Elämän uuden aatto-illan unelma.

Elämä on petollinen unelma...

On puolipäivä.

Kesä on juuri päässyt kärkeensä, kukka täyteen väriinsä, metsä
lehteensä. Valo on korkeimmillaan, aurinko hehkuu, kuin ahjosta
otettu...

Huoleton käki kukkuu Harhamalan onnenkuusen punaisessa latvassa.
Paimenhuilu säestää sen kukuntaa. Luonto helisee, valo värisee. Käen
kukunta ja paimenen huilun soitto kilpailevat keskenänsä kauneudesta:

— ”Tui-tui!”

— ”Kuk-kuu!”

— ”Tui-tui!... Tui-tui!”

— ”Kuk-kuu!... Kuk-kuu!”

— ”Tui-tui!... Tui-tui!... Tui-tui!”

— ”Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!”

Oli kukkien kosinta-aika, ilojuhla, jolloin Pohjola koreilee
kesäisenä kukkana. Yöt ovat päivinä, ilma on hopean-heleä ja metsät
helskyvät lintujen laulusta. Tyttö kulkee tunteissansa, mies vaalii
mielitekojansa.

Peruna kukki Harhamalan akkunan alla, keltakukat nuokkuivat kainoina
sen nurmella; mättäänkolossa, ojan reunassa, hautoi pikku sirkun
emo ja leppäpensaan varvulla viserteli sen ikävöivä puoliso emonsa
ajan kuluksi. Oli tulossa lemmen soitin-aika. Luonto laitteli ansoja
ikuisen rakkauden poluille. Metsä viritti lintunsa laulamaan, nurmi
nosti kukkansa tuoksumaan, kukka levitti värinsä nähtäväksi, ja
onnenkuusen latvasta pudotteli käki kukkujansa luonnon yleisen
soinnun sekaan.

Koko kevään oli kestänyt lemmen paulojen punonta. Niiden ansojen
punomista oli koko elämä ollut: Neito oli niiksi koonnut poskeensa
punaa, poveensa lämpöä ja silmäänsä armasta suloa, kainoutta mieleen
ja hyvettä sieluunsa. Kukka oli luonut teränsä värilliseksi, perhonen
koristanut siipensä kirjaviksi, pihlaja oli pukeutunut valkeaan
kukkaspukuun ja koivu viheriäihinsä ja sorsa koreili värisulissa.
Kaikki valmistuivat odottamaan elämää ja elämän lyhyttä lemmen tarua.

Nyt olivat jo paulat valmiiksi punotut. Pitkä oli ollut työ.
Puhtaat tulivat myös ansat. Nyt odottivat kaikki vaan sitä hetkeä,
jolloin luonto avaisi lemmenantimien salatut kätköt, soittaisi
kutsukellot. Kaikki värisi odotuksesta. Valo oli korkeimmillaan,
päivä pisimmillään, kukka kauneimmillaan ja neito lemmestä lämminnä.
Kaikkialla hehkui lempi, sykki sydän, loisti lemmen puhdas paula...

Vihdoin kukahti odotettu käki ja huilunsoitto kutsui kaikki lemmen
paulaan, lemmen-antimien jaolle, luonnon puhtaan rakkauden alttarin
eteen...

Koko luonto ratkesi silloin ilosta ja värisi, kuin morsian armaansa
huulien ensi kosketuksesta. Päivä hehkui avaruuden kuperalla
laidalla, kuin neidon lämmin rinta. Nurmi kukki, puro nauroi
vallatonna ja koko luonnon povella paistoi suuri ilosanoma: ”Nyt on
Pohjolan pisin päivä. Nyt on valon voitonjuhla, juhlien juhlan aatto.
Nyt on lemmen antopäivä.” Paimenhuilu soitti taas Pohjolan kesän
ihanuutta ja vallaton käki kukkua helskytteli kuusen latvassa viime
kutsua luonnon suuteloille, kukkui sitä ja Harhamalan onnea:

— ”Kuk-kuu!... Kuk-kuu!... Kuk-kuu!”

— ”Tui-tui!... Tui-tui!... Tu-ii-ii!” — säesti paimen huilullansa.

Käen kukunnat putoelivat korkean kuusen latvasta autereiseen ilmaan,
kuin hopeapalat pehmeälle paadelle. Metsä ja mäet ja vetten rannat
helisivät niiden kaikua, kuin hopeakannel. Koko lemmen ja runouden
maailma heräsi ja hempi nousi neidon kypsään poveen, hellyys miehen
mieleen, lämpö luontoon, helle päivän valoon. Linnut visersivät
hautoville naaraillensa ihanimmat laulunsa, ja kukat avasivat
arastellen teriöittensä armaimmat kätköt sulhojensa suuteloille...
riutuivat ja herposivat ja ottivat vastaan sukunsa lemmen-antimet...
raukenivat niistä, äitiytyivät, painoivat päänsä ujoina alas,
kiittivät saadusta lemmestä ja uinahtivat sen ihanaan muistoon...

Harhamalan pellon keltakukat olivat eläneet elämänsä onnen hetken ohi
ja kallistivat nyt päänsä nurmen viheriälle ruohopovelle...

Lemmen tarina oli lopussa. Luonto oli antanut jaloimpansa,
väsähtänyt, lähtenyt levolle. Kukka ja pihlaja alkoivat riisua
lemmenpaulojansa, joita niin kauvan olivat punoneet: Ne alkoivat
karistella kukkasiansa, varistella värejänsä. Neito ei huolinut enää
suortuviensa soreudesta, ei silmänsä sulosta, mielensä ujoudesta,
eikä poskensa punasta, kun oli kerran sulhonsa saanut.

Lyhyt ja suuri on lemmen tarina, jalo ja puhdas, kun se on oikea...

                                                  ⸻

Mutta yhä viheriöi Harhamalan onnenkuusi. Se on taas punainen
kävyistä. Joka oksanpäässä vihertää uusi, pehmeä havu, ja sisemmällä
ovat oravat piilosilla. Onni kypsyy kävyissä, oksanpäässä,
vihertävässä havussa uusi elämä ja pihkan puhdas tuoksu huokuu
kotilieden puhtautta...

Sitkeät olivat vielä Harhamalan onnenkuusen syyt, syvillä sen juuret
ja sen lustoon ei pystynyt tikan nokka. Ylpeänä seisoi se, kuin
metsän aateli, vaimon uskollisuuden ja miehen miehuuden ja kodin
puhtauden esikuvana...

Mutta kuusen pimeissä piiloissa torkkui yölepakko, odotellen oman
aikansa tuloa...

                                                  ⸻

Ulkona, pyöreässä pihlajamajassa, istui Harhama. Hän oli juuri
lopettanut perunanmullittamisen ja lähettänyt erään kirjoituksensa
postiin. Valkealle pöydälle oli siroteltu muutamia pihlajan pikku
lehtiä. Rouva Esempio toi kahvipannun, lämpimät leivokset ja valkean
liinanpalan.

Pikku sirkku visertää ilosta, luonto hehkuu äskeisen onnensa muistoa
ja rouva Esempio on taas entinen Riuttalan Helga-neiti. Suortuva on
valahtanut otsalle, valkea esiliina avautunut kantimesta...

— ”Tir-lir-tvii-ir!” — viserteli kivitasku varvulla, varpu
heilahti ja pudotti pari pihlajankukkaa rouva Esempion tukkaan.
Hän oli nyt sievä. Kukka puki häntä, kuin helmi. Luonto oli rauhaa
täynnä... metsä vihantaa... nurmi kukkia ja mieli tyyntä. Palavien
tervahautojen miellyttävä tuoksu hyväili kesän lämmöstä herkäksi
käynyttä ihoa... Tuulenhenki puhalteli. Se toi sanan toisista
kylistä. Siellä vieras vaimo liekutti lasta... Oksa heilahti, lintu
laulahti. Väre toi viestin tuudun luota, kertoi vaimon kehtolaulun,
Vieras vaimo lauloi Harhamalan pienelle Ritvalle:

”Tuuti, tuuti! Tuuti, aa!
Tuuti pientä lasta!
Eipä kalma häntä
saa viedä maailmasta.
Tuuti, tuu, itkusuu!

Tuuti, tuuti, tuuti, aa!
Tuuti pikkuruista.
Viihdy! Et sä aina saa
äidin rintaa muistaa!
Tuuti, aa! Tuuti, aa,
Harhamalan Ritvaa!”

