuvat
maineenseppeleet... Lippu liehuu yhä tornin lipputangossa ja elämän
käärme kiemurtelee sen liehunnan mukana, pää murskana... Harhamalan
kantele soi yhä ja maailmanmaineen seppele valaisee koko Korpelaa...

Uni jatkuu. Elämä muuttuu ijankaikkiseksi ja maailma kirkastuu
autuuden kirkkaaksi kuplaksi, jossa valkeat linnut laulavat hänelle:

”Kunnia olkoon sinulle korkeudessa ja rauha Harhamalassa!...”

                                                  ⸻

Avaruudessa, ulompana maan vetovoiman rajoja, pimeässä eetterissä
leijaili punainen pallo. Sen läpimitta oli kolmetuhatta metriä. Se
oli seinätön, himmeällä punavalolla täytetty avaruuden osa. Se pysyi
paikoillansa, kaikkien maailmoiden pauhatessa omia ratojansa pitkin.

Punapallossa oli koolla satatuhatta Perkeleen ihanaa enkeliä... Ne
olivat puetut veripunaisiin utupukuihin... Pukujen verenväri erkani
kirkkaampana pallon himmeästä punavalosta... Enkelit häilähtelivät
siinä valossa himmeinä varjoina... satujen kauneina jumalina...
nuoruuden ja sulouden kukkina... Hienot tukat häilähtelivät
värikiehteinä... puvut hulmahtelivat hääunina... vartalot elävinä
ansoina... Kaikki häilyi lemmen pauloina ja rihmoina...

Ylhäällä himmeässä punavalossa kiemurteli kolmetuhatta tulista,
siivellistä, kädellistä jättiläiskäärmettä... Ne soittivat torvilla
Perkeleen ylistystä, enkeliarmeijan laulaessa sen mukana.

Kun Harhama oli lopettanut teoksensa ja nukkunut unelmiinsa ja
uniinsa, ilmestyi Perkele punapalloon, sadan enkelin saattamana, ja
tulikotkan hänen kruunuansa kannattaessa. Häntä saattavat enkelit
olivat puetut aistipunakukan väreihin.

Perkele istahti tuliselle valta-istuimellensa. Tulivaippa heilahti
hänen hartioillansa ja ylistyslaulu ja soitto kierteli käärmeenä
häntä ympäröivää kunniakehää.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi hänen eteensä enkeli Iiranto ja
lausui:

— ”Salli minun ylistää viisauttasi, voimaasi ja voittoasi!
Palvelijasi Harhama on työsi suorittanut. Hän on kirjoittanut
teoksensa valmiiksi...”

— ”Niin lähestyy sinun valtakuntasi”, — todistivat pääenkelit.

Voiman ja vallan viimat lähtivät Perkeleestä. Hänen jokainen
liikkeensä oli ruhtinasta, hänen silmäyksensä jumalien ylpeyttä. Hän
hulmusi viisautta ja kuohui suuruutta...

Tehden ylpeän kädenliikkeen lausui hän:

— ”Koko kaikkeus on minun päänäni... Jehovan kantapää ei löydä minun
hampaatonta paikkaani...”

Valo värisi. Jättiläiskäärmeet soittivat korkeudessa ja enkelit
veisasivat:

”Niinkuin kupla, tahi rakko
kädessäsi kaikkeus on.
Jehovan on kohta pakko
edessäsi, verraton,
polvistua, niinkuin orja.
Sinun ruoskasi on norja,
kaikkeutta käskee, lyöpi.
Sinun hampaas rikki syöpi
väärän vallan Jehovan,
Sä oot herra maailman.”

Kaunis enkelijoukko keinui punavalossa, kuin savu sumussa, kauniit
hekkuman jumalat rakkauden savuissa. Perkele säteili kilpaa kruununsa
kanssa ja puhui Iirannolle:

— ”Sinä täytit tehtäväsi hyvin... Palkaksi saat uuden
luottamukseni... Harhaman teos kyllä nyt menee itsestäänkin,
vaikka hänelle itsellensä mitä tapahtuisi... Se tulee julkaistuksi
yksin jo sen ihanuuden voimallakin... Nyt hänen täytyy vielä
lyödä kainin-isku, että ero Jehovasta olisi sitä täydellisempi...
Sinä Iiranto saat tehtäväksesi laittaa niin, että Jehova katsoo
lempeämmin Aabelin puoleen... Valitse itse Aabel, mutta anna Jehovan
katsoa siihen lempeämmin sillä samalla naisella, joka on Harhaman
uhrisavuna... Sillä silloin se koskee Harhamaan niin kipeästi, että
hän ei voi olla kainin-iskua antamatta...”

— ”Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni”, — vannoi Iiranto.

Perkeleen silmistä salamoi ylpeys ja voima. Hän puhui enkeleillensä:

— ”Voittoni kunniaksi ja omaksi palkinnoksenne saatte viettää lemmen
juhlan... Kaikki vietit pääskööt valloillensa ja hekkuman hetteet
auvetkoot! Lempikää tanssien!”

Pauhuna kulki silloin ihastus punapallon halki. Jättiläiskäärmeet
soittivat ja enkelit veisasivat Perkeleelle kiitosta. Ja sitten alkoi
lemmen ja viettien juhla. Perkeleen enkelit lempivät ja kuhertelivat
kauniisti, kuin kukat kedolla, nauttivat tanssissa ja suuteloissa
toistensa lemmestä... riutuivat niihin kokonansa... upposivat
nautinnon utumeriin.

Lemmen ja nautinnon tanssi alkoi. Siivelliset tuliset
jättiläiskäärmeet soittivat herkullisimpia säveliä. Enkelit itse
lauloivat ja tanssivat laulun sävelien mukaan, tehden sanoja
vastaavat teot. Koko punapallo oli lumetta ja lempeä ja varjoa ja
hekkumaa, viettien kuhertelua ja karkeloa.

Enkelijoukko lauloi:

”Nyt, soitto, soi! On saatu suuri voitto,
sen kunniaksi lempi kukkikoon!
Ja laulun sekä soiton sävel hellä
saa viedä kauniin kaiun karkeloon!
Saa tanssi alkaa: Sievä silmän-isku
kutsuksi valitulle heittäkää!
Kas niin!... Vaan neito siihen silmäniskuun
kauniilla arkailulla vastatkoon!
Niin, aivan niin... Se miestä kiihottaa.
Rohkeemmin mies!... Saa neito nyt jo hieman
kainosti alta armaan silmänluomen
armasta kutsujansa katsahtaa...
Hyvästi tehty... Neidon sievän käden
nyt mies jo rohkaistuna siepatkoon!...
Kas niin... Hymähdys arka, kainoksuva,
mi neidon huuloselta karkuun pääsi
ei mennyt toki ohi miehen suun,
vaan sievästi, kuin linnunpoika onnen
se etsi orren... Nyt jo pyörikää,
voittomme kunniaksi tanssikaa!...
Kauniisti vaan... Kas niin!... Kas niin!”

Enkelit tanssivat lumoavaa tanssia... käsi kosketti kättä... silmäys
sydäntä... neidon naurahdus olemuksen armaimpia... Jättiläiskäärmeet
kiemurtelivat korkeudessa, tehden kauniita kuvioita... Armaimmat
soitot soivat. Sulous ui sävelmeressä, enkelien utupuvut
häilähtelivät himmeässä punavalossa. Perkeleen ympärillä säteili
veripunainen hohde. Tanssi jatkui soiton ja laulun tahdissa. Jokaista
sanaa ja säettä seurasi vastaava liike, kiemahdus, tai hymy. Lumoava
tanssijajoukko lauloi:

”Nyt miehen käsi neidon vyötäiselle,
kuin armas lemmenpaula kiertyköön!
Vyötäinen neidon pehmeä ja armas
vavahtaa hieman, arkaella saa.
Soi, soitto, soi! On suuri voitto saatu,
sen kunniaksi tanssikaamme nyt!...
Nyt pikku suukko, sievä silmäyskin...
Taas neito näön vuoksi arkailkoon,
kuin pikku lintu, miestä mairitellen
hän syleilystä miehen kaikotkoon!...
Leikillä vaan... Nyt tukka silkkihieno
kuin lemmenhaiven saa jo häilähtää...
Rohkeemmin, mies! Aremmin, neito kaino!...
Kepeinä tanssikaa ja keinukaa!...
Nyt lämmetköön jo neidon armas povi,
ja kaunis, pehmyt uumen, sekä poski
hellyyttä kiehtovinta uhkukoot!
Käs’ vyötäiselle!... Tanssikaa nyt taas!
Salainen, sievä suukko suikatkaa...
Hellintä lemmen kieltä kuiskaelkaa!...
Se valmistaa... Se lemmen kukan nostaa
povesta neidon, miehen riuduttaa...
Kauniimmin soikoon soitto; notkeammin
mairetta neito mieheen tanssikoon!
Hymyllä, sekä pikku arkailulla
arkoihin miehen kieliin koskekoon!...
Niin... niin... Se sattui paikalleen...
Kuin armaat varjot nyt taas pyörikää!...”

Himmeässä punavalossa häilähtelivät enkelien jumalalliset, kauniit
vartalot varjoina... Taruvaippoina heilahtelivat niiden utupukimet...
Kauniina henkinä leijailivat arkailevat enkelit, muka paeten
kosijaansa... mairitellen arkailulla... kutsuen kainoudella...
kaikkoamisella puoleensa vetäen... Pehmeät vyötäiset kiemahtivat
käärmeen sulona... siro jalka nousi kiehtovana... povi tuoksusi
huumaavaa lempeä ja kaikki kylpi kauniissa sävelmeressä. Perkele
säteili tyytyväisyytenä, ylpeä ilme kasvojen kaunistuksena. Tanssi
jatkui laulua seuraten:

”On voitto saatu. Aistipunakukka
nyt itsellemme taaskin kukkikoon!...
On lemmen juhla... Neito sukkanauhat
pauloiksi miehen kaulaan kietokoon!
Kas niin!... Käy rohkeasti vain sa paulaan,
mies lemmen janoon aivan nääntynyt!...
Taas pikku suukko!... Neito kainoutta,
ja vavahdusta ei saa unohtaa!...
Soi, soitto, soi!... Nyt hieno utuhelma
saa kutsuvasti hieman heilahtaa...
Nyt Tuulan kaunis aistipunakukka
hääväreihinsä puhetkohon!... Nyt
sen hehkuvimmat värit loistakoot!...
Taas tanssikaa!... Nyt mairein lemmen laulu
vapautta viettiemme laulakoon!...
Nyt kaikki lemmen kahleet, ansat, paulat
jo auetkoot!... Nyt kaikki lemmen kielet
povessa neidon soikoot, kaikuansa
hetteistä miehen hemmen etsikööt!...
On saatu voitto... Soikoon kaunis soitto!
Nyt kaikki lemmen siteet höltykööt!...
Nyt käsi kaulaan!... Katse arkaellen
jo lemmen antimia pyytäköön!...
Armaammin Tuulan aistipunakukka
nyt tuoksukoon!... Jo voitto saatu on...
Ja hekkuma ja aistipunakukka
ne suudelmaansa kaiken kietokoot!”

Soitto ja laulu riutuivat viettien hiveleväksi hyminäksi, punavalo
himmeni, enkelien varjot haihtuivat, kaikki suli yhdeksi, armaaksi
hekkumaksi. Perkele haihtui kunniansa kirkkaudeksi ja punertava pallo
sammui äärettömyyden pimeäksi...

                                                  ⸻

Syyspimeä kohotteli mustia siipiänsä. Äärettömyys avautui
kaikenhäviön suurena kitana. Siinä kidassa hääri ihminen kaikkine
eläminensä.

Schuwalowassa, jossa rouva Esempio oleksi, asui myös eräs venäläinen
koroillansa eläjä, entinen insinööri Ivan Ivanovitsh Volkof
perheinensä, sekä venäläinen leskimies, majuri Stepan Ivanovitsh Velikodushof
. Viime mainittu oli sodan uhatessa eronnut armeijasta.
Hänen vanhin veljensä, joka oli korkeassa asemassa, oli hänelle
silloin toimittanut virastossansa toimen, jommoisia tilapäisesti
perustellaan ystäville ja sukulaisille ja joiden hoitajien arvonimenä
on ”virkamies erityisiä toimia varten”.

Majuri Velikodushofin suku oli aateloitu Nikolai ensimäisen
hallitus-aikana, ja silloin oli suku ottanut nykyisen nimensä
Velikodushof. Majuri Velikodushofin virkapaikka oli nimeksi
Moskovassa, mutta hänen virkansa luonne ei pakottanut häntä siellä
asumaan ja siksi oleskeli hän sisarinensa pääkaupungin läheisyydessä
Schuwalowassa, missä hänellä oli oma huvila.

Oli sama yö, jona Harhama oli lopettanut teoksensa.

Ivan Ivanovitsh Volkofin makuuhuoneessa istui, hänen vaimonsa poissa
ollessa, kolmihenkinen seura, rouva Esempio, majuri Velikodushof
ja Ivan Ivanovitsh itse suomalaista punssia ryypiksien. Oli jo yli puoliyön
. Punssi oli noussut päähän ja sakean tupakan savun seasta
näyttivät seurueen jäsenet hoipertelevilta. Puheessa tuntui jo
sekavuutta, niin että seinän takana asuva vanha venäläisen papin
leski ei enää erottanut sanoja toisistansa. Majuri Velikodushof
taputti leikillänsä rouva Esempion olkapäätä ja kysyi Ivan Ivanovitshilta
:

— ”Eivätkö ole tuossa kauniit olkapäät?”

Rouva Esempio työnsi hymyillen majurin käden pois ja lausui leikillä:

— ”Äts... Teitä!... Ei ole kuin kahden viikon tuttu ja jo
taputtelee, kuin vanhaa ystävää!...”

— ”No, verskinähän se pitää kala syödä”, — keskeytti Ivan Ivanovitsh
ja lisäsi: ”Skool!”

— ”No, ennättäähän tuon nyt vielä syödä myöhemminkin... Skool” —
vastasi rouva Esempio ryypäten.

— ”Skool, korea leski!” — tervehti majuri Velikodushof.

— ”Skool, herra majuri!” — vastasi rouva Esempio hymyillen.

Silloin enkeli Iiranto vetäisi vyöllänsä riippuvan maara-käärmeen
suusta elävän nuolen ja ampui sen itään. Oitis ilmaantui aare-lintu,
nokassa Tuulan aistipunakukka. Se pudotti kukkansa rouva Esempion
helmaan... värjäsi sillä sen huulet... kaunisti sillä majuri
Velikodushofin kunniamerkit ja olkanauhat ja hävisi. Enkeli Iiranto
puhalteli aistipunakukan tuoksua naurahduksiin... hymähdyksiin...
sukkeluuksiin ja pikku viisasteluihin... Se johti sukkeluuden aroille
rajoille... antoi niiden heilahdella kainouden sukkanauhoissa...
ujostelun hienoissa helmoissa...

Puhe jatkui ja kävi äänekkäämmäksi. Se oli uudistunut jo useina
iltoina ja seinän takana asuva papin leski oli valittanut siitä,
sekä lopulta antanut tiedon Ivan Ivanovitshin vaimolle Anna Aleksandrownalle,
joka saapui nyt kyläilyltänsä odottamatta kotiin,
aivan miestänsä vakoilemaan. Puheen ylimmillään ollessa kuului
hänen soittonsa ovelta. Seurue joutui hämille ja puhe vaikeni. Anna Aleksandrowna
soitti, mutta kukaan ei avannut.

Viimein joutui hän raivoon ja uhkasi hakea poliisin, jos ei avata.
Seurue järjesteli asiansa ja avasi oven.

Kun Anna Aleksandrowna pääsi sisälle istuivat kaikki rauhallisina.
Punssin jälet olivat pyyhityt, pullot ja lasit peitetyt ja rouva
Esempio luki tyynenä kirjaa ”Ikuinen arvoitus”. Loukattu vaimo astui
huoneeseen raivostuneena, hiukset hajalla ja kysyi rouva Esempiolta:

— ”Ei kait rouva Esempiolla vaan ole ollut kylmä mieheni
makuuhuoneessa nukkuessa?...”

Rouva Esempio nousi ylös, oikaisi itsensä ylpeänä, ojensi kätensä ja
kysyi pöyhkeästi:

— ”Millä oikeudella Te uskallatte?...”

— ”Milläkö oikeudella?” — keskeytti Anna Aleksandrowna jatkaen:
”Vaimon oikeudella, jonka täytyy suojella makuuhuoneensa puhtautta
ja äidin oikeudella, jonka täytyy suojella lastensa kunniaa.
Mutta millä oikeudella täällä olet sinä... sinä esikaupunkien
kadunkiertäjä?”

Hän puhui semmoisella ryhdillä ja voimalla, jommoisella voi puhua
ainoastaan nainen oman miehensä makuuhuoneessa, jossa hän yksin
on kuningatar ja valtijatar. Rouva Esempio seisoi hänen edessänsä
viheliäisenä olentona. Pää painui häpeästä alas ja ”Ikuinen arvoitus”
putosi lattialle. Syntyi painostava hiljaisuus. Loukattu vaimo
oikaisi taas vartalonsa, osotti rouva Esempiolle ovea ja lausui, kuin
kuningatar:

— ”Ulos, häpäisijä!”

Rouva poistui, joku käsittämättömän häpeän raskas taakka
hartioilla, pimeään yöhön. Anna Aleksandrowna kääntyi majuri
Velikodushofin puoleen ja ovea osottaen lausui käskevästi:

— ”Ja sinäkin!... Samaa tietä!”

Majuri nousi ja poistui rouva Esempion jälestä. Molemmat ulos-ajetut
tunsivat sen voiman, sen valtikan mahdin, jonka avioliitto on antanut
vaimon käteen silloin, kun se on hänet korottanut makuuhuoneen
kuningattareksi ja kotilieden puhtauden valvojaksi, eikä kumpikaan
tajunnut, mistä sen voima riippui. Elämän ikuinen arvoitus nosti
mustaa päätänsä ja antoi tuntea näkymättömien käsiensä painon...

Sade valui mustassa yössä. Majuri Velikodushof ja rouva Esempio
tunsivat olevansa, kuin kaksi onnettomuustoveria, joita nyt
elämän näkymätön käsi painoi yhteen ja samalla jonnekin, jossa he
voisivat onnettomuutensa jakaa. Mitään sopimatta kahlasivat he
sen käden painamina kuraista tietä pitkin, pilkkopimeässä yössä.
Silloin enkeli Iiranto ampui taas elävän käärmenuolensa. Myrsky
ulvahti. Pilvenraosta tuikahti tähden säde sammuvana kipinänä ja
sen välähdyksenä ilmestyi enkeli Herve sekä Iila ja Ooti... Kädessä
aistipunakukan huumaava haju, kulkivat ne rouva Esempion ja majuri
Velikodushofin edellä... johdattaen... ohjaten kulkua... soutaen
elämän venettä oikeaan satamaan... ohjaten kohtalon menoa.

Myrsky soitteli mustaa kannelta... Elämän merenselkä ei toki sen
puhalluksista aallokoksi noussut... Kohtalon pursi solui hiljaa
satamaansa... kauniit soutajat airoissa... Herve itse peräsimessä...
Iiranto veneen vierellä...

Kulkijat painuivat majuri Velikodushofin huoneeseen... sopimatta...
sanaakaan puhumatta... Iilan ja Ootin soutamina... kukan tuoksun
johtamina... Elämänvirta vei venettä sinne.

He istuivat jo sisällä ja muistelivat tapahtumaa... Huoneessa kukki
aistipunakukka, jota molemmat katselivat onnettomuustovereina...
onnettomuuden yhteen sitomina... He katselivat sitä ja huumautuivat
sen väreihin... Enkeli Iiranto puhalsi heidän aisteihinsa sen
raukaisevaa tuoksua... Huoneen valaistus värisi veripunavalona...
hämärtyi... riutui itseensä... Iiranto ampui uuden nuolen...
Perkeleen kauniin enkeli Uuleman siittämä veripunainen pieni
hirre-käärme kiepahti nuolen välähdyksestä... valon värähdyksestä...
veripunaisen kukan tuoksusta... kiemurteli näkymättömänä...
kauniina... kavalana ja pistävänä rouva Esempion ja majuri
Velikodushofin kantapäähän. Siitä pistosta alkaa aina aviopetos...

Seinän toisella puolen asui majuri Velikodushofin nuori sisar
kirjoittaen ainetta siveellisyyskysymyksestä. Hän lopetti työnsä ja
kuultuansa veljensä tulevan meni sanomaan hyvää yötä... Mutta hän
näkikin aistipunakukan... tunsi sen aistillisen, ilkeän tuoksun...
parkaisi... hämmästyi... punastui ja poistui huoneesta, nähdessään
öisten kulkijoiden etsivän unohdusta elämän kovien kourien ja
arvoitusten pitelyjen jälkeen.

Kun ovi on taas sulettu, lyyhistyi nuori nainen miettimään elämän
suuren ratkaisemattoman arvoituksen selitystä ja majuri Velikodushof
ja rouva Esempio huomasivat laskeneensa veneensä jo elämän meren
sumusatamaan.

                                                  ⸻

Aamuyön pimeässä saattoi majuri Velikodushof rouva Esempion kuraista
tietä kahlaten asuntonsa rappujen luo.

— ”Siis huomenna Narvaan, armaani. Siellä saa olla rauhassa”, —
lausui rouva Esempio puristaen saattajansa kättä.

Keittiössä torkkui palvelustyttö, Korpelan Timon tytär, Eeva Esempio. Rouva
kehotteli:

— ”Eeva rupeaa jo nukkumaan!”

Seuraavassa huoneessa nosti sairaloinen Armiira-tyttö päätänsä
vuoteesta ja kysyi riutuneella äänellä:

— ”Missä äiti on ollut?”

— ”Lapsi rupeaa nyt nukkumaan”, — vastasi äiti, meni huoneeseen ja
sytytti lampun. Pöydällä huomasi hän Harhaman äsken kirjoittaman
kirjeen, luki sen ja kirjoitti vastauksen:

’Rakas!

Kyllä olen ollut varomaton ja luultavasti ihmiset rupeavat
juoruamaan ja tekemään ikävyyksiä. Täällä on aivan
sivistymättömiä pökeröitä, jotka eivät ymmärrä suuren maailman
tapoja. Rouva Volkof näki minut kerran kävelemässä tuttuni majuri
Velikodushofin kanssa — tai oikeastansa hänen veljensä ja sen
vaimo ovat minun hyviä tuttujani miesvainajani ajoilta, ne kun
palvelivat samassa pataljoonassa Venäjän sotaväessä — ja sitten
tuli mustasukkaiseksi hänestä ja miehestänsä ja — Herra Jumala!
— Sinä tiedät, että olen syytön.

Älä nyt tule tänne, ennen kun kirjoitan. Tulosi voisi herättää
huomiota. Kun kaikki selviää kirjoitan ja sitten menemme yhdessä
Helsinkiin. Olenkin tavaroiden ja hampaiden tarpeessa.

Suutelen sinua.

Helga.’

Hän sulki kirjeen ja sammutti tulen ja hämmästyi, kun huone ei
pimennyt. Syksyinen harmaa päivä alkoi valeta.

Huomenna, kun hän lähti majuri Velikodushofin kanssa Narvaan, pisti
hän kirjeen postilaatikkoon.

Mutta parin päivän kuluttua rouva Volkof, joka oli puolustanut
perheensä kunniaa ja makuuhuoneensa puhtautta, sai haasteen oikeuteen
kunnianloukkauksesta. Joku viikko myöhemmin, kun rauhantuomari
tuomitsi hänet herjauksesta vankeuteen, ei onneton nainen jaksanut
häpeää kestää, sai hermokohtauksen ja ampui itsensä kuoliaaksi
miehensä pistoolilla.

                                                  ⸻

Harhaman elämän taivaalla loistivat yhä maineen seppeleet. Syksyn
harmaa väri oli hopean hohdetta. Hän odotteli rouva Esempion kutsua.

Joku oli kulunut. Hän sai seuraavan nimettömän kirjeen:

’Herra Harhama!

Rouva Esempion asioissa on alkamassa eräs oikeusasia, johon
Teidän täytyy pakostakin sekaantua. Itse tietänette mitä asia
koskee. Puhutaan myös sikiön salaamisesta ja että Te olisitte
sen isä. Siinä tietysti tulee paljastumaan asioita, jotka eivät
ole kunniaksi Teille, eivätkä puolueelle. Toivottavasti teette
parhaanne, että aijottu oikeudenkäynti tukahtuu alkuunsa. Itse
käsitätte, että semmoisessa asiassa tulee heti etsittäväksi myös
se lapsi, joka Teiltä tiedetään olleen rouva Esempion kanssa,
vaikka se on salattu.’

Kaikki ne olivat nyt Harhamalle vähäpätöisiä, pikku asioita. Sikiön
salaamisen hän aavisti tarkottavan sitä, että Ritvaa oli hoidettu
salassa Armiiran tähden. Hänen edessänsä leimusi nyt uuden elämän
suuri kaskituli, joka himmensi kaikki häväistykset. Rauhallisena
odotteli hän rouva Esempion kutsua.

Mutta kutsua ei saapunut. Hän odotti vielä, mutta yhtä turhaan.
Viimein otti hän käsikirjoituksensa ja matkusti Schuwalowaan rouva
Esempiota tapaamaan. Mutta rouva Esempio oli poissa. Huone oli
puolikylmä. Siinä oli jotain autiota, tyhjää, kuin hautajaisten
jälkeen.

— ”Missä on rouva?” — tiedusteli hän rouva Esempion
palvelijattarelta Eevalta, Routalan Timon tytöltä.

— ”Niin, rouvako?... En minä oikein tiedä... eiköhän se Suomeen
mennyt”, — vastasi Eeva vältellen ja Armiira selitti:

— ”Ei Armiira tiedä. Ei äiti sano koskaan minne menee...”

Harhama odotti päivän... toisen. Joku levottomuus alkoi häntä
vaivata. Se ilmestyi salaperäisenä, harmaana, kuin hämähäkki. Hän
avasi erään saapuneen kirjeen. Se oli asianajajalta, joka ilmotti
ryhtyneensä rouva Esempion asiassa toimiin.

Se oli Harhamalle yllätys. Hän ei tiennyt, että asia koski rouva
Volkofia vastaan aijottua kannetta. Hän luuli sen olevan yhteydessä
jonkun häväistysjutun, sikiön salaamis-asian kanssa, tai jonkun, jota
hän ei käsittänyt, mitä se oli.

Hän ryhtyi etsimään rouva Esempiota kaikkialta, mutta etsi turhaan.
Levottomuus yltyi. Joka raosta kurkisteli jo harmaa hämähäkki.
Hänen henkiset voimansa olivat ikäänkuin kahdeksantoistavuotisesta
jännityksestä päässeitä ja herpoutuneita. Siksi oli hän veltto ja
herkkä vaikutuksille.

Hopeanheleä syksy alkoi jo harmaantua hänen silmissänsä
likaharmaaksi. Levottomuus suurenteli kaikki kummituksiksi.
Puolue, se ainainen jalkapuu, irvisteli jo hänelle, syyttäen häntä
häpäisemisestä.

Hän matkusteli ja tiedusteli mahdollisista ja mahdottomista
paikoista. Viimein alkoi hän sokeasti uskoa jotain hyvin vakavaa
olevan kysymyksessä ja luuli rouva Esempion olevan jo paossa. Hän
hätäytyi yhä enemmän...

Hän palasi takaisin tiedusteluilta, lähti uudestaan ja taas palasi.
Hän ei voinut enää syödä ei nukkua. Neljä vuorokautta kului niin. Hän
ei enää erottanut yön ja päivän rajoja. Lopulta hän ei käsittänyt,
miksi hän oli levoton.

Hän lähti taas ja jätti jälkeensä rouva Esempiolle kirjoitetun
kirjeen:

’Olen etsinyt Sinua epätoivoisena. Nähtävästi on jotain hyvin
ikävää tapahtunut, mutta miksi salaat sen minulta? Jos tulet
kotiin minun vielä poissa ollessani, odota minua! Minä tahdon
oman osuuteni kaikesta, mitä vaan lieneekin tapahtunut...

Harhama.’

Oli yö.

Kylmä, ilkeä räntäsade oli alkanut. Tie lätisi jalan alla. Harhama
seisoi rautatievaunun sillalla, kun kaksi hänelle tuntematonta,
Pietarissa asuvaa suomalaista miestä kohtasivat siinä toisensa,
tervehtivät ja alkoivat puhella:

— ”No, Raiviohan se on! Mistä sinä nyt matkustat?” — kysyi
ensimäinen.

— ”Kah! Leinola! Terveeksi... Narvasta olen matkalla”, — oli
Raivion vastaus.

— ”Vai Narvasta.”

— ”Narvasta tulen, Narvasta”, — jatkoi Raivio vakuutustansa, sikari
hampaissa.

— ”Kah, Narvasta, niin Narvasta!... Ja minä olen Narvaan menossa...
Ketä sinä nyt muuten siellä Narvassa tapasit?” — kyseli Leinola
edelleen.

— ”No eipä siellä ketään... Rouva Esempio siellä näkyi puuhailevan,
kuuluu asuksivan Velikodushofin ’Luostari’-huvilassa. Pitkästä ajasta
taas sattui... Se näyttelijätär, entinen Riuttalan Helga... Vai
Narvaan sinä oot matkalla...”

— ”Narvaan... Narvaan oon matkalla... Vai Narvassa Riuttalan Helga
puuhailee”, — jatkoi Leinola.

— ”Narvassa puuhailee, Narvassa... No! Vie nyt terveisiä Narvaan!”
— lopetti Raivio jäähyväistellen.

Harhama ei kuunnellut enempää. Hän lähti oitis Narvaan.

Ja koko matkan, koko yön vuorokausia laski hän ja mietti mitä varten rouva
Esempio oli Narvassa. Hän tuli vakuutetuksi, että jotain vakavaa on
kysymyksessä. Hän sommitteli yhteen kaikki ne viittaukset, joita
oli kuullut Ritvasta, ja luuli olevan kysymyksen siitä. Useita
kestänyt levottomuus, valvominen ja syömättömyys alkoi
vaikuttaa. Hermosto, joka hänellä oli aina herkkä, joutui taas
epäkuntoon. Juna tuntui kulkevan matelemalla, aika tuntui pitkältä,
laiskottelevalta...

Vihdoin valkeni routainen syyspäivä. Ja juna saapui Narvaan. Kuumeen
vallassa riensi hän Luostari-huvilaan ja kysyi rouva Esempiota.

— ”Hän lähti juuri ulos miehinensä”, — vastasi huvilan piharenki
merkitsevästi.

— ”Kuinka miehinensä! Sitten on kai erehdys tapahtunut”, — huudahti
Harhama ja enempää puhumatta riensi osotettuun huoneeseen.

Hän tuli matalaan huvilan ullakkokamariin, niin sanottuun Hiiden
huoneeseen ja siellä kohtasi häntä hänelle odottamaton näky: Ympäri
huonetta näkyi likaisen yöelämän ja juopottelun jälkiä. Rouva
Esempion ja majuri Velikodushofin vaatteita oli siellä täällä
sekaisin. Pöydällä oli joku majuri Velikodushofin kirja, sisällöltään
jotain ”matkalukemista”, ja sen lehtien välissä eräs hänen rouva
Esempiolle lähettämänsä kirje, jonka reunat olivat piirretyt täyteen
muistutuksia. Silmänräpäyksessä käsitti hän kaikki ja alkoi vapista.
Pitkään aikaan ei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan voimatonna
vaipui hän tuolille. Pää painoi hartioita kuuman lyijypallon tavoin,
huone pimeni silmissä ja hänet valtasi kummallinen tunne: Hän ei
tajunnut mitään tapahtuneesta, vaan luuli saaneensa hulluuden
puuskan ja odotti milloin hänestä sammuu järki kokonansa. Hän puheli
itseksensä, päätänsä osotellen ja maahan tuijottaen:

— ”Nyt minä tulen hulluksi ihan... Nyt on järki tästä ohimolta
jo sammunut... Nyt se sammuma etenee jo otsaa kohti... Otsa on jo
kylmä... Nyt se menee päälakea kohti... Kas, kun se ei koske!...
Vieläköhän minä sitten osaan ajatella, kun se kokonaan sammuu?... Nyt
alkavat jo isot aivot sammua...”

Hän piteli päätänsä molemmin käsin, varovasti, kuin olisi se ollut
niin kipeä, että siihen ei uskalla koskea, ja jatkoi puheluaan:

— ”Nyt sammuma kohta leviää jo tänne takaraivoon... Ai, jai!... Nyt
se sammuu kohta aivan kokonaan... Nyt tulee ihme... Nyt tulee ihme”,
— hätäili hän.

Yhä varovaisemmin piteli hän päätänsä hätäillen:

— ”Ai, jai!... Nyt sammuu jo viimeinenkin... Pää on aivan kylmä...
Kas niin!... Kas niin!... Nyt sammui...”

Ja sitten uskoi hän olevansa hullu. Silmien editse vieri ilmassa
leijaileva musta pyörä, joka hävisi kun oli päässyt ohi, vierähti
johonkin ja uusi samanlainen musta pyörä ilmestyi taas ja vieri ja
hävisi samaa tietä toisten aina seuratessa jälkiä.

Hartiat kumarassa tuijotti Harhama niitä mustia pyöriä. Hän ei
käsittänyt mitään, alkoi laskea pyörien lukua ja kokoa ja tylsistyi
kokonansa. Suuret silmät tuijottivat elottomina yhteen pisteeseen ja
rinta kohoili tasaisesta huounnasta...

Niin istui hän kauvan puolikuolleena. Viimein tunsi hän vilunväreen
kulkevan lävitsensä ja alkoi selvitä. Ensimäinen ajatus, joka hänen
päähänsä iski, oli kysymys: ”Mitä pahaa olen minä tehnyt majuri
Velikodushofille, että hän häpäisi minun kotini ja elämäni?”

Ja taas ja taas tylsistyivät ajatukset ja mustat pyörät alkoivat
leijailla silmissä. Ja taas teki hän majuri Velikodushofin suhteen
äskeisen kysymyksen ja supisi katkerana:

— ”En ole häntä loukannut sanoilla en teoilla, en edes tuntenut.”

Hän muisti myös, että kun äsken rouva Esempio puhelimessa oli hänelle
sanonut että majuri Velikodushof tungettelee ottamaan häneltä
suomen-kielitunteja ja kysyi leikillä, oliko hän mustasukkainen, niin
hän oli miltei loukkautunut siitä, että rouva Esempio muka luuli
hänen voivan hyvästä perheestä lähteneestä miehestä ajatella niin
alhaisesti, että tämä suostuisikaan häpäisemään sitä kotia, jonka hän
tiesi olevan hänen kotinsa.

Ja yhä katkerammaksi tuli hänen mielensä. Hän supisi:

— ”Minä vielä ymmärtäisin, jos hän olisi minulta varastanut,
tai lyönyt minua, mutta että hän likaa talon, jota minä pidän
kotinani!...”

Hän tylsistyi uudestaan ja takertui johonkin pimeään, hämärään.
Hänestä tuntui majuri Velikodushofin teko niin ilettävältä, että
hän sen johdosta aluksi unohti itse asian ja rouva Esempion osuuden
siihen. Viimein alkoi hän vapista ja hätäytyä ja hapuili jotain
pakenevaa kiini...

Kun hän taas selvisi hieman, nousi hänelle kurkkuun katkerana palana
teoksen muisto. Silloin pimeni kaikki hänen silmissänsä. Koko maailma
tuntui uppoavan synkeään pimeyteen ja kylmä sakea usva nousi jostain
avaruuden soisilta pohjilta. Ammottava tyhjyys tuntui nielevän kaiken
ja hän katseli sitä neuvotonna, hartiat kumarassa ja liikkumattomilla
silmillä lattiaan tuijottaen. Harhanäöt alkoivat: Hänen teoksensa
kohosi avaruuden rannan alta hopeanheleänä suurena pyöränä, vyöryi
ylemmä, kirkastui kirkastumistaan, alkoi taas himmetä, pimeni aivan
pimeäksi ja laskeutui kaarensa tehtyään kellumaan äärettömyyden
mustaan mereen, sen pimeän pohjattomuuden varaan...

Itsestänsä hänestä oli omituista se, että hän katseli kaikkea milt’ei
välinpitämättömänä. Hänen tilansa oli sama, kuin kuoleman ohi mentyä:
kaikki alkavat rauhottua tai tylsistyä, nähtyänsä, että nyt on
kaikki toivo menetetty. Hänen ajatuksensa kääntyivät hetkeksi rouva
Esempioon. Hän muisti hetkessä yhtenä kokonaisuutena koko elämänsä
hänen kanssansa, huolensa hänestä ja yhteiset kärsimykset ja huokasi
katkerana:

— ”Miksi hän minulle tämän teki?... Miksi hän häpäisi minun elämäni
ja petti minut?...”

Sitä hautoessansa hän taas sekaantui ajatuksiinsa, tylsistyi,
alkoi nähdä harhanäkyjä ja uskoa, että järki sammuu. Hän istui
sängynreunalla kokoon kyyristyneenä, piteli käsiensä avautumassa
päätänsä, peläten siihen koskea, kuin olisi se tulinen pallo. Ja taas
hän laski, laski ja odotti sitä silmänräpäystä, jolloin järki tyyten
sammua tuikahtaisi...

Ja taas alkoi jotain epäselvää kirkastua ja selvetä. Hän näki
teoksensa lokaan polettuna ja rouva Esempion sitä tallaamassa, ilkeä,
raaka hymy huulilla. Hän hätäytyi kuin lapsi nähdessään siskonsa
hukkuvan. Hän ei kyennyt mitään tekemään, ei mitään ajattelemaan.

Viimein valtasi hänet raivo.

— ”Miksi sinä, häpeämätön nainen, olet tämän tehnyt?... Miksi tämän
olet tehnyt sinä?” — raivosi hän. Kasvolihakset vetäytyivät
kokoon ja kulmikas leuka vavahteli. Hänessä heräsi hillitön halu
repiä kaikki, mitä käsiinsä sai. Hän repi risoiksi rouva Esempion
vaatteita, jotka hän vähäistä ennen oli tälle ostanut. Hän repi omia
nenäliinojansa ja kiskoi irti pukunsa nappeja ja särki mitä voi.

Mutta kohta väsyi hän taas ja herposi. Kaikki henkinen oli hänessä
hillittömän rajua, vaikka kuoreensa puristettua, ja siksi se hetkessä
pani kaikki tuhaksi. Hän istahti sängynreunalle epätoivoisen ja
synkän näköisenä, näki taas teoksensa mustan, synkän pyörän kelluvan
pimeän pohjattomuuden varassa, tuli katkeraksi rouva Esempiolle ja
kysyi, tuskan-ilme kasvoilla:

— ”Olenko minä korottanut Jumalaksi ihmistä, joka on minua pettänyt
ja häväissyt enemmän, kuin kukaan muu?...”

Hän huokasi ja vaipui kokoon...

Kauvan ajatteli hän jotain peräti hämärää ja selittämätöntä.
Kaikkialla nousivat mustat pilvet. Kaikkialta avautuivat kuoleman ja
kaikenhäviön kidat, joista irvisti joku ilkeä: elämän-iva. Hän muisti
jalkapuutansa. Hän muisti, että rouva Esempio oli myös vakuuttanut
lopulla olevansa tarvaalainen, samaten Velikodushofin niiden
kannattajan Venäjällä ja nyt hän näki samojen tarvaalaisten vetävän
häntä kaakinpuuhun ja pettävän häntä. Hän mutisi:

— ”Olisiko, että olen kumartanut sitä jalkapuuta, jonka väki
häpäisee elämäni ja tekee kodistani minulle häpeäpaalun, voidaksensa
minut sitten vetää siihen pystyttämäänsä kaakinpuuhun?...”

Hän huokasi raskaasti, nousi ylös ja käveli huoneessa synkkänä.
Äkkiä pisti häneen joku ajatus, kuin kipinä: Vihan ja koston kuuma
tuli leimahti hänessä terävänä liekkinä ja sen liekin päässä
punersi kukkana siperialaisen noidan ennustus naisesta, johon hän
muka panee kironsa. Silloin lausui hän sielunsa kaikilla voimilla
luulottelemaansa häpäisijäänsä ajatellen:

— ”Kirotut olkoot ne nisät, eläinten tai ihmisten, joita sinunlainen
saasta on imenyt!...”

Sitten lähti hän ulos ja sulki oven synkkänä...

                                                  ⸻

Kun kuolema on käynyt talossa ja lähdetään noutamaan
ruumiinpesuvettä, sammuvat kaikki kuolleen elämää koskevat
kysymykset, elämän vaatimukset astuvat voimaan, ruumis koetetaan
saada pian ulos ja tyynenä panee emäntä kahvin kiehumaan. Ensi
myrskyn ohi mentyä alkoi Harhama turtua kaikelle. Hän tunsi tavatonta
janoa, tai nälkää, tai molempia sekaisin. Tylsän-rauhallisena lähti
hän läheiseen hotelliin ja alkoi syödä ja juoda.

Tapauksesta oli tieto levinnyt ruokailuhuoneeseen ja kaupungillekin.
Eräässä pöydässä Harhaman vierellä istui Leinola muutaman
tuntemattoman kanssa. Ei kumpikaan äsken mainituista tuntenut
Harhamaa ja he puhuivat vapaasti tapahtumasta.

— ”Oletko sinä, Koivula, sattunut Harhamaa näkemään?”

— ”En ole, vaikka kuullut olen paljon”, — vastasi puhuteltu.

— ”Kuka siitä jo ei olisi kuullut. Kyllähän miehellä on hiukan
kykyjä, mutta mitäpä se kyky maksaa, kun sitä käyttää väärin. Se on
huonolla ihmisellä sama, kuin palava päre lapsen kädessä. Se polttaa
sillä itsensä ja muut vielä mukanansa”, — jatkoi Leinola.

Koivula huokasi ja lisäsi:

— ”No, kyllä se elämä opettaa tulta pitelemään.”

— ”Opettaa kyllä, mutta monen opettaa liian myöhään”, — myönsi
Leinola.

Molemmat vaikenivat ja ajattelivat sitä suurta opettajaa, jonka nimi
on elämä. Harhama kuunteli puhetta aivan välinpitämättömänä ja tylsän
uhmaavana. Leinola jatkoi:

— ”Johan sen tiesi mikä loppu siitä tulee. Rouva Esempio oli jo
koko syksyn palvelustyttönsä kanssa kilpaa mustannut Harhamaa... Ja
ansaitsikin maalinsa. Roisto!... Elää semmoista sikamaista elämää
vihkimättömien naisten kanssa... ja muutakin on!”

Eevan mainitseminen hänen mustaajanansa koski vielä Harhamaan, sillä
Eeva oli niitä korpelaisia, joita hän jumaloi. Koivula jatkoi sitten:

— ”Niin, niin... Kyllä elämä on kova ja viisas opettaja ja sillä on
oikeat opetusvälineet... Kun se kenen panee nurkkaan häpeämään, niin
se panee semmoiseen nurkkaan, josta kaikki näkevät...”

Sitten nousi hän, käveli edestakaisin uudelleen ja lausui Harhamaa
tarkottaen:

— ”Että sen piti vielä joutua juuri meidän puolueen joukkoon ja sen
häpeäksi!... Heittiön!...”

Harhama nousi synkkänä ja lähti ulos...

                                                  ⸻

Hetken kuluttua kirjoitti Harhama rouva Esempiolle seuraavan kirjeen:

’Kohdakkoin on kolme vuotta kulunut siitä yöstä, jolloin lausuit
minulle: ’Rakastakaa minua ja minä olen Teille kuolemaan
asti uskollinen, kuin koira.’ Minä olen pitänyt sanani, tai
oikeastaan, me molemmat olemme pitäneet sanamme. Minä olen
pysynyt rinnallasi kaiken uhalla ja Sinä olet ollut kuin koira.

Näinä, juuri tätä ’häämatkaasi’ varten puetit itsesi
minulla viimeksi. Minä tahdon, että jokaikisen esineen, joka
pienimmälläkään tavalla muistuttaa minua, palautat, jos en niitä
itse ole kotoasi löytänyt. En tahdo, että minusta jää luoksesi
pienintäkään muistoa, pienintäkään esinettä sormiasi polttamaan
ja häpeääsi sekä minun häpeääni todistamaan. Kun osan niistä
olen Sinulle antanut, niin jätän niiden kaksinkertaisen arvon
Sinulle rahassa. Niistä voit perustaa rahaston häpeäsi muistoksi.
Huvilan, jonka ostin sinulle, poltan tuhaksi.

Olen nimellesi pannut hallussani olevan vieraan omaisuuden.
Sen tähden täytyy minun Sinua vielä nähdä, että saan Sinulta
allekirjoituksen paperiin, jossa luovut siitä omaisuudesta.
Toinenkin selvittämätön asia vielä on: Tietänet, että
varustaudutaan panemaan Sinutkin syytteeseen rikoksesta, jonka
kait tiedät. Se asia koskee myös minua ja oman osani siitä
johtuvasta rangaistuksesta ja häpeästä minä kärsin. Nämä ovat
ainoat asiat. Lapsesi suhteen teen mitä voin, että se pääsisi
pois äitinsä saastuttamasta ilmapiiristä.

Harhama.’

Ja majuri Velikodushofille hän kirjoitti:

’Herra Majuri.

Olette koirana tunkeutunut häpäisemään minun kotiani ja likaamaan
naisen, jonka tiesitte olevan vaimoni. Toivottavasti Teissä on
edes sen verran kunnian tuntoa, että omalla kädellänne toimitatte
itsenne pois ihmisten joukosta. Koirat ainoastaan odottavat
vieraan kättä, mies tilittää alhaisuutensa itse.

Harhama.’

Hän jätti kirjeet pöydälle ja läksi mieli kylmänä kivenä, siitä
huoneesta, jossa hän luulotteli nähneensä elämänsä lokaan vedettynä
ja jumalansa polkevan likaan hänen kahdeksantoista-vuotisten
tuskiensa ja ponnistustensa luomusta.

                                                  ⸻

Elämän kurimuksien pohjat: menneet päivät syöksivät kätköjänsä
nykyisyyden tomutanssiin. Muinoin eletyn elämän teot, etäällä
vierailla mailla kuletut polut, kaikki kääriytyvät siksi vaipaksi,
jota ihminen aina hartioillansa kantaa: kaikki ne ovat yhdessä hänen
elämänsä, hänen hämähäkinverkkonsa.

Anna Pawlowna Vronskajan vastaanottohuoneessa istui munkki Pietari Anna Pawlownan
kanssa. Jälkimäinen oli kalpea, väsynyt, riutuneen
näköinen, Jumalankuvan edessä paloi vahakynttilä ja pöydällä lamppu,
jonka valo tulvi punaisena, himmeänä tulpaani-varjon läpi. Anna Pawlowna
puhui heikolla äänellä:

— ”Niin, isä Pietari. Tahdon puhua kanssanne herra Harhamasta...
Häntä on varmasti kohdannut, tai kohtaa joku onnettomuus. Viime
yönä näin unta, että joku syöksi häntä kuiluun... Mitä se mahtaa
tietää?...”

Munkki Pietari kuunteli puhetta surullisena. Pitkän vaiti-olon
jälkeen lausui hän:

— ”Se on ihmeellistä. Minä olen nähnyt hänestä samanlaista unta,
mutta sillä lisäyksellä, että Jumala nosti hänet siitä kuilusta...”

Anna Pawlowna huokasi ja katsoi munkki Pietarin silmiin hätäytyneenä.
Äänettömyys mateli käärmeenä huoneen läpi.

— ”Voi Herra Jumala sitä miestä!” — huokasi Anna Pawlowna.

Taas syntyi äänettömyys. Anna Pawlowna hengitti kuin hädässä. Munkki
Pietari mietti jotain. Viimein nousi Anna Pawlowna, nouti joukon
kirjeitä ja puhui:

— ”Hänellä on jotain sisällistä... jotain selittämätöntä... Kenties
Te, isä Pietari, voitte siitä saada selvää, jos luette näitä hänen
kirjeitänsä. Hän kirjoitteli niitä minulle ulkomaanmatkoiltansa,
mutta niissä on jotain, jota minä en kykene ymmärtämään... Niissä on
jotain demonimaista, tai mitä se lienee... Lukekaahan Te!...”

Munkki Pietari alkoi lukea kirjeitä. Harhama oli niissä kirjoitellut
elämän mietteitä suurten henkien haudoilla. Kullakin kirjeellä oli
oma nimensä. Ensimäisen nimenä oli: ”Kantin haudalla”, toisen:
”Spinozan tomuilla”.

Munkki Pietari luki. Anna Pawlowna seurasi hänen kasvojensa piirteitä
hysteerisesti.

— ”No mitä?” — kysyi hän kiihkeästi, kun munkki Pietari oli lukenut
ensimäiset kirjeet.

Munkki Pietari huokasi, eikä vastannut mitään. Hän otti seuraavan
kirjeen. Sen nimi oli: ”Napoleonin haudalla”. Kun hän oli sen
lukenut, lausui hän surullisena:

— ”Hänen hengestänsä tuoksuaa jotain outoa...”

Anna Pawlowna näytti yhä hätäytyvän. Munkki Pietari luki kirjeen
”Rousseaun”. Kun hän oli sen lopettanut, kysyi Anna Pawlowna
hermostuneena:

— ”Eikö hänessä ole jotain kummaa... outoa, tai jotain
salaperäistä...”

Munkki Pietari huokasi ja lausui surullisena:

— ”Hänestä tuoksuaa kalmanhaju...”

Anna Pawlowna kirkaisi hiljaa. Syntyi taas äänettömyys. Munkki
Pietari luki toisia kirjeitä ja lausui surullisena:

— ”Niissä on jotain ikivanhaa, homehtunutta... Hänestä haisee
Perkeleen henki... Hän on nähtävästi asunut ikänsä ihmishengen
haudassa, kuin ruumistoukka...”

— ”Oi Herra Jumala!” — parkaisi Anna Pawlowna ja alkoi itkeä.
Munkki Pietari rauhotteli häntä puhellen:

— ”Älä hätäile hänen tähtensä, sisar. Hän on puhdistavan elävän
Jumalan käsissä... Hän on kenties tuleva aseeksi Hänen käteensä, jos
se on Hänen tahtonsa...”

— ”Te uskotte niin?” — hätäili Anna Pawlowna kysyvästi. Munkki
Pietari vastasi vakuuttavasti:

— ”Jumalan tiet ovat tutkimattomat, mutta kaikki on ase Hänen
kädessänsä...”

Anna Pawlowna rauhottui, kokosi kirjeet ja puheli:

— ”Hän on minut aivan vannottanut, että en saa hänen kirjeistänsä
koskaan kenellekään puhua. Siinäkin on jo jotain epäiltävää... Mutta
Teidän suhteenne hän itsekin tietysti tekee poikkeuksen...”

Syntyi taas hiljaisuus. Huoneessa heilahtelivat suruharsot ja
vahakynttilä tuikutti jumalankuvan edessä.

                                                  ⸻

Kaikki elämän rukit pyörivät, sen kaikki sukkulat liikkuivat.
Ihmis-elämä punoutui kunkin ihmisen omista teoista.

Nyt alkoi Harhaman elämässä aika, jona hän ei edes siinäkään
määrässä, kuin ennen, ollut tekojensa herra, vaan niiden orja.
Sielun voimat alkoivat kokonansa lannistua. Kaikki elämän kysymykset
sammuivat joskus pilkkosen pimeään, jossa itsemurhankin ajatus
häilähteli houkuttelevana tulisuortuvana. Hän ei tuntenut enää
nälkää, ei janoa, ei väsymystä.

Ajoittain valtasi hänet taas kummallinen tunne: Hän oli unohtanut
itse tapahtuman kokonaan, mutta tunsi jotain tuskaa, tietämättä,
mistä syystä. Päivästä ei tahtonut tulla iltaa, yöllä hän ei
voinut nukkua ja hermokohtaukset olivat välistä niin rajuja, että
hän vapisi. Ensi työksi matkusti hän rouva Esempion asuntoon
saadaksensa pois kirjeensä, joiden seassa hän muisteli ja pelkäsi
olevan semmoisia, jotka sotkevat hänet ja ystävänsä vallankumouksen
asiaan. Hän mursi auki rouva Esempion peilikaapin, jossa oli hänen
huomannut kirjeitä tallettavan. Siellä säilyttikin hän tapansa mukaan
eri kimppuihin käärittyinä ja päällekirjoituksilla varustettuina
kokonaista kirjastoa rakastajiensa kirjeitä. Siellä olivat ”Arvolan
”, ”Golubofin”, ”Esempion kirjat”, ”Harhaman kirjat”
ja jokin Velikodushofin ”kirja” y.m. Hän otti omansa ja mursi auki
kaikki laatikot, etsien sitä kynää, jolla hän oli teoksensa alkanut
ja jonka rouva Esempio oli koruiksensa pyytänyt. Sen löydettyään
kokosi hän kaikki rouva Esempiolle ostamansa tavarat, sekä Anna Pawlownan
lähettämät esineet. Viime mainitut sekä ne korut, jotka
hän oli ostanut rouva Esempiolle pakkoluovutuksesta muistoksi
säilytetyllä 25-ruplan setelillä, hän otti mukaansa, kannatti ulos
rouva Esempion matka-arkut ja muut rihkamat, ja poltti pikkuisen
huvilan poroksi. Ja kun se oli poroksi palanut, lohdutti hän itseänsä
sillä, että teon oli muka aiheuttanut halu hävittää jokainen rahtukin
joka muistutti rouva Esempiolle häntä. Hän koetti taas pettää
itseänsä. Hänen sielunsa salaiset alhaisuuden pesäkkeet vuotivat nyt
valloillansa. Itse asiassa aiheutti teon kostonhalu.

Poltettuansa huvilan palasi hän kotiansa, tylsänä, puoli tajuttomana,
mutta ulkonaisesti tyynenä. Kotona odotti häntä kolme kirjettä. Yksi
niistä oli rouva Esempion matkalta kirjoittama. Hän avasi sen ja luki:

’Rakas!

Luultavasti ovat ihmiset Sinulle taas juorunneet ja valehdelleet,
ja minä pelkään, että heitä uskot. Mutta kuule minua, ainoastaan
tämä kerta ja usko minua! Ilkeät, sivistymättömät ihmiset näkevät
asian oman likaisen sielunsa valossa ja kääntävät kaikki pahaksi,
mutta asian ytimen voin Sinulle sanoa ainoastaan minä. Seison
edessäsi, kuin Jumalan edessä, kunnioitan Sinua, kuin Jumalaa ja
Sinulta ainoalta odotan taas ymmärtämystä enkä voi Sinulle koskaan
valehdella.

Ihmiset levittävät ilkeitä valeita, mutta Jumala tietää, että en
ole yhtynyt kehenkään mieheen, enkä yhdy. Jos voisin, menisin
luostariin, sillä kaikki miehet ovat ympärilläni lokaa. Sinäkin
ehkä taas uskot kaikkia ja mitään kysymättä viskaat silmilleni
syytöksiä, kuin olisin minä joku katutyttö...

Jos nyt kumminkin juoruja uskot, anna minun ainakin toistaiseksi
asua huvilapahasessa, ja pitää tavarasi, sillä tiedät, että
itselläni ei mitään ole...’

Inhon ja halveksimisen tunne pursusi Harhaman jokaisesta solusta. Hän
viskasi kirjeen kädestänsä, kuin olisi se ollut kylmä, ilkeä käärme,
ja mietti jotain mustaa ja ilkeää, joka häntä läkähdytti. Sitten
huokasi hän, tunsi kasvojensa vääntyvän inhosta ja tuskasta ja lausui:

— ”Luostariin!... Sinä viaton nunna!... Sinä veit munkin mukanasi
luostariin... Toivottavasti elämä pukee sinut siellä siihen
nunnankaapuun, jonka ansaitset: häpeään...”

Toinen kirje oli Anna Pawlownalta, joka kirjoitti:

’Rakas hra Harhama!

Eilen oli luonani munkki Pietari ja kertoi nähneensä Teistä
unta: Te olitte vajoomassa syvään kuiluun, johon Teitä joku
tuntematon koetti sysätä. Tulin levottomaksi tästä unesta. Sen
levottomuuden vaikutti myös se, että itse näin edellisenä yönä
saman unen. Oletteko ehkä sairas? Olen niin levoton puolestanne.
Lähetän sentähden Teille perhekalleuden, kaulassa kannettavan
pienen ristin. Sen on kaksi pyhimystä siunannut ja siitä on
perhetarina, että se muuttaa onnettomuuden onneksi. Äitini jätti
sen kuollessaan minulle ja käski jättämään parhaalle ystävälleni.
Kirjoittakaa pian! Jumala Teitä siunatkoon!

Anna Vronskaja.’

Kaikki menneiden päivien muistot avautuivat siitä kirjeestä
surullisena, mailleen menevänä syyspäivänä, kuolinpäivän
ilta-ikävänä. Sen kelmeässä valossa näki hän taas elämän niin
omituisena, käsittämättömänä, järjettömänä ja syksyn sateiden vedessä
mätänevänä luokona. Hän näki eteensä avautuvan elämänkentän, jossa
lukemattoman lukemattomat pääkallot saarnasivat elämän turhuutta
ja sen mitättömyyttä. Ja sen loistavan luukentän halki käveli
rauhallisena kaikenhäviön jättiläisluuranko, olalla kaikki kaatava
kuoleman viikate, vyöllä reisiluu ja kädessä pääkallo, valtansa
ikuinen vertauskuva.

Siinä valossa katseli Harhama nyt rouva Esempion kanssa elämäänsä
elämää ja huomasi siinä nyt paljon semmoista, jota hän ei ollut ennen
huomannut. Hän tarkasteli sitä nyt häviön edessä, kuin juustopalaa,
jonka haju on alkanut herättää jo huomiota ja hän huomasi siinä
nyt paljon semmoista, jonka olemassa-olon hän ennen oli itseltänsä
salannut. Hänelle kävi, kuin juuston syöjälle, joka, tunnettuansa
oudon hajun on alkanut palaansa tarkastaa ja huomaa siinä jo pieniä
matoja.

— ”Ah! Olihan siinä elämässä jo sitä... ja sitä... ja sitä”,
— tuskitteli hän, likaisten sumukäärmeiden hänen silmissänsä
vilahdellessa.

Hän kutistui kokoon sen näyn edessä. Ja koko hänen viimeinen
elämänsä: hänen elämänsä rouva Esempion kanssa levittäytyi nyt hänen
eteensä uudessa valossa häpeänliinana, jolle oli asetettu kaikki sen
tulokset: keskellä oli Ritvan pieni pääkallo, jonka sisässä vielä
toukat kihisivät ja sen ympärillä mateli sukupuolielämän musta,
inhottava käärme...

Synkkänä, sanattomana katseli Harhama sitä. Kylmä hiki nousi otsalle
ja hän huokasi:

— ”Tähänkö minä olenkin joutunut?...”

                                                  ⸻

Sitten alkoivat tärisyttävät hermokohtaukset yhä uusiutua. Hän
salaili niitä kaikilta ja väsyi ja kiusautui siitä edelleen. Turhaan
koetti hän huumata itseänsä väkijuomilla. Mikään ei vaikuttanut.
Itsemurhan suortuva häilähteli yhä kiehtovampana.

Hän oli kuin mies, joka tylsistyneenä kävelee palaneen talonsa
tuhkaläjän ympärillä. Tuon tuostakin puhkaisi tulikieli vielä tuhan
ja puhalsi ilmaan katkeraa savua, joka tunki henkeen ja ahdisti. Ne
olivat entisten ponnistusten ja tuskien muistoja. Hän tuskitteli
silloin:

— ”Mitä varten minä olen rakentanut?... Tuhkaa ja poroa vartenko?...
Vai sitäkö varten, että saisin hengittää siitä nousevaa katkeraa
savua?...”

Mutta mykkä elämä ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän hätäytyi
silloin ja tunsi jo istuvansa kuoleman kylmällä polvella, elämänsä
savuavaa tuhkaläjää katselemassa, mykän elämän seisoessa hänen
edessänsä ikuinen ongelmansa seppeleenä päässä...

Ja silloin alkoivat hänelle taas ilmestyä vanhat ennustukset
arpirintaisesta, mustatukkaisesta naisesta, joka tuottaa
onnettomuutta, ja kaatuneista kuusista ja kaikesta. Kylmä inhonväre
kävi hänen ruumiinsa läpi, madellen limakäärmeenä. Oli, kuin olisi
hänen hartioillensa heitetty ilkeästä likatäplästä tehty vaippa
ja rouva Esempio seisonut vierellä ja osottanut häntä lyhkäisillä
sormillansa, ilkeä hymy huulilla...

                                                  ⸻

Silloin enkeli Iiranto hulmahti Harhaman vierelle, ruumiina hehkuva
viha, hiuksina kyykäärmeen sihinä ja kädessä musta kukka. Se
ampui elävän nuolensa itään ja sen kulkeman viirun päästä välähti
Harhamalle majuri Velikodushofin Yrjönristi. Iirannon kutrit
häilähtivät hänen korviensa ympäri ja käärmesuikaleina suhahtelivat
äänet:

— ”Sinulle on tehty vääryyttä... Sinua on häväisty...”

Harhama värisi. Enkeli Iiranto piti hänen nenänsä edessä Perkeleen
Uuva-enkelin aistillisuuden mustaa kukkaa ja antoi hänen hengittää
sen tuoksua: mustasukkaisuutta. Sen ilkeä, ärsyttävä lemu tunkeutui
Harhaman sieramiin ja loihti hereille kostonhimon. Hän juopui sen
himon ensi silmäyksestä. Hän tahtoi kostaa.

Ja silloin alkoivat Harhamalle välähdellä vihan kylmät salamatulet.
Hän alkoi kieppua niiden ympärillä kuin käärme. Kun hän sitten sai
pari häväistyskirjettä alkoi hän täysin siemauksin hengittää vihan
savua. Nikolai kohosi hänen silmiensä eteen suurena, kirkastettuna ja
tarjosi hänelle terävää miekkaa ja verimaljaa. Hän joi siitä maljasta
ja juopui.

Hän ei kysynyt mitään. Hän ei kysynyt mikä on hänen oma osuutensa
onnettomuudessa. Hän ei kysynyt, eikö hän itse ehkä ollut tulta
varomattomasti pidellyt, eikö juuri hän ollut kaiken syy.

Hän ei kysynyt mitään.

Kun hän näki, että hänen elämänsä uhrisavu ei kohonnut korkealle ja
muuttunut uneksituiksi valkeiksi linnuiksi, vaan tuprahteli tuhan
alta katkerana ja läkähdytti häntä, raivostui hän ja etsi ketä lyödä.
Hänen vihansa ryöppysi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia
kohtaan. Hän tahtoi kostaa... kostaa... kostaa ja kostaa... Musta
kukka tuoksusi hänen edessänsä entistä aistillisempana, eläimellisenä.

Oitis paljasti hän rouva Esempion miehen sisarelle koko asian ja
kehotti ottamaan Armiiran perinnön pois. Hän tiesi, että rouva
Esempio oli tältä peittänyt koko elämänsä ja hän tahtoi sen nyt
paljastaa. Vihan suikaleet hivelivät häntä suloisina, kuin aistien
kiihottamat.

Ja vihansa vallassa kirjoitti hän majuri Velikodushofin veljelle:

’Olette valtion varoilla lähettänyt veljenne elämääni
häpäisemään. Lienee Teillä toki siksi kunnian tuntoa, että
lähetätte hänelle myös ansaitsemansa ritarimerkin: hirttonuoran
olkanauhoiksi.

Harhama.’

Enkeli Iiranto hymyili hänen vierellänsä. Se ampui taas nuolensa ja
Harhaman silmien eteen avautui veripunainen taivaanreuna. Mustat
vihan savut suitsusivat houkuttelevina, kuin porttolan salaperäinen
akkunan valo irstailijoille, kun se etsii unehdusta onnettomuudesta.

Ja sitten otti hän kätköstä sen browningin, joka oli kerran ollut
ojennettuna Nikitinin rintaa kohti. Hän ei vieläkään uskaltanut
katsoa sen salaisuutta, mutta hän iloitsi:

— ”Jos se luoti on säästynyt, on se säästynyt suurinta konnaa
varten.”

Musta kukka tuoksusi. Enkeli Iiranto hymyili. Harhama pukeutui,
otti nopeasti puhelimessa selon missä majuri Velikodushof on ja
lähti häntä tappamaan. Hän riemuitsi jo: — ”Kosto ja viha!...
Mikä suuri ja voimallinen tunne! Mitä on rakkaus sen rinnalla!
Eläimellisyyttä... aistillisuutta... Yöelämän lokaa se on ja
velttoutta... Oh! Minä tahdon vihata... Minä tahdon olla alhainen,
enkä loistaa fariseuksena jalouden ruohoseppele päässä... Elukka
elukkaa vastaan ja ihminen ihmistä...”

Mutta kun hän oli jo tiellä, murhan synkkä ajatus mielessä, sai hän
sanan, että majuri Velikodushof yhdessä rouva Esempion kanssa olivat
nostaneet häntä vastaan kanteen kunnianloukkauksesta... Silloin
pursusi hänestä kaikki se sairaloinen ihmishalveksiminen, joka
oli häneen puristautunut. Se täytti vuotavalla inholla koko hänen
olemuksensa. Hän mutisi, asettansa tarkottaen:

— ”Tämä ase on ollut nostettu kunniallisempaa rintaa kohti,
kuin kodin häpäisijää... Olisi pyhyyden häväistys nostaa se majuri
Velikodushofia vastaan.”

Pakkanen paukahti silloin ja kiukustunut enkeli Iiranto ampuutui
sen viimana terävänä tuikkivaan tähteen, jonka kirkkaudessa kylpi
kymmenentuhatta Perkeleen enkeliä, valellen ruumistansa tulina
palavista tähdistä tulvivalla valosateella. Hän ryöpähti niiden
keskelle hätäytyneenä, kauneutta säteilevänä ja puhui:

— ”Herramme Perkeleen viha odottaa meitä... Uusi työni ei vielä
onnistunut... Harhama peräytyi Kainin iskusta... Hän on veltto...
nahjus... Jehovan raihnaama sielu... Jehovan hengen myrkyttämä ja
turmelema...”

Enkelit vapisivat. Enkeli Iiranto vaipui kuunvalokivelle surullisena,
valosateen valellessa hänen arkailevaa enkeli-ihoansa. Silloin koko
enkelijoukko laskeutui polvillensa ja rukoili hänen puolestansa
Perkeleeltä armoa, veisaten:

”Vaihda vielä armoon viha!
Ällös, suuri, suutu!
Onhan heikko ihmisliha,
silt’ ei muuta puutu,
kuin vaan vihollises juoni,
niin jo raukka lankeaa
ansaan tämä. Siks’ ei saa
koskaan kuivaa armonsuoni,
joka olemuksestasi
valaa meihin armoasi.”

Perkele kuuli hartaan rukouksen. Hänen lähettämänänsä ilmestyi kaunis
käärme ja kietoutui seppeleeksi Iirannon päähän. Se oli merkki
Perkeleen anteeksiantamisesta. Koko enkelijoukko riemuitsi silloin ja
veisasi Perkeleelle kiitosta, tanssien Iirannon ympärillä ja laulaen:

”Kuin kukkanen
sinusta puhkeaa
uus’ armonnuppu aina.
Et ehdy sä,
ei armosi
lakastu milloinkaan.
Kaikkeus
sun kiitostas
ijäti veisatkoon!”

Laulun hyminän nostamana kohosi enkeli Iiranto siivillensä ja hävisi
kaikkeuteen.

                                                  ⸻

Harhama palasi kotiinsa, teos ainaisena aaveena silmien edessä ja
mustan kukan aistituoksu sieramissa. Hän sotkeutui taas entisiin
ajatuksiensa verkkoihin.

Hän tunsi itsellensä tehdyn vääryyttä ja raivostui ja masentui ja
taas raivostui ja kyseli:

— ”Miksi nämä ihmiset ovat minulle vääryyttä tehneet?”

Sitä kysellessänsä tuli hän punninneeksi tekoansa, jolla hän oli
ryhtynyt riistämään rouva Esempion lapselta perinnön. Hän muisti,
kuinka hän oli Valkamalassa tahtonut lyödä murskaksi Jumalan, joka
hänen mielestänsä oli syypää siihen, että ihmiset puhuivat ilkeyksiä
rouva Esempiosta ja siten olivat riistää lapsen perinnön... Hän
värisi ja vapisi taas sitä muistaessansa. Hän vapisi vihasta, ettei
voinut olla parempi, tai edes alhaisempi sitä Jumalaa, jota hän
silloin oli vihannut siitä syystä, että se hänen mielestänsä teki
samaa kuin hän nyt: riisti viattomalta lapselta sen perinnön. Hän
sotkeutui taas elämän pimeyteen ja kysyi vihan ja hädän ja epätoivon
vaahdon keskellä kahlaten:

— ”Onko minun tekoni oikea?”

Hän oli kauvan vastaamatta, etsien puolustusta. Ja hän löysikin sen,
mitä etsi: Hän otti rouva Esempion kirjeen, jossa tämä pyytäen pyytää
häntä ilmottamaan lasten holhoojalle, jos jotain erityistä tapahtuu.
Hän vetäytyi sen taakse, lohdutteli itseänsä sillä että hän tarkottaa
lapsen, Armiiran parasta. Hän rauhottui ja mietti jotain. Mutta äkkiä
puhkesi niistä mietteistä epätoivoinen kysymys:

— ”Haenko minä viimeiselle toivonkipinälle: vihalle puolustusta
rakkaudesta?... Mihin verkkoon minä olen sotkeutunut!... Voi mihin
verkkoon minä olen sotkeutunut!...”

Hän vajosi kokonansa kokoon elämän viisaan verkkokävyn yhä nopeammin
hänen ympärillänsä heiluessa. Kokonaan tylsistyneenä järkeili hän
uudelleen:

— ”Minä tahdon vihata äitiä ja sille vihalle minä haen puolustusta
siitä, että muka rakastan sen tyttöä.”

Hän mietti sitä pulmaa, kuin verkkoonsa kuivunut hämähäkki
kohtaloansa... Elämä sotki itseänsä valmistuaksensa siten selviöksi.

                                                  ⸻

Pauhu kulki äärettömyyden pimeydessä.

Pimeyden keskellä on Orvenne-niminen temppeli. Sen häikäiseviä
holveja kannattaa tuhat tulipylvästä, joissa tulenliekki on
kivikovaksi jähmettynyt... Niiden tulen hohde häikäisee, mutta ei
hievahda... Lattia on kuukirkasta kiveä... seinät valkeana valona
hehkuvaa hopeaa...

Hohde häikäisee... Tulipunaiset pylväät loistavat solakkoina...
majesteetillisina... Ylpeinä kohoavat ne monissa kuvioissa ja
riveissä tarjoten hartioitansa holvien kannattimiksi... Ne ylpeilevät
alastomuudestansa ja taiteestansa ja katselevat kuvaisiansa
hopeahohteisista seinistä...

Ja ylhäällä, häikäisevissä holveissa karkeloivat elävät
tulikäärmeet... sulavina... notkeina... kauneina... Ne kiertelivät
luontevasti toistensa ohi... kiemurtelivat hitaasti... muodostelivat
kauneita kuvioita... hajosivat niistä verkalleen uusiksi kuvioiksi...
tekivät kiehtovia liikkeitä... pysähtelivät yhtä aikaa, kuin käskystä
ja alkoivat taas uuden kauniin karkelonsa, muodostellen lumoavia
renkaita.

Orvenne-temppelin keskellä on petos-alttari. Sen keskellä seisoo
Perkeleen kaunis Uulemo-enkeli... Hänen silmistänsä hehkuu petos ja
himo... Hänen hiuksensa ovat kuin käärmeen kiehteitä... kieli on
käärmeen kieli... vartalo on madon sulavuutta... sen notkeutta...
viekkautta... Hipiä on käärmeen kavaluutta...

Kaulassa on hänellä koristuksena hieno kaunis iirame-niminen käärme,
kiehkuraksi käännettynä... Hän on petoksen henki, aviomiehen
ja -vaimon petturuuden äiti...

Hänen vierellänsä on siro pylväs... Sen ympäri on kiedottu musta
eele-niminen käärme, jonka pää pistää ylös hienihkon pylväänsä
päästä...

Uulemo-enkeli on kaksineuvoinen, ja molempia sukupuolia on
hänessä kaksi avioparia, mies ja nainen samalla... Hän tyydyttää
aviopetturuutensa himoa, pettäen toisella parilla toista paria:
toisen naiseutta toisen parin miehuudella... miehuutta naiseudella...
Siitä sikiää häneen aina uusi uskottomuuden henki... petturuus...
aviorikoksen himo... Se henki on eele-käärmeen ravintoa... Se imee
sen itseensä ruokana... ottaa lemmen-antimena... Siitä hengestä
sikiää eele-käärmeen vatsassa joka hetki pienen-pieni punainen
hirre-käärme... Se nousee emänsä eele-käärmeen avonaisesta
suusta, kuin punerva savu tulesta, kauniisti kiepahtaen...
Hirre-käärmeet häviävät maailmalle, kulkien salaisia teitä... mataen
näkymättöminä... kieppuen huomaamattomina... etsien aviovaimon ja
aviomiehen kantapäätä... Ne pistävät niin, ettei pistetty kipua
tunne, vaan tuntee Uulemon hengen heräävän... sen uskottomuuden...
sen petturuuden tarttuvan, kuin lemmen tyttöön, rakkauden
poikaan... Siitä saavat alkunsa kaikki aviorikokset... petokset...
uskottomuudet... Ketä on hirre-käärme pistänyt kantapäähän, ne ottaa
Herve-enkeli hoteisiinsa... Hän vie ne veneessänsä Harhasaaren
rannikolle, Ooti ja Iila soutajina, tai joutsen venettä vetämässä...
ja aare-lintu lähettyvillä, nokassa Tuulan aistipunakukan kaunis
lehti...

Niin syntyvät aviorikokset... uskottomuudet... haureus ja
petturuus... Ketä on kerran hirre puraissut, hän ei etsi haavalle
muuta apua, kuin aistipunakukan lehden... ei mene muun lääkärin
luo, kuin sen, jonka syliin hänet Herve vie, Iilalla ja Ootilla
soudattaen...

Viima kävi Orvenne-temppelin läpi ja alttarille hulmahti
majesteetillinen Perkele, tulivaippa huolettomasti hartioille
heitettynä. Hänen edessänsä, alttarin edessä, makasi veripunaisella
alustalla suuri musta jättiläiskäärme, taiteelliseksi kiemuraksi
kääriytyneenä ja viisailla silmillänsä herransa eleitä seuraten. Se
lepäsi rauhallisena, liikkumattomana, ijankaikkisen alamaisuuden
vertauskuvana, päässä pieni hohtava tulikruunu.

Perkele antoi vihjauksen ja kohta ilmestyi temppeli täyteen hänen
enkeleitänsä. Ihastuneena hohteen ja häikäisevän valon kirkastamana
puhui Perkele:

— ”Nyt on Jehova katsonut leppyisämmästi Aabeliin... Mutta Harhamaan
Hän ei ole leppyisästi katsonut...”

Ja Uulemon puoleen kääntyen lisäsi hän:

— ”Sinun henkesi, Uulemo, elää. Sinun siittämäsi hirre-käärmeet
etsivät aina oikean kantapään...”

— ”Ja jokaiseen ihmisen kantapäähän pistetty pisto haavoittaa
vihollisesi Jehovan kantapään”, — lisäsi Paholainen... Perkele
leimusi ilosta ja jatkoi:

— ”Harhama on oikealla polulla... Nainen on tehnyt tehtävänsä...”

— ”Siis on sisar Aabelille menossa?” — kysyi rampa Kehno. Perkele
riemuitsi edelleen:

— ”Se on enemmänkin kuin menossa... Aabeliin katsoi Jehova
leppyisämmin arkailemalla sitä... Hän tahtoi palvella kahta herraa
yhtä aikaa...”

— ”Ja yhdellä sisarella... Se Ahne!” — keskeyttivät palvelijat.
Perkele riemastui yhä ja jatkoi:

— ”Niin. Hän tahtoi yhdellä sisarella suositella molemmat veljet
ja siksi ei saanut kumpaakaan... Hän sai tyytyä sisareen, johon
jäi Hänen väärä henkensä ihmiskunnan turmiollisen hapatuksen
siemeneksi... Nyt on Hän viisastunut... Hän on katsonut kursailematta
Velikodushofiin lempeästi ja antanut hänen saada vaimon aikanansa...
Harhama läkähtyy nyt elämänsä uhrisavuun... Hän vihaa...”

— ”Sinun valtakuntasi portit aukenevat päivä päivältä. Sinun
kunniasi ja viisautesi kirkastuvat aikakaudesta aikakauteen”, —
ylistivät ihastuneet palvelijat.

Perkele jatkoi selitystänsä:

— ”Harhaman Kainin-iskuun ei ole enää kuin vaaksa...”

— ”Ja sinä lyhennät sen vaaksankin olemattomaksi”, — todisti Piru.

— ”Ja jokainen Kainin-isku on sinun valtakuntasi ja valtasi
perustukseksi laskettu kivi, sillä se on Jehovan kasvoja vastaan
lyöty isku”, — lisäsi kuudes pääenkeli, Paholainen. Perkele jatkoi:

— ”Minä olen aseen sitä varten hänen käteensä säästänyt... Minä
olen Harhaman aseen tehnyt taikakaluksi, josta hän ei ole uskaltanut
luopua ja jota hän ei ole rohjennut tarkastaakaan. Minä olen
salaisuutena siinä aseessa asunut. Ja nyt on se valmis... Minä olen
myös Aabelin valinnut, johon Jehovan täytyi lempeämmästi katsoa...
Hänen täytyi...”

Enkelit riemastuivat nähdessänsä herransa voiman ja veisasivat:

”Sinua kaikki kumartavat.
Sinua kaikki tottelee.
Kaikki sua kiertää, kaartaa,
mutta turhaan: aina saartaa
heitä sinun paulas suuri.
Olet kaiken alkujuuri.
Sinä kerran maat ja taivaat
kunniasi tieltä raivaat.”

Perkele käveli ja hulmahteli loistonsa häikäisevässä hohteessa ja
ylpeili:

— ”Jehova on taas sortuva omiin töihinsä... Minä osotin vaimolle
Velikodushofia ja kuiskasin hänen sydämessänsä: ’Katso! Hän on kaunis
muodoltansa’...”

— ”Ja vaimo näki taas että se oli ihana nähdä”, — huomautti Horna.

— ”Niin”,— jatkoi Perkele — ”Jehova on pannut hyvän- ja
pahantiedonpuuhun liian kauniit omenat ja siihen tutkaimeen on Hän
alati polkeva kantapäänsä...”

— ”Ja jos ne omenat ovatkin sisältä mätää, niin me, sinun
palvelijasi, kiilloitamme niiden kuoren”, — keskeyttivät enkelit.

Perkele käveli ylpeänä alttarilla. Hieman mietittyänsä lausui hän
itsetietoisena:

— ”Koko maailma on oleva kerran minulle alamainen. Jehova on
makaava minun jalkojeni juuressa juuri tuommoisena kuuliaisena
käärmekiehkurana, kuin on tuo minun edessäni. Te saatte nähdä minun
voimani salaisuudet...”

Hän viittasi kädellänsä. Nähtäväksi avautui silloin alkuajan
monivärinen luonnonkuva. Metsä hohti kypsimmillänsä. Se uhkui
elinvoimaa ja kauneutta, kuin vaimoksi puhennut nainen uuden
äitiytensä alkua odotellessa, miehellensä hymyillessä. Se seisoi
kypsyvät hedelmät helyinä, kukat koristeina ja harsoina väriviheriä.
Lintu loisti kukkana joka oksalla ja joka lehdellä kisaili valo
varjon keralla.

Puiden suojassa oli Kainin maja. Se oli kuin viheriöistä köynnöksistä
palmikoitu, kukilla kylvetty pesä. Majan edustalla oli lammikko,
jossa joutsen ui sorsaparven saattelemana laulellen hautovalle
emolle. Oikealla puolen kohosi Himalajan ylpeä huippu, valkea
lumikruunu päässä, pujottautuen taivaan tumman rajoille. Pensaan
juurelta näkyi kätkössä makaava musta käärme, joka viisailla
silmillänsä katseli nuorta vaimoa.

Mutta majan edustalla leikkivät Kainin lapset: kaksi poikaa ja kaksi
tytärtä... Kainin lempeän vaimon viimesyntynyttänsä soudatellessa.
Hän soudatteli ja lauloi:

”Tuuti, tuuti, Kainin lasta!
Tuuti onnetonta!
Turhaan etsit maailmasta
päivää tuskatonta.
Miss’ on kukka, siellä myöskin
kaiho, kuolo päiväs, yöskin
sua vaanii, odottaa.
Tuuti Kainin lasta, aa!
Kuule kuolon kellot soi!

Eikä auringosta, kuusta
enää valo varjoton
sulle vuoda. Murhapuusta
kätkyesi tehty on.
Suotta itket, ei se auta:
kehtos’ on jo ruumislauta.
Murhapuulla matkaan lähdet,
sillä lepäät, konsa tähdet
sulta kuolo sammuttaa.”

Kaksi lapsista, poika ja tyttö, katselivat Kainia, joka jousi kädessä
pyrki Himalajan huipulle. Toiset kaksi kuuntelivat äitinsä surullista
laulua. Äiti laulaa edelleen:

”Kasva, kukka, Jehovalle
kasva Kainin lapsi!
Jos Hän leppyy rikkojalle,
eipä silloin hapsi
kutreistasi eikä haitu
kuolon viikatteella taitu.
Tuuti Kainin lasta, aa!

Tuuti, tuuti! Musta murha
isän kumppalina käy!
Uhrit... kaikki on nyt turha.
Niinkuin varjo, jot’ ei näy,
kulkee aina vierelläsi
suuren Jehovasi käsi.
Nuku, Kainin lapsi.”

Kehdossa makaava lapsi katseli ihmeissänsä äitiänsä. Äiti tuli yhä
surullisemmaksi ja lauloi:

”Katsot ihmeissäsi, rukka.
Kuule, miss’ on tuskan syy:
Elämä on kaunis kukka,
jossa vaanii musta kyy.
Yhdessä ne: kyy ja kukka
vanhempasi, lapsi rukka,
harhateille veivät, tuu!”

Yhä miettivämpänä katseli kehdossa makaava äitiänsä. Toisista seurasi
kaksi edelleenkin isänsä toimia, toiset kaksi istuivat äitinsä
edessä, katsellen hänen surullisia silmiänsä. Äiti jatkoi:

”Kukka oli liian armas,
liian viisas musta kyy.
Siksi on nyt mieti karvas,
siinä kyynelien syy...
Älä ihmettele sitä
Vielä itse tunnet mitä
kyy ja kukka sulle voi...”

Hän keskeytti laulunsa... Hän muisti lempeää Aabelia... Hän muisti
sen uhrin... Hän muisteli sen kauniita silmiä... Hän muisteli
elämänkukkaa... Hän muisteli sitä ja näki siitä matelevan mustan
käärmeen, muodostuen Aabelin vuotavasta verestä... Hän muisteli
paljoa ja jatkoi:

Oli armas aika silloin,
huilu lempeästi soi;
onni, lempi, aamuin illoin
kaikki polut hopeoi.
Rauhallisna uhri paloi.
Taivas siunausta valoi...
Kuule kummaa kertomaa:

Silloin taittui huilunsoitto...
onni loppui ijäkseen.
Kyyn ja elonkukan voitto
lemmen veivät lunnaikseen...
Siitä päivin rakkautta
ei voi, eikä puhtautta
maailmassa olla, ei...

Kuule: Silloin mull’ ei varaa
ollut enää valintaan...
Siksi itkeksin nyt salaa...
Kainin pakko-vaimo vaan
olen onneton. Ja siksi
petokseksi, kyyneliksi
rakkaus on muuttunut...”

Lapsi hymyili kehdossa... Kainin vaimo katseli hymyä mieli
katkerana... Hän muisti, kuinka hänen omista hymyilyistänsä oli
puhennut kuihtumaton kukka: elämäntuska... Sitä muistellen hän
lauloi katkerana:

”Älä hymyele!... Kuule,
kuink’ on suuri tuskan syy:
Äidin rinnasta jo sulle
vuotaa petturuus ja kyy,
sekä tuska perinnöksi...
Maailmassa nyt ei siksi
rakkautta koskaan näy...”

Laulu loppui, lapsi hymyili ja käärme katseli pensaasta... Kain
oli tullut vuorelta väsyneenä, synkkänä ja istahti, pannen jousen
vierellensä. Hän oli kuullut laulun, ja hänen muotonsa muuttui...
Hän näki Aabelin varjon... Se veti hänen jalkoihinsa mustia sukkia.
Hän katsahti vaimoonsa. Molempien silmäykset tapasivat toisensa ja
painuivat sitten alas... Perkele puhui ylpeänä:

— ”Katsokaa! Jehova sai pelastetuksi itsellensä naisen, jossa oli
Hänen henkensä. Hän luuli silloin voittaneensa, mutta Hän pelastikin
naisensa minulle... Ihmiskunta on taas kahtia ja se riittää. Toinen
tuhotkoon toisen osan!...”

— ”Sinun osasi on tuhoava Jehovan osan. Kain oli sinun osasi ja
Aabel sortui”, — vakuuttivat enkelit. Perkele selitti edelleen:

”Ensimäinen pakkoavio on syntynyt minun toimestani. Se oli minun
pistoni Jehovan kantapäähän. Sillä on jo Kainin aikana jaettu
ihmiskunta uudestaan kahtia: mieheen ja naiseen, jotka toisiansa
pettävät vihollisina. Minun aseinani on vuoroon toinen, vuoroon
toinen. Vaimosta on mennyt toiseen puoleen ihmiskuntaa perintönä
Jehovan henki, mutta Kainista on periytynyt minun henkeni ja” —
Perkele alensi äänensä kavalaksi — ”naisen pakkoaviossa herännyt
petturuus on kulkeva perinnöllisyytenä koko ihmiskunnassa, sekä
miehissä että naisissa...”

Enkelit ylistivät taas Perkeleen viisautta ja voimaa. Mutta käärme
makasi rauhallisena kiemurana todistaen hänen valtaansa. Perkele
kerskui suurena, vallan pilvien hänen ympärillänsä häilyessä:

— ”Pelastaessansa naisen, on Jehova pelastanut valtansa turvaksi
kantapäänsä heikoimman kohdan... Aviopetturuus on minun viisaudestani
syntynyt ja siihen on Jehova kantapäänsä astuva...”

Yhä istui Kain synkkänä ja vaimo vaikeni. Kain katseli leikkiviä
lapsiansa. Hän huomasi, että kaksi niistä oli hänen näköisiänsä. Hän
otti ne syliinsä ja suuteli niitä palavasti... Vaimo huokasi...

Äänettömyys jatkui. Kain synkkeni ja tunsi jaloissansa mustat sukat.
”Se on Jehovan kirousta”, ajatteli hän synkkänä, katsahtaen Himalajan
huipulle, jossa Jehova asui. Hänen silmissänsä leimusi katkera viha.
Perkele ilkkui:

— ”Katsokaa, miten puhtaana minun henkeni elää Kainissa. Hän
vihaa... Mikä puhdas ja suuri tunne se on!... Jehovan henki,
rakkaus, etsii palkintoa... Se tavottelee sen suosiota, jota
rakastaa, mutta viha... miten moni on sen valtaamana astunut
turmioon, vankeuteen, hirsipuuhun, häpeään!... Kuka niistä, jotka
tappavat, toivoo palkkiota?”

— ”Sinun henkesi on suurin kaikista”, — vakuutti Hiisi.

— ”Harhama”, — jatkoi Perkele — ”kulkee Kainin suuria polkuja. Hän
vihaa... Hän valmistautuu ja Jehovan pelastama vaimo on hänet
herättänyt minut tuntemaan, huomaamaan minun henkeni suloisuuden. Hän
on nyt lyövä kaksi iskua: Kainin-iskun ja sen suuremman: teoksensa...”

Ylistyslaulu pauhasi taas kierrellen ihanan temppelin sadoissa
holveissa. Kain oli noussut synkkänä, vihaisena, ottanut aseensa
ja lähtenyt kiipeämään Himalajan huipulle, vihollistansa Jehovaa
etsimään. Perkele katseli palvelijoinensa hänen nousuansa ja lausui:

— ”Ah, te ihmistoukat! Te olette itse nousevinanne Jehovaa
vastaan, ettekä tiedä että olette ainoastaan minun käskystäni Jehovan
mätänevässä kantapäässä kihiseviä toukkia...”

Pauhuna kierteli taas ylistyslaulu. Perkeleen jokainen jäsen
oli voimaa, hänen kädenliikkeensä oli valtikan välähdystä ja
silmänräpäykset kirkkaita salamoita.

Enkeli Iiranto ilmestyi silloin hänen eteensä, elävällä
tulikäärmeellä seppelöitynä ja odotti herransa käskyä. Perkele antoi
hänelle neuvoja, puhuen:

— ”Olen antanut sinulle anteeksi, koska tiesin, että vika ei ole
sinussa... Jehovan hengen saasta on syöpynyt Harhaman sieluun
epäilyksenä, sairautena ja siksi on hän vaikea... Hänen typerä
ihmis-inhonsa oli tielläni...”

— ”Puhalla sinä, herra, se hänestä pois tomuna!” — tarttui Iiranto.

Perkeleestä puhkesivat ylpeyden tuoksuavimmat kukat. Hän lausui:

— ”Jehovan henki on häviävä itsestänsä, sillä se on vääryys...”

Hän käveli leimuavana tulena ja jatkoi Iirannolle:

— ”Jos Harhama nyt vielä peräytyi, niin tapahtui se, että isku
olisi suurempi... Anna Jehovan katsoa vielä lempeämmästi Aabeliin,
Velikodushofiin!... Anna hänen katsoa siihen niin lempeästi, että
Harhamasta tuntuu oma uhrinsa läkähdyttävältä häkäsavulta!...”

— ”Sinun käskyjesi täyttäminen on minun nautintoni”, — vakuutti
Iiranto.

Perkeleen katseessa kieppuivat kavaluuden käärmeet, kun hän jatkoi:

— ”Harhama on Hiiden myllyssä hiukan pilautanut... mennyt liiaksi
kauvas... Hän katselee jo naisen lihaa, kuin puntarilla ostaja...
Siinä on vaikeus... Hevos- ja naishuijarissa on vaikea saada
kasvamaan musta kukka... Kumpikin katsoo vaan huijattavansa tavaran
hampaista niiden ikää ja sitten: antaa mennä! Hän on miesportto...
Lisäksi tulee hänen hullu ylpeytensä, jonka tähden häntä on vaikea
saada enää eukon pauloihin niin, että siitä voisi puheta musta kukka,
joka nostaisi hänet Aabelia vastaan... Tähänkin eukkopaulaan hänet
oli saatava hulluuntumaan teoksensa kautta...”

Perkele muutti äänensä matelevaksi käärmeeksi, koko olemuksen
kavaluudeksi ja lopetti:

— ”Anna siis Jehovan katsoa samalla eukolla uudestaan Aabelin
päälle ja entistään lempeämmin!...”

Ukkosen pauhuna räjähti silloin enkelien riemulaulu, jolla he
ylistivät Perkeleen kavaluutta. Palavat tulikielet ilmestyivät
kruunuksi Perkeleen pään päälle ja hänen ympärillänsä hehkui
kipinäkirkas jumaluuden sädekehä. Valtikka tarjoutui hänen käteensä
ja hänen ohimoltansa hyväilivät verenväriset tuoksut. Enkelijoukkonsa
puoleen kääntyen lausui hän käskevästi:

— ”Te kaikki, vartioikaa Harhamaa! Kullatkaa hänelle kaikki
Jehovan kielletynpuun hedelmät! Ripustakaa sen oksat täyteen
maineenseppeleitä!... Valelkaa murha semmoisella hohteella, että hän
näkee miten ihana se on ja suloinen antamaan tyydytystä!”

— ”Sinun henkesi on hohtava houkuttelevana elämän jokaisessa
omenassa”, — vannoivat palvelijat.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyivät tuliset seppeleet enkelien päähän.
Etäältä kuului hekumallinen soitto. Lihan jäntereet väsyivät...
raukesivat... etsivät lepoa... lemmenkukat puhkesivat ja enkelit
alkoivat tanssia rakkauden tanssia laulaen:

”Nyt uinahtaa
saa riutunut
kukassa lemmen hetkisen...
Saa huuli huulta maistaa...
Nyt kukkainen
saa armastaa,
värinsä hellät lahjottaa,
ja ostaa niillä onnen
ja suutelon.
Kuin pikkulintu varvukseen
saa hempi hemmen ottaa
ja väsyneenä uinahtaa
sen suudelmiin.
Nyt tanssikaa
ja suudelkaa...
On voitto meidän herran...”

Kaikki nukahti lemmen oksalle. Perkele haihtui ylpeytensä
äärettömyydeksi.

Laulu, joka laulettiin runonlomassa.

Elämä on poroksi polttavaa vihaa...

Talven ensi lumet valkaisivat maita.

Elämän kulkuset soivat heleämpinä. Koko elämä helisi jo kylmän
kourissa. Se pukeutui talvikirkkaaseen huntuun, pukeutui morsiameksi,
vietti ikuisia häitänsä haudaten entisiään... karkeloiden nykyisten
kanssa... mairitellen tulevia sulhojansa...

Elämän häät eivät koskaan lopu. Se hautaa häissänsä, se viettää
häitä haudalla... Se kosii ja kihlaa yksin, se valmistelee samalla
ruumislaudalla vuoteita toisille... Se jakelee elämän ja kuoleman
suuteloita samaan aikaan...

Ja elämän häähuoneena avautui äärettömyyden suuri sali. Lukemattomat
miljaardit maailmat kihisivät siinä häviävinä toukkina, syöden kaikki
ja itse valmistuen kaikkeuden ruuaksi.

Rouva Esempio ja Harhama istuivat Pietarissa eräässä pienessä
huoneessa kahden kesken. Tuntui kuin olisi huoneessa ollut joku
ilkeä, ilettävä, limainen matelija, joka oli kaikkialla, eikä
missään... Se oli entinen yhdys-elämä... Harhama, jossa nyt taas kyti
elämän kysymys uudessa, tuskallisessa muodossa, huomasi sen matelijan
lakkaamatta. Ja silloin nousi hänessä raskas, synkkä kysymys. Hän
kysyi:

— ”Minähän olen noussut elämää puhdistamaan, pesemään sitä ja
parantamaan, ja tämmöiseksikö olen sen puhdistanut... likaiseksi
matelijaksi?...”

Hän vaipui istumaan, sanattomana, mieli yösydäntä synkempänä... Oman
syyllisyyden tunne oli hänelle aivan ventovieras nytkin... Hän yritti
lohdutella itseänsä sillä, että hän muka ei ollut sitä liannut, mutta
elämän inhottava matelija ei siitä lohdutuksesta puhdistunut...
Katkerana mietti hän taas:

— ”Eipä se siitä näy paremmaksi enää tulevan eikä puhdistuvan, kuka
sen on liannut...”

Hän nousi ylös, käveli kauvan edestakaisin, kasvolihaksien
vavahdellessa. Rouva Esempio istui nojatuolissa, kasvot punaisiksi
turtuneina ja silmän-alus kosteana...

Viimein istahti Harhama, otti valmiiksi kirjoitetun paperin ja puhui
raukeana:

— ”Olen vieraan omaisuuden asettanut nimellesi siltä varalta,
että kuolisin, tai jotain odottamatonta tapahtuisi... Ehkä tahdot
allekirjoittaa tämän paperin, jossa luovut siitä omaisuudesta...
Sillä luultavasti ne kolikot nyt toki sormiasi polttaisivat...
vaikkapa niissä olisi paksukin nahka... tai rukkaset kädessäsi...”

Rouva Esempio mietti jotain. Hän ei tiennyt sanotusta Zaikon
jättämästä omaisuudesta mitään, sillä Harhama oli sen olemassaolon
salannut turvataksensa sen tuhlaukselta, joka oli rouva Esempion
pieni heikkous...

Molemmat istuivat taas ääneti, elämänsä matelijan kaikkialla
kiemurrellessa. Viimein kysyi rouva Esempio omaisuuden suuruutta
neljällä sanalla:

— ”Kuinka suuri se on?...”

— ”Eihän se tähän kuulu”, — vastasi Harhama lyhyesti. Pitkän, uuden
vaiti-olon lopetti vihdoin rouva Esempio lausuen raukeasti:

— ”Voinhan minä sen kirjoittaa...”

Ja kun paperi oli allekirjoitettu tuntui Harhamasta kuin olisi
hänellä sanottavana jotain muutakin, jota hän ei muistanut, tai
tajunnut, tai epäili sitä puhua, pelkäsi siihen koskea. Se ”muu” oli
se matelija, se puhdistaessa tahrattu elämä, joka nyt luikahteli joka
paikassa.

Hän nousi ylös ja käveli tuntikauden edestakaisin mitään puhumatta ja
mitään selvästi tajuamatta. Tärisyttävät hermokohtaukset juoksivat
tuontuostakin hänen ruumiinsa läpi. Rouva Esempio istui sanattomana,
vilaisten silloin tällöin Harhamaan.

— ”Miksi minua maailma näin murjoo?”—lausui viimein rouva Esempio.

Ja ikäänkuin olisi joku johtanut ajatukset toisaalle alkoi Harhama
miettiä sitä ajatuksetonta kysymystä: ”Miksi maailma niin murjoo?”

Hän mietti ja käveli tunnin toisensa perästä. Lyhyt päivä oli jo
loppunut, mutta yhä käveli hän tuskaisena ja mietti ja sotkeutui
johonkin aivan muka näkyvään verkkoon.

Viimein oli jotenkin kosketettu siihen limaiseen, elettyyn elämään.

— ”Majuri Velikodushofhan se oli kaikkeen syypää... Hän lupasi
minulle linnat laittaa ja miljoonat lahjottaa”, — lausui rouva
Esempio.

Viha ja kosto ja häpeä ja kaikki riehahtivat Harhamassa yhdeksi
ainoaksi epäselvyydeksi. Aistillisuuden ilkeä lemu tunki häneen.
Katkerana virkkoi hän puoli-ääneen:

— ”Mhyh!... Käärme petti minut ja minä söin...”

Ja taas käveli hän synkkänä, mieli katkerana sappena. Hän käveli
kauvan ja sanattomana. Käärmeestä johtuivat hänen ajatuksensa taas
elämänkysymyksen tutkimattomiin syihin ja ongelmoihin ja koko elämä
alkoi silloin kiemurrella hänen edessänsä käärmeenä, joka hävisi
kaikkialta ollaksensa taas joka paikassa näkyvissä. Viimein lausui
rouva Esempio arkaillen:

— ”Minä onneton vielä satuin olemaan rouva Volkofille maksava, eikä
sattunut rahoja, niin silloin se tuli... Velikodushof... ja työnsi
viisisataruplaisen kouraan ja sanoi: ’Menkää herrantähden maksamaan
sille’...”

Kauvan mietittyänsä lausui siihen Harhama:

— ”Siitäkö sinun piti sitten unohtaa ja myydä kaikki...
kunniakin?...”

— ”Niin... olihan siinä paljon muutakin... Hän puhui sitä ja sitä...
Sanoi että hänen tunteensa eivät ole markkinatavaraa... Ja sanoi
olevansa niin suuri kirjallisuuden tuntija... Strindberg-tutkija...
Mehän luimme paljon yhdessä”, — lopetti Esempio, hetken välillä
vaiettuansa ja tarkastettuansa Harhamaa.

— ”Siis Kreutzer-sonaatti!” — mietti Harhama ja muisti sen
majuri Velikodushofin kirjan, jonka hän oli tavannut Narvassa
Luostarihuvilan pöydällä. Ja taas ja taas hän käveli. Hän ei kysynyt
mitään omalta itseltänsä. Hän ei kysynyt: ”onko minussa syytä?” ei
kysynyt: ”olivatko käteni puhtaat, kun ryhdyin niillä pesemään?”
Hän etsi taas elämän käärmettä, maailmaa joka murjoi, majuri
Velikodushofia ja kaikkea joka livahti käärmeenä pakoon... Pitkän
ajan käveltyänsä istahti hän ja kysyi raskaalla äänellä:

— ”Etkö sinä sitte voinut hänen nerostansa ja suuruudestansa ja
seurastansa nauttia, laskeutumatta ensin likaan?... Ja liattavaksi”,
— lisäsi hän nousten vastausta odottamatta istualtaan...

Rouva Esempio oli vaiti. Elämän ratkaisemattomat kysymykset matelivat
taas rauhassa mustina matoina. Kysymys, miksi eivät mies ja vaimo voi
nauttia toistensa hengistä, ilman aistillisuuden tuoksua, häilähteli
sotkeutumana. Kauvan mietittyänsä vastasi rouva Esempio:

— ”Olenko minä sitten saastaiseksi tullut, jos minä en tee rikosta
hengelläni?”

Harhama alkoi taas laskea elämänkysymystä. Loolja ja moni muu muistui
mieleen. Eikä hän voinut yhteenkään kysymykseen vastata muulla, kuin
toisella kysymyksellä.

— ”Niin, niin!... Missä siinä alkaa lika ja saasta ja missä
puhtaus?” — huokasi hän ja kaikki se näytti lialta ja ravalta.

Kaiken sekasorron keskeltä, kaiken raunioista ja liasta nousi vielä
hänen elämänsä sisältö: hänen teoksensa. Kaikki maailman tuliset
raudat polttivat häntä silloin. Hän tahtoi sen pelastaa vielä, mutta
hätäytyi, kun ei tiennyt miten voisi sen tehdä, joutui saamattomaksi,
neuvottomaksi ja oli hädissänsä valmis tarttumaan vaikka mihin
olenkorteen.

Hän käveli ja värisi ja mietti.

— ”Jolle paljon anteeksi annetaan hän paljon rakastaa”, — mietti
hän taas. Elämän verkkokäpy kutoi uutta verkkoa hänen ympärillänsä.
Talvi-ilta muuttui jo yöksi. Kysymykset lakkasivat lopulta kokonaan.
Ne väsyivät turhaan vastausta odottaessaan ja ikäänkuin nukkuivat
välinpitämättöminä. Ja samaten nukkui koko elämä.

Mutta epätoivo ja tuska paloivat nukkuvan huoneessa. Elämä oli
sittenkin viimeinen maailmassa. Ajatus että täytyi se nyt haudata,
täytti kauhulla koko Harhaman olemuksen. Maineen seppeleet ja
Korpikosken vaipuivat maan alle hänen teoksensa kanssa ja hän
uskoi, että se teos riippui kokonansa nyt tästä hetkestä ja rouva
Esempiosta.

Kun yö läheni, oli sovinto syntynyt sanoitta. Rouva Esempio puhui:

— ”Kun nyt antaisit minulle rahoja, että pääsisin rauhottumaan ja
pois Velikodushofin lähettyviltä... Tahtoisin matkustaa Odessaan...
Puhuisin siellä mieheni sisarelle ja peittäisin koko asian, kun olet
hänelle kirjoittanut... Sillä mitä maailman tarvitsee sitä tietää ja
miksi Armiiran pitää kärsiä?...”

Harhama täytti pyynnön. Lopulta hän aivan vaati, että rouva
Esempio matkustaisi pois. Siinä ilmeni taas hänen alhaisuutensa ja
raukkamaisuutensa: Hän tahtoi siten peittää häpeänsä ja omat jälkensä.

Kun hän oli antanut mukanansa olevat rahat, lausui rouva Esempio:

— ”Enhän minä näillä mihin pääse... Armiira on puutteessa ja hänelle
täytyy osa jättää...”

Harhama nouti ne rahat, jotka hän oli koonnut rakentaessaan alttaria
maailmankurjuudelle ja jätti ne teoksensa toisen jumaluuden
esikuvalle matkarahoiksi...

Tuntia myöhemmin, kun hän saattoi rouva junalle ja istui
junan lähtöä odottaessansa hänen kanssansa rautatien vaunussa,
tuli rouva Esempio kertoneeksi jonkun yksityiskohdan äskeisestä
tapahtumasta lausuen muun muassa:

— ”Hän tuli minun jälestäni Viipuria ja Pietaria myöten...”

Mustat kukat puhkesivat. Sanomaton inho sävähti silloin Harhaman
olemuksen läpi. Oli, kuin olisi maailman kaikki likaiset märät
vaatteet viskottu hänen hartioillensa. Hän nousi ylös ja yritti
poistua. Rouva Esempio hätääntyi, purskahti raivoisaan itkuun, vapisi
ja rukoili:

— ”Älä jätä nyt minua näin, sillä silloin minä sorrun!...”

Juna vihelsi. Oli enää muutamia sekunteja jälellä. Harhama vapisi
päätöstä valitessansa. Viimein puristi hän rouva Esempion kättä, ja
lausui liikkeellä olevasta junasta pois kiirehtien:

— ”Hyvä on... Minä en jätä sinua minkään uhalla...”

Hän tuli asuntoonsa, istui kauvan synkkänä. Sitten laski hän ne
markat jotka oli jälelle jäänyt. Sitä tehdessään muisti hän rouva
Esempion toisen luokan ulkomaamatkan piletin ja hänessä nousi katkera
kysymys:

— ”Olenko minä, rakentamalla alttaria maailmankurjuudelle,
koonnut ja säästänyt kultaa teokseni toisen jumaluuden esikuvan:
maailmankurjuuden valmistajan matkarahoiksi?...”

Hän vaipui kokoon elämänkysymyksen yhä tiheämmäksi verkoksi
kutoutuessa.

                                                  ⸻

Hän ei kysellyt itseltänsä oliko tehnyt oikean vaiko väärän
päätöksen. Hän jännitti kaikki voimansa sen toteuttamiseksi. Hän oli,
kuin mies, joka on elämän suuresta tulipalosta pelastanut parhaansa:
ainoan lapsensa, tulevaisuuden toivon ja elämän sisällön. Hän oli
pelastanut teoksensa. Raunioiden vielä savutessa iloitsi hän sen
pelastumisesta, Tulikielekkeiden leimahdellessa elämän tuhkaläjästä,
ihaili hän pelastettua aarrettansa ja unohti tulipalon ja kaikki mitä
oli ollut.

Matkalta kirjoitti rouva Esempio hänelle muun ohessa:

’Rakas!

Nyt minä vasta huomaan mitä olen Sinulle tehnyt, mutta siksipä
onkin kaikki toivo kadonnut. Rukoilen Sinua, anna minulle
anteeksi.

Hirveän vaikea minun on olla. Olet ollut niin hieno ja hyvä,
nytkin vielä, jota en ansaitse. Ja sitten olet kärsinyt tähteni
niin paljon. Olet mennyt niin huonon näköiseksi. Kyllä olen
ollut hirveä ja kiittämätön. En minä uskalla toivoa enää mitään
jalomielisyyttä Sinulta, en vähääkään. Tee nyt kanssani niinkuin
tahdot. Eihän minulla ole ketään ihmistä maailmassa, sen tiedät.

Ja mahdoton on ajatella Sinun puoleltasi niin suurta rakkautta,
että se kestäisi kaiken tämän, epäsuoruutenikin, sillä en ole
ollut rehellinen... Ja sitten sen piti vielä tapahtua niin ettei
ollut tyhjää huonetta välissä... Minä olin kahden yhtäaikaa.

Kyllä minä olen syyllinen, minä yksin. En minä uskalla toivoa,
että tulisi vielä hyvä.

Mutta ole minulle hyvä, ole pikku Ritvan tähden. — Ei hän kosta
minulle. Kyllä minä häntä rakastin ja surin jopa kärsinkin hänen
tähtensä Korpelassa. Ja jos minä en pitänyt häntä luonani, niin
olihan hänellä hyvä muuallakin.

Niistä rahoista, jotka annoit, annoin Eevalle talousrahoja, kun
ei kotona ollut mitään ja kengätkin oli saatava Armiiralle,
samoin itselleni. Ole hyvä ja lähetä minulle lisää. Elä anna
minkään itseesi vaikuttaa. Minä olen onneton. Kaikki ihmiset
kääntävät minulle nyt selkänsä ja sinä tiedät kuka on syyllinen.
Mutta kyllä minä tyydyn kaikkeen. Tee kanssani mitä tahdot, Sinun
hyvyytesi kokonaan murtaa minut!

Syleilen Sinua.

Helga.

P. S. Tule sitten minua vastaan Pietariin. Kun saan rahat tulen
heti sinne.’

Tämä kirje oli Harhamalle aurinko, joka nousi keskellä sydän-öistä
pimeyttä, levittäen kelmeää valoa elämän synkkyyteen. Se valo ei
kirkastunut päiväksi. Se näytti joltain uuden elämän kaamealta, mutta
puhtaalta valolta. Raamatussa oli häntä aina viehättänyt, paitsi
Jobin kirjaa, kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa,
josta hän oli usein puhunut rouva Esempiolle ja lausunut, että jos
hän kerran näkisi hänet semmoisena kuin oli syntinen vaimo niin
olisi hänen ilonsa rajaton, Hän näkisi hänet silloin puhtaana kuin
lapsen aistillisuuden yläpuolelle kohonneena, kuin Nikolain morsiamen
Kaatjan.

Silloin alkoi Harhama sairaloisesti kohottautua inhimillisille
narrinrappusille: Hän kuvitteli olevansa se, jonka edessä syntinen
vaimo sortuu, hajoaa, vuotaa kyyneleiksi, odottaa anteeksiantamusta
ja sen saatuansa nousee ylös uutena ihmisenä, puhdistuneena ja
rauhottuneena. Hän nautti Jeesuksen olemuksen vallasta, Hänen
olemuksestansa. Hän kuvitteli ja uskoi saaneensa nyt Jeesuksen
jumalallisen jalouden ja löytäneensä tilaisuuden käyttää sitä valtaa
ja jumalallista jaloutta: anteeksi antamusta...

Hän luki kirjeen uudestaan ja yhä uudestaan. Hän tahtoi kaikilla
sielunsa voimilla antaa anteeksi, olla suuri, jalo, jumalallinen. Hän
nautti siitä onnesta.

                                                  ⸻

Nuotiotulet loimottivat Pietarin kaduilla.

Oli Pietarin omituinen, kirpelevä pakkaspäivä. Ilma oli lyijysinervä
ja sen läpi tunkivat ikäänkuin sammumaisillansa olevan, punertavan
auringon säteet pistelevinä, neulaterävinä, kuin harmaan savupilven
läpi pujottautuen.

Harhama oli, saatuansa rouva Esempiolta uudistetun pyynnön
sähkösanomalla, tullut häntä vastaan ja odotteli hänen tuloansa.

Päivä kului, mutta rouva Esempio ei palannut. Toinen päivä tuli
pakkasinensa ja Harhama sai odotettavaltansa pyynnön lähettää rahoja
lisää.

Tuli kolmas päivä ja neljäs. Rouva Esempio ei palannut. Lähetetyt
rahat eivät olleet hänelle riittäneet. Hän pyysi taas toisia.
Maailmankurjuuden alttaria rakentaessa kootut rovot alkoivat
loppua. Harhama turvautui jo niihin Zaikon jättämiin rahoihin,
joista puhuessaan hän oli Anna Pawlownalle näyttänyt käsivarsiansa,
kerskaten, että ne olivat ainoat, joita hän tarvitsee ja jotka
riittävät... Kun hän nyt ensi kertaa nosti pienen summan niiden
korkoja, muisti hän sanansa. Hän katseli silloin heikon näköisiä
miltei naisen käsiä muistuttavia käsiänsä, joita rouva Esempiokin
ja moni muu oli sanonut tytön käsiksi ja alkoi taas miettiä
elämän-ongelmaa. Hän mietti kauvan, tuli surulliseksi ja huokasi:

— ”Mikä se on joka minun käsiäni aina lyhentelee?... Mikä se on,
joka ei anna niiden jatkua edes sormienpäihin asti?...”

Ja kun hän oli sitä kysynyt ja odotti vastausta, näkyi hänelle taas
vastauksena elämän ammottava kita, joka tuntui yrittävän ahmata
hänen teoksensa ja hänen elämänsä ja hänet itsensä sorminensa ja
sormenpäinensä. Hartioille tuntui silloin nousevan raskas kumara,
joka painoi, kuin vuori.

Päivä kului taas, mutta odotettavaa ei kuulunut. Joku levottomuuden
ja pahojen aavistusten hämähäkki alkoi kutoa verkkoansa Harhaman
ympärille. Hän takertui siihen verkkoon kokonansa, hätäytyi taas ja
alkoi hätäytyneenä katsella koko elämää. Joku pahanenne kuiskutteli
ja ilkkui hänelle lakkaamatta, että hän oli takertunut turman ja
petoksen verkkoon. Siitä verkosta katseli hän nyt teostansakin
hätääntyneen silmillä. Teos punotti nyt hänelle, kuin Pietarin pakkaspäivän
savuavan näköinen aurinko: himmeän punaisena,
kylmänkirpeänä sammumaisillansa olevana pyöränä, joka punottaa
pakkasen lyijyharmaiden savujen takaa... Tuntui, kuin riippuisi teos
ja koko elämä taas jostain suortuvasta, jota rouva Esempio piteli
saksien välissä majuri Velikodushofin seisoessa hänen takanansa.

Hän käveli Pietarin katuja puolitajuttomana. Hän ei voinut taas
syödä, ei nukkua ja ankarat hermokohtaukset alkoivat. Aika tuntui
kulkevan hitaasti, kuin ruumissaatto. Hän yritteli huumata itseänsä
oluella, meni olutmyymälöihin, toivoen ajan siellä kuluvan
nopeammasti. Mutta tuskin oli hän siellä istahtanut, kun hänellä
tuntui olevan sanomaton kiire jonnekin, ulos, tai jollekin asialle,
pois vaan. Hän tuskastui tarjoojaan, joka ei kylliksi nopeasti
täyttänyt käskyä, kiukustui ja lähti ulos...

Ja aivan kuin jonkun käden johtamana tuli hän harhaillessansa
uudestaan ja uudestaan munkki Pietarin oven eteen, ollen hänen
luokseen menossa jollekin tärkeälle asialle. Mutta kun hänen
piti avata ovi, kääntyi hän taas närkästyneenä takaisin lausuen
tuskastuneena:

— ”Äts!” Niin teki hän ovelle monet matkat ja peräytyi aina, kuin
jotain peläten, jotain häveten, jotain arkaillen... Pakkasen pihdit
puristelivat kaikkea, mutta Harhama ei sitä huomannut. Hän tunsi
ainoastaan elämän pihtien raudankovan puristuksen, näki sen jääkylmän
kidan ahmivan hänen elämänsä rippeitä ja tyrmistyi sitä nähdessään
joskus aivan turraksi. Niin tyyten oli hän itsensä pannut teokseensa,
että hän sitä luodessaan oli unohtanut viime aikoina kaiken muun.
Venäjänkielenkin, jota hän kirjoituksessa hallitsi paremmin kuin
äidinkieltänsä, oli hän nyt kolmena vuotena niin unohtanut, että
ainoastaan vaivoin tuli sillä toimeen. Niin kokonaan oli jokainen
ajatus kiintynyt teokseen ja siksi oli se teos luonut hänessä
hulluuden.

                                                  ⸻

Elämä seisoi sakset kädessä leikellen poikki omia rihmojansa. Se
kutoi verkkojansa oman itsensä satiiniksi. Se juoksutti rihmojansa
etäisiltä keriltä, kietoi monen elämän yhdeksi ja kutoi yhden elämän
monen elämästä...

Uspenskin tuomiokirkossa Moskovassa palvelivat ihmiset Jumalaa.
Tuhannet olivat langenneet maahan näkymättömän käden painamina.
Näkymätön veitsi oli puhkonut ihmissydämiä, repinyt rintoja, särkenyt
ihmisen koko olemuksen. Se näkymätön käsi oli pidellyt puukkoansa
ihmisten omalla kädellä: kunkin omalla ja toinen toisensa kädellä.
Ja ne, joita se käsi oli raadellut ja repinyt, etsivät haavoillensa
parannusta samalta kädeltä, jonka he uskoivat ne haavat leikelleen...

Rukoilijoiden joukossa seisoi rouva Esempio. Hän katseli maahan
langenneita, särkyneitä ja revityitä rukoilijoita. Pyhä savu
suitsusi, kuoripojat veisasivat ylistystä sille voimalle, joka oli
repinyt ihmiset ja masentanut ne ja painanut ne eteensä polvilleen...

Kynttilät tuikkivat. Itku ja huokaukset sekaantuivat
rukouksenkohinaan. Kyyneleet valuivat virtana. Elämä pusersi
ihmispovesta kyyneleinä niitä kätköjä ja aarteita, joita se oli
niihin koonnut. Rouva Esempio seisoi yhä ja katseli sitä...

Viimein astui hän epäröiden Neitsyt Maarian kuvan eteen, katseli
sitä kuin ihmeissänsä, miettijä ajatteli jotain. Rukoukset, itku
ja huokaukset kohisivat ihanan laulun säestäminä ja kyyneleet
kilpailivat kirkkaudessa pyhäinkuvien ja jalokivien kanssa...

Yhä mietti rouva Esempio jotain. Viimein osti hän vahakynttilän ja
pienen Neitsyt Maarian kuvan. Kuvan hän kätki povellensa ja kynttilän
sytytti ja uhrasi, asettaen sen Neitsyt Maarian kuvan eteen palamaan.
Hän katseli kynttiläänsä, kuin rukoillen jotain, tai kiittäin
jostain... kiittäen ehkä siitä, että miesvainajansa sisaren kanssa
oli asia hyvin järjestynyt: tämä ei saanut mitään tietoa. Armiiran
perintö oli pelastettu... Siitäkö hän tahtoi kiittää, vai jostain
muusta, sitä ei hän itsekään tajunnut... Mielikö hän rukoilla onnea
Armiiralle, vai jotakin muuta armoa, ei sitäkään kukaan tiennyt...

Hän polvistui, rukoili sitä mitä toivoi, nousi ylös ja lähti ulos
kirkosta.

Mutta vahakynttilä jäi palamaan. Se paloi, haihtui näkymättömäksi ja
nousi korkeuteen viemään sinne rouva Esempion rukoukset ja kertomaan
siellä, mitä hän toivoi ja rukoili ja mistä hän kiitti ja uhrasi...

                                                  ⸻

Talvinen yö oli taas suistunut päivän jääkylmään kitaan. Nuotiotulien
savuja tuskin erotti pakkasen huuteesta. Lyijynvärisen ilman läpi
häämötti punertava auringonkehrä.

Vielä viipyi rouva Esempio. Harhama kuleksi taas katuja pitkin, kuin
eloton ruumis, tai elävä muumio ja aina johtivat häntä askeleet
munkki Pietarin oven eteen. Viimein, ikäänkuin päästäksensä rauhaan,
teki hän päätöksensä ja astui sisälle.

Rauhan puolihämärä päivänpaiste hymyili munkki Pietarin kammiossa.
Jumalankuvan edessä palavasta lampusta levisi heikko, kelmeä valo ja
sen liekki heloitti rauhallisena, kuin pyhä perhonen.

Munkki Pietari istui otsa käteen nojattuna, edessä elämän ja
viisauden aarrearkku: raamattu. Hän näytti väsyneeltä. Kasvot olivat
hieman laihtuneet, hienontuneet ja niitä peitti rauhan ja jalouden
taivaallinen ilme. Hän ei näyttänyt huomaavan Harhaman tuloa. Harhama
astui hänen eteensä hieman arkaillen ja tervehti sanoilla:

— ”Isä Pietari!”

Munkki nousi, tunsi Harhaman ja tapansa mukaan aikoi hänet
siunata ristinmerkillä. Harhaman jokainen solu värähti. Siunaus
tuntui hänestä hänen vihollisensa, Jumalan, pistolta. Ikäänkuin
hätääntyneenä tarttui hän nopeasti munkki Pietarin siunaukseen
nostettuun käteen, muka puristaaksensa sitä tervehdykseksi ja lausui:

— ”Kiitos ystävyydestänne, isä!... En olisi kelvollinen...”

Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin äänettöminä. Harhamasta
tuntui, että hetki on hänen elämänsä suurimpia. Munkki Pietari
vilahti taas hänelle Jumalan lihaksitulemuksena ja oli, kuin olisi
hän katsonut silmästä silmään Sitä, jota vastaan taistelu nyt riippui
vieraiden saksien välissä olevasta suortuvasta, jonka katkeaminen
oli ratkaiseva elämän ja kuoleman kysymyksen. Hän vavahti ensin,
mutta sai sitten taas voimansa takaisin, kuten käy viime hädässä. Hän
tarttui uhmaten valkoisten hevostensa ohjaksiin: ”antaa mennä!”

Munkki Pietari huomasi, että hänen edessänsä on ihminen, joka on
vetänyt elämänsä solmuun, jota hän itse ei osaa avata. Hän näki sen
Harhaman huolellisten salailujen läpi. Lempeällä, hiukan rohkealla
äänellä, alkoi hän kysellä Suomen oloista ja yhteiskunnallisista
liikkeistä. Harhama selitteli niitä väsyneesti ja lausui lopussa
mietteissänsä:

— ”Niissäkin on niin paljon epäselvää... On niin paljon puolueita ja
liikkeitä, että ei lopulta osaa niistä valita, eikä tiedä, mikä on
oikea ja mikä väärä”.

Munkki Pietari tarttui puheeseen ja lausui varmuudella:

— ”Kaikki ne ovat oikeita. Jokainen yhteiskunnallinen liike ja
puolue on aallonharja, joka on yhtä oikeutettu, kuin toinenkin
aallonharja. Ne ovat Jumalan kädessä aseita, joilla Hän kasvattaa
ihmiskuntaa...”

— ”Onko sekin sitten oikea, joka tuo turmiota ja on väärä?” — kysyi
Harhama miettivänä.

— ”On”, — vastasi munkki Pietari jyrkästi. ”Väärätkin liikkeet ja
puolueet ovat Hänen aseitansa. Sodoman ja, Gomorran hävitys oli Hänen
puhdistava tulensa, samaten käärmeet korvessa. Niin on jokainen väärä
puoluekin ja yhteiskunnallinen liike. Hän on meille vaan antanut
vapauden, tahdommeko me kulkea onneen ja elämään vapaasta tahdosta,
vaiko Hänen ruoskansa alitse. Hän Itse antaa meidän kutsua ruoskansa
meitä oikealle tiellemme lyömään ja vieläpä Hän panee sen ruoskan
meidän omaan käteemme.”

Harhama joutui omaan maailmaansa. Hän sotkeutui ainaiseen, yhä
tihenevään verkkoonsa: Jumalan olemassaolokysymyksen mietintään.
Oitis alkoi hän selvitellä itseänsä pois siitä verkosta, kutomalla
sitä yhä tiheämmäksi ja sotkien sitä. Hän kysyi, maahan katsoen:

— ”Eikö Hän kaikkivoipana voi sitten kulettaa ihmistä oikeaa tietä
myöten, ilman ruoskaa?”

— ”Katso ympärillesi!” — vastasi munkki Pietari. ”Eivätkö ihmiset
jo nyt valita, että heillä ei ole kylliksi vapautta? Jos Hän
kulettaisi heitä luoksensa orjina, karjana, etkö Sinäkin, veli,
nurisisi Häntä vastaan vieläkin enemmän?”

Harhama ei voinut vastata. Hän etsi verkostansa pelastusta eräästä
aseesta, jota hän oli tottunut pitämään tehokkaana todistamaan
Jumalan olemassaolon olettamukseksi.

Hän oli viime vuosina katkonut epäilyjensä rihmoja Nikolain
selityksellä: ”Jumala Itse valitsi juutalaiset teurastamaan Hänen
poikansa ja kun ne täyttivät tämän, maailman lunastukseksi pannun
ehdon, rankaisi Hän heitä siitä”... Nyt tarttui Harhama siihen
aseeseen ja selitti sen munkki Pietarille varmana, että hän solmiaisi
tämän sanoissa ja todistaisi hänelle yhdellä ainoalla pulmallisella
kysymyksellä kirkon nykyisen Jumala-käsitteen mahdottomuuden. Munkki
Pietari kuunteli häntä tyynenä ja vastasi:

— ”Sinä olet erehtynyt ja sotkeutunut omiin ajatuksiisi. Totuus,
Jumalan viisaus, on niin yksinkertainen, että ainoastaan taitava
filosofi osaa siihen sotkeutua. Minä kysyn sinulta: Eikö Jumala
antanut Israelin kansalle täyttä vapautta uskoa Jeesukseen,
sanokaamme uskoa, s.o. ryhtyä seuraamaan hänen oppiansa Jumalan
oppina hyvällä, tai sitten nostaa itseänsä vastaan Jumalan ruoskan?”

Harhama vaikeni kauvan. Otsalle nousi syvä ryppy. Viimein kysyi hän:

— ”Mutta sehän oli ennustettu... Jos juutalaiset olisivat ’hyvällä’
uskoneet, eivätkö he olisi Jumalaa ennustuksinensa saattaneet
häpeään... valehtelijaksi?...”

— ”Veli!” — keskeytti munkki Pietari. ”Kun olet joutunut verkkoon,
älä sitä itse sotke, vaan selvitä!... Minä kysyn sinulta: Eikö se
todista Jumalan ijankaikkista viisautta, että Hän jo maailman alusta
näki, että juutalaiset, joille Hän antoi vapauden, tulevat kulkemaan
ruoskan alitse, valitsevat sen tien?”

Harhama vaikeni taas. Munkki Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:

— ”Ei Jeesuksen kuolema ollut välttämätön muun tähden, kuin sen,
että ihmiset itse sen tien valitsivat. He ikäänkuin tahtoivat nähdä
Hänen kuolemallansa todistavan oppinsa oikeaksi. Jumala tiesi sen ja
antoi ennustaa, että niin tulevat ihmiset vapauttansa käyttämään. Ei
Hänen maailmaan tulemisensakaan ollut välttämätön muun tähden, kuin
sen, että ihmiset eivät tahtoneet uskoa Häneen, ennen kun näkivät
Hänet ja pistivät keihäänsä Hänen kylkeensä ja sormensa keihään
reikään...”

Synkät sumupilvet alkoivat nousta Harhaman ajatuksien seasta. Hän
käveli äänetönnä edestakaisin, istahti sitten ja huokasi. Munkki
Pietarin tuli häntä sääli. Hän lausui lempeästi:

— ”Veli! Olet väsyneen näköinen. Etkö tahdo lähteä Anna Pawlownan
luo lepäämään?”

Jotkut hellät, arat kielet alkoivat silloin soida Harhamassa. Hänestä
tuntui, kuin olisi hänellä jotain puhuttavaa, joku paise puhkaistava
ja puhdistettava. Hän mietti vastausta kauvan ja lausui lopuksi
surullisena:

— ”Ei, isä Pietari.”

Ja hän nojasi kyynäspään pöytään, tuki kädellään otsaansa ja huokasi.

Syntyi pitkä äänettömyys. Munkki Pietari huomasi Harhaman murtumisen
ja kysyi varovasti:

— ”Onko sinua, veli, joku onnettomuus kohdannut?”

Se kysymys ikäänkuin puhkaisi paiseen. Harhama alkoi hitaasti ja
varovasti kertoa suhteestansa rouva Esempioon ja sen surullisesta
lopusta, mutta ei sanallakaan maininnut teoksestansa ja missä
suhteessa rouva Esempio oli siihen. Munkki Pietari kuunteli häntä
surullisena ja kun Harhama oli lopettanut syntyi raskas, rutistava
äänettömyys. Kun Harhama huomasi munkki Pietarin raskaasti huokaavan,
kysyi hän arkaillen:

— ”Olenko minä mielestänne tehnyt väärin?”

— ”Kuka on sitten tehnyt väärin, koska kumminkin väärinteon
seuraukset ovat edessäsi?” — kysyi munkki Pietari vastaukseksi.

Taas syntyi äänettömyys. Harhama synkkeni ja kutistui kokoon. Munkki
Pietari kysyi edelleen:

— ”Ovatko mielestäsi rouva Esempio ja majuri Velikodushof tehneet
sen vääryyden?”

— ”Ovat”, — vastasi Harhama kuivasti, päättävästi.

— ”Silloin ei sinulla olisi mitään valitettavaa, sillä jos he ovat
vääryyden tehneet, niin et sinä siitä voikaan kärsiä ja vastata.
Mutta jos kerran tunnet sen hedelmien maun, oletko kysynyt, eikö ole
itsessäsi vikaa?” — lisäsi siihen munkki Pietari lempeällä, mutta
jyrkällä äänellä.

Harhamasta tuntui, että munkki Pietarikin rupeaa häntä polkemaan. Hän
lausui katkerana:

— ”Jos siis minä olen naista rakastanut ja minut on petetty ja saan
tuntea hedelmien maun...”

— ”Niin se merkitsee, että olet vapaaehtoisesti syönyt siitä puusta,
josta ei olisi pitänyt syödä... Sillä miten sinä muuten niiden maun
tuntisit?” — keskeytti munkki Pietari, puhuen yhä jyrkemmällä
äänellä.

Harhamassa alkoi taistella arkuus ja uhma. Hän istui äänettömänä.
Munkki Pietari jatkoi.

— ”Vai tahtoisitko panna muut oman elämäsi seurauksista
vastaamaan? Luuletko, että kukaan voi vastata toisen puolesta?
Tahdotko etsiä pelastusta sanoista: ’Vaimo petti minut ja minä söin’?”

Kammioon laskeusi jotain lyijynraskasta, joka painoi Harhamaa. Hän
hengitti raskaasti, katsoi alas ja lausui katkerana:

— ”Te ette tunne asiaa syvemmältä.”

Munkki Pietarin lempeille kasvoille ilmausi ankara sävy. Hän lausui
jyrkästi:

— ”Sinä tahdot vedota vaikuttimiisi? Niinkö?”

— ”No, niihinkin.”

— ”Vaikene silloin. Synti on tulinen omena, joka polttaa kätesi,
tartut siihen minkä vaikuttimien ajamana hyvänsä...”

Hetken vaiettuansa jatkoi hän:

— ”Sanot että en tunne asiaa ja kumminkin itse juuri kerroit että
olet elänyt huoruudessa ja levität nähdäkseni sen seuraukset.”

— ”Minäkö huoruudessa”— yritti Harhama.

— ”Sinä. Juuri sinä olet huoruudessa elänyt”, — keskeytti munkki
Pietari kuivasti; — ”sillä jos tekosi ja elämäsi olisi ollut
Jumalasta, et tuntisi onnettomuutta sen seurauksina.”

Harhama naurahti sappikatkerana ja lausui tuskanväänne suupielessä:

— ”Minä huoruudessa!... Rakastaessani vaimoani!...”

— ”Kuka on sinulle sanonut, että rouva Esempio oli vaimosi?”

— ”Minä itse”, — vastasi Harhama jyrkästi.

Munkki Pietari oikaisi itsensä ryhdikkääksi ja lausui:

— ”Vai sinä itse! Luuletko todellakin koskaan tulevan sen ajan
jolloin jokainen saa itse siveellisyyden nimessä määrätä, kuka on
hänen vaimonsa?”

Harhama vaikeni. Munkki Pietari jatkoi kyselyään.

— ”Ja jos luulet itse olevasi oikeutettu määrittelemään, kuka
on vaimosi, miksi tahdot nyt saman oikeuden kieltää majuri
Velikodushofilta ja rouva Esempiolta?”

Kaikki maailman painot alkoivat kasautua Harhaman hartioille.
Jokainen kysymys rutisti häntä vuoren painolla. Munkki Pietari jatkoi
lempeämpänä:

— ”Se aika voi tulla, jolloin Jumala toisella tavalla, kuin nyt,
ilmottaa meille ja kirkastaa kuka on meidän vaimomme, millä
lailla nainen meidän vaimoksemme tulee, mutta sitä aikaa ei koskaan
tule, jolloin Hän jättäisi kullekin yksityiselle ihmiselle vapauden
pikkuisessakaan asiassa määrätä, mikä on oikea ja mikä väärä... Joka
sitä yrittää tehdä, hän saa tuntea seuraukset, kuten sinä nyt...”

Munkki Pietarin äänessä oli jotain tuomitsevaa. Jokainen hänen
kysymyksensä oli tutkain, johon Harhamassa nouseva uhma satutti
itsensä ja painui verisenä alas. Hän yritti taas puhua:

— ”Mutta jos minä olen rakastanut naista, niin...”

— ”Enkö silloin jo ollut oikeutettu makaamaan hänen kanssansa?
Niinkö?” — keskeytti munkki Pietari jatkaen: ”Mutta jos majuri
Velikodushof rakasti samaa naista, miksi ei hänkin ollut oikeutettu
makaamaan hänen kanssansa yhdessä sinun kanssasi?”

Munkki Pietari odotti vastausta. Harhama tunsi hänen kysymyksensä
sattuvan itseensä tulikuumina keihäinä. Hän lannistui ja masentui.
Munkki Pietari teki uuden kysymyksen:

— ”Ja vaatiiko rakkaus hinnaksensa lihallista yhteyttä?”

Harhama vaikeni yhä, ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän ei
ollut koskaan tuntenut itseänsä henkisesti niin voimattomaksi, kuin
tällä hetkellä. Koko elämä tuntui taas vyöryvän vuoren korkuisena
kiviaaltona hänen päällensä. Munkki Pietari puhui niin vaikuttavasti,
että jokainen sana tuntui vasaran iskulta. Hän jatkoi:

— ”Rakkaus on sitä, joka ei etsi palkintoa, ei tyydytystä.
Mutta oletko sinä kysynyt itseltäsi, etkö ole rouva Esempiosta
etsinyt tyydytystä omille himoillesi? Oletko kysynyt, oletko häntä
’rakastanut’ sentähden että hän näytti sinusta siltä, joka paremmin,
kuin muut voi tyydyttää sinun himosi, joko kauneudellansa, tai
muulla?”

Harhamasta se kysymys tuntui niin suurelta ja niin oudolta ja samalla
niin tutulta ja yksinkertaiselta, että hän hämmästyi. Hän alkoi
miettiä ja muistella yhtä ja toista, jota ei ennen ollut ajatellut.
Hän hajosi ja masentui ja kutistui kokoon. Munkki Pietari jatkoi
hetken vaiti oltuansa:

— ”Rakkaus on kaiken oman itsensä maahan polkemista ja muiden
hyväksi uhrautumista. Se on omien himojensa, omien mielitekojensa,
omien halujensa ja makujensa ja kaiken alistamista siveellisen käskyn
alle ja toisen hyväksi uhrautumista. Se on sukupuoli-elämässä sen
hyväksi ja turvaksi alistumista, jonka kanssa yhtyessä uhraus on
suurin. Kaikki muu rakkaus on porttoutta ja eläimellisyyttä. Se on
palkkion, tai himonsa mahdollisen suurimman tyydytyksen etsimistä...”

— ”Mutta nyt”, — keskeytti Harhama — ”nyt Te, isä Pietari tulette
siihen, että minun pitäisi vaimokseni valita suurin viholliseni, tai
vastenmielisin...”

Munkki Pietari keskeytti jyrkästi:

— ”Siihen täytyykin ihmisten tulla, jos ne tunnustavat Jeesuksen ja
rakkauden, eivätkä korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille...
Heidän täytyy, jos rakkaus on oikea, etsiä aina tilaisuutta
suurimpaan omien himojensa ja halujensa uhraamiseen toisten hyväksi.
Sillä mikä rakkaus, mikä uhraus se on sinulta, jos etsit naista joka
sinun himojasi tyydyttää enemmän, kuin muut? Eikö se ole jonkun
likaisen tavottelemista? Eikö kaikki näennäinen rakkautesi ole
silloin palkkion, himojen tyydytyksen etsimistä? Eikö se silloin
ole porttoutta? — Ja missä suhteessa se rakkaus eroaa siitä
rakkaudesta, jolla eläimet aikanansa toisiansa rakastavat?...”

Munkki Pietari oli hieman kiivastunut. Hän ikäänkuin ruhjoi
kysymyksillänsä Harhamaa. Ne kysymykset olivat niin teräviksi
hiotut, että niiden kärki tuntui ijankaikkisen totuuden tutkaimelta.
Katkerana lausui Harhama:

— ”Sittenhän ovat kaikki avioliitot porttoutta...”

— ”Se ei kelpaa sinun porttoutesi puolustukseksi. Jumalan ja
totuuden edessä täytyy jokaisen itsensä vastata, eikä sovitukseksi
kelpaa toisen rikos. Jos sinä tartut elämän kielletyn puun
tulikuumaan omenaan ja poltat kätesi, et sitä voi palamattomaksi
tehdä sillä, että sanot: ’Vaimo antoi minulle’, tai: ’Ovathan
avioliitotkin siinä kätensä lianneet’... Olet oikeassa puhuessasi.
avioliiton porttoudesta. Jokainen lihallinen yhtyminen on huoruutta,
jos sen johteena on himo eikä Jumala. Jokainen, joka katsoo vaimon
päälle himoitaksensa häntä, hän tekee huorin, sanoo Jumala, eikä
tee sitä sanoessansa erotusta aviovaimon ja muun vaimon välillä.
Rakkaus ei ole tunnetta, vaan alistumista. Tunne on viettiä ja
himoa ja eläimellisyyttä, Jeesus sanoo, että se ei ole rakkautta,
jolla fariseukset rakastavat ystäviänsä — vaimo on enempikin kuin
’ystävä’ — vaan vihollisen rakastaminen on rakkautta.”

Kaikki maailman kuumuudet ja kylmyydet juoksivat Harhaman läpi. Hän
pyöri, kuin epäselvässä kosken pyörteessä, koko virran ja kosken
syöksyessä hänen ohitsensa selvänä, kumoamattomana ja voimakkaana.
Hän ei kyennyt kumoamaan ja vääräksi todistamaan ainoatakaan munkki
Pietarin sanaa. Hän luuli niiden olevan hänen teokseensa tähdätyitä,
ei kyennyt edes käsittämään, olivatko ne ristiriidassa sen kanssa.
Hän pelkäsi vaan kosken vievän hänet veneinensä, hätäytyi välistä,
välistä kohosi uhmansa aallonharjalle tehdäksensä viimeisen
epätoivoisen ponnistuksen, pelastaaksensa, mitä vielä pelastaa voi.

Munkki Pietari käveli kammionsa pariin kertaan edestakaisin, istahti
sitten ja jatkoi surullisena:

— ”Sinä syyttelet muita: rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia,
ja vetoat muiden esimerkkiin. Mutta millä oikeudella sinä heität
kiven rouva Esempion päälle? Porttoja ovat juuri miehet ja heistä
täytyy parannuksen alkaa, jos mieli maailmaa puhdistaa... Jumala
sanoo: ’Hän joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa, hän tekee
huorin, hän, mies on portto, eikä nainen.’ Te toiset syytätte
perkelettä, mutta unohdatte, perkeleellä itsessään ei ole mitään
valtaa Jumalan luomaan ihmiseen. Teistä itsestänne riippuu tahdotteko
palvella häntä, s.o. omia pahoja taipumuksianne, vaiko Jumalaa...
Sillä perkele ja sen temppelit eivät ole ulkopuolella ihmistä vaan
hänen sydämessään, himoissaan...”

Harhaman silmien edessä alkoivat vyöryä elämän suurkysymyksen
vuorenkokoiset aallot, peittäen koko elämän ulapan ja niiden aaltojen
harjoilla hyrskivät jumaluuden olemuksen kuohut, Jumalan ja perkeleen
vihaiset vaahdot toisiansa vastaan. Järkkynyt hermosto suurenteli
vielä sen kuvan hirvittäväksi ja kaikki sekaantui sen hyrskeeseen.
Hän lausui, mieli kuolon koleana:

— ”Missä sitten on se raja Jumalan ja perkeleen välillä?”

Munkki Pietarin voimat tuntuivat nousevan meren maininkina. Hän
lausui ylevänä, suurena, kuin profeetta:

— ”Etkö tiedä sitä rajaa vielä? Etkö vieläkään tekojesi ja elämäsi
seurauksista tunne, että olet astunut sen rajan yli? Jos et häntä
tunne, niin opi tuntemaan: Syö edelleen siitä puusta, josta Jumala on
varottanut sinua syömästä, niin kyllä silmäsi avautuu näkemään hyvän
ja pahan erotuksen. Hyvän- ja pahantiedonpuu on aina edessäsi. Sinä
puuna on elämä... Jos haluat, astu sen rapakkoihin — kauniitahan
ne ovat — astu Hiiden myllyihin ja kullantemppeleihin ja ota ja syö,
kyllä seuraukset kerran tunnet ja etsit häpeällesi peittoa...”

Harhama masentui. Elämän kysymyksien vuoret tuntuivat vyöryvän
aaltoina hänen hartioillansa. Hänen ikuinen sairaloisuutensa oli
huipussaan. Hänestä tuntui munkki Pietari nyt semmoiselta, joka
tahtoo häntä polkea ja rusikoida ja tuomita ja tehdä hänelle
vääryyttä. Mieli syys-yönä lausui hän:

— ”Minä en Teitä, isä Pietari, ole ennen tämmöisenä nähnyt. Minä
olen aina luullut että Te seuraatte Jeesuksen oppia: Älkää tuomitko
ettei teitä...”