Laulu loppui, kehto seisahtui ja lauluihin nukkui lapsi. Harhama
puristi rouva Esempion kättä ja lausui:

— ”Helga! Kiitos kärsimyksistäsi, uskollisuudestasi ja
rakkaudestasi! Kiitos tytöstä, lapsesta, elämän sisällöstä ja
tarkotuksesta. Ne olet sinä antanut. Minä palkitsen ne kerta elämäni
työllä. Sinä olet tehnyt osasi... enemmänkin. Nyt on minun vuoroni...”

— ”Kiitos itsellesi rakkaudestasi ja siitä jonka annoit!... Minä
maksan sen uskollisuudellani”, — keskeytti rouva Esempio.

Kanervankukka helähti, sirkka visersi. Rouva Esempio jatkoi:

— ”Onni kypsyy meissä ihmisissä itsessämme, kuten nyt huomaat, kuin
kävyt kuusessa, ilman yhteiskuntaa ja kirkkoa. Uskotko jo minua?”

Hän istahti, muisti pikku-Ritvaa, jota vieras vaimo hoiteli,
pikku Armiiran perinnön tähden... Pihlajankukka kaunisti mustaa
tukkaa... Hän muisteli elämänsä kevättä, jolloin Riuttalan ranta
oli kukkinut valkeana ja nuori mies lauleli järvenselällä Riuttalan
rannan onnenkukalle... Hän muisteli häitä, joita hän oli odotellut,
ja koko elämäänsä... Hän muisteli niitä kepeänä, kosketti niitä,
kuin perhosen siivellä kukkaa, solmi tukasta solahtaneen suortuvan
takaisin tukkaansa ja lausui:

— ”Tänään on kuin elämän aatto-ilta...”

Ja Harhamasta tuntui, kuin kaikki elämän viulut soisivat ja
kutsuisivat suureen työhön. Hän oli viime päivät aivan elänyt
unelmissansa: Hän oli odottanut nyt teoksensa alkamista aivan
vaistomaisesti, kuin äiti, jolle kohtu ilmottaa, että synnytys-aika
on ovella...

Hän oli kävellyt jo ikäänkuin seppele päässä, kuten äiti, joka ajan
lähetessä jo nauttii äidin ilosta, on silittelevinänsä lapsensa
kiharoita... näkee sen tulevaisuuden kirkkaana... iloitsee sen
onnesta ja odottaa vaan hetkeänsä...

Ritvan syntymä ja niukat tulot olivat kaikkien entisten kiihottimien
lisäksi puhaltaneet häneen vielä lisävoiman: Teos oli tuova
kultaa... Hän näki jo kultapurojen juoksevan... hohtavan...
välkkyvän... kimaltelevan... Yöt hän jo näki unia seppeleestä...
valkeista linnuista... maineesta... kullasta... hän tunsi vihansa
saavan lauhduketta... rouva Esempio oli häntä jumaloiva... Korpela
ylistävä... Suomi ihaileva... maailma ihmettelevä... Hänestäkin
tuntui, että oli elämän aatto-ilta...

Hän puristi rouva Esempion kättä. Harhamalan onnenkuusen oksat
nuokkuivat hiljaa, kypsyvän käpypainon tuudittamina. Käki kukkui sen
latvasta taas onnea... Sen havut viheriöivät uskollisuuden kuvina...
Ja kaivon kannen alla lorisi ikuinen onnenvesisuoni...

Harhama tunsi, että hän oli polkenut elämänkäärmeen pään murskaksi.
Kaikki elämän halut purskahtivat hänestä. Kaikki alkoi leimuta
tulevaisuuden aamupunana ja pärskyä sen revontulina.

                                                  ⸻

Tulevaisuus pukeusi silloin kauneihin väreihin, elämä hohti
iltaruskoisena, sen tienvieret olivat kukkamaina. Koti kukki
rauhallisena, kuin lauvantai-ilta, sen joka nurkassa hymyili
mielentyyni... Sen akkunat olivat punaiset onnenkukista... Katolla
liehui ylpeä lippu... Perunamaat olivat valkeat kukista... Yöt
olivat hiljaiset ja päivä souteli päivisin talon päällitse kirkkaana
valoveneenä pitkin heleäväristä taivaanlakea.

Ja kaiken sen henkenä oli hänestä vaimo, kodin suoja ja sen
elämänrihmojen kehrääjä. Sillä hänestä juoksevat teoksen runojen
langat... Hän se viihdytteli rauhaa kodin nurkissa... kasteli sen
onnenkukkia... huolehti pirtin puhtaudesta... mielen rauhasta...
kylvyistä... havuista ja puhtaista vaatteista...

Hän itse kuvitteli aina kulkevansa maineen- ja kunniankukkulaa kohti,
kodin tulet aina edessä... sen rauha leposatamana... sen maine
johtovalona... sen onni työhön käskijänä... Ritva otsalta rypyn
silittäjänä...

Sumua sattuu ehkä tielle, mutta hän puhaltaa sumut hajalle... Elämän
pilvet hän puhaltaa taas punertaviksi, taivaanrannan ruskoiseksi...
Nälkäsuon punaiseksi karpalo-ulapaksi.

Halla nousee ja panee viljan... Mutta ei pane halla Nälkäsuon
karpalo-ulappaa... ei kukkaa Harhamalan akkunalla, eikä käpyjä
sen onnenkuusessa... Kotiliesi on aina puhdas... Yksilöllinen
siveellisyys on viety voittoon... herjaajat saatettu häpeään...
Elämän suurin kysymys on siten loistavasti ratkaistu... Vaimo on
ollut siinä tehtävässä apuna... Se on ollut enemmänkin: Vaimo on
antanut yksilöllisen siveellisyyden suuren aatteen... rohkaissut
siihen... tukenut sitä voittoon viedessä... ollut itse esikuvana ja
teoksen runorihmojen keränpohjallisena ja kaikkena... Ja hän laulaa
vainionsa ylistykseksi sen laulun, joka vie Harhamalan maineen
yli esteiden, kertoo siitä kaikille kansoille ja sukupolville...
Korpikosken korvakkeelle kohoaa Harhamalan kuulu runolinna...
Lippu liehuu sen tornissa ja runokannel on asetettu alttarillensa
kotilieden vierelle...

Niin maksaa hän vaimon rakkauden, ostaa kodin onnen... Elämä muuttuu
joulujuhlaksi... Kotona palavat ikuiset joulukynttilät... Niiden
valossa sujuu työ, kuin kangas... Lapsi lepertelee laattialla...
kasvaa... varttuu... siunaa isäänsä... suutelee äitiänsä...
Vuoden-ajat vaihtelevat, talvi on ulkona, mutta kotona on lämmintä...
Jo saapuvat syyshallat... Maailmalla on kylmää... sadetta... tuulta,
mutta aina tuikkivat Harhamalassa joulukynttilät ja sen kartanolla
soivat iloiset elämänkulkuset...

Päivät poistuvat unina... Jo kukkii Harhamalan kuulu Ritva-neiti
isänsä ilona, äitinsä ylpeytenä... seudun kukkana... kaikkien
kadehtimana... Hän muuttaa Harhamalan kanervikot kukkaisiksi... mäet
marjoista punaisiksi... päivät kauneiksi uniksi... Hän itse tekee
yhä työtä monen edestä... Työ sujuu, teos valmistuu... Sen lehdet
muuttuvat valkoisiksi linnuiksi, jotka kulettavat kauvas kertomusta
Harhamalan talosta...

Jo on kuulu Harhamala... Se on kuulu vaimon puhtaudesta, miehen
työstä ja kodin kukasta, tyttärestä... Valkeat linnut ovat palanneet
kunnian- ja onnenseppeleet nokassa... Ilma on niistä valkeana...
Käet kukkuvat kilpaa Harhamalan kuusikossa talon ylistystä...
Korpikoskesta laskevat veneet runolinnan rantaan tuoden täydet lastit
rikkautta, ja aurinko soutelee taivaalla valoveneenä, kaartaen kuulua
taloa.