— ”Ettei teitä tuomittaisi”, — keskeytti munkki Pietari suuren
profeetan voimalla ja jatkoi: ”Ne ovat Jumalan sanan törkeitä
väärentäjiä, jotka opettavat Jumalan kieltävän tuomitsemasta. Ne
ovat lihansa toukkia ja paheen syöpäläisiä, jotka niin törkeästi
väärentävät Jumalan sanaa oman paheensa suojaksi. Minä kysyn sinulta:
Eikö Jeesuksen jokainen sana ollut tuomitsemista? Eikö hän säälimättä
sanonut: ’Voi teitä, Te!’... Tuo yksi esimerkki, jolloin Hän ei ole
syntiä tuominnut!...”

— ”Samarialainen vaimo”, — yritti Harhama. Mutta munkki Pietari
keskeytti:

— ”Eikö Hän hänelle sanonut: ’Sekin mies, joka sinulla on, ei ole
sinun miehesi’? Tarvitaanko naiselle vielä enemmän sanoa sanoessa:
sinä olet portto? Eikö Hän häntä armotta nuhdellut huoruudesta?”

Harhama kutistui kokoon. Pietari nousi ylös. Hän nousi suurena, kuin
Mooses. Hän nousi suurempanakin: Hän nousi suurena, kuin Israelin
Jehova, Hän nousi ylevänä, jalona, kirkastettuna. Hän seisoi
uskonkalliolla, kuin Jehova Sinainvuorella, kädessä laintaulut ja
puhtauden ja kirkkauden hohdekehän hänen otsaansa kirkastaessa
ja hänen päätänsä kruunatessa. Hän seisoi uskonkalliollansa
järkkymättömän ankarana, lujana ja tuomitsevana, halpaan
munkkikaapuun puettuna, pienoiseen munkkikammioon ahdattuna. Ja
sillä kalliolla säteili hän uutena Jumalan ilmestyksenä. Hänen
edessänsä avautui epäuskon maailma. Loistavat piispanhiipat
loistivat ja välkkyivät. Lukematon pappien armeija etsi Jumalaa,
loistaviin pukuihin puettuina, lukemattomat miljoonat elävät ja
kuolleet lankesivat Hänen eteensä, luullen Hänet löytäneensä,
uskoen Hänen olevan rakkauden. Lukematon armeija oppineita
raamatunselittäjiä vahvisti heidän uskonsa oikeaksi, ollen
itse siitä vakuutettu ytimiänsä myöten. Koko ihmiskunta:
epäuskoisetkin, Jumalankieltäjätkin huusivat täydestä rinnastansa
ja vakaumuksestansa: ”Jumala on rakkaus.” Miljoonat, monet sadat
miljoonat elivät siihen varmuuteen luottaen. Tuhannet miljoonat
olivat eläneet ja kuolleet siihen varmuuteen luottaen. Miljoonat
ja miljoonat pahantekijät olivat, luottaen siihen, että ”Jumala
on rakkaus”, joka ei tuomitse, vedonneet siihen ihmisten tuomiota
välttääksensä. Ja kaiken sen edessä, koko ihmiskunnan vakaumuksen
edessä, sen oppineiden raamatunselittäjien, pappien ja piispojen
edessä nousi munkki Pietari Jehovan voimalla oikaisemaan erästä
ihmiskunnan suurinta erehdystä. Hän nousi suurimpana uskonnon
puhdistajana. Hän paljasti totuuteen pyrkivän ihmishengen suurimman
erehdyksen armotta, kuin lääkäri, joka viime hädässä turvautuu
leikkuuveitseen ja työntää sen sairaan paiseisiin. Hän paljasti
maailman yksinkertaisimman totuuden, sen joka on joka hetki
silmien edessä, sen joka meidän on pakko tuntea ja tunnustaa
nukkuessammekin. Hän teki Harhamalle aikakautensa suurimman
yllätyksen. Hän lausui, laintauluihin viitaten:

”Jumala ei ole rakkaus... Jumala on tuomio...”

Oli kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä ilmestynyt Harhaman
eteen uusi Jumala, uudet salamat kädessä ja uuden, ankaran pauhun
hänen edessänsä vyöryessä. Harhamasta oli, kuin olisi Siinain vuori
ryöpynnyt ja suitsunnut tulta ja munkki Pietari seisonut sen
keskellä, kädessä uusi totuus. Hän värisi ja hämmästyi ja masentui,
kuin tuhannen salaman iskemänä ja pauhun huumaamana. Munkki Pietari
ilmestyi hänelle Jumalana, jonka suuruus häntä painoi, kuin ikivuori,
jonka huipusta suitsuaa vihaisena tuleva outo totuus. Munkki Pietari
nosti kätensä ja puhui koko olemuksensa voimalla ja suuren uskonsa
vakaumuksella, aivan kuin olisi vuori ollut hänen moukarinsa, jolla
hän joka sanaa lausuessansa rusikoi Harhamaa. Hän lausui:

— ”Katso ympärillesi! Jumalan koko olemuksen ydin on tuomio,
erehtymätön, armoton, jyrkkä, järkkymätön, ijankaikkinen tuomio...
Ei yksikään maailma voi Hänen määräämältänsä radalta poiketa
tuntematta Hänen kättänsä, Hänen tuomiotansa: joutumatta turmioon...
Ei yksikään synti jää rankaisematta... Rakkaus on ainoastaan Hänen
armottoman tuomionsa seuraaja ja koskee sitä, joka Häneen palaa. Ei
ainoakaan elävä olento voi rikkoa Hänen säätämiänsä elämän lakeja
tuntematta seurauksia: Jumalan tuomiota... Ne jotka väärentävät
Jumalan olemuksen ytimen tuomiosta rakkaudeksi: heidän mukaan synnin
ymmärtämiseksi, ne ovat narreja, jotka ovat astuneet kumoamaan
Jumalan luonnonlakia, sitä lakia, jonka olemuksena on tuomio,
armoton, erehtymätön, puhdistava tuomio... Ne toukat ovat häpeään
joutuvat... Ne toukat ovat ilkeitä lapsia, jotka luulevat voivansa
ottaa vitsan pois vanhurskaan Isänsä kädestä, silloin kun siinä
vitsassa on itse käsi ja itse Isä kokonansa...”

Hän keskeytti, ajatteli hetken, huokasi surullisena ja jatkoi sitten
lempeämmällä äänellä, ajatellen:

— ”Jumala ei ole luonut maailmaa ja ihmistä jättääksensä ne
vallattomina tuhoutumaan... Omaa Poikaansa hän ei sääli, kun Hänen
erehtymättömän tuomionsa aika on tullut... Hän luo ihmisestäkin
armotta suurta luomustansa: omaa kuvaansa. Hän täydentää ja kirkastaa
sitä kuvaa sukupolvesta sukupolveen...”

Harhamasta tuntui, kuin vyöryttelisi munkki Pietari hänen päällensä
vuoria, joiden raskaus oli pakko tunnustaa. Tuskanhiki nousi hänen
otsallensa ja hän näki taas näköhäiriöitä: Munkki Pietari vilahteli
joskus jumaluuden suurena ilmestyksenä. Hän puhui kuin Jumala Sinain vuorella,
armottomana ja tuomitsevana. Kun hän oli lopettanut, teki
hän ristinmerkin ja näytti hieman ikäänkuin väsyneen ja lauhtuneen.
Harhama hengitti raskaasti ja tunsi rintaansa ahdistavan. Puhelu
muuttui rauhallisemmaksi: Munkki Pietari etsi taas Harhaman
epäilyksen rauhasia ja yritteli niitä puhdistaa. Sitä tehdessä
johtui puhe raamattuun. Jonkunlaisella sairaloisuudella etsi Harhama
silloin raamatusta kohtia, joilla hän voisi itsensä edessä puolustaa
elämänsä tulista ydintä, rouva Esempion saksien välissä olevan
suortuvan varassa olevaa teostansa, joka nyt näytti himmenevän munkki
Pietarin loihtimiin jumaluuden sumuihin, kuin tähtitaivas pakkasen
yhä sakeneviin savuihin. Kun munkki Pietari lempeällä äänellä kysyi,
mikä on syynä, ettei hän käsitä raamattua, tai tahdo siitä etsiä
totuutta, vastasi Harhama hitaasti, pelastavaa olenkortta etsien:

— ”Siinä on niin paljon semmoista... Siinä on niin paljon mahdotonta
ja vääräksi todistettua...”

— ”Esimerkiksi mikä?” — tarttui munkki Pietari.

— ”No paljon yhtä ja toista... Esimerkiksi maailman ja ihmiskunnan
ikä... Raamatun mukaan se on jotain, mutta kuka
sitä uskoo, kun tiede on sen todistanut sadoiksi, tai tuhansiksikin miljooniksi vuosiksi
...”

Munkki Pietari huokasi surullisena ja lausui:

— ”Ah, te ’tiedemiehet’! Te puhutte sadoista tuhansista miljoonista vuosista
. Mutta minä aavistan ja uskon, että kun Jumala kirkastaa
meille kerran luomispäivänsä pituuden, niin ne tuhannet miljoonat vuodet
ovat häpeään joutuvat. Ne ovat joutuvat häpeään, koska ne
ovat vähemmän, kuin hetki siitä ajasta, jonka Jumala on käyttänyt
maailmaa ja ihmistä luodessansa. Rohkeinkaan ihmis-ajatus ei ole
käsittävä Hänen päiviensä pituutta. Uskaliainkaan mielikuvitus ei
jaksa mitata sitä aikaa, jonka Jumala on käyttänyt kehittäessänsä
ihmistä maantomusta siksi valmiiksi olennoksi, johon Hän puhalsi
oman elävän henkensä, erottaen hänet kaikista muista luoduista.
Tuhannet miljaardit ovat siinä ehkä olemattomia rahtuja. Ne
tiedemiehet, jotka luulevat voivansa äärellisillä vuosilla mitata
Jumalan ääretöntä ijankaikkisuutta ja määritellä sen pituuden, ne
ovat ihmisjärjettömyyden kukkasia... Meillä ei ole mitään keinoja
määritellä Jumalan luomistyön, Hänen säätämiensä luonnonlakien
hitaisuutta eri aikoina. Me emme voi millään edes todistaa ja
mitata, että kaksi vuotta elämämme ovat yhtä pitkiä, sillä kaikki
ajanmitat ovat Jumalan kädessä ja Hän niitä jatkaa, tai lyhentelee
oman olemuksensa mukaan... Ja me määrittelemme ja mittailemme sitten
äärettömyyttä siihen haihtuvalla äärellisellä rahdulla!...”

Harhama virkistyi. Ijankaikkisuuden suuruuden kuvaus oli
hänelle kuin viinaryyppy. Hän juopui siitä, kuten sairaloinen,
suuruudenjuoppouteen syvälle vaipunut. Hän himoitsi lisää ja
polvistui juomansa eteen, rohkaistui siitä ja hurjistui. Munkki
Pietari jatkoi suurena:

— ”Usko minua! Se aika tulee, jolloin Jumala paljastaa meille
ihmisille luomispäivänsä pituuden ja silloin seisovat tiedemiehet sen
edessä hämmästyneinä, kuin nyt avaruuden suuruutta ajatellessansa,
ja heidän miijaardivuotensa todistavat ihmis-ajatuksen mitättömyyttä
Jumalan edessä...”

Harhama juopui yhä enemmän suuruudesta, virkistyi ja voimistui.
Teoksensa huimaavat kuvaukset alkoivat karkeloida hänen päihtyneessä
sielussansa, levitellen maailmoita ja sytytellen jumaluuden tulia
pitkin äärettömyyden rantoja. Hän ihastui hetkeksi. Ikäänkuin
suuruuden vaahtoavaa viinamaljaa tavottaen kysyi hän taas munkki
Pietarilta:

— ”Mutta, isä Pietari! Äärettömyys on täynnä maailmoita ja raamatun
mukaan ainoastaan maassa asuu ihmisiä... Miten se järjettömyys on
ymmärrettävä?...”

Munkki Pietari oikaisi vartalonsa ja kysyi musertavasti:

— ”Minkätähden se olisi järjettömyys jos niin olisi?”

— ”No, jo siksikin, että olihan tarpeeton luoda ihmistä varten
sitä, mitä hän ei edes kykene käsittämään”, — alkoi Harhama. Munkki
Pietari tarttui nopeasti:

— ”Sinä et kykene käsittämään koiran vainua. Onko sen luominen
silloin jo järjettömyyttä?”

— ”Mutta” — yritti Harhama puolustautua — ”onhan siinä toki se
järjellisyys, että se on ihmiselle hyödyllinen... tarpeellinen,
tai...”

— ”Mutta millä sinä todistat, että näkymättömät maailmat eivät ole
jollain lailla tarpeellisia maan olemassaololle?” — keskeytti munkki
Pietari.

Harhama vaikeni ja tunsi taas kysymyksen tulitutkaimen polttoa.
Munkki Pietari jatkoi:

— ”Sinun ajatuksesi on se, että ihmiset eivät voisi uskoa sitä,
josta heillä ei ole varmuutta. Mutta minä kysyn sinulta: Onko
maailmassa yhtään ihmistä, jolla olisi pieninkään varmuus siitä, että
aurinko vetää maata?”

Harhama synkistyi ja hajoili ajatuksiinsa. Kun munkki Pietari oli
turhaan odottanut vastausta, jatkoi hän:

— ”Ja kumminkaan, vaikka siitä ei ole pienintäkään varmuutta, ei ole
kahta ihmistä, joka ei uskoisi sitä, panisi päätänsä sen pantiksi.
On suuri joukko samanlaisia uskonkappaleita, joita uskovat ne, jotka
eivät tunnusta mitään uskoa olevan olemassa. Etkö sinä huomaa, miten
kaikki inhimillinen joutuu häpeään oman itsensä edessä ja kuinka
uskon kieltäjät itse uskollansa vahvistavat sen olemassa olon?”

Kaikki Harhaman ajatukset olivat sekaisin. Ruumiillisten voimien
vähyys lisäsi sekasortoa. Hän ei tajunnut selvästi muuta kuin sen,
että munkki Pietari muka tahtoi musertaa hänet, todistaa vääräksi
hänen teoksensa. Hän oli kuin kiihtynyt äiti, joka kuulee lapsestansa
puhuttavan ja sairaloisesti uskoo puheen olevan sen panettelua ja
kateutta ja ilkeyttä. Hän ärtyi. Munkki Pietari jatkoi rauhallisena:

— ”Sinä taas mittaat Jumalan ääretöntä järjellisyyttä omalla
äärellisellä järjelläsi ja joudut häpeään. Ja milloin on Jumala
sanonut sen, että Hän on luonut ihmisen ainoastaan maahan? Hänen
sanansa väärentäjiä ne ovat, jotka opettavat, että Jumala on siitä
mitään ilmottanutkaan... Onko Hän kansoittanut muut maailmat
ihmisillä ja minkälaisilla ihmisillä Hän on ne kansoittanut, se on
meille tällä hetkellä tietämätöntä. Meille on tietämätöntä sekin,
jos Hän on ne kansoittanut ihmisillä, kuten asumamme maan saaret
ja mantereet, onko Hän antanut niille ihmisille samat käskyt kuin
meille, vai onko Hän antanut niille jo enemmän tietoa Itsestänsä,
kuin meille. Se vaan on meille varma, että niitä käskyjä, jotka Hän
täällä, tai muissa maailmoissa säätää, ei yksikään voi rankaisematta
rikkoa. Ei yksikään ruoho voi poiketa Hänen säätämistänsä lain
käskyistä. Meidän on pakko noudattaa sitä, mitä Hän meille täällä
maan päällä kulloinkin säätää ja määrää...”

Kaikki alkoi Harhamalle laajeta ja revetä omaan suuruuteensa. Koko
äärettömyys oli taas juomana hänen huulillansa ja ijankaikkisuus
huumasi hänen sielunsa ja päihdytti häntä. Mutta Pietari suureni
hänen silmissänsä suurenemistansa ja kirkastui, kuin Kristus
vuorella. Hetkeksi haihtuivat kaikki muut kysymykset. Rouva Esempio
ja maailmankurjuus haihtuivat pölynä ijankaikkisuuden pimeyteen.
Reipastuneena kysyi hän munkki Pietarilta:

— ”Miksi Hän sitten salaa kaiken sen meiltä?”

— ”Ei Hän salaa Itseänsä eikä töitänsä. Hän joka hetki avaa niitä
meille, kehittämällä meitä niitä näkemään, antaen meille apukeinoja
niitä tutkia, lähettämällä meille aikanansa profeettoja Hänestä
puhumaan”, — vastasi munkki Pietari rauhallisena.

Harhama mietti taas jotain hämärää. Ja ikäänkuin olisi taas saanut
kiinni jonkun niidenpään kysyi hän:

— ”Hyvä on. Te sanotte, että ne profeetat puhuvat Jumalasta Hänen
vaikutuksestansa, inspirationista. Missä ilmenee se inspirationi?
Miksi eivät profeetat sitä ole selittäneet?”

Harhama luuli taas kysyneensä jotain pulmallista, selittämätöntä.
Mutta Jumalan palvelijan varmuudella vastasi munkki Pietari:

— ”Luuletko ruohon tietävän, miten Jumala sille lakinsa säätää
ja tahtonsa ilmoittaa? Ja kumminkin ruoho tietää, mikä on
sen elämänlaki: Jumalan käsky sille. Niin vaikuttaa Jumala
profeettoihinsa. Usko minua: Profeettojen aika ei ole loppunut, eikä
lopu tässä maailmassa. Niinkuin Jumala kehittää luomakuntaansa ja sen
lakeja, niin kirkastaa Hän Itseänsä meille alusta loppuun. Kun Hänen
aikansa tulee, lähettää hän meille uusia profeettoja ilmottamaan
hänen uusia käskyjänsä, tai selittämään ja täydentämään entisiä.
Hän on loppumaton, meille aina valkeneva, alati kirkastuva, Itse
muuttumaton Olento...”

Kammiossa tuntui joku salaperäinen jumaluuden henki. Se tuntui
ilmestyvän Harhaman eteen suurena, kammion hämäryytenä, tai jonain
semmoisena. Hän tapaili sen hämärän hiuksia, pettyi, synkistyi,
hajosi, repeili. Munkki Pietari jatkoi, ikäänkuin itseksensä:

— ”Te tiedemiehet ja muut tutkitte ja erottelette raamatustakin
sitä, mikä siinä mielestänne on Jumalan, Jeesuksen, puhumaa, mikä ei.
Te ette tiedä, että jokaikinen oikea totuus on jumalasta, olipa
se vaikka koneella lausuttu, ja lapsen suusta tullut, sillä muuta
totuuden lähdettä ei ole. Raamattua järkyttäessänne te olette
etanoita, jotka yrittävät vuoria siirrellä.”

Hän vaikeni, huokasi, teki ristinmerkin ja mietti Jumalaa ja niitä,
jotka Hänestä pois pyrkivät, ja surunilme levisi hänen kasvoillensa.

Syntyi äänettömyys. Harhaman ajatukset repesivät tavottelemaan
äärettömyyden reunoja ja sitä tehdessä ne hajosivat lopulta
olemattomiin ja joku pimeys ilmestyi kaiken sijalle. Kammion
hiljaisuus tuntui taas nousevan kalliona hänen hartioillensa ja
rutistavan häntä näkymättömällä painolla. Hän hikosi ja sai niin
ankaran hermokohtauksen, että alkoi vapista. Munkki Pietari katseli
häntä surullisena, kasvoilla harmahtava kärsimyksien haituva. Kun
äänettömyys oli jatkunut pitemmän aikaa, alkoi munkki Pietari taas
varovasti kosketella Harhaman kipeätä ajettumaa. Hän kysyi:

— ”Oletko, veli, näinä aikoina koettanut lähestyä Häntä?”

Harhama vaikeni. Hänen teoksensa ja koko elämänsä ilmestyivät hänen
eteensä salamannopeasti. Hän tuli katkeraksi kaikelle, munkki
Pietarillekin. Suupieleen vetäytyi katkera väre ja pitkän odotuksen
jälkeen lausui hän:

— ”Mhyh!... Lähestyä!... Ketä?”

— ”Häntä, ainoaa elävää Jumalaa”, — vastasi munkki Pietari, ollen
huomaamatta Harhaman katkeruutta.

Harhama mietti, tuli yhä katkerammaksi ja alkoi ärtyä. Hänestä
tuntui taas, kuin tahtoisi munkki Pietarikin hävittää hänen elämänsä
sisällön: hänen teoksensa. Synkkänä, puoliääneen, vastasi hän viimein:

— ”Lähestyköön Hän minua, sillä totta kai Hän löytää tien
paremmin... Jos Hän on kerran Jumala...”

Munkki Pietari ajatteli jotain tuskallista ja kysyi varoen:

— ”Hän on aina seisonut luonasi syli avoinna, mutta oletko sinä
pyrkinyt siihen syliin vaipumaan ja särkymään ja laskeutumaan hänen
jalkoihinsa?... Tai oletko ehkä hänen syliänsä paennut?”

Se oli puukonpisto Harhaman sairaloiseen sieluun. Häntä ärsytti
se ajatus, että hänen kaiken muun lisäksi pitäisi polvistua
Jumalan eteen, jota vastaan hän nousi ja jota hän vihasi ja piti
onnettomuutensa syynä. Munkki Pietari tuntui häntä aivan tahallaan
nöyryyttävän, painaen häntä Jumalan jalkoihin. Hän ärtyi ja uhma
alkoi kohota hänessä kaikkea olevaa vastaan. Ynseänä, synkkänä lausui
hän:

— ”Miten minun pitäisi Hänen syliinsä ryömiä?”

Munkki Pietari hillitsi itsensä ja kysyi vastaukseksi:

— ”Oletko näinä aikoina rukoillut?”

Joku kirkas, polttava salama välähti Harhamassa, nostaen ukkosen...
Hän muisti rukouksensa jonka oli Lammaskalliolla rukoillut. Hän oli
valmis räjähtämään. Aivan ilkamoiden vastasi hän:

— ”Olen... Minä olen rukoillut... Minä olen rukoillut kaikesta
sydämestäni... Toisen kerran elämässäni...”

— ”Silloin on Jumala sinua kuuleva”, — lausui siihen munkki Pietari.

Harhamasta tuntui se ivalta ja ivalta tuntui nyt koko elämä ja
maailma. Hänen ainainen inhonsa ja halveksimisensa pursusivat
kätköistänsä ja sekottuivat uhmaan. Hän lausui, kasvoilla katkeruuden
ilme:

— ”Hänkö kuulisi minua!... Minä olen rukoillut, tiedättekö ketä?”

Munkki Pietari katsahti häneen tutkivasti, terävästi ja ankarasti,
aavistaen jotain. Hän tiesi, että Harhamalta voi odottaa
mahdotontakin. Hän näki hänen silmissänsä oudon salaman. Harhama
katsoi hänen silmiinsä röyhkeänä ja lausui jyrkästi:

— ”Minä olen rukoillut Perkelettä.”

Molemmat miehet kavahtivat seisaallensa ja katsoivat toistensa
silmiin, kuin vihainen Perkele ja kiivas Jehova. Harhama ärtyi
edelleen. Jännityksestä vapiseva käsi oli selän taa ojoksi ojennettu
ja nyrkiksi puristettu ja kasvot vavahtelivat, kun hän kertasi
puolihuutaen:

— ”Minä olen rukoillut Perkelettä, kaikilla sieluni voimilla... Minä
olen rukoillut häntä hengessä ja totuudessa.”

He seisoivat kauvan aikaa vastatusten, tunkien katseillansa toistensa
ytimiin. Harhama tunsi, että munkki Pietari tahtoi masentaa hänet
katseellansa.

Silloin nousivat kaikki hänen voimansa. Ja äkkiä, kuin olisi hän
hypännyt vuorenhuipulle, jonka perustukset eivät petä ja joka on
luokse pääsemätön, leimahti häneen elämänsä suurin hurjuus ja
sen rohkein mielettömyys. Hän pani päähänsä sen kruunun, jota
ei yksikään kuolevainen ole uskaltanut päähänsä asettaa. Hän
nousi sille alustalle, jolle ei kukaan ole vielä tohtinut astua,
ei miljoonienkaan toivossa, ei kaiken maailman rikkauksienkaan
toivossa. Hän nousi sille tulikuumalle alttarille, josta ei yksikään
kuolevainen ole rohennut mennä noutamaan maailman kunniaa, valtaa ja
rikkautta, alttarille, jonka eteen astuessa kaikki polvet herpoavat
ja pettävät: Hän kuvitteli ja tahtoi olla Perkele ja puhua sen
voimalla ja nimessä munkki Pietarille, joka näytti hänestä nyt itse
Jumalalta.

Hän oli mielipuolena tarttunut viimeiseen olenkorteen ja siitä sai
hän voimaa.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa kylminä. Harhama uskoi nyt
takanansa olevan voiman, joka ei petä. Viimein kysyi munkki Pietari
kylmällä äänellä:

— ”Ja mitä rukoilit häneltä?”

Harhaman kädet vapisivat jännityksestä, mutta kasvot olivat kylmät,
verettömät, kivikovat, kun hän vastasi päättävästi:

— ”Minä rukoilin häneltä voimaa kukistaa se Jumala, jonka jalkoihin
Te tahdotte minut polkea...”

— ”Sinä ihmishurjimus!” — lausui siihen munkki Pietari arvokkaana,
istahtaen rauhallisena.

— ”Niin”, — alkoi Harhama — ”minä en tahdo enää tätä elämän
kurjuutta ja valetta ja petosta kantaa... Minua inhottaa se... Minä
sanon kerrankin totuuden: Pikkulapsesta lähtien olen noussut Häntä
vastaan yöt ja päivät. Viime vuodet olen kaikilla sieluni voimilla
kohonnut paljastamaan Jumala-petosta. Yöt päivät olen istunut
teokseni ääressä sitä varten ja nyt se on valmis. Vihdoinkin!...
Lopultakin!... Ja Te olette sen teoksen alun siunannut...”

Hän puhui kuin kivipatsas: kylmänä, tietoisena.

Munkki Pietari istui edelleenkin rauhallisena ja hilliten itseänsä.
Kylmänä, ylevänä lausui hän hetken kuluttua kysyvästi:

— ”Sinä siis tahdoit kukistaa ihmis-elämän perustuksen ja kuolevan
viimeisen turvan, sinä tahdoit kukistaa Jumalan?”

Harhaman uhma nousi entistä korkeammalle. Ensi kerran elämässänsä
oli hän paiseensa muille paljastanut ja ikäänkuin ilkkui ja nautti
sen suuruudesta, tuntien samalla sen voiman, jonka nimessä luuli
puhuvansa. Hän vastasi jyrkästi:

— ”En tahtonut Häntä hävittää, vaan vaihtaa Hänet oikeaan. Tahdoin
ja tahdon vaihtaa olemattoman olevaan...”

Munkki Pietari katsoi Harhamaan niin tutkivasti, kuin olisi hän
tunkenut kahta miekkaa hänen aivoihinsa. Se katse alkoi lannistaa
Harhaman raivokohtausta.

— ”Mutta mikä varmuus sinulla on siitä, että Häntä muka ei olisi
olemassa?” — kysyi viimein Pietari tyynenä.

Kysymys oli Harhamalle tulisella raudalla tehty pisto. Hän näki sen
raudan ojentuvan häntä vastaan joka taholta. Se oli hänelle aivan
odottamaton, aavistamaton kysymys, joka nyt tutkaimena asettui
häntä vastaan. Hänessä oli kaikki henkinen epäsäännöllisen rajua
ja voimakasta, vaikka hän sen ulkonaisesti salasi sairaloisella
huolella. Siksi lannistui se myös pian, väsyen liikaan rajuuteensa.
Niin nytkin. Hän alkoi masentua. Hän vaikeni ja alkoi tulla
neuvottomaksi. Munkki Pietari kysyi pitkän odotuksen jälkeen lisää:

— ”Ja kumminkin sinä tahdoit Hänet olemattomana kumota... Mutta entä
jos Hän onkin olemassa?...”

Syvä ryppy nousi Harhaman otsalle. Kädet alkoivat herpautua ja
monipäiväisen syömättömyyden ja valvomisen johdosta heikontuneet
polvet pettää. Hän istui kauvan synkkänä ja sanattomana... Viimein
lausui hän katkerasti:

— ”Miksi Hän ei sitten näyttäydy?... Miksi Hän syö minun sieluani
salaa, kuin lude?...”

Munkki Pietari katsoi häneen tutkivasti ja kysyi vastaukseksi:

— ”Eikö Hän vielä ole sinulle kylliksi voimallisesti näyttäytynyt
elämäsi seurauksissa?...”

Kun Harhama ei vastannut, jatkoi munkki Pietari:

— ”Jos Hän ei ole vielä näyttäytynyt, ja jos et tahdo Häntä muuten
oppia tuntemaan, niin syö edelleenkin hyvän- ja pahantiedonpuusta! Se
puu on joka hetki edessäsi, eivätkä sen oksilta rapakot kuivu eivätkä
tuliset omenat ja herkut lopu. Syö, niin kyllä silmäsi avautuvat
näkemään alastomuutesi ja erottamaan hyvän pahasta. Sillä tiedä:
Perkele puhui Jumalan tahdosta totta, kun hän sanoi, että siitä
puusta syödessä ihminen oppii tietämään hyvän ja pahan...”

Luostarin kirkonkello kumahti. Munkki Pietari nousi, astui
jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, istahti ja kysyi levollisena:

— ”Ja mikä oli se ’oleva’ Jumala jonka aijoit asettaa kukistamasi
sijalle?”

Harhamasta tuntui kysymys ivalta. Kaikki häntä ärsytti. Hän yltyi ja
vastasi vakuuttavasti:

— ”Ihminen... Ihminen maailmankurjuuden ja rouva Esempion
muodossa...”

Munkki Pietari kavahti ylös ja samaten Harhama, kuin olisi hän
luullut edellisen hänen päällensä karkaavan. Molemmat katsoivat taas
toistensa silmiin, kuin Perkeleen ja Jumalan itsetietoiset palvelijat.

— ”Kurjimus!... Sinä ihmisportto!” — lausui munkki Pietari ankarana
ja hänen sielunsa voimat näyttivät paisuvan. Hän jatkoi tuomitsevasti:

— ”Sinä portto! Sinä olet huorannut kahden kanssa...”

— ”Kenen kahden?” — yritti Harhama.

— ”Vaikene!” — keskeytti kiivastunut munkki. — ”Sinä olet
huorannut maailmankurjuuden ja naisen kanssa. Jälkimäiseltä sinä
olet etsinyt lihasi himojen tyydytystä, edelliseltä muiden himojesi
ruokaa, sitten kun olet yhdet himosi siivet polttanut kullassa,
huorannut sen kanssa itsesi näännyksiin. Ja ne huoruuskumppalisi
aijoit sinä korottaa ihmisten Jumalaksi... Sinä kurja portto! Sinun
tekosi ei olisi sillä korjattu, että vuori ripustettaisiin sinun
kaulaasi ja sinut upotettaisiin tuliseen mereen, sillä esimerkkisi
siemenet jäävät toisten turmioksi...”

Harhama yritti puhua, mutta munkki Pietari keskeytti ankarana:

— ”Vaikene!... Minä puhun... Te miesportot! Te maailman
turmelijat!... Te olette tehnyt naisesta himojenne kukan.
Aistillisuutenne te vertaatte runoudella ja nostatte lihan rakkauden
valtaistuimelle. Te johdatte ihmiskuntaa eläimen aistitilaa kohti
ja vapauden nimessä johdatte sukuanne himojen orjuuteen, josta
eläinkin on vapaa. Hävetkää! Eläinten rakkaus on tuhannesti
jalompaa ja puhtaampaa kuin teidän, sillä ne eivät koskaan yhdy
himojansa tyydyttämään, vaan täyttämään velvollisuuttansa... Te
ilkeät madot! Te kasvatatte naisesta eläimen; ylistelemällä sen
lihaa, houkuttelette te sen unohtamaan henkensä kehityksen... Ja
sitten te madot, jotka ette jaksa kohota toukkaa ylemmä, kohotatte
huoruuskumppaninne, juustopalanne — Jumalaksi... Jaksatko sinä
alhaisuutesi käsittää?...”

— ”Vaikene!” — keskeytti munkki Pietari, kun Harhama, jonka kasvot
olivat tuhanharmaat ja tuskallisiksi vääntyneet, yritti puhua.

— ”Minä tahdon puhua”, — uhmaili Harhama synkkänä.

— ”Vaikene!” — uudisti munkki Pietari. — ”Kammioni ja ikäni ja
munkkisauvani nimessä käsken minä sinua vaikenemaan. Minä olen
lukenut Anna Pawlownalle kirjoittamasi kirjeet ja nähnyt että Jumala
on sinulle antanut neron, jota sinä käytät väärin. Sinun hienojen
sormiesi päistä vuotavat Perkeleen ytimet paperille... Mutta jos
kerran Jumala on sinulle antanut lahjat, on Hän myös pakottava sinut
niitä oikein käyttämään. Hän on, jos se on Hänen tahtonsa, pakottava
sinut kirjoittamaan Hänen ylistyksensä ihanimmat psalmit...”

— ”Hänkö!”— kauhistui Harhama, johon isku sattui, kuin ärsyttävä
keihäänpisto. Ja uudestaan ryöppysi hänessä ajatus että hän on ja
tahtoo olla Perkele.

— ”Hän... Juuri Hän. Jos se on Hänen tahtonsa, niin täytyy sinun
kirjoittaa Hänen kunniaksensa vaikka maailman ihanimmat psalmit
ja korkeat veisut, vaikkapa Hänen sitä tehdessä täytyisi latoa
hartioillesi kaikki maailmat puristamaan sinusta painollansa Hänen
ylistyksensä...”

— ”Ooo-oh!” — uhitteli Harhama, kuin olisi hänellä ollut Perkeleen
valtikka kädessä.

Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, kuin Jehova ja Perkele.
Munkki Pietari korotti äänensä, nosti kätensä ja vakuutti: — ”Niin
totta, kuin Hän ja maailma on olemassa, on Hän sen tekevä, jos
se on Hänen tahtonsa... Sinä, portto, olet Hänen istuimellensa
korottanut huoruustoverisi maailmankurjuuden ja naisen, mutta Hän on
paneva sinun jumalasi sinua sylkemään ja porton kädellä on Hän sinut
painava jalkojensa eteen tomuksi.”

— ”Nähdäänhän!” — yritti Harhama seisten ylpeänä, päättävänä,
hurjanrohkeana, silmissä kuumeen tuli. Hän seisoi, kuin olisivat
Perkeleen sotajoukot seisseet hänen takanansa valmiina, odottaen vaan
hänen vihjaustansa. Munkki Pietarin silmiin katsoen lausui hän vielä
uhmaavana:

— ”Nähdäänhän!”

— ”Vaikene ja kuuntele!” — käski munkki Pietari. ”Niinkuin sinun
rakkaudeksi korottamasi porttoutesi on kannettu rikkaruohojen
höysteeksi, niin on sinun syntisi häpeään joutuva. Askeleesi
ovat muuttuvat tulisiksi kiviksi, jotka nousevat ylös pilviksi
ja satavat tulisina mukulakivinä hartioillesi kunnes olet tomuna
Hänen edessänsä, sillä Hän ei ole luonut sinua jättääksensä sinut
harhaan. Hän tahtoo tehdä sinusta ihmisen, niin, sumuna nostaa Hän
sinut Itseensä. Hän masentaa sinut maahan ja etsii sinut pitimiinsä
vaikkapa minne menisit. Hänen satimestansa et pääse...”

Harhama kuunteli tuomiona jylisevää puhetta kivipatsaana. Voimakas
leuka vavahteli hieman suonenvedosta ja laihat kädet olivat nyrkiksi
puristetut.

Munkki Pietari kohosi yhä korkeammalle, kirkastui ja suureni. Hänen
voimansa paisuivat. Mutta sitä mukaa nousivat taas Harhamankin hengen
voimat ja urheina he mittelivät toisiansa kuin kaksi elämästä ja
kuolemasta taistelevaa petoa. Harhama tunsi Perkeleen sotajoukkojen
yhä lisääntyvän ja odottavan vaan käskyä. Munkki Pietari taas tunsi
puhuvansa Jumalan istuimelta. Hän todisti.

— ”Hän on sinut kerran lyövä tomuna jalkoihinsa...”

— ”Minutko... Ohoh!?” — keskeytti Harhama röyhkeänä, ylpeänä
tuntien seisovansa nyt elämänsä korkeimmalla vuorenhuipulla, elävänsä
sen suurinta hetkeä.

— ”Sinut Hän on masentava, sillä Hän on tuomio. Ei yksikään
maailmassa... maailmakaan voi Hänen tuomiotansa kiertää. Jos se
poikkeaa pois Hänen säätämältänsä radalta, täytyy sen murskautua, ja
sinä olet tomuhitua vähempi maailmaan verraten. Millä voimalla luulet
voivasi Hänen luomiansa kiertää...”

— ”Perkeleen voimalla... Älkää hämmästykö!... Hänen voimallaan”, —
raivosi Harhama jonka koko olemus nousi ja laski aallonharjana, josta
suitsusi vihan ja ylpeyden savu.

Munkki Pietari kokosi kaikki voimansa, nousi, kuin viimeiselle
tuomio-istuimelle, nosti kätensä ylös ja lausui suurena, kiivaana:

— ”Perkeleen täytyy Hänen edessänsä maassa madella... Perkeleen
täytyy Hänen käskystänsä johtaa sinut niihin tekoihin, jotka
valaisevat silmäsi näkemään viheliäisyytesi. Elämäsi on kurja
rikosten sarja... Siksi vetosit sinä jo Jeesuksen sanoihin: Älkää
tuomitko. Mutta jos minä voin, olen minä tällä Jumalan antamalla
sauvalla armotta lyövä alas jokaisen käden, joka nousee Häntä
vastaan maailman pahennukseksi. Muuttukoot jumalasi vierinkiviksi,
jotka lakkaamatta kierivät kantapäilläsi todistamassa häpeääsi ja
ajamassa sinua Hänen luoksensa! Kohotkoot ne ja teoksesi lehdet
pilveksi! Muuttukoot ne siellä tulisiksi kiviksi ja satakoot
tulisena kivisateena päällesi kunnes nöyrryt ja tunnustat rikoksesi!
Osottakoon Hän voimansa ja lyököön sinut tomuksi, koko maailman
pilkansormien osoteltavaksi!...”

Munkki Pietari oli hengästynyt ja pysähtyi. Kaikki maailman vuoret
tuntuivat painavan Harhamaa, mutta hän seisoi sen taakan alla
synkkänä kuin Kain, kylmänä kuin kivipatsas. Sanaakaan sanomatta
aikoi hän poistua. Munkki Pietari astui silloin hänen eteensä ja
käski:

— ”Seis!”

Harhama pysähtyi. Munkki Pietari puhui hiukan lempeämpänä:

— ”Sanoit rukoilleesi Perkelettä. Tiedätkö mikä on Perkele?”

Harhama vaikeni. Hänellä oli Perkeleestä sama tieto kuin
Jumalastakin. Munkki Pietari jatkoi:

— ”Teitä on maailmassa narreja, jotka Perkelettä ivatessanne
laitatte sille sarvia päähän ja lihallistutatte sen. Teitä on toisia
narreja, jotka niille sanoille nauratte ja vakuutatte että Perkelettä
ei ole. Mutta te molemmat tunnette joka hetki sen voiman, sillä
Perkeleen ilmestysmuoto on teissä itsessänne asuva pahuus... Teidän
luonteenne alhaisuus ja pahat taipumuksenne ovat Perkeleen olemuksen
oleellinen ilmestys ja te kaikki tämän maailman narrit ja naurajat
olette paras todistus siitä miten voimallinen se Perkele on. Sadat
miljoonat hänen ivailijoitansa marssivat joka päivä maanpäällä juuri
hänen enkeliarmeijoinansa, myrkyttämässä ihmis-elämää, nostamassa
käden kättä vastaan ja sitomassa onnettomia himojen kahleisiin...”

Kirkonkellojen soitto tulvasi kammioon. Munkki Pietari teki
ristinmerkin. Harhama katseli häntä tylsän uhmaavana kivipylväänä.
Munkki Pietari jatkoi surullisena:

— ”Te ette kykene edes sen vertaa ajattelemaan, että Perkelettä
ivaillessanne ivailette oman olemuksenne turmeltuvaa pääosaa, oman
henkenne turmeltunutta ydintä te narrit ivaatte; sen sijaan, että
käyttäisitte voimanne sen kukistamiseen, laitatte te sille sarvia
päähän ja laittelette ruumiillisia muotoja... ja sitä ivaillessanne
kulette narrijoukkona sen orjina... Koko elämä todistaa teissä asuvan
Perkeleen voimaa: Pahe seuraa paheesta, käsi nousee kättä vastaan ja
mies ja nainen tuhoavat toisensa porttoudella. Toiset peittelevät
pahettansa ja häpeäänsä pukemalla sen runouden viikunalehtiin, mutta
ne lehdet ovat kuivuvia, sillä mainitakseni vaan yhden esimerkin,
joka osottaa, että Jumalan siveelliset käskyt ovat järkkymättömiä,
mainitsen sen, että eivät mitkään yhteiskunnat ja runoilijat voi
järkyttää avioliittoa, sillä he eivät voi muuttaa sitä luonnolakia,
joka asettaa yksimiehisyyden äitiyden ehdoksi. Ne uuden ajan
profeetat, jotka sitä yrittävät, ovat niitä hulluuden apostoleja,
jotka luulevat voivansa muuttaa Jumalan säätämän luonnonlain...
sillä eivät kai hekään aikone hävittää ihmiskuntaa yhdessä polvessa
hävittämällä naisen äitiyden, polkemalla naisen monimiehisyyteen...”

Munkki Pietari pysähtyi. Pitkän vaiti-olon jälkeen lausui hän taas
surullisena:

— ”Huomaatko, että Perkelettä rukoillessasi olet kumartanut omaa
alhaisuuttasi ja pahoja taipumuksiasi, joista olet niin rikas...
Rukoilemattasikin ne taipumukset jo kuulevat sinua...”

Harhama kuunteli tylsän uhmaavana. Kun hän taas kumarsi
jäähyväisiksi, astui munkki Pietari hänen eteensä ja lausui
lempeämpänä:

— ”Jumalan vanhurskas viha on rajaton, mutta Hänen rakkautensa
katuvaa kohtaan on yhtä ääretön.”

Sen sanottuansa hän nosti kätensä siunataksensa Harhamaa
ristinmerkillä. Harhama yritti tarttua siunaukseen nostettuun käteen,
painaaksensa sen alas, mutta munkki Pietari käski ankarana:

— ”Käsi alas! Minä käsken Jumalan nimessä ja Hänen palvelijanansa...”

Harhaman käsi painui alas. Munkki Pietari siunasi hänet nopeasti,
ennen kun Harhama ehti sitä estää, ja lausui:

— ”Jumala olkoon sinulle armollinen ja painakoon sinut aikanansa
jalkoihinsa tomuksi ja sitten nostakoon sinut uutena ihmisenä!”

Sitten istahti hän ja lausui:

— ”Mene!... Tästä kammiosta vie sinut jokainen polku Hänen
luoksensa...”

Ovi sulkeutui Harhaman jälkeen. Käytävän kuuraiset kiviseinät
huokuivat jääkylmyyttä, joka tuntui tarttuvan rautaisin kourin
Harhaman polviin, puristavan niitä ja ikäänkuin taivuttavan niitä.
Sinä hetkenä, jonka hän seisoi Perkeleen valta-istuimella, oli hän
jännittänyt kaikki sielunsa voimat äärimäiseen vireeseen, pingottanut
koko olemuksensa ja herposi nyt. Jalat tuntuivat rautapainoilta,
joita hän ei jaksanut lattiasta nostaa. Hän seisoi oven edessä ja
kuuli munkki Pietarin rukoilevan:

— ”Kaikkivoipa Jumala! Nosta armossasi vuoresi hänen hartioillensa,
ennen kun se on hänelle myöhäistä! Jauha hänet tomuksi, kun vielä
aika on, että hän saisi nauttia Sinun armosi suloisuutta!...”

Kylmä hiki nousi Harhaman otsalle. Luostarin kellot alkoivat soida ja
kirkossa veisasi kuoro:

”Muserra meidät murskaksi.
Jauha meidät tomuksi!
Masenna ylpeys,
polta paha,
kitke armotta himo!
Herra, armahda!
Herra, armahda!
Herra, armahda!”

Harhama oli yrittänyt poistua, mutta polvet pettivät. Hän vajosi
voimatonna, kuin juopunut polvillensa seinää vasten. Otsa painui
jääkylmään, kuuraiseen seinään ja se virkisti häntä. Kun hän nousi
vaivoin ylös, huomasi hän painuneensa polvillensa erään jumalankuvan
eteen, jonka edessä paloi pieni lamppu.

— ”Oi... joi... joi!” — pääsi silloin Harhamalta pitkä, tuskallinen
huokaus.

                                                  ⸻

Ulkona oli jääkylmä ilma. Pakkasen sakea huude pimensi puolipäivän
hämäräksi. Auringonkehrä näkyi sen läpi himmeän veripunaisena suurena
pyöränä kuin tähtikehrä savun seasta. Oli niin sumeaa, että myymälät
olivat valaistut sähkövalolla. Kirkonkellojen ääni kuului synkältä,
jääkolealta.

Ajatuksissansa kulki Harhama katuja pitkin. Munkki Pietarin
ankara ääni soi yhä hänen korvissansa. Hän oli kuulevinansa hänen
jylisevät sanansa. Mutta ne sanat eivät häntä masentaneet. Ne
herättivät hänessä jonkunlaisen sokean, tylsän uhman, kuten tapahtuu
ihmisessä, joka on syössyt uhkarohkeuksiin ja tietää peräytymisen
olevan myöhäistä, eikä myös ole varma tekonsa oikeudesta eikä sen
vääryydestäkään. Epäily oli tukahtunut ja sen sijalle astunut
epätoivoinen uhitteleva ajatus: ”Menköön, sittenhän näkee!”

Ja silloin tulvasi häneen katumus, että oli teoksensa ja elämänsä
salaisuuden paljastanut. Se paljastus tuntui tukkeavan kaikki
peräytymistiet. Peräytymisen ajatuskin jo vyörytteli hänen eteensä
häpeän suurta, mustaa palloa, jonka päällä pysyttelihe suuri
irvistelevä pääkallo nauraen hänelle pirullista ivanaurua. Hänen
hätänsä roiskahteli uhman tulien seasta öljyvaahtona, joka pärskyi
ylös, laski sieltä takaisin uhman tuliroihuun ja lisäsi sen paloa. Ja
sitä mukaa tunsi hän myös yhä enemmän riippuvansa rouva Esempiosta.
Hänessä nousi ruttomainen kiihko saada kaikki ennallensa ja siten
pelastaa teos ja elämä. Kaikki elämän rihmat tuntuivat juoksevan
rouva Esempion saksien läpi.

Rouva Esempiota ei vielä kuulunut. Odotellessansa, tuskitellessansa
ja harhaillessansa johtuivat Harhaman ajatukset paksusta
rahapinkastansa niiden lahjottajaan Zaikoon. Tämän kuva nousi
hänelle surullisena muistona, joka soitteli menneisyyden kelloja.
Hän lähti hänen haudallensa Vasiliostrovaan, Pietarin tiheimpään
haudatulle suurimmalle hautausmaalle ikäänkuin aikaansa kuluttamaan,
tai tapaamaan kuollutta ystäväänsä ja viemään hänelle tulipunaisen
tulpaanin.

Hautausmaan hoitaja sai ruplansa ja näytti hänelle haudan, moneen
kertaan kumartaen. Sitä peitti sakea hanki ja pieni muistokivi,
jonka Anna Pawlowna oli yhdessä hänen kanssansa sille pystyttänyt.
Ei ainoakaan jälki osottanut, että ystävä olisi siellä käynyt
talven lumien aikana. Harhama istahti viereiselle hautakivelle ja
kohta laskeusi hänen henkensä ihmishengen kalmanhautoihin. Hänen
ympärillänsä kaivettiin kymmeniä hautoja. Kaikkialta viskasi
lapio ylös mustaa, rapamaista liejua, valmistaen ihmiselle sen
mätänemispaikkaa. Suuri hautausmaa oli hautakivimetsänä. Toiset
niistä kivistä heittelivät obeliskimaisia huippujansa korkeuteen
ylpeinä, toiset aivan kuin häpeilivät pienuuttansa, mutta kaikilla
oli jotain yhteistä: kaikissa näkyivät kaikenhäviön terävien
hampaiden jälet. Jotkut kivipylväät olivat vinossa, toiset olivat jo
kaatuneet ja murenivat kaikenhäviön hampaiden pureksimina.

Ja siinä istuessansa ja hengessänsä ihmishengen kalmanmailla
kulkiessansa täytti hänet taas kuoleman pelko tulvaveden tavoin.
Hän tunsi kalmanhajun sieramissansa. Se haju tuntui tarttuvan hänen
ruumiiseensa, kuin ruttoja alkavan suuren työnsä, työn, joka ei
koskaan lakkaa, jonka tekijä ei nureksi työn raskautta, työpäivän
pituutta. Se haju sakeni, muuttui harmaaksi sumuksi, sitten mustaksi
usvaksi ja lopulta pilkkopimeydeksi, ja siihen pimeyteen haihtui taas
koko hänen teoksensa ja sen mukana koko hänen elämänsä.

Hän vapisi. Sitten selveni taas sumu ja kalmanhaju kirkastui
ilkamoivaksi kuoleman elämän-ivaksi. Koko elämä näytti kuoleman
ivanaurulta. Jokaisen muistomerkin päässä irvisteli kuoleman korppi,
siivekäs pääkallo, vaanien häntä, kynnet valmiiksi vedettyinä. Ne
korpit suurenivat. Yksi niistä muuttui majuri Velikodushofiksi, joka
irvisteli hänelle. Hän raivostui, ja inho ja halveksiminen ja vihan
tuli himmensi kaiken muun, kuin metsäpalo nuotiotulien valon...

Ja aina uudet ja uudet kuoleman kuvat ilmestyivät edellisistä ja
puhkesivat kukkina kalmanhajusta. Hänen silmiensä eteen ilmestyi
kuoleman musta leija, joka suureni, vaappui, imi itseensä kaiken,
laajeni ja täytti viimein koko äärettömyyden. Hän pyöriskeli sen
imemisissä, hätäytyi, etsi pelastusta ja taas tarttui hän teokseensa
ja rouva Esempioon, josta taas tuntui riippuvan kaikki, sekä elämä,
että kuolema.

Haudankaivaja viskasi haudasta sääriluun. Harhama huokasi, asetti
punaisen tulpaanin ystävänsä haudalle ja läksi pois hoippuvin
askelin, kalmanhaju sieramissa. Kuoleman korpit, siivekkäät pääkallot
kurkistelivat yhä Harhaman silmissä. Zaikon haudalta lähdettyänsä
poikkesi hän hautausmaan kirkkoon.

Mikä ajatus oli hänet sinne johtanut, sitä ei hän käsittänyt. Se
oli ehkä ajatus mennä lämmittelemään tai rauhaan, tai yleensä
johonkin sisälle. Kirkko oli puolihämärä. Sitä valaisivat ainoastaan
rukoilijoiden sytyttämät vahakynttilät, jotka tuikkivat alttarilla
ja Jumalan kuvien edessä, kuin taivaan tähdet Jumalan olemuksen
ympärillä. Rukouksen ja huokauksien kohina kohosi holveihin ihanan
laulun sävelien kantamana ja kaiku vastasi sieltä, kuin vakuuttaen
särkyneille että Jumala armahtaa heitä.

Rukoilijoita oli tavallista enemmän. Kaikkialla vuotivat kyyneleet,
kaikkialla näkyi surun ja kuoleman sortamia, jotka saattoivat
morsiamensa hautaan ja anoivat Jumalan armoa epätoivoisen
luottamuksella ja hartaudella, hätääntyneet, avuttoman näköiset
katseet kohotettuina Hänen puoleensa, vavisten kuoleman edessä.

Kirkossa oli kaksitoista avonaista ruumis-arkkua, kussakin ruumis
odottaen papin siunausta. Arkut olivat ladotut vieretysten kahteen
riviin. Ne olivat maailman kurjuudesta poismuuttavia ihmisiä.
Maailman rikkauksien keskellä ei niille, rikkauksien luojille,
riittänyt eri siunausta kullekin. Niitä täytyi siunata joukottain.

Kuoro veisasi, pappi luki siunauksia ja vakuutti, että kuolleista
ylösnousemisen aamuna ystävät taas saavat syleillä toisiansa elävinä.
Kyyneleet vuotivat, raivoisat itkukohtaukset yltyivät yhdeksi
kohinaksi laulun ja rukouksien kanssa. Ihmishenki kiemurteli kuoleman
korppien terävissä kynsissä.

Harhama tunkeutui aivan arkkurivien viereen. Hän nuuski kalmanhajua
ja tutki kuolleiden kasvonpiirteitä, nähdäksensä niistä jotain,
vaikka mitä. Hän nuuski kuollutta, kuin nälkäänkuoleva peto
piiloutunutta raatoa, johon se ei uskaltaisi koskea, mutta
nälkä pakottaa, polttaen suolia kuin tulinen rauta. Hän värisi,
himoitessansa nähdä kuolleiden kasvoista vilahduksen jostain
himmeästä ilmiöstä, tai kuolemasta, Jumalasta tai Perkeleestä. Ja hän
näki ryppyisiä, raihnaisia kasvoja, laihoja huulia, ihmisraatoja,
joiden lihan oli kaikenhäviö syönyt jo elävältä. Hän hengitti
kiihkeästi, tunsi taas kalmanhajun sieramissansa, ja kyyristyi häviön
kynsiin, silmät hätäytyneinä.

— ”Niinkuin Jeesus Kristus on noussut kuolleista, niin pitää
kaikkein kuolleiden kerran nouseman”, vakuutti pappi.

— ”Onko hän sitten noussut?” — ajatteli Harhama, kasvot ivan
ja tuskan vääntäminä, ja jatkoi: ”Miksi hän sitten nousi yöllä
salaa?... Ja miksi Hän pelkäsi näyttäytyä kaikille?...”

— ”Siksi ei ole enää kuolemaa, sillä hän on ylösnousemus”, —
vakuutti pappi.

Jeesuksen kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen hämäryys sumensi
Harhaman silmiä; hän mietti:

— ”Miksi ei Hän nyt tule, vaikkapa näyttäytymään taivaan
korkeudesta, kun Hän on muka kaikkivoipa ja kun Hän sillä voisi
lakaista pois epäuskon ja epäilyksen ja tuskat ja kaiken?...”

Hän synkistyi. Erään ruumiin silmä oli raollansa. Hän aivan kyyristyi
kurkistamaan siihen, nähdäksensä sieltä jotain. Silmä näytti
elottomalta, muljottavalta, ruumiista nousi ilkeä haju. Pappi luki jo
viimeisen siunauksensa. Arkkujen kannet nostettiin paikoillensa ja
satoihin nousevasta väkijoukosta purskahti silloin epätoivoinen itku
ja parku. Ihmishenki, joka oli luotu maailman herraksi, huusi ja itki
ja vapisi näkymättömän kuoleman tulipitimissä voimatonna haituvana.

Harhama huokasi likomärkänä hiestä.

                                                  ⸻

Kuolleet kannettiin liejuiseen maahan mätänemään. Kirkkoon jäi vielä
joukko rukoilijoita. Kuolema ja tyhjyys henkäili kaikkialta. Elämän
turhuus tuikutti joka tulesta.

Rukoilijoita katsellessansa huomasi Harhama nuoren, mustiin puetun
naisen, joka rukoili hartaampana muita Kasanin Neitsyt Maarian kuvan
edessä. Tämä nainen oli kiinnittänyt pikkuisen, punaisen kukan teriön
Maarian kuvan eteen, kuvan kehykseen, ja sytyttänyt vahakynttilän,
jonka tuike valaisi kukkasen teriötä ja Neitsyen lempeitä kasvoja
hämärällä valolla. Itse hän painoi otsansa kirkon kivipermantoon,
musta tukka hajosi permannolle ja ruumis värähteli itkukohtauksista.
Kuoripojat lauloivat taas kirkkaalla äänellä: Herra, armahda, Herra,
armahda, armahda!

Yhä hartaammin rukoilivat sortuneet. Entistä kirkkaampana kaikui
laulu kirkon holveissa, ja lukuisempina tuikkivat kynttilät. Nuori
nainen itki yhä otsa kylmään permantoon painettuna. Säälien katseli
Harhama tuskan runtelemaa naista.

Viimein nousi nainen polvillensa, katsoi mustilla suurilla
silmillänsä Neitsyt Maarian kuvaan niin avuttoman ja epätoivoisen
näköisenä että se katse tunki läpi Harhaman olemuksen. Kerran oli
Ritva katsonut häneen aivan tuommoisena avuttomana, turvattomana...

Hän järkkyi, katseli naista tarkemmin ja muisti hänet jossain
nähneensä, mutta ei muistanut missä, eikä sitä kuka hän oli. Nuori
nainen painoi taas otsansa kylmää kiveä vastaan, nousi sitten
uudestaan polvillensa ja rukoili kädet ojennettuina Neitsyt Maarian
kuvaa kohti. Hän lähestyi naista ja kuuli hänen hiljaa lausuvan:

— ”Jeesus Kristus! Pelasta Nikolai ja myös hänen ystävänsä
Harhama!...”

Harhama säpsähti tuntien naisen. Se oli Loolja, Nikolain onneton
sisar. Samassa huomasi Loolja hänet ja nousi ylös hämmästyneenä.
Harhama lähestyi häntä, tervehti ja lausui hiljaa:

— ”Kiitos, Loolja! Oli hauska, että tapasin... Saamme puhua
Nikolaistakin.”

He istahtivat seinänvierelle. Loolja oli kokonaan muuttunut. Hän oli
varttunut tytöstä naiseksi. Kasvoissa oli vaimon ilme, mutta mustissa
silmissä loisti entinen tytön avomielisyys ja samalla sanomaton
kärsimys. Hän oli hyvästi puettu. Hiljaisella äänellä alkoi hän puhua:

— ”Minä juuri satuin muistamaan teitä... Tänään on Nikolain päivä
ja tulin rukoilemaan rauhan puolesta... Hän muisti aina Teitä ja
Kaatja-poloinen puhuu Teistä vielä ja tahtoisi tavata.”

Suuret muistot heilahtivat Harhaman silmissä. Kuolemakin hävisi
hetkeksi.

— ”Missä on Nikolai?” — kysyi Harhama uteliaana, kiihkoisena,
kuiskaamalla, kuin jotain peläten. Looljan silmästä kierähti kyynel,
jonka hän kuivasi nopeasti vapisevin käsin, vastaten kuiskaamalla:

— ”Hänet ammuttiin kapinassa.”

Sen sanottuansa purskahti hän katkeraan, raivoisaan itkuun... Koko
ruumis vapisi itkukohtauksen kourassa. Harhamaan koski sanoma
Nikolain kohtalosta kuin puukonpisto. Vallankumouksellisten joukossa
oli ainoastaan kaksi, joita hän rakasti: Zaiko ja Nikolai, edellinen
hieno, hento ja tunteellinen, jälkimäinen uhkarohkea, voimakas ja
nerokas. Kuoleman jääkylmä koura tuntui taas häntä puristavan. Se
avasi kitansa ja näytti ilkkuen kaikkea, mitä oli sinne niellyt:
siellä oli Nikolai, Zaiko, Nikitin. Se pureksi niiden luita, kalvoi
niitä, kuin koira soisessa haudassa, ilkeänä, inhottavana, märkänä ja
matoisena. Loolja painoi kasvonsa käsiänsä vastaan, vartalo vapisi ja
hän hätäili itkun seasta Nikolaita tarkottaen:

— ”Se poloinen kuoli vielä katumattomana...”

Kaikki tuskan puukot leikkelivät Harhamaa. Hän yritti lohdutella
Looljaa, selittäen:

— ”Eihän hänellä ollut mitään kaduttavaa... Hänhän oli jalo ja
hyvä...”

Loolja keskeytti hänet lausuen:

— ”Oi, Te ette tiedä, ette tiedä... Voi jos Te tietäisitte!...”

Harhama kiihottui luullen olevan jotain salaista. Ikäänkuin sitä
salaisuutta siepataksensa uteli hän:

— ”No, mitä sitten Loolja?... Mitä hänellä oli?”

Loolja purskahti taas raivo-itkuun ja aivan kokoon lyyhistyneenä
vastasi itkun seasta:

— ”Se poloinen kirosi Jumalan... Voi, Herra Jumala, Herra Jumala
tätä ihmis-elämää!...”

Harhaman mieli synkistyi. Hän muisti kuinka hän itse oli kironnut
Jumalan synkän korven keskellä talvisena sydän-yönä. Elämän yleinen
epäselvyys tuijotti häneen taas mykkänä. Hän ei ollut selvillä
mistään. Pitkän vaiti-olon jälkeen alkoi hän rauhotella onnetonta
tyttöä. Hän selitteli:

— ”Rauhotu, Loolja! Eihän Nikolai ole kenellekään pahaa tehnyt...”

— ”Niin”, — lausui Loolja hiukan rauhottuneena itkun seasta. —
”Hän oli kaikille hyvä... minullekin... Ja eikö totta, että Jumala on
armollinen?”

Harhama ei tiennyt mitä vastata. ”Pitääkö minun nyt ottaa särkyneeltä
tytöltä pois se ehkä luuloteltu vesimalja, josta hän taas juo
rauhaa?” — mietti hän. Hän sotkeutui ajatuksiinsa ja huokasi
itseksensä, Jumalaa tarkottaen:

— ”Miten kavalasti se paula on punottu!”

Kun Loolja oli rauhottunut, kertoi hän ensin Nikolain kuolemasta ja
jatkoi:

— ”Me surimme häntä... Kaatjan täytyi piilotella. Minuun koski
se kovasti, kun hän kaatui katumattomana ja Jumalaa kiroten. Kun
kesä tuli, kokosin minä, mitä oli, ja lähdin toivioretkelle Kiefiin
rukoilemaan hänen puolestansa. Siellä rukoilin minä kolme päivää
hänen puolestaan... ja Teidänkin puolestanne... Se helpotti vähän...”

Hän keskeytti ja mietti. Harhamassa nousi inho sitä Jumalaa vastaan,
jonka nimessä yksinkertaisia houkutellaan toivioretkille, tuhlaamaan
varansa ja sitte kärsimään kurjuutta.

Hän havahtui noista sanoista, kuin olisi hän nähnyt verivihollisensa.
Munkki Pietari tuntui hänestä nyt hänen viholliseltansa: Jumalan
edustajalta, Jumalan, jota hän taas vihasi vaistomaisesti. Se tunne
tuprahti hänestä, kuin poro sateen siihen sattuessa ja peitti
hetkeksi kaiken muun. Hän tarttui Jumalaan, kuin lahtari teuraaseen:
raaoin käsin, arastelematta. Hän kysyi Looljalta halveksivalla
äänellä:

— ”Loolja...! Uskotko sinä kaikkia taruja?...”

Loolja katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei tiennyt mitä tarua Harhama
tarkotti ja kysyi:

— ”Mitä taruja?... Satujako?...”

Harhamasta vuoti Jumalan halveksiminen ja viha virtana. Hän vastasi
puoli ilkkuen:

— ”Niin... satuja... Voitko sinä uskoa, että Jumala on olemassa?...”

Looljan silmät suurenivat. Hän katsoi Harhamaan hämmästyneenä ja
lausui:

— ”Miten minä voisin olla sitä uskomatta?”

Looljan ääni ja kysymys oli niin viaton ja yksinkertainen, että
Harhama tuskastui. Hän lausui kuin nuhdellaksensa Looljaa:

— ”No, miten sinä, Loolja, voit uskoa, kun et tiedä...”

— ”Herra Jumala!” — keskeytti Loolja, lisäten:

— ”Voivathan ihmiset uskoa sitäkin, että Jumalaa ei ole... Ja
onhan se paljon vaikeampaa uskoa...!”

Harhama hämmästyi. Looljan vastaus oli hänelle kuin neulanpisto.
Loolja jatkoi hiukan mietittyänsä:

— ”Eiväthän nekään tiedä, että Jumalaa ei ole olemassa... Ne
vaan uskovat...”

Elämän verkkokäpy alkoi taas liikkua Harhaman ympärillä. Ensi kertaa
elämässänsä kuuli hän sanottavan, että Jumalan kieltäminenkin on
uskoa... Ja hän ei voinut sitä kumota, ei vääräksi väittää. Looljan
lausuma ajatus tuntui niin luonnolliselta, yksinkertaiselta, että se
oli aivan kumoamaton. Se tuntui luonnon valmistamalta totuudelta,
jota totuutta ei voida koskaan kumota. Uskonrihmat tuntuivat
juoksevat yksinpä kieltämyksestäkin. Harhamasta tuntui, että koko
elämä oli yksi ainoa sadin, joka oli hänen poluillensa viritetty,
yksi ainoa verkko, josta ei ollut poispääsyä. Ikäänkuin siitä pois
pyrkien, lausui hän tuskastuneena:

— ”No, sehän on kokonaan toista... Näkeehän sen että Sitä ei
ole...”

— ”Mistä sen näkee?” — tarttui Loolja kerkeästi, viattomasti, kuin
lapsi.

Ja entistä enemmän sotkeutui ja tuskastui Harhama. Hän ei jaksanut
ajatella, ei kyennyt selittämään mistä sen näkee. Tuskastuneena,
kääntääksensä puheen toisaalle, lausui hän:

— ”Äs! Jätetään nyt se!... Missä on Kaatja?”

— ”Kaatjako? Se poloinen asuu luonani... lapsinensa... Hänellä olisi
asiaakin Teille”, — vastasi Loolja.

— ”Minä tulen häntä tervehtimään”, — tarttui Harhama, kiirehtien,
jyrkästi.

— ”Tekö?... Ei... Ette Te voi”, — keskeytti Loolja hämillänsä,

— ”Miksi en voi?”

Loolja punastui, kyynel kierähti silmästä ja hän vastasi surullisena
suu itkussa:

— ”Minä olen vielä semmoinen nainen...”

Hän purskahti taas itkuun ja jatkoi sen seasta:

— ”Enhän minä... enhän minä... tahtoisi, mutta kun on pakko...
Joskus on pakko... Anna Pawlownan toimesta sain oppia ompelemaan...
Sitten tuli pikku veljille ikävä ja Nikolain täytyi paeta... Ne
poloiset pyrkivät luokseni... Minä aloin ommella ja otin raukat
huostaani... Veljet saivat opetusta ja vanhimmat ovat jo opissa. Kun
tuli hätä ja olisi poloiset pitänyt karkottaa luotani, niin tuli
sääli ja minä...”

Itku keskeytti taas puheen. Harhamaa se leikkeli kuin veitsi. Loolja
jatkoi:

— ”Pari... pari kertaa kuussa on täytynyt... on täytynyt, kun
ei ole jaksanut ansaita muuten... niin vähä maksavat... Minä olen
aina silloin rukoillut ja katunut ja ajatellut: Antoihan Jumalakin
poikansa ihmisten tähden... eikö minun pidä antaa itseäni veljieni
tähden, että he saisivat kasvaa Jumalan lapsiksi ja voisivat oppia
Jumalan sanaa... Ah, kyllä elämä on raskasta, niin raskasta ja
likaista...”

Hän vaikeni hetkeksi ja kuivaili kyyneleitänsä. Harhama hengitti
raskaasti. Elämä ilmestyi hänelle likaisena petona, joka puri
armotta, verinen nahka selkään hevosloimeksi heitettynä, verinen
puoli ylöspäin.

Hänessä nousi taas viha rikkaiden Jumala-pelättiä vastaan ja teos
alkoi nousta niistä sumuista, joihin se äsken uhkasi vajota. Loolja
jatkoi:

— ”Sitten syntyi Kaatjalle lapsi, jälkeen Nikolain kuoleman. Hän
onneton on kivuloinen ja me elämme kaikki yhdessä... Kun tulee
äärimäinen hätä, silloin täytyy minun turvautua syntiin ja likaan...”

Hän vaikeni taas, mietti raskaita hetkiänsä, näytti luhistuvan kokoon
ja lopetti huoaten:

— ”Mutta eihän sille mitä voi... Tottapa sen Jumala on niin
säätänyt...”

Loolja itki taas. Harhama oli unohtanut oman itsensä kokonaan
tätä ihmistuskan, kärsimyksien, rakkauden ja jalouden kuvausta
kuullessansa. Viha leimahti Jumalaa ja munkki Pietaria kohtaan. Mieli
kolkkona lausui hän Looljalle päättävästi:

— ”Mennään Kaatjan luo!”

— ”Kuinka... Mutta ihmiset voivat luulla Teistä pahaa... kun minä
kävelen.”

— ”Ei, Loolja. Ei. Sinä olet parempi minua. Et sinä ole ’kävellyt’,
vaan minä. Sinä pelastat veljiäsi, minä olen etsinyt lokaa”, —
keskeytti Harhama. Ja tarttuen Looljan käteen, lisäsi hän:

— ”Mennään!”

Kun he lähestyivät Looljan asuntoa, lausui tämä:

— ”Herra Harhama, älkää koskettako Kaatjan yhteen kohtaan, se
poloinen joutuu silloin vihan valtaan... Ne vangitsivat hänet ennen
Nikolain kuolemaa vallankumouksellisena ja raiskasivat... Sitten
hänet vapautettiin...”

Harhaman viha roiskahti tuhlaavana ja sammutti joksikin aikaa kaiken
muun.

                                                  ⸻

Elämän kukkanuput puhkeilivat kukiksi. Rakkaudesta toisia kohtaan
puhkeili viha toisia kohtaan. Elämä itse loi siten kaiken, mitä se
tarvitsi itsensä tekijöiksi, oman olemuksensa ytimiksi.

Pietarin pakkanen terottui neulateräväksi. Kylmän sumu samensi ilmaa.
Liput liehuivat tsaarin kunniaksi.

Harhama ja Loolja nousivat pimeitä, likaisia portaita myöten
viisikerroksisen rakennuksen ullakkokerrokseen, jossa Looljan
asunto oli. Siinä asunnossa oli yksi matala huone, josta etu-osa
oli erotettu keittiöksi. Huone oli siisti, vaikka köyhyys pisti
kaikkialta silmiin terävänä, kirpelevänä, syövänä ja leikkelevänä.
Keittiössä puuhaili Nikolain halvautunut sisar. Häntäkin hoiti ja
ruokki Loolja työllänsä ja ruumiillansa...

Keittiön takana olevassa asuinhuoneessa soudatti Kaatja lastansa
laulaen:

”Tuuti, tuuti, pienoinen!
Kasva, kasva, kaunoinen
jumalien kiroksi,
sortajien tuhoksi!
Tuuti aa!
Et sä saa
taattoasi unhottaa!”