Sitten joutuu ruskoinen elämän ilta... sen päivä painaikse jo levolle
lämpimän yön povelle. Vaimo saattaa tyttären keralla miehensä
Tuonen mustalle virralle... Siellä odottaa valkea vene, seppele
mastonpäässä... Vene lähtee rannasta... Vaimo siunaa lähtevää
elämänsä matkatoveria... Se itkee kosteiksi Harhamalan pellon
keltakukat, odotellen terveisiä Tuonelasta... Aika soluu, suoltuen
valkeina rihmoina... Mies palaa Tuonelasta noutamaan yksin jäänyttä
vaimoansa, entisen kotinsa hyvää henkeä... Yhdessä laskevat he
veneessä Tuonen mustaa virtaa... Virta synkkenee, yö pimenee...
Vaan jo aukeaa odotettu ulappa ja vene lähenee Riuttalan rantaa,
joka on valkeana onnenkukista... lemmenkukista... uskollisuuden
kukista... Riuttalan Helgan hääkukista... Sinne laskevat he veneensä
ja siellä odottavat he tyttärensä tuloa... Jo on vene perillä. Hän
katkaisee ulapasta onnenkukan ja ojentaa sen vaimollensa palkkioksi
rakkaudesta, uskollisuudesta ja onnesta. Hän on tuonut Riuttalan Helgan
kotirantaansa...

Mutta siihen eivät he pysähdy... He laskevat veneensä maineen ja
kuolemattomuuden häikäiseville purppuraselille... He laskevat
veneensä vieläkin etemmä: He purjehtivat jumaluuden kirkkaille
vesille ensimäisinä ihmisinä, jotka ovat uskaltaneet sinne purtensa
laskea...

Niin ovat he ratkaisseet elämän ja kuoleman kysymyksen... Niin ovat
he pelastuneet kuoleman terävästä luukynnestä... Niin on voitettu
kaikenhäviö...

Mutta Harhamalan maine jää ainaiseksi jälelle... Sen onnenkuusi on
täynnä seppeleitä... Sen kuusikko on valkea valkolinnuista, teoksen
lehtien linnuista...

Ja niiden unelmien aallokosta roiskahti hänessä lopullinen päätös
tarttua kynään... Jo oli lakannut kyselykin: Mikä on totuus?... Ei
hän enää kysynyt: ”Isäkö vai äiti?...” Hän ei enää kysynyt mitään...
Hän oli kuin äidinkohtu, joka ei aikansa tullessa kysy: ”Synnyttääkö,
vai eikö?...” Kaikki himot käskivät häntä... Kaikki unelmat vetivät
häntä... Öiset unet houkuttelivat häntä... Kulta huikaisi silmiä...
Ylistyslaulut huumasivat korvia... Maineenseppeleet kiehtoivat, kuin
ihanimmat hameenhelmat... Kuolemattomuus houkutteli, tarjoutuen kuin
ihanin omena... Kunnia kutsui, kutsui kirkkaat kihlat kädessä...

Ja kun auringon valovene souteli kaarensa korkeimmalla kohdalla ja
koko luonto huusi valon voittoa ja otti onnensiemaustansa, purskahti
Harhamasta koko elämän-ijän kokoutunut runoaarre... Se roiskahti,
kuin revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle.

Hän tarttui kynään ja alkoi...

Vihdoinkin! Lopultakin! Vihdoinkin riuhtaisi ihmishenki itsensä irti
epäilyn pauloista... Munkkien siunaamalla kynällä piirsi Harhama
paperille suuren, rohkean teoksensa ensimäiset sanat:

— ”Minä tahdon tulla toimeen ilman Jumalaa...”

Munkin siunaamalla kynällä antoi hän ensi iskun Jumalalle, Se oli
hurjistuneen, piinautuneen hengen sokea hyökkäys tuntematonta vastaan.

                                                  ⸻

Työ alkoi. Harhama suurenteli Pohjolan suuren luonnon jumaluuden
väriloisteiseksi taustaksi. Hän levitti siksi avaruuden, sirotteli
äärettömyyden kirkkaasti loistavilla maailmankauden alkumaailmoilla,
jotka paloivat vielä tulisina. Hän ripusteli sen reunoille kirkkaita
revontulia, helmitteli sen auringoilla ja soinnutti kaikki käen
kukuntaan, lintujen laulun ja paimenen huilun ihaniin ääniin.
Hän upotti kaikki väreihin, sirotteli loistavilla maisemilla ja
tunnelmilla ja vyötteli värivirroilla...

Jo olivat taustan värit valmiit. Se oli väriloistoinen syntymäliina,
jonka hän levitti sen suuren jumalasikiön vuoteeksi, jota hän nyt
rupesi vetämään luonnon emättimestä. Kaikki vuoti, kuin puhenneesta
paisumasta. Noin seitsemäntoista vuotinen puristuma oli pakahtunut ja
purki nyt runovirtojansa ryöppyävinä kuvina. Kaikki puhkesi valmiina,
kuin kukan nupusta, valui kuin utaristansa irtipäässyt vuolas virta.
Hän kirjoitti runomitalla ja runojaloissa ei tuntunut solmua...
Niiden ajatus oli kirkasta kultalankaa...

Työ jatkui. Runot vuotivat, kuin helminauhat kultakehiltä... Suuret
kuvat kumpusivat paperille, nousten, kuin saaristot merestä, tai
avautuen, kuin vuorenhuipulta ihanat maat, joissa paratiisit
muodostavat satumaisemia ja auringoilla koristellut taivaan kuvat
riippuvat vesien syvyydessä kirkkaina kuperoina.

Työ sujui: Runovirrat hyrskivät koskina... Ne kuvailivat jumaluuden
yötä... Ne kuvailivat sitä pimeyttä, jolloin jumaluus nukkui
itsetiedottomana sikiönä emättimessänsä: äärettömyydessä... Se
emätin oli pimeä, kuin naisen kohtu... Jääkylmä sumu seisoi
liikkumattomana... Pimeys hohotti hirvittävänä, kuin kuoleman
synkkä kita... Äänettömyys rutisti... Elottomuus puristi, kuin
ikipakkasen jääkoura... Ei ollut olemassa mitään muuta, kuin kuolon
pimeä hirmukylmyys... Ei ollut olemassa muuta, kuin äärimäinen
elottomuus... äärimäinen olemattomuus... aineettomuus... tyhjyys...
hirmupakkanen ja pimeä: Jumaluuden itiö ja sen emättimen alkumuoto.

Jo oli valmis jumaluuden kylmä, ääretön emätin. Mittaamattomia
ijankaikkisuuden jaksoja kulki siinä jumaluus itsetiedottomana,
kehittyi ja valmistui sen suurena sikiönä... Itse kehitti se
itseänsä... Itse valmisti se emättimensä: äärettömyyden...

Jumaluuden itiö täytti jo äärettömyyden... Se kehittyi: olemattomasta
syntyi oleva, tyhjästä aine. Jumaluuden sikiö kehkeytyi ja kehitti
emätintänsä, kuin sikiö kohtuansa.

Lukemattomat miljaardit ijankaikkisuuden ajanjaksot kuluivat.
Jumaluus kehittyi: Aine tiivistyi sumuksi... Se lepäsi sumuna
mittaamattomat ijankaikkisuudet... Sen hirmukylmä syntymä-emätin,
äärettömyys, oli kuoleman-pimeä... Se oli kamalan-mykkä... Se oli
äärimäisen-eloton, liikkumaton, värähtämätön... Se oli ikivuorta
värähtämättömämpi ja elottomampi...

Ijankaikkisuus pysyi, kuin kivivuori... Ei ollut vielä aikaa, koska
ei ollut ajan mittaajaa liikuntoa. Jumaluuden emätin oli vielä
ajaton, kuin ikivuori...

                                                  ⸻

Teoksen runovirta hyrski pauhuna. Jumaluuden kehitys jatkui. Sen
emätin kehkeytyi sikiönsä kehittämänä. Ajattomuudesta syntyi aika...
Eloton aine värähti... Sumu liikahti... Synkkä pimeys vavahti...
äänettömyys huoahti... Se oli jumaluuden ensimäinen elonmerkki, sen
havahtuminen ijankaikkisesta levosta ijankaikkiseen liikuntoonsa. Se
oli sen itsetietoisuuteensa kehittymisen ensimäinen elollinen ilmiö...

Ijankaikkisuuden jaksot suoltuivat lukemattomin miljaardiluvuin...
Jumaluus kehkeytyy... Sen kuollut syntymäemätin herää elolliseen
elontoimintaan... Se herää siihen suuren sikiönsä elonkipinästä
ja sen kehittyvästä voimasta... Se ravitsee kannettavaansa, kuin
äidinkohtu lasta ja itse kehkeytyy ravittavansa elämänkehityksen
antamasta ravinnosta ja voimasta... Jumaluus, ollen ainoa oleva,
luo itse itsensä.