— ”Kaatja, rakas, etkö tunne herra Harhamaa?” — kysyi Loolja,
kun he astuivat sisään, eikä Kaatja tuntenut tulijaa hämärästi
valaistussa huoneessa.

Riutuneen, kivuloisen ja kärsivän näköinen Kaatja nousi raukeana
ylös ja tarkasti Harhamaa, Silmissä leimusi palava viha. Häntä
oli mahdoton tuntea entiseksi kauniiksi, kukoistavaksi tytöksi.
Tunnettuansa tulijan, astui hän, kuin uhmaava hengetär Harhaman
eteen, tarttui heikoilla käsillänsä hänen käsiinsä ja lausui
ihastuneena, mutta synkällä äänellä:

— ”Harhama, sinä Nikolain paras ystävä!... Hän muisti sinua vielä
sen päivän aamuna, jolloin kuoli.”

Harhama suuteli liikutettuna ystävänsä lesken laihoja käsiä ja pyysi
hänen istumaan ja kertomaan Nikolaista. Kaatja istahti. Nivelistä
kuului nisahdus, kun hän laskeutui istualleen. Hän puhui vihan välke
silmissä ja äänessä synkkä kaiku. Hän tuntui raivottarelta.

— ”Nikolaistako?”— alkoi hän. — ”Mutta minulla on sinulle asiaa,
Harhama!”

Ja vetäen sormuksen sormestansa ja ojentaen sen Harhamalle kysyi hän:

— ”Eikö tämä ole sinun sormuksesi?”

Harhama tarkasti sormusta. Se oli sama, jonka hän oli Hiiden
antanut mustalaistytölle, Sonjalle. Sisäpuolelle oli hän
antanut taiteellisesti kaivertaa Magdan ja oman täydellisen nimen.
Sormuksen pinnassa oli kaksi kaiverrettua käärmettä, renkaina
toisiinsa sotkeutuneina ja solmeutuneina. Kihlauspäivänä ei kaiverrus
ollut vielä valmis, jonka tähden he olivat kantaneet väliaikaisia
sormuksia. Sinä iltana, jolloin hän kuuli Magdan luona Noidan laulun,
oli hänellä tarkotus jättää tämä taiteellinen sormus, mutta Noidan
laulun johdosta jäi se antamatta.

Vanhat muistot tuntuivat solmiutuvan Harhaman kaulaan ilkeänä
käärmeenä. Hän vihasi Magdaa, joka oli kietoutunut hänen
kaulavanteeksensa. Kaatja tuijotti hänen silmiinsä ja jatkoi:

”Eikö se ole sinun?... Siinä on sinun nimesi...”

— ”Kyllä tämä oli minun... Miten se on mahdollista” — alkoi
Harhama puhua ihmeissään.

— ”Se tapahtui näin”, — keskeytti Kaatja. — ”Minä olin Nikolain
kanssa paossa. Satuimme erääseen taloon, jossa oli joukko
mustalaisia. Niiden joukossa oli eräs synnytystuskissa oleva
vaimo. Silloin kuului huuto: ’Kasakat tulevat’... Jokainen pakeni
kauhuissaan. Mustalaisetkin jättivät onnettoman vaimon yksin,
Nikolai huomasi sen, otti parkuvan vaimon syliinsä ja kantoi hänet
metsään. Kohta tuli sotaväki ja poltti talon... Niin, Harhama!... Ne
polttivat ihmis-asunnon... Ne tappoivat ihmisiä”, — huusi hän
raivoten, pudistellen Harhamaa käsivarsista, ja silmissä paloi vihan
tuli.

— ”Rauhotu nyt, Kaatja, ja kerro edelleen!” — pyysi Harhama häntä
lohdutellen. Kaatja jatkoi synkällä äänellä:

— ”Ihmisiä ne roistot tappoivat... Ne tappoivat ihmisiä... Me
hoidimme onnetonta vaimoa. Metsässä hän synnytti ja kuoli kahden päivän kuluttua
. Kuollessansa sanoi hän minulle: ’Ota, kyyhkyseni,
tämä sormus palkkioksi hoidostasi’... Vasta myöhemmin, kun
tarkastimme sormusta, huomasimme siinä sinun nimesi. Me luulimme sen
olevan sinulta varastetun. Ja kun me löysimme mustalaiset ja jätimme
heille lapsen, säilytimme me sormuksen antaaksemme sen sinulle... Ota
nyt omasi!”

Kaatja viskasi kasvoille hajonneen tukkansa olkapään yli hartioille
ja jatkoi kehotustansa:

— ”Ota, Harhama, omasi!”

Harhamaa inhotti sormus ja häntä huumasi Kaatjan vihainen katse ja
synkkä ääni. Kaikki tuntui haudan kolkolta. Nikolain haamu tuntui
seisovan hurjistuneen Kaatjan vierellä. Harhama työnsi sormuksen
takaisin Kaatjalle ja lausui:

— ”Ei, Kaatja... Se on sinun. Minä olen lahjoittanut sen
mustalaistytölle... Mutta kerro nyt minulle Nikolaista ja itsestäsi!”

Sillä välin oli lapsi havahtunut ja alkoi itkeä. Kaatja soudatti sitä
ja lauloi:

”Tuuti, tuuti, tuuti lulla!
Ei ne itkut auta.
Äidin kohdussa jo sulla
oli synkkä hauta...
Et saa olla raukka, rukka!
Niinkuin kaunis vihankukka
kasvoit kohdussani... Tuu!
Ei saa mennä itkuun suu!”

Lapsi rauhottui. Kaatja kääntyi Harhaman puoleen ja jatkoi katkerana:

— ”Itsestänikö pyysit minun kertomaan? Minä kerron... Ne ottivat
minut kiinni ja raiskasivat vankilassa... Ne raiskasivat minut...
Kuuletko?”

— ”Rauhotu, Kaatja kulta!” — hätäili Loolja. Harhaman henki aivan
hyppeli vihan liekinpäässä. Hän nautti siitä ja juopui. Kaatja huusi
Looljalle:

— ”Minäkö?... Minä olen rauhallinen, sillä minä vihaan... Aaah!...
Ah, miten suloista on vihata!... Eikö totta, Harhama?...”

Harhama veti sieramiinsa vihaa koko elämää kohtaan, elämää joka
näytti hääräävän Jumalan kätyrinä.

— ”Niin, Kaatja... Kosto on tuleva”, — lausui hän. Loolja hätäytyi
ja kalpeni. Lapsi alkoi taas itkeä. Kaatja lauloi sitä soudatellen:

”Tuuti!... Nyt jo kostoon nosta
kätösesi pieni!
Sortajille kerta kosta!
Ime niinkuin sieni
vihaa äidin lauleloista!
Hymyellessäsi loista
vihankukkasena!... Aa!
Tuuti koston kukkijaa!”

Harhama muisti majuri Velikodushofin ja pallotteli, ettei ollut
jaksanut tukahduttaa halveksimistansa ja nauttia vihasta, kuten
Kaatja. Hän juopui vihan suuruudesta. Loolja yritti rauhottaa Kaatjaa
tyynnytellen:

— ”Rakas Kaatja!...”

— ”Älä puhu rakkaudesta!... Oh!... Älä puhu siitä!” — keskeytti
Kaatja ja jatkoi Harhamalle raivoissaan:

— ”Kosto tulee.”

Ja lastansa osottaen lisäsi hän:

— ”Katso tuota lasta! Siinä on kosto... Hänestä kasvaa kosto
inhimillisille ja jumalallisille sortajille... Katso sitä lasta!”

Harhama katseli kätkyessä makaavaa lasta. Se oli Nikolain tarkka
kuva, voimakas ja uhmaavan näköinen. Kaatja jatkoi katkeralla,
kolkolla äänellä:

— ”Kun minä pääsin niiden petojen kynsistä ja löysin kahden kuukauden kuluttua
Nikolain, kerroin minä hänelle kaikki,
herättääkseni hänessä vihan... Kuuletko, Harhama: minä tahdoin
herättää hänessä vihan. Ja kun se heräsi, sanoin minä: ’Sinä,
Nikolai, voit kuolla ja silloin ei jää kostajaa... Siksi täytyy
sinun antaa minulle lapsi’...”

Vihan tuli paloi kirkkaana, ihmis-elämän suurena voimana ja tekijänä.

— ”Voi Herra Jumala!” — huokasi Loolja, tehden ristinmerkin. Kaatja
jatkoi:

— ”Ja hän antoi sen minulle. Se oli ainoa kerta, jolloin hän koski
minun ruumiiseeni. Hän antoi sen silloin, kun viha kuohui hänessä
ylimmillänsä Jumalaa ja muita sortajia vastaan...”

Lapsi heräsi taas ja yritti itkeä, Kaatja viihdytteli sitä laulaen:

”Kuule kuinka kaunihisti
kahleet sulle soivat!
Katso, kuinka kirkonristi
ilkkuu, ilkamoivat
jumalat näin sua pilkkaa,
Tarukäärmeen silmät vilkkaa
sulle aina, muistuttain,
että muistat kostaa vain...”

Lapsi rauhottui taas. Kaatja nousi, astui Harhaman eteen, katsoi
hänen silmiinsä, kuin raivoten ja jatkoi äskeistä puhettansa:

— ”Niin, viha on suuri ja puhdas tunne... Se on jaloin tunne... Ja
tuossa lapsessa ei ole mitään muuta, kuin vihaa... vihaa... vihaa...
jaloa, tulista vihaa...”

Ja tarttuen Harhaman käsivarsiin ja katsoen hänen silmiinsä, kuin
villi peto, lisäsi hän:

— ”Sano, onko Sinulla niin puhtaiden tunteiden lasta? Sano, toveri
Harhama!”

Nälkäinen rottalauma tuntui syöksyvän Harhaman kimppuun ja
tarttuvan häneen terävillä, ilkeillä hampaillansa, kun hän kuuli
sanan ”toveri”. Kaikki jänteet herposivat hänessä ja hän kalpeni,
kuin palttina. Hän tunsi seisovansa Kaatjan edessä petturina,
Judas Iskariotina. Hän oli pettänyt oman joukkonsa. Hän taisteli
niiden riveissä, jotka olivat kumouksen ja sosialismin jyrkimmät
vastustajat. Hän oli tarvaalaisena taistellut sosialismia vastaan,
johon hän oli antanut kerran itsensä vihkiä. Hän oli kerran vannonut
sille joukolle uskollisuutta, Nikolain, Zaikon ja Nikitinin kanssa,
pääkallon ollessa heidän todistajinansa. He olivat vannoneet
uskollisuutta oman pääkallonsa kautta. Hän oli ollut ensimäistä
petturia murhaamassa ja nyt seisoi hän itse petturina. Hän oli
häväissyt oman pääkallonsa. Rotat tuntuivat järsivän hänen luitansa.
Hän vapisi ja värisi. Lapsi oli taas herännyt ja Kaatja lauloi sille:

”Tuuti! Kun juot äidin rintaa,
silloinkin jo muista,
että imet veren hintaa!
Sortajien luista
laita kerta suuri viulu!
Niiden hurmehella kiulu
täytä joka päivä!... Tuu!
Laita niille hirsipuu!”

Loolja istui epätoivoisena, yritellen joskus rauhottaa Kaatjaa.
Harhama istui kuin kivipatsas, Kaatja jatkoi hänelle äsken
katkennutta puhettansa, lausuen:

— ”Niin, toveri Harhama, semmoista lasta ei sinulla näy olevan.
Mutta kuule: Tuosta lapsesta minä kiitän osaksi sinua.”

Toveri-sana nakerteli Harhamaa. Vuori painoi hänen hartioitaan.
Pääkallo tuntui paljastuvan häpeästä. Synkkänä kysyi hän Kaatjalta
sen äskeisen puheen johdosta:

— ”Minua? Miksi sinä minua siitä kiittäisit?...”

— ”Katso!” — keskeytti Kaatja kiihkoisesti, kuin mielipuoli.
”Kun minun aikani tuli, oli Nikolai jo tapettu... Niin, hän oli
tapettu... Synnytys-aikana olin kurjuudessa ja olisin kuollut
nälkään, jos ei minulla olisi ollut sinun sormustasi... Minä
panttasin sen, sain sillä kaksikymmentä ruplaa ja olin pelastettu,
minä sekä lapsi, nälkäkuolemasta... Nyt minä elän ja voin imettää
lastani vihalla... Sillä katso, Harhama: viha vuotaa minun
rinnastani lapseni suuhun. Jos hänestä tulee isänsä puolesta kostaja
ja kansan vapauttaja, on sinun sormuksesi pelastanut ja vapauttanut
Venäjän kansan sorretut... Minä lunastin sen panttilaitoksesta ja
olen säilyttänyt sitä, kuin taikakalua... Nikolai sanoi, että meidän
pitää se säilyttää sinulle... Anna Pawlowna ei sanonut tietävänsä,
missä sinä olet...”

Hän keskeytti. Viha leimusi taas silmissä ja hän lausui Anna Pawlownaa
tarkottaen:

— ”Oh! Hänkin on yksi niitä sortajia... Sortajia hän on... Vai
eikö hän tiennyt missä sinä olet?... Oh! Hän pelkäsi, että me
sekotamme hänet... Eikö niin, Harhama? Hah-hah!... Piruja”, — lopetti
hän riuhtaisten esiliinansa ja heittäen sen raivoissaan huoneen
nurkkaan.

Hänen naurussansa oli jotakin kamalaa, äärimäistä katkeruutta.
Hengitys oli kuuma. Se tuntui parin metrin päähän ja joka
henkäyksellä tunsi Harhama vetävänsä sitä keuhkoihinsa kuin savua,
tunsi hengittävänsä Kaatjan huokumaa vihaa, koetti taas juopua siitä,
tukahduttaaksensa häpeänsä ja tuskansa. Ajatuksissansa katseli hän
kätkyessä nukkuvaa lasta. Kaatja huomasi sen ja alkoi taas puhua
kolkolla äänellä:

— ”Niin, hän on Nikolain kuva... Samat luiset kasvot ja korkea otsa,
kuin isälläkin...”

Ja nousten ylös ryhdikkäänä, jatkoi hän:

— ”Nikolai oli tavallaan ruma. Hän oli muista ruma. Hänen kasvonsa
muistuttivat sinun kasvojasi. Hän oli yhtä ruma, kuin sinä. Mutta
niissä kasvoissa kuvastui nero... Ah, miten minä rakastin hänen
henkeänsä. Siinä hengessä oli voimaa ja vihaa. Siinä oli hellyyttä
ja kovuutta, kaunista ja rumaa... Hän osasi rakastaa ja kostaa...
Muistatko sinä, Harhama, kun hän puhui pajassa salamavalossa?
Ja muistatko, kun te yhdessä tapoitte Nikitinin? Minä seurasin
takananne, nähdäkseni... Ah!”

Hän seisoi kätkyen vierellä silmät säihkyvinä, kuten silloin pajassa
sulhasensa vieressä, kun hän puhui tulevaisuuden puhtaasta naisesta.
Kun hän seisoallansa alkoi puhua, ihastui Harhama kuten silloin
pajassa. Jonkunlaisella katkeruudella epäili hän häpeänsä seassa
ja sen puolustukseksi hän ajatteli: Jospa tämä nainen olisi minun
rinnallani kaikkine henkisine aarteinensa... Ja miksi ei rouva
Esempio ole hänen laisensa? Mutta kun Kaatja mainitsi Nikitinin
nimen, vavahti hän, kuin pahanteosta tavattu ja mutisi synkkänä:

— Niin... Nikitin... Nikitin... Ja itseksensä hän ajatteli taas
kauhistuen: ”Nyt olen minä itse Nikitin... Oikea Nikitin...”

Kaatjan tukka oli hajonnut kasvoille. Hänen vihassansa oli jotain
yli-inhimillistä. Hän jatkoi Harhaman puhetta:

— ”Niin pitää käydä kaikille pettureille ja sortajille... Niiden
raadot on mereen haudattava...”

Loolja värisi. Harhamaa nakerteli rottalauma. Kaatja lauloi taas
lapsellensa:

”Juo kuin verta maitoani!
Älä muista muita!
Ime vihaa, ainoani!
Kirousta huuda
yöt ja päivät jumalille,
pettureille, sortajille!
Kosta niille!... Tuuti aa!
Et vaan raukka olla saa!”

Rottalauma söi Harhamaa. Hän unohti teoksensa ja Esempion ja koko
elämän. Kaatja jatkoi hänelle:

— ”Sinä onneton et osaa vihata. Sinä rakastat... hupsu... Osaatko
sinä Harhama vihata?”

— ”En kyllikseni”, — vastasi Harhama, kadehtien Kaatjaa kaikesta
sydämestänsä. Kaatja jatkoi entistään katkerampana ja synkempänä:

— ”Sitten sinä et tunne elämää. Sinun pitää oppia se tuntemaan, että
saisit juoda sen paraat, puhtaimmat ytimet ja voiman: vihan.”

Ja tarttuen taas Harhaman käsivarsiin jatkoi hän:

— ”Sinä onneton et ole saanut vielä koetella nälkää etkä
ruoskaa... Minä olen saanut niitä maistaa... Ah, kun minä nautin
silloin... Ah, kun minä nautin silloin, kun ne piiskasivat minua...
Minä nautin siitä, että ne piiskasivat minussa vihan hereille... ne
piiskasivat sen minussa makeaksi viinan vaahdoksi.”

Hän istahti taas, liekutteli lastansa ja lauloi:

”Hussan!... Tuuti vihanlasta!
Tuuti kostonkukkaa!
Vihaa, kosta! Silloin vasta
et sä elä hukkaan.
Elämäss’ on viha juuri
ainut puhdas, jalo, suuri.
Juovu siitä!... Tuuti! Haa!
Nuku siihen armas! Aa!”

Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhama eli siihen-astisen
elämänsä kaikista raskainta hetkeä. Hän kitui ristillä, oman elämänsä
siihen naulitsemana ja saman häntä nälkäisinä rottina syödessä.
Kaatja oli istahtanut, painoi kasvonsa käsiensä väliin ja lausui
kirokatkerana, puoli-itseksensä:

— ”Ah! Elämä on poroksi polttavaa vihaa...”

Harhama vetäisi taskustansa rahatukon ja tarjosi sitä Looljalle,
lausuen:

— ”Loolja! Sinä olet puutteessa... Anna minun jättää nämä sinulle ja
Kaatjalle...”

— ”Ei, ei... Ei millään muotoa!” — keskeytti Kaatja. — ”Minä olen
huomenna puutteessa... kortteeri on maksettava, mutta... (kyynel
vierähti hänen silmästänsä). Enhän minä ole hukassa... Veljet alkavat
jo ansaita... Silloin tulee alennuksesta loppu. Teiltä minä en ota.
Yksi vuosi enemmän, tai vähemmän alennusta ei tee mitään. Jumalan
armo ei lopu vielä tähän päivään...”

— ”Hah... hah... haa: Hän uskoo sortajien Jumalaan”, — keskeytti
Kaatja. — ”Hän on hyvä. Ah! Kun minun ei olisi huolehdittava
lapsesta, joka kostaa, niin minä menisin hänen sijastansa ja antaisin
heidän saada kyllänsä minun ruumiistani. Heidän pitäisi saada minun
lihassani saastua korviaan myöden, niiden pirujen!” — huusi hän
nyrkkiänsä puristaen ja lopetti tyynempänä:

— ”Toveri Harhama! Me kestämme, mutta vallankumoukselliset
tarvitsevat. Vie rahat heille... Silloin olet auttanut Loolja-rukkaa.
Vie! Ne ovat heidän rahojansa. Loolja ei saa ottaa niitä.”

Se oli uusi muistutus Harhamalle. Ne olivat Zaikon rahoja ja hän oli
ne siirtänyt sen luokan naiselle, jota vastaan Zaiko taisteli. —
”Kirous seuraa minua”, — jupisi hän hiljaa itseksensä. Kaatja kuuli
sen ja lausui:

— ”Sinua seuraa Nikolain siunaus. Hän muisteli aina sinua,
sanoi että sinun vakavuutesi istutti häneen lopullisen uskon
vallankumoukseen. Kun sinä yhdyit siihen, niin silloin täytyi asian
olla oikean, oli hän ajatellut.”

Harhaman polvet alkoivat vapista ja hän halusi päästä ulos. Hän
lähti pois, kuin paholainen. Varpaasta päälakeen asti kuului hänen
olemuksessansa huuto: Judas, Judas, Judas!

Se oli huuto, jota hän ei voinut paeta.

Kun hän laskeutui rappuja alas, tuntui hänen jälestänsä juoksevan
nälkäinen rottalauma, joka vikisi:

— ”Judas... Judas... Judas!”

Kun hän tuli ulos, tuntui pakkasen sumu laskeutuvan hänen
hartioillensa petturin vaipaksi ja pakkanen räväytti hänen
kasvoillensa:

— ”Judas!”

Hän kiirehti lähimpään kapakkaan. Viinuri riensi hänen luokseen ja
kysyi:

— ”Mitä suvaitsette käskeä?”

— ”Juomaa!” — vastasi Harhama tiuskaisten. Hetken kuluttua toi
viinuri pullon olutta ja selitteli:

— ”Te suvaitsitte tilata olutta...”

Harhama sieppasi olutpullon, paiskasi sen säpäleiksi vastapäiseen
seinään ja huusi viinurille:

— ”Sinä koiranpentu!... Saatana!... Viinaa minä tahdon, enkä
olutta... Kuuletko sinä, toljake?...”

Kapakan isäntä juoksi hätään ja yritti sekaantua asiaan varottaen:

— ”Täällä ei sallita...”

— ”Kuka se ei salli?... Keneltä luulet minun lupaa kysyvän?” Ja
siepaten kapakoitsijaa ryntäistä kiini huusi hän:

— ”Minä olen tshuhna ja minä tahdon viinaa, enkä olutta... Minä
tahdon juoda viinaa...”

                                                  ⸻

Aamuhämärä pyyhki harmailla valorievuillansa tähtiä pois Pietarin
taivaalta. Kostea, kirpeä pakkanen pureksi ihmisten kasvoja. Häärivä
ihmisjoukko valmistautui kaivelemaan leipähuolissansa.

Rouva Esempio saapui ränsistyneenä. Harhamasta tuntui silloin, kuin
olisi teos ja koko elämä pelastettu. Rouva Esempio tuntui olevan
kupla, josta riippui kaikki ja hän ryhtyi sitä pidättämään sokealla,
sairaloisella kiihkolla. Hän puki hänet puhtaisiin ja viihdytteli
häntä. Hän liehakoi häntä aivan kuten elämän naarasta...

— ”Tekeekö mielesi mennä johonkin katsomaan vähän maailmaa”, —
ehdotti Harhama, tahtoen valmistaa hänelle tilaisuuden nauttia
elämänsä aatteesta: taiteesta. Hän kiusautui hieman, kun rouva
Esempio vastasi:

— ”Ei teatteriin. Mennään jonnekin missä on kevyttä... Hiiden
... varieteeseen, tai operettiin... En minä nyt teatterista
pidä...”

Harhamassa heräsi joku vaistomainen tunne, joka hänelle sanoi, miten
hullulta näyttäisi, jos hän istuisi Hiiden myllyssä, hän, joka loi
Jumalaa. Hän käveli mietteissään edestakaisin huoneessa. Hän mietti
taas teostansa. Se tuntuu riippuvan rouva Esempion hiuskarvasta ja
sakset olivat joko majuri Velikodushofin, tai itsensä rouva Esempion
kädessä.

Silloin tuli hänen avuksi Oorali-enkeli, puhalsi hänen sieramiinsa
turhamielisyyden sumua ja selitti:

— ”Tämmöisinä aikoina pitää miehen nostaa kaikki pyrstösulkansa...
Nekin, joita ei kannattaisi nostaa... Ja Hiiden mylly on miehen
kaunis pyrstösulka. Siellä voi näyttää... voi näyttää, että
miehellä on rahaa, millä elää...”

Harhama käveli vielä ajatuksissansa. Oorali jatkoi silloin:

— ”Katso majuri Velikodushofista... Hänkin elää rentonaan ja
’näyttää’...”

Silloin ei Harhamakaan tahtonut enää turhia arkailla. Zaikon
lahjottamia rahoja oli hänellä tukku taskussa niiden lisänä, jotka
hän oli koonnut rakentaessaan alttaria maailmankurjuudelle...

— ”Hyvä on... Menemme Hiiden myllyyn”, — lausui hän kuivasti.

                                                  ⸻

Oli jo yö.

Eräässä Hiiden myllyn salissa istui Harhama rouva Esempion kanssa.
Pöydällä heidän edessään oli pari pulloa viiniä, hedelmiä ja punainen
tulpaani. Väkeä oli vähänpuoleisesti. Viereisessä pöydässä istui eräs
elosteleva kauppiasjoukko. Siellä täällä leijaili joku perhonen,
nostellen silkkihameensa helmoja, kuiskaillen sen kohinalla hymynsä
säestykseksi...

Yö kului. Viuluista vuotivat säveleet. Näyttämöllä hyppi pari
ilmavoimistelijaa. Harhamasta ne näyttivät marakateilta, jotka on
ihmisestä alennettu ilveilemään ihmiskunnan elostelijoiden edessä.

— ”En minä noista pidä... Kun tulisi kevyempää”, — huomautti rouva
Esempio. Harhaman silmien eteen kohosi teos mustana leijana...

Kello löi kaksitoista. Yölinnut laskeutuivat jo oksillensa. Pöytien
ääressä tutustelivat päihtyneet miehet niiden kanssa... kyselivät
nimeä... asuntoa... kotipaikkaa. Näyttämölle ilmaantui naisia.
Ne lauloivat, näytelläksensä kauniita hampaitansa... avonaista
rintaa... käden kiemahdusta... silmiänsä, joista paloi tuli... sievää
kumarrusta. Harhamasta tuntui se joukko rääkkyviltä naisvariksilta,
joiden laulu sekaantui orkesterin säveliin ja kuhertelijoiden puheen
sorinaan. Hän istui synkkänä. Silmien edessä leijaili teos mustana
leijana.

— ”Tuo nyt on jo vähän kevyempää”, — lausui rouva Esempio. Harhaman
kasvonlihakset vääntyivät katkeraan nauruun. Hän joi viiniä ja mietti
taas elämää...

Hiiden myllyn myllykivet pyörivät. Ihmiset valuivat kivensilmään
jauhautuaksensa perkkeiksi, koiraksiksi ja naaraiksi. Näyttämölle
ilmautui joku sisaruspari. Se tanssi väliin, väliin hyppi, heittäen
itsensä pyöränä ympäriinsä... Jalkaterät häilähtelivät ilmassa,
hame solahti alas... sääret paljastuivat polvia myöten... sitä
ylemmäkin... Orkesteri soitti... Hyvähuutoja kuului jokunen... Tytöt
kumartelivat palkkioksi...

Harhaman kasvoilla näkyi hermostunut, katkera hymy. Hän joi ja mietti:

— ”Tännekö on elämä taas minut ajanut... Minähän lähdin Nikitinin
kanssa hävittämään tätä myllyä ja nyt minä olen hävittänyt
Nikitinin ja itse istun täällä...”

Hän huokasi raskaasti. Hän huuhtoi viinillä katkerat ajatuksensa pois
kurkusta.

Kello oli jo yli kahden. Näyttämöllä tanssi tyttö, vyötäisillä vähän
hameen tynkää... Tyttö pyörähteli... pyöri varpaansa kärellä...
kumartautui maahan... heitteli vartaloansa... Köykäinen hameentypykkä
kohosi silloin ympyräksi... Se näytti rumalta peräsulalta...

Harhama puhui rouva Esempiolle miltei rukoillen:

— ”Helga! Jos tämä suhde nyt joutuu häpeään ihmisten ja etenkin
minun omissa silmissäni, on se minulle kaiken henkinen haaksirikko.
Siksi toivon, että siinä teet kaikkesi viedäksesi sen voittoon
minun, itseni ja ihmisten edessä... Sinä et tiedäkään, mitä siinä on
menossa.”

— ”Tietysti minä vien... Se oli vaan huumaus”, — vastasi rouva
Esempio hymyillen.

Mutta epäilyn kylmä visva alkoi vuotaa Harhaman olemukseen. Eikä
ollut maailmassa ainoatakaan ihmistä, jolla olisi ollut pieninkään
aavistus hänen taisteluistansa. Yhä voimakkaampana nousi hänessä
halveksimisen tunne ja elämän inho. Ilta kului. Orkesteri soitti.
Paljassääriset naiset tanssivat. Mutta Harhama ei huomannut
enää mitään. Päihtymyskin oli haihtunut. Ei hän huomannut edes
ruumiillista heikkouttansa.

Kello löi jo kolme. Näyttämöllä tanssi nuori nainen. Hän oli
puettu ruumiinmyötäiseen, ihonväriseen trikooseen. Pehmeät rinnat
pullistivat hienoa trikoota... Hartiat hyllyivät... Tukka heilui
hajalla, niskasta solmittuna... Hän tanssi verkkoa... verkkoa
itsellensä... paulaa muille... ansaa ihmiselämälle...

Inho pursusi Harhamasta. Hän joi viiniä minkä jaksoi ja päihtyi rouva
Esempion kanssa. Tanssin tauottua alkoi rouva Esempio katkennutta
puhettansa jatkaen selitellä:

Sehän tapahtui niin, että minä olin kirjoittanut sinulle intimin
kirjeen, mutta se jäi lähettämättä... Velikodushof sai sen pöydältä
käsiinsä, luki sen ja lausui: ”Voi, että minä en voi teitä Teitä
halveksia ja vihata! Te annatte minulle toiveita ja kumminkin
kirjoittelette vielä tuolle’... Ja sitten hän osasi maalata kaikki
rikkautensa ja muut...”

Musta aistipunakukka ilmestyi Harhaman silmien eteen. Hän tunsi sen
inhottavan lemun...

Rouva Esempio jatkoi päihtyneenä:

— ”Sinä olet minulle se siveellinen kallio ja turva, josta minä en
uskaltaisi poistua... Niille muille minä annan potkun...”

Harhaman Esempio inho lisäytyi. Rouva inhoitti häntä. Tuo
näytti hänestä taas nykerönenäiseltä, rumalta löllerömäiseltä
talonpoikaisnaiselta...

Hän joi yhä enemmän.

Yö kului. Hiiden myllyn parit alkoivat valua sen kivien välistä
öisiin pesiinsä.

Avaran salin toisella seinustalla istui meri-upseeri yksinänsä.
Mustiin puettu nainen lähestyi häntä, tervehti ja istahti hänen
viereensä. Rouva Esempio seurasi tapahtumaa... Alkoi kuhertelu. Mies
alkoi lähennellä naista, syleili häntä ja suuteli poskelle.

— ”Katso, katso, tuota porttoa, kun antaa suudella!” — huudahti
rouva Esempio kauhuissaan, nykäisten Harhamaa.

— ”Missä?” — kysyi Harhama heräten mietteistään.

— ”Tuolla! Nyt se taas aikoo suudella... Hyi sitä porttoa”, —
vastasi rouva Esempio.

Harhama tarkasteli naista ja tunsi hänet: se oli Loolja. Hän
loukkautui rouva Esempion puheesta Looljan puolesta. Inhonsa yhä
vielä pursuessa, alkoi hän vertailla Looljaa ja rouva Esempiota
toisiinsa. Sitä tehdessänsä hän muisti, kuinka rouva Esempio oli
kieltäytynyt imettämästä Ritvaa, koska siitä tulevat rinnat rumiksi.
Hän muisti Looljan äitiä, joka ravitsi lastansa sydänverellänsä. Hän
muisti miksi Loolja myö itseänsä.

Hän löi nyrkkinsä pöytään ja lausui rouva Esempiolle:

— ”Tämä mylly ei ole enää minun paikkani... jos tahdot jäädä
tänne, niin jää, mutta minä lähden...”

— ”Kyllä minäkin sitten lähden”, — lausui rouva Esempio, nousten
raukeana. He poistuivat hoippuvin askelin. Päihtyneenä sulki Harhama
taas kerran Hiiden myllyn oven.

                                                  ⸻

Oli aamuyö. Varhaisimmat nousijat heräsivät jo töihinsä. Rouva
riisuutui ja katseli kuvaansa suuresta seinäpeilistä. Harhama
käveli edestakaisin puolipäihtyneenä, teoksen musta leija aina
silmien edessä ja alaalla synkkä, sumuinen pohjattomuus.

Rouva Esempio selitti edelleen asiaa, jonka selitys jäi Hiiden
myllyssä kesken. Hän puhui:

— ”Minä annoin siinä turhan säälin vaikuttaa. Se tuli ja valitti
että hän joutuu hunningolle, jos minä hänet hylkään...”

Ilkeä aistipunakukka alkoi ärsyttää Harhamaa lemullansa. Hän vaikeni.
Rouva Esempio lisäsi:

— ”Vaikka kyllä hän sanoi, että kenties hän taas parin kuukauden kuluttua
nousee siitä entistä suurempana ja jalompana...”

— ”’Jalompana’!” — Harhama itseksensä halveksivasti.

Rouva Esempio jatkoi riisuutumistansa. Silloin Harhama taas huomasi
hänen rinnassansa ruskean täplän. Kaikki ennustukset leiskahtivat
hänen muistiinsa taika-uskon tulena. Kaatunut kuusi ja kaikki
tanssivat hänen edessänsä.

Hänen vihansa ja inhonsa sekottuivat vaahdoksi. Hän alkoi himoita
verta... kostoa ja verta. Rouva Esempio näytti hänestä taas
samanlaiselta, kuin kerran Valkeassa talossa ja sitä ennen veräjällä.

Hän näki vielä sen täplän ja alkoi miettiä, miten tappaa hänet.
Hän unohti jo hetkeksi mustan kukkasen lemunkin. Hän tahtoi kostaa
teoksensa puolesta.

Rouva riisuutui ja yritti puhua jotain. Harhaman kynnet
vetäytyivät sormista. Päihtymys selvisi. Verinen vaate heilahteli
hänen silmiensä edessä ja tuoksusi huumaavasti.

— ”Niin”, — yritti rouva Esempio jotain puhua. Se ääni tuntui
Harhamasta ilkeältä räkätykseltä. Hän tiuskasi:

— ”Mitä niin?”

— ”Niin, kun se levitteli vielä rikkauksiansa. Hotellissakin kaateli
likööripulloja lattialle lätäköiksi...”

Harhama oli valmis. Hän huusi:

— ”Sinä olet portto... Huora sinä olet, huora... Kuuletko?...”

Rouva Esempio katsoi häneen hämmästyneenä. Se ärsytti Harhamaa.
Hän tarttui hänen kaulaansa, painoi hänet sohvalle ja varustautui
kuristamaan hänet kuoliaaksi... Esempion kaulasta tuntui hänen
kouriinsa pari nikahdusta... Hän valmistautui lopettamaan ne...

Mutta silloin muisti hän teoksensa. Se ilmestyi hänen eteensä
punaisena, sävähtävänä salamana. Hän hätäytyi... Hänestä tuntui
että hän nyt kuristaa omaa kurkkuansa... Kädet irtautuivat Esempion
kaulasta. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän muisti munkki Pietarin
kysymyksen:

— ”Millä oikeudella sinä heität rouva Esempiota kivellä?...”

Rouva Esempio oli mennyt tainnuksiin, nosti nyt kätensä ja sopersi:

— ”Vettä!”

Harhama juoksi kuin mielipuolena vettä noutamaan. Kun hän palasi,
istui rouva Esempio sohvassa. Ryypättyänsä vettä kysyi hän:

— ”Enkö minä ollut tainnuksiin mennessänikin plastillisessa
asennossa?”

— ”Hän on hullu... Hän on mielipuoli!” — tuskitteli Harhama.

                                                  ⸻

Seuraavana päivänä seisoi Harhama rouva Esempion kanssa Kasanin kirkossa,
sen alttarin edessä, joka on vastapäätä pääovea ja jolla
riippuu Jeesuksen hopeainen ruumis ristillä, orjantappurakruunu
päässä. Hän oli tullut kirkkoon näytellessänsä rouva Esempiolle
Pietarin merkillisyyksiä. Ajatuksiinsa vajonneena tarkasteli hän
Jeesuksen kasvonpiirteissä ilmenevää tuskaa. Se tuntui hänestä
hänen oman sielunsa tuskalta, tai ihmishengen yleiseltä tuskalta,
maailmantuskalta. Jumaluus nosti hänet taas siivillensä. Enkelit
kantoivat hänen eteensä hänen teoksensa. Kuolema näytteli terävää
kynttänsä ja elämänsumut tulvasivat hänen sieluunsa. Hänen henkensä
yleni, nousi pois aistillisuuden lemuavista kukista sekä punaisista
että mustista ja niiden sijalle ilmestyivät jumaluuden ja kuoleman
kukat. Hätäytyneenä, mutta maasta ja liasta ylös kohonneena, katsoi
hän rouva Esempioon, kuin apua anoen, rukoillen häntä pelastamaan
hänen teoksensa ja hänen elämänsä. Ruttotaudin tavoin kietoutui hän
hengellään rouva Esempioon, pidellen häntä kiinni teoksen ja elämän
hiussuortuvana. Hänen elämässänsä alkoi kehittyä sairaloisuuden
ja mielipuolisuuden huippu. Hermokohtaukset uusiutuivat monta
kertaa päivässä, niin ankarina että hän vapisi ja hikosi hetkessä
likomäräksi.

Hänen seisoessansa alttarin edessä, kuului sapelin ja kannusten
helinä ja korskea astunta. Harhama katsahti taaksensa ja näki
kenraali Pawlofin astuvan jumalankuvan eteen ryhdikkäänä,
sotilaallisena. Siinä teki hän ristinmerkin, sytytti vahakynttilän,
risti taas silmänsä ja lähti. Mennessänsä antoi hän nunnalle suuren
tukun setelirahoja köyhille jaettavaksi. Nunna teki ristinmerkin ja
kenraali Pawlof poistui.

Harhama seisoi kuin salaman lyömänä. Elämän epäselvyys kietoutui
verkkona hänen ympärillensä.

                                                  ⸻

Oli loppiais-ilta. Harhama istui rouva Esempion kanssa Pietarissa
eräässä hotellin huoneessa, juoden ja katsellen äänettömänä
olutlasiansa.

Huoneessa oli jotain piinallista, purevaa. Harhama heilui yhä
hiuskarvan varassa. Hän vartioi rouva Esempiota, kuin pakenevaa
saippuakuplaa.

Teoksen käsikirjoitus oli kasvautunut häneen kiinni, eikä hän
löytänyt mitään mahdollisuutta niitä kahta asiaa toisistansa erottaa.
Hän huokasi itseksensä:

— ”Kun en olisi edes munkki Pietarille ilmoittanut, että se
Esempio-ihminen on hän, niin voisihan vielä julkaista. Mutta se tulee
nyt tiedoksi...”

Sitä ajatellessa kuuli hän jo kirkonkellojen soivan ja hänen uskonsa
inhimillisen siveellisyyden voimaan alkoi murtua. Elämä tuntui
jäytävän sitä arvottomana. Kaikki epäilynrauhaset vuotivat tulvanaan.

Hän tarttui lasiinsa ja joi.

Ja yhä sairaloisemmin piteli hän kiinni sitä saippuakuplaa, jonka
varassa teos ja elämä olivat: rouva...

Vitkaan mateleva tunti kului. Harhama joi ja juotti rouva Esempiota.
Inho ja epäilys ryöppysivät sekaisin. Epätoivo pursusi virtanaan. Hän
huuhteli sitä pois oluella.

Kului toinen tunti... kolmas... Harhama päihtyi ja sai lievän
myrkytyskohtauksen tietämättä miten. Hän tunsi polttoa, hätäytyi,
kiirehti saamaan lääkärin apua. Kun hän yhdessä rouva Esempion kanssa
ajoi raitiotievaunussa laukesi jotenkin hänen taskussansa ase,
panos sytytti vaatteet, poltti koko oikean kylen ja luoti repäisi
ammottavan haavan, avaten vatsan ja reväisten kylen olkapäähän asti,
jossa se tunkeutui kainalokuoppaan. Se oli sama luoti, jolla hän oli
aikonut ampua Nikitinin ja myöhemmin Velikodushofin.

Viisi minuuttia myöhemmin odotteli Harhama lääkäriä. Silloin heräsi
hänessä halu paljastaa rouva Esempiolle elämänsä mieletön salaisuus,
avata ihmishengen suurin mätäpaise. Hän alkoi kertoa heikolla äänellä
elämästänsä. Rouva Esempio kuunteli hetken ja lausui sitten:

— ”Niissä eilen ostamissasi kengissä on liian korkeat korot...
Saisikohan täällä Pietarissa ne korjuutetuiksi?...”

Inho purskahti Harhamasta...

— ”Karjapiika... Talonpoika... Elukka!” — ajatteli hän ja vaikeni.
Palohaavan poltot alkoivat häntä repiä.

Kello löi kaksitoista yöllä. Loppiaisjuhla oli loppunut.

                                                  ⸻

Mustamala on Perkeleen temppeli, jossa hänen enkelinsä Uuva
siittää ja hoitaa mustia kukkia. Sen holveja kannattaa kolmesataa
jättiläisluurankoa, kukin seisten jalkansa korkuisen pylvään
päässä. Luurankoihin on henki luihin jäänyt, vaikka on liha pois
kulunut... Ne kärsivät kipuja ja tuntevat holvien raskaan painon...
Silmäreijistä tuikuttaa lieska ja suuraosta kuvastaa kärsimys...
Mustamala on kuoleman ja kauhun lymyluola.

Temppeliin ei tule ulkoa valoa... Mutta siellä seisoo luurankoja,
sinne tänne asetettuina, jotka pitävät tulta... Ne ovat varkaiden
luurankoja... Tulena palavat niissä niiden omantunnon vaivat...
Niiden silmäreijistä tuikuttaa vaaleanpunainen tuli. Se valo valaisee
Mustamalan... Kaikki on kamalannäköistä, kolkkoa ja kuolon synkkää...
Jokaisen luurangon ympärillä roikkuu vyönä musta käärme... Ne pitävät
vahtia, ettei nuku varkaan omatunto ja siten sammu silmissä palava
tuli ja jää temppeli pimeäksi... Jos se hiukan torkahtaisi pistää
käärme oitis sitä ja kohta tuikkaa tuli entistä kirkkaampana... Siksi
on Mustamala aina vaaleanpuna-valoinen, vaikka ei siihen valo pääse
akkunoista, eikä synny siinä itsestänsä...

Mustamala-temppelin keskellä kohoaa kade-alttari... Sen käsipuiden
pylväät ovat suurista reisiluista pystytetyt... Kunkin semmoisen
pylvään päässä on pää- kallo koristuksena... Pylväiden välillä
riippuu musta käärmeketju...

Kade-alttarin keskellä istuu Perkeleen Uuva-enkeli kädessä sysimusta
kukka... Istuimena on hänellä jättiläisen pääkallo...

Uuva-enkelin on kerran hänen puolisonsa Velve pettänyt... Siitä
asti on hänen kädessänsä kukkinut mustakukka... Se kasvoi siihen
kostonhalusta hänen puolisonsa viettelijää Irvantoa vastaan... Se
mustakukka sikisi Uuvan vihasta ja kasvoi sen kädestä... Siksi
sanotaan Uuvaa mustakukkaiseksi...

Mutta Perkele ei sallinut Uuvan vihaansa hyödyttä tuhlata... Siksi
tuhosi hän itse Irvannon ja niin jäi mustakukka ijäksi Uuvan käteen
kukkimaan... Hänen kostonhalunsa jäi siten tyydyttämättä... Se
sikiää ja kasvaa hänessä yhä enemmän... Se odottaa aina tilaisuutta
saada tyydyttää himonsa... Siksi kukkii hänen kädessänsä ikuinen
mustakukka... Uuvan on Perkele pannut uskomaan, että Irvanto elää,
ja siksi siittää hän yhä kostonhaluansa, kasvattaen mustaakukkaa,
odotellen Irvannon ilmestymistä.

Tuon tuostakin haistelee Uuva itse kukkaansa... Hän nauttii sen
tuoksusta, kuin konsanaan vihasta... Siitä tuoksusta yltyy hänen
mustakukkaisuutensa yhä enemmän...

Hänen oikealla puolellansa on pienellä, pyöreällä asettimella musta
varre-niminen käärme kiemurassa... Se elää Uuvan kostonhalusta...
sen vihasta... sen mustakukkaisuudesta... Siitä saa se ravintonsa,
siitä ottaa se myös sikiönsä syntymä-idut... Siksi siittää se
joka tunti sata pientä varre-käärmettä, jotka matavat maan rakoja
myöten etsimään ihmisten kantapäitä... Ne ovat mustakukkaisuuden
käärmeitä... Kenen kantapäitä ne purevat, se on oitis mustakukkainen
mieleltänsä, vaikkapa ei olisi petettykään... Ne epäilevät
puolisoansa... kadehtivat sitä, ken siihen katsoo... pelkäävät
jokaisen vaanivan sitä... Jota ne pistävät petettynä, se palaa
kohta vihantulena... Se etsii kuten varre-käärmeen emo, Uuva itse,
kostoa ja tyydytystä... Ne ovat mustakukkaisia, eli varre-käärmeen
puremia...

Kade-alttarin edustalla, kahden puolen sen rappusia, istuu kuusi
kuoleman korppia, kolme kummallakin puolen... Kuoleman korpit ovat
pääkalloja, joilla on mustat siivet korvien sijalla... Ne istuvat
pystyyn pannun sääriluun päässä kukin... Ne vartioivat kadealttaria,
ettei sinne pääse Uuvan petturi puoliso Velve anteeksi anomaan ja
siten tukahuttamaan Uuvan kostonhalua, sillä silloin lakastuisi
mustakukka sen kädessä ja häviäisi mustakukkaisuus maailmasta...

Mustamala-temppeli kohahti... Perkele ilmestyi sinne tuoden
kuusituhatta enkeliä mukanansa ja puhui heille:

— ”Palvelijani Harhama kulkee edelleenkin lujana pelastuksen
tiellä... Hän on ensimäinen joka on noussut minun nimessäni
Jehovaa vastaan...”

Enkelit ihastuivat. Piru todisti:

— ”Sinun valtakuntasi lähestyy sekä maassa että taivaassa.”

Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

”Sinun nimeäsi kohta
maa ja taivas ylistää.
Sulle kaikki tähdet hohtaa,
Jehovalta kaikki jää
sinun valtikkasi alle.
Sinun valtas kaikkialle
kohta yksin ulottuu.
Sun on päivyt, kirkas kuu
sekä taivas tähtivaippas,
sinun säälimätön raippas
kaataa vallan Jehovan,
ilkeän ja kavalan.”

Perkele jatkoi:

— ”Harhama on ensimäinen, joka on rukoillut minua... Hän on
ensimäinen, joka on kironnut Jehovan. Hän on myös ensimäinen, joka
on minun nimessäni seisonut Jehovan munkin edessä...”

— ”Hänen lopullinen pelastuksensa Jehova-rääkkääjän kynsistä on siis
lähellä”, — vakuutti Hiisi.

— ”Se on lähellä”, — kerskasi Perkele. — ”Häneltä puuttuu enää
kaksi askelta: Pääaskel eli teoksen julkaiseminen, ja sivu-askel,
Kainin-isku Jehovan kasvoja vastaan. Edellinen menee menojansa,
sillä kaikkien minun enkelieni henki elää Harhamassa: Kunnianhimo,
Aaraman kupla, ahneus, turhamielisyys ja kaikki kultaavat hänelle sen
hedelmän, jota hän teoksellansa kurottelee... Kainin-iskusta pitäköön
huolen Uuva!...”

Ja Uuvan puoleen kääntyen lisäsi hän:

— ”Anna varre-käärmeen nauttia kukkasi tuoksusta! Sen sikiöt etsivät
Harhaman kantapään ja herättävät hänessä kukkimaan mustankukan... Ne
tekevät myös Velikodushofissa tekonsa, että hän ärsyttää Harhaman
Kainiksi...”

Perkele kohisi voiton ilosta ja jatkoi:

— ”Jehova pani munkkinsa huhuilemaan Harhamaa, mutta Hän huusikin
hänet minun riveihini. Kaikki Hänen yrityksensä ovat nyt turhaan
raukeavat...”

— ”Sinä kasvatat viisaudessasi kaikkialle oikeat kukat”, — todisti
Horna. Ja enkelit veisasivat:

”Kalliokin kukkaa kantaa,
kun sun tahtos säätää.
Kivi sille voimaa antaa,
jos niin tahdot päättää.
Kaikki sulle raataa.
Kaikki kumoon kaataa
valtaa Jehovan.”

Laulu loppui ja Perkele hävisi sen kaiun kantamana.

Kymmenen ruplaa.

Elämä on häpeän kultaraha...

Ylevänä käveli nerokas majuri Stepan Ivanovitsh Velikodushof
huoneessansa Pietarissa sotilaallisia askeleita ottaen, ryhti
sankarillisena. Hän käveli, katseli aistipunakukkaa: muisteli rouva
Esempiota ja hengitti Uuvan mustankukan tuoksua, vihasi Harhamaa ja
halveksi tätä.

— ”Hittoakos se odotuttaa... Sergei Jakowlevitsh, tarkotan”, —
lausui majuri Velikodushof hieman tuskastuneena. Samassa avautui
ovi ja sisälle astui entinen poliisipristavi Sergei Jakowlevitsh Edelmuth,
syntyään saksalainen, mutta venäläistynyt, yli kuusikymmenvuotias,
laiha herrasmies.

— ”Sinä, Stepan Ivanovitsh, olet suvainnut minua kutsua”, —
tervehti hän tuttavallisesti, istahti kuin kotonansa ja pani
kirjelaukkunsa pöydälle.

— ”Niin, Sergei Jakowlevitsh!” — tarttui majuri Velikodushof. —
”Asia koskee Harhaman rankaisemista ja tieltä raivaamista... vaimoni,
se on: rouva Esempion vapauttamista hänestä.”

Hän sytytti sikarin ja taisteli sen suuren, voimallisen tunteen
kourissa, jonka muodostaa miehessä todellinen, voimakas ja puhdas
rakkaus ja siitä johtuva mustasukkaisuus. Sergei Jakowlevitsh Edelmuth
alkoi häntä toverillisesti johtaa sille tielle, jota hän
piti oikeana. Hän puhui:

— ”Siinähän on lyhyt tie, Stepan Ivanovitsh. Hän, Harhama
tarkotan, on varastanut, tehnyt murhapolttoja... No, siin’ on sulle
vaarattomaksi tekeminen ja rankaisu... Sinun, veliseni, pitää antaa
vangita Harhama varkaudesta ja murhapoltosta... Mitä, viisisataa ruplaa
maksoi huvilarähjä, jonka poltti?... Tietysti sinun pitää
vangituttaa, Stepan Ivanovitsh...”

Edelmuth jäi odottamaan sanojensa vaikutusta. Majuri Velikodushof
ymmärsi asian, käveli edestakaisin huoneessa, sytytti uuden sikarin
ja lausui ajatuksissaan:

— ”Hyvä sanoa, että varkaudesta ja murhapoltosta... Vaikka huvila
oli hänen omansa... ja tavarat myös... Kuinka tuossa sitten
murhapoltosta, Sergei Jakowlevitsh?...”

Majuri Velikodushof oli saanut kasvatuksen, joka oli häneen
istuttanut harvinaisen sielunjalouden, jota ei voinut järkyttää
sekään voimakas tunne, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, yhtyneenä
puhtaaseen, ylevään rakkauteen. Hän käveli ajatuksissansa ja lausui
lopuksi:

— ”Kunniattomuutta...”

Edelmuth, joka tunsi Harhaman likaisen elämän, kaiveli papereitansa
ja alkoi puolustaa ajatustansa:

— ”Miksikä kunniattomuutta?... Kunnia, Stepan Ivanovitsh, on
siveellisiä ihmisiä varten... Mutta onko Harhama enää ihminenkään?...
Ajattele, Stepan, Harhaman elämää!”

Ja hän alkoi laajalta kuvailla Harhaman elämää, jonka yksityiskohdat
hän oli saanut tietää rouva Esempiolta. Majuri Velikodushofissa
heräsi sitä kuullessa se inho ja närkästys, joka nousee
turmeltumattomassa ihmispovessa rikoksentekijää ajatellessa. Hän
lausui ajatuksissansa:

— ”Sinä, Sergei, ehkä totta puhut, kun sanot, että Harhama ei ole
enää ihminen, vaan pahantekijä...”

— ”Tietysti totta!” — innostui Sergei Jakowlevitsh. — ”Ja
minkälainen konna vielä!... Ah, jos tietäisit!...”

Hän kuvaili ystäväänsä pelastaaksensa Harhaman huonoa elämää
edelleen. Majuri Velikodushof kauhistui tätä kuullessansa ja
hän huomasi nyt tosiasioista että Harhama oli jo niitä alhaisia
ihmishylkyjä, joiden kanssa oli rikos säälien menetellä. Hän katseli
Harhamaa samoilla silmillä, millä katsotaan turmiollista matelijaa.
Erotus Harhamassa ja hänessä oli se, että kun Harhamassa oli
näennäinen jalouskin ainoastaan alhaisuuden peittona, siveettömänä
verhona, oli Velikodushofissa ja rouva Esempiossa jokainen teko
oikeastaan jalouden, jalon tunteen: rakkauden edessä alistumista,
ja siten siveellinen, itse asiassa jalo teko. Heidän vaikuttimensa
olivat vastakkaiset: Harhaman tekojen vaikuttimina oli alhaisuus,
majuri Velikodushofin, rouva Esempion ja Edelmuthin vaikuttimina oli
jalous: rakkaus, tai toistensa sääli, tai tuomio, pahan rankaiseminen.

Kuultuansa edelleen Sergei Jakowlevitshin kertomusta Harhaman
rikoksista, heräsi majuri Velikodushofin sielussa yhä voimakkaampana
se inho ja närkästys, joka herää jokaisessa jalossa ihmisessä
kuullessansa puhuttavan ihmis-alhaisuudesta. Hän, kuten sanottu,
oli ylevä, harvinaisen nerokas, tieteisiin syvälti perehtynyt,
ja semmoisena hän myös oli kyennyt näkemään Harhaman oikeassa
valossa, semmoisena, kuin Harhama oli, se oli ihmisnarrina,
kyvyttömänä, suuruudenhulluna, rikossankarina, joka ei ansaitse
sääliä, ei kunniallista kohtelua. Ylhäisenä aatelismiehenä hän
katseli häntä myös alhais-arvoisena, ja se yhdessä rakkaudesta
johtuneen mustasukkaisuuden kanssa lisäsi hänen halveksumistansa ja
närkästystänsä. Hän lausui taas:

— ”Sinä, Sergei, oikein puhut, kun sanot että on väärin tuhlata
ihmiskohtelua heittiöille...”

Sergei Jakowlevitsh rakasti ystäväänsä yli kaiken. Hän oli valmis
millä hinnalla hyvänsä pelastamaan hänet ja siten koko Velikodushofin
suvun siitä häpeästä, jonka tuottaisi majurin ajattelematon
antautuminen Harhaman elämän likaan. Hän tahtoi sitä tehdessään
myös täyttää rouva Esempion hartaan pyynnön, käsittäen, että rouva
Esempion tekojen vaikuttimena oli rakkaus, että hän tahtoi nousta
aistillisesta rakkaudesta ylevään henkiseen rakkauteen, jota hänelle
tarjosi yhdys-elämä Velikodushofin kanssa, koska viime mainitun
henki-ihminen oli sadasti Harhamaa ylevämpi. Hän oli vakuutettu,
että hänen valitsemansa tie niin rikollisen henkilön, kuin Harhaman
suhteen, oli oikea, vieläpä velvollisuudenkin tie.

Ja nyt alkoi Harhamaa vastaan nousta se Jumalan vanhurskas käsi,
jonka hän itse oli elämällänsä rankaisuun nostanut. Majuri
Velikodushof, joka oli Jumalan yhtenä aseena, huomasi, että Edelmuth
puhui oikein, ja hänen sielunsa jalo tunne käski jo häntä astumaan
panemaan toimeen Jumalan tuomiota ja siten ohjaamaan Harhamaa pois
rikoksien poluilta, joilla hän, kuten majuri Velikodushof ja Edelmuth
käsittivät, kulki toisten turmiona. Sergei Jakowlevitsh valitsi
sikarin ystävänsä sikarilaatikosta, puhellen:

— ”Sinulla, ystäväiseni, näkyy olevan täällä hyviä sikareja...
Havannaako nämä ovat oikein?... Havannaapa näkyvät olevan...
No kuinkas! Tietysti Havannaa... Minä olen polttanut
’Tupru’-paperosseja, mutta ne tahtovat pilata rinnan...”

Majuri Velikodushof mietti, taistellen sitä taistelua, joka on
jokaisella hänen laisellansa jalolla ihmissielulla kestettävänä,
silloin kun hän jaloudelle kantaa suurinta uhria: polkee
vahingollisen syöpäläisen kuoliaaksi, tehdäkseen hyödyllisen
elämän mahdolliseksi. Harhaman elämä alkoi siten vaaleta ihmisten
eteen oikeassa valossansa, osottaen, että sen elämän eläjä oli jo
vahingollinen syöpäläinen. Edelmuth jatkoi:

— ”Ja lisäksi: Mitä omaa on Harhamalla?... Ei ole päivääkään työtä
tehnyt... Onko hänellä silloin mitään omaa?... Tietysti ei ole...
Eikö hän ole silloin vierasta polttanut ja varastanut, jos hänellä
ei kerran omaa ole?... Ajattele, Stepan Ivanovitsh!... Tietysti
vierasta...”

Asia oli lopultakin majuri Velikodushofille selvä. Hän käsitti aivan
oikein, että Harhama oli vierasta polttanut ja ottanut ja että siis
murhapoltto, yhteiskunnan omaisuuden poltto ja varastaminen olivat
itse asiassa tapahtuneet, niin paljon kuin Harhama sitä koettikin
muuksi selittää ja uskoa. Ja molemmat miehet käsittivät, että he
olivat siveellisesti velvolliset nousemaan sitä rankaisemaan.

Syntyi äänettömyys. Edelmuth lopetti sen, huomauttaen:

— ”Rouva... Helga Ivanownalla, se on: tulevalla
puolisollasi, on, sanotaan, kivitalo Moskovassa ja suuria saatavia
Suomessa... Joutuvat nekin Harhama-konnan käsiin.”

Taas syntyi äänettömyys. Majuri Velikodushof ajatteli elämän eri
puolia. Hän ajatteli rakkauttansa... rouva Esempiota... tämän
taiteilijanimeä... aatelisnimeä... Hän piti velvollisuutenansa
pelastaa ne ja Armiiran perinnön Harhaman likaisista käsistä. Rakkaus
ja mustasukkaisuus nousivat hänessä, oikeudentunnon lisäksi, käskien
hänen nousemaan Harhamaa vastaan, jonka hän tajusi yhteiskunnan
vahingolliseksi syöpäläiseksi. Hän käsitti aivan oikein, että
Harhamalla, joka ei ollut koskaan tehnyt tuottavaa työtä, ei voinut
olla mitään omaa, joten jo sekin, että hän jotain lahjotti rouva
Esempiolle, oli itse asiassa törkeätä varkautta: vieraan omaisuuden
lahjottamista ja tuhlausta. Sitä suuremmalla syyllä oli varkautta
samojen tavaroiden pois ottaminen, ja niiden polttaminen murhapolttoa.

Majuri Velikodushof oli valmis astumaan oikeuden palvelijaksi. Sergei Jakowlevitsh Edelmuth
kuvaili hänelle edelleen sitä rikosten sarjaa,
mistä rouva Esempio oli ilmoittanut voitavan Harhamaa syyttää.
Niiden joukossa oli edellisten lisäksi kiristys, pitempiaikainen
rouva Esempion väkisin makaaminen ja väärä santarmi-ilmianto.
Viimeinen kyllä oli aiheutunut siitä, että ne rahat, jotka Harhama
lähetti rouva Esempiolle Moskovaan, eivät kylliksi pian joutuneet
perille, joten rouva Esempion oli pakko niitä odotella, ja hän
luuli siinä piilevän jonkun huonon tarkotuksen, jommoinen siinä
olikin, sillä Harhama ei, pikku säästön tähden, ollut rahoja
lähettänyt sähkösanomalla kuten rouva Esempio oli käskenyt. Majuri
Velikodushof kauhistui, kuullessansa koko paljastuksen ja nähdessänsä
ihmis-alhaisuuden loan. Hän lausui, Harhamaa tarkottaen:

— ”Kuoleman hän ansaitseisi...”

— ”Sekin tulee”, — vastasi Edelmuth lukien erään kirjeen, jonka
Harhama oli rouva Esempiolle kirjoittanut, kertoen siinä, että
haavottumisensa johdosta hän oli ijäksensä tullut kykenemättömäksi
ruumiilliseen työhön, ja rukoillen siksi Esempiota, että hän ei
saattaisi suhdetta ja elämää niin suureen häpeään, ettei hän sen
johdosta saisi enää henkistä työtä, vaan olisi pakotettu nälkään
kuolemaan. Sanotun kirjeen oli rouva Esempio jättänyt Edelmuthille,
osotteeksi siitä, että Harhaman kostoa ei enää tarvitse pelätä.

Keskustelu jatkui. Edelmuth sai toimeksensa etsiä taitavan
asian-ajajan. Kun majuri Velikodushof heitti hänelle lain määräämän
asian-ajopalkan, kymmenen ruplaa, asian-ajajalle jätettäväksi, lausui
hän inhoten, ylevänä, Harhaman ihmiskurjuutta surkutellen:

— ”Liian paljon hänen tähtensä... Mutta onhan se hänen elämänsä
häpeän-kultamarkka... Sen hintaiseksi on hän elämänsä elänyt...”

Ja hetken käveltyänsä lisäsi hän, ajatellen sitä tilaa, mihin
hänetkin oli Harhaman elämä asettanut:

— ”Saanhan nyt minäkin kerskata sillä, että olen rosvon seuraaja
myllyssä...”

Edelmuth vaipui kokoon. Huoneessa oli jotain ilkeää, inhottavaa: se
oli Harhaman elämää. Loukkautuneena lausui Edelmuth:

— ”Niin, veli! Ja saahan rouva Esempiokin, se on: vaimosi Helga Ivanowna,
kantaa häpeää siitä, että on rosvonkin sängyssä maannut...
Hyvä, että edes voi selittää, että häntä on väkisin maattu...”

Ja itseksensä hän lisäsi Harhaman tahraaman ihmis-elämän kurjuutta
ajatellen:

— ”Varkaan jäleltä myllyyn... Ovathan toki kivet silloin puhtaiksi
jauhatetut... varas tekee aina talossa puhdasta...”

Se oli ainoa valopilkku, jonka jalokaan ihmissielu voi Harhaman
elämän tuloksesta enää etsimälläkään löytää. Hän oli elänyt itsensä
ihmisestä kymmenen ruplan arvoiseksi elukaksi.

Hyvän- ja pahantiedonpuun juurella.

Elämä on tuli-omenoista hohtava
hyvän- ja pahantiedonpuu...

Pohjolan talvi hohti helyissänsä... elämänpuu hedelmissänsä...
ihminen kulki omat himonsa kahleina käsissä... Se etsi vapautta ja
kietoutui sitä etsiessänsä vangiksi vapaudenhaluihin... Se etsi
onnea ja tarttui sitä tehdessään orjana onnenjanoon... vaipui sen
juoppouteen... sykertyi onnenjanonsa rihmoihin... taisteli niissä...
sotkeutui niihin edelleen ja kulki vapauden- ja onnenjanon vankina
kunnes avautuivat silmät näkemään kaiken taistelun turhuuden...

Mutta hänen yläpuolellansa oli elämä... Se elämä lähti ihmisestä ja
se otti ihmisen verkkokävyksensä ja kutoi sillä sen oman verkon...
Se kehräsi sen orjalangat sen omista vapaudenhimoista... Se punoi
sen paulat sen omasta onnenjanosta... Se oli ihmisen lapamato, joka
tulisena elämänkäärmeenä kiemurteli hänen edessänsä... johti hänen
askeleitansa, houkutteli häntä perässänsä, kuin perho lasta... Se
kietoutui lopulla hänen ruumiinsa ympäri, rutisti häntä ja puristi
hänestä ulos omat antimensa...

                                                  ⸻

Himmeästi paloi lamppu pienessä sairashuoneessa. Harhama makasi yksin
sairasvuoteella pienessä talonpoikaistalossa Suomen puolella rajaa.
Kuolema tuntui istuvan vuoteen vierellä.

Haavottumisen johdosta oli hänessä tehty leikkaus. Ammottava repeämä
ja palohaava irvistelivät kupeessa. Koko kuve oli vereslihalle
revitty. Luisista kasvoista oli liha kulunut pois ja huoneessa haisi
lääkkeiden seassa visvautunut, mätänevä ihmisliha. Hän ei voinut
hievahtaakaan...

Erilaiset tunteet risteilivät hänessä: Joskus hän unohti kaiken muun
ja katseli vuoteensa vierellä istuvaa kuolemaa... Silloin toivoi hän
kiihkeästi, että se kumartuisi likemmä, kumartuisi häntä ottamaan.
Hän toivoi sitä sen tähden, että luuli silloin saavansa nähdä
kuoleman ytimet, haistaa sen hengitystä, vetää sitä keuhkoihinsa ja
siten nähdä ja tuntea elämän ja kuoleman suuren salaisuuden. Hän
aivan nuuski jotain sänkynsä viereltä, nuuski ja tunsi oman mätänevän
lihansa hajun...

Silloin hän kauhistui. Hän näki kuoleman luukynnen, jota hän oli
pikkulapsesta lähtien pelännyt. Kasvot vääntyivät tuskaisiksi,
hengitys kävi hätäiseksi, hermostuneeksi ja katse avuttomaksi,
toivottomaksi. Kuolema tuntui nousevan, kumartuvan ja hengittävän
hänen sieramiinsa...

Hätä ryöpähti hänestä silloin, kuin parahdus käärmeen pistämästä. Hän
tapaili pelastukseksensa jotain kuplaa, ja löysi aina elämänsä ainoan
pelastusrenkaan, teoksensa. Miten se olisi nyt hänet pelastava, sitä
ei hän kysellyt, ei ajatellut. Hän uskoi vaan, että kaikki pelastus
oli siinä. Se oli hänen elämänsä ydin, hänen sielunsa ja ruumiinsa ja
kaikkensa maailmassa.

Teos ilmestyi silloin hänen silmiensä eteen mustana kiekkona, tai
leijana, joka kohosi jostain näkymättömyydestä, kieri hänen silmiensä
editse verkalleen, juhlallisena, laajeni, nousi korkealle ja hävisi
jonnekin pyörähtäen, sekä ilmestyi taas uudestaan ja teki saman
matkan.

Joskus ilmestyi se taas loistavana, vesikirkkaana, tai hurmaavana
kuvauksena. Uneksitut seppeleet ja kunniankuplat loistivat ja
heilahtelivat. Valkeat linnut lentelivät seppeleet nokassa ja elämän
virvatulet roihusivat punaisina revontulina...

Hän ihastui. Mutta oitis ilmestyi revontuliroihujen keskelle kuolema
kaikenhäviön muodossa: hirvittävänä luurankona, joka pitelee
kädessänsä valtansa vertauskuvaa, pääkalloa.

Hän vapisi silloin. Valkeat linnut muuttuivat kuoleman korpeiksi:
mustasiipisiksi pääkalloiksi, jotka täyttivät ilman. Hän näki
niiden pyrstöinä heilahtelevan naisen pitkiä hiuksia, joita hän oli
katsellut pääkallosta hautausmaalla, munkki Pietarin saarnatessa
viidestäkymmenestäyhdestä ja peruskivestä.

— ”Oi... joi... joi!” — pääsi hänestä silloin pitkä, tuskallinen
huokaus.

Rikoksien tahraamana, halpamaisuuden perikuvana mietti hän yhä
maailman puhdistamista, uuden jumalan antamista ihmisille, joista
suurin osa olisi kelvannut hänelle Jumalaksi.

Ja sitten johtuivat ajatukset rouva Esempioon, jonka hän oli
asettanut ihmishyveen vertauskuvaksi. Kaikki äskeiset tapaukset
näyttäytyivät silloin pahoina unina. Mieleen muistuivat munkki
Pietarin ankarat puheet, vanhat ennustukset ja omituiset niiden
mukaiset tapahtumat. Joku selittämättömän katkera tunne valui
silloin hänen olemuksensa läpi, kuin jääkylmä vesi. Hän mietti rouva
Esempiosta katkerana:

— ”Minä olen sinut julkisesti koko maailman pappien yläpuolelle
korottanut, miksi sinun piti kaikki tähän johtaa?”

Hän ei syyttänyt itseänsä, vaan muita. Ja silloin ilmestyivät hänen
eteensä vanha pappi ja apulaispappi Airola, jotka hän oli rouva
Esempion tähden lokaan polkenut. Ne heilauttelivat hänelle mustia
messupukujansa, ivaten, nauraen pilkkanaurua. Kirkonkellot alkoivat
soida pilkankelloina ja ivanhuilut säestivät niiden soimista. Hän
kiemurtelee raukkana, peitellen elämäänsä ja sen likaa. Koko huone
pimeni hänen silmissänsä ja hän mietti hätäisenä:

— ”Koko minun elämäni olisi silloin rapaan heitetty...”

                                                  ⸻

Kuoleman korpit koikkuivat elämänpuun latvassa. Elämänkäärme
kiemurteli toisten edessä niiden oppaana, toisien ympäri se jo kietoi
tulista ruumistansa, kolmansia se jo rutisti...

Ja kaiken keskellä seisoi kuolema ja odotti saalistansa...

Harhaman tuskat yltyivät. Henkinen hätä sammutteli ruumiillisten
kipujen paloa tuhallansa. Se peitti sen palon kyteväksi hiilokseksi,
jonka savuna taas nousi henkinen hätä. Elämänkäärme mateli elämän
kiertokulkuna...

Haava hävisi. Kuoleman lemu tunki Harhaman sieramiin. Päivät kulkivat
verkalleen, kuin musta ruumissaatto.

Hän makasi tautivuoteella, kuin epäilyn pohjattomassa liejussa,
vuotavat, ammottavat haavat auki. Samat kysymykset kertautuivat
yötä ja päivää. Heti kun hän kykeni, kirjoitti hän pari sanaa rouva
Esempiolle ja pyysi hänen tulemaan luoksensa. Hän luuli silloin, että
kuolema oli tulossa. Hän toivoi rouva Esempion tulosta myös teoksen
pelastusta. Kaikki pyöri hänessä sekaisin.

Parin päivän kuluttua vastasi rouva Esempio muun muassa:

’Rakas!

Tulisin niin mielelläni, mutta sairauden tähden en voi.
Armiirassakin on kuume. Mutta rauhotu nyt, rakas! Minä rukoilen
Jumalaa, että kaikki tulee hyväksi, kaikki selviää. Sinä iltana
kun lähdit, opin ymmärtämään taas sinua ja kaikki selvisi. Ole
nyt vaan rauhallinen. Minä olen niin yksin, niin yksin, etten
koskaan ole niin yksin ollut. Rukoilen Jumalaa ja suutelen Sinua.

Helga.’

Taas ilmestyi Harhamalle teos valtavana. Se nousi äskeisistä
sumuista loistavana voitonleijana, jonka päällä liehui elämän lippu,
valkea lintu tangonpäässä. Kirje oli hänelle, kuin kirkas vesikupla
hukkuvalle, Lankeemuksen ja nousemisen suuruus kirkastui hänelle
punahohteiseksi pyöräksi, joka säteili kruunaten kaikkea, värjäsi
koko avaruuden ja valaisi pimeät elämänsumut, kuin salamatulilla
siroteltu taivaankupera. Hän ponnisti voimansa ja kirjoitti,
selällänsä maaten, rouva Esempiolle:

— ”Tiedät että sylini on aina sinulle avoinna. Ei mikään erehdyksesi
saa minua Sinusta luopumaan. Ei mikään rikos eroita minua Sinusta.”

Ja kuumeisen raivolla alkoi hän taas riippua teoksessansa ja miettiä
sen julkaisemista. Kaikki selkeni päivän-kirkkaaksi. Kuolema hävisi
vuoteen viereltä. Tuskat ja kivut unohtuivat ja haaleat vedet
vuotivat lauhduttamaan äskeisiä polttoja.

Sairaloisen vimmalla alkoi hän keksiä selityksiä haavottumisellensa.
Hän sommitteli milloin yhden, milloin toisen hassunkurisen
selityksen. Hän pelkäsi pilkkaa ja pelkäsi vielä enemmän sitä, että
epäluulo kääntyisi rouva Esempioon. Se olisi ihmisten silmissä vienyt
lokaan hänen teoksensa hyveen vertauskuvan. Sitä ajatellessaan näki
hän jo vanhan papin ja apulaispappi Airolan ja Roinilan pilkansormien
nousevan häntä osottamaan... Hän unohti kipunsa ja kaiken ja riippui
kuumeena rouva Esempiossa, josta hän uskoi nyt riippuvan elämän ja
kuoleman. Hän tahtoi häntä pidellä edelleenkin siinä elämän liassa,
missä hän itse kylpi ympäristönsä ja koko kansansa häpeänä.

Elämän lapamato voimistui. Se veti itseänsä lujemmalle ihmisen
ympärille. Se paksuni tulikäärmeeksi aivan huomaamatta. Se kehittyi,
kuin tauti, teki suurta työtänsä hiljaa ja varmasti, kuin mätäneminen.

Harhama iloitsi ja toivoi ja mietti teoksen julkaisua ja katseli
rouva Esempiota, kuinka se peseytyi puhtaaksi ja jalostui suureksi
suurten lankeemisien ja suurten nousemisien kirkkaissa tulvavesissä.

Päivä mateli päivän perästä. Eräs mateleva päivä toi hänelle
seuraavan kirjeen:

’Herra Harhama!

Eikö ole siinä kyllä, että oman likaisen elämänne tuntien
asetuitte puolueemme luottamusmieheksi ja häpäisitte sen? Vieläkö
jatkatte? Toitte tänne huonomaineisen naisenne, häpäisemään
apunanne puoluettamme juuri täällä, jossa olitte juoksennellut
siveellisyydestä saarnaamassa. Ettekö häpeä ja tee tästä
loppua? Varmaankin olette Te ja Esempio sitä pimeää väkeä, joka
sortovuosina kohosi pinnalle ja nyt kansan varoilla kylvää
saastaa pitkin metsäkyliä, kun kaupungit ovat jo häväistyt. Jos
olette mies, niin vapauttakaa puolueemme moisesta liasta.’

Kirjeeseen oli liitetty kertomus majuri Velikodushofin ja rouva
Esempion jatkuvasta yhdys-elämästä, sekä mainittu ajat ja paikat ja
todistajat. Se oli Harhamalle, kuin kurikan-isku. Kaikki ajatukset
pysähtyivät ja alkoi henkinen tylsistyminen. Hän ei jaksanut enää
mitään selvästi ajatella. Yksi ainoa selvä tuli välähti hänessä
joskus, nimittäin viha. Se leimahteli voimakkaana, katkonaisena
tylsyyden seasta, kuin lieska turpeen alta. Mustat haamut ja kuoleman
korpit irvistelivät hänelle. Pilkankellot soivat ja pappien sormet
osottelivat häntä ivaten, härsyttivät ja härnäsivät häntä. Häpeä ja
viha kuohuivat yhtenä vaahtona...

Ja taas istahti kuolema vuoteen vierelle ja hengitti kalmanhajua.
Se istui hetken, hävisi ja viha ryöppysi taas Harhamasta. Ja kaiken
vihan keskellä vihasi hän jalkapuutansa, tarvaalaisten puoluetta
sokeasti. Se tuntui tarttuneen hänen jalkoihinsa omin lupinsa ja
puristi nyt häntä ja riippui hänen nilkoissansa joka askeleella.
Jalkapuusta ryöpsähti viha rouva Esempioon ja majuri Velikodushofiin.
Se paloi aikansa raivoisana ja rajuna, sammui ja perästä nousi inho
ja halveksiminen.

Ja taas ja taas tuprahti viha ja elämän inho, kunnes kaikki ajatukset
väsyivät, sotkeutuivat ja raukesivat ja ruumiilliset kivut ja
haavojen poltto alkoivat repiä. Hän mietti aivan sekavana jotain
sumumaista, sotkuista ja aina häviävää.

Ja inhon keskellä leimahti hänessä taas alhainen halu nousta
näennäisessä jaloudessa niiden yläpuolelle, ja siten polkea ne
eteensä ihmistäiksi, jotka muka matelevat halpamaisuudessansa.

Raivoisena alkoi hän miettiä kostoa. Silloin heti tulvi hänestä
taas hänen sielussansa hiiviskelevä alhaisuus ja halpamaisuus. Hän
oli kuullut, että Velikodushofin täti oli majuri Velikodushofille
testamentannut suuren omaisuuden, mutta uhannut peruuttaa
testamentin, jos saa kuulla, että majurilla on jotain rakkausjuttuja,
jotka olivat hänen heikkoutensa. Hän päätti riistää häneltä nyt
sanotun perinnön. Oitis kirjoitti hän majuri Velikodushofin tädille,
paljasti hänelle koko asian ja pyysi tätä tekemään kaikkensa
pakottaakseen Velikodushofin naimaan rouva Esempion. Mutta hän oli
siinäkin loppuun asti alhainen: Hän antoi kirjeelle näennäisen jalon
muodon lisäten: ”Te naisena tietysti osaatte asettua suojelemaan
naista, joka rakastaa sukulaistanne...”

Ja kun hän oli kirjeen lähettänyt nautti hän siitä, että näki toiset
alhaisina edessänsä. Hän nautti siitä hetken, joi täysin siemauksin;
hän oli heitä koettanut polkea itseänsä alemma, nousemalla itse
muka heitä ylemmä. Hänen jokaisen henkäyksensä vaikuttimena oli
eläimellinen alhaisuus, jota hän koetti peittää näennäisellä
jaloudella, tehden sen siten vieläkin alhaisemmaksi.

Elämän epäselvyys ja sotkuisuus näyttivät taas joskus kietovan hänet
kokonansa. Hän näki, ettei voi selviytyä mistään, ei mitään tietä
kulkien. Raivo ja viha ryöpähti hänestä silloin epätoivona. Hän repi
siteet haavastansa ja paiskasi ne lattialle, kiroten koko elämää...

                                                  ⸻

Elämän ivanäytelmä jatkui.

Harhama katseli teoksensa ihmissiveellisyyden vertauskuvaa ja
mietti elämän hämäryyttä unohtaen haavansa ja kipunsa. Teos tuntui
jo haihtuvan johonkin synkeään pimeyteen, jossa kuoleman korpit
rääkkyivät ja räpistelivät siipiänsä. Mutta nyt hän katseli sitä
häviötä jo tylsämielisenä, ikäänkuin ihmeissänsä, oudostellen että:
”Sinnehän se nyt häviääkin.”

Päivä mateli päivän perästä. Harhama ei erottanut päivän ja
rajoja. Hän tuijotti vaan pimeyteen, johon teos hävisi. Kohta sai hän
rouva Esempiolta seuraavan kirjeen:

’Olet Velikodushofin tädille ilmiantanut minun suhteeni ja
elämäni ja siten ehkä estänyt minun naimiseni. Mutta kyllä minä
sinulle näytän. Minä sanon nyt suoraan, ettei minulla ole sinua
perkelettä kohtaan ollut mitään tunteita, ei edes säälintunnetta
ja nyt minä annan Edelmuthin antaa asian-ajajalle vapaat kädet ja
sinä olet näkevä.’

Kauvan kiehunut viha, halveksiminen, inho ja kaikki muu
ihmis-olemuksen rapa alkoi nyt pursuta Harhaman sielusta, kuin loka
kokoonpuristetusta hetteestä. Rouva Esempion sielusta tuntui hänelle
haisevan raakuus, petos ja lika. Omaa lokaansa hän ei nähnyt sen
rinnalla. Kauvan kytenyt epäluulo oli nyt sytytetty rovioksi ja hän
näki itsensä naurettavana narrina, joka oli riippunut kierivässä
kuplassa. Kostontunne alkoi taas viritä ja se yhdessä vihan kanssa
antoi hänelle voimia. Hän tajusi taas mikä valtaava tunne on viha.
Hän nautti siitä tunteesta, huumautui ja voimistui, kuin voimakkaasta
viinistä. Kysymys, eikö hän itse ja juuri itse ollut kohtaloonsa
ja kaikkeen syyllinen, oli sammunut. Kaiken häpeänsä alkujuurena hän
piti rouva Esempiota.

Sairaloiset vihan purkaukset jatkuivat. Ne voimistivat häntä niin,
että hän nousi jo ylös vuoteesta, kipua tuntematta. Joskus taas
sekaantui kaikki kaaokseksi, pää painoi hartioita kuin lyijypallo
ja korvissa humisi häkä. Hän ajatteli rouva Esempion uhkausta
asianajajasta. Hän ei jaksanut käsittää, mistä rouva Esempio voisi
häntä syyttää. Kunnianloukkauksesta ehkä... Sekin tuntui hänestä
uskomattomalta.

Tammikuun viime päivän aurinko katseli pakkasen sumujen seasta
surullisena ihmis-elämän karkeloa ja kuunteli sen tiukujen sointia...
Jotain sanomattoman katkeraa valui sen valosta Harhaman sieluun.
Kaikki sumeni ja pimeni ja hävisi ijankaikkisuuden yöhön.

Hieman selvittyänsä kirjoitti hän rouva Esempiolle:

— ’Jos kerran tiesit itsesi portoksi, millä oikeudella
tunkeuduit asuntooni ilmottamatta sitä? Uhkaat oikeudenkäynnillä.
Ala! Jos itse haluat yölepakkona lennellä, niin muista, että minä
olen halunnut julkisuutta ja sen täytyy tulla. Minä paljastan
jälkeni ja sinunkin jälkesi silloin kyllä paljastuvat. Minun
puoleltani ei suhde ollut huoruutta, siinä ei siis ole salattavaa
eikä käräjöimistä. Jos se oli sitä sinun puoleltasi, niin
erehdyt, jos luulet saavasi minut sen kieltämään.’

Tuskin oli hän lähettänyt kirjeen postiin, kun poliisit astuivat
sisään vangitsemaan hänet rouva Esempion vaatimuksesta varkaudesta ja
murhapoltosta.

— ”Varkaudesta ja murhapoltosta!” — huudahti Harhama. ”Ei. Tämä on
pilaa. Enkö minä saa omaani polttaa...”

Mutta elämä ei tuntenut pilaa, eikä sitä tuntenut oikeuden käsi.
Alkoi kotitarkastus. Sitä tehdessä löydettiin se kultainen kynä,
Anna Pawlownan lähettämä, jolla hän oli teoksensa alkanut ja jonka
rouva Esempio oli ilmottanut omaksensa. Lisäksi löydettiin ne
koristeet, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksista säästämällänsä
25-ruplan rahalla. Se oli riittävä todistus hänen syyllisyydestään.
Hänet julistettiin vangituksi, mutta hänet jätettiin toistaiseksi
vangitsematta, koska hän oli siksi sairas, että oli mahdoton häntä
kulettaa.

Oikeuden palvelijat lähtivät. Harhama katseli elämää aivan tylsänä.
Hän ei tajunnut siitä mitään muuta, kuin jonkun likarapakon, jossa
uiskenteli rapana hänen elämänsä sisältö, hänen valamansa kultainen
vasikka, ihmissiveellisyyden vertauskuva, Esempio-ihminen. Hän
puhkesi mielipuolen kamalaan, katkeraan nauruun:

— ”Hah... hah... hah... haa!”

                                                  ⸻

Yö joutui. Harhama tuijotti ijankaikkiseen pimeyteen. Teos nousi
sieltä taas leijana, lähestyi ja alkoi purkaa sisästänsä lokaa ja
haisevaa löyhkää. Harhama nauroi katkerasti.

Aamu valkeni. Akkunasta tunki sisälle auringon valoa. Se näytti
elämänportolta, jonka hartioilla oli narrinkaapuna hänen elämänsä
kaikkine tiukuinensa. Kaikki maailman pilkankellot soivat ja
elämänportto tanssi helmojansa heilautellen.

Harhama nauroi entistä katkerammin:

— ”Hah... hah... hah... haa!”

Ja silloin hän muisti että Magda oli juuri niin nauranut ja alkoi
jälitellä sitä pitemmältä.

Mutta elämä tanssi edelleen. Kirjeenkantaja toi seuraavan kirjeen:

’Hyvä veli!

Olemme aivan epätoivossa. Se nainen, jonka tiedät, on vaatinut
sinut vangittavaksi. Se olisi puolueemme suurin häpeä ja vahinko.
Toivon että teet kaikkesi, että asia tukahtuu hiljaisuuteen.

Veljeydellä

N. N.’

Koko maailma musteni Harhaman silmissä. Teos ja koko elämä hävisi.
Hän tunsi ainoastaan tarvaalaisen jalkapuun nilkkojansa puristavan ja
hankaavan ne verille. Hän purskahti kamalaan nauruun ja lausui:

— ”Minä olen lyönyt maailman rekordin: Minä olen lannannut jalkapuun
omilla ulostuksillani... Voi tätä kirottua elämää!... Voi tätä
järjetöntä ihmiselämää!”

Ja elämä tanssi hänen edessänsä Hiiden myllyn tyttönä: Se oli hänen
oma lapsensa... Sen hameen helmoina heilahtelivat hänen omat
tekonsa... sen tiukuina soivat hänen puuhansa ja sen nauhoina
heilahteli hänen oma kirjava elämänsä: rikoksensa.

Harhama katseli sen tanssia ja nauroi mielipuolen naurua. Hän piti
itseänsä ei ainoastaan syyttömänä, vaan myös marttyyrina. Hänen
viheliäisyytensä oli jo aivan eläimellinen, hänen alhaisuutensa
sitäkin alempi.

                                                  ⸻

Juna vihelteli. Talviset maisemat vilisivät sen ohi. Pohjolan
lumiliinalla hääräili ihminen luoden yleistä ihmis-elämää... Toiset
häärääjistä sortuivat, sotkeutuivat sen elämän verkkoihin, jota he
loivat. Toiset hääräilivät vielä täysissä voimin. Kolmannet kantoivat
kuolleita ja hautasivat niitä syvälle maan multaan, etteivät ne olisi
ihmisten inhona.

Rautatien vaunussa virui eräällä penkillä Harhama ihmisvarjona.
Hän oli rukoillut kirjeessä rouva Esempiota säälimään hänen
jalkapuutansa, tarvaalaista puoluetta, mutta se ei auttanut. Hänet
valtasi alussa käsittämätön halu pestä vaan jalkapuunsa. Hän oli
unohtanut sen tähden jo kipunsa, tointunutkin, niin että voi kävellä.
Hän oli kirjoitellut rouva Esempiolle, rukoillut jalkapuunsa puolesta
ja joskus uhkaillut. Hän kirjoitti:

— ’Velvollisuuteni on ennen kaikkea pestä jalkapuuni omista
lioistani. Toivottavasti sinäkin tarvaalaisena edes sitä
säälit ja kunnioitat ja siksi tämän häpeän peität. Jos kirje,
jonka kirjoitin miehesi Velikodushofin tädille, on sinun elämäsi
tiellä, niin minä olen jalkapuuni tähden valmis tekemään
kunniattomuuttakin. Olen valmis Velikodushofin tädille vannomaan
pääkalloni kautta, että olen valehdellut, tai etten ole
kirjoittanutkaan mitään ja että sinä olet vielä puhdas impi ja
neitsyt... Minä teen kaikkea kunniattomuuttakin, kun vaan sillä
saan sinut säästämään minun ja oman jalkapuuni...’

Viimein, kun vastausta ei tullut, valtasi hänet kurja raukkamaisuus
ja hän yritti salaa paeta, ja oli nyt pakomatkalla. Raukkamaisuus oli
yhtynyt hänen henkensä halpamaisuuteen.

Vaunussa istui kaksi tarvaalaista puhellen keskenänsä rouva
Esempiosta ja Harhamasta, jota he eivät tunteneet. Toinen heistä
kertoi rouva Esempiosta yhden ilkeän jutun toisensa jälkeen. Hän
kertoi:

— ”Äsken oli juuri käräjöinyt Erkki Arvolan kanssa jostain
yhteisestä juomavelasta...”

Harhama nautti, kun kuuli teoksensa jumalasta puhuttavan alhaista...
Hänestä tulvasi luonteensa alhaiset puolet näkyviin. Puhuja jatkoi:

— ”Jossain rettelöissä sillä oli ollut eräs Ahava asiamiehenä. Kun
se menetti asian, oli Esempio pyytänyt entistä hentustelijaansa
Korpelaa panemaan Ahavan syytteeseen... Korpela oli vastannut: ’Ei
korppi toisen korpin silmää puhkaise’.”

Harhama unohti jo häpeänsä ja nautti kun näki rouva Esempion
alhaiseksi maalattuna. Toinen tarvaalainen jatkoi:

— ”Harhamalla se on tietysti häpäisyttänyt Korpelaa... Se käräjöi
kaikkien miestensä kanssa...”

Harhaman ilo oli niin suuri, että hän unohti kipunsa. Hän ei kysellyt
edes oliko äskeisissä puheissa perää. Hän nautti, kunnes puhujat
alkoivat puhua hänestä, hänen haisevista jälistänsä, joita miehet
tiesivät viljalti. Toinen niistä lausui muun muassa:

— ”Piru!... Sekö sen Harhaman heittiön viskasikin meidän
puolueeseen... Ruoskaa tarvitsisi koko mies...”

Harhama nauroi tylsänä. Hänen avonainen haavansa haisi todellakin.
Toinen miehistä jatkoi:

— ”On liannut jo koko maan etelästä pohjoiseen. Hyvä että lopultakin
joutuu linnaan... raato! Sehän se on Esempionkin lopullisesti
turmellut.”

Harhama katsoi puhujan silmiin tylsänä, katkerana ja lakkasi puhetta
kuuntelemasta. Puhelu jatkui. Sattumalla pistivät siitä vielä
Harhaman korviin rouva Esempiota tarkottavat sanat:

— ”Se on erästä neitiä, Anttilaa, neuvonut käyttämään miestä ja
rouva Lahtelalle se on neuvonut, että kun on epäterve ihonväri, niin
sen saa puhdistumaan sillä, että synnyttää lapsen.”

Kirkas salama iski silloin Harhamaan. Rouva Esempio oli hänellekin
pari kertaa puhunut, että hänen ystävänsä, taidemaalari rouva
Rantala oli suositellut hänelle semmoista ihonparannuskeinoa, lapsen
synnytystä. Hän muisti, kuinka rouva Esempio jo ensi näkemässä Kolan
pienessä kamarissa ja sitten pitkin talvea oli valittanut, että
hänen poskissansa on epäterve puna, kysellen parannuskeinoa. Inho,
halveksiminen, viha ja kaikki muu Harhaman olemuksen rapa nousi
hänestä roiskeena. Hän mietti katkerana:

— ”Siksikö siis?... Iholääkärinäkö minä olen ollut?... Hah... hah...
haa!...”

Ja hetken mietittyänsä lisäsi hän:

— ”Miksi et sitä suoraan sanonut?... Kyllä kai minä olisin ihosi
puhdistanut, vaikka olisitkin ilmoittanut mikä sinä olet...”

Kaikki pimeni ja sumeni hänen silmissänsä ja häneen alkoivat
salamoina sataa vanhat ennustukset arpirintaisesta naisesta ja
raudoista ja kaikesta. Tarvaalaiset jatkoivat puheluansa. Toinen
lopetti sen huoaten:

— ”Kylläpähän elämä kerran opettaa ne kaikki Harhamat ja Esempiot ja
muut heittiöt...”

Toinen miehistä mietti hetken, huokasi hänkin ja myönsi:

— ”Niin. Elämä on tuli-omenainen hyvän- ja pahantiedonpuu... Kun
siitä kylliksensä syö, niin kyllä silmät avautuvat...”

Harhama vapisi. Hän näki edessänsä tuli-omenoissansa hohtavan
hyvän- ja pahantiedonpuun. Ei elämän häpeäkään jaksanut tukahduttaa
hänessä sitä sairaloisuutta, jolla hän etsi elämän ja kuoleman ydintä.
Hänen huulensa paloivat kuumeessa. Hän kääntyi vastapäätä istuviin
äskeisiin tarvaalaisiin, kuin ivalla, ja lausui:

— ”Minä olen Harhama... En voi nousta... Annatteko minulle lasin
vettä?...”

Molemmat miehet nousivat sanattomina ja lähtivät toiseen vaunuun.
Harhama nauroi katkerasti ja katseli omaa elämäänsä: sitä Hiiden
myllyn tyttöä, joka nyt tanssi hänen edessänsä hänen elämänsä sen
narrinhameena heilahdellessa...

Eräs nuori herrasmies oli kuullut puhelun, toi Harhamalle lasin vettä
ja tarjosi sitä ruotsinkieltä puhuen. Hän oli siis viikkiläinen.
Harhama katsoi häneen surullisena ja silloin hän puhui ruotsia
ensikerran elämässänsä. Hän muisti, miten katkerasti hän oli
taistellut viikkiläisiä vastaan keinojakaan valitsematta, ja lausui
katkerana:

— ”Kiitos! Minä olen ystävyytenne jo edeltäpäin maksanut sillä
tavalla, että olisin koira, jos ottaisin palveluksenne vastaan...”

Tarjooja näki hänen kuumeensa ja enempää lupaa odottamatta asetti
vesilasin Harhaman palaville huulille. Harhama maistoi sitä ja lausui
katkerana:

— ”No, nyt on minun alhaisuuteni ja alennukseni täydellinen ja
lopullinen...”

Viikkiläinen kohensi hänen pielustansa ja antoi hänelle neuvoja. Juna
vihelsi eräälle asemalle tulomerkin ja viikkiläinen poistui hienosti
jäähyväisiksi kumartaen. Harhama katseli hänen jälkeensä huulilla
kuolon katkera nauru. Sitten alkoi hän miettiä jotain alhaista keinoa
millä saada kostetuksi rouva Esempiolle, saada hänet vangituksi
itsensä sijasta. Ja samojen alhaisten ajatusten seassa muisteli hän
vielä sitä, että hänen on annettava maailmalle — uusi Jumala.

Juna vihelsi Pietarin asemalle tulomerkin. Vaunuun astui pari
poliisia, jotka vangitsivat Harhaman.

                                                  ⸻

Pienessä huoneessa virui Harhama oman elämänsä rautaisilla kihloilla
kihlaamana. Poliisi vartioi häntä visusti. Haava alkoi mädätä
ja sietämätön lihan katku täytti huoneen. Hän oli aivan tylsä.
Sattumalta sai hän käsiinsä taskustansa lattialle pudonneen kirjeen,
jonka hän oli saanut matkalle lähtiessänsä ja unohtanut taskuunsa
lukematta. Korpelan miehet valittivat siinä, että rouva Esempio oli
hänen takuullaan lainannut muka hänelle rahoja. Timon tuvan paperit
olivat niiden rahojen panttina...

Karvas pala nousi Harhaman kurkkuun. Hän muisteli, kuinka hän oli
rakentanut alttaria maailmankurjuudelle ja nyt olivat Timon tuvan
paperit pelissä hänen elämänsä tähden. Hänen tähtensä hääräili
nyt rouva Esempion lihan ympärillä majuri Velikodushof, hän itse,
joukko työttömiä asian-ajajia, poliiseja, nimismiehiä, tuomareita.
”Sen joutilaan joukon saavat nyt Korpelan Timot elättää ja tämän
inhottavan näytelmän kustantaa”, — mietti Harhama.

Koko elämä pimeni. Pää painoi hartioita lyijypallona. Katse tylseni.

Ja hän alkoi nähdä unia ja näkyjä valveilla ollessansa.
Pohjalaisnoidan ennustus arpirintaisesta naisesta takoi hänen
aivoissansa näkyjä. Hän muisti rouva Esempion rinnassa olevan
ruskean täplän. Se täplä suureni... laajeni... rumeni... muuttui
inhottavaksi lihakudokseksi... Hänelle ilmestyi unensa, jonka hän
näki sinä yönä, jolloin mustakutrinen tyttönen lauloi noidan laulun
Magdan luona... Sen unen noita muuttui rouva Esempioksi, joka oli
nyt kihlannut hänet käsiraudoilla... Sen hiukset olivat ilkeitä
mustia käärmeitä. Se lähestyi häntä rautoinensa... Se nosti jo sen
täplästänsä laajentuneen inhottavan likavaipan... Jo heitti se sen
hänen hartioillensa... Hän värisi inhosta ja kauhusta...

Ja kaikki sekaantui taas ja sotkeutui, Harhamalan onnenkuusen
tynkä ilkkui hänelle, päässä kuoleman kamala korppi... Lopulta hän
tylsistyi, ei käsittänyt enää mitään, ei tuntenut kipuakaan. Ja yhä
edelleen kyti hänessä se väärä usko, että hän oli syytön.

Päivä kului. Odotettiin tutkintoa. Harhaman haava mätäni ja haisi.
Hän lähetti pyytämään rouva Esempion palvelijaa, Routalan Timon
tytärtä Eevaa, sitomaan ja puhdistamaan häntä. Eeva lähetti hänelle
vastauksen:

— ”En minä tule mokoman miehen puheillekaan.”

Se oli Harhamalle raskainta. Hän oli toki Korpelan köyhiä
kuvitellut palvelleensa rehellisesti sydämen halulla, vaikkapa
väärinkin. Nyt oli hän saanut vastauksen maailmankurjuudelta. Hän ei
jaksanut omaa itseänsä ja elämäänsä tutkia, vaan tutki ainoastaan
maailmankurjuuden vastauksen.

Silloin Harhama sai vielä sielunsa voimia kootuksi ja hän kirosi
kaikki maailman kurjat. Hän lausui:

— ”Olkaa kirotut kaikki köyhät, kaikki apua tarvitsevat, kaikki
kurjat! Lisääntyköön teidän kurjuutenne loppumattomiin! Vierikööt
kurjuuden vuoret teidän hartioillenne! Olkaa ijäti kirotut!”

Niin oli hän lyönyt tomuksi yhden jumalansa, kuin Mooses kultaisen
vasikan.

                                                  ⸻

Oikeudenkäynti alkoi ja loppui. Harhamaa syytettiin murhapoltosta,
varkaudesta, kiristyksestä, santarmi-ilmiannosta. Hänet tuomittiin
vankeuteen. Hänen oma elämänsä helisytteli hänelle häneltä saamiansa
koruja, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksen ristireunaisella
onnenrahalla: kaksikymmentäviisi-ruplaisella...

Kun tuomio oli luettu, muisti Harhama sen rahan ja Nikolain siitä
lausuman ennustuksen:

— ”Se raha tuottaa sinulle onnea...”

Hän muisti myös sen kultaisen kynän, jonka Anna Pawlowna oli hänelle
lähettänyt teoksen alkamista varten, ja jota etsiessänsä hän oli
murtanut auki rouva Esempion kaapit.

Hän naurahti kuolonkatkerasti... Hän ei käsittänyt, että hän itse
oli elämällänsä nostanut elämän vanhurskaat voimat häntä vastaan.
Eläimenä väitteli hän vastuun-alaisuutta.

                                                  ⸻

Oli yli puolen-yön, kun Harhaman piti lähteä Schuwalowan
oikeuspaikalta vankilaan. Haava haisi ja mätäni ja lihakset
ajettuivat. Hänen piti kulkea rouva Esempion akkunan alitse. Siitä
alkoi iljanne. Hän ponnisteli voimiansa kulkeaksensa omin varoin.
Mutta voimat pettivät. Hän luisui iljannetta myöten alas, ja
kasvoihin ja käteen repesi verihaava.

Ja kun hän makasi nyt iljanteella, puoli-mädänneenä, syleksittynä,
halveksittuna, kasvot verisinä, näki hän kuinka rouva Esempion
akkunasta vedettiin verho syrjään ja rakoon ilmestyi rouva Esempion
pää, tukka silmillä. Hän katsoi elämänsä rapaan painuvaa Harhamaa
iloisena, kuten ilkeää saastaa, josta hän oli lopultakin puhdistunut,
päässyt nousemaan puhtaaksi, yleväksi ihmishengeksi. Harhamasta se
katse tuntui ilkkumiselta, häpeän maljan juomiselta, ja taas muisti
hän Noidan laulun ja pohjalaisnoidan ennustukset.

Rouva Esempion koira Musti tuli Harhaman luo, nuoli hänen kättänsä ja
asettui hänen eteensä käpälillensä, kuin anteeksi pyytäen. Harhama
muisti munkki Pietarin sanat koirista, jotka nuolevat isäntiensä
kättä, kun niiden ystävät ovat ne hylänneet, ja ihmiskädestä, joka
heittää sen, joka siihen on luottanut, kuin revityn liinan märälle
iljanteelle. Hän ei nähnyt alennuksessansa oman elämänsä kutsumaa
Jumalan vanhurskasta tuomiota, vaan muka vääryyden.

Mutta silloin hänestä kumminkin tuntui, ettei hän jaksaisi enää
nousta omin voimin. Hän muisti vilahdukselta jo Jumalaa ja munkki
Pietaria. Häneltä pääsi vaistomaisesti huokaus:

— ”Herra Jumala!... Herra Jumala!...”

Perkele, joka oli istunut rouva Esempion katonharjalla, kuuli
Harhaman huokauksen ja raivosi:

— ”Tuhannen tulimainen helvetin sysimiilu!... Onko vaimo ollut
sittenkin Jehovan vierinkivenä?...”

Mutta se hetki oli ohimenevää. Harhamasta tuntui, kuin soisivat
kaikki pilkanhuilut ja häpeänviulut. Ja silloin leimahti hänessä
taas viha ja narrimainen, sairaloinen itsensä ihailu. Hän tunsi nyt
omat luulotellut kykynsä ja nautti siitä narrina. Teoksensa sivut
leimahtivat hänen eteensä muka maailman loistavimpina runoluomuksina.
Koko teos avautui hänelle, kuin paratiisi. Hän päätti nousta. Kun
vartija-saattaja tarjosi hänelle apuansa, hylkäsi hän sen, ryömi itse
ylös ja katsoen rouva Esempion akkunaan lausui hän itseksensä:

— ”Te ihmissyöpäläiset... Te luulette minut voivanne lokaan
polkea, te saivaret, mutta jos minä tahdon, niin minä astun teidän
vankiloidennekin halki kunniankukkuloille surkuttelemaan teitä, te
ihmiskirput...”

Hän nousi narrina ja lähti ja paatti julkaista teoksensa. Ja viha ja
kostontuli leimahtivat hänessä...

Silloin Perkele rauhottui ja lausui:

— ”Mies on oikealla tiellä. Hän kääntyi taas Jehovan portilta vaimon
kääntämänä, sillä hän vihaa nyt vaimoa...”

Harhama painui häpeänsä vaippa hartioilla tietänsä, samalla kun ne
voimat, jotka olivat hänet lopultakin polkeneet, rouva Esempio ja
majuri Velikodushof, kohosivat pinnalle, syöpäläisestä vapautuneina,
molemminpuolisen sielunjalouden yhteen liittäminä. He astuivat
saamaan palkkiotansa elämältä, joka on vanhurskas, koska se on
Jumalasta.

                                                  ⸻

Vihan-temppeli on Perkeleen temppeleistä ihanin. Siellä on se
valta-istuin, jolla hän istuu voittonsa jälkeen kuuntelemassa
palvelijoittensa ylistystä voiton johdosta.

Vihan-temppelin holveja kannattaa kolmetuhatta kaunista pylvästä...
Ne kaikki ovat kirkkainta kultaa... puhtainta taidetta... soleutta...
suuruutta... Jokaisen pylvään ympärille on kääritty elävä, tulinen
orreme-niminen jättiläiskäärme köynnökseksi... Ne käärmeköynnökset
ulottuvat pylvään juurelta sen päähän asti... Tulikäärmeiden
selkäsuomut ovat kaunista hampaikkoa... Niiden suusta suitsuaa
vihan hieno, sinervä liekki... Tulikäärmeiden häntä on pylvään
jalustalla kiedottu pylvään ympärille niinkuin kaunis tulivanne...
Tulikäärmeiden ruumis kuvastuu pylväiden kullan kirkkaudessa
loistavana, hohtavana, mahtavana köynnöksenä... Jokaisen pylvään
juurella seisoo veripunainen enkeli täysissä sotatamineissa...

Orreme-käärmeet ovat vihan käärmeitä... Ne huokuvat aina vihaa...
Vihansavuna synnyttävät ne sikiönsäkin... Ne rakastavatkin toisiansa,
hengittämällä toistensa suusta suitsuavaa sinervää vihansavua...
Siitä savusta ne äitiytyvät... sillä antavat isyytensä... siitä ne
nauttivat... se savu on niiden viettien ruokaa... niiden lemmen
antimia...

Maailman alusta asti ovat orreme-käärmeet Vihantemppelin pylväitä
köynnöksinä koristaneet... Ne vihaavat pylvästänsäkin ja puristavat
sitä ruumiillansa, rutistaaksensa sen kuoliaaksi... Siksi eivät ne
koskaan pylväästänsä irrottaudu... Ne puristautuvat siihen aina vaan
lujemmin, kuin mies vihollisensa kaulaan, kun se sitä kuristaa jo
kuoliaaksi, nauttien koston suloisuudesta...

Vihan-temppelin holvitkin ovat huikaisevaa kullan kirkkautta, jossa
tuikkivat salamankäret tulina... Holvauksien yhtymäkaaret ovat
tulikaarekkeita... Ne loistavat punakirkkaina vöinä kullan hohdetta
kirjavoiden... Lattia on ruusunvärinen... valo hieman kellahtava...

Vihan-temppelissä on viha-alttari... Se on tehty hohtavimmasta
hopeasta ja se on taiteen kaunis luomus... Sitä vartioi kaksitoista
saava-enkeliä, tulinen miekka kunkin vyöllä, tulinen käärme kädessä...

Mutta viha-alttarilla seisoo vihan-enkeli Maaranto... Hänen
olemuksenansa on uhmaa... kasvonpiirteet ovat vihaa... silmissä
leimuaa kostontuli... Viha ja kosto ja uhma hohtavat hänestä,
kuin väri ja tuoksu kukasta, mutta kauniina, taiteellisena,
kuten jumaluudesta konsanaankin... Jokainen lihaksen liike on
vihanväännähdys... katseessa välkkyy vihan salama... hipiästä tuoksuu
kostoa... vartalon notkeus on kyykäärmeen vihan kiemahdusta... Tukka
on sysimusta ja hartioille hajalle heitetty, jossa se häilähtelee
vihan varjona...

Maaranto on kostonkukka... vihan kaunis lihaksitulemus... uhman elävä
enkeli-ilmiö...

Hän oli kerran, kun hänessä puhkesi viha täyteen teräänsä, uhannut
tuhota kaikki, niinkuin tekee ruttotauti... Hän oli uhannut tuhota
oman herransa Perkeleenkin... Silloin sidotutti hänet Perkele
viha-alttarille, kaiken vihan ja koston emoksi... Siitä päivin on
hän siinä seissyt... Hän on hopeapaaluun tulisilla käärmekahleilla
kytketty kiinni... Neljällä pienemmällä tulikäärmeellä on hän
nilkoista ja kalvosimista siihen sidottu... Käärmeet ovat eläviä ja
somasti solmuun vedettyjä...

Vyötäisiltä on Maaranto paaluunsa sidottu suurella uureri-nimisellä
tulikäärmeellä. Se käärme on elävä sekin... Se on Maarannon vatsan
kohdalla somaan solmuun vedettynä... Pää on heitetty solmusta
pitemmälle, vapaaksi, ja sillä syö uureri-käärme Maarantoa, kaivellen
aina sen napaa... Uureri-käärmeen syönnistä yltyy Maarannon viha yhä
enemmän... Se viha valuu hänessä läpi koko olemuksen... Se vuotaa
hänen kohtuunsakin... äitiyttää hänet joka hetki uudestansa...
siittää hänessä aina uutta ja uutta vihaa...

Siitä hedelmöitymisestä sikiää Maarannossa pieniä seeve-nimisiä
mustia vihan käärmeitä... Ne nousevat vihan karvaina paloina
kurkkuun... syntyvät suun kautta... kiemahtavat syntyessänsä...
sähähtävät vihasta ja kiepahtavat kostosta... Heti niiden synnyttyä
lentää Maarannon eteen soma iira-niminen lintu... Äsken syntynyt
seeve-käärme kiepahtaa sen kaulaan ja iira-lintu lennättää sen halki
ilman, lentäen korkeammalla ihmissilmän kantamia, ja laskee sen
yön aikana maahan etsimään ihmisten kantapäitä... Maassa matavat
seeve-käärmeet etsivät näkymättöminä uhrinsa... pistävät sitä ja
sytyttävät siinä siten vihan tulen, istuttavat siihen Maarannon
hengen...

Maaranto-enkelin ravintona on se sinervä vihansavu, jota
orreme-käärmeet huokuvat sisälmyksistänsä...

                                                  ⸻

Kun Harhama oli noussut iljanteelta ja päättänyt teoksensa
julkaisemisesta, leimahti Perkele Vihan temppeliin. Hänen
vihjauksestansa ilmestyivät sinne pääenkelit ja kolmekymmentä tuhatta
muuta enkeliä... Jokaisen niiden päässä hohti veripunainen seppele...
Jokaisen tukka oli elävällä käärme-nauhalla niskan kohdalla kokoon
sidottu, jääden muu osa hartioille hulmuamaan... Jokaisen kädessä oli
kaunis, tulinen käärmekiemura... Koko joukko oli ihmeen kaunis näky...

Perkele seisoi valta-istuimensa edessä kruunu päässä tulivaippa
hartioilla... Hänen edessänsä makasi suuren-suuri tulikäärme
rauhallisena kiemurana... Se osotti hänelle alamaisuuttansa... Se
makasi liikkumattomana... Ruumis vaan kohoili hiukan huounnasta...
hohti kuumuudesta... säteili kirkkautta...

Kahden puolen Perkelettä polvistuivat eeleme-enkelit, kuusi
kummallakin puolen... Niillä oli suuret lyyrat edessä, joiden
reunapuut olivat käärmeistä käyristetyt... Ne soittivat lyyrillänsä
ylistystä Perkeleelle... Koko temppeli oli täynnä suloutta...
notkeutta... ihanuutta... loistoa... hohdetta ja välkettä... sävelien
ja laulun karkeloa, jolle soitti etäinen kaiku...

Perkele alkoi järkeilynsä, puhuen:

— ”Palvelijani Harhama kulkee pelastuksensa tiellä. Hän on päässyt
viimeisen karin ohi. Hän julkaisee teoksensa ja puristelee jo Kainin
kurikan vartta...”

Enkelit ylistivät Perkeleen voittoa soitolla ja laululla, laulaen:

”Sinä niinkuin aamurusko koitat.
Sinä kaikki kaadat, kaikki voitat.
Sinä kehräät kaiken elonrihmat.
Sinä kerran niinkuin sumut, vihmat
puhallat pois väärät valtijat.
Suo meidän olla sulle vartijat!”

Sävel kisaili säveleen keralla... nuoruus kauneuden... taide
alastomuuden keralla. Perkele jatkoi:

— ”Teidän on tästä-edes edistettävä Jehovan lähetystyötä... Teidän
on koottava rahaa sen kirkon rahahaaviin!”

Palvelijat hämmästyivät. Perkele jatkoi:

— ”Te ette näy ymmärtävän. Minä selitän teille: Pakanoiksi sanotut
ovat likempänä Jehovaa, kuin ne jotka itseänsä kristityiksi
kutsuvat... Pakanat eivät ole koskaan näytelleet semmoista näytelmää,
kuin nyt vielä hoippuva palvelijani Harhama... Pakanat eivät sitä tee
ja siksi edistäkää te Jehovan lähetystyötä...”

— ”Nyt me ymmärrämme. Sinä olet viisaus”, — riemuitsivat enkelit ja
yksi heistä lopetti:

— ”Me kilisemme aina kirkon rahahaavissa, herätellen torkkuvia
ihmisiä, kun suntio kokoo rahaa lähetystyön hyväksi...”

Ylistyslaulu ja soitto huuhtelivat taas suuren temppelin kauniita
holveja, kutitellen niistä kaiun kerallansa karkeloimaan. Kaikki ui
sävelmeressä... kylpi kullankirkkaudessa... kuivautui kauneudessa.
Perkele jatkoi:

— ”Sinä lippuna, jolla minä kokoan Jehovan joukot sen luota, on
Eevan ilmestymisestä lähtien ollut hame, nainen ja sen hame...”

— ”Siis sinun aistipunakukkasi”, — selitti Hiisi. Perkele järkeili
edelleen:

— ”Hameen tähden unohtavat miehet Jehovan hengen... Sen tähden
kokoavat he kultaa ja kunniaa. Sen tähden tappavat he toisiansa ja
myövät omat ja toistensa nahat eli kunnian ja hengen. Katsokaa!”

Perkeleen viittauksesta avautui muinais-ajan näky:

Spartan kuningas Menelaos istui valta-istuimellansa... Paris saapui
hänen vieraaksensa... Kuninkaalliset vaipat heilahtelivat...
orjat kumartelivat. Kauniisti, taiteellisesti... Kohteliaisuudet
kuhertelivat keskenänsä, kuin kaksi kavalaa käärmettä... kiertelivät
toisiansa... mairittelivat... pettivät ja kosivat pettäjäänsä...

Paris vietiin kuninkaan puolison, kauniin Helenan eteen... Helena
istui orjattariensa ympäröimänä, huntu olalla... tukassa kaunis
koriste... silmässä katseena kiehtova käärme... vartalo sulona...
poski punana... huuli herkkuna... Paris kumarsi... hämmästyi...
vavahti... Hän näki veripunaisen kukan ja hienon hameen, jonka
laskoksen alta näkyivät solean polven piirteet...

— ”Hän huomasi hameen ja aistipunakukan”, — huomautti Perkele. Ja
enkelit soittivat ja veisasivat hänen ylistystänsä:

”Kaunis aistipunakukka
kukkii yöt ja päivät siellä,
missä naisen hame, tukka,
häilähtää vaan miehen tiellä.
Suuri sull’ on voima, henki.
Jehova on sulle renki.”

Näky jatkui: Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillään, heitti hunnun
päänsä peitteeksi...

— ”Hänkin näki jo aistipunakukan”, — riemuitsivat enkelit.
Näky jatkui: Helena istui orjattariensa ympäröimänä ja kehräsi
värttinällä... Paris soitteli hänelle kitaraa ja lauloi kauniista
Troijasta... Helena katseli soittajaa... Hän unohti jo värttinänsä...
hän ei enää kuunnellut soittoa, vaan katseli...

— ”He ihailevat aistipunakukkaa... Hame heiluu jo minun lippunani”,
— ylpeili Perkele. Näky jatkui:

Helena istui yöllä vuoteensa reunalla ja muisteli Parista... Kaksi
orjatarta riisui häntä... Lämmin povi kohoili huounnasta... jalka
värähteli hieman... silmissä hehkui outo tuli... Paris astui sisälle
palvelijoinensa... Kaunis Helena peitti kasvonsa käsillänsä... Paris
puhui hänelle... Kaunis Helena ei huutanut apua... Paris kuiskasi
hänelle... Kaunis Helena odotti, että hän kuiskaisi likempää...
Paris polvistui hänen eteensä... tunsi hänen hipiänsä hienon hajun...
hänen kuuman hengityksensä... tunsi poven värähdyksen... huomasi
pienen arkailun...

Lopputarinan tiesi Spartan kuninkaan aviovuode. Hetken kuluttua vei
Paris kaunista saalistansa varkain pois vierasvaraisesta linnasta...

— ”Hän on löytänyt aarteen... Hän on vallottanut hameen”, — ilkamoi
Piru.

— ”Jota palvellessansa hän ei eksy Jehovan kapeille poluille”, —
lisäsi Kehno.

Näky jatkui:

Skamandroksen rannalla kohosi Troija ylpeänä, korkealla kukkulalla.
Ylinnä vuoren huipulla loisti linna, jossa kaunis Helena soitteli
Pariksellensa kreikkalaista lyyraa... Molemmat katselivat
aistipunakukkaa... Kreikkalaiset sotajoukot lähestyivät...
Kaunis Helena katseli niitä akkunasta... Hän katseli niitä ja
Parista ja haisteli aistipunakukkaa... Hänen petetty puolisonsa
näki hänet ja hänen käteensä ilmestyi Uuvan musta kukka...
Kuului huikea sotahuuto... Kreikkalaisten sotajoukot syöksyivät
Skamandros-jokeen... kahlasivat... yrittivät uida sen yli...
Troijalaisten nuolia ja keihäitä ja kiviä satoi rankkana...
Skamandroksen vesi punautui verestä... sen aallot keinuttelivat
kaatuneiden ruumiita... Kreikkalaiset peräytyivät... hyökkäsivät
uudestaan... veri vuoti virtana... ihmiset tappelivat petoina...
ne karjuivat villi-eläiminä... rivit harvenivat... haavottuneiden
valitukset sekaantuivat sotahuutoihin... Helena katseli näkyä linnan
akkunasta...

— ”Se on taistelua hameesta”— selitti Perkele.

— ”Sinun aistipunakukkasi on saanut ihmiset unohtamaan muut liput”,
— selitti Piru.

Uusi näky avautui: Sabinilaiset viettivät juhlaansa. Heidän naisensa
tanssivat uhritulien ympärillä, seppeleet päässä... Miehet katselivat
kaunista tanssia... Naisten notkeat vartalot heilahtelivat... hameet
hulmahtelivat... hajanaiset tukat häilähtelivät... Viini vuoti...
Veri kuumeni... Naisten poskille nousi puna, poveen lämpö...
Miesten silmät paloivat... Tanssi jatkui... Naisten hipiä huokui
lämpöä... Italian lämmin tuuli heilautteli naisten tuoksua... se
hulmautteli niiden hiuksia... se häiläytteli niiden helmoja...
Tummansininen taivas valeli kaikki lämmöllänsä... Himot alkoivat
heilahdella... Naiset naarastelivat miehille... miehet liehakoivat
naisia... nostelivat niille sulkiansa... mittelivät niiden uumenia
katseillansa... Halut karkeloivat... suutelivat toisiansa...
kuhertelivat toistensa keralla...

— ”Hame nousee jo sotalipuksi”, — iloitsi Perkele.

Rooman miehet syöksyivät naisten kimppuun ryöstääksensä ne
miehiltänsä... Syntyi suuri taistelu... Nainen tahtoi molemmat
ottaa...

— ”Se on taistelu hameesta... Sama hame on kummankin joukon
lippuna”, — selitti Perkele kuivana, ja jatkoi:

— ”Kun heille ei riitä naisen hame, taistelevat he jo miesten
hameista, kuten tuossa näette:”

Taas aukeni uusi näky:

Golgatalla oli kolme ristiä. Pyhänmaan taivas katseli surullisena
näkyä... Öljymäki näytti surevan. Maailmantuska leijaili ilmassa...
Kaunis Kidronin puro lorisi surullisena ja Betesda näytti
sinisilmältä, joka on kostea kyynelistä... Luonto itki... taivas
huokasi... puut surivat... linnut lauloivat kaihomielisinä...
äärettömyys huokui ikituskaa.

Ristin juurella jakoivat sotamiehet ristiinnaulituiden vaatteita...
Riita syntyi hameesta... Silmät salamoivat jo vihaisina...

— ”Taistelu hameesta vaikka ilman naistakin”, — huomautti Perkele
kuivasti.

Vihan-temppelissä välkkyi kulta... laulu ja soitto kosiskelivat
kaikuansa... kauneus puhkesi kukkaansa ja viha suitsusi savuna...
Perkele jatkoi ylpeänä:

— ”Joko täytyy ihmisten kääntyä, tai...”

Hän keskeytti, teki uhkaavan liikkeen ja lopetti:

— ”Tai täytyy heidän tuhota toisensa, että Jehovan valta heissä
loppuu... Heidän täytyy tuhota toisensa, joko tappamalla toisensa,
tai sitten paheen palvelijoina alentua suvun huonontumisen kautta
Jehovan kuvasta sukupuolieläimiksi: naarasteleviksi naisiksi ja
koirasteleviksi miehiksi... Silloin on heistä haihtunut Jehovan henki
ja kuva... Ja silloin puhallan heihin minä oman henkeni...”

— ”Sinun tahtosi on maailmanlaki”, — riemastuivat enkelit. Perkele
jatkoi:

— ”Maarannon käärmeiden on nyt joka hetki herätettävä Harhamassa
kytevää vihaa, että hän suorittaa Kainin-iskunsa. Aaraman
kunnianhimon kuplat ja Iirannon kullanhimo, Uulemon turhamielisyys
ja Uuvan mustakukka ovat ne, jotka johtavat hänet teostansa
julkaisemaan... Ennen kaikkea hänen täytyy oppia vihaamaan...”

— ”Sinun henkesi on hänessä puhaltava jalon vihantunteen
tuliroihuksi”, — todistivat enkelit.

Perkele jatkoi majesteetillisena:

— ”Se aika on tuleva, jolloin koko ihmiskunta rukoilee minua,
kuten Harhama rukoili... Se aika tulee, jolloin kaikissa kirkoissa
veisataan minulle ylistystä ja rukoillaan minua varjelemaan
ihmisiä siltä kavalalta ketulta, Jehovalta, joka minua haukkuu
kiljuvaksi jalopeuraksi... Silloin palavat uhritulet teille, minun
palvelijoilleni...”

Rajaton riemu nousi enkelijoukosta. Koko loistava joukko veisasi:

”Kaikki kirkonkellot soivat
kerran sulle. Edessäsi
kumartavat kaikki voimat.
Kaikki valta kädessäsi
kohta välkkyy. Sulle soittaa
kaikki torvet. Kohta voittaa
sinun suuri asiasi.
Kohta sinun kunniaasi
maat ja taivaat julistavat.”

Perkele istahti valta-istuimellensa. Enkelit soittivat lyyrällänsä
hiljaista ylistystä ja Perkele jatkoi:

— ”Minun asiani voittaa, sillä se on oikeus... Katsokaa kuinka
Harhama kulkee pois Jehovasta!”

Silloin kulki kuvauksessa koko Harhaman elämä... sen erehdykset...
sen rikokset... sen alhaisuus... sen halpuus... sen naurettavuus...

Enkelit iloitsivat...

Jo tulivat Harhaman elämän viime hetket. Kuvauksessa kulki hänen
narrimaisuutensa ja hänen elämänsä rouva Esempion kanssa...

Enkelit riemuitsivat.

Jo ilmestyi viime kohtaus... Ilmestyivät majuri Velikodushof ja
Edelmuth... Syntyi taistelu hameesta. Kuvauksessa kulki koko
oikeus-asia ja siihen liittyvät seikat rouva Esempion, Harhaman ja
Velikodushofin kotona... hotelleissa ja kaikkialla...

Enkelien riemu yltyi.

Jo oli näytelmä lopussa. Kuvaukseen ilmestyi taas Harhama. Hän
oli ihmiskurjimuksen näköinen... Hän piteli ammottavaa haavaa
kädellänsä, etteivät siitä suolet ulos valuisi... Häpeän vaippa
häilyi hartioilla... Takana näkyi joukko poliiseja, asian-ajajia,
tuomareita, Velikodushof, Esempio, Edelmuth, Eeva ja muita todistajia
ja naurajia... Varastetut korukalut ja hame olivat lattialla
voitettuina...

Perkele viittasi näkyä ja lausui:

— ”Ecce homo!” [Katso ihmistä.]

Enkelijoukosta räjähti suuri nauru ja ilo ja riemu. Perkele kysyi
enkeleiltänsä:

— ”Suostuisiko yksikään teistä näyttelemään tuollaisen näytelmän?...”

Enkelit kauhistuivat ja vannoivat:

— ”Ei ainoakaan sinun palvelijasi voi niin alas mennä...”

— ”Ja kumminkin”, — jatkoi Perkele — ”Jehova varottaa ihmisiä
seuraamasta teidän esimerkkiänne...”

— ”Se petturi!” — kauhistuivat enkelit. Perkele jatkoi:

— ”Mutta Hänen valtansa on lopussa Noista ihmisistä ei ole enää
sukupuolieläimeen kuin kukon askel. Ja se on sama mitä tietä
minä Hänen vääryydestänsä teen lopun... Hän pani minua ihmisistä
erottamaan luonnonlain, jonka mukaan toinen laji ei voi yhtyä
toiseen, mutta siihen lakiin sisältyi myös perinnöllisyys:
Turmeltunut laji ei voi itseänsä parempaa synnyttää ja sitä tietä
huononnan minä ihmissuvun Jehovan kuvasta eläimeksi... Harhama
on siitä todistus. Ja hänen alhaisuutensa on hänen siemeneensä
periytyvä...”

— ”Sinä kulet kaikkia teitä yhtä aikaa”, — vannoi riemastunut
enkelijoukko.

Äskeinen näky viipyi vielä kuvauksessa... Siihen ilmestyivät lisäksi
naurajien sankat ihmisjoukot.

Tuhannet pilkansormet osottivat näytteillä olevaa Harhamaa.
Ivankellot soivat, häpeänmaljat vaahtosivat. Perkeleen ylpeys
häilähteli verivaipan hulmahduksien tavoin. Hänen päänsä päällä
leijaili siivekäs kruunu, jonka häikäisevä hohde valui hänen
hartioillensa. Enkelien käsiin ilmestyivät veripunaiset tulikukat
ja niiden pään päällä kukkivat salamat. Perkele osotti Harhamaa ja
ihmisten ivanaurua ja riemuitsi:

— ”Jehovan kuvat osottavat ja ivaavat Jehovan kuvaa...”

Äärettömyys ja äärellisyys yhtyivät Perkeleessä, joka repesi riemusta
enkelien veisatessa:

”Katso ihmistä,
kuvaa Jehovan!
Voima herramme
kerran Jehovan
kuvansa-laiseksi
vielä polkevi.
Ensin kuvan Jehovan
sitten Hänet Itsensä
maahan tallaa hän.”

Harhama viipyi vielä kuvauksessa ihmis-elämän narrina, ihmisten häntä
osottaessa ja nauraessa ja Perkeleen toistaessa enkeleillensä:

— ”Ecce homo!”

Elämänkukkia.

Elämä on suuri erehdys...

Maailmat kirmasivat raivolentoansa... Hirvittävinä heittelivät
auringot kiertolaisiansa itsensä ympäri... Vinhoina viskautuivat
kiertolaiset kierrettäviensä ympäri... Kaikki karkeloi... kaikki
kiersi... kaikki eli kuollaksensa ja kuoli syntyäksensä...

Eikä mistään näkynyt rantaa, ei pysähtymää kaiken kiertämisen
ainaiselle laajentumiselle... ei rauhaa... ei lepoa... ei elämän ja
kuoleman ikitaistelun loppua...

Kymmenet miljoonat maailmakunnat yhtyivät yhdeksi... Satoine
miljoonine kiertolaisinensa, äärettömyyden hirviöinensä viskautuivat
ne toisten maailmakuntien yhtymien ympäri... muodostivat niiden
kanssa uusia maailmoita, joissa tuhannet miljoonat suurhirviöt
tomuina tanssivat... karkeloivat... raivosivat ikilentoansa...
tappelivat elämästä ja kuolemasta... murskasivat toisiansa... imien
itseensä toistensa aineita... syntyivät uudestaan ja pauhasivat
äärettömyyden halki tuskalla ja kiireellä, kuin etsien selitystä
elämän ikitaistelulle ja -lennolle ja pelastusta uhkaavan kuoleman
hirmukynnestä...

                                                  ⸻

Kesä oli kauneimmillansa. Suomen kaikki kosket soivat kanteleina. Sen
vedet välkkyivät päivän kuvastimina. Sen purot helskyivät helmivöinä
ja lähteet lorisivat lemmenlauluina. Kukkanurmilla kuhertelivat
loistavat perhosparvet, vedessä kuti kala, puussa hautoi lintu ja
nuorukainen soitteli tyttönsä luhdin ovella.

Kaikkialta kuului elämänlaulu ja joka paikassa soivat lemmen
soittimet... Kaikkialla hioi myös niittomies jo viikatettansa,
ihminen nurmen ruohoa, kuoleman viikatemies kaikkia kaatamaan...

Harhama astui ulos vankilasta, josta hänet oli rouva Esempion ja
majuri Velikodushofin jalomielisyydestä armahdettu sairautensa
tähden. Henkiset, parantumattomat haavat olivat auenneet
ruumiillisten lisäksi... Hän astui vankilasta elämän suureen
sairashuoneeseen niitä haavoja parantamaan... Hän astui siihen
sairashuoneeseen sillä hetkellä, jolloin siellä kaikkia kuoleman
viikatteita terotettiin... Hän astui sinne hartioilla häpeänvaippa...

Elämän suuressa sairashuoneessa haisi lääkkeet: Kaikki pilkanpullot
olivat avatut... kaikkialla valuivat ivanvoiteet... kaikkialla
haisivat häpeänrohdot... Tienvieri ilkkui... virstapatsaat
nauroivat... somer narskui askeleista ja naurahteli:

— ”Sinä olet ’istunut’...”

Synkkä ja tuskallinen on se tie, joka avautuu vankilan portilta
sieltä pois lähtevälle... Vankilan kiviportaat ovat sen rinnalla
valta-istuimen astuimia...

Kunne hän kulki, sinne kantoi hän häpeänsä taakkaa. Ihmiset
väittelivät häntä ja lausuivat: ”Hän on ’istunut’.”

Kolkko on sen elämä, joka on vankilan rautoja kantanut...

Minne hän meni, siellä ajatteli hän:

— ”Täällä ne tuntevat minut... ne ajattelevat, että minä olen
’istunut’...”

Levoton on sen mieli, joka on maannut vankilan vuoteella...

Maailma on kolkko korpi sille, joka tulee vankilasta. Lintu laulaa
hänen häpeäänsä, päivänpaiste paljastaa sen ilkkujille ja kuu
valaisee sen yöllä, osottaa sen kantajan kulkijalle ja sanoo:

— ”Katso ihmistä, joka on vankilassa istunut!...”

Raskaat ovat vankilan kahleet, vaan raskaampi on sen elämä, ken
niistä pääsee... Kova on vankilan vuode, vaan kovempi on sen tie, ken
sieltä kotiansa kulkee...

Eikä ole missään pakopaikkaa... ei suojaa... ei ystävää, jota voisi
lähestyä, tuntematta häpeän raskasta painoa...

                                                  ⸻

Elämän rohdokset haisivat. Pilkansormet tarttuivat lääkäröimään
Harhaman haavoja. Ihminen lääkitsi ihmistä: ivaili sitä.

Ja silloin roiskahteli Harhamasta ihmissielun rapa. Hänen henkensä
sairaloisuus, ihmis-inho ja halveksiminen kehittyivät huippuunsa Kun
pilkanhuilut soivat, pakeni hän omaan itseensä, tukkesi korvansa
ihmisten halveksimisella. Se huumasi hänet kuuroksi kuin kuume
sairaan. Hän ei yrittänytkään kysyä, oliko hän itse elämällänsä
vetänyt häpeänviulut vireeseen. Hän tukkesi korvansa niiden
vingunnalta ynseällä ajatuksella:

— ”No, ne elukat!... Soittakoot ja laulakoot!...”

Mutta joukko-ihmisen tunteet olivat lujat. Hänen omansa tahtoivat
kiittää häntä entisistä palveluksista ja joku tarvaalainen toimitti
hänelle toimen ritalaisessa konttorissa Helsingissä. Hän alkoi
nakerrella elämän tehtävien ympärillä. Hänen työtovereinansa oli
tarvaalaisiakin ja kun ne antoivat hänelle joskus ohjeita ja
huomauttelivat hänen elämästänsä ja huolehtivat siitä, kärsi hän
enimmin siitä, että ei keksinyt jotain sopivaa alhaisuutta, millä
maksaa neuvot ja huolenpito. Hän uhmaili itseksensä:

— ”Minä tahdon olla alhainen... Alhainen minä tahdon olla...
Elukka elukkaa vastaan!...”

Ja kun toiset joukko-ihmiset osottivat häntä, häväistäksensä sillä
tarvaalaisia, nautti hän siitä, sillä se antoi hänelle aina aiheen
purkaa sielunsa rapaa ja alhaisuutta, ihmis-inhoansa ja antaa
takaisin semmoisilla aseilla ja sanoilla, että hän sai ihmis-inhon- ja
alhaisuuden-janonsa hetkeksi tyydytetyksi. Hän nautti siitä, kuin
juoppo viinasta, ja riemuitsi:

— ”Minä en nosta pyrstösulikseni jaloutta... Minä nostan niiksi
alhaisuuden, että näette, elukat, minussa oman kuvanne, ihraisen...
Minä en kokoa enää jalouden kissankultaa suomuikseni...”

Mutta samalla hän häpesi ja inhosi tarvaalaisiakin ja halveksi
kaikkia erotuksetta... Tarvaalainen jalkapuu kiusasi häntä nyt
enemmän kuin ennen, ja hän ei päässyt siitä irti, sillä hän oli sen
joukko-ihmisen pilkansormen osoteltavana, oli sen luottamusmiehenä
istunut raudoissa. Kun toisten puolueiden puolelta häntä
julkisuudessa osoteltiin, kirjoitti hän tuntemattomana sanomalehtiin
vasta-antimet ja valoi niihin kaiken halpuutensa, tuskitteli, että
ei voinut olla alhaisempi, koska se ei olisi painoon kelvannut
ja odotti uutta tilaisuutta: uutta herjausta, kiihkeästi kuin
juopposairas kapakan oven avaamista, että saisi taas aiheen valaa
sisälmyksien sairaloisuutta: inhoa, ja tyydyttää alhaisuudenjanoansa.
Ja kun hän oli taas saanut sen halpamaisuutensa janon tyydytetyksi,
riemuitsi hän:

— ”Ah, te elävät todistuskappaleet Darwinin kehitys-opin
oikeudesta!...”

                                                  ⸻

Elämänkäärme mateli vitkallisena, kuin ruumislauluna... Se saatteli
ihmistä kuoleman kitaan, hautaan... Se johti sitä omia polkujansa
myöten... söi sitä... pisti sitä, kasvattaen pakahtumia... mätä- ja
rapapesäkkeitä... alhaisien tai jalojen tunteiden pakahtumia... Se
veti ihmistä perässänsä hautajaisvirtenä... Ruumislaulunsa päästä ei
ainoakaan irti pääse... Kaikkien täytyy sitä näkymätöntä kahletta
seurata...

Jo vankilan ristikkojen takana, kahleiden helinässä, oli Harhama taas
miettinyt teoksensa julkaisemista. Se teos ilmestyi hänelle unissa ja
valveilla. Joskus se ilmestyi punakirkkaana pyöränä, kuunkehänä, joka
nousi taivaalle ja paistoi sieltä himmeästi harmaiden sumujen läpi...
häämöitti surullisena... itkevänä... sammuvana. Silloin heräsi
hänessä ääretön katkeruuden ja kaipuun tunne. Punakirkas kehä alkoi
himmetä ja sammui lopullisesti ja kuoleman kaamea yö nosti taivaalle
mustan harjansa, jota pitkin käveli kaikenhäviö pääkalloinensa...

Joskus taas ilmestyi teos seppeleenä... nousi taivaalle... laajeni...
kirkastui... alkoi taas haihtua, edeten äärettömyyteen, ja hävisi
näkyvistä. Jälelle jäi ainoastaan pölynä karkeloiva elämänturhuus,
jossa leijaili kuoleman mustasiipinen enkeli, terävä viikate kädessä.

— ”Elämä on kaiken turhuutta”, — huokasi silloin Harhama katkerana.

Ja mitä kirjavimpina ja erilaisimpina näkyinä ilmestyi hänelle
teos aina vaan uudestaan ja uudestaan ja kaikki ne näyt päättyivät
kaikenhäviöön ja kuolemaan, jotka ilmestyivät aina samoina... aina
pysyvinä... aina jääkylminä ja tunteettomina ja armottomina...

Harhama katseli sitä suurta leikkiä jo tylsänä... Hän katseli sitä jo
aikansa huviksi joskus päiväkauden.

Mikä häntä nyt veti ja houkutteli teostansa julkaisemaan, sitä ei
hän enää täysin tajunnut, eikä liioin tuntenutkaan. Se oli sama,
kuin kuolevan halu nähdä lapsuutensa marjamaat ja leikkipaikat.
Joskus välähti niistä haluista raukea, riutuva halu nousta sen
kautta elämän likaojan pohjalta vielä kerran kuivalle maalle. Sitä
ajatellessa leimahti taas taudinkuume nousta ylemmä niitä ihmisiä
jotka häntä osottelivat, näyttää niille, että he muka ovat etanoita
hänen rinnallansa, kohota kuvitellun henkisen ylemmyyden ja neron
temppelinharjalle osottamaan ylenkatsettansa niille, jotka eivät muka
kykene muuhun kuin soittamaan hänelle pilkanhuilua...

Hän nautti siitä ajatuksesta, kuin herkuista, ja hänen ruttomainen
patologinen itse-ylpeytensä leimahti tulirovioksi. Sen lieska löi
puhki äärettömyyden ja tapasi Jumalan, jota Harhama silloin halveksi
ja inhosi ja vihasi, kuten ihmisiäkin. Mutta kun kaikki oli aikansa
riehunut ja pursunnut, raukesivat voimat ja hänen henkensä laski
tylsänä siipirikkona elämän kivikarille lepäämään, mistään enää
väliäpitämättä...

Niin jatkui hänessä raivoisa taistelu tyynen, miltei kuolleen pinnan
alla. Teoksen julkaisemis-ajatus kyti katkerana tulena. Siinä tuntui
vaan olevan jotain korjattavaa, tai pois pyyhittävää, tai lisättävää.
Siinä oli jotain hämärää sumua...

                                                  ⸻

Elämänkäärme mateli tietänsä. Sen ruumislaulut johtivat niiden
päähän takertunutta varmaa päämäärää kohti. Ijankaikkinen taistelu
riehui halki avaruuden. Ihminen punoi tunteistansa, himoistansa ja
haluistansa omaa kahlettansa, omaa ruumislauluansa, joka veti häntä,
kuin nuora jälestänsä...

Teoksen julkaisemis-ajatuksesta johtuivat Harhaman ajatukset aina
rouva Esempioon. Silloin hän värisi inhosta. Hän tunsi hänen
hengityksensä ilkeän, aistillisen löyhkän. Hän oli tuntevinansa hänen
hiuksiensa hiipaisevan kaulaansa, märkinä, ilkeinä suortuvina. Hän
näki hänet rumana, lihallisena. Hän muisti kuinka hänen mieleensä
oli johtunut Nero ja Lombroso, kun rouva Esempio Valkeassa talossa
plastiikaa näytellessänsä ojensi hänelle kätensä. Sama ajatus oli
hänessä herännyt kerran myöhemminkin: Kerran oli rouva Esempio
lukenut _Quo Vadis_-kirjaa ja innostuneena alkanut näytellä
Petroniuksen soleavartaloisen rakastajattaren sulavia liikkeitä.
Kun hän silloin teki plastillisia liikkeitä, ja puhui plastiikasta,
näytti hän Harhamasta Nerolta, jolla oli kuvattuna plastiika
lyyrana. Ja lopuksi aina ilmestyi hänen silmiensä eteen ruskea
täplä, jonka hän oli nähnyt rouva Esempion rinnanpäässä. Se kasvoi,
laajeni, paksuni inhottavaksi, veriseksi lihavaipaksi ja putosi
hänen hartioillensa. Silloin ryöpähti hänessä aina halveksiminen
ja inho ja viha. Hän luki kerran hänen kirjeitänsä nauttiaksensa
inhosta, sillä ne kirjeet olivat hänestä nyt aistillisia, typeriä,
hullunkurisia.

Ja kun hänelle sittemmin alkoi tulvata herjauskirjeitä, joissa
toisissa kerrottiin rouva Esempion sekä aikaisemmasta, että
silloisesta elämästä, nautti hän siitä, että näki hänet alhaiseksi.
Hänen vihansa joi siitä huumaavaa viinaa ja sai tyydytystä. Hän aivan
odotti semmoisia kirjeitä. Kun niissä kirjeissä myöhemmin, Harhamaa
ivaten, kerrottiin rouva Esempion olevan puutteen kuilunreunalla,
halusi hän auttaa häntä, painaaksensa hänet siten hänen itsensä ja
ihmisten silmissä vielä alemma itseänsä, kuin hän hänen silloin luuli
olevan. Hän tahtoi olla näennäisesti jalo, koska hän sen kautta voi
olla alhainen... Hän riemuitsi taas itseksensä:

— ”Minä tahdon olla alhainen... ainoastaan alhainen... Jos en minä
sen näennäisen jalouden kautta voisi olla alhainen, niin minä
sylkäisisin siihen...”

Ja kun kirjeissä kerrottiin hänen omista rikoksistansa, nautti hän
siitäkin, koska näki, että hän on jo ollutkin alhainen. Hän nautti
siitä myös sentähden, että se herjailu herätti hänessä ihmis-inhoa,
inhoa ja vihaa ihmisiä ja Jumalaa kohtaan.

— ”Molemmat ovat samanlaisia elukoita, sekä ihmiset, että niiden
kuvajumala”, — ilkamoi hän ja piti jo rikoksena, jos niitä kohtelisi
ihmiselle tulevalla arvon-annolla ja kunniallisuudella ja jaloudella.