Jumaluus kehittyy edelleen, avaruus-emätin elää... Jäiset sumut
kierivät... Mutta ei ole vielä ääntä... Kaikki on äänetöntä kuin
ikivuori... Kaikki on tajutonta... Mutta jo alkaa ääni kehittyä
äänettömyydestä... Se kehittyy jumaluudesta jumaluuden kehityksen
kehkeyttämänä... Se kehittyy äänettömyydestä, kuin aine tyhjästä,
oleva olemattomasta... Sitä kehittää elottomien sumujen kierintä...
Se kierintä jatkuu mittaamattomia ijankaikkisuuden jaksoja...
Äänettömyys pakahtuu itseensä, kuin ajettuma sisältöönsä... Se
valmistautuu puhkeamaan omana pakahtumanansa... Se pingottuu...
kiihtyy... yltyy... halkeaa viimein kivusta... pakahtuu tuskasta ja
puhkeaa hirvittäväksi maailmanpauhuksi... Jumaluus on kehkeytynyt
äänettömyydestä ääneksi, oman itsensä kautta.

Teos jatkui: Jumaluus kehittää itseänsä itsetiedottomana
järjellisyytenä, kuin sikiö emättimessä... Jäinen hirmukylmyys
on ajautunut pakahtumaksi, kehittynyt huippuunsa ja valmistautuu
puhkeamaan vastakohdaksensa... Jumaluuden emätin on kehkeytynyt
kylmänpakahtumaksi... Se on jo tuskaansa haleta...

Kehitys jatkuu: Kylmänpakahtuma, sumuna kierivä äärettömyys:
Jumaluus puhkaisee itsensä... Ikikylmyydestä kehkeytyy se
ikikuumuudeksi... Se halkaisee pakahtumansa, purkaa tuskansa
tulikuumuudeksi...

Lämpö on syntynyt kylmyydestä... Jumaluus alkaa kehittää itseänsä
kuumuuden pakahtumaksi...

Avaruus on tulena... äärettömyys pauhuna ja hehkuvat sumupaljoudet
syöksyvät hirmukierinnässä ympäriinsä... Jumaluuden kohtu,
maailmoiden emätin, rannaton avaruus: Jumaluus itse kiemurtelee
synnytyskivuissa... Sen tuskanhuuto on maailmanpauhua... Sen tuskat
pursuavat maailmantulena... Se pakenee vaivojansa, kiertäen oman
itsensä ympäri... omassa itsessänsä... oman itsensä pitelemänä,
puristamana, polttamana.

Teos jatkui: Iankaikkisuus vuoti virtana. Jumaluus kehkeytyy
kohdussansa, äärettömässä ikitulessa... Se luo itse itseänsä
emättimensä aineesta, jonka se on itsestänsä luonut... Syntymäkivut
yltyvät... Niiden kourissa raivostuu tulinen avaruus yhä hurjempaan
kierintäänsä... Maailmantuli kiihtyy siitä kierinnästä... Se hehkuu
hirmutulena, jolla ei ole äärtä, ei rantaa, ei keskikohtaa...
Tuskanhuuto kovenee kauhunhuudoksi: Maailman syntymäpauhu pakahtuu
jo omaan itseensä... Kivut yhä kiihtyvät... Jumaluuden elonmerkit
tuntuvat emättimessä, ennustaen sen tietoisuuden syntymähetken
tuloa... Äärettömyys pakahtuu taas tuskiinsa... avaruuden hirmuhuuto
omaan pauhuunsa... maailmantuli omaan kuumuuteensa... Jumaluuden
kohtu ajettuu tuliseksi maailmanpakahtumaksi... Kaikki kiihtyy...
Kaikki yltyy... Kaikki raivostuu... Kaikki riehuu ja vääntelee
suurissa syntymäkivuissa... Jo joutuu uusi suuri hetki... Jumaluuden
kehkeytymisen monimiljaardikausinen silmänräpäys: uusi käännekohta...
Maailman ajettuma on jo valmis uudeksi pakahtumaksi... Kaikki
pakahtuu oman itsensä tuskiin ja tuleen ja pauhuun... Kaikki kutistuu
omaan itseensä... äärettömyys repeää omaan rajattomuuteensa...
avaruus vetäytyy äärettömän itsensä tulipaisumaan...

Kuuluu hirveä pauhu: Ajettuma on puhennut... Tuliavaruus repeää...
Jumaluuden kohtu purkaa sisälmyksiänsä omaan itseensä. Hehkuvat
maailmansumut syöksyvät tulikerinä, äärettömyyteen paeten, yhteisestä
emättimestä, kuin hirmun tulipesästä... Eri ainesarjat sinkoavat
kukin omiksi maailman tulisumuiksi, alkaen kehittää jumaluutta
ja itse kehkeytyä sen kehityksestä... Tulipaljouksina alkavat ne
kieriä avaruudessa, etsien siellä ratojansa... Avaruus vapisee... Se
pakahtuu valoon... loistaa kirkkautena, kuin tuliset maailmasumut
karkeloivat hehkuvina palloina sen sisässä... Pimeys on hävinnyt...
Ikuinen valo on puhennut ikipimeyden pakahtumasta...

Jumaluus luo itseänsä uudella kehityskaudellansa. Maailmat alkavat
jäähtyä: Aine eroutuu olemattomasta... Maailmoiden jäähtyessä
eroaa valo pimeydestä... lämpö kylmästä... Jumaluus kehittäytyy
korkeammaksi...

Teos jatkui: Äärettömyys, jumaluuden emätin jatkaa suurta työtänsä
jumaluutena itsenänsä... Kaikki on jo valon ja pimeyden taistelua,
kylmyyden ja kuumuuden ottelua... häviön kautta elämään kulkemista...
Lukemattomat maailmat sinkoilevat äärettömässä pimeydessä, loistaen
kirkkaina tulitähtinä... Kaikki löytää oman ratansa... Ei mikään eksy
omaltansa... Kaikki kiertää toistansa... kaikki antaa toisillensa
tietä... kaikki murskaa toistansa.

Jumaluus on kehkeytynyt luonnonjärjen pakkotilasta vaistomaiseksi
järjellisyydeksi, kohdun varassa elävän sikiön tilasta siksi, joka
lapsen vaistolla itse etsii oikeat tiensä...

Teos jatkui, kulkien ijankaikkisuuteen jäänyttä jumaluuden
syntymäuomaa. Jumaluus jatkaa syntymäänsä ja kehittää äitinsä
kohtua: äärettömyyttä: Maailmasumut jäähtyvät, aine muuttuu
kiinteäksi... Myöhemmät maailmat syntyvät vanhemmista, vanhemmat
häviävät myöhempiin... Kaikki häviää omaan itseensä... kaikki syntyy
oman itsensä häviöstä... Kaikki kiertää itseänsä... kaikki kiertää
toistansa... Toinen vetää toistansa, kaikki yhtä ja yksi kaikkea...
Siksi ei mikään hajoa... ei mikään häviä... ei eksy.

Jumaluuden järjellisyys kehkeyttäytyy elottomassa luonnossa:
emättimensä kivikovuudessa. Aineet erkanevat toisistansa: vesi
maasta, rauta kullasta. Kaikki yhtyvät uudestaan: Jumaluus luo
omaa tietoisuuttansa, kehittää järjellisyyttänsä ja kirkastaa omaa
itseänsä, samalla kohtuansa kehittäen: luoden maailmoita...

                                                  ⸻

Harhama hengähti ja luki luomuksensa. Hän itsekin hämmästyi sen
ihanuutta. Sen runosäkeet olivat virheettömiä, helmikirkkaita,
kuin luonnon kovien kourien hiomat helmet... Sen runojaloissa ei
näkynyt ihmiskäden jälkeä, sillä ne olivat valmistuneet ihmishengen
pakahtumassa, kuin helmi luonnon nisissä...

Seitsemäntoista vuotta oli hän suunnitellut sitä, luonut
uudenaikaisen myytin. Sen monet piirteet olivat vuosi vuodelta
puhdistuneet ja eheytyneet. Tänä viime vuotena oli hän sen puitteet
taas hiljaisuudessa uudestaan muodostellut. Hän oli sen tarujen
hengettäreksi ottanut rouva Esempion, kietonut hänet Esempio-ihmisenä
[Esempio = esimerkki] tarujen hienoimpiin väreihin ja luonut
hänestä kaiken kauniin ja hyvän vertauskuvan. Maailmankurjuuden
oli hän korottanut siksi, jossa kehittyvät jumaluuden korkeimmat
ominaisuudet: hyve... itsensä uhraaminen... vähään tyytyminen... ”ei
omaansa etsiminen”, ja jumaluuden suuri tunnus: omaan käsivarteensa
luottaminen, koska jumaluudella ei voi olla kehen luottaa, kenen
työllä elää... Kauvan oli hän tätä kertomuksen juonta ajatuksissaan
kerinyt, purkanut ja taas kerinyt. Siksi vuotikin hänen sielustansa
nyt kaikki, kuin rihma kerältä, selvänä, suurena ja voimakkaana.