Kaikki se kehnous lähti hänestä, kuin kuume sairaan ruumiista. Hänen
sielussansa ei värähtänyt enää ainoakaan jalo, puhdas sävel. Kaikki
ui ja hukkui valloillensa päässeeseen alhaisuuteen ja henkiseen
likaan. Jokaikisen näennäisesti oikeankin teon vaikuttimena oli
halpamaisuus.

                                                  ⸻

Elämä ja kuolema peittelivät jälkiänsä. Haudoilla lahoivat puuristit,
rautaisia söi ruoste ja kiviä murenteli joku muu ajanhammas.
Hautakummut tasottuivat. Muisto haihtui, kuin sumu, eikä kukaan
tietänyt, mihin kaikki haihtui ja hävisi.

Se elämän ja kuoleman taistelu, joka hävitti kaiken, nousi
taas Harhaman eteen joskus hirvittävän suurena, pelottavana ja
armottomana. Mutta hän katseli sitä jo hieman toisilla tunteilla,
kuin ennen: Hän katseli sitä joskus tylsänä, nauttien suuresta
näystä, joskus taas uhmaten, halveksien, aivan uhitellen, kuten hän
nyt katseli koko elämää.

Mutta uhma väsyi, henkiset voimat raukesivat uhitellessa ja silloin
leimahti hänessä taas hänen sielunsa ikuinen syöpä, kuoleman pelko.
Se leimahti katkerampana kuin ennen ja hän vapisi joskus sen kynsissä.

Silloin hän vieläkin etsi turvaa teoksestansa. Se tauti ei ollut
lakannut. Hän ei kysellyt minkälainen sen tarjooma pelastus on, vaan
riippui siinä vaistomaisesti, kuin hukkuva vesiporeessa. Epäily oli
sammunut jonkinlaiseksi tylsyydeksi, tai uhmaksi.

Teoksen julkaisemista miettiessä ilmestyivät hänelle aina
ennustuksien valkeat linnut, jotka kantoivat seppeleitä. Se puhalsi
häneen tulta. Hän sai voimaa vihata ja inhota ihmisiä. Hänessä heräsi
halu astua kunniankukkuloille, vaikka raudat käsissä ja jaloissa,
suoraan vankilasta, häpeän taakka hartioilla ja pilkankellojen
soidessa. Hän himoitsi päästä sinne ylös, voidakseen sieltä käsin
halveksia ihmisiä, kaikkia eroituksetta...

Siinä tarkotuksessa ryhtyi hän kirjoittamaan omaa elämäkertaansa,
jonkunlaista ilkamoivaa paljastusta, jonka hän päätti julaista
joko teoksen yhteydessä, tai samoihin aikoihin. Hän teki siihen jo
pari luonnosta. Mutta kun hän niitä tarkasti, huomasi hän että ne
olivat kelvottomia ja typeriä. Hän ei voinut kirjoittaa yhtä ainoaa
kelvollista riviä, jos se ei ollut hänen teostansa. Niin tyyten oli
hän siihen teokseen pannut itsensä, valanut siihen kaikki henkensä
voimat ja kyvyt.

Elämäkertansa luonnosta tarkastaessansa huomasi hän nerottomuuden
lisäksi siinä sen vian, että hän oli ryhtynyt kaunistelemaan
itseänsä. Hän oli kirjoittanut sen siinä hengessä, että hän näyttäisi
jalolta, syyttömältä, sorretulta, petetyltä. Hän oli salannut
siinä kaiken mikä hänessä haiskahtikaan huonolta ja halvalta ja
alhaiselta. Hän oli yrittänyt tehdä itsestänsä pyhimyksen. Hän oli
kääntänyt asiat aivan tuntemattomiksi, oikeastaan tahtoen siten estää
toisten paljastumista. Hän oli myös tyyten ja huolellisesti salannut
olemuksensa ytimen: teoksensa synnyn. Se oli ollut hänelle helmi,
jota hän ei raaskinut viskata ihmisten eteen.

Kun hän sen huomasi, kysyi hän itseltänsä:

— ”Ketä varten minä sitten oikeastaan peseydyn?”

Ja kun hän huomasi, että hän koristautui halveksimiensa ihmisten
edessä, miellyttääksensä niitä, kuten Hiiden myllyn tyttö miestä,
tai keikaroiva mies sitä tyttöä, tuprahti hänestä inho. Hän paiskasi
työnsä nurkkaan ja ilkamoi:

— ”Vai teitä varten minä koristautuisin, te ihmislutikat!
Ohoh!... Minä rapaan vielä enemmän itseäni... Minä pakotan rouva
Esempion ja Velikodushofin panemaan minut uudestaan rautoihin
ja juomaan alhaisuutensa maljan loppuun... Minä saastutan itseni
kaikilla paheilla ja loalla ja sitten astun eteenne ja sanon teille,
elukoille: Katsokaa kuvaanne, sillä minä olen ihminen, teidän
kuvanne!... Ecce homo!... Ja teidän täytyy katsoa minussa omaa
kuvaanne ja soittaa sille pilkan kelloja... Teidän täytyy...”

Siitä johtui häneen halu kirjoittaa uusi elämäkertansa, jossa hän
aivan ilkkuen maalasi itsensä rapaiseksi, otti hartioillensa kaikkien
alhaisempien rikosten vaipat. Hän yritti taas uudestaan, kuvaili
tehneensä kaikkia rikoksia, mitä ihminen voi tehdä. Hän tahtoi
maalata itsensä alhaisimmaksi heittiöksi, astua semmoisena ihmisten
eteen, niiden kuvana, ihmisenä, että voisi silloin kun ne osottavat
häntä, lausua: Katsokaa ihmistä, omaa kuvaanne!

Hän jatkoi sitä työtä jo pitkältä, kunnes se taas tympäisi, koska hän
huomasi tekevänsä sitä ihmisten tähden. Ne eivät tuntuneet olevan
enää hänen ilkkumisensakaan arvoisia.

                                                  ⸻

Elämän rapa virtasi ja siitti elämää ja jokainen sikiävä elämä kantoi
povessansa kuoleman itua. Kaikki syntyi kuollaksensa.

Entistä sairaloisempana katseli sitä näytelmää Harhama, nautti joskus
siitä, joskus vapisi sen kynsissä. Elämäkertansa epäonnistuneen
kirjoittamis-yrityksen johdosta tuli hän sivumennen tutkineeksi
omaa itseänsä. Silloin oli hän huomaavinansa, että hänessä on
kaksi luontoa ja kaksi ihmistä: alhainen ja jalo. — ”Minä olen
siis kaksineuvoinen”, — ilkamoi hän sen huomattuansa ja alkoi
sairaloisesti sitä asiaa tutkia.

Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli
siitä, että hänessä todellakin on kaksi ihmistä. Hänessä alkoivat
kehittyä uudet luulosairaudet. Ja silloin hänestä aina ryöppysi halu
tukahduttaa itsessänsä jalo ihminen, kuristaa se kuoliaaksi ja olla
alhainen, että ihmiset näkisivät hänessä muka oman kuvansa, ihmisen
ja voisivat osottaa sormellansa ja sanoa:

— ”Ecce homo!”

— ”Sitä ne tarvitsevat eivätkä jaloutta”, — riemuitsi hän ja
mietti taas miten pakottaa Velikodushof ja Esempio hänet uudestaan
vangituttamaan, sillä se olisi hänelle nyt ollut nautinto. Hän alkoi
suunnitella jotain aivan alhaisinta rikosta.

Aika kului. Elämä loi omat tautinsa ja puhdisti omat likansa. Se
siitti henkiset ja ruumiilliset ruttonsa ja aikanansa hävitti ne
ja puhdisti jälkensä. Se hiipoi ihmis-elämää, kuin valovirrat ja
pimeydet maata, huiskahtaen sille ajaksi ja taas häviten.

Kaksineuvoisen henki-ihmisen ajatuksesta kehittyi Harhamaan uusi,
hurja luulosairaus: Hän alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele. Se
tauti löysi hänessä valmiin maaperän, sillä pikkulapsesta lähtien
oli Harhama elänyt unien ja unelmien henkimaailmassa, Hän oli yöt
nähnyt unia perkeleistä ja jumaloista, henkimaailman ihanuuksista
ja turmiosta, helveteistä ja taivaista. Noin kymmenvuotiaana,
luettuansa muutamia kohtia kreikkalaisten jumalaistarustosta,
oli hän alkanut suunnitella Perkeleen tarustoa. Se suunnitelma
kehittyi silloin oitis niin kiihkoisaksi, että hän alkoi nähdä
mielikuvituksestansa johtuneita unia Perkeleen enkelien elämästä ja
jo kaksitoistavuotiaana kirjoitti hän salassa, metsissä, saunoissa
ja ullakoilla istuen, arviolta neljäsataa sivua laajan runoteoksen,
Perkeleen taruston, sen tapaisen, kuin tässä kirjassa on kuvattu.
Omituista oli että hän siinä kuvaili esimerkiksi pylväitä ja holveja,
vaikka maalaiskylässä eläen ei ollut ainoatakaan pylvästä nähnyt.
Ivaa peläten hän taas sen työnsä kätki ja salasi. Mutta varsinkin
elämänsä murros-aikoina ilmestyivät sen näyt hänelle yöllä unina ja
hän luuli niitä joskus todellisiksi ja ennusteli niistä kohtaloansa.

Kun hän nyt alkoi uskoa, että häntä kiusaa Perkele, tulivat ne unet
aivan valtaaviksi, sairauden ilmiöiksi. Siihen maaperään tarttui uusi
luulosairaus, kuin kolera raihnaiseen ruumiiseen. Hän alkoi päivin
miettiä elämäänsä ja sovitella sen johdoksi Perkeleen salaista kättä.

Ja silloin leimahtelivat hänessä oudot unet: Hän näki joka yö
unissansa entistään suuremmoisempina kaikki ne perkeleiden
kohtaukset, jotka tässä kirjassa on kuvattu. Ja paljon muutakin. Hän
näki niiden uusiintuvan mitä erilaisimmissa muodoissa, loistavina
kuvina. Hän näki Perkeleen sotajoukot, kuuli niiden soitot ja laulut,
oli läsnä kaikissa kohtauksissa, mistä tässäkin kirjassa on puhuttu,
pelkäsi ja vapisi ja toivoi enemmän näkevänsä. Hän näki, kuinka
Perkele ilkkui munkki Pietarille, kun hän oli lähtenyt sen luota,
ilmotettuansa kihlauksensa... Hän oli läsnä Perkeleen neuvottelussa
Tulitemppelissä, jossa Perkele puhui hänen kiusaamisesta... Hän
näki sen panevan häneen unen Harhasaaresta Noidan laulun päivänä...
Hän näki sen vartioivan häntä perhosena Hiiden myllyssä... ilkkuvan
Kullantemppelissä... vaanivan jumalankuvan takana Anna Pawlownan
syntymäpäivillä... ilkamoivan munkki Pietarille kun tyttö tuli leivän
hausta... riemuitsevan, kun Nikitinin ruumis pulahti virtaan ja kun
paroonitar Lichtenstein oli ilmottanut hänelle Regime’in matkan...

Sitten oli hän katselemassa Perkeleen neuvottelua, joka tapahtui
Regime’in murhan jälkeen... hän näki Perkeleen toimet hautausmaalla,
kun munkki Pietari saarnasi... näki sen kirkon harjalla ilkkumassa ja
sittemmin sotajoukkonsa edessä puhumassa ja johtamassa sitä Suomeen...

Ja niistä uusista unista kehräsi hän päivät mielikuvia. Ne
syntyivät hänestä, kuin kuumetautisesta ruumiista. Hän näki yhä
loistavampia näkyjä... Hän näki Perkeleen Tuula-enkelin hoitavan
aistipunakukkaa... Hän näki Perkeleen lähettävän Herven ja Iilan ja
Ootin viemään hänet taas Harhasaareen, kultaamaan siellä kodin
petolliseksi maljaksi... Hän näki, kuinka Aarama Perkeleen käskystä
lähetti sarima-linnun lennättämään hänelle kunniankuplaa, jota
hän oitis ryhtyi tavottelemaan... Hän uhotteli, kuinka Perkeleen
korpit koristelivat isänmaan kuusia Uuratti-enkelin seppeleillä...
Irvanto-enkelin valmistama kullanhimo tarttui häneen, kuin syöpä...
Hän oli läsnä, kun Perkele siitä neuvotteli... Hän katseli, kuinka
Perkele miljaardi-armeijansa edessä kerskui voitostansa...

Sielun sairaus kehittyi edelleen. Unet muuttuivat yhä hurjemmiksi,
mielikuvitus sitä mukaa sairaaloisemmaksi, siittäen siten uusia
unia: Harhama näki kuinka Raala kehräsi ja kutoi hänen unelmiansa...
Hän oli katselemassa Perkeleen loistavia tanssiaisia... Hän oli
Perkeleen neuvottelussa Turhamalassa, jossa Oorali-enkeli puhalsi
turhamielisyyden sumua hänen silmillensä... Hän oli Valhemalassa,
kun Urmento enkeli siitti sikiönsä ja antoi ilva-linnun viedä sen
hänen elämänsä tekijäksi... Hän oli Vesitemppelissä kuulemassa
Pirun saarnaa... Orvenne temppelissä hän kuunteli Perkeleen
neuvottelua... Hän näki kuinka Uulemo enkeli siitti eelemekäärmeen
kanssa pienen punaisen hirrekäärmeen... Hän näki, kuinka hirrekäärme
mateli... etsi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia... pisti
niitä kantapäähän... synnytti niihin aviorikoksen hengen... Hän
oli Perkeleen neuvottelussa, jossa se käski Uuva-enkelinsä siittää
häneen mustakukkaisuus... Hän aivan näki enkeli Iirannon olettamansa
varjon ja tapaili sitä käsin. Hän aivan etsi käärmeen piston arpea
kantapäästänsä... Hän katseli Vihan temppelissä Perkeleen kokousta...
näki kuinka Perkele osotti hänen ja toisten viheliäisyyttä ja lausui:
Ecce homo!

Ja kun hän heräsi unelmistansa ja mietti niitä, leimahti hänessä
viha Perkelettä kohtaan. Hän vihasi taas silloin sielunsa kaikilla
voimilla, väsyi vihaansa, raukesi ja alkoi tutkia Perkeleen oppia
näkyjensä, erittäin Pirun saarnojen valossa. Silloin kirkastui
hänelle joskus Perkeleen oppi oikeaksi. Viha kirkastui hänelle
suureksi, jaloksi tunteeksi, jommoiseksi sen oli Kaatja kuvannut. Ja
oitis syöksyi hän silloin Jumalan kimppuun, jonka oppi: rakkaus, oli
hänet johtanut harhaan, kuten hän uskoi. Hän raivosi:

— ”Jos olisin seurannut Perkeleen suurta, jaloa oppia: jos
olisin vihannut, niin minä olisin portiltani ruoska kädessä
karkottanut kaikki naiset ja olisin siten säästynyt sukupuoli-elämän
liasta ja ravasta ja häpeästä... Minä en olisi silloin uhrannut
aistillisuudelle... eläimellisyydelle... maannut liassa naisten
kanssa... Minä olisin vihannut ja säilynyt ihmisenä...”

Silloin alkoi hän aivan raivoisasti vihata Jumalaa, Hän vihasi
niin, että siitä johtuvat hermokohtaukset panivat hänet joskus
vapisemaan ja pusersivat hänestä kylmän hien. Hän valmistautui
julkaisemaan teoksensa, joka oli Jumalan kukistava. Hän teki vaan
siihen muutoksia, Esempion nimen hän muutti toiseksi. Hän ei halunnut
säilyttää sitä — mielestänsä tahraa — teoksensa sivuilla ja uskoi
pyyhkineensä sen pois, muuttamalla vaan nimen.

Ajoittain hän taas mietti muuttaa teoksensa juonen suorastaan
Perkeleen ylistykseksi, korottaa Perkeleen oikeaksi Jumalaksi. Se
tuli alkoi hänessä palaa yhä voimallisempana.

Mutta taas hän näki unia, näki Perkeleen kiusaavan häntä ja raivostui
siitä ja nousi Perkelettä ja kaikkea olevaa ja olematonta vastaan,
vartioiden ulkomuotoansa, etteivät vaan ihmisraakimukset huomaisi
hänen taistelultansa... Silloin hän ei halunnut muuta kuin uhmaten
ja ihmisiä ivaten julaista teoksensa, nousta hengenruhtinaaksi ja
viskata kunniaseppeleetkin luotansa halveksien, ikäänkuin syläisten
siten ihmisten silmille, hän oli jo alhaisuuden lihaksi tulemus.

                                                  ⸻

Elämän ja kuoleman taudin pesäkkeet kehkeytyivät, Kaikki kukki niiden
kukkamaana. Kaikki ajettui niiden märkäpaiseiksi. Kaikki voimat
loivat niitä paiseita ja puhkoivat niitä. Kaikkialla riehui elämän
ja kuoleman sylipaini. Se riehui ihmishengessä ja aistillisessa
luonnossa.

Kaikkien luulosairauksien ja unien ja mielikuvien voimat loivat
Harhamassa uuden henkisen ajettuman: Hän kuvitteli olevansa
marttyyri... Oman syyllisyyden tunne tukehtui hänessä kokonaan
ja hän uskoi kuumeisesti, että hän on ihmisten pahuuden uhri. Hän
luuli kärsivänsä toisten ihmisten pahuuden tähden ja nautti siitä
uskosta. Hän kirkastui omissa silmissänsä. Hän asetteli jo päähänsä
marttyyrikruunua. Hän etsi ja kaiveli muistostansa kaikki tapaukset,
pienimmätkin, jolloin luuli ihmisten hänelle vääryyttä tehneen. Kun
hän oli jonkun semmoisen löytävinänsä, iloitsi hän siitä ja kärsi,
kun ne eivät olleet hänelle enemmän vääryyttä tehneet. Ja silloin
hänessä heräsi halu pakottaa ne hänelle vääryyttä tekemään, pakottaa
ne, tai houkutella ja ärsyttää siihen jollain keinolla, vaikkapa
kavaluudella. Ja kun hän silloin ajatteli, että se on alhaista,
uhmaili hän:

— Oh! Minä tahdonkin olla juuri alhainen... Minä tahdon olla
alhainen, koska se on ihmisten arvon mukaista... Ne eivät jaloutta
ansaitse...

Ja yhä hartaampana asetteli hän päähänsä marttyyrikruunua. Hänen
luulosairautensa oli huippuunsa kehittynyt ja hermokohtaukset
uusiutuivat tuontuostakin. Hänen henkinen ja ruumiillinen elämänsä
lopulta aivan erkanivat, erkanivat siinä määrässä, että ankarimpien
henkisten tautien raivotessa hänen ruumiilliset voimansa alkoivat
toipua...

                                                  ⸻

Pohjolan kesä oli kypsimmillänsä. Ahoilla hohtivat punaiset
mansikkaliepeet, punaten ne punaisiksi. Aurinko viskoi kirkkaita
kuviansa, kylväen niillä Suomen tuhansien järvien ja lampien pohjat.
Se heitteli valovaippojansa nurmille ja pelloille ja kukkuloille.
Puiden oksilta riippuivat tummat, vilpoiset varjoriekaleet, purot
soittelivat ja linnut lauloivat niiden säestyksellä.

Eräänä päivänä sai Harhama tohtori Kirchneriltä seuraavan kirjeen:

’Rakas herra Harhama!

Minun on raskas Teille kirjoittaa, mutta en voi vaieta. Olen
edessänne pahantekijä. Minä annoin Teille vaimostanne Magdasta
aivan väärät tiedot... Hän on täysin normaali, hän on terve ja
säännöllisesti kehittynyt. Suoraan sanoen, en minä edes mitään
tiennyt...

Syyn, joka johti tähän petokseen, sanon Teille myös. Minulla oli
toveri, joka rakasti Magdaa — ja ehkä myös hänen rikkauksiansa.
Hän valitti minulle, pyysi apuani ja sanoi joutuvansa epätoivoon.
Minä säälin häntä ja estääkseni Teidän avioliittonne, annoin
Teille väärät tiedot. En luullut asian menevän, kuten se meni.

Tämä ystäväni kertoi äsken kuulleensa onnettomuudestanne ja minä
en voinut enää vaieta. Tuomitkaa minua jos tahdotte. Siihen
Teillä on täysi oikeus ja aihe. Tuomitkaa, mutta sitten antakaa
anteeksi. Kääntykää Magdan puoleen. Kaikki voi vielä tulla
hyväksi.

Pyytäen anteeksi

Kirchner.’

Harhama luki kirjeen ja nauroi katkerasti. Hän luki sen uudestaan,
viskasi pois käsistänsä ja alkoi miettiä Magdan asiaa.

Ja kun hän sitä mietti, selkeni hänelle outo huomio: Hän oli itse
asiassa halveksinut ja inhonnut Magdaa aina kuten rouva Esempiota
ja kaikkia ihmisiä. Hän huomasi, että hän oli Magdaa, kuten rouva
Esempiotakin katsellut kyvyttömänä ihmis-olentona, raukkana,
semmoisena, joka kykenee ainoastaan omaa kuvettansa kuopimaan:
kampailemaan tukkaansa ja naarastelemaan miehelle. Hän oli molempia
pitänyt rumina, hassunkurisina, sukupuoli-elukkoina. Hän huomasi
Magdassa tavotelleensa aistillisuutta tai sen kultaa, joka nyt näytti
neulannupin kokoiselta, inhottavalta rahtuselta, joltain ilkeältä
kultakirpulta. Hänessä ryöpähti silloin viha Magdaa kohtaan, joka oli
häneen sitoutunut, kuten tarvaalainen jalkapuu, eikä irrottautunut
hänestä.

— ”Sinäkin ruma, ilkeä saivar, syöt minun ihoani!” — raivosi hän...

Viha ja inho Magdaa kohtaan yltyi. Hän päätti hänet karistaa
itsestänsä. Hän mietti keinoa. Alussa hän mietti jotain puhdasta,
jaloa, mutta kun sitä ei löytynyt, lausui hän ynseänä:

— ”Jaloutta sille ja ihmisille!... Sitäkö ne ymmärtävät!...
Leipäpussilla niitä pitää lyödä, tai kolikolla... Alhaisuutta ne vaan
ymmärtävät...”

Hän päätti silloin kutsua Magdan luoksensa, katua muka, pyytää
anteeksi ja kun hän saapuu antaa kuuden porton ottaa hänet vastaan
ja ojentaa hänelle rouva Esempion valokuvan, seppeleen sisään
kätkettynä ja oheen liitettynä räikeillä väreillä maalattu kertomus
hänen likaisesta elämästänsä rouva Esempion kanssa ja kaikesta hänen
elämänsä liasta.

— ”Silloin hän toki ymmärtänee minusta karistautua... ruma olento”,
— uhmaili Harhama.

Oitis kirjoitti hän Magdalle ja valmisti valmiiksi ranskankielisen
kertomuksen, jossa maalasi koko elämänsä lian ravalla ja valmistautui
pääsemään yhdestä kiusanhengestänsä...

Ja sitä mukaa kehittyi hänessä ihmis-inho ja viha ja niistä johtuva
alhaisuudenjano. Joskus hän aivan janosi herjata ihmisiä saadaksensa
ne vetämään hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Hän järkeili:

— ”Minä nautin silloin, kun teidän täytyy pesettää kunniaanne minun
rapaisilla käsilläni, sillä se osottaa, että te itse olette vielä
rapaisemmat...”

Kun hänen alhainen inhonsa ja vihansa joskus kääntyi erityisesti
Edelmuthiin ja majuri Velikodushofiin, päätti hän pakottaa
ne panemaan hänet linnaan, tai sakotuttamaan häntä ja siten
pesetyttämään kunniansa hänen rapaisilla käsillänsä. Hän riemuitsi
sitä ajatellessansa:

— ”Teidän täytyy astua niin alas, että olette pakotetut likaisen
nahkanne pesetyttämään niillä käsillä, jotka te olette tehneet
murhapolttajan ja rosvon käsiksi, vaikka minä en ole teille
mitään pahaa tehnyt... Minä vannon kaiken elämän kautta, että teidän
täytyy se tehdä, te elävistä alhaisimmat... Ja sen naisen täytyy
vielä saada kerskata, että hän on ollut suurimman heittiön,
varkaan ja konnan vaimona... Hänen itsensä täytyy minusta se
tehdä, että hänen alennuksensa olisi täydellinen...”

                                                  ⸻

Kesän surulliset iltaruskot alkoivat kehkeytyä sen lämmöstä ja
valosta. Heinäkuun loppupuolen lämpö hyväili kypsyvää hedelmää,
herkutteli sen hajulla ja mairitteli suuteloillansa siinä uinuvaa
uutta elämää hereille: kypsytti tulevan elämän siementä.

Kesä kaipaili surumielisenä morsiamena sulhoansa syksyä. Sen harsot
häilähtelivät. Kypsyvän viljan ja tuleutuvan hedelmän maukas tuoksu
sekottui lämpimään autereeseen ja laskeutui hienona harsona tylppien
kukkuloiden hartioille ja mäkien kupeille, ja vesillä uneksi auringon
valovälke, kaipaillen keväistä, kutevien kalojen kuhertelua ja
onkimiehen ruuhen värettä.

Poissa oli jo käen hopeanheleä kukunta. Neito lauleli ikävissänsä.
Perho kaihosi kukkiensa kevätväriä, kukat keväistä neitsyyttänsä ja
kaikki kantoi suurta, kaunista luonnonsurua.

Kesäinen Suomi koreili syksyn hienoissa morsiussuruissa. Se loisti
kaihon ja ikävän runoliinoissa ja harsoissa. Se tuoksusi koko luonnon
elämäntuskaa ja kaipuuta ja iki-ikävää.

Avonaisen akkunan ääressä istui Harhama puoliyön hetkellä ja selaili
teoksensa käsikirjoitusta. Kyyneleet valuivat virtana silmistä,
sillä edessä oli hänellä koko elämänsä työ ja sisältö ja ajatus.
Teos oli koko hänen sielunsa. Hänen ajatuksensa ja kaikki oli siihen
puristettu viimeistä tippaa myöten. Noin kahdeksantoista vuotta
oli hän koonnut ja valmistanut sitä varten yöt ja päivät, koonnut
henkisiä aarteita, kuin hedelmä mehua, ja nyt häilyi sen ympärillä
kalmanharso. Se oli niin ihana, virheetön runohelmi, niin ylevä ja
korkea ja puhdas, että se nosti hänet maan tomusta vielä kerran
ihmiseksi. Se synnytti hänessä jonkun äärettömän suuren kaipuun,
jonkun ikävän ja tuskan. Hän unohti hetkeksi ihmiset ja koko maailman
ja eli oman henkensä entisillä sumumailla: jumaluuden ilmapiirissä.
Hänen olemukseensa tuntuivat valuvan raikkaat lähdevedet ja lintujen
laulu soi hänen korvissansa. Hänen silmiensä edessä paloivat
kirkkaat, rauhalliset revontulet, valaisten alkuaikojen ikipuhtaita
hankia ja jumaluuden rauha laskeutui kaiken yli nuoruuden ja onnen ja
unelmien päivien kauniina muistona. Hän itki, kuin lapsi ja kysyi:

— ”Miten olen minä tämän kaiken kadottanut?”

Eikä hän löytänyt vastausta. Se oli oman syyllisyydentunnon
ensimäinen airut, sen ensimäinen punertava aamurusko. Hän ei sillä
hetkellä enää syyttänyt toki muita, jos hän ei vielä astunutkaan
vastaamaan elämästänsä: siitä, mitä hän nyt oli! Ensimäinen oman
syyllisyydentunnon tuikahtava kointähti oli se, ettei hän lausunut
muita ihmisiä tarkottaen:

— ”Minä olen teidän elämänne hedelmä...”

Hän itki ja selaili teostansa. Sen sadat paratiisit ja ratsastelevat
ja taistelevat sotajoukot, sen onnen laulut ja korkeat veisut, sen
ylevä ikikaipuu ja ikävä ja jumaluuden tuoksu ja suuruus, avautuivat
välkkyvinä valomerinä ja tulina ja runona ja satuna. Kaikki oli
ihmishengen ihaninta unta ja ikävöimistä. Se oli sisällisestä
ihmishengen pakahtumasta lähtenyt, avun- ja tuskanhuutoa ja korkeutta
kohti pyrkimistä. Siinä ei ollut mitään puristettua, tehtyä ja
kypsymätöntä. Kaikki oli luonnon työpajassa valmiiksi hiottua ja
kypsytettyä. Hänessä heräsi sanomaton halu julkaista se, julkaista
puhtain tuntein, mitään kysymättä ja odottamatta...

Aamusaraste kelmensi jo taivaanrantaa, mutta yhä istui Harhama
teostansa selaillen. Hän tuli taas katkeraksi ja kysyi:

— ”Miten olen minä tämän kaiken voinut kadottaa?”

Läheisessä talossa narahti ovi ja kuului ihmis-ääni.

Se oli kuin keihäänpisto Harhamaan. Hän muisti ihmiset. Hän
raivostui ja lausui:

— ”Mitenkäkö olen voinut menettää?... Aaa! Siihen olette te, pirut,
siihen syypäät, te ihmiset... te kirotut...”

Oman syyllisyydentunteen ensimäinen aamurusko ei jaksanut vielä
kirkkaaksi päiväksi valeta.

                                                  ⸻

Elämänrihmat juoksivat keriltänsä uusille kerille. Oli harmaa,
rasvatyyni päivä. Mehevät pilvet riippuivat liikkumattomina,
alhaalla, milt’ei hiipoen kukkuloiden hartioita ja laskeutuen niille
harmaiksi, suoriksi harsoiksi. Ruis oli laossa, heinäruvot painuivat
nurmea vasten, kauranripsistä tippui vesi ja puiden oksat taipuivat
hieman vesipainon alla.

Aamiaisen aikana alkoi sataa. Tyyni sade valui rauhallisena,
pystysuorana, kuin pilvien utarista heruen. Koko ilma oli sakeana,
harmaana vetenä.

Postinkantaja toi Harhamalle kirjeen. Se kirje oli Magdalta. Se oli
ensimäinen kirje häiden jälkeen. Harhama avasi sen välinpitämättömänä
ja luki pistävän, lyhyen vastauksen kutsuunsa. Se kuului:

’Kiitos kutsusta! Mutta onnettomuudekseni on omaisuuteni jo
vähennyt, niin että tulostani ei olisi enää toivottua iloa, jonka
tähden en käytä kutsua hyväkseni. Magda.’

Harhama tunsi piston ja nautti siitä, koska se alensi hänen
silmissänsä Magdaa, Hän viskasi kirjeen tuleen ja lausui:

— ”Se on juuri ihmisen tapaista... Se saivar ei kykene muuhun,
kuin kaivelemaan inhottavaa hyttysen munan kokoista kultamuruansa...
Ja sen pitäisi olla minun vaimoni!...”

Hän käveli hetken ja lausui päättävästi:

— ”Mutta sinun täytyy tulla... Kun ei kirje auta, niin minä
noudan sinut ja sinun pitää saada porttojen käsistä se ’ihminen’
josta et muuten ymmärrä irrottautua... Sinä minuun takertunut
syöpäläinen. Sinun täytyy nähdä porttojen osottamana se, josta et
muuten älyä karistautua. Kultasiru on sinun hengellesi kylliksi...
Kaivele sitä ja jätä minut rauhaan! Minä inhoan ja halveksin sinua...
Kavaluudella minä tuon sinut katsomaan ’ihmistä’...”

Hän istahti ja alkoi miettiä matkaansa. Kaikki oman
syyllisyydentunteen ilmaukset olivat hänessä taas tyyten sammuneet.
Hän ei ollut enää siveellinen olento: ihminen. Hän oli täydellinen
eläin. Ja samalla soivat hänelle ainaiset pilkankellot. Muita
innokkaampi oli eräs harvinaisen ylevä, elämässänsä aivan nuhteeton
ritalainen sanomalehdentoimittaja Arjanne, joka tietäen ettei Harhama
tilaa hänen lehteänsä, eikä, vieraalla paikkakunnalla asuen, sitä
sattumalta voi saada, lähetti hänelle aina ystävällisesti ne lehtensä
numerot, joissa oli jotain sattuvaa Harhamasta kirjoittanut, merkiten
aina kirjoituksensa punaisella reunaviivalla sekä eri lisäyksellä.
Hän oli käsittänyt tehtävänsä Jumalan valitsemana vitsana ja
tuomarina.

                                                  ⸻

Elämän ainainen kiertokulku raivosi ijäistä kiertoansa. Avaruus
tarttui armottomilla ikenillänsä merien riehuvaan pintaan. Se
tarttui siihen rauhallisena ja häikäilemättä, kuin lapsi äitinsä
utariin. Se imi sitä vettä, vähääkään välittämättä meren ärjynnästä
ja pauhusta ja kuohusta. Meri taas ei omastansa luopunut. Se nouti
vetensä takaisin, etsi sen etäisimmistäkin paikoista, rotkoista ja
ylängöiltä, tunki purot ja joet ja ojat ja vesisuonet satiminansa
kaukaisimpiinkin korpiin ja nouti sieltä omansa pois.

Harhama mietti yhä teoksensa julkaisua ja sitä varten tehtäviä
pieniä muutoksia. Unet Perkeleen ja hänen enkeliensä loistavista
neuvotteluista jatkuivat. Perkeleen kiusaus ilmestyi hänelle mitä
moninaisimmissa muodoissa. Henkimaailman ihanuudet ja hirmut
karkeloittivat häntä yökaudet ja Perkele suureni ja kirkastui
joskus hänen sielussansa joksikin suureksi, voimalliseksi, joskus
jaloksikin, kuten jumaluus. Hän mietti hyvin usein sitä, kumpi
on oikea: hyväkö, vaiko paha, Perkelekö, vaiko Jumala. Isän ja
äidin kysymys oli saanut jo äärimäisen rajansa. Hän mietti ja etsi
vastausta kysymykseen: kumpi äärettömyyden reuna on oikea. Hän kysyi
jo sitä viimeistä kysymystä, jota kauvemmaksi ei voi ihmishenki
enää mennä, koska siinä jo loppuu kaikki.

Hän oli tehnyt ihmishengen äärimäisen kysymyksen, sen jota ei
kukaan ollut vielä uskaltanut siinä rohkeassa hengessä kysyä, kuin
hän kysyi. Ei ainoakaan ollut vielä uskaltanut kysyä sitä siinä
mielessä, että panisi epäilyksen alaiseksi, tai edes vakavasti
kysyttäväksikään kysymyksen, kumpi on oikea: hyväkö, vaiko paha,
Jumalan, vaiko Perkeleen henki? Hän oli tehnyt sen kysymyksen, jota
enempää ei voida koskaan kysyä. Hän kysyi: Jos on Jumala, kumpi
on se oikea: Perkelekö, vaiko Jumala?...

Hän kysyi sitä vasta arastellen, mutta hän kysyi sitä vakavana, hän
kysyi sitä sairaloisena, mutta rehellisesti.

Siihen oli johtanut ihmishengen kysymys: ”Isäkö, vaiko äiti?”... Se
uusi, ääretön, tutkimaton kysymys oli se vastaus, jonka Harhama oli
siihen kysymykseen saanut, kun oli uhrannut sille koko siihen-astisen
elämänsä. Mutta se kysymys oli samalla ensimäinen aamusaraste
yliluonnollisen, jumalallisen voiman tunnustamisesta...

Ja hänen suurenjanoista, sairasta henkeänsä huikasi sen kysymyksen
suuruus. Se tukahdutti hetkeksi hänessä pienen alhaisuudenjanon ja
ihmis-inhon. Se ei niitä kyennyt kokonaan sammuttamaan, vaan peitti
ne tuhalla, kuin kytevän, katkeran tulen.

Kerran hän istui yökauden ja mietti kysymystä: ”Jehovako, vai
Perkelekö on oikea Jumala?” Hän oli löytänyt äärimäisen: ”isäkö,
vaiko äiti?”

Väliin taas se kysymys himmeni, sillä se oli arasteleva ja hän alkoi
taas sovitella päähänsä marttyyrikruunua ja janosi, että ihmiset
tekisivät hänelle enemmän pahaa ja ivaisivat. Siitä ryöpähti taas
ihmisviha ja inho. Kaikki kiehui hänessä sekaisin sielun kuumeena.

Päivät matelivat toistensa perästä laiskoina, joutilaan näköisinä.
Elämän ja kuoleman hääkarkelo jatkui ja viulut soivat. Eräänä päivänä
sai Harhama tuntemattomalta rouva Korpivaaraksi itseään kutsuvalta
henkilöltä kirjeen. Kirjoittaja kuvaili rouva Esempion silloista
elämää. Hän oli muka, kirjeen mukaan, joutunut majuri Velikodushofin
kanssa rahapulaan ja muihin ikävyyksiin. Rouva Esempio oli Harhamalle
tuntematonta kirjoittajaa ja ystäväänsä rouva Korpivaaraa pyytänyt
sovittamaan Harhamaa.

Harhama nautti kirjeestä. Hän nautti siitä, koska näki koston
kierivän rouva Esempion kantapäillä ja koska hän voi nyt polkea
molemmat alas, olemalla itse näennäisesti jalo: Hänessä heräsi taas
alhaisuudenjano yhdessä inhon kanssa. Hän vastasi kirjeeseen ja
lupasi apuansa ja rahaa... ennen kaikkea rahaa. Hän mietti:

— ”Niillä ei ole rahaa... Se voi pakottaa ne keskeyttämään
tyhjän elämänsä ennen aikojansa... ennen kun ovat ehtineet kulua
ihmishaaskoiksi... Heidän pitää siis saada rahaa...”

Ja hän supisti omat menonsa ja alkoi säästää kootakseen rahaa, millä
saada rouva Esempio ja majuri Velikodushof jatkamaan kunnes ovat
haaskoja...

Kohta sai hän vastauksen... sitten toisen... kolmannen ja aina vaan
uuden kirjeen. Pariin niihin oli liitetty rouva Esempion omakätinen,
rouva Korpivaaralle kirjoitettu kirje. Mutta samoissa kirjeissä alkoi
rouva Korpivaara yhä enemmän ja tuttavallisemmin kysellä Harhaman
omia asioita, ensin rouva Esempiota koskevia, sitten muita, ystävänä
ja säälijänä muka. Harhama vastasi ensin muutamalla sanalla, sitten
pitemmällä. Vähä vähältä muuttuivat kyselyt tuttavallisemmiksi. Ne
koskivat valtiollisia asioita, sitten Venäjän vallankumousta. Syyksi
mainitsi kirjoittaja, että on levitetty ilkeitä huhuja Harhaman
osanotosta niihin ja hän tahtoisi ne kumota.

Tungettelu puhalsi Harhamassa taas inhon vireille. Hän vastasi
lopulta kuivasti:

— ”En tarvitse arvoisaa palvelustanne, mutta jos muutoin haluatte
vielä jotain rouva Esempion hyväksi pyytää, niin voitte puhua
kanssani. Koska asutte Lahdessa, poikkean sitä varten luoksenne
kahden päivän kuluttua, matkustaessani kaupunkinne ohi Pietariin.”

Sanottuna päivänä hän lähti noutamaan Magdaa katsomaan ”ihmistä”
ja saamaan sen elämäkerran ja rouva Esempion valokuvan porttojen
kädestä. Samalla matkalla aikoi hän järjestää Zaikon jättämän
omaisuuden hoidon.

Mutta kun hän tuli Lahteen, ei siellä Korpivaara-nimellistä rouvaa
asunutkaan. Harhama oudostui. Hän luuli, että hänestä oli tehty taas
ilkeää pilaa. Hän raivostui siitä. Mutta kirjoittaessansa nimeänsä
hotellin päiväkirjaan näki hän siellä majuri Velikodushofin ja rouva
Esempion nimet. Kysyttyänsä asiaa sai hän kuulla kertomuksen niiden
oleskelusta kaupungissa. Harhamassa heräsi joku aavistus. Hän kysyi
itseksensä:

— ”Olisiko minulta urkittu todistuskappaleita ilmiantoa varten?...
Minähän olin kaikki paperini koonnut pois, murtautumalla rouva
Esempion peilikaappiin.”

Hän toivoi että niin olisi ja palkkasi heti taitavan urkkijan
urkkimaan tiedot asiasta, nauttiaksensa niistä, ja jos ei olisi
ilmiantoa tehty, käski hän johtaa asianomaiset ilmiantamaan hänet,
jättäen sitä varten ainestakin, Ensimäisen tiedon hän sai samana päivänä
. Hänelle ilmotettiin, että rouva Esempio oli ryhtynyt toimiin
estääksensä Harhamaa saamasta Zaikon jättämää omaisuutta. Sitä
varten oli hän ryhtynyt oikeuden kautta julistamaan luopumuskirjan
mitättömäksi, kieltäen allekirjoituksensa, ja ilmottaen että
Harhama oli varastanut hänen sinettinsä ja siten saanut sinetin
luopumuskirjan alle.

Harhama riemuitsi sitä kuullessansa. Hän riemuitsi kun luuli nyt
kerrankin näkevänsä ihmisen, oman kuvansa, täydellisesti alhaisena,
semmoisena, kuin hän janosi olla... Hän nautti oman kuvansa ja
teoksensa jumaluuden vertauskuvan esempio-ihmisen luulottelemastansa
alhaisuudesta. Hän nautti siitä niin täysin siemauksin, että
hermokohtaukset alkoivat niin voimakkaina, että kädet kylmenivät
jääkylmiksi ja kylmä hiki valui pitkin ihoa.

Seuraavana päivänä matkusti hän merenrantateitse Systerbeckiin,
Venäjän puolelle, jossa hänen oli määrä saada väärä passi Venäjälle
menoa varten.

                                                  ⸻

Olivat jo elokuun loppupäivät. Kuolema nosti päivä päivältä
tummia lippujansa kesän edessä yhä korkeammalle: varjot pitenivät
pitenemistänsä. Auringon kulkema kaari lyheni joka päivä. Kukkien
terälehdet karisivat, ruoho kuihtui. Kaikki valmisti kesän
hautajaisia.

Ja samalla nousi uusi elämä, syntyen, kelmeten ja kirkastuen kesän
kuolemasta, kuin aamurusko yöstä, päivänvalo aamuruskosta: Elokuun
kauniit kuutamot kirkastuivat yö yöltä. Ne kirkastuivat talven voiman
airueina, sen pakkaskirkkaiden kuutamoiden aamuruskoina. Ne levisivät
kuolintautiansa sairastavan kesän kasvoille, kuin kirkasväriset
kalmanliinat. Ne lepäsivät Suomen järvien vesikalvolla hopeahohteena
ja valoivat metsät kalmiston kelmeällä valolla. Kaikkialla soivat
elämän ja kuoleman suuret hääviulut ja heilahtelivat niiden hääväen
helmat.

Entistä synkempänä mietti Harhama elämän ja kuoleman ijankaikkista
kysymystä ja hapuili jumaluuden häilähteleviä hapsia. Siinä
mietinnässä oli nyt jotain tylsää, tylppää, äärettömän synkkää ja
raskasta. Hän vieritteli elämän ja jumaluuden suurta kysymystä, kuin
kalliolohkaretta, teki sitä, kuin jotain totuttua päivän työtä,
haluten vaan saada sen loppuun.

Ja aina voimallisempana heräsi hänessä huimaava, ihmishengen rohkein
kysymys, äärettömyyksien ääri: Jumalako vaiko Perkele?... Jehovako,
vai Perkelekö on Jumala?...

Hän mietti sitä kysymystä, synkkänä ja mykkänä kuten äärettömyys
katselee maailmoiden ikitaisteluja. Hän unohti silloin
alhaisuudenjanonkin ja kaiken mitä on elämässä. Hänen henkensä eli
täydellisessä avioerossa ruumiistansa...

Siitä suuresta kysymyksestä johtuvat taas ajatukset teokseen, joka
hänellä oli muassa, viimeisiä korjauksia ja kustantajalle viemistä
varten. Hetkessä siirtyi hän silloin sen paratiiseihin ja autuuden
saleihin ja iki-onneen ja kuolemattomuuteen. Silloin tuikahti hänessä
taas kysymys:

— ”Miten minä olen tämän menettänyt?...”

Ne olivat niitä oman vastuunalaisuuden- ja syyllisyydentunteen
heikkoja aamuruskoja, jotka välähtelivät elämän sekasorrosta ja
yöstä, Mutta ne hetket, ne jolloin hän kysyi miten minä — eivätkä
muut — olen sen tehnyt, olivat vieläkin pian sammuvia virvatulia,
joiden savuna nousi viha ja ihmis-inho ja vastuun vierittäminen
muiden hartioille. Ja niistä savuista taas kohosi kirkas
marttyyrikruunu, jota hän sovitteli päähänsä.

Systerbeckin tie oli ihmisistä tyhjä, kun Harhama iltapuolella saapui
sinne ja lähti jalkaisin kävelemään entisen vallankumouksellisen
järjestön jäsenen Orlofin luo, jonka hän oli onnistunut löytämään
vankeudesta päästyään ja jolta hänen oli nyt saatava väärä passi. Hän
oli etsinyt hänet elämäkertansa julkaisun takia, saadaksensa tietää,
mitä hän voisi julkaista panematta ketään vaaraan. Tuuli pölisytti
tomupilviä tiellä. Jonkun matkaa käveltyänsä näki hän ihmisparin
hoippuvan tuulen ja pölyn seassa, kävelevän ja sitten pysähtyvän.
Nainen puheli jotain miehelle, imeytyen sen silmiin, niin etteivät
huomanneet hänen lähestymistään. Vasta parin kohdalle päästyänsä,
vilkasi Harhama siihen kuin ohimennen ja vavahti. Kulkijat olivat
rouva Esempio ja majuri Velikodushof.

Joku ilkeä, likainen tunne juoksi Harhaman läpi. Oli kuin olisi häntä
pyyhitty äärettömän likaisella märällä rievulla. Kun hän oli päässyt
ohi, tuntui hänestä helpolta, kuten siitä, joka on onnellisesti
sivuuttanut jonkun ilkeän paikan, tai pelätyn ruumishuoneen, jonka
ohimenoa hän on pelännyt. Hermokohtaus oli ainoa vaurio, jonka hän
oli ohimennessään saanut. Sitten tylsistyi hän koko tapaukselle.

                                                  ⸻

Läntinen taivaanranta paloi jo punakirkkaana iltaruskoroihuna,
Ijankaikkisuuden tulet näyttivät siellä punertavan, sytytellen
ihmissielussa ijäisyyden kaipuuta. Tuntui, kuin lämmittelisivät
niiden tulien ääressä maan tomusta pois päässeet autuaiden henget,
rauhallisina, ainoana ilona yhä suuremman kirkkauden kaipuu ja
huoli jälelle jääneistä mullanlapsista. Tuntui, kuin katselisivat
ne siellä kuolemantakaista, kelmeää, surullista valoa, joka on
pimeyden ja valon sekotus, eikä siis tunne enää pimeyttä, ei pimeyden
ja valon rajoja. Suomenlahden tyyni vesikalvo tuntui huokuvan
ikihalua, pyrkivän sitä valoa kohti. Se imi osan sen hohteesta
pinnallensa punakirkkaaksi väriksi ja välkytteli sitä, kuin armainta
aarretta, tai autuuden aavistusta. Kronstadin kullatut kupoolit
kohosivat vesi-ulapasta kullan hohtona ja kirkkautena, joka himmeni
iltaruskon punaan ja suli sen kanssa värisoinnuksi. Se kultakuva
kohosi ulapasta, kuin ikävöity elämänsaari kuoleman rauhallisesta,
suruvoittoisesta merestä.

Harhama istui Systerbeckin kasinon portaikolla, syöden illallista,
miettien raskaita kysymyksiänsä ja katsellen iltaruskon punakirkkaita
kaihoisia jumalavaloja. Kysymys: ”Jehovako, vaiko Perkele?” kohosi
hänen eteensä meren iltaruskohohteisesta ulapasta autuuden saarena,
jykevänä vuorena, jonka huippu pujottautui äärettömyyden rajoja
tavottelemaan. Sanomaton kaipuu syttyi hänessä: Hän olisi halunnut
kiivetä sinne huipulle, nähdä koko elämän, painautua jumaluuden
rintaa vasten ja nukahtaa siihen onneen ja rauhaan ja autuuteen...

Äkkiä huomasi hän rouva Esempion ja majuri Velikodushofin istuvan
loitompana. Kaikki jumalatulet ja iltaruskot sammuivat silloin kuin
puhallettuina ja hänessä roiskahti taas inho ja halveksuminen,
kuin ärsytetystä, nälkäisestä pedosta verenjano ja viha. Hän
asettui likemmä heitä. Hän tahtoi näyttäytyä heille, sanoa sillä
näyttäytymisellänsä:

— ”Katsokaa! Katsokaa ihmistä, kuvaanne ja hedelmäänne!... Mies!
Katsokaa minkälaisen heittiön kädestä ja jälkeen sinun on täytynyt
ottaa vaimosi!... Ja vaimo! Katso, minkälaisen rosvon sängyssä olet
nukkunut. Kenellä olet ihosi puhdistuttanut. Katsokaa kunniaanne!...”

Hän istui, ilkkui siten ja nautti.

Majuri Velikodushof huomasi hänet, kuiskasi jotain rouva Esempiolle
ja poistui. Harhaman mieleen muistuivat Routalan Timon tuvan paperit,
joista korpelaiset olivat hänelle kirjoittaneet, valittaen rouva
Esempion ilmottaneen, että häneltä eivät saa mitään, jos vaan
yrittävät niitä periä. Hänelle oli niiden paperien pois lunastaminen
tullut hulluuteen asti meneväksi kunnian-asiaksi ja hän nousi, meni
rouva Esempion eteen ja tarjoutui lunastamaan ne paperit. Hän ei sitä
tehnyt nyt auttaaksensa Timoa ja korpelaisia, vaan tyydyttääksensä
alhaisuudenjanoansa: osottaaksensa teennäisen muka ylemmyytensä ja
siten painaa ihmistä edessänsä saivareksi. Mutta kun hän silloin
kuuli rouva Esempion äänen, kävi väristys koko hänen olemuksensa
läpi. Siinä äänessä tuntui olevan jotain räkätystä. Rouva Esempion
silmistä näytti loistavan jotain ilkeää, ja hänen tylpät sormensa
ja lihaiset kätensä loihtivat salamannopeana Harhaman eteen kuvan,
jommoinen hänelle oli ilmestynyt Valkeassa talossa. Hän lausui jonkun
raakuuden ja lähti, hermokohtauksen repiessä koko hänen olemustansa,
käsien kylmetessä jääkylmiksi ja kylmän hien juostessa ihoa pitkin.

Kun hän poistuessaan kulki puhelinhuoneen ohi, näki hän majuri
Velikodushofin siellä puhuvan puhelimessa ja kuuli hänen puhuvan
hänestä, lausuen:

— ”Nyt on Harhama täällä! Ottakaa selko, missä hän asuu!”

Ilmiannon aavistus leimahti Harhamassa yhdessä hillittömän vihan
kanssa. Hän teki päätöksensä salamannopeana. Käsi tarttui ladattuun
pamauksen ehkäisijällä varustettuun aseeseen... Hän veti sen jo
taskusta... hän tarkasti nyt, ensikerran, nuolinopeana, onko
Nikitinille aijottu luoti jälelle jäänyt aseesen... Se oli jäänyt,
sillä ainoastaan yksi luotireikä oli tyhjä. Nikitinille aijottu luoti
oli siis haavottanut hänet itsensä. Hän ehti käsittää sen.

— ”Herran kiitos että ei säilynyt suurempaa konnaa varten!” —
iloitsi Harhama.

Hän lähestyi takaapäin nopeasti... Ase oli jo valmiina... Silloin
kuuli hän majuri Velikoduskofin jatkavan:

— ”Häntä on syytetty varkaudesta ja murhapoltosta”.

Likaisin inho ja halveksimisentunne valui Harhaman suonia pitkin. Hän
muisti Nikolain sanat: ”Mies ei tapa koiraa, vaan merkkaa sen ja
jättää häpeäänsä kärsimään”. Ase laskeutui. Hän aikoi vielä kysyä:
”Majuri! Vaimonko minä olen sinulta varastanut ja vietellyt vaiko ne
korut joilla se parasta aikaa koristautuu?” Mutta inho tukahdutti
kysymyksenkin. Hän sylkäisi ja lähti.

                                                  ⸻

Pohjattomat elämän kurimukset imivät elämää sisäänsä. Kaikki valui
niihin pauhinalla, kuin vesi, hävisi näkymättömäksi, syöksyi
tutkimattomaan pimeyteen.

Niiden kurimusten reunoilla pyöri ihmis-elämä, kuin vedensilmä. Se
kiemurteli siinä hetken, kuin käärme, jota vetää tulisuppilo. Se
kärsi ja pelkäsi häviötänsä ja siinä häviönsä partaalla tappeli
se keskenänsä kaikesta häviävästä, kaikesta katoavasta, kaikesta
haihtuvasta, kaikesta siitä, joka suistui kuoleman kurimukseen
itsiensä tappelijoiden mukana.

Ja kuoleman pohjattomasta kurimuksesta pursusi uusi elämä, kuoleman
ylen-antamus, tai sen lapamato. Se pursusi kuoleman uudeksi
ravinnoksi. Se kiemurteli taas oman aikansa kurimuksen suulla,
tappeli häviävästä, väsyi, raukesi, sai kyllänsä kaikista ja syöksyi
kuoleman kurimukseen, kuin kauhuissaan pauhuava vesi.

Kaikki taisteli turhasta.

Synkkänä ja tylsänä käveli Harhama Systerbeckin kasinosta asuntoonsa
kylpylaitoksen pensionaattiin, jossa tiesi Orlofin häntä odottavan.
Hermosto värisi ja kädet olivat jääkylmät. Kun hän lähestyi
asuntoansa, kuuli hän takanansa nimeänsä hiljaa mainittavan ja kohta
tarttui käsi hänen käsivarteensa. Hän säpsähti, katsahti taaksensa ja
lausui hämmästyneenä:

— ”Tamara-kulta!... Sinäkö se!...”

Tamara oli hätääntyneen näköinen ja puhui nopeasti, puolikuiskaamalla:

— ”Hiljaa! Minulla on asiaa... Mennään syrjään...”

Harhama seurasi häntä puistikon polkua myöten yksinäiseen paikkaan ja
siellä alkoi Tamara nopeasti, hiljaisella äänellä selittää?

— ”Aivan sattumalta huomasin sinun akkunani ohi kävelevän... Olipa
se Jumalan onni... Sinuahan uhkaa vaara. Joko sinä tiedät?...”

Harhama katsoi hänen silmiinsä tylsistyneenä. Tamara hätääntyi ja
kiirehti:

— ”Puhu herran tähden! Tiedätkö sinä että sinut on ilmiannettu?”

Nyt muisti Harhama ilmianto-asian ja majuri Velikodushofin
telefoonipuhelun. Hän nauroi katkerasti ja mietti mitä tehdä.
Ihmis-inho pulahti hänestä. Hän tahtoi kuulla kaikki ja kysyi
rauhallisena:

— ”Kuka minut on antanut ilmi ja mistä?...”

Tamara veti hänet istumaan vierellensä puiston istuimelle ja selitti:

— ”Minä en tiedä. Mieheni puhui että joku urkkija on Suomessa
yhteydessä erään naisen kanssa ja hän luuli urkkimisen tarkottavan
sinua... Oletko sinä sekottunut johonkin?”

Harhama tuijotti maahan. Hänestä näytti, kuin matelisi hänen
edessänsä ihminen inhottavana käärmeenä, joka pyydystää niljaista
sammakkoa ja sen tähden unohtaa oman häntänsä. — Hänen kasvoillensa
ilmestyi katkera väre ja hän lausui kuin uhitellen:

— ”Olen. Minä olen sekottunut kaikkeen...”

— ”Voi herra Jumala!” — säikähti Tamara, jatkaen: ”Joudu herran
tähden sitten ja pakene!”

Harhama tuijotti eteensä tylsän-näköisenä, miettien sitä käärmettä,
joka muka mateli hänen edessänsä, häntä, niljaista sammakkoa
pyydystäen ja unohtaen häntänsä. Tamara värisi ja odotti vastausta.
Viimein puhui hän hätäisenä:

— ”Kuule! Joudu!... Mitä sinä ajattelet?”

— ”Ihmiskäärmettä, joka tuossa rapaa häntäänsä sammakon tähden”, —
vastasi Harhama katkerana.

Tamara hätäytyi, ei käsittänyt mitään. Viimein tarttui hän Harhaman
käsivarsiin, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi hellästi:

— ”Kuule! Mikä sinua vaivaa?”

— ”Ei mikään... Kiitos, Tamara, varotuksestasi!” — vastasi Harhama
surullisena.

Tamara katsoi yhä hänen silmiinsä ja rukoili:

— ”Kuule! Puhu minulle! Sano, mikä sinulla on!”

Harhama ajatteli jotain hyvin katkeraa ja epäselvää. Puoli-itsekseen
vastasi hän:

— ”Ei se maksa puhua... Elämä pakottaa ihmiset myömään itsensä ja
kunniansa sammakosta... Siinä se on koko se ilmianto...”

Tamara oli paljon puhunut Harhaman kanssa elämästäkin. Harhama oli
hänelle hiukan raottunut, kuten kauniille, viattomalle lapselle. Hän
oli paljon ymmärtänyt ja imeytynyt Harhama-hengen hämäryyteen. Hän
kieppui vieläkin siinä. Hän pani vapisevat kätensä ristiin hänen
eteensä, kyyneleet vuotivat hätäytyneistä silmistä ja hän rukoili:

— ”Älä ole nyt semmoinen! Pakene, jos on jotain! Pakene minun
rauhani tähden!...”

Harhaman silmissä sumeni kaikki. Hänestä tuntui Tamarakin nyt
jalkapuulta ja taakalta. Hän huokasi. Tamara jatkoi:

— ”Älä ole nyt oma itsesi, vaan muista muitakin!”

Ja Harhama alkoi muistella muita, kaikkia niitä joiden tekojen
hedelmä hän uskoi olevansa. Hän muisteli taas marttyyrikruunuansa.
Tamara jatkoi itkien:

— ”Onhan muitakin maailmassa... Voit muita vetää mukanasi
kuolemaan...”

Harhama säpsähti. Hän muisti, että Orlof odottaa hänen huoneessansa
väärän passin ja ties herra minkä kanssa. Hän nousi nopeasti ja
lausui hermostuneesti:

— ”Se on totta... Ne voivat mennä asuntooni ja siellä on Orlof...”

Sen sanottuansa ojensi hän kätensä tulisella kiireellä jäähyväisiksi
Tamaralle. Tamara hätäytyi, unohti kaiken varovaisuuden ja kiirehti
Harhaman mukana yhä hoputtaen tämän käyntiä:

— ”Joudu!... Astu nopeammin!... Mutta älä juokse, ettei herätä
epäluuloa!...”

Niin seurasi hän Harhamaa, väliin riippuen tämän käsivarressa,
tukka puolihajalla, katse hätäytyneen näköisenä. Hän oli kuin äiti,
joka lastansa pelastaessaan unohtaa kaiken. Semmoisena seurasi hän
huomaamattansa Harhamaa aivan siihen huoneeseen, jossa Orlof odotti.

Lyhyesti, kuivasti lausui Harhama Orlofille:

— ”Pakene! Minut on ilmiannettu”,

Orlof kalpeni. Hänen henkensä riippui samassa rihmassa, kun
Harhamankin. Hätäytynyt Tamara täydensi kuvan epätoivoisuuden. Elämä
näytti räpyttelevältä, ilkeältä yököltä.

Seurasi sitten lyhyt selonteko asioista. Kenenkään mieleen ei
johtunut tutkia, oliko ilmianto todellakin tarkottanut Harhamaa, tai
edes tehty. Kuoleman yökköjen lennellessä ei kukaan enään tutki ja
kysele, vaan etsii pelastusta.

— ”Kenen luulet olevan ilmiantajan?” — kysyi Orlof.

Harhama muisti majuri Velikodushofin telefoonipuhelun ja salaperäisen
Lahden kirjevaihdon. Hänestä oli kaikki aivan kumoamatonta. Hän ei
kyennyt edes ajattelemaan että mahdollisesti oli erehdys, tai ilveily
tai petos tapahtunut. Lyhyesti, mutta selvästi selitti hän koko
asian, Tamaran kädet vapisivat. Orlof oli kalpea. Hieman mietittyänsä
kysyi hän majuri Velikodushofia ja rouva Esempiota tarkottaen:

— ”Tiedätkö missä ne asuvat?”

— ”En.”

Hetkessä otti Orlof asunnosta telefoonilla tiedon. Se sattui olemaan
samassa rakennuksessa missä Harhama asui. Orlof lausui Harhamalle
kiihtyneenä:

— ”Vanha oikeus käytäntöön!”

Silloin ilmestyivät huoneeseen ihmisten päät pelinappuloiksi ja
tuulahti veren haju. Harhama tiesi sen ”vanhan oikeuden”. Hän oli
pannut sen täytäntöön Nikitinin edessä. Hän vaikeni. Koston musta
perkele nosti hänessä päätänsä niin voimakkaana, että hän unohti
kaiken muun, henkensä ja muiden hengen. Hän unohti Tamarankin, jota
Orlof luuli uskotuksi, tai ei kyennyt mitään ajattelemaan. Orlof
jatkoi kiihtyneenä, kalpeana:

— ”Minä toin juuri nähdäksesi helvetinkoneen... Se laukeaa
määrättynä hetkenä vedosta... Joutuin se niiden huoneeseen!...”

Ihmisten päät odottivat pelinappuloina pelaajia... Tuntui ihmislihan
haju... Tamara tajusi kaiken. Harhama epäröi hetken. Inho ja kosto
taistelivat hänessä... Kohta sai voiton se tunne joka piti kuolemaa
liian pienenä kostona jopa kunniana... Hän janosi enempää...
Hän tahtoi jättää ne muka häpeäänsä kantamaan, kuten Nikolai Geldnersin
... Koko hänen sielunsa värisi... Hän epäröi ja taisteli ja
lopuksi kieltäytyi... Kaikki tapahtui kuumeisesti, yhdessä hetkessä.

Silloin vetäisi Orlof aseensa, ojensi sen ohimoonsa ja lausui sormi
liipasimessa:

— ”Minä en halua mennä hirsipuuhun... ja ehkä viedä muitakin...
Kernaimmin näin... Valitse!...”

Tuntui kuin irvistelisivät pöydällä veriset päät, kuoleman
pelinappulat... Tamara oli sanattomaksi jähmettynyt, kokoon
lyyhistynyt... ei voinut puhua... Harhama mietti silmänräpäyksen
ajan. Hän katseli kuoleman pelinappuloita... Hän näki ihmislihan
höyryävän pelipöydällä... Hän juopui koston tunteesta ja jostain
selittämättömästä ja lausui sitten kuivana, jääkylmänä:

— ”Hyvä!... Minä rupean rankkuriksi... Minä itse vien
helvetinkoneen heidän huoneeseensa...”

Loppu suoritettiin kuumeisesti. Helvetinkone vedettiin vireeseen
ja Harhama kätki sen varkain pensionaatin huoneeseen, jossa majuri
Velikodushof ja rouva Esempio asuivat.

Kun hän palasi huoneeseensa, huomasi hän ja Orlof Tamaran, joka oli
puoli-tajuttomana lytistynyt sohvan viereen. Harhama nosti hänet
ylös, viedäksensä hänet pois. Tamaran hento vartalo nytkähteli
hänen käsissänsä suonenvedoista... Harhama oli kaikelle jääkylmä,
tunteeton. Vettä saatuansa Tamara tointui hieman ja nyyhkytti:

— ”Eihän se ollut ihan varma... mieheni arveli... hän luuli,
että sinua urkitaan... Enkä tiedä... en tiedä onko siinä... onko
siinä... onko siinä... vaaraakaan... Odota... odota edes... odota,
Harhama-hyvä!... Odota vähän!...”

Vasta nyt juolahti Orlofin ja Harhaman mieleen tutkia asiaa. Mutta
kaikki kävi salamannopeasti. Kuoleman yököt häilähtelivät... Sen
hapset häilähtelivät... Se irvisteli ilkeästi... Pelipöydällä
haisivat ihmisten sisälmykset...

Mutta mieleen muistui, että helvetinkone tuhoisi useita muitakin,
sillä se oli voimakas... Syntyi pienoinen hämi ja neuvottomuus...
Tamara nyyhkytti:

— ”Minä koetan ottaa asiasta mieheltäni tiedon... koetan telefonoida
ja sähköttää... ja etsiä hänet...”

Kaikki kalman liinat heilahtelivat... Huoneessa tuntui
kuolemanhaju... Oli kuin olisi siellä täällä vetelehtinyt
ihmissuolia... Hermot tekivät hetkessä päiväntyön...

Nopeasti sovittiin, että Tamara koettaa päästä yhteyteen miehensä
kanssa. Kaikki keinot pantiin liikkeelle yhdessä hetkessä...
mietittiin minne on telefonoittava... mistä etsittävä Tamaran
miestä... Orlof järjesti puhelimessa, että eräs hänen kasinossa
oleva hengenheimolaisensa vartioi majuri Velikodushofia ja Esempiota
ja ilmottaa puhelimessa niiden lähdöstä... Harhama kertoi niiden
tuntomerkit...

Tamara lähti hapset hajalla... Alkoi odotuksen ja jännityksen
hetki... Kaikki hermot vetäytyivät vireeseen... Kuoleman viulut
vinkuivat... sen linnut lentelivät... sen pelinappulat: veriset päät,
odottivat pöydällä...

Pari minuuttia kului... Se aika tuntui tunnilta... Harhama
laski samanlaisia laskuja, kuin oli laskenut Regime’in vaunuja
odottaessansa... Alussa hän pelkäsi, että Tamara joko tulee
aikanansa, tai tuo rauhottavan tiedon ja siten pääsevät rouva Esempio
ja Velikodushof kostoa pakoon... Hän janosi kostoa... Hän laski:

— ”Kun ne nyt palaisivat ennen Tamaraa, että olisi myöhä peräytyä,
vaikkapa olisivat syyttömiä!... Kun nyt tulisivat, pirut!... Kun ne
tulevat, niin on mahdoton ottaa enää konetta pois...”

Hän katsoi kelloansa konemaisesti, katsomatta paljonko se on ja
jatkoi järkeilyänsä:

— ”Tai kun saisi nyt Tamara tiedon, vaikka epäselvänkin, että ne
ovat ilmiantajia!... Ja tietysti se saakin sen... Mitä muuta varten
olisi Velikodushof kehottanut minun asuntoani etsimään!... Ja se
salaperäinen kirjevaihto... Juuri siellä osote, missä he asuvat!...”

Hänen hermonsa paloivat tulisina... Hän unohti kuoleman ja ajatteli
vaan kostoa... kostoa... ja kostoa... Hän nautti siitä ja pelkäsi,
että tilaisuus menee ehkä ohi...

Molemmat miehet kävelivät huoneessa kiihtyneinä, sanattomina,
kuin kaksi petoa... Kuoleman ikenet irvistelivät... Sen luuranko
tuntui kurkistelevan huonekalujen takaa ja alta... Harhama laski
hermostuneempana kostonlaskujansa.

Tamara viipyi... Hetket tuntuivat päiviltä... Harhama pelkäsi yhä
kovemmin, että koston musta korppi pääsee pakenemaan... Hän alkoi
laskea nautintoansa... Hän järkeili kiihkoutuneen a:

— ”Mitenhän niille silloin käy?... Kun ne ehtisivät tuntea
ja huomata koston!... Kun eläisivät ja kituisivat edes viisi minuuttia
... tai vaikka puoli minuuttia!...”

Ja yhä uudestaan nosti hän koston viinamaljan huulillensa ja joi
siitä, kuoleman kellojen soidessa ja sen korppien odottaessa... Hän
järkeili:

— ”Menevätköhän ne aivan mäsäksi?... Minä tulen katsomaan oitis kun
se räjähtää... Se tapahtuu täsmälleen kello neljä...”

Hänen aivonsa paloivat. Suonissa virtasi tulinen veri. Hän jatkoi
kiihkeästi edestakaisin kävellen:

— ”Minä tulen, kuin ohimennen, ihmettelemään... Silloin epäluulokaan
ei voi herätä... Ihmiset ajattelevat, että paennuthan se olisi, jos
olisi syyllinen... Lähden nyt muka öiselle kävelylle ja silloin
palaan ja kauhistun... Aivan huudan apua...”

Hän tunsi jo veren hajua... Hän nuuski sitä ja jatkoi:

— ”Höyryääköhän niiden veri?...”

Hänen verenhimonsa yltyi. Ihmispeto juopui. Hän iloitsi:

— ”Minä aivan tahraan käteni niiden vereen... Huudan apua ja
menen, muka hädissäni, nostamaan niiden ruumiita ja sitä tehdessä
noin... noin... vetelen kättäni verilätäkössä... Ah, saatana!... Kun
nyt vaan Tamara viipyisi, tai ’ne’ kiirehtisivät, että ei mene sivu
suun!...”

Huoneessa oli kuolonhiljaista, kamalaa... Orlof aivan juoksenteli
edestakaisin ja lausui jonkun ajatuksettoman, hermostuneen:
”perkele!”... Harhama laski laskujansa... joi kostonviinaa...
kuunteli sen korppien laulua... haisteli verta ja kuolemaa...

Aika kului... Kuoleman hämähäkit kutoivat verkkoansa... sen
pelinappulat irvistelivät, sisukset verisinä... Helvetinkone kävi
käyntiänsä... Orlof kiroili ja juoksenteli kuumeisena... Harhama
nautti.

Viimein ilmotti vahti kasinosta, että kuolemaan tuomitut lähtevät.
Silloin muuttui Harhaman jännitys: Nyt hän pelkäsi, että täytyy antaa
helvetinkoneen räjähtää. Hän järkeili:

— ”Mitä hyötyä siitä on?... Ne kuolevat silmänräpäyksessä, eivätkä
huomaa, että se on minulta saatu lahja...”

Hän joutui aivan epätoivoon, kun Tamara viipyi eikä tuonut sanaa,
että ei ole vaaraa. Hän laski:

— ”Niistä tulee vielä marttyyrit... On paljon parempi, että ne
saavat elää... kärsiä häpeäänsä... Ja kuka viitsiikään niihin koskea
ja tahrata kätensä!...”

Ihmis-inho heräsi hänessä ja tukahdutti kostonhalua edellä kuvatun
sairaan tunteen apuna. Hän vapisi, kun Tamaraa ei kuulunut. Hän laski:

— ”Matkalla tänne ne viipyvät noin kymmenen minuuttia... tuskin
sitäkään... Missä lemmolla se Tamara viipyykään!...”