Ja kun hän oli sen lukenut, vilahti hänen silmiinsä pohjalaisnoita,
kädessä lippu, johon oli kirjoitettu vanha ennustus: ”Sinä kirjoitat
kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja
palaavat seppeleet nokassa...” Kunnian ja maineen liput liehuivat...
kulta hohti ja kuolemattomuus kohosi elämänsumuista verikirkkaana
auringonpyöränä.

— ”Katso työtäsi! Se todistaa, että ennustus toteutuu... Sinä
voitat Sen, jota vastaan nostat kynäsi”, — kuiskasi hänelle silloin
ääni hänen povestansa... Maailman ihanuus avautui hänen eteensä...
Elämänkäärme makasi pää murskaksi polettuna... Epäilyksen tomut
olivat pois puhalletut ja elämä avautui ihanimpana aatto-illan
unelmana...

Kun hän oli alkukohtauksen kirjottanut, pyysi hän rouva Esempion sen
lukemaan ja siten ikäänkuin siunaamaan hänen työnsä, puhaltamaan
siihen henkensä puhtaan leiman. Rouva Esempio täytti pyynnön ja
korjasi lukiessansa lyijykynällä parin epäselvästi kirjotetun sanan
kirjaimet selviksi.

— ”Ai miten kaunista!... Jo se nyt runoilee!... Tämä on
grandieux’tä”, — lausui hän, lopetettuaan lukemisen.

— ”Kiitos korjauksestasi ja siunauksestasi! Nyt on elämän aatto ja
sen kevät”, — lausui Harhama. Sen enempää ei hän selittänyt rouva
Esempiolle kirjoituksensa tarkotusta, tai sisältöä. Hän salasi
taas kaiken. Hän uskoi, että rouva Esempio, teoksen jumaluuden
vertauskuva, ei sitä käsitä. Hän ei raaskinut viskata helmeänsä
ihmissilmien nähtäväksi, kätki sitä, kuin peto pentuansa...

Elämän uneksittu työ oli vihdoinkin alettu, sen ääriviivat olivat
valmiiksi vedetyt. Uusi Jumala oli tulossa... Korpelan aurinko
oli nähnyt sen syntymisen ja levitteli valoliinansa sen tielle...
Innostuneena katseli Harhama Nälkäsuon kuulua ulappaa ja lausui
leikillä rouva Esempiolle:

— ”Se aika tulee, jolloin Nälkäsuon punaisen karpalo-ulapan keskelle
pystytetään Harhaman muistopatsas.”

Rouva puuhaili leivoksiensa kanssa, poski punehtuneena,
hiuksissa pihlajankukka. Hän muisteli omia unelmiansa... häitä...
Riuttalan rantakukkaa ehkä ja paljoa muuta ja lausui puuhiensa
lomasta:

— ”Elämä on pettävä unelma...”

Ilta oli jo tullut. Aattopäivän lämmin aurinko kosketteli jo
reunallansa taivaan rusorantaa. Linnut lakkasivat laulamasta.
Onnenkuusen oksalla nukkui rauhallisena orava, kypsyvien käpyjen
keskellä, ja näki makeaa unta herkuistansa, tuoksuavista kävyistä,
ja punainen käpypaino huojutti oksaa hiljaa, kuin armas tuuli,
tuuditellen uneen metsän pientä, kaunista heiluhäntää. Pikku Ritva
nukkui kaukaisessa kehdossa viatonna ja näki kaunista unta äidin
armaista rinnoista, näki unta äidin etäisistä rinnanpäistä...

Se oli Harhaman elämän uuden aatto-illan unelma... Läheni lempeä yö,
josta oli valkeneva työn ja elämän juhla.

Pohjolan sydän-yön aurinko kirkastui punertavaksi. Verkalleen,
taivaan ja valon majesteettina laskeutui se pohjoisen taivaanrannan
käyrälle reunaviivalle ja pysähtyi siihen lepäämään. Se näytti
tulikuumalta rautakiekolta, joka ei raaski polttavalla reunallansa
koskea taivaanrannan heikkoa äärtä. Siinä säteili se yösydännä,
todistaen valon voittoa... Se huokasi siinä hetken, alkaaksensa
taas kiivetä kaartansa pitkin taivaanlaelle. Kaikki kääriytyi yön
kirkkaisiin valo-utuihin. Luonto värähti, metsä hymähti. Elämän
aatto-illan rauha laski kukkivalle kanervikolle ja Harhamalan
kehäkukille, sirkka nukahti ja yölepakko lähti onnenkuusen kätköistä
öiselle matkallensa...

Utuisten mielikuvien, himojen ja toiveiden ja unelmien vaikutteesta
oli Harhama lopullisesti alkanut suuren työnsä. Mielikuvat ja
unelmat ja halut loivat siten ihmis-elämää. Mutta mielikuvien langat
juoksevat tuntemattomilta keriltä...

                                                  ⸻

Korkeuden kellot soivat, syvyyden pohjilla solui elämän pohjavirta.
Näkymättömät lovet avautuivat... Salaiset kädet kehräsivät
rihmojansa...

Lammaskallion alla on kaunis Unelmala, syvällä kallion juurien
alla. Sen katto on kuunvaloa... Sen pohja on kukan väriä... Sen
seinillä riippuvat taivaalta siepatut ruskopilvet... Ne riippuvat
seinillä kauniina laskoksina... Ne heilahtelevat unelmia... Niiden
laskoksia sitovat solmukoiksi vesikaaresta leikatut nauhat... Niiden
laskoksien lomiin on ripustettu taivaalta varastettu iltarusko,
kauniina verhona, somina laskoksina... Toisaalla häilyvät laskoksina
ihmisten kauneimmat unelmat: tytön toiveet... morsiamen unet hääyön
ihanuuksista... sulhasen unelmat niistä... miehen kunnian-unelmat...
vaimon äidin-unelmat... kaikkien elämän unelmat... tulevaisuuden
toiveet ja halut...

Sata pientä lammikkoa läikkyy Unelmalan lattialla kauneina
kuvastimina... Joka lammessa on satusaari... joka saaressa
satumaja... Joka majassa istuvat ihanat enkelit kehräten ihmisten
unelmia... niiden lankoja... niiden rihmoja... niiden juonia
punoen... niiden juonia langaksi kerraten...

Luolan laskosten takana istuu toisia enkeleitä... mitkä kehräten...
mitkä kerien... mitkä vyyhdeten... kehien... luoden luomapuulle...
pirtaan ja niisiin pujottaen... käämejä punoen... kutoen kauneinta
unelmakangasta, tai kaunista unelmaverkkoa...

Unelmala-luolan keskellä on kaunis unelma-alttari. Sillä seisoo
kaunis Raala pystyyn pannun kauniin kehän vierellä, kädessä kaunis
värttinän puolain, vyöllä siro sukkula, koreassa kannattimessa... Hän
johtaa tuhansia enkeleitä, kun ne valmistavat ihmisten vääriä unelmia
Perkeleen vallan ohjaksiksi... Hänen kehältään juoksevat väärien
unelmien rihmat...

Unelma-alttarin edessä istuu kaksitoista kaunista enkeliä, ijäti
soittaen kaunistekoista kannelta... Ne säveleet kantavat unelmia
ihmisten maailmoihin... solmivat ne ihmissydämiin... sitovat niillä
ihmisiä unelmoitaviinsa...

Unelma-luolassa soivat sointuisimmat sävelet... siellä karkeloivat
kauneimmat värit...

                                                  ⸻

Kun Harhama oli alkanut teoksensa, laskeutui Perkele Lammaskallion
kivensyytä myöten Unelma-luolaan ja istuutui valta-istuimellensa,
kutsuen pääenkelinsä eteensä. Hän heittäytyi istuimellensa
lepoasentoon ja puhui ihastuneena:

— ”Nyt on voitto!”

— ”Voitto!... Voitto!... Voitto!” — kertasivat kumartuvat
palvelijat. Värit karkeloivat vilkkaina, unelmat kauneina. Perkele
jatkoi:

— ”Nyt nukkuu maailma lihan käsivarrella... Nyt lämmittelevät
Jehovan papitkin vaimojensa sylissä... Jehovan verkot ovat tyhjät.”

— ”Ja joka ei ole Jehovan verkossa, se kulkee sinun poluillasi”, —
keskeyttivät palvelijat.

Ja yhä kirkkaammin paistoi kuunvalo luolan laesta ja iltaruskoiset
verhot rusottivat laskoksina. Perkele jatkoi voiton-ilolla:

— ”Koko maailma on kypsä: ’Rakkaus’... pyh!... Niin: ’rakkaus’
on omenana, joka on eukon kädessä. Se kääntää miehen Jehovan kirkkotieltä
tytön luhtiin...”

— ”Ja siellä” — yrittivät palvelijat.

— ”Siellä ei Jehovan virsiä veisata”, — keskeytti Perkele. —
”Jehova on luonut miehen kylkiluusta itsellensä surmankiven.”

— ”Jonka sinä vierität aina Hänen tiellensä”, — lisäsivät
palvelijat.

Ja taas kisailivat iloiset valot ja hekkumallinen hämärä... Värit
puhkesivat kauniina, kuin kukanterältä... suutelivat toisiansa...
sulivat yhdeksi hämyksi... hävisivät... haihtuivat. Perkele jatkoi:

— ”Nyt on Harhama minun: Hän on alkanut teoksensa... Hän on nostanut
kurikkansa Jehovan kasvoja vastaan...”

— ”Kiitos sinun viisautesi!” — lauloivat palvelijat.

— ”Ja sinun armosi!” — lisäsi ihana sävel.

— ”Sinussa päättyvät kaikki tiet... Sinuun johtavat kaikki polut”,
— todisti ylistys vallattomien valojen seasta.

— ”Sinussa loppuu kaikki... Sinusta alkaa kaikki” — kertaili
iloinen kaiku. Perkele jatkoi:

— ”Harhama on siihen kurikkaan kulkenut Raalan, Tuulan, Eeremen,
Aaraman ja Uuratin kauniissa köysissä... Hänet on Herve vienyt
oikeaan satamaan ja Ooti ja Iila ovat hänet sinne soutaneet
taitavasti kaikkien Jehovan karien läpi...”

— ”Sinä olet heille kaikille voiman ja viisauden antanut”, —
ylistivät enkelit... Perkele jatkoi järkeilyään suurena:

— ”Jehovan luoma ihminen on kahtia: Ne ovat naisia ja miehiä. — Se
jako on jakava miehet Kainiksi ja Aabeliksi. Jehova pani miehen ja
naisen välille rakkauden, mutta minä olen muuttanut sen rakkauden
himoksi... Luonnon määräämän siittämisen minä olen muuttanut
nautinnoksi... irstailuksi... Siihen rapaan on Jehova kantapäänsä
astuva...”

— ”Siinä on Hän tapaava sinun hampaasi”, — lisäsi Piru.

Perkeleen vihjauksesta avautuivat luolan laskokset ja niiden takaa
näkyivät taiteilijoiden työpajat, runoilijoiden huoneet ja ihmisten
asunnot. Kaikki olivat työssä... Kaikki ahersivat naisen ruumiin
ääressä... Taiteilijat hakkasivat sitä kivestä... maalarit maalasivat
sitä kankaalle... runoilijat kirjoittelivat sille runoja...
säveltäjät ylistivät sitä sävelillä... soittajat soittivat sen
ylistystä... muut uneksivat siitä... Perkele osoitti näkyä lausuen:

— ”Noin palvelevat ihmiset naisen ruumista... He kihisevät siinä,
kuin toukat juustopalassa, madot lihassa... He eivät vaihda sitä
palaa Jehovan enkeleihin... He eivät edes välitä naisen hengestä...
Aadamista lähtien eivät he ole ylistäneet muuta, kuin naisen
lihaa...”

— ”Siksi horjuu Jehovan valta”,—huomautti Horna.

— ”Harhamakin on ryhtynyt työhönsä naiselle uhratessansa. Sen tähden
kokoaa hän kultaa ja kunniaa... Hän kokoaa sitä, kuin riikinkukko
häntäsulkiensa väriä”, — jatkoi Perkele.

— ”Mutta hän samalla pelastuu sen kautta Jehovan kynsistä”, —
oikaisi Lempo.

— ”Sinä olet hänen silmänsä avannut... Sinä olet hänet pelastanut...
Nyt on hän sinun”, — kohisi ylistys. Ja kaukaiset kanteleet ja
huilut soivat ja niiden sävel sekautui ihanaan enkelilauluun, joka
ylisti Perkeleen armoa ja viisautta. Perkele lausui sen loputtua
tyytyväisenä:

— ”Hän ei tosin ole vielä Kain... itsemielestänsä... mutta
siihen johtava askel ei ole enää pitkä... Hyvin olette tehtävänne
täyttäneet. Harhama antoi eropassin Jehovalle, Jehovan omien
munkkien siunaamalla kynällä... Ja munkki Pietarin siunaamana...
Palvelijani! Palkinnoille!”

Satatuhatta ihaninta enkeliä helähti silloin luolan hekkumalliseen
hämärään... Kuutamo laski laesta niiden soleille vartaloille...
purppuraverhojen rusko leikki hienolla hipiällä... Ikuinen nuoruus
kukki ihossa... kauneus poskessa. Joka jäsen oli notkeutta...
suloutta... ja sulo ja suloiset värit pukivat ruumiin pehmeät
piirteet hämäräisillä harsoillansa... Koko luola oli täynnä hämyä...
hekkumaa... kauneutta... sulavuutta... väriä... nuoruutta ja
notkeutta...

Taas soi ihana soitto. Enkelit keinuivat sävelvirrassa, kuin nipukat
rauhallisilla laineilla. Perkele puhui taas:

— ”Hyvin on työnne onnistunut. Miten olette sen tehneet? Miten
olette verkkonne kutoneet? Raala! Anna enkeliesi näyttää työnsä
menoa!”

Raalan käskystä astui hänen alaisensa Vilva enkeleinensä Perkeleen
eteen. Kaikki olivat puetut utupukuihin, jotka olivat tähtivalosta
tehdyt... Kuului hiljainen soiton hyminä. Vilva puhui Perkeleelle:

”Mä käskyjäsi totellen
oon naisen silmää hoitanut.
Sen sinehen, sen sulohon,
sen kainouteen, kaipuuseen,
mä kylvin sinun henkesi.
Ja siitä kaunis pellava
mun hoidollani nousevi.
Ja pellavasta juoksevat
unelmakuidut rihmoiksi.
Ja kuituloista hienoista
unelmarihmat Raalasi
sun ohjiksesi kehruuttaa.”

Perkele:

”On työsi oivaa. Silmä myös
on työtä Jehovan.
Hän nähdä silmän kerran loi.
Nyt on se minun paulanain.
Se kasvaa minun pellavaa.
Saat mennä... Seeve nyt!”

Seeven sadat enkelit tanssivat Perkeleen eteen. Niiden pukuina oli
valkean ruusun väriä ja vyöllä ihmeenkauniit nauhat, jotka oli
solmittu punaruusun puhtaasta väristä. Päässä oli somat seppeleet.
Nuoruus ja jumalallinen kauneus kilpailivat keskenänsä. Ruusunväriset
puvut häilähtelivät armaimpina unelmina.

Kaikki kukki kauneutensa terällä, hohti vietin herkkuna
neulankärellä. Seeve puhui Perkeleelle:

”Mä sinun paularihmojas
tukasta naisen kehruutan.”

Perkele (keskeyttäen):

”Se tappura ei hullumpaa!
Mun rohtimiksein Jehova
sen ehkä liekin luonut...
Vaan jatka!”

Seeve:

”Vaikka Jehova
lie tappuroiksi Itselleen
hivukset naisen luonut
— ja miehen myös — niin sinulle
me kuontaloiksi käännämme
ne molemmat. Ei haituvaa
jää niistä Jehovalle.
Mies suortuvissa neitosen,
kuin perho kieppuu kukassaan,
tai hämähäkki verkossaan
yöt päivät sille laulellen...”

Perkele (keskeyttäen):

”Voi lintunen! Hän visertää
siis haituvalle neitosen...”

Seeve:

”Niin visertää. Ja nainen myös,
jos ämmä on, tai neitonen,
vaan suortuviaan solmeilee,
kuin tyttö kutrejaan,
niin että paula kaunis ois,
ja miehen mielen kääntää vois
pois Jehovasta...”

Perkele:

”Mies siis nyt koko Jehovan
myö haivenesta neitosen...
Ja lisäksi: se haivenkin
on työtä Jehovan!
On oivallista...”