Hänen vihansa ryöpähti Tamaraa vastaan, joka viipyi. Hän jatkoi:

— ”Sen juttuahan tämä on koko keksintö... Tietysti se on
perätön... Sekin häijy riippuu minussa ja sai tämän aikaan...”

Minuutit tuntuivat kuluvan lentämällä. Orlof kiroili. Harhama oli
tulikuuma. Hän laski taas:

— ”Pirunko hyötyä siitä on kun ne kuolevat tuntematta, että ovat
saaneet koston!... Ja tietysti ne kuolevat... Pari minuuttia vaan ja
ne ovat täällä... Silloin on kaikki peräytyminen myöhäistä... Olisi
toista antaa niiden elää häpeän naru kaulassa...”

Hän raivostui, sieppasi käsilaukkunsa, jossa oli teoksen
käsikirjoitus, paiskasi sen lattiaan ja kirosi:

— ”Senkin vietävä, se Tamara, kun ei tule... Makaamaanko se on
mennyt...”

Kului vielä hetki. Tamara syöksyi huoneeseen, hapset hajalla, katse
mielipuolen katseena, syöksyi Harhamaan kiinni, kuin raivostunut ja
hätäili:

— ”Ei mitään vaaraa... ei mitään vaaraa... Epäselvää... epäselvää
juttua kaikki...”

Sanattomana riuhtaisi Harhama itsensä Tamaran käsistä, syöksyi majuri
Velikodushofin huoneeseen, sieppasi sieltä helvetinkoneen ja kätki
sen poveensa...

Kun hän oli päässyt huoneeseensa, kuuli hän askeleita ja rouva
Esempion äänen.

Kaikki kolme huokasivat ja istuivat kauvan, voimattomina sanaakaan
lausumaan.

Hiukan toinnuttuansa pyyhki Orlof kylmän hien otsaltansa ja lausui,
helvetinkonetta tarkottaen:

— ”Se olisi tuhonnut kaksi likeisintäkin taloa perustuksiaan
myöten...”

Harhama tuijotti pöytään ja muisteli jotain sekavaa. Hän koetti
selittää ilmiannon syytä. Hän ei kysynyt mitään, vaan oli varma, että
rouva Esempio ja Velikodushof olivat hänet ilmiantaneet. Hän uskoi
sen sokeasti ja nautti siitä ja oitis luuli hän keksineensä syynkin.
Hän riemuitsi:

— ”Ne himoitsevat Zaikon jättämää perintöä... Varmaankin meni
ensimäinen yritys myttyyn, niin koettavat raivata minut pois ennen
kun olen saanut rouva Esempion hyväksi tekemäni testamenttimääräyksen
kumotuksi...”

Hetken hän istui sanattomana ja katseli käärmettä, joka pyydystää
niljaista sammakkoa. Sitten kokosi hän perintöä koskevat paperit ja
teki nopeasti asianmukaiset luovutukset, luovuttaen ne Orlofille,
käytettäviksi salaisiin tarkotuksiin.

Kun se oli tehty iloitsi hän:

— ”Nyt ne rahat eivät enää ketään houkuttele... Nyt kun näette minut
hirsipuussa ja menette palkkaanne perimään, niin saatte pitkän nenän,
ainoan mikä teillä tulee olemaan kunniallista...”

Koko ajan kävi hänen povellansa helvetinkone, odotellen kello neljää.
Jokainen oli sen kokonaan unohtanut...

                                                  ⸻

Elokuun kelmeä kuu kulki hopeaseulana avaruuden kylmää kuperaa
myöten. Äänettömänä seuloi se hopeaista kuutamoansa maille ja
vesille. Se peitti sillä, kuin kuolinliinalla, eilispäivän kasvot,
kun se makasi vainajana, äärettömyyden kalmanmailla harhailevana
henkenä. Se peitti hopealiinoillansa kaiken sen elämän, joka oli
eilispäivänä sammunut ja muuttanut niille maille, jossa ei aine
enää raskauta sen vaellusta, sinne missä palavat ihmishengen ijäti
kaipaamat kirkkaat, rauhalliset, surulliset jumaluuden tulet
ylösnousemisen päivän kelmeänä valona. Koko äärettömyys tuntui
huokuvan ijäistä kaipuuta, tuskaa ja ikävää. Kaikki oleva tuntui
kärsivän, kun sinne kaivatuille rauhanmaille johtavan tien viittoina
häilähtelivät kuoleman mustat liput ja sen kahdenpuolen istuivat
puiden oksilla kuoleman äänettömät, mustasiipiset korpit.

Harhama lähti asunnostansa oitis, saatuansa luovutuspaperin
valmiiksi. Toisessa kädessänsä hän kantoi laukkua, jossa oli teoksen
käsikirjoitus, toisella käsivarrellansa hän tuki vapisevaa Tamaraa.
He kulkivat sanattomina, Tamara puolitajuttomana, Harhama tylsän
välinpitämättömänä.

Jonkun matkaa käveltyänsä istahtivat he eräälle puiston istuimelle
ja kumpikin ajatteli jotain sotkuista. Hieno kuutamon varjorepale
riippui puunoksilla, laskeutuen heidän hartioillensa. Yön suuri
hiljaisuus istui pöllönä luonnon suurella orrella ja sen silminä
kiilui ihmishengen ja koko luomakunnan suuri kaipuu, ikävä, tuska ja
rauhan ja ijankaikkisen elämän halajaminen. Harhaman povella kävi
helvetinkone, eikä hän sitä muistanut...

Viimein Tamara ikäänkuin havahtui ja alkoi muistella jotain, jotain
unta, tai semmoista. Hän oli taittanut kastikaisen, nypisteli sitä ja
puhui raukealla, tuskallisella äänellä:

— ”Minulle johtuu mieleeni eräs muisto...”

Hän vaikeni ja mietti. Muiston kuutamokellot alkoivat soida
surullisina, kuolinkelloina. Harhama huokasi. Tamara jatkoi
ajatuksissansa:

— ”Minulle jäi tuo koivu kerran mieleen... Muistatko?... Tämä on
sama istuin, jolla me istuimme, kun sinä kirjoitit sävellykseeni
laulun: ’Tyttö meni kuutamokohtaukseen’...”

Kumpikin vaikeni sitten kauvan. Menneen elämän kukkamaalla
nyökyttivät kukat surullisina, kuihtuneina. Kuutamokellot soivat
elämän sielukelloina. Helvetinkone kävi käyntiänsä... Tamara jatkoi:

— ”Se oli juuri tämä vuoden-aika ja aivan tämmöinen kuutamo... Oi
sentään, minkälainen on elämä!... Sen jokaiseen kukkaan on kätketty
myrkyllinen käärme...”

Molempien eteen avautui elämä kukkamaana, jota peitti leijaileva
loistavavärinen perhosvaippa ja auringon hieno valovaate. Sieltä
kuuluivat menneiden päivien kauniit laulut... kolmivaljakoiden
kulkuset... soitto... laulu... Tamaran iloiset naurunhelähdykset...
ranta-aaltojen lempeät pulahdukset... Sieltä näkyivät elämän unelmat
ja sen häilähtelevät onnenliinat... Sieltä nousi kirkas toiveiden
kuplaparvi pilviä kohti... Ja sitten alkoi kuulua surullinen
sielukellojen soitto, ilmottaen onnen manalle menoa ja kukista
nostivat mustat käärmeet päätänsä, kaksihaarainen kieli suusta ulos
pistettynä. Kello oli paljon. Helvetinkone oli vedetty
kello neljäksi laukeamaan...

Harhama hajosi ajatuksiinsa ja lausui puoli-itsekseen:

— ”Niin, Tamara!... Kyllä minä muistan tämän istuimen... Me
unohduimme ehkä liian kauvaksi kuutamokohtaukseen...”

Mutta sitten hän mietti jotain, katseli Tamaran kauneita, puhtaita,
viattomia silmiä, puristi hänen kättänsä ja lausui, vakuutettuna
sanojensa oikeudesta:

— ”Se on sittenkin niin, että me emme istuneet kuutamokohtauksessa
kylliksi kauvan...”

Tamara purskahti itkuun ja Harhaman silmistä tipahti pari kuumaa,
polttavaa vesikarpaloa.

Ja molemmat miettivät taas elämäänsä ja elämää yleensä,
tumma varjorepale hartioilla ja kuun seuloessa hopeitansa
eilispäivävainajan kasvoille kalmanjauhoksi. Tamara kuivasi silmänsä
ja lausui:

— ”Ah sentään!... Elämäntuska on niin suuri... niin suuri... niin
suuri...”

Ja todellakin se tuntui Harhamasta niin suurelta, että äärettömyys
näytti siihen pakahtuvan ja halkeavan. Ikivuori tuntui sitä huokuvan.
Maansuonet tuntuivat pinkottuvan sen paineesta. Maan sisus tuntui
olevan sen pakahtuma ja koko äärettömyys oli yhtenä maailmantuskan
kipurauhasena. Kaikki odotti parantajaa ja lääkäriä ja vaivoista
pääsyä. Kaikki kärsi ja ikävöi ja kaipasi ja vapisi. Kaikki odotti
jonkun vapahtajan ilmestystä. Koko maailma oli tuskanhuutona.
Harhama mietti sitä, eikä muistanut enää äskeistä tapausta, eikä
helvetinkonetta, joka kävi hänen povellansa...

Taas he istuivat maailmantuskan suuressa kuutamossa äänettöminä,
kunnes Tamara huokasi:

— ”Elämässä ovat hautajaiset ihmisen ainoa, pysyvän onnen hetki...
Ruumiskellot ovat ainoa oikea soitto ja sielumessu, ainoa oikea
lemmen laulu...”

Harhama repesi aivan räsyiksi. Maailmantuska nousi hänen eteensä
majesteetillisena, kruunupäänä, elämän itsevaltiaana herrana ja sen
ytimenä ja kaikkena. Koko äärettömyys kuvastui hänelle maailmantuskan
ajettumana, punottavana paiseena, jonka kipeänä punavärinä oli
vapahduksen kaipuu ja ijankaikkisen elämän suuri, ainainen ikävä. Hän
eli jumaluuden mailla, harhaili sen sumuselillä, mustien käärmeiden
kiemurrellessa elämän kukissa ja unohdetun helvetinkoneen odottaessa
kello neljää...

He puhuivat edelleen katkonaisin sanoin, muistellen sitä aikaa,
jolloin tyttö meni kuutamokohtaukseen, noutamaan onnea ihmisen
sylistä. Sattumalta huomasi Tamara kirotun vaskisormuksen, jonka hän
oli Harhamalle vihkisormukseksi antanut. Hän tunsi sen ja kysyi:

— ”Eikö se ole se sormus?...”

Joku terävä, vihlova, tulikuuma ajatus pisti Harhamaan. Hän muisti
”kihlanneensa” sillä sormuksella rouva Esempion. Hän muisti Tamaran
kertomuksen sen sormuksen kirouksesta ja vastasi katkerasti:

— ”Kyllä, Tamara!... Se on se sama sormus... Minä olen ’kihlannut’
sillä ihmisen vaimokseni...”

Tamaran kasvoille nousi tuskan-ilme. Molemmat vaikenivat. Kello
oli viisi minuuttia vaille neljä. Viimein kysyi Tamara arkaillen,
surullisena:

— ”Oletko sinä sitten uusissa naimisissa...”

— ”Olen, Tamara-rukka!... Minä olen oikeissa herras-naimisissa”, —
vastasi Harhama kuolonkatkerana.

Tamara oli neuvoton. Hän huomasi Harhaman äänessä jotain äärettömän
katkeraa. Hämillään, puoli neuvottomana kysyi hän edelleen:

— ”No entä sitten?... Oletko onnellinen?...”

Harhama mietti hetken ja vastasi sitten, maahan tuijottaen:

— ”Olen... Minä olen onnellinen... Jos olet minut pelastanut
hirttonuorasta, niin olet pelastanut minut sen naisen valmistamasta
hirttonuorasta, jonka olen sormuksellasi kihlannut, sillä hän on se
salaperäinen ilmiantaja-nainen...”

Tamara hätäytyi. Kyyneleiset silmät katsoivat hänen päässänsä
suurina, pyöreinä, kuten odotellessa onnettomuuden viime iskua, jota
ei voi enää välttää. Hänen kätensä vapisivat hermostuneesti, itku
nousi kurkkuun, vartalo värisi ja hän sopersi:

— ”Anna anteeksi!... Minä olen syyllinen... Minä olen tuottanut
sinulle kirouksen sormuksella...”

Harhama yritti häntä lohdutella ja rauhottaa, mutta silloin
heittäytyi Tamara hänen kaulaansa, puristautui häneen kiini, kuin
mato, likistäytyi häneen ruumiinsa kaikilla voimilla, suuteli
häntä palavilla, kuumeisilla huulillansa, kuin mielipuoli ja hoki
epätoivoisena:

— ”Anna anteeksi!... Anna anteeksi... Elämä on joukko erehdyksiä...
Elämä on suuri, suuri erehdys... Elämä on yksi ainoa erehtymä...”

Tamaran puristautuessa Harhaman rintaa vasten, tunsi tämä povellansa
jotain kovaa... Silloin muisti hän helvetinkoneen, työntäisi Tamaran
luotansa ja huusi säikähtyneenä:

— ”Pakene!... Helvetinkone...”

Tamara putosi istuallensa, kuin salaman iskemänä. Harhama sieppasi
helvetinkoneen käteensä, päästi sen vireen auki ja viskasi koneen
pensaaseen. Sitten katsoi hän kelloansa. Oli puuttunut vielä
viisikymmentä sekuntia.

Hän juoksi nopeasti pensaan luo, tutki oliko viritys todellakin
auennut ja tultuansa siitä vakuutetuksi kätki helvetinkoneen
käsilaukkuunsa ja palasi Tamaran luo.

Tamara oli mennyt säikähdyksestä tainnuksiin. Harhama nosti hänen
rennon vartalonsa maasta, piteli häntä vapisevilla käsillänsä ja
alkoi toinnutella. Tamara houraili supisemalla:

— ”Kuule, Harhama!... Ei saa!... Ei saa istuttaa
kuutamokohtauksessa... ei saa niin kauvan, että helvetinkone
räjähtää!...”

Harhama oli likomärkä hiestä. Hän kostutti nenäliinansa ruohokon
kasteessa ja jäähdytti sillä Tamaran ohimoa, pitäen kukkaa hänen
nenänsä edessä. Tamara houri edelleen:

— ”Miten ihanaa!... Ihmistuska kukkii niin kauniina!... Se kukkii...
se kukkii... Ai!... Käärme!” — parkaisi hän lopuksi.

Harhama paloi tulena. Vaivoin sai hän Tamaran tointumaan. Kun hän
oli vironnut, nosti Harhama hänet ylös, kuin lapsen ja saattoi hänet
huvilansa ovelle. Siinä taittoi hän kukka-istutuksesta pari kukkaa,
tarjosi ne Tamaralle, suuteli hänen otsaansa ja käsiänsä ja sanoi
jäähyväisensä lausuen:

— ”Kiitos, Tamara!... Kiitos elämäni ainoasta
kuutamokohtauksesta!... Kukkikoon sinulle kaikkialla elämän ihanin,
ainoa oikea kukka ja onni: elämäntuska!”

Tamara puristi hänen kättänsä, suuteli häntä kuumeisesti ja katseli,
kun Harhama hävisi puistikon oksilla riippuviin varjoverkkoihin...

Kolme päivää myöhemmin laulettiin hänelle ainoaa oikeaa lemmenlaulua:
sielumessua...

                                                  ⸻

Maailmat syöksyivät ratojansa pitkin avaruuden pilkkopimeydessä.
Vinhana heittäytyi maa ijankaikkista ympyrää myöten auringon ympäri,
viskoen kuuta omana heilurinansa. Se pyöri huimaavaa pyörintäänsä
ijäisen valo- ja pimeysmeren välissä, joita erotti toisistansa
aamu- ja iltaruskon punainen värirengas, kieppuen vanteena maan
ympärillä, ainaisen pimeyden ja valon rajalla. Myrskyt puhkesivat
tyynistä, kuin kukka nupusta, tyyni tuulesta, kuin väsymys työstä
ja uni väsymyksestä. Kaikki kiersi ja kärsi. Ihmis-elämän nykyhetki
avautui menneisyydestä sen kukkana. Se kukki tulevaisuuden siemenen
siittäjänä ja eli ja valmistui kuoleman ja häviön ruuaksi.

Tamarasta erottuansa käveli Harhama synkkänä, mieli tylppänä,
ajatukset raskaina kivilohkareina. Hän istahti taas eräälle penkille,
lähelle muutamaa asuntoa. Aamuyön hiljaisuus tuijotti joka oksalta.
Pieninkin ääni levisi siinä suurena, laajana, kuin vedenväre järven
rasvatyynellä pinnalla.

Hän yritti ajatella äskeistä tapahtumaa, mutta ajatukset pakenivat
sitä, kuin inhottavaa, limaista käärmettä. Elämänkysymys oli
loihdittu hänen eteensä ja hän katseli sen jumaluuteen häipyviä
huippuja, joilla kukki ihmishengen ihanin kukka: elämäntuska, ikävä,
jumaluuden kaipuu ja yleinen maailmantuska. Aamuvalon ensi väreet
kohosivat jo idän taivaalle, heikkoina kuin arasteleva ensi lempi
tytön poveen, kuutamon hopeat hävisivät ja varjoriekaleet kokosi joku
näkymätön käsi pois oksilta ja ruohokoilta.

Äkkiä kuului nopeita askeleita tieltä. Yöpukuun puettu nainen
lähestyi kiireisin askelin läheistä asuntoa, suuri villahuivi
hartioilla ja tukka hajalla. Kiihkoisasti alkoi hän jyskyttää asunnon
ovea huutaen:

— ”Onko siellä ajuria?... Avatkaa!... Yhä te makaatte...”

Ovi avautui ja nainen käski yöpuvussa seisovaa miestä, joka oli oven
avannut:

— ”Menkää joutuin hakemaan lääkäri Vasiljefia... Sanokaa, että
Kovalewskijn luo... Aleksander Vladimirovitshin!... Lääkäri tietää...
Sanokaa, että on huonompi!...”

Mies lähti valmistautumaan matkalle. Nainen poistui oikotietä
myöten, jonka varrella Harhama istui. Kun hän oli Harhaman ohi
astumaisillansa, pysähtyi hän, kuin olisi säikähtänyt, ja katsoi
pitkään Harhamaan. Harhama oli kuullut hänen puheensa ja tunsi hänet
nyt näöltäänkin. Öinen lääkärin hakija oli Tatjana Nikolajewna.

Harhama nosti lakkiansa ja nousi tervehtimään. Tatjana Nikolajewna
oli laihtunut, vanhennut, riutunut. Koko hänen olemukseensa oli
painettu kärsimyksien suuri leima ja vaatteet olivat, kuten heti
voi huomata, muinaisen rikkauden ilkkuvia, nukkavieruja jäännöksiä,
onnenpäivien surullisia muistoja.

Hetkisen katsoi hän Harhamaan oudostuneena. Harhama kysyi häneltä,
tervehtien:

— ”Ettekö tunne, Tatjana Nikolajewna?”

Tatjana Nikolajewna astui uhmaavana askeleen Harhamaa likemmä ja
vastasi, silmät vihan tulina:

— ”Minäkö en Teitä tuntisi, Te perheeni onnettomuus ja kirous?...
Minäkö unohtaisin miehen, joka on johtanut mieheni turmioon?...”

Harhama hämmästyi, luullen Tatjana Nikolajewnan tulleen hulluksi. Hän
yritti puhua:

— ”Tatjana Nikolajewna...”

— ”Tatjana Nikolajewna!... Tatjana Nikolajewna!... Minä en tahdo
puhua Teidän kanssanne, Te kavala!” — keskeytti Tatjana Nikolajewna
huutaen, kuin raivostunut. Huuto herätti läheisessä talossa asuvat.
Akkuna avautui, siitä näkyi naisen pää ja kuului ääni:

— ”Mitä melua se on keskellä yötä?”

Harhama hämmästyi edelleen. Tatjana Nikolajewna seisoi hänen
edessänsä kuin raivonhenki ja huusi:

— ”Te se houkuttelitte mieheni keinottelemaan ja siten menettämään
omaisuutensa...”

Harhama ymmärsi nyt asian. Hän tuli katkeraksi, muisteli, ettei
hän ollut ketään kehottanut, ei silloinkaan, kun ne kysyivät hänen
neuvoansa. Hän yritti taas puhua:

— ”Kuulkaa, Tatjana Nikolajewna...”

— ”Minä en kuule”, — raivosi onneton nainen.

Niin jatkui hetkinen. Harhama ärtyi lopulta ja huusi:

— ”Minä en ole miestänne yhdelläkään sanalla kehottanut... Hän
itse tunkeutui yhtiöömme... Kuuletteko?... Hän tunkeutui...”

Tatjana Nikolajewna raivostui edelleen ja huusi:

— ”Te kavala!... Te sanotte, että ette sanoilla kehottanut...
Aah!... Siinä onkin juuri kavaluutenne... Te tekeydyitte vakavaksi...
munkiksi ja pyhimykseksi aivan ja sillä Te houkuttelitte mieheni
turmioon...”

— ”Hävytöntä”, — huusi Harhama, jossa nousi jo ihmis-inho ja uhma.

— ”Ei ollenkaan hävytöntä”, — huusi Tatjana Nikolajewna, —
”Mieheni minulle sadasti puhui: ’Kun kerran niin viisas ja ajatteleva
mies, kuin Harhama, on asiassa osalla, niin se on merkki, että asia
on varma’... Te käärme... Te osaatte puhua vaikenemisella...
Vaikenemisella Te puhutte, Te konna ja matelija...”

Harhama istahti ylpeänä, viittasi Tatjana Nikolajewnaa poistumaan ja
lausui käskevästi:

— ”Menkää matkaanne!...”

Käsketty raivostui entistä enemmän. Hän astui Harhaman eteen, näytti
nyrkkejänsä ja huusi:

— ”Tekö käskette minua, Te käärme?... Tekö?... Minä kiroan
Teidät tässä... Minä kiroan Teidät ijäksi, kostoksi siitä, että
olette minut miehineni mierontielle toimittanut... Minä kiroan
Teidät, koska olette petturinaamallanne vetänyt mieheni ja lapseni
kurjuuteen... Olkaa kirottu!... Kokoontukoon kaiken maailman kirous
ja häpeä hartioillenne!... Olkaa kirottu!... Kirottu!... Kirottu!...
Kirottu!...”

Koko aamuyön hiljaisuus raikui raivoisista kirouksista. Harhama
vetäytyi nahkaansa, kuin siili, ja kuunteli huviksensa, kun häntä
kirosi nainen, joka oli häntä kerran jumaloinut ja jonka hienoja
käsiä hän oli suudellut.

Sillä aikaa oli äskeinen nainen, joka puhui akkunasta, tullut ulos ja
lähestyi kiroajaa. Sen vielä huutaessa viimeisiä sanojansa tarttui
tulija hänen olkapäähänsä, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi:

— ”Tehän olette Tatjana Nikolajewna?”

— ”Mitä se kehenkään kuuluu, kuka minä olen”, — vastasi raivostunut
nainen. Harhama tunsi oudon naisen oitis. Se oli sama portto,
Annushka, joka oli hänelle ”Karhussa” puhunut elämän puolesta, itse
seisten elämän ravassa. Hänen arpiset kasvonsa olivat painuneet
Harhaman muistoon.

Nyt oli Annushka hyvästi puettu ja kasvoilta loisti ihmisyyden jalo
leima. Harhama oudostui. Annushka jatkoi puhettansa:

— ”Kyyhkyläiseni, Tatjana Nikolajewna! Kyllä se kuuluu minulle kuka
Te olette... Muistatteko Anna Ivanownaa, joka Teille kertoi satuja,
kun olitte pikku tyttö?...”

Tatjana Nikolajewna katsoi puhujaa hämmästyneenä. Annushka jatkoi:

— ”No minä olen se... Herran kiitos, että löysin pikku Tatjanani...
Teidän äitinnehän minut kustansi tyttöinstituuttiin...”

Hän kuivasi silmänsä ja jatkoi:

— ”No sitten minä lankesin syntiin... Äitinne tiesi kaikki ja itki
ja kärsi poloinen minun tähteni... Mutta, minkä sille tekee, kun se
on Jumalan tahto...”

Tatjana oli kiihtynyt ja hämmästynyt. Hän tunsi Annushkan historian.
Annushka kuivasi taas silmänsä ja jatkoi:

— ”Mutta Jumala pelastaa meidät ihmiset aikanansa, kun vaan
uskomme... Minut pilasi kenraali Pawlof... No eihän se ollut hänen
vikansa... Hänkin oli vielä nuori ja kokematon... Ja kuka ei erehdy
elämässä... Jumala on antanut hänelle anteeksi... Hän kuoli äskettäin
ja jätti minulle satatuhatta ruplaa...”

Itku keskeytti Annushkan puheen. Sen lakattua hän jatkoi:

— ”Kuolinvuoteellensa antoi minut etsiä ja kättä suuteli ja pyysi
rukoilemaan Jumalalta anteeksi...”

Jumalatulet leimahtivat Harhaman eteen. Elämän vyyhti sotkeutui.
Elämän arvoitus, jonka kenraali Pawlof oli selittänyt valssin
soidessa ja samppanjan vaahdotessa, näyttäytyi Harhamalle aivan
tutkimattomana, kuullessansa kenraali Pawlofin, joka ynseänä puhui
”kirkon katolle raahatusta roomalaisten ristinpuusta”, sanoen sitä
hullutukseksi, saman Pawlofin polvistuneen sen ristin juurelle.
Annushka jatkoi puhettansa:

— ”Minä huomasin puheestanne, että olette köyhä. No minä maksan
nyt velkani. Viisikymmentätuhatta ruplaa saatte Te ja loput annan
köyhille ja itse menen nunnaksi...”

Elämän kaikki rihmat tuntuivat sotkeutuvan. Tatjana Nikolajewna
värisi liikutuksesta. Hän ei käsittänyt vielä onneansa, sillä se oli
niin suuri ja uskomaton. Hän itki ja vapisi. Annushka jatkoi, häntä
lohdutellen:

— ”Näette nyt, kyyhkyläiseni, miten armollinen on Jumala. Hän sallii
minun maksaa Teille sen minkä jäin äidillenne velkaa... Me olemme
elämän kukkia... Elämä pitää itseään ja meitä aikansa nuppuna, mutta
kun kukka-aika tulee, niin se puhkaisee nupun kukaksi...”

Elämän kukkamaat kuvastuivat taas Harhamalle. Hänkin tunsi olevansa
elämän kukka, vaikka hän uskoi olevansa toisten elämästä puhennut
yleisen elämän hedelmä. Hän nauroi katkerasti. Annushka kääntyi hänen
puoleensa ja puhui:

— ”Ja Teidät minä myös tunnen, Vanjka... Muistatteko Karhussa... No
niin... Minun mieleeni Te jäitte ensiksi, koska annotte ilmaiseksi
ruplan... Minulle ei kukaan muu ilmaiseksi antanut... Ja toiseksi
minä muistan, koska olin silloin viimeisen kerran ’Karhussa’...
Vanjka — muistattehan Vanjkan, joka puhui sosialismista — no, hän
vei minut pois ja elätti eikä antanut kävellä. Sitten minä sairastuin
ja kohta parattuani kutsutti kenraali Pawlof minut luoksensa ja
jätti satatuhatta... Sääli vaan, että Vanjka, onneton, kuoli, etten
ennättänyt hänelle maksaa... No, tottapa se oli Jumalan tahto...”

Ensimäiset aamulinnut alkoivat laulaa ja aamukoite valaisi elämän
kukkamaata, jossa jokainen päivä puhkesi edellisestä ja kaikista
edellisistä päivistä ja jossa jokaikinen päivä ja elämän hetki oli
seuraavan hetken kukkanuppu. Siltä kukkamaalta tuoksui elämäntuska ja
kaiho ja ihmishengen iki-ikävä. Siellä lentelivät onnettomuuden ja
haihtuvan onnen, ikävöidyn elämän ja aina vaanivan kuoleman perhoset,
ja kaikki se yhdessä kaiken olevan kanssa muodostivat ijankaikkisen
elämän-arvoituksen. Mieli raskaana katseli ja mietti Harhama sitä,
puhuen muutamia sanoja Annushkan kanssa, Tatjana Nikolajewnan
kuunnellessa ja miettiessä kaikkea tylsänä, hämmästyneenä. Annushka
puhui Tatjana Nikolajewnalle:

— ”Kas niin, kyyhkyläiseni! Nyt on Jumala meille puhaissut uuden
elämän sen kukkanupusta: entisestä elämästä...”

Tatjana Nikolajewnalle alkoi jo kirkastua onni ja hän tuli
vakuutetuksi siitä, ettei näe unta. Heikko ruumis värisi, ikäänkuin
vilusta. Hän katsoi Annushkan silmiin surullisena, hajanaisena,
villahuivi valahti pois hartioilta, polvet alkoivat horjua ja hän
vaipui polvillensa Annushkan jalkojen juureen, syleili niitä ja
itki ja nyyhkytti kuin lapsi. Annushka yritti nostaa häntä ylös,
mutta Tatjana Nikolajewna puristautui hänen jalkoihinsa entistä
lujemmin. Harhama nousi, tarttui takaapäin Tatjana Nikolajewnan
kainaloihin ja nosti hänet ylös, tuntien, kuinka hänen heikko, pehmeä
vartalonsa nytkähteli itkusta ja mielenliikutuksesta. Hän nosti hänen
villahuivinsa takaisin hartioille ja nyökkäsi Annushkalle, kehottaen
häntä saattamaan hänet kotiin. Annushka ymmärsi, tarttui Tatjana Nikolajewnan
käsivarteen ja lausui lempeästi:

— ”Mennään, kyyhkyläiseni!...”

Tatjana Nikolajewna seurasi horjuvin askelin ja hävisi Annushkan
kanssa valkenevan aamun kelmeään valoon ja hiljaisuuteen.

                                                  ⸻

Silloin Harhama nousi maailman suurimmaksi narriksi: Luulotellen,
että oli syytön äskeiseenkin kiroukseen, asetti hän taas
marttyyrikruunun päähänsä. Mutta vieläkin kauvemmaksi meni hänen
narriutensa: Hän ei enää koristautunut tavallisen kuolevaisen
marttyyrikruunulla, vaan orjantappuraseppeleellä. Hän luulotteli
olevansa Messias, joka on kutsuttu osottamaan maailmalle oikean
jumalan ja jota ihmiset sen tähden vainoovat.

Hän istui pienen, kolmikulmaisen puiston penkillä ja kuvitteli sen
Getsemaneksi, ja nousi yhä ylemmä narriuden rappusille: Hän uskotteli
olevansa uusi Jeesus, joka on vievä Venäjän hirsipuun kirkonkatolle,
kuten Jeesus vei Roman ristinpuun. Hän muisteli Geldnersin ja
kenraali Pawlofin ennustusta Venäjän hirsipuun kohtalosta ja sovitti
sen itseensä.

Hän nousi rappu rapulta ylemmä hulluuden valtaistuimelle. Hän
järkeili:

— ”Tulkoot nyt! Mutta kun minulta kysytään, mikä on totuus, en minä
Jeesuksen tavalla luikertele, vaan näytän käsikirjoitukseni ja sanon:
lukekaa!”

Ja edelleen hän kuvitteli, että rouva Esempio on se, joka hänet
toimittaa Venäjän pyövelien käsiin. Hän istui ja odotti, että hän
tulisi antamaan hänelle suuta. Hän mietti jo mitä hän silloin
sanoisi. Henkinen hulluus oli hänessä sairauden huipulla.

Päivä valkeni. Valovirrat tulvivat jo maille. Ja kun kiini-ottajia
ei kuulunut, alkoi Harhama sommitella juonta, millä houkutella
rouva Esempio antamaan hänet ilmi. Nopeasti kirjoitti hän pitkän,
taitavasti laaditun kertomuksen osan-otostaan vallankumoukseen,
kirjoitti sen siihen muotoon, että sen todenperäisyyttä ei voitaisi
epäillä, ja ilmiantoi itsensä murhiin, joita hän ei ollut tehnyt,
mutta joiden tekijää etsittiin. Kun se oli valmis, lähetti hän sen
rouva Esempiolle käytettäväksi ja odotteli tulosta.

Syyskuun ensimäisen päivän aurinko nousi jo korkealle, mutta yhä
odotti Harhama kuviteltu orjantappuraseppele päässä ja ajatukset
tylsinä. Hänen huomaamattansa lähestyi häntä Tatjana Nikolajewna
itkeneen näköisenä, levottomana ja istahti hänen vierellensä lausuen:

— ”Herra Harhama!... Minä pyydän anteeksi.”

Harhama katsoi häneen puutuneena. Tatjana Nikolajewna jatkoi:

— ”Se oli epätoivosta puhennut... Minä kadun sitä... Ettehän Te
ollut syyllinen eikä kukaan...”

Harhama naurahti katkerana ja lausui:

— ”Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa... eikä pyydettävää...”

Tatjana Nikolajewna oli neuvoton, hätäytynyt. Hän alkoi taas
selitellä, lopettaen:

— ”Mieheni on kovin sairas ja pyytäisi saada tavata Teitä... Olen
tunnin ajan jo Teitä etsinyt...”

Ja tarttuen Harhaman käteen, lopetti hän rukoilevasti:

— ”Lähtekää!... Mieheni odottaa...”

Harhama otti käsikirjoituslaukkunsa ja lähti välinpitämättömänä.

                                                  ⸻

Aleksander Vladimirovitsh Kovalewskij makasi vuoteellansa. Elämä
oli kalvanut lihan poskista ja elämänhalun silmistä. Rinta kohosi
vaivaloisesta hengityksestä, katseessa oli jotain elämän inhoa ja
huoneessa vallitsi surkuteltava köyhyys, jota entisen rikkauden
risaiset jäännökset kirjavoittivat.

Mutta nyt oli onnen aurinko noussut kirkkaana. Annushkan lahjakirja
valaisi vaimon elämää.

Raukealla äänellä puhui Aleksander Vladimirovitsh Harhamalle, joka
istui hänen vuoteensa vierellä. Keskustelun kuluessa kysyi hän
sattumalta, mitä Harhamalla oli käsilaukussa.

— ”Erään teoksen käsikirjoitus”, — vastasi Harhama hieman
kiusautuneena kysymyksestä ja yhä ajatellen ennustajaa. Aleksander Vladimirovitsh
oudostui ja alkoi puhua:

— ”Sinä siis aijot kirjailijaksi... Heitä pois hullutus... Elämän
valhe...”

Harhama oli vaiti. Puhuja jatkoi:

— ”Sillä, katso: Eihän kirjallisuus ole muuta, kuin petosta ja
elämän vääristelyä...”

— ”Kuinka niin?” — oudostui Harhama.

— ”Siksi”, — jatkoi toinen — ”että kirjallisuudessahan ovat
säännöt minkälaiseksi pitää ihminen ja sen elämä kuvata: Se pitää
kuvata runollisesti ja esteettisesti eheäksi... Etkö sinä ole
ajatellut mikä suunnaton hulluus ja petos se on?... Et ole... Hyvä
on. Ajattele sitten, onko maailmassa ainoatakaan, sanon ainoatakaan
ihmistä, jonka elämä olisi eheä runo, hyvä, tai paha?... No, otetaan
ihmiskunnan paraat: Jeesus — jos Hän on ollut olemassa — Sokrates
ja ehkä Tolstoi... Mutta onko niidenkään elämä eheä? Valetta. Jos
niidenkin elämän kokonaisuus, ne jokapäiväiset pikkumaisuudet —
esimerkiksi Sokrateksella vaimonsa kanssa — ja salaiset halut ja
ihmismäisyydet maalattaisiin, niin mikä eheä runo siitä syntyisi?...
Siitä syntyy eheä runo siten, että petetään ihmisiä, poimitaan se
mikä sopii reseptiin ja muu salataan... Jokaisen romaanisankarin
elämähän on, kuin edeltäpäin tilattu. Eikö se ole törkeä petos, kun
elämä on kerran satojen tuhansien sattumuksien tulos?”

Rykiminen ja verensylky keskeyttivät puheen. Harhama mietti äsken
kuulemaansa ja hänestä se tuntui hämmästyttävän oikealta. Saatuansa
taas voimia, jatkoi Aleksander Vladimirovitsh:

— ”Ihmis-elämähän on tuhansien vaikutuksien ja ihmisten luoma:
Sinä luet historiaa, se jo vaikuttaa sinuun... Koko äärettömyys
vaikuttaa sinuun... Jokainen tiellesi sattuva ihminen ja tapaus
vaikuttaa sinuun... Ihmis-elämä on tuhansien ilmiöiden ja
aikakauden koko yleisen elämän tulos... Ihmiselämä on sen tähden
niin repaleinen, että ainoastaan suuri narri voi ryhtyä siitä
luomaan esteettistä runoa... Eikö se ole resepti, että esimerkiksi
ei saa olla kirjassa kuin kaksi kolme henkilöä, joiden kanssa
sankari nypläilee?... Ja paljon muita sääntöjä ja jalkapuita...
Niillähän on omat nimensäkin: romantiikka, symbolismi ja herra ties
mitä, ja jokaisessa niissä on vielä uusi ja vanha suunta ja ehkä
muutakin... Useimpien kirjailijoiden vielä täytyy itsensä jollain
lailla ilmottaa mihin suuntaan hän kuuluu, koska muuten ei sitä
huomaisi suurennuslasillakaan tutkien... Etkö ole ajatellut miten
hassulta näytät, jos rupeat niihin sullomaan elämää ja vapaata
ihmisajatusta... Mutta eikö sinun elämässäsi — anna anteeksi —
ole jo ennestään kylliksi petosta? Miksi rupeat kuvailemaan
ihmis-elämää siksi, mitä se ei ole: Ihmiselle, sinulle ehkä ennen
muita, jo kykenemättömyys panee kylliksi käsirautoja käsiin,
miksi ryhdyt työhön, jossa sinulla on vielä jalkarautoina jotkut
kirjallisuuden säännöt, joiden mukaan sinun pitää kuvata elämä
vääräksi?...”

Harhamasta tuntui puhe joltain totuuden saarnalta, jonka oikeutusta
hänen tylsistynyt sielunsa ei kumminkaan kyennyt tutkimaan.
Aleksander Vladimirovitsh jatkoi:

— ”Ota oma elämäsi, tai kenen hyvänsä! Minkä eheän kertomuksen
sinä niistä saat, jos sinussa on rahtukaan, pieninkään rahtu
rehellisyyttä? Laitumella käypä härkä on ainoa, jonka elämä on
niin esteettinen ja runollisesti eheä, että siitä voi kirjoittaa
taideteoksen... No kuvailekin sitten sitä, jos tahdot onkia
mainetta ja samalla olla rehellinen elämää kohtaan... Mutta älä
rupea jalkapuussa tekemään silmänkääntäjätemppuja, sillä silloin
sinä joudut nauruksi itsesi edessä runomestarien sinulle käsiään
taputtaessa... Mutta mitä sinua ne käsientaputukset hyödyttävät?...
Turhuutta, elämänhullutusta on kaikki...”

Puhuja väsyi ja hengitti raskaasti. Harhamassa nousi elämän-inho.
Kovalewskij puhui hänen mielestänsä, kuin ihmishengen suuriruhtinas,
joka häntä ivaten katkoi ihmis-ajatuksen jalkarautoja ja viskoi
kappaleet inhoten syrjään. Hän ryhtyi itseänsä puolustamaan selittäen:

— ”En minä olekaan ryhtynyt kuvailemaan rakkauden kirjeiden
kirjoittelijoita, enkä ryömimään jalkaraudoissa...”

— ”Siis yhteiskunnan parantajaksi olet ryhtynyt”, — keskeytti
Aleksander Vladimirovitsh. Ja vaimollensa, joka toi hänelle
lääkkeitä, lausui hän:

— ”Mene, Tatjana, lapsien kanssa kävelemään. Virkistytte siellä...
Minä voin hyvin... puhelen tässä Harhaman kanssa...”

Hän viittasi lapset luoksensa, suuteli niitä palavasti, ojensi
raukean kätensä vaimollensa jäähyväiseksi, suuteli sen ojennettua
kättä ja jatkoi Harhamalle, kun olivat jääneet yksin:

— ”Minä tunnen kuoleman lähestyvän ja lähetin ne pois, että eivät
ole kärsimässä...”

Sitten katseli hän haaveillen ylös. Harhaman sielu värisi. Hän
ryhtyi tarkastamaan kuoleman tuloa sairautensa kaikella kiihkolla.
Aleksander Vladimirovitsh alkoi taas puhua:

— ”Menemme siihen asiaan: Sinä ryhdyt parantamaan yhteiskuntaa. Minä
tiedän kaikki, sillä Zaiko lähti minun luotani itseänsä ampumaan ja
kertoi kaikki. Sinä rupeat luomaan sosialistista yhteiskuntaa... Älä
polta käsiäsi!... Minä puhun kuoleman edessä ja sinun ystävänäsi ja
sanon sinulle, että se yhteiskunta on hirviö ja mahdottomuus. Se vie
vähätkin ihmishenget tomuun.”

Harhama oli yhtenä korvana ja tarkkaavaisuutena. Puhuja jatkoi:

— ”Ajattele, että sinunkin pitäisi juosta toreilla kahviakkojen
kanssa hallitsemassa yhteiskuntaa ja valvomassa, että saat mieleisesi
paikat housuihisi!... Mikä narrin tehtävä se olisi hengelle, joka
pyrkii ylös!... Ajattele edelleen: Kaikki kuona nousisi erilaatuisen
roskaväen hartioilla keinottelemaan... Ihmisen yksilöllisyys häviäisi
ja ihmiset polkeutuisivat ihmiskarjoiksi, jotka tappelevat toistensa
kanssa kannikasta... Sitä tilaako sinä rupeat luomaan?...”

Puhuja katsoi Harhaman silmiin tuskaisen, kärsivän näköisenä. Hetken
vakavuus vaikutti, että Harhama tunsi istuvansa, kuin profeetan
edessä. Hänen herkkään sieluunsa painui jokainen sana, ja hillitön
mielikuvitus valoi kaikkeen hengen. Hän näki jo sen hetken, jolloin
hänen pitäisi sosialistisen yhteiskunnan torikokouksissa keinotella,
kärkkyä ja taistella juoruavan ämmäjoukon ja ihmiskuonan kanssa
leipäpalasta. Hän huomasi, että hän oli juuriansa myöten sen
kansanvallan inhoaja. Sairas jatkoi:

— ”Jalostunut, kirkastunut itsevaltius on ainoa oikea. Se on ainoa
hallitusvalta, joka voi jakaa oikeutta tasan, jos se tahtoo... Tai
sitten luonnontila... Kansanvallalle se on mahdoton, kunnes ihmiset
eivät ole jumalia... Enemmistö polkee siinä lokaan vähemmistön...
Kansanvalta on ihmishengen suuri hullutus ja mahdottomuus... se on
roskaväen lyhytaikainen riemu... Se on ihmishenkien turmelija, sillä
se kietoo ne aineelliseen halpaan taisteluun, torikokouksiin...”

Entistä jännittyneempänä seurasi Harhama kuoleman tuloa ja
keskustelua. Hänen ajatuksensa olivat yleensä salamannopeita. Nyt
hän oitis, vaistomaisesti, huomasi, että hän oli olemukseltaan
itsevaltiuden ihailija siinä määrässä, että hän pienenä poikana
oli kirjoittanut ylistysrunon — Nerolle, koska se osasi käskeä.
Perkelettäkin hän ihaili, koska se ei häikäillyt käskiessänsä. Hän
huomasi, että hänen elämänsä oli siinäkin asiassa ollut erehdys ja
valhe, että oli ollut ajan sosialisti.

Kuoleva jatkoi heikolla äänellä:

— ”Ja lisäksi: Sinäkö luulet kelpaavasi yhteiskuntaa parantamaan,
tai kukaan kirjailija... Älä suutu minuun, kun sanon, että sinun
omat kätesi ovat liian rapaiset... minä tiedän paljon... Te
kirjailijat sanotte painavan sananne maailman asioissa ja annatte
ohjeita, mutta kuka teistä on alkanut oikeasta päästä, itsestänsä?
Ehkä ne kolme, jotka mainitsin: Jeesus — mutta hän ei ole mitään
kirjoittanut — Sokrates ja Tolstoi... Entä muut?... Miksi ette te
itsestänne tee malli-ihmistä, vaan parannatte muita?... Sinäkin!...”

Harhama istui synkkänä, sanattomana. Puhuja jatkoi, raskaasti
hengittäen:

— ”Toisin sanoen: Te maailman parantajat olette arvostelijoita.
Teitä on meillä... kuinka paljon on maailmassa ihmisiä?... tuhat
viisisataa miljoonaa, eli kuinka?... Meillä on siis tuhat viisisataa
miljoonaa arvostelijaa, sinä niihin luettuna, jotka katsotte olevanne
kutsutut lausumaan painavan sananne jossain... no, esimerkiksi
taiteessa... yleensä elämässä... Mutta näytäpä minulle teistä
arvostelijoista ainoakaan, joka on maalannut mallitaulun, s.o.:
alkanut arvostelun oikeasta päästä... Ja mitä väkeä olette te
kirjalliset maailmanparantajat?... Semmoista, joka ei ole muuhun
kyennyt, koulujen lahjattomia oppilaita, jotka julistautuvat
neroiksi... Yksi tuhannesta kirjailijasta ansaitseisi käteensä
kynän... muiden käteen pitäisi panna käsikoppa... sinun käteesi
ensimäisenä...”

Syntyi pitkä äänettömyys. Sairas levähti ja katseli jotain
kirkastuvaa. Sitten alkoi hän taas puhua:

— ”Sinä lähdet maailmaa parantamaan, mutta miksi et paranna
itseäsi?... Minä tiedän niin paljon... Minä tiedän ne alhaiset teot,
joiden johdosta sinä Zaikon kanssa jouduit puoskarien kynsiin...
Olkoot ne kuolleen muiston tähden mainitsematta... Minä tunnen
sen rikoksen, josta vastaajaa täytyi arvalla etsiä... Olkoon,
että asianomainen on nyt satojen tuhansien omistaja, koska ne
obligatsionit, joilla asia peitettiin, ovat voittaneet: se ei asiaa
paranna... eikä sekään, että arpa lankesi sinulle väärin... Älä
siis lähde parantamaan maailmaa, vaan pese kätesi!... Sinä olet
jo maailman parantaja siinä määrässä, että elämäsi on niiden elämän
kukka: se on erehdyksien ja rikoksien sarja... se on semmoinen malli,
jommoisen ihmis-elämän ei pitäisi olla...”

Harhama huokasi. Sairas hengitti raskaasti ja jatkoi haaveillen:

— ”Ja se maailman parannus... Suuri osa niitä lääkärejä istuu Hiiden
myllyssä, josta vuotaa kaikki saasta maailmaan... Se vuotaa juuri
rikkaiden, sivistyneiden, maailman parantajien Hiiden myllystä,
myrkyttäen köyhienkin elämän... Miksi ei niiden myllyjen kauheutta
paljasteta?... Miksi lääkärit, ne kirjailijat kiertävät semmoisia
märkäpaiseita?... Siksi että taide käskee niin tekemään... Tai
siksi että ne ovat parantajien omia pesiä... Eihän pahakaan lintu
omaa pesäänsä likaa... ne täytyy runoilla kauneiksi... Ja sinä olet
yksi niitä tahraajia... Miksi ette ennen kaikkea paljasta omaa
elämäänne?... Ette ehkä jouda, kun on maailmalle niin paljon ’uutta’
sanottavana... Petosta: Pikku lapsi lausuu usein suurempia totuuksia
muutamalla sanalla kuin te kirjailijanerot paksuilla niteillänne. Ja
ajattele edelleen tyynenä, niin huomaat, että pieni lannanhoidosta
kirjoitettu kirjanen vie ihmiskuntaa eteenpäin suuremman askeleen
kuin sinun ja muiden kaltaistesi maailman parantajien sata romaania
ja novellia.”

Harhama kuunteli tuomiotansa tyynenä, mutta synkkänä. Kuoleman
kulkuset soivat hänen korvissansa ja hänen sielussansa häilähteli
sen varjo; ja hän hapuili sitä nähdäksensä. Nopeasti käsitti hän
taas jotain himmeää: hän huomasi pyrkineensä maailman parantajaksi,
itse vajoten sitä tehdessänsä sen suurimmaksi heittiöksi. Joku
selittämättömän katkera tunne täytti koko hänen olemuksensa. Hän
yritti puhua ja selittää:

— ”En minä yhteiskuntaa paranna, enkä ole teostani siitä
kirjoittanut... Ne ovat uskonnollisia kysymyksiä...”

— ”Siis aijot kukistaa Jumalan”, — keskeytti sairas.

Harhama vaikeni. Sairas jatkoi:

— ”Minähän entisiltä ajoilta tiedän, että kiellät Jumalan...
taistelet Häntä vastaan... Jalkani jo kylmenevät...”

Harhama jännittyi repeämään asti. Sairas pitkitti:

— ”Minä puhun kuoleman edessä ja sanon sinulle: Jätä Jumalaa vastaan
taisteleminen, sillä se on ihmishengen suurin hullutus... se on
mittaamattoman suuri hullutus... Sillä jos Jumala on, ethän sinä
voi sitä kumota. Jos Häntä taas ei ole, olethan suurin narri, jos
rupeat Häntä, olematonta, kukistamaan... Ajattele sitä hullutusta...
sitä ihmishengen suurinta erehdystä ja narriutta!...”

Kirkas salamasade tuntui valaisevan Harhamaa. Sairaan sanat tuntuivat
niin kumoamattomalta totuudelta, että hän vapisi niitä ajatellessansa
ja mietti: Onko elämäni siinäkin ollut erehdys?... Olenko taistellut
narrintaistelua? Hän yritti selittää, pelastua häpeästä, sairaan
edestä. Hän lausui:

— ”Uskon... väärän uskon hävittämisestähän onkin kysymys...”

Sairas keskeytti hänet yhä heikkenevällä äänellä:

— ”Sinä luulet voivasi hävittää uskon!... Kuule: Helpompi on sinun
nostaa vuoret hartioillesi ja kantaa ne pois äärettömyydestä,
kuin hävittää usko yhdestäkään ainoasta ihmisestä... Sinä voit
hävittää ihmisestä kaiken muun, mutta et uskoa... et koskaan,
et yhdeltäkään... Sillä katso: Toiset ihmisistä uskovat, että
Jumala on. Kukaan heistä ei sitä tiedä. Toiset uskovat, sanon
uskovat, että Jumalaa ei ole. Viime mainitut ovat juuri
sitä uskovaisten sokeinta, kiihkouskoisinta joukkoa... ne ovat
kiihkomuhamettilaisia... Sillä eihän heistä ainoakaan tiedä että
Sitä ei ole. Ne uskovat aivan sokeasti... Ja mitä uskovaisten joukkoa
se vielä on! Katso ympärillesi: Ne ovat Hiiden myllyn oriita,
tai jotain semmoisia ’tiedemiehiä’... sinun laillasi rappiolle
joutuneita... Jos Jumalaa ei ole, tai on, niin korkeintaan voi
ilmaantua yksi ainoa koko maailman olemassa-olon aikana, joka voi
tietää sen asian. Kaikki muut ovat uskovaisten sokeaa laumaa...
Miljoonat uskovat Darwiniin, eikä ainoakaan tiedä onko Darwin
oikeassa... Mikä narri sinä silloin olet, jos ryhdyt hävittämään
uskoa?...”

Harhama huokasi raskaasti. Elämän hämärä kuilu avautui hänelle
ja hän katseli siihen tylsänä. Hän huomasi, ettei hänellä uskoa
hävittäessänsä ja Jumalaa kieltäessänsä ollut pienintäkään tietoa
asiasta. Hän oli kaiken uskonut aivan sokeasti. Sappikatkerana
huokasi hän:

— ”Siinäkin näyttää elämäni olleen erehdys...”

Mutta hän yritti vielä puolustautua itsensä edessä, vaikka raukeana
ja nääntyneenä. Hän lausui:

— ”Mutta onhan järjetöntä esimerkiksi Perkele ja...”

— ”Perkele”, — keskeytti sairas — ”ei yksikään maailmassa
tiedä, onko Perkelettä, vai eikö. Kaikki uskovat vaan sokeasti
toista, tai toista... Mutta minä sanon sinulle yhden asian...
Jalkani ovat jo aivan kylmät... Minä sanon sinulle: Ihmiskunta on
henkisesti niin köyhä, ettei sen kannata menettää perkelekäsitettä
ja siis Perkelettä... Se on toki henki, oleva, tai olematon, joka
on yläpuolella leipäkannikkaa ja ihmisruumista... Katso missä
ihmishenki matelee: Se runoilee ja ruikuttaa naisen ruumiille...
Luonnon tehtäviä suorittamaanhan se ruumis on luotu, eikä ihmishengen
palveltavaksi ja kuvailtavaksi... Onhan Perkele toki jotain ylevää
ja suurta, jossa on edes ihmisen hengelle hapuiltavaa... Nyt jo ovat
polveni kylmät... Hyvä, että ei vaimoni ole täällä...”

Kaikki vaikeni. Kuolema lähestyi valtikka kädessä, suurena,
armottomana. Sairaan hengitys heikkeni. Harhaman jokainen hermo
vetäytyi kireälle... Hän mietti puhetta ja hapuili nähdä kuoleman
vilahdukselta, ja tuijotti sitä tapaillessansa kuolevan silmiin.
Sairas nosti kätensä, ojensi sen Harhamalle ja kuiskasi:

— ”Jää hyvästi!... Minä lähden...”

Virtanansa vuosivat vedet Harhaman silmistä. Kaikki sekottui, himmeni
ja hämärtyi ja repi ja raateli. Kuolevan kylmenevä käsi oli hänen
kädessänsä. Sairas katseli haaveillen ylös, alkoi menettää tajunsa ja
kuiskasi:

— ”Älä hävitä Perkelettä ja Jumalaa!... Ihmiskunta on köyhä... Tee
itse malli... älä arvostele”.

Hän vaikeni, hengitti tuskin huomattavasti, katsoi ylös tylsänä ja
kuiskasi:

— ”Isä, minä tulen syliisi...”

Tuntui pieni nyähdys. Käsi herposi ja jäi kuolleena Harhaman käteen...

Kylmä viima juoksi Harhaman läpi. Hän istui kauvan kuolleen
käsi kädessä ja silmillänsä imeytyen sen silmiin. Hän vapisi
tapaillessansa näkyvää kuoleman ilmestystä. Hän raotti kuolleen
silmäluomet, avasi sen suun ja tutki kaiken, eikä löytänyt mitään.
Elämän turhuus ja mitättömyys kohosi hänen eteensä pölypilvenä,
josta hän ei nähnyt mitään. Viimein sulki hän kuolleen silmät ja
nosti hänen kätensä ristiin rinnalle. Eräs lääkepullo kaatui ja sen
sisällöstä levisi ilkeä, kirpeä haju. Harhama otti laukkunsa ja lähti.

Tiellä tuli häntä vastaan Tatjana Nikolajewna lapsinensa. Harhama ei
tiennyt, miten ilmottaa asia. Hän tapaili selitystä:

— ”Aleksander Vladimirovitsh on hyvin rauhallinen... älkää
hämmästykö...”

— ”Herra Jumala!” — parkaisi Tatjana Nikolajewna, joka käsitti
asian, sieppasi lapsensa syliinsä ja juoksi epätoivoisena kuolleen
miehensä huoneeseen.

                                                  ⸻

Syyskuun pimeni, kun Harhama kulkiessansa joutui astumaan majuri
Velikodushofin huvilan ohi, jota hän ei tiennyt. Akkuna oli auki.
Kynttilä paloi pöydällä ja majuri itse istui sikaria poltellen.
Ketään muuta ei talossa näkynyt.

Harhama pysähtyi hetkeksi. Majuri lähti juuri ulos ja nyt oli
Harhaman sokea päätös valmis: Hän astui avonaisesta ovesta sisälle,
veti helvetinkoneen vireeseen ja kätki sen sohvan alle. Sitten
katsahti hän nopeasti ympärillensä. Avonaisessa pöytälaatikossa oli
paksu tukku viidensadan ruplan seteleitä, majurin tädin rahoja.
Harhama otti niistä yhden, mutisten.

— ”Minä olen jo valmiiksi istunut linnassa, nyt voin siis sen
rangaistuksen edestä varastaa, niin olen täydellinen...”

Hetken kuluttua palasi majuri Velikodushof sisarensa keralla
takaisin. Puoliyön aikana lähti hän saattamaan sisartansa asemalle.
Kun he olivat päässeet ulos, räjähti huvila sirpaleiksi, haavottaen
majurin sisaren. Paikalle saapuneet viranomaiset vangitsivat kahta tuntia myöhemmin
Velikodushofin vallankumoukselliseksi epäiltynä,
koska hänen asunnossansa oli ollut räjähdys-aineita.

Seuraavan päivän iltapäivällä lähestyi Harhama sitä asemaa, jonka
läheisen maaseurakunnan hautausmaahan on Ritva haudattu. Jokin
sanomaton tuska ja epätoivo kalvoi häntä. Siihen yhdistyi pelko äsken
tehdystä rikoksesta. Hän ei enää käsittänyt mitään selvästi, tunsi
vaan pakenevansa.

Rautatien vaunuun astui viimeisellä asemalla Varpalan Rauha
kaksoisinensa. Hän oli riutunut, kuihtunut ihmisvarjo. Harhama tunsi
hänet ja katseli häntä tylsänä.

Eräälle vaimolle kertoi Rauha olevansa tulossa vanhempiansa
hautaamasta. Sen sanottuansa hän itki katkerasti. Outo vaimo kysyi
häneltä hetken kuluttua:

— ”Joko sinä olet kauvan ollut naimisissa... kun on kaksi lasta?”

Rauha ei vastannut. Hän kuivasi huivin kulmalla silmänsä ja
alkoi hoidella lapsiansa. Sata puukkoa tuntui pistävän Harhamaa.
Hänelle alkoi selvitä elämänsä sumu ja näkyä jotain kirkasta. Oma
syyllisyydentunne tuikahteli jo tulena. Hän vapisi, hätäytyi ja
tylsistyi. Juna vihelsi tulomerkin. Harhama otti käsikirjoituksensa
ja lähti Ritvan haudalle.

Juna saapui asemalle vähän ennen puoli-yötä. Ilma oli tyyni.
Musta pilventönkä kohosi taivaanrannan alta ja sen taustaa vasten
katsottuina näyttivät hautaristit aaveilta. Kalmiston kolkko rauha
lisäsi syys-yön kaameata väritystä.

Siinä lapsensa haudalla, kuoleman merkkien keskellä ja sydän-yön
hiljaisuudessa masentui Harhama kokonansa. Mennyt elämä kulki
hänen ohitsensa pienimpiä yksityisseikkoja myöten ja sen jokainen
ohikulkeva kuva runteli häntä kuin kivisade. Lapsuuden viattomat
päivät, nuoruuden toiveet, miehuuden taistelut, rikokset, erehdykset
ja pettymykset, kaikki ne kulkivat hautausmaan haamujen tavoin hänen
ohitsensa, kuvastuen mustan pilvenlongan muodostamaa taustaa vastaan
synkkinä ja kolkkoina.

Lapsesta lähtien oli hän taistellut löytääksensä vastauksen
kysymykseen: ”Isäkö vai äiti?” Ja äskettäin oli hän kuullut
vastauksena, ei oman kysymyksensä kaikua, vaan hirvittävän
kysymyksen, Jumalako vai Perkele?

Harhama ajatteli sitä ja kysyi itseltänsä:

— ”Eikö minun etsimisessäni ehkä ole ollut vikaa?...”

Se oli hänelle ensimäinen tietoinen säde oman syyllisyydentunteen
synkkään pimeyteen. Hän mietti edelleen:

— ”Minä olen, kuten äiti ennusti, tarttunut ihmisten
hameenliepeeseen ja nyt on minut sillä hameella lyöty...”

Hän masentui ja jatkoi:

— ”Olen alkanut omin voimin etsiä totuutta, mutta vajosinkin
epäilyksen pohjattomaan mutaan.

”Monet uudistetut yritykseni olen aina päättänyt renttuamisilla...”

Vuoret tuntuivat vierivän hänen hartioillensa. Hän jatkoi:

— ”Olin etsinyt vastausta kysymykseen: mikä on elämän tarkotus?
Kerran luulin sen jo löytäneeni. Se vastaus kuului: ’Elämän tarkotus
on kulta!’

”Minä etsin kultaa, kokosin rikkautta — ja nyt olen kerjäläistäkin
köyhempi. Munkki Pietarin ennustus muistuu mieleeni.

”Minä olen pettänyt — mutta olen nyt itse petettynä.”

Hän jatkoi edelleen:

— ”Olen etsinyt elämän iloa ja nautintoja, ja lähdin Hiiden myllystä
niitä inhoten ja niihin kyllästyneenä. Nyt on hautausmaan kolkko
sydän-öinen yksinäisyys minulle liian iloinen...”

Harhama huokasi ja jatkoi:

— ”Luulin löytäneeni elämän tarkotuksen vaimossa ja lapsessa. Lapsi
on maan multana ja vaimo on pannut minut rautoihin silloin kun itse
mätänin.

”Olen luottanut itseeni ja nyt olen tämmöinen.”

Hän ajatteli edelleen:

— ”Olin elävinäni köyhiä varten — ja köyhät kirosivat minut ja
kieltäytyivät antamasta puhdasta riepua haavoilleni, kun näkivät,
ettei minusta ole enää hyötyä.”

Harhama vaikeni kauvan, kuuli Varpalan Juhon kiroukset ja Evan
ilkunnan. Hän jatkoi taas:

— ”Olen nostanut ihmisen Jumalaksi — ja se jumala ilkkui minulle,
kun näki minut iljanteella verisenä...

”Ainoastaan pieni Musti nuoli haavojani...”

Hän mietti kauvan ja teki siihen-astisen elämänsä ensimäisen raamatun
hengessä kysytyn kysymyksen:

— ”Eiköhän sittenkin Jeesus Kristus olisi ollut ainoa oikea
peruskivi, mikä voidaan panna?”

Hän vajosi kokoon sen kysymyksen alla.

Hän tutki edelleen elämäänsä, miettien:

— ”Olen jo uneksinut ja tavoitellut maailman mainetta — ja nyt
olen maailmassa kulkija ja pakolainen, joka häpeää ihmisiä ja koko
maailmaa...”

Hän muisteli, että mihin hän meni, siellä odotti häpeä. Entiset
ystävät väittelivät häntä, häpeillen. Ainoastaan Tuomas Porcus oli
häntä vielä koputtanut, varovasti, ohimennen, kuin ohi kierivää
tyhjää viinatynnöriä.

Harhama murtui. Hän istui nyt elämänsä raunioilla, häpeän raskas
vuori hartioilla. Kauhistuneena vaikeroi hän itseksensä:

— ”Voi, voi, voi! Mihin olen minä joutunut! Ja mihin minä nyt
lähden?...”

Se oli sortuneen hengen tuskanhuuto, kamala vaikerrus, joka nousi
ihmisrinnasta. Hän jatkoi:

— ”Askeleeni ovat kohonneet tiestä, nousseet ylös ja muuttuneet
tulisiksi kiviksi ja laskevat nyt kivisateena päälleni...”

Hän jatkoi tutkiskeluansa puhellen:

— ”Minä katselin ihmisiä korkealta temppelinharjalta... Olin
nousevinani suomensuvun kunniaksi, ja nyt minusta on tullut äitini
suru, kansani suurin häpeä ja Suomen suurin likapilkku...”

Hänen henkensä painui aivan maata vasten, kun hän muisteli niitä
kirjoituksia, joita oli kierrellyt sanomalehdissä hänen elämästänsä,
sekä yksityisiä kirjeitä, joita hänelle oli saapunut, ja puheita,
joita hän oli itsestänsä kuullut.

Hän jatkoi:

— ”Minä yritin nostaa hyveen sen korkealle huipulle, ja nyt tuhannet
huutavat kirousta antamani huonon esimerkin tähden...”

Hän muisteli Varpalan Rauhaa, ja jatkoi:

— ”Olin tekevinäni työtä Korpelan hyväksi ja nostinkin hirsikuorman
Timon selkään...”

Hän nojasi päänsä käsiinsä ja tuijotti maahan ja jatkoi:

— ”Judas Iskariotina olen pettänyt Nikolain joukon, ja Judaksena
olen hiipinyt tarvaalaisten häpeäksi.”

Hänen rinnastansa pääsi epätoivoinen huokaus. Hän mietti hetken ja
nauroi sitten mielipuolen katkeraa naurua...

Oli jo likellä puolta-yötä. Harhama jatkoi itsensä tutkistelemista,
kokonaan maahan lyötynä, ja hänelle alkoi selvetä himmeästi Perkeleen
olemus: Hänelle alkoi selvetä, että ne temppelit ja pylväistöt,
joista hän oli nähnyt unia ja joista hän oli lapsi-ijässä ollessansa
kirjoittanut teoksen, olivatkin kaikki hänen omassa povessansa.
Hänelle selvesi, tosin vasta himmeästi, että Perkele-ilmestys oli
hänen olemuksensa paha taipumus, jolle hän oli runoissa laittanut
sarvet ja hampaat, enkelit ja temppelit. Hänelle selvisi hämärästi,
että hän oli kulkenut omien pahojen taipumuksiensa orjana ja antanut
niiden luoda unia ja unelmia. Hän muisti munkki Pietarin sanat
Perkeleestä ja sen vallasta.

Hän istui kokoon kutistuneena ja mietti. Sitten alkoi hän taas tehdä
tiliä itsensä edessä, puhuen:

— ”Jos minä tässä lapseni haudalla nyt puhun rehellisesti itseni
edessä, niin minä sanon näin: Koko minun olemukseni perus-olio
on ollut paha... Jokaisen tekoni vaikutin on ollut alhainen:
Kun palvelin köyhiä, oli siinä sittenkin pohjimmaisena kätkettynä
halu saavuttaa niiden rakkaus... Ja edelleen: Jos olen milloin
ollut näennäisesti jalo, on senkin vaikuttimena ollut yksinomaan
alhaisuus: halu onkia ihmisten kunnioitusta, tai jotain muuta...”

Hän mietti edelleen ja jatkoi:

— ”Magdassa ja rouva Esempiossa olen perinnä etsinyt muuta, kuin
kotia, vaikka minä petin itseni ja uskottelin kotia etsiväni...
Minä etsin aistillisuutta, edelliseltä kultaakin, ja molemmissa
tapauksissa oli vaikutin alhainen, vaikka minä en sitä itsellenikään
myöntänyt... Lisäksi minä inhosin molempia ja ainoastaan Tamaraa olen
katsellut niillä tunteilla, joilla on omaa vaimoa katseltava. Minun
elämäni on siinä, kuten kaikessa erehdys... se on rikos...”

Mieli katkerana jatkoi hän:

— ”Jos tässä kuoleman keskellä olen kerrankin rehellinen, niin
minä sanon näin: Minussa ei ole ollut rahtuakaan rehellisyyttä...
ei pienimmissäkään asioissa... Minä olin sosialisti, vaikka
inhosin kansanvaltaa, kun sitä tyynenä joskus ajattelin... Minä
olen tarvaalaisten häpeänä, vaikka itse asiassa olen ollut niistä
yhtä kaukana, kuin kaikesta muustakin maailmasta... Minä en ollut
tarvaalainen, enkä mikään... Ja jos jotain olin, olin sosialisti
siinä mielessä, että aina uskoin vaistomaisesti niiden pyrintöjen ja
vaatimuksien olevan jalot, oikeutetummat kuin kenenkään muiden. Se
tieto on minua aina polttanut sormenpäitä myöten. Ja ne minä olen
pettänyt, kuin Judas.”

Kylmä hiki juoksi hänen ihoansa pitkin. Hän muisteli sitten
teostansa, jossa hän oli alussa rehellisyyden rehellisyys. Hän puhui:

— ”Kun minä siinäkin, tässä lapseni haudalla ja elämäni raunioilla
puhuen, olen suora, niin sanon näin: Minä olin siinä rehellinen,
mutta se rehellisyys ei johtunut vapaasta siveellisestä tahdosta
vaan kuolemanpelosta... Se rehellisyys oli siis siveetön... Ja
edelleen: Kun minä teostani kirjoitin, niin vaikuttamassa olivat
lopulta jo kaikki alhaiset himot ja halut: Minä etsin mainetta...
kultaa... seppeleitä... Minä tapailin jo tyylin täydellisyyttä
ansaitakseni arvostelijoiden ylistyksen... Minä kyllä halveksin
arvostelijoita, mutta minä tiesin, että jos mieli menestyä, täytyy
niitä kutkutella... Teokseni loppua kirjoittaessa oli jo alhaisuus
ainoa vallitseva vaikutin...”

Harhama litistyi elämänsä painon alle, kuin etana vuoren alle. Hän
mietti suhdettansa ihmisiin, narrimaista itsensä ihailua, jatkaen:

— ”Minä olen ollut niillekin epärehellinen ja kavala. Minä olen
salannut, että halveksin heitä, sillä se salaaminen oli minulle
edullista... siten sain minä ’ystäviä’... Ainoastaan Nikolain
ja munkki Pietarin edessä olen ollut se mikä olen... Ainoastaan
Tamaralle ja Anna Pawlownalle olen näyttänyt sieluani, mutta senkin
olen tehnyt kavaluudesta: minä tahdoin kietoa ne itseeni... aivan
vaan huvikseni... Näennäinen vaatimattomuuteni on ollut pelkkää
petosta ja jonkun alhaista suosion onkimista...”

Hän ajatteli jotain hyvin katkeraa ja huokasi:

— ”Minun elämäni on siis kaikessa ollut petosten ja rikosten sarja,
se on ollut yksi ainoa erehtymä...”

Ja yhä selvemmäksi kirkastui hänelle olemuksensa perus-olio: paha
ja halpamaisuus. Hän vetäytyi aivan kokoon, masentui maahan asti.

Mutta oman syyllisyydentunteen ilmaus oli vielä ohimenevää. Hänen
henkensä oli liian kovasti kiinni jumaluuden kysymyksessä. Hän istui
kauvan ja alkoi tylsänä miettiä Jumalan ja Perkeleen kysymystä ja
teostansa. Vielä pilkahti halu julkaista teos... Tylsänä, kuin
kone, otti hän käsikirjoituksen, selaili sitä, ihaili sen puhdasta
taidetta, sen runouden kauneutta ja syvyyttä. Siinä oli runosäkeitä,
jotka hän muisti miettineensä lähes kaksikymmentä vuotta sitten.
Niin kauvan oli hän niitä muistossansa säilyttänyt, muovaillut ja
kaunistellut... Hänen elämänsä, sen valoisimmat ajatukset olivat
siinä paperiliuskoilla, siroteltuina, kuin ihanat kukkaset valkealle
liinalle... Kyyneleet tulvasivat hänen silmiinsä niitä katsellessa...