Seeve:

”Nainenkaan
ei jouda verkkoon Jehovan,
kun suortuvistaan solmeilee
pikkuista ansaa, jolla taas
sinulle riista korjataan.”

Perkele:

”Niin kaikki, mitä Jehova
vaan luokin, mulle aseeks käy...
On työsi, Seeve, verraton...
Saa Riiva tulla nyt!”

Seeven joukko väistyi notkeasti tanssien, ja Riivan joukko tuli
tanssien Perkeleen valtaistuimen eteen. He olivat puetut rusopilvistä
tehtyihin utupukuihin, jotka häilähtelivät ihanana utuna. Riiva puhui:

”Sun kasvinmaakses pienoisen
mä naisen jalan valitsin.
Mä pikkujalkaan istutin
sun henkesi ja paulasi
ma sidoin siihen myös.

”Tein niiksi polven soleuden
ja siron pohkeen puhtauden,
kauneuden kantapään
ja soman varpaan armauden
ja hienon hipiän...”

Perkele (keskeyttäen):

”Kas... Kas!... Mi aatos!
Jehova jalan naiselle
lie tehnyt, että kulkea
se raukka vois.
Ja työnsä nyt
on minun taimitarhani.
Hyvästi tehty, Riivani.
Vaan kuulepas:
Peititkö taimitarhan myös,
niin ettei rikkaruoho näy?”

Riiva:

”Ruusuisen hameen ikuisiin
poimuihin ihmeen ihaniin
ja hämäriin ja kiehtoviin
on kätkettynä kaikki se...”

Perkele:

”Ihana aatos! Mainio!
Ain’ lähtien
ei kukaan hameen hempsuja
ja laskoksia, poimuja
oo tyyten voinut tutkia,
ei paljastaa,
ett’ onnen-aarre kaivattu
hempsuissa hameen milloinkaan
ei ole lymynnyt...
Hoh-hoi! Hoh-hoi! Sen piiloihin
yhäti poika, ukkokin
vaan kurkistaa...
Ken pettyy kerran, uudestaan
taas sieltä etsii onneaan...”

Riiva:

”Ja nainen lisää rimpsujaan
ja pitsejä ja poimuja
ja laittaa salat armaimmat
ja onnen kätköt kauneimmat
ja helmat herkkuisimmat...
(nostaa hameensa kauniita helmoja)
Näin tämmöiset.”

Perkele:

”No jopa on! Ken noihin ei
eksyisi onnen etsintään!
Hyvästi työsi tehnyt oot...
On Hulvan vuoro nyt.”

Riivan enkelit poistuvat sulavasti tanssien. Soitto ja hulmahtelevat
harsot sulavat yhdeksi suloksi... Kauneus hohtaa kukkansa terällä...
nuoruus nupussansa... Hulvan enkelit tanssivat poistuvien sijalle,
puettuina aamuruskoisiin huntuihin... Soitto hiljenee... laulu
vaikenee... Hulva puhuu Perkeleelle:

”Ma miehen mielitekojen,
sen unelmien, toiveiden
ihanat unisäikehet
sain naisen ihon kasvamaan.
Sen hipiässä kukkii se,
sen värinä ja valkona,
sen tuoksuna ja lumona.
Sen ituina ja kasvuna
on sinun henkesi.
Ja siks’ ei petä paula se...
Nääs: nainen itse lujentaa
sen punetta: Hän hoitelee
ihoaan niinkuin kukkasta...”

Perkele (keskeyttäen):

”Apteekin pullot apuna...
Hyvästi tehty... Jehova
loi ihon naisen suojaksi,
ei syötiksi... Voi Jehovaa!
Hän itse mulle aseet luo
ja antaa käteen omenat...
Saa Harra tulla nyt!”

Taas oli luolassa tanssia. Taas suuteli sävel säveltä... Taaempana,
taikalammikossa soutelivat somat veneet... Lammikoiden selät olivat
kukkasilla sirotellut. Valkeat veneet soluivat saarien lomitse,
vettä hiljaa viiltäen, leikaten veden kaunista tyyntä. Saarilta
kuului kaunis soitto... Veneissä istuvat enkelit kokosivat vedestä
onnenkuplia, puhallellen ne ihmisten tavoteltaviksi... Kuutamo
koreili vedenkalvolla. Ylempänä punotti ihana onnen-utu...

Harran enkelit tanssivat Perkeleen eteen. He olivat puetut
kesäautereisiin pukuihin. Harra kertoi työstänsä:

”Koreimmat miesten mielimaat
on toki naisen poskessa
ja huulessa...
Ne minun työtäin on:
Ma posken punaan hempeä
oon istuttanut armasta
omasta poskestani.
Ja huuli naisen sitten, ah!”

Perkele (keskeyttää ilkeästi hymyillen):

”Nyt varmaan mannamakeaa
taas kuulla saan?...
Vai kuinka?”

Harra:

”Niin! Ma suuteloilla maukkailla ja metisillä,
armailla varustan naisen huuloset...!”

Perkele (keskeyttäen, tehden suuteloa kuvaavan eleen):

”Ne pienoset!... Ai-jai!
No edelleen!”

Harra:

”Niin herkkuisat
ja kiehtovat ja armahat
mä maukkaat lemmen-antimet
oon omastani antanut
kiehteeksi naisen poskihin
ja huulihin.
Ne loistavat nyt hempenä
ja herkkuna ne tuoksuvat,
kuin kukka kukkivat.”

Perkele (ivallisesti):

”Ja konsa kukka varisee
ja rumenee,
niin huntu... hiukan maalia...
ja tekotukka, -hampaat myös!
Ei työsi hullumpaa!...”

Taas vilisi luolassa tanssi ja kauneus ja nuoruus... Valot
karkeloivat... Hämärä kuherteli onnen-utujen kanssa... Väri kosi
väriä... Enkelit tanssivat... Niiden huulet punottivat maukkaina...
rinnat hohtivat herkkuina... iho tuoksui kuumana...

Taikalampien saarilla laittoivat salaiset kädet viettien
leposijoja... Sävel riudutti vastustelevaa... Joutsen mairitteli
emoaan... kuherteleva lemmenlintu houkutteli naarastansa käsiinsä...
Kaikki painautui hekkumaisille mättäille maata...

— ”Ihmis-elämän kuva”, — virkahti perkele ivallisesti.

Perkeleen eteen olivat tanssineet Virvan johtamat, Raalan alaiset
enkelit, kuutamoharsoihin puettuina.

Virva:

”Mä miehen mielitekojen
ja halujen ja himojen
kauniiksi yrttitarhaksi
oon tehnyt naisen rinnat...
Omista niihin parhaimman
oon antanut...
Ne parhaat syötit varmaankin
on, mitä olla voi:
Ne lämpöä ja lempeä
ja rakkauden heelmiä
niin runsain mitoin tarjoovat.
Se tyttöydestä alkaa jo:
Kun puhkee tyttö naiseksi,
on kypsä rinta povella...
Se rusottuu ja armastuu...
Vuos’ enää vaan ja rinnanpää
jo punottaa
ja kiehtoaa,
kuin marja mehevä...
Kas näin!” (Paljastaa kauniit rintansa).

Perkele:

”Ai, ai!
Kas siitä syntyy unelma,
mi sotkee miehen mielen
ja älyn vie, ja järjenkin
vie jalkapuuhun istumaan.
Sanotaan: rinnan lapselle
on kerran luonut Jehova...
Jo erehtyi!
Oi, ukkoa!
Lapselle lehmänmaito jää...
miehelle vaimonrinta...
Niin kaikki Hällä teot, työt
aseiksi luisuu mulle...
Vaan riittää jo.
On ainesta.
Muut kauniin rihman säikehet
ne juoksevat ja kiertyvät
hohteesta kullan, hopean
ja seppelistä isänmaan,
kuplista kunnian...”

Piru (keskeyttäen):

”Ja aistipunakukkaseen
ne rihmat kaikki johtavat
ja miehen sekä naisenkin
ne siihen solmivat
pois satimesta Jehovan...”

Perkele:

”Niin solmivat...
On rihmat oivat Raalalla,
Kas niistä ihmis-unelmat
elämän johtolangoiksi
punoa kelpaa jo.
Vaan kuinka työnne sitten käy,
siks’ että valmis unelma
verkoksi kutoutuu,
johonka kaikki sotkeutuu,
mit’ yrittääkään mies?
Saa Raala itse kertoa!”

Taikalampien saaret hohtivat kukkina... Niiden kalliot olivat
päivänpaistetta. Himottaret istuivat kallioilla, kukkivien puiden
alla, sävelien seassa. He solmivat onnenseppeleitä utukukista ja
puhalsivat ne sumuina ihmisten tavoteltaviksi.

Hurmaavan kaunis Raala tanssitti koko loistavan enkelijoukkonsa
Perkeleen eteen. Enkelijoukko alkoi tanssia henkimaailman ihaninta
tanssia. Se kuvaili sillä unelmarihmojen kehruuta... vyyhteämistä...
kehimistä... kankaalle luomista... kerimistä. Yli ihanan luolan
hulmahtelivat tuhansien enkelien utupukujen liepeet, kauniit vartalot
ja hajanaisten tukkien lumoavat, loistavat varjot... Raala itse
saneli joukon edessä runon, ja keinuva enkeliparvi teki kussakin
säkeessä käsketyn liikkeen, keinuen ja pyörien.

Raala (ottaa itsekin kuvaavat tanssi-askeleet):

”Valmiiksi rukit laittakaa!”

Luolassa alkoi kuulua salaperäinen soitto... Enkelit muodostivat
rukkeja, jälittelivät tanssikuvioita.

Loistava tanssi alkoi... Nuoruus, sulo ja sävelet sekaantuivat
yhdeksi armaaksi unennäöksi.

Raala:

Nyt rihmaan lappakaa povista neidon lämpöä... suloa silmän...
kaihoa...

Nyt huulen hehkua!...

Nyt suuta suikatkaa! Kepeinä itse pyörikää!...

Taas tanssikaa!... Niin rihma punoutuu...

Uus säije taaskin lappakaa: Kuvia polven notkean, pohkeiden
valkohipiää ja ihon tyttötuoksua...

Kauniimmin pyörikää!...

Nyt rintoihin taas koskekaa ja sieltä ottakaa rusoa rinnan kypsyvän,
punoa kypsän rinnanpään!...

Notkeina keinukaa! Kas niin! Vinhemmin vaan!...

Nyt sormin sievin tarttukaa kätköihin neidon arimpiin! Uus säije
niistä ottakaa!... sielt’ aivan... niin... Sielt’ kaiken hemmen
kätköstä, jok’ on niin arka, että mies heltyy, nainen värähtää, kun
aatoskaan vaan koskettaa sen rajoihin!...

”Taas punokaa!

Nyt pyörikää!...

Hametta hieman nostakaa!...

Enemmän rihmaa lappakaa,
aarteista ruusuhamosen,
miss’ yhtyy unelmien tie,
miss’ alkaa se ja loppuu...
kerillä lemmenrihmojen
perillä hemmenpaulojen.”

Perkele (tyytyväisenä):

”On aines oiva, totta vie!
Myös rihma oiva lie!”

Raala:

”Taas keinukaa ja pyörikää!

Lujaksi rihma punokaa!...
On lanka valmis jo.
Seis! Huoatkaa!...

Taas alkaa uusi työ:
Nyt viipsinpuina häilykää!”

Enkelit alkoivat leijailla ilmassa kuvioina, jotka jälittelevät
viipsinpuiden liikkeitä, toiset soluttelivat niille kuvioille
unelmien rihmaa toisilta enkelikuvioilta, jotka tanssien pyörivät
rullakuvioina. Enkelien soleat vartalot notkahtelivat... unelmapuvut
hulmahtelivat puolihämärässä... Kaikki oli yhtä suloa... notkeutta...
hekkumaa... lämpöä. Perkele hymyili.

Raala:

”Jo riittää tää!...
Nyt kerinpuina keinukaa!
Kehinä toiset pyörikööt!”

Joukko enkeleitä muodosti kerinpuita kuvaavan piirin, joka keinuen
tanssi ilmassa. Kauniit kädet kaartelivat hämärässä valossa...
Ruumiiden notkeille piirteille laskeutuvat utupuvun pehmeät laskokset
hulmahtelivat... Luolan permannolla tanssivat toiset enkelikuviot
kehinä ja niille juoksivat kerinpuilta unelmien kauniit langat.
Perkele oli yhtenä tyytyväisyytenä.

Raala:

”Nyt luomapuina pyörikää!
Kepeesti jalkaa nostakaa!”

Enkelit muodostivat luomapuukuvion. Tanssi alkoi taas. Luomapuut
pyörivät ja vapaat enkelit soluttelevat niille rihmaa kehinä
pyöriviltä enkelikuvioilta. Kauniit ovat pirun kehät, hienot
unelmarihmat ja luomapuut loistavat.

Raala:

”Niisiksi yhdet solukaa!
Pirtoina toiset piukkakaa!

On luomapuilta puomille
jo loimet pantu...
Lävitse pirran, niisien
nyt niitä suoltakaa!...
Mies itse sitten kutokoon
unelman, mutta kutehet
te hälle kehrätkää!”

Perkele (tyytyväisenä):

”On aines oiva, totta vie.
Ei pappi taivaan iloista
semmoista kehrää konsaan:
niin ihanaa ja makeaa.
Ja kaikki työt’ on Jehovan:
niin naisen silmä, rinnat sen,
ja iho, pohkeet, rinnanpäät.
Ja kumminkin:”

Enkelit (riemastuen):

”Se kaikki sua palvelee,
kuin muinoin kuulu tiedonpuu
ja omenat.”

Perkele (voiton ilolla):

”Niin palvelee.
Mit’ yrittääkään Jehova
se mulle oiva ase on;
jää hälle ansa: kantapää,
tai omena... Voi ukkoa!...
(Raalalle):
Vaan saisko nähdä kudelmaa
min mies sun rihmoistasi luo?”

Raala pani enkelijoukon tanssimaan ihaninta tanssia. Utupuvut
häilyivät... notkeat vartalot solahtelivat hämärässä valossa.
Koko lumoava näky kuvastui luolan seinien ruskopilvisien verhojen
laskoksissa... Kaikki oli satua... herpaisevaa lumetta...
nuoruutta... suloa. Kaikki ui sävelissä ja kylpi tuoksussa. Raala
itse johti tanssia runon sanoilla. Jokaisen säkeen lopussa tekivät
enkelijoukot vastaavat, suloiset tanssiliikkeet.

Raala:

”Nyt keijukaisna keinukaa...

Soleina polvet notkukoot!...

Taas pyörikää... ja tanssikaa!...

Saa hameen helma heilahtaa,
kuin utu sieltä hulmahtaa
taas toinen hame ruusuineen
ja kätköineen
ja rimpsuja ja pitsejä...
ja silkkiä...”

Perkele (keskeyttäen):

”Vai silkkiä!
No eikös kelpaa rohtimet?”

Raala:

”Ei kelpaa, ei...
On tullut aika uus
(Enkeleille):
Nyt tanssikaa ja keinukaa!
Kas niin! Kas niin!

Hametta hieman nostakaa!...
Sen alta, ah!
nyt hieman saa
vilahtaa jalka pienoinen
ja kaunis kantapää...

Taas keinukaa!...
Niin, niin!... Niin, niin!...

Nyt polvi saa jo vilahtaa...

Notkeemmin tanssikaa!...

Ylemmä helma nostakaa!...

Kauniisti jalkaa kaartakaa!...

Niin, niin!...”

Perkele:

”Kuin ihanaa!...”

Kauniit hameenlaskokset heilahtelivat utuina, väreinä, sulona.
Notkeat jalat kaarsivat sulavina, heilahtelivat, kutsuivat, kosivat.
Lammikoilla seisoivat veneet liikkumattomina. Vedessä päilyivät
onnenkuplien kuvat. Soitto kävi salaperäiseksi, tuoksu herpaisevaksi.
Tanssi jatkui. Raala komensi:

”Taas keinukaa ja kaartakaa!

Saa hame hieman hulmahtaa
ja reisi vilahtaa...

Ylemmä jalkaa kaartakaa!...

Hametta nyt jo nostakaa
ylemmä pikku polvea,
rajoille neidon kainouden
ja miehen mielitekojen...
perille lemmen paulojen!...”

Perkele (ihastuneena):

”Ai-jai!...
Tuo mielen miehen päästä vie,
jos sitä ollut lie.”

Raala:

”Mies riutuu nyt jo unelmiin...
Enemmän hälle antakaa!...
Ensiksi suukko huulelta...

Kas niin! Nyt saa
sevalmus paidan solahtaa
ja rinnat paljastaa...”

Enkelien utupaitojen sevalmukset laskivat alas ja rinnat paljastuivat
lämpiminä