Mutta siiloin sattui hänen silmiinsä ensimäisen luvun alku, jonka
rouva Esempio oli läpi lukenut. Harhama huomasi siinä kaksi
hänen korjaustansa: u oli korjaamalla muutettu a-kirjaimeksi ja
p-kirjaimesta selvennetty j. Hän muisti nämä korjaukset. Oli, kuin
olisi niistä taas tuoksahtanut rouva Esempion hengityksen ilkeä
löyhkä. Harhama sai heti ankaran hermokohtauksen ja raivostui. Hän
mutisi hampaittensa välistä:

— ”Kaikkialla sen käsien jälet minua seuraavat. Kirousta minulle
tuottaa jokainen esine, jota hän on hyppysissänsä pidellyt.”

Ja hän repi raivoissansa koko ensimäisen luvun pieniksi kappaleiksi,
potkaisi multaan pienen kuopan Ritvan haudalla, ja hautasi
paperipalaset ja Velikodushofilta varastamansa viidensadan ruplan
rahan, ja päätti ettei ikinä julkaise teostansa, koska siihen oli
rouva Esempio koskenut. Peittäen kuopan mullalla, mutisi hän:

— ”Siellä ovat nyt kaikki sinun kanssasi eletyn haureuden hedelmät
ja häpeät...”

Nyt ei hänellä enää ollut mitään muuta, kuin häpeänsä. Isänmaassa ei
hänellä ollut kolkkaa, jonne olisi voinut mennä sitä piiloon, sillä
siitä oli levinnyt tieto kaikkialle.

Taivas synkistyi synkistymistänsä. Hautausmaa oli jo puolipimeä.
Kokoon kutistuneena mietti Harhama, mitä varten hän on elänyt.

— ”Niin, mitä varten olen elänyt? Mikä on ollut elämäni tarkotus ja
tulos?” — kysyi hän itseltänsä.

Ja kun hän taas mietti, huomasi hän äskeisen mieltä masentavan
tuloksen ja mutisi:

— ”Minusta on tullut suomensuvun suurin, loistavin häpeäpilkku...
oikea ’tähti’...”

Hän nauroi kamalaa naurua ja lisäsi:

— ”Se on siis ollut elämäni tarkotus ja tulos...”

Hän mietti taas ja huomasi Ritvan haudalla kasvavan pienen
rikkaruohon. Hän katseli sitä ja lausui toivottomana:

— ”Se on varmaankin imenyt ravintoa Ritvan ruumiista.”

Hän taittoi rikkaruohon ja kätki sen taskukirjansa medaljonkiin,
jossa hän säilytti Anna Pawlownan kuvaa, ja lausui katkerasti
naurahtaen:

— ”Tämä rikkaruoho ja häpeä on ainoa tulos minun elämästäni!”

Ja sitten kyseli hän itseltänsä:

— ”Miten olen minä tähän tilaan joutunut?...”

Hän muisti hetkessä munkki Pietarin kaikki puheet ja kysyi itseltänsä:

— ”Jos minä olisin rakentanut sille peruskivelle, joka on Jeesus Kristus,
niin istuisinkohan minä nyt tässä Suomen häpeänä?... Ja
eiköhän silloin elämästäni olisi muuta tulosta kuin rikkaruoho ja
häpeä?...”

Hän ajatteli sitä kauvan, istuen elämänsä raunioilla, ruhjoksi
lyötynä, häpeän vyöryessä hänen hartioillensa vuorena ja pilkkanaurun
soidessa. Hän ei enää jaksanut ihmisiäkään halveksia. Hänen
haaksirikkonsa oli äärimäinen.

Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä asiaa. Hän puhui:

— ”Jos olen rehellinen, niin minä sanon, että minä olen etsinyt
Jumalaa korutavarakseni, enkä ole tutkinut Sen tahtoa...
Teoksessanikaan en ole Sen tahdosta suuria välittänyt... Olen etsinyt
Jumalaa, enkä totuutta... Minä olen unohtanut hyvän ja pahan rajat.
Eikä ole rikosta, jota en ole tehnyt...”

Eilinen hirmutyönsä muistui hänen mieleensä. Hän ajatteli:

— ”Jos olisi vaikka se kirkon Jumala ollut minussa, niin olisinkohan
minä ainakaan näin moneen rikokseen tahrautunut?...”

Silloin tuli hän ajatelleeksi erästä työtänsä: Hän oli teostansa
miettiessänsä kirjoittanut erään ylistysteoksen Jeesukselle, — ei
tosin Jumala- vaan ihmis-Jeesukselle — ja hän ajatteli ensi kertaa
sen julkaisemista ja Jeesuksen panemista peruskiveksi.

Sitä ajatellessaan hän painui kokoon, kutistui, hajosi ja ikäänkuin
vaipui maan alle ja ajatukset aivan tylsistyivät.

Hän mietti edelleen sitä hulluuden kuplaa jota hän oli puhallellut
muuta ahkerammin: kuviteltua ”kykyänsä”. Ja hän näki jo itsensä
oikeassa valossa: kyvyttömyyden perikuvana. Hän puheli:

— ”Minähän olen ollut aivan kyvytön omaa elämäänikin johtamaan...
Minä tiedän kuin apina, mitä se ja se on jostain asiasta sanonut,
mutta minulla ei ole pienimmässäkään asiassa elävää tietoa: minä en
tiedä, kuka on oikeassa ja minkätähden...”

Hän muisteli teostansa, joka oli eheä, ihana runo. Mutta nyt hän
huomasi, että sekään ei ollut muu kuin sairauden tuote: 18-vuotisten
sairaloisten miettimisten tulos, eikä kyvystä lähtenyt... Hän
hämmästyi nerottomuuttansa, näki itsensä raukkana.

Hän etsi jotain hyvää itsessänsä. Hän muisteli säälineensä köyhiä,
heltyneensä kyyneliin asti, nähdessänsä kurjuutta. Mutta siinäkin hän
huomasi alhaisuutensa ja puhui:

— ”Se sääli on ollut minussa luonnonvaisto, eikä siveellinen,
vapaaehtoinen tunne, ja siksi ei se ole estänyt minua elämästä
köyhien kustannuksella...”

Ja taas hän ajatteli:

— ”Jos olisin riippunut kiinni Jumalassa, olisikohan niin ollut?...”

Hän vaipui tomuksi kysymyksensä painon alla.

                                                  ⸻

Oli jo puoliyö. Harhama istui elämänsä raunioilla ihmisruhjoutumana
ja mietti elämäänsä ja sen masentavaa tulosta. Kun hänen henkensä
yritteli vielä kohota, nousta uhmaan ja ajatella tulevaisuutta,
painoi sen siipiä raskas kivipaino, eikä se voinut enää
maasta kohota. Hänen hillitön, lapsuudesta asti harjaantunut
mielikuvituksensakin oli ruhjottu, siipirikko, ja ajatus oli rampa.
Koko hänen olemuksensa alkoi tylsistyä.

Viimein loppuivat kaikki voimat, kuten hänelle aina kävi henkisten
taistelujen aikana. Ne taistelut olivat niin voimakkaita ja rajuja,
että tyhjensivät hänet viimeistä pisaraa myöten, päättyen aina uneen
ja uupumiseen. Nyt siihen vielä vaikutti moni-öinen valvominen.

Yhä mustemmaksi synkkeni taivas, yhä enemmän pimeni hautausmaa. Mutta
Harhama ei sitä huomannut. Hänen mielensä oli mustaakin mustempi. Kun
oli yö, eikä paikkaa mihin mennä, istahti hän hautaristiä vastaan
nojaten hautakummulle, kääriytyi takkiinsa ja hetken istuttuansa
nukahti. Silloin näki hän kamalan unen: Hän oli seisovinansa
hautausmaalla... Yö alkoi lähestyä... Se pimeni pimenemistänsä...

Jo oli pilkkosen pimeä... Mutta sitten alkoi valaista outo, kaamea
kuoleman valo... Se valaisi himmeästi... Tuskin voi erottaa
hautaristejä...

Sitten alkoi kulkea Harhaman ohi hänen elämänsä... Kaikki ne, joita
hän oli pettänyt, uhkasivat häntä... joita hän oli halveksinut,
ne nyt nauroivat hänelle... Hän hikosi... koetti peittäytyä...
kätkeytyä... Nyt tulivat jo ne, joita hän oli herjannut, kun ne
häntä muistuttivat... Ne soittivat pilkankelloja... osottivat
sormellansa... Harhama vetäytyi sykkyrään... Sitten ilmestyivät taas
Perkeleen näyt, sen tuhannet enkelit tanssivat Unelmalassa, ilkkuen
hänelle... riemuiten hänen häpeästänsä... Vihan-temppelin alttarilta
osotti Perkele hänen viheliäisyyttänsä, lausuen: ”Ecce homo!...”
Musta käärme alkoi kietoutua hänen jalkojensa ympäri... Kauhu ja hätä
täyttivät Harhaman koko olemuksen... Hän yritti huutaa avuksensa
munkki Pietaria, mutta huomasi tuomitsevan Jumalan seisovan Sinain vuorella,
eikä uskaltanut pelosta huutaa... Käärme kietoutui yhä
lujemmin jalkojen ympärille... Harhama kiemurteli tuskissansa...
Hän yritti taas huutaa, mutta samassa räjähti majuri Velikodushofin
huvila ja ääni tukahtui siihen...

Sitten alkoivat haudat hiljaa aueta... Harhama kauhistui... Haudat
aukenivat edelleen... Hautapatsaat kaatuivat kumoon ja niiden alta
nousivat vainajat luurankoina... Ne irvistelivät huutaen ja ilkkuen:

— ”Huu! Semmoisenako sinä tulet tänne?...”

Hän kauhistui entistä enemmän.

Nyt alkoi kuulua ylhäältä ryminää... Hän katsahti hirmustuneena
sinne ja näki tulisen pilven... Hänen askeleensa olivat nousseet
tiestä, muuttuneet tulisiksi kiviksi, kuten munkki Pietari ennusti...
Ne olivat kokoontuneet pilveksi ja nyt alkoivat ne pudota hänen
päällensä...

Hädissään yritti hän paeta, mutta edessä oli avonainen hauta,
josta kuollut irvisti... Hän yritti toisaalle, mutta sielläkin oli
avonainen hauta ja kuolleet nauroivat sen pohjalta...

Hän alkoi vapista... Kivipilvi nousi uhkaavampana... Joka hetki
pelkäsi hän tulisen kivisateen alkavan... ”Nyt, nyt se alkaa!” —
tuskitteli hän joka hetki... Hiki vuoti virtana... Hän yritti taas
huutaa, mutta ääni tukahtui kuolleiden nauruun... Taas pimeni...
Joka askeleella avautui hauta... Tuhannet kuolleet nousivat hänelle
ilkkumaan... Koko ruumis vapisi tuskasta.

Taas kääntyi hän paetaksensa, mutta silloin kohtasi häntä hirvittävä
näky: Nikitin seisoi hänen edessänsä, pää retkallansa, niskanikama
poikki... Hän alkoi hirmuissansa hyppiä yli hautojen pakoon...
Nikitin seurasi häntä, huutaen kamalalla äänellä:

— ”Huu!... Hu... huu!”

Ja vainajat vastasivat haudoistansa:

— ”Hu-huu!... Hu-huu!”

Korppien rääkkynä sekaantui kamalaan huutoon... Harhaman hätä ja
kauhu oli kuvaamaton... Mielipuolena hyppii hän avonaisten hautojen
yli...

Äkkiä avautui hänen edessänsä hirmuinen kuilu ja hän näki sen
pohjalla helvetin... Ritva katsoi helvetistä häneen, kasvot tuskan
vääntäminä... syyttäen, että hylkäsi hänet vieraan vaimon hoitoon...

Harhamalta pääsi hirmuhuuto... Hän kääntyi poispäin... Nikitin oli
hävinnyt ja hänen sijallensa oli ilmestynyt rouva Esempio... Hän
lähestyi tanssien majuri Velikodushofin kanssa, toisessa kädessä
raudat, toisessa hirttonuora... ”Nyt, nyt se lähestyy”, — hätäili
Harhama... Hän ei voinut huutaa, eikä paeta... Hänellä ei ollut
voimaa mitään tehdä... Rouva Esempio viskasi hirttonuoran hänen
kaulaansa... Velikodushof ja Edelmuth sitoivat sen toisen pään
puuhun... Jokainen Harhaman jäsen vapisi kauhusta... Nyt potkaisi
venäläinen pyöveli hänet kuiluun... Jo putosi hän... Kaulanikama
niksahti aivan samalla lailla kuin Nikitinin... Rouva Esempio
nauroi... Harhama pudota mätkähti helvettiin, ja silloin kuului sen
tulimerestä ankara jyrähdys...

Harhama heräsi jyrähdykseen likomärkänä ja huudahti kauhusta...
Taivas oli synkässä pilvessä, ankara ukkosenjyrinä raikui öisessä
ilmassa ja hautaristit välkkyivät kirkkaassa salamavalossa. Oli
noussut pelottava ukkos-ilma, mutta sade ei ollut vielä alkanut.

Harhama hyppäsi ylös hätääntyneenä, kiireesti, kumartui ottamaan
käsilaukkuansa, lähteäksensä pois. Tuulenpuuska käänsi silloin
haudalla olevan sanomalehtipalasen ja Harhaman silmiin sattui siitä
hänen oma nimensä. Hän otti paperin ja luki. Siinä oli painettu rouva
Esempion hänestä kirjoittama paljastuskirjoitus, aijottu varottamaan
ihmisiä hänestä. Kirjoitus oli lehdessä, jota Harhama oli kerran
vuosikauden ilmaiseksi avustanut, ja sen alla oli rouva Esempion
kirjailijanimi, jolla hän, kuten Harhama tiesi, kirjoitteli sanottuun
lehteen.

Harhama raivostui. Kaikki äskeinen, juureton masennus nousi vielä
kerran uhmaksi, mutta uhmaksi, jonka siivet olivat jo poikki
leikatut. Hän mietti katkerana, kykenemättömänä taas tuntemaan, että
rouva Esempio oli sen kirjoittanut jalossa tarkotuksessa ja että
kirjoitus oli ansaittu:

— ”Miten paljon olen hänen tähtensä sanomalehdenkin herjauksia
vastaan taistellut... ja sillä olen kasvattanut hänestä itseni
herjaajan... Lapsen haudallakin hän häpäisee minua!”

Silloin kirosi Harhama itsensä lapsensa haudalla, sielunsa kaikilla
voimilla ja rehellisesti. Ukkos-ilma raivosi pelottavana. Salama
seurasi toistansa ja jyrähdykset tärisyttivät maata. Hullun tavoin
huusi Harhama jyrinän säestämänä:

— ”Nouskoon jokainen askeleeni kirouksena pilviin ja pudotkoon
sieltä alas päälleni tulikuumina kirokivinä!

”Avautukoon syvyys ja pursutkoon minulle kirousta ja tuomiota!...
Vuotakoon kirous ja pilkka minulle jokaisen ihmisen suusta!

”Ottakoon talven tuuli lunta ja heittäköön sen kirouksena silmilleni,
kaikkialla missä kulkenenkin! Olkoon kaikki minussa kirottua!

”Vuotakoon kirous kesällä pilvestä päälleni vesisateena!”

Ensimäinen saderoihu valui ukkospilvestä ja tuuli loi sen vasten
Harhaman kasvoja.

— ”Kas niin!” — huusi Harhama. — ”Kuulitpas nyt rukoukseni, Sinä
pilvissä Piilottelija!”

Ja ojentaen nyrkkiin puristetun kätensä taakse päin, valmiiksi iskuun
ja uhitellen salamoivaa synkkää pilveä kohti, huusi hän raivohullun
tavoin:

— ”Niin, jyrise vaan! Sinä Raukka, joka et uskalla näyttäytyä, kun
Sinua etsin...”

Salamat vilisivät nuolina. Jyrinä yltyi. Harhama huusi edelleen:

— ”Riehu vaan Sinä hedelmän syötättäjä, sinä ihon
puhdistuttaja!... Riehu ja jyrise!... Vai luuletko että Sinua
nyt pelkään. Niin! Vielä kovemmin jyrise! En minä peittäänny
viikunanlehtien alle, enkä hameen taakse... Kuule, Sinä Jumala, jos
Sinä kerran olet olemassa... kuule nyt totuus: Nyt en minä Sinua
kiellä... Minä tunnustan Sinut, minä tunnustan että olet voittanut
minut, mutta minä en pelkää Sinua... Minä astun eteesi uhmaten...
Niin, jyrise kovemmin... Minä astun itse vastaamaan teoistani...
Kuuletko: itse!... Minä en ryömi edessäsi... Minä koetan tulla
rikostaakkani kanssa toimeen ja vastata siitä, kun aika joutuu...”

Maa tärisi jyrinästä. Kaiku kierteli äärettömyydessä, jylisi
salamoivassa pilvessä. Se oli hurjan uhman kaiku, sortuneen
ihmishengen viimeinen vimmatun ponnistuksen kaiku. Sen jylistessä
jatkoi Harhama:

— ”Tule nyt tiliä vaatimaan ja kuule alaston totuus: Minä itse
olen syyllinen, minä eivätkä muut, ja minä vastaan kerran...
Minua ei ole kukaan vietellyt... Minua ei voi kukaan vietellä...
Minä itse olen tehnyt, mitä olen tehnyt ja minä itse vastaan...
kuuletko... minä vastaan itse... Kas niin, jyrise kovemmin...
Minä olen polttanut huviloita, eivätkä huvilat minua... Minä olen
varastanut tavaroita, eivätkä tavarat minua... Eivät portot ole
maanneet minua, vaan minä porttoja... legioonan... Eivät ne ole
minulla ihoansa puhdistuttaneet, vaan minä olen niiden ruumiin ja
hengen ravannut... Itsetietoisesti olen sen tehnyt, en vieteltynä...
Eivät muut ole minua murhanneet, vaan minä muita...”

Salama löi maahan Harhaman lähelle ja hänen päänsä päällä räjähti
jyrähdys. Ritvan haudalta nousi sateen kasteleman mullan tuore haju.

— ”Iske, iske!” — huusi Harhama. — ”Avaa vaan koko hauta! Ja sinä
Ritva, sinä pikku rosvo...”

Pelottava salama keskeytti raivostuneen puhujan, mutta sitä
uhmaavampana jatkoi Harhama:

— ”Niin, niin! Sillä rosvoa se on rosvon lapsikin ja varasta varkaan
vaimo... Kiroa sinäkin, Ritva, minua... minua... minua yksin, sillä
minä sinut elämään kutsuin...”

Hän potkaisi haudan multaa. Siihen haudatut, revityt teoksen
alkulehdet nousivat näkyviin. Salamana leimahtivat hänelle
uneksimansa maineenseppeleet ja kirjailijamaine. Hän raivostui
silloin edelleen ja kirosi:

— ”Olkoon kirottu jokainen, joka minua koskaan kirjailijaksi
mainitsee ivallakaan!... Muuttukoon jokainen semmoinen kirjailijanimi
kiroukseksi, joka syö minua kuin nälkäinen rotta! Muuttukoot kaikki
uneksimani kirjailijaseppeleet kiroukseksi, jotka polttavat minua yöt
ja päivät! Olkoon koko elämäni omaa kiroustani!”

Koko hautausmaa leimusi salamoista. Jyrinä yltyi. Musta vesipilvi
vyöryi likellä maan rajoja ja siitä virtasi vesi, kuin taivaalle
nostetusta hetteestä. Luonnon voimat riehuivat kamalina. Harhama
seisoi uhmaavana, hurjistuneena, kasvot salamoivaa pilveä kohti ja
huusi:

— ”Nyt, Jumala, kai Sinä olet olemassa, astu eteeni ja murskaa minut
tähän haudalle... Kiroa minut!... Vai etkö voi... Minä en lähde
Kainin tavoin Sinua pakoon... Elä luule sitä! Minä astun nyt Sinun
eteesi... Sinua vastaan minä astun nyt vastaamaan elämästäni...
Lähetä nyt vaan eukko hirttonuorinensa... En minä sinua pakene
Kainina... Avaa nyt helvettisi...”

Pilvi repeili ja raoista leimusivat salamat ja jyrinä ei tauonnut
hetkeksikään. Taivas oli tulen vallassa. Harhama ojensi molemmat
nyrkkinsä pilveä kohti ja huusi:

— ”Iske nyt! Iske tuliset raudat näihin käsiin!... Niin, niin...
Iske enemmän!... Vaan joko loppuivat nuolesi... Sinä Piilottelija!...

”Sinä opetutat, että Sinä ohjaat ihmis-elämää... Tällä laillako
Sinä sitä ohjaat? Tähänkö Sinä johdat ihmisen? Sinä opetutat, että
elämä on kulkua Sinun johdollasi, Sinun kädessäsi, että sillä on siis
järjellinen tarkotus... Se on valhe... Kuule, se on törkeä valhe...
Ihmis-elämä ei ole kulkua kenenkään johdolla... ei Sinunkaan, Sinä
jyrisijä... Ihmis-elämä on joukko harha-askelia...”

Ja ojentaen taas nyrkkinsä salamoivaa pilveä kohti huusi hän pauhun
säestämänä:

— ”Ihmis-elämä on joukko harha-askelia... Se on yksi ainoa erehtymä.”

Hän kokosi kaikki voimansa ja lopetti ihmispedon eleillä:

— ”Se on yksi ainoa järjetön harha-askelten yhtymä, yksi ainoa
harhama... Kuuletko: ihmis-elämä on har-ha-ma...”

Pelottava salama iski aivan Harhaman vieressä maahan, ankara räjähdys
laajeni pauhuksi ja koivun latvassa nauroi ilkeä Harakka...

Varjoa ja koti-ikävää.

Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä...

Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme...

Äärettömyys puhkui maailmoiden synnytyskivuissa... Se imi häviävät
itseensä... Nopeasti syttyvänä ja sammuvana tulituksena tuikki
siinä maailmoiden synty ja häviö... Tyynenä katseli sitä leikkiä
ijankaikkisuus ja äärettömyys.

Avaruuden tähditetty puolikupera kirmaa taas maan mukana. Vinhasti
huitoen viskautuu se ihmispoloisen asuman maan ympäri, pysytellen
auringon valokuperan vastaisella puolella. Kuu kieriksii ijäisiä
ratojansa koreillen lainavalossa ja maailmat pauhaavat ikilentoansa
äärettömyyden halki. Yhdet syntyvät, toiset häviävät. Auringot
sammuvat, uudet syttyvät sijalle. Idästä karkaa päivä yön
kintereille, ajaen sitä edellänsä, lännessä karkottaa yö päivää
tieltänsä. Ne kirmaavat ainaisessa kilpajuoksussa, ja äänettömänä
hohottaa kylmän äärettömyyden sysimusta autio, maailmoiden
kuihtumaton emätin ja täyttymätön hauta.

                                                  ⸻

Harhaman iso-isä oli vääryydellä koonnut rikkautta. Sen rikkauden oli
hän haudannut aarteena maahan, ja lausunut, ettei sitä kukaan koskaan
löydä.

Sateisena yönä hautasi Harhama teoksensa, Perkeleen taruston ja
elämäkertansa luonnoksen suletussa sinkkiarkussa maahan. Vahva paasi
vartioi siellä henkistä aarretta, jonka hän oli haalinut. Sateisen
istui Harhama siellä haudalla ja itki kuin lapsi. Hän päätti
ettei siitä teoksesta saa yksikään ainoa kokonainen lause hänen
kauttansa julkisuuteen tulla.

Hänet oli erotettu toimestansa konttorissa kyvyttömyytensä ja huonon
elämänsä tähden. Rangaistusta peläten pakeni hän Moskovaan, jossa
piilotteli, välistä alhaisimman roskaväen joukossa. Haudalla alkanut
oman syyllisyyden tunne sammui kiroukseen ja hän alkoi taas tehdä
itsestänsä marttyyria, uskoen olevansa muka yleisen elämän ja toisten
ihmisten pahuuden uhri. Siveellinen ihminen oli hänessä vielä taas
osaksi kuollut. Entistä sairaaloisemmin halveksi hän taas ihmisiä,
kaikkia erotuksetta, ja samalla hän häpesi niitä.

Ja kun silloin hän luki herjauksiksi luulottelemiansa nuhteita,
tai näki jonkun osottavan häntä, tulvi hänestä aina esille hänen
olemuksensa ydin, alhaisuus. Hän maksoi nuhteet herjauksilla,
alhaisuudella, ja nautti siitä teostansa.

Mutta se sama hänen luonteensa alhaisuus, kun se oli aikansa tulvinut
ja väsynyt, johti hänet samalla sitä alhaisuutta miettimään ja
tutkimaan itseänsä. Oman syyllisyyden tunteen ilmaukset tuikahtelivat
silloin entistä voimallisempina ja tiheämpänä, ja hän rutistui niiden
painamana.

Ja joka hetki levisi elämä hänen eteensä ja levitti hänen jälkensä
ja sanoi: katso! Hän lyyhistyi silloin aina kokoon, painautui
syvemmälle seinänrakoon maailmaa paeten. Hän pelkäsi lähteä matkalle,
peläten sillä tapaavansa rouva Esempion, joka tuntui aina kierivän
hänen kantapäillänsä maailman sormen osottaessa ja pilkanhuilujen
soittaessa: katso! katso Jumalaasi! Ja silloin ilmestyi hänelle aina
myös elämän hämärä, rikoksiensa kirjavaan vaippaansa puettuna, ja
kaikki muu haihtui sen väreihin ja pimeyteen ja maailman sormi osotti
sitä ja hän kuuli aina äänen ilkkuvan:

— ”Katso elämääsi!... Katso sormiesi likaisia jälkiä elämän
puhtaalta pinnalta!...”

Semmoisina hetkinä hän salassa itki, kuin lapsi, ja julkisuudessa
hän pingotti voimansa salataksensa kaikki siltä maailmalta, jota hän
häpesi ja halveksi. Hän häpesi koska oma syyllisyydentunne vähitellen
valkeni, kuin päivä, ja pesi valollansa häntä puhtaaksi, ja riisui
hänen päästänsä marttyyrikruunun. Jumalan kättä totteleva elämä alkoi
häntä painaa.

Semmoisina hetkinä hän myös muisteli niitä henkilöitä, jotka
seisoivat Jumala-uskon lujalla kalliolla, etupäässä munkki Pietaria
ja Routalan Timoa. Hän näki niiden pysyvän sortumatta kaiken muun
sortuessa omaan mitättömyyteensä. Hän näki niiden luonteessa jotain
outoa: jaloa, ylevää, puhdasta. Hänestä alkoi tuntua, että ne henget
ovat yläpuolella kaiken: yläpuolella ja ylempänä puolueita, kunniaa,
pilkkaa ja kaikkea.

Hän ajatteli sitä päiväkaudet. Ja yhä enemmän alkoi hän ikävöidä sitä
lujaa jumala-uskon kalliota, joka näytti niin vankalta. Se ikävä
syntyi hänessä, kuin koti-ikävä lapsessa, kun se on kylliksensä
kylässä ollut ja sen herkkuihin kyllästynyt. Aivan sairaaloisesti hän
ikävöi nähdä syntymätalonsa ja kaipasi Korpelan väkeä.

Ja heti sen ikävän ilmestyttyä, tunsi hän oudon muutoksen: Kun hän
näki häntä osoteltavan, katseli hän sitä verrattain tyynenä. Hän
ajatteli jo: ”Ne tekevät oikein, sillä minä olen sen ansainnut.”
Hän alkoi käsittää, että ne osottelut ja hänen rikollisen-inhottavan
elämänsä paljastukset olivat välttämättömiä, että yleinen elämä
pysyisi puhtaana. Ne paljastukset olivat jokaisen ylevän ihmisen
siveellinen velvollisuus.

Hän muisti munkki Pietarin sanat: ”Jumala on tuomio”, ja alkoi
jo alistua sen tuomion alle. Oma syyllisyydentunne alkoi yhä
voimallisemmin kohottautua, narrimainen marttyyrikruunu hävisi sumuna
ja hartioille ilmestyi häpeänvaippa.

Joskus valtasi silloin mielen kamala epätoivo. Hän kärsi siitä, että
hänellä oli äiti, joka sai hänestä hävetä ja että hän kuului Suomen
kansaan, jonka suurimmaksi tahraksi hän oli itsensä elänyt.

Ja väliin taas sammui kaikki oman syyllisyyden tunne, ja uhma ja
halpamaisuus ryöppysivät näkyviin. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä.

Suomalaisena jouluaattona heitti eräs ohikulkija hänelle kukan, ehkä
sattumalta. Silloin tuntui hänestä, kuin soisivat kaikki lapsuus-ajan
kirkonkellot ja niiden soidessa katseli hän taas munkki Pietaria,
Ruonan Karhua, Nataaliaa, Nikolain äitiä ja Looljaa ja Routalan
Timoakin, jotka seisoivat jumala-uskon kalliolla hopeahohteinen
kruunu päässä, rauhallisina ja ylevinä keskellä maailman turhuutta.
Hän meni yösydännä ulos, katseli sitä näkyä talvikylmässä ja mietti
elämäänsä.

Ja kun kaikki alkoi kirkastua, tuli hän surulliseksi omaa
viheliäisyyttänsä ajatellessaan ja mietti sen syitä. Eikä hän taas
jaksanut irtautua sielunsa alhaisuudesta ja tunnustaa omaa vikaansa,
vaan etsi taaskin syyllistä elämästä. Hän muisteli, kuinka hänen
isänsä, kun hän oli vielä pieni lapsi, piteli häntä armottomasti,
kun hän oli tehnyt pienen erehdyksen, katkaissut veitsen. Hän etsi
alhaisuutensa muka aiheuttajia edelleen. Hän muisti, kuinka kerran,
kun hän oli koulussa ja toverien kesken puhuttiin, mitä varten kukin
on kouluun lähtenyt, hän vastasi rehellisesti, ehkä liioitellen, että
häntä on kouluun vetänyt osaltaan halu päästä paremmille päiville.
Silloin hyökkäsivät toverit hänen kimppuunsa ja ainoastaan joukon
tyhmin asettui hänen puolelleen ja pelasti hänet pahoinpitelystä.
Molemmista tapauksista oli hänen sieluunsa jäänyt naarmu.

Hän vierautui isästänsä ja muista ihmisistä ja ajatteli jo lapsena,
että ihmisille ei maksa olla rehellinen ja hän alkoi jo silloin niitä
halveksia.

Mutta se rikollisen elämänsä ja epärehellisyytensä vierittäminen
toisten hartioille ei ollut enää sama, kuin ennen. Hän teki sitä
jo epäröiden, oman viheliäisyytensä vaistomaisesti tuntien ja
tunnustaen. Kun hän sitä viheliäisyyttänsä, kykenemättömyyttänsä
ajatteli keskellä jouluyötä, näki hän taas lopulta ihmiskurjuutensa,
tajusi elämänsä epärehellisyyden, petoksensa, maailman ilkeimmän
rikosluettelonsa ja narrimaiset tekonsa, ja hänen hartioillensa
vetäytyi häpeän raskas vaippa ja luuloteltu ’nero’ haihtui kuplana
hänen silmistänsä. Hän kyyristyi kokoon ja muisteli teostansa. Hän
muisti, kuinka hän oli sillä lopulta tavotellut kirjailijamainetta.
Nyt kauhistutti häntä se ajatus, että hänen nimeänsä olisi joskus
mainittu Suomen kirjailijoiden yhteydessäkään, sillä hän käsitti,
että se olisi ollut sanottujen kirjailijoiden törkeää häpäisemistä
joka suhteessa. Hän painui maahan ja mutisi synkkänä:

— ”Siinä ovat nyt ennustuksien valkeat linnut... Siinä on nyt se
minun ’suuri neroni’... Se olikin rapakosta kohoava vesipore... se
oli kupla, joka haisee halettuansa...”

Hän nauroi katkerana ja katseli taas kademielin niitä Jumalan
ihmisiä, jotka seisovat uskon ihanoilla kallioilla. Hän katseli ja
ikävöi lapsuutensa kotia... sen joulukirkkoa... kirkkomatkoja... ja
sitä josta äiti oli puhunut... Hänestä tuntui, ettei hän jaksa enää
ilman sitä harhailla.

Silloin heräsi hänessä myös joskus halu selittää elämänsä, vetää sen
lika julkisuuteen anteeksipyynnöksi ihmisiltä, varotukseksi muille,
etteivät seuraisi häntä, eläisi itseänsä hänen laillansa ihmisestä
eläimeksi, ja että ne tietäisivät häntä karttaa ja tuomita. Hän
ikävöi sen paljastamista myös kiitokseksi Arjanteelle ja muille,
jotka olivat häntä nuhteillansa yritelleet parantaa. Mutta siinä näki
hän suunnattomia vaikeuksia: Hänen elämänsä liasta täytyi kärsiä
niiden, joiden poluille hän oli sattunut. Kauhistuen huomasi hän
tulleensa siksi, josta jokaisen ylevän ihmisen täytyi sanoa, että
hän on negativinen opettaja, s.o. varottava esimerkki: kehnoutensa
ja syntinsä kautta ase Jumalan kädessä, kuten käärmeet korvessa. Hän
muisti Anna Pawlownan ennustuksen ”esimerkin-puukosta”.

Semmoisina hetkinä hän hikosi ja vapisi. Mutta kaikki oli vielä
ohimenevää. Kaikki loppui ensimäisen puuskan sattuessa raivoon.
Ainoa pysyvä oli se että hän himmeästi ikävöi jotain lapsuutensa
kotia ja munkki Pietaria ja kuunteli ihmisten ivanaurua tyynenä,
vaistomaisesti tunnustaen, että on sen ansainnut.

Hän aavisti jo että Jumala on tuomio. Ja yhä vakavammin alkoi hän
miettiä sen kirjoituksen panemista peruskiveksensä, jonka oli nuorena
kirjoittanut Jeesuksen Kristuksen kunniaksi.

                                                  ⸻

Viimein alkoi häntä etsiä poliisi, sillä oli tullut ilmi hänen
rikoksiansa, muun muassa Velikodushofin huvilan räjähdyttäminen.
Rangaistusta pelätessä oli Harhamassa kehittynyt vainu saada kaikesta
vihiä ja urkkia kaikkia keinoilla millä hyvänsä. Kun hän sai tietää
että poliisi häntä etsii, pakeni hän Moskovasta. Eräällä asemalla,
puolitiessä Pietarin ja Moskovan välillä, tuli hän junasta arkaillen
ulos, aivan kuin sattumalta. Ensimäisenä astui häntä vastaan rouva
Esempio, ja katsoi hänen silmiinsä, ilkkuva hymy huulilla, kuten
katsotaan palkkansa saaneeseen pahantekijään. Jokainen solu värähti
silloin Harhamassa. Hänessä nousi petona loukkautumisen tunne, häpeä,
raivo, inho ja kaikki. Kaikki sekottui hänessä ja pimeni. Ja hän
sylkäisi inhonsa rouva Esempion kasvoille ja kirosi hänet...

Juna vihelteli taas, metsät vilisivät ohi. Oli yö. Kaikki sekaantui
taas Harhamassa, kaikki himmeni ja pimeni ikipimeydeksi. Mutta
sen pimeyden takaa nousi hänen elämänsä taas kuin tulikirkas
kuunkehä ja siinä näkyi hänen elämänsä jokaikinen täplä. Siinä
näkyi maailmankurjuus, jonka edessä hän oli polvistunut, korottaen
sen Jumalaksi, kurjuus, jonka hän sitten oli kironnut ja joka oli
kironnut hänet. Siinä näkyi se nainen, jonka hän oli kaiken hyvän
ja kauniin esikuvana kietonut jumaluuden ihanimpiin värivaippoihin.
Nyt oli hän senkin kironnut ja sen silmille syläissyt. Hän mietti
elämänsä karvasta tulosta.

— ”Oi minua!” — huokasi hän tuskissansa, tavaten päätänsä. Se oli
hiuuksista lähes paljas. Yksi vuosi oli sen paljastanut. Kuolema
nosti taas hänen eteensä luukyntensä, hän tunsi sen raapimisen
päälaessansa.

— ”Elämä ei suo minulle edes harmaita hiuuksia”, — vaikeroi hän.

Elämä veisasi virttänsä. Se soitteli uusia kelloja:

Kiinnijoutumista peläten pukeutui Harhama tuntemattomaksi ja
lunasti makuuvaunun piletin, sammutti vielä valaistuksen, ollakseen
peitettynä ja alkoi taas miettiä elämäänsä. Makuuvaunun seinästä
huomasi hän tulevan valoa pienestä reijästä ja arkana alkoi hän sitä
tutkia. Hän huomasi, että oli lävistetty reikä viereiseen osastoon ja
sieltä kuului kahden henkilön puhelu. Hän alkoi sitä urkkia ja kuuli
miesten puhuvan hänestä.

Hänen hermonsa vapisivat. Hän sai puheesta sen selvän, että rouva
oli kavaluudella, tämän itsensä tietämättä, koetettu saada
ilmottamaan, jos mitä tietää Harhaman osan-otosta vallankumoukseen.
Rouva Esempio oli siis siinä aivan syytön. Saman asian yhteydessä
kuuli hän mainittavan viimeisen suomalaisen ystävänsä, Porcuksen
nimeä.

Kaikki menneiden päivien haamut ja toiveet ja teot alkoivat taas
karkeloida Harhaman silmien edessä. Hän näki jumalansa tomuna hänen
itsensä sylkeminä ja kiroamina ja turmioon viejinä. Hänelle selvisi
jo himmeästi, että hän, miehenä oli velvollinen vastaamaan, eikä
rouva Esempio. Hänelle selvisivät himmeästi munkki Pietarin sanat:
”Parannuksen täytyy alkaa miehestä”. Hänelle selvisi, että hän
olikin se, joka oli rikollisen, haureellisen suhteen voinut estää
syntymästä, mutta hän ei ollut sitä tehnyt, vaan päinvastoin. Ja
sitten seurasi kuvaus hänen elämästänsä. Pelottavana loihtiutui hänen
eteensä koko hänen elämänsä. Se irvisteli hänelle rikoksien kirjavaan
vaippaan puettuna. Se riisui hänen päästänsä kaikki narrimaiset
marttyyrikruunut. Se paljastautui itse ilkeäksi luurangoksi, jonka
likaisina hapsina häilyivät hänen erehdyksensä ja luista vuoti
ytiminä, ilkeänä visvana, hänen rikoksensa... Hän näki taas elämänsä
perus-olion: pahan.

Silloin putosi Harhama lopullisesti siltä temppelinharjalta, jolle
hän oli noussut. Hän putosi pohjattomuuteen. Hän näki itsensä
viheliäisimpänä ihmis-olentona, henkisenä raukkana, mihinkään
kykenemättömänä. Siipirikkona laski hänen henkensä lopullisesti alas.

Silloin avautuivat hänen silmänsä ja hän huomasi olevansa alasti...

Hän oli ennen tehnyt vaikuttimistansa, tai jostain muusta
viikunalehtiä, joilla peitti elämäänsä. Tuuli puhalsi nyt pois
vaikuttimista taitetut viikunan lehdet. Hän oli taas alasti
maailman silmien edessä. Hän oli vetäytynyt toisten selän taa ja
takonut itsellensä majuri Velikodushofin ja rouva Esempion teoista
marttyyrikruunua, mutta nyt näki hän, että se kruunu kuuluukin
juuri rouva Esempiolle, joka oli hänen elämänsä ja himojensa uhrina
häneen sitoutunut. Se kruunu kuuluu, sen huomasi hän, majuri
Velikodushofillekin, jonka elämä olisi ehkä onnen satama, jos ei
häntä olisi maailmassa ollut. Hän oli ottanut tulisen omenan elämän
puusta, pudottanut sen kauhuissansa, poltettuansa kätensä ja tunsi jo
tulisen elämänkäärmeen kietoutuvan ympärillensä, puristamaan hänestä
hänen eteensä sitä häpeää, minkä hän oli elämällänsä ansainnut.

Valekruunu karisi Jumalan tulisen seulan silmistä, hän huomasi
taas olevansa aivan alasti, päälaella rikollisen elämän paljastama
häpeäpilkku. Hän vapisi ja pelkäsi putoavansa itsekin seulansilmien
läpi...

Ja silloin avautui hänelle elämänsä ääretön tyhjyys, kuin kaiken
olemattomuus, johon hävisi kaikki, kaikki, kaikki, rikokset ja
pyrinnöt, toiveet ja unelmat, rakkaudet ja vihat ja muistotkin. Se
tyhjyys rutisti häntä, se imi hänet itseensä, kuin sieni veden.
Hän hätääntyi ja sekaantui ja selvisi. Seula kävi, kaikki oli pois
varissut ja sen kaiken kanssa koko elämä. Äärettömän tyhjyyden
pilkkopimeästä kirkastui hänelle rouva Esempio. Hän näki tämän nyt
hänen elämänsä uhrina. Hän näki hänet elämänvirran vesikuplana. Hän
näki kuinka virta vie häntä mukanansa, kuten se oli häntä itseänsäkin
vienyt... Nyt painoi se jo hänet pohjaan... pohjamutiin... nosti
pinnalle... painoi taas niille lihan vuoteille, joilla hänkin oli
maannut, koristeltuansa ne ensin rakkauden valevaipoilla...

Virta ryöppysi. Hän näki rouva Esempion taas kohoavan pinnalle...
kirkastuvan, häviävän, kärsivän maailman sormen edessä...

Hän näki hänen astuvan niihin pihteihin, joissa hän oli
kiemurrellut... näki hänen palavan Hänen ahjonsa tulessa, näki hänen
painautuvan Hänen alasimellensa...

— ”Minä olen osaltani lisännyt hänelle sen ahjon tulta, jossa
hän nyt vuorostansa palaa... Millä oikeudella olen sen tehnyt?...
Miksi?... Miksi?... Miksi sidoin hänen elämäänsä omani?” — vaikeroi
Harhama.

Hän vaikeroi ja vaikeroi ja silloin näki hän rouva Esempion
vaikuttimien poreilevan elämän virran pinnalla kirkkaina, puhtaina
vesikuplina. Ne kokoontuivat, nousivat vedestä, leijailivat ja
pukivat lopulta rouva Esempion puhtaaseen, ihanaan vesikuplavaippaan,
jossa hän hohti kärsivänä, erehtyvänä ihmishenkenä ja astui
ihmis-erehdyksien ja onnettomuuden kuningattarena Jumalan ahjoon,
kärsimyksien tuleen. Ja sikäli kuin rouva Esempio kirkastui, pimeni
Harhamalle oma elämänsä pilkkopimeydeksi, joka imeytyi äärettömään
tyhjyyteen, kuin vesi sieneen, ja kaikki hajosi pölyksi ja tomuksi.

Kaiken sen kaaoksen keskellä sai hän hermokohtauksen ja menetti
kaiken ajatuskykynsä. Rouva Esempio häilyi aina varjona hänen
edessänsä. Hän, entinen ihmisten halveksija, huomasi nyt vihdoinkin
olevansa niistä kurjin, viheliäisin, mihinkään kykenemätön,
nerottomuuden perikuva, kykenemätön omaa elämäänsä hallitsemaan, ja
ihmisviheliäisyyden, halpamaisuuden ja rikoksien lihaksitulemus.
Jossain oli hän poistunut junasta, tai hypännyt siitä ja harhaili
tajutonna talvisia teitä myöten. Kolme vuorokautta oli hän niin
mielipuolena kuleksinut syömättä ja nukkumatta. Neljäntenä päivänä
saapui hän Pietariin, tietämättä itse, mitä teitä oli tullut.
Vaatteet olivat likomärät talvisesta sateesta ja kasvot ja ryntäät
nenästä vuotaneen veren tahraamia. Hän näytti ihmiskurjimukselta.

Oli aamuyö, kun hän saapui Pietarin katuja harhailemaan. Raskas,
kylmä sumu painui harmaana vaippana kaupungin yli. Sitä halkaisi
kirkonkellon kumahdus ja ohkaiset valokuidut, jotka tunkivat sen läpi.

— ”Herra Harhama!” — kuuli hän äkkiä takanansa ja mustapukuinen
nainen tarttui hänen käsivarteensa.

Hän tuijotti naisen silmiin kauvan, sanattomana. Nainen oli
hämillänsä, neuvotonna ja kyynel tunkeutui silmänurkkaan. Jotakin
alkoi silloin Harhamalle kirkastua. Hän muisti Nikolain korkean otsan
ja avoimet silmät... Hän katseli teoksensa jumalatarta...

— ”Loolja”, — tapaili hän kaiken taas himmetessä ja kaiken
kääntyessä hänessä nurin. Nikolain muisto loihti hetkessä
hänen eteensä menneet päivät, jolloin hän kuvitteli kohoavansa
maailmankurjuuden kuninkaaksi ja hengenruhtinaaksi. Hän muisti sitä,
teoksensa vielä kerran hänen ylitsensä kohotessa tulipunertavana
mustatähtisenä taivaanlakena ja kyynelien vuotaessa hänen silmistänsä.

Loolja hätääntyi, koetti hillitä kyyneliänsä ja lohdutella Harhamaa,
puhellen:

— ”Herra Harhama... Miten Te nyt tällaisena... Mitä on tapahtunut?”

— ”Heitä minut, rakas Loolja! Minä olen onnettomampi sinua... Minä
olen kurjista kurjin”, — keskeytti Harhama.

Loolja hätääntyi. Kyyneleet vuotivat virtana hänen silmistänsä.
Molemmat olivat taas vaiti. Kirkonkellot alkoivat soida,
joulukynttilät tuikkia. Loolja lausui viimein vapisevalla äänellä:

— ”Teillä on kylmä ja raskas... Mennään kirkkoon! Siellä on lämmin
ja sydän rauhottuu.”

— ”Ei, Loolja... Ei kirkko minua lämmitä”, — vastasi Harhama
hajanaisena.

— ”Lämmittää. Varmasti lämmittää, kun vaan uskotte. Te ette tiedä
miten armollinen on Jumala... Maria Petrownakin on kirkossa löytänyt
rauhan ja käy joka päivä rukoilemassa... Ja hän oli niin suuri
syntinen... Ja minutkin on armollinen Jumala siellä puhdistanut...
ja pelastanut... Siskot ovat jo turvatut ja Kaatja... Tänään uhraan
Hänelle kynttilänä viimeiset ruumiini hintarahat... lopullisen
puhdistumiseni muistoksi”, — lohdutteli Loolja ja lopetti:

— ”No, herra Harhama!... Mennään kirkkoon.”

Harhama raukesi ja hajosi yhä enemmän. Kaikki mennyt vilisi silmissä
sakean sumun läpi tuikkivina joulutulina ja taivaalla helotti
lapsuuden joulukirkko kauniin Kirkkoniemen kunnaalla. Polvet
horjuivat, vaatteet jäätyivät. Hän supisi synkkänä:

— ”Ei, Loolja! En minä voi kirkkoon... jos siellä on Jumala...”

— ”No, kävelemään sitten!” — ehdotti Loolja, tarttui lempeästi
Harhaman käsivarteen ja vei häntä mukanansa Harhaman sitä milt’ei
huomaamatta.

Harhama käveli sanatonna, eteensä katsomatta, tylsänä. Loolja puheli
hänelle jotain, jota hän ei täysin tajunnut.

— ”Mennään tänne! Tänne!” — puheli Loolja tukien Harhamaa ja
johtaen häntä hänen huomaamattansa kirkkoa kohti.

                                                  ⸻

He tulivat Kasanin kirkon pylväistöön. Silloin vasta huomasi Harhama
kuin houreissa, että hän oli kirkkoon menossa. Ja juuri kuin pahuuden
pesän suulla, pysähtyi hän, kauhistuen sen sisälle menoa. Hän lausui
päättävästi:

— ”Ei, Loolja. Ei sinne. Ei minusta Jumalatkaan huoli... Niillekin
minä olin häpeä...”

Hän vajosi istumaan kirkon pylväistöön, sen kiviportaalle.
Hänen ylitsensä kupertui taas taivaan punakirkkaana kupukattona
hänen teoksensa suuret sivut. Se oli runohelmillä siroteltu.
Jokainen runosäe loisti jalokivenä... Sitten muttuivat runohelmet
mustiksi tähdiksi ja alkoivat liikkua, ensin hitaasti madellen,
sitten nopeammin... Vähitellen alkoivat ne soiketa... venyivät
pitkulaisiksi... muuttuivat madoiksi ja viimein muuttuivat ne
mustiksi käärmeiksi, joita vilisi täynnä koko taivaan punakirkas
kupera. Ne kiemurtelivat, katselivat hänen sormiensa päihin ja
sihisivät: ”Niistä me olemme vuotaneet...”

— ”Voi... voi... voi!” — huokasi Harhama kasvonlihakset tuskan
vääntäminä. Loolja itki, eikä tienyt mitä tehdä.

Paikalle saapui silloin Maria Petrowna, joka oli kirkkoon menossa.

— ”Auttakaa minua, Maria Petrowna, saattamaan herra Harhamaa!” —
pyysi Loolja lisäten: ”Autetaan hänet ylös.”

Maria Petrowna oli ryysyihin puettu, mutta silmissä loisti uuden
elämän kirkas, puhdas valo. Hän luuli Harhamaa juopuneeksi, ja kysyi
Looljalta:

— ”Onko hän juovuksissa?”

Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi mieli synkinnä yö-sydännä:

— ”Olen... Minä olen juopunut... Minä olen juonut elämän
sappikarvaan viinamaljan.”

Maria Petrowna hämmästyi ja teki ristinmerkin. Harhama jatkoi, mieli
kuolonkatkerana:

— ”Sinä, Maria Petrowna, lausuit kerran, että elämä on suuri musta
käärme... Katso! Taivas kihisee täynnä mustia käärmeitä... minun
elämäni matoja...”

Maria Petrowna hämmästyi, neuvotonna kysyi hän Loojalta:

— ”Kuka hän on?”

Harhama kuuli kysymyksen ja vastasi katkerana:

— ”Kukako minä olen?... Etkö sinä, Maria Petrowna tunne? Minä olen
ihmis-olennon erehdys... Minä olen ihmis-harhama.”

— ”Hän on onneton”, — kuiskasi hätääntynyt Loolja.

Maria Petrowna tajusi edessänsä olevan oman entisen ihmisensä. Hän
teki ristinmerkin ja rukoili:

— ”Kaikkivaltias armollinen Jumala! Johda hänet luoksesi ja armahda
häntä, kuten olet minuakin syntistä armahtanut!”

Ja Looljalle hän lisäsi:

— ”Viedään hänet kirkkoon!”

Nöyränä, kuin anteeksi pyytäen, tarttui hän sitten Harhaman kainaloon
Looljan nostaessa toisesta. Molemmin puolin tukien saattoivat nämä
kaksi langennutta naista Harhaman pylväskäytävää myöten kirkkoon
tämän sitä enään tajuamatta, saattoivat hänet sinne jouluaamuna,
Venäjän kaikkien kirkonkellojen soidessa ja sen miljoonien veisatessa
kunniaa Jumalalle korkeudessa... Katkerana mutisi Harhama itseksensä,
elämäänsä muistellen:

— ”Ah! Mitä onkaan elämä!”

Maria Petrowna kuuli sanat ja lausui:

— ”Voi Te onneton! Ettekö tunne mitä on elämä? Elämä on Jumalan
ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme, jolla hän kuristaa meistä
pois kaiken pahan ja onnettomuuden ja vetää meidät armosyliinsä,
joulukirkkoonsa...”

Ja kun he olivat jo kirkon ovella lausui Maria Petrowna:

— ”Jumala juottaa meillä armossansa kullakin oman kalkkimme... Hänen
tahtonsa on, että elämänkalkki ei saa mennä meiltä pois muutoin, kuin
että me sen juomme...”

Harhama kuuli sanat. Ja silloin purskahti hänessä vielä kerran
oma ylpeys rajuna, voimakkaana, nousi kuin rutto siivillensä. Hän
pysäytti taluttajansa, oikaisi itsensä, muisti koko elämänsä kalkin
sen pohjasakkaa myöten ja lausui ylpeänä:

— ”Kuule, Maria Petrowna: Minä en ole sitä armoa kerjännyt... en
ole kerjännyt armoa saada jättää elämänkalkki juomatta... Minä en
ole raukkana arastellut juodessani elämän kalkkia pohjaan asti...
Minä olen juonut sen sakatkin ahnain huulin... Minä olen juonut sen
tarkempaan kuin sinä... Minä olen juonut sen tarkempaan kuin kukaan
maailmassa... Minä olen juonut sen myrkytkin... Ah...”

Maria Petrowna ja Loolja tekivät ristinmerkin ja edellinen lausui:

— ”Sen parempi Teille itsellenne!... Te tunnette sitä paremmin
Jumalan armon suloisuuden...”

Ja Looljalle hän lisäsi:

— ”Vedän hänet Jumalan ja Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen
jalkoihin!”

                                                  ⸻

Kasanin kirkko on rukoilijoita täynnä. Juhlavalaistus lainehtii
valomerenä, rukoukset nousevat kohisten kirkon kylmään kiviholviin.
Harhama astui sinne aivan huomaamatta, mihin menee. Tylsänä katseli
hän ympärillensä. Silloin lähestyi häntä väen seasta mies ja lausui:

— ”Tervetuloa, veli Harhama! Elävälle Jumalalle olkoon kiitos
tulostasi!”

— ”Ah!... Isä Pietari” — mutisi Harhama.

”Sinulle olkoon kiitos
Sinulle kunnia!
Herra, armahda!
Herra, armahda!”

kertasi laulu munkki Pietarin lausumaa kiitosta.

Kirkon perällä, sen alttarin edessä, missä Jeesuksen veistetty
ruumis riippuu ristillä, rukoili Anna Pawlowna. Munkki Pietari johti
Harhaman sinne, Looljan häntä käsivarresta taluttaessa.

Anna Pawlowna oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös ja puhui
hämmästyneenä itku kurkussa:

— ”Te!... Harhama! Voi hyvä Jumala!... Mitä on tapahtunut, kun
olette tuommoisena? Näin unta, että putositte jostain korkealta ja
rukoilin juuri puolestanne... Herra Jumala... mitä on tapahtunut?”

— ”Ei mitään... Minä olen vaan pudonnut”, — vastasi Harhama
synkkänä.

— ”Mistä pudonnut?... Junastako?... Puhukaa Herran tähden!” —
hätäili Anna Pawlowna.

— ”Ei vaan korkeammalta... Taivaasta olen pudonnut”, — yritti
Harhama.

— ”Herra Jumala!” huudahti Anna Pawlowna avuttomana, kauhuissansa,
luullen Harhaman tulleen hulluksi. Hän vapisi, kalpeni, kuiskasi
munkki Pietarille kysyvästi:

— ”Hän on tullut hulluksi?”

Munkki Pietari ja Loolja ristivät silmänsä. Harhama oli kuullut
Anna Pawlownan kysymyksen ja käsittänyt sen. Hän jatkoi katkeraa
selitystänsä.

— ”Niin... Minä olen pudonnut taivaasta, jonka itse rakensin...”

Anna Pawlownalle selvisi hiukan Harhaman elämän sumu. Hän hätääntyi
ja ilostui ja yritti puhua:

— ”Mutta Jumala...”

— ”Jumalat minä olen pudottanut muassani”, — keskeytti Harhama
synkkänä, surullisena.

— ”Ai, Te ihmispoloinen!... Ihmisharhaaja!” — pääsi Anna Pawlownalta,
joka käsitti kaikki himmeästi, sillä munkki Pietari oli
hänelle kertonut Harhaman teoksesta. Munkki Pietari seisoi jalona,
lempeänä, kuin antaisi hän kaiken Jumalan käteen. Viimein lausui taas
Anna Pawlowna itkun seasta:

— ”Rauhottukaa! Onhan vielä Nostaja... No, Te olette pudonnut
’jumalinenne’, mutta eihän kaikki ole pudonnut...”

Harhama katsoi surullisena Looljan silmiin ja mutisi, tarkottaen
Looljaa, joka myös oli hänen teoksensa jumaluuden vertauskuva:

— ”Ei kaikki... Ehkä ei... Se, joka ehkä vielä jäi, on tuonut minut
varkain sen Jumalan temppeliin, jonka istuimelle minä hänet olen
korottanut...”

Munkki Pietari käsitti asian, teki ristinmerkin ja lausui:

— ”Kiitos Sinulle, joka johdat kaikki polut itseesi, pelastat
eksyneitä väärillä jumaloillakin!”

Anna Pawlownakin käsitti nyt kaikki, katsahti ensin Looljaan, sitten
Harhamaan ja itkuun yhtyen lausui hän:

— ”Voi Herra Jumala minne Te olette noussut... ja mistä pudonnut...
ja mitä teitä kulkenut!...”

— ”Pudonnut olen... pudonnut!” — myönsi Harhama synkkänä.

— ”Nosta meitä, Jumala!... Nosta meitä!... Ohjaa meitä!... Tue
meitä!...” — kuului ihana laulu rukouksen ja huokauksien seasta.

Harhama silmäili ympärillensä. Hän alkoi hieman selvitä, ajatus
kirkastui rahtusen. Vähän loitompaa, erään alttarin edestä, näki
hän Maria Petrownan nousevan polviltansa ja sytyttävän kynttilän.
Tämä risainen nainen kirkastui silloin Harhaman silmissä taivaan
ruhtinattareksi, joka rauhallisena, puhtaana hohti joulukynttilöiden
kirkkaassa valossa, kädessä valtikka: kirkkaasti tuikkiva
vahakynttilä. Hän seisoi semmoisena elämänturhuuden edessä uuden
ihmisen ihanana ilmestyksenä ja huikaisi Harhaman silmiä...

Kului hetki. Saman alttarin eteen, josta Maria Petrowna oli noussut
taivaan ruhtinattarena, astui väkijoukosta hätääntyneen näköinen
ylhäinen nuori nainen. Harhama vavahti. Hän tunsi paroonitar
Lichtensteinin.

Vielä hetki... Paroonitar Lichtenstein laskeusi nöyränä polvillensa
samalle paadelle, miltä Maria Petrowna oli juuri noussut. Silkissä
kahisten ja kullassa ja helmissä loistaen, kuin jalokivivaippaan
puettu kauneuden ja ihmis-onnen ja sulouden kuningatar vaipui
hän rikkauden hallitsijattarena Jumalan alttarin eteen, kuin
maahan viskattu märkä riepu. Tukka hajosi kivilattialle ja hän
painoi marmorikauniin otsansa lattian kylmälle, likaiselle
graniittipaadelle... hajosi... särkyi... rukoili... itki...
kärsi... ja kiemurteli Jumalan tulipitimissä. Elämän tulinen käärme
oli kietoutunut hänen hennon vartalonsa ympärille, rutisti häntä
armottomana, pujotti kaikkivaltiaan, hohtavan päänsä hienon puvun
kauluksen alta ylös, kohottaen kaksihaaraisen, hehkuvan tulikielensä
ijankaikkisena valtikkana ylös, kirkkaan tulikruunun pään takaraivoa
koristaessa ja silmissä ikuisen viisauden loistaessa.

Ja kaikki kirkastui Harhamalle niin kirkkaaksi, että kaikki taas
himmeni siihen omaan kirkkauteensa. Hän näki taas rouva Esempion
ilmestyvän elämän tomuista ja erehdyksistä. Hän näki hänen kyyneleet
silmissä katselevan elämän hyvän- ja pahantiedonpuuta, joka hohti
hänen edessänsä tuli-omenoista punaisena. Hän näki hänen muistelevan,
itkevän ja katuvan niitä päiviä, jolloin he olivat yhdessä siitä
puusta syöneet, erehtyneet, huomanneet alastomuutensa ja luoneet
itsellensä elämän paratiisin sijalle erämaan, jossa ihmisten pilkka
pisti joka askeleella ohdakkeen okaana.

Mutta hän näki hänen myös alistuvan, kirkastuvan ja peseytyvän
maailman pilkkasateessa siitä tahrasta, joka hänenkin käsistänsä oli
häneen tarttunut... Hän näki hänen puhdistuvan... astuvan Jumalan
ahjon tuleen... palavan... kärsivän ja nousevan sieltä, kuin Maria Petrownan
graniittipaadelta, ruhtinattarena, kirkkaat valokynttilät
molemmissa käsissä valtikkana.

Ja etäämpää hän näki majuri Velikodushofin varjon. Hän ymmärsi nyt
taas hänen jalot vaikuttimensa, rakkauden ja kaiken muun siihen
kiedotun ja näki itsensä syyllisenä. Hän näki kuinka elämä otti juuri
hänen tähtensä majuri Velikodushofin kaikkivaltiaalla kädellänsä
niskasta kiini, kuin Abraham uhrattavaa poikaansa ja painoi hänet
uhrialttarille, kärsimyksien paadelle, nosti hänet siten ihmishengen
korkeimmalle alttarille kärsimään Harhaman elämän ja olemassa-olon
tähden.

Ja taas ja taas näki Harhama oman olemuksensa ja elämänsä salamoivan
ohitsensa irvistelevänä ihmiskurjimuksena, sen mallina minkälainen
ihminen ei saa olla.

— ”Niin... Minä olen korkealta pudonnut”, — toisti hän taas.

Loolja seisoi neuvotonna, hätääntyneenä, mitään selvästi käsittämättä.

— ”Mutta Jumala nostaa, jos olette pudonnut... Hän on armollinen”,
— tarttui viimein Loolja. Ja painaen Harhamaa hiljaa käsivarresta
lisäsi hän itkussa suin:

— ”Rukoilkaa, herra Harhama! Rukoilkaa Jumalaa!... Minä sytytän
puolestanne kynttilän...” Ja hän osti kaksi kynttilää ruumiinsa
viimeisillä hintarahoilla ja sytytti toisen Harhaman puolesta.

Kaikki loppukin särkyi silloin ja kaikki katkesi ja ratkesi ja väsyi
Harhamassa. Elämä sumeni ja sen sumun takaa vilkutti joku tuntematon
valo, jonka kirkkaudessa kaikki eletty näytti usvalta. Ja siitä
usvasta nousi joku — ei hän käsittänyt mikä se oli — ja osotti
hänelle koko menneisyyden, jonka taustalta hän huomasi selvillä
tulikirjaimilla kirjoitetut sanat:

— ”Sinulla ei ole kenellekään anteeksiannettavaa, vaan kaikilta
anteeksi pyydettävää...”

— ”Minua onnetonta, että minulla ei ole kenellekään
anteeksiannettavaa!” — puhkesi silloin hänen rinnastansa.

— ”Herra armahda... armahda... armahda... armahda!” — soi yhä hänen
korvissansa.

Häpeä painoi Harhamaa ja koko entinen elämä rutisti häntä. Hän
katsahti maassa kiemurtelevaa paroonitar Lichtensteinia ja muisti
hänen sanansa: ”Elämän tarkotus on tuskallansa helpottaa kuoleman
tuloa... Sen tarkotus on tehdä kuolema tuskista pois pääsyksi...”
Hänelle olisi nyt ollut kuolema tuskasta rauhaan, kärsimyksestä
iloon, häpeästä kunniaan pääsy. Hän kauhistui ajatusta että hänen
pitäisi jäädä ijankaikkisesti elämään, kantamaan sitä häpeän ja
kärsimyksien taakkaa, jonka hän oli hyvän- ja pahantiedon puusta
hartioillensa nostanut. Hän iloitsi siitä, että ei ollut löytänyt
sitä elämänpuuta, jonka hedelmistä hän olisi saanut ijankaikkisen
elämän. Hän iloitsi että sitä puuta vartioi joku valpas ja väsymätön
enkeli... Ja hän huokasi:

— ”Oi, jos minun täytyisi nyt elää ijankaikkisesti... Tai
kauvankaan...”

— ”Armahda meitä Jumala! Armahda kuolemallasi ja kaikella!” —
veisasi kuoro. Anna Pawlownan silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet
ja Harhama kuuli hänen supisevan:

— ”Armahda häntä Jumala ja säre hänet loppuun asti! Selvitä Sinä
elämän suurin ristiriita: Sovita Sinä tämä suuri ihmis-erehdys, tämä
luoksesi pyrkivän ihmishengen harhaannus...”

— ”No, rukoilkaa elävää Jumalaa Jeesusta Kristusta... Ja Vapahtajaa
!” — kehotti vielä Loolja painaen häntä hellästi
käsivarresta polvillensa.

Ja Harhama tunsi jäseniensä raukeavan. Elämä painoi tulikuumana
vuorena hartioita, polvet horjuivat ja aivan kuin väsymyksestä,
taudin raukaisemana, painui hän polvillensa, kuin sairas
tautivuoteelle, Looljan hiljaa käsivarresta painaessa häntä Jumalan
jalkoihin sillä samalla kädellä, jonka Harhama oli nostanut Jumalan
käden sijalle. Se painoi häntä Jumalan jalkoihin ylistyslaulujen
pauhatessa ja kynttilöiden loistaessa Jumalan kunniaksi ja Looljan,
Anna Pawlownan ja munkki Pietarin tehdessä ristinmerkkinsä. Hän
tuijotti elottomilla silmillänsä Jeesuksen kuvaan sanattomana. Se
ainainen jumalatuli valkeni hänelle silloin taas, kuin valaistu
joulukirkko, johon hän lapsena ajoi kuuraisen koivumetsän läpi,
joulukulkusen hiljaa kilistessä. Hänen korvissansa humisi ihana
laulu, hänen vierellänsä seisoi kaksi naista silmät kyynelissä, ja
munkki Pietari lempeänä, surullisena. Joku ajettuma puhkesi silloin
Harhamassa itsestänsä. Jumalan kuvaan tuskaisena tuijottaen, päässä
häpeän ja rikoksen seppele, jupisi hän, kuin taudin houreissa:

— ”Taivaan ja elävä, tuntematon, kaikkivoipa Jumala! Sammuta
minut, sillä minä palan... minä palan... minä palan...”

— ”Herra Jumala!... Herra Jumala!... Auta häntä!” — vaikeroi Anna Pawlowna
.

”Herra, armahda!
Herra, armahda!
Herra, armahda!”

veisasi kuoro.

Harhama jatkoi hourettansa, kyynelien silmistä tulviessa:

— ”Sinusta vuotavat minun tuskani... Sinusta juoksevat minun
kipujeni kuidut.”

— ”Sinussa sammuvat kaikki tuskat. Sinussa loppuvat kaikki kivut”,
— lauloi kuoro. Harhaman paisuma vuoti edelleen. Hän vaikeroi
Petrovitshin ja toisten silmiänsä ristiessä.

— ”Sinä olet minun tuskieni ja vaivojeni lähde ja kärsimyksieni
vesisuoni.”

— ”Sinussa yksin on ikuinen rauha ja lohdutus. Sinä olet ehtymätön
armon lähde... Herra armahda!... Herra, armahda!... Herra, armahda!”
— humisi laulu ja rukous.

Ja yhä hartaampana jupisi Harhama puoli-itseksensä... Yhä palavammin
houri hän:

— ”Sammuta minut!... Minä palan... minä palan... minä palan...”

Ja yhä ihanampana ja palavampana kertasi veisuu ja tuhansien
huokaukset:

”Herra, armahda!
Herra, armahda!
Herra, armahda meitä!”

— ”Pyyhi Sinä pois kiroukseni jälet. Peitä ne siunauksella!” —
jatkoi Harhama ja hänen korvissansa humisi veisuu:

— ”Sinusta vuotaa ikuinen siunaus... Sinussa sammuu synti, kuivuu
kirous... Sinusta alkavat kaikki polut... Sinuun johtavat kaikki
tiet... Jos ijankaikkisuus loppuisi, et Sinä lopu... Jos avaruus
haihtuisi, pysyt Sinä. Herra, armahda! Herra, armahda! Herra,
armahda!”

Joulukynttilät loistavat kirkkaina, Looljan ostama muita
valoisampana. Kyyneleet vuotavat ja kuivuvat ja huokaukset
tukahtuvat. Pappi luki alttarilla joulusaarnan tekstiä:

— ”Minä ilmotan teille suuren ilon: Teille on tänäpäivänä syntynyt
vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungista.”

Ja ihana laulu ja kirkonkellot alkoivat sävelillä ylistää jumalaa
korkeudessa. Oli, kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä vuotanut
keväinen armonsade, joka sammutti hartioita painavat tulikuumat
vuoret ja huuhtoi ne pois ja pesi kyyneleet poskilta ja lauhdutti
tuskat. Ja Harhamalle häämötti oma, eletty elämänsä epäselvänä,
ilkeänä sumuna, aamunhämäränä, joka hopeana haihtui valkenevan päivän
kirkkauteen, ja joulukynttilöiden valo johonkin tuntemattomaan
kirkkaaseen valoon, joka paloi äärettömyyden rajoja pitkin. Harhama
tunsi siihen vajoavansa yhtenä ainoana erehtymänä, harha-askelten
joukkona, yhtenä ainoana harhamana ja houri edelleen:

— ”Minun rikokseni painavat minua tulikuumina vuorina...”

Munkki Pietari teki ristinmerkin ja lausui hiljaa:

— ”Kiitetty ole Sinä kaikkivaltias elävä Jumala, joka olet
osottanut, että syntikin on ase Sinun kädessäsi!”

— ”Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus,
Herra, Davidin kaupungista”, — kertautui yhä suuri ilosanoma ja
pappi todisti:

— ”Nyt on käärmeen pää rikki polettu. Nyt pääsevät Hänen
palvelijansa rauhaan, sillä he ovat nähneet Hänen kunniansa.”

Äärettömyyden ja ijankaikkisuuden suuri morsiuspari katseli,
katoamattomuuden seppeleet päässä, häissänsä karkeloivaa
elämänturhuutta ja elämän ja kuoleman ijäistä häätanssia...

Kun munkki Pietari oli lausunut viimeiset sanansa, kirahti
kirkonkellosta kirpeä sävel. Perkele irtausi säveleestä ja
lensi loistavalle meteorille. Siinä seisoi hän kruunu päässä ja
käärmevaltikka kädessä ylpeänä. Loistava meteori pauhasi halki
äärettömyyden ja sillä seisten, kaiken hohteessa, maailmoiden hänen
ympärillänsä tomuna karkeloidessa, hävitessä ja syntyessä lausui hän
kiukkuisena:

— ”Munkin ilo on ennenaikaista, sillä: Taivas ja maa pitää hukkuman,
mutta ei yksikään rahtu, tai piirto siitä, mitä Jehovan raamatussa
on kirjoitettu... Niin todistaa Jehova itsekin raamattunsa viime
sanoissakin... Ja minun nimeni myös mainitaan siinä raamatussa...
Minä olen siinä mainittu suurempanakin, kuin rahtu ja piirto...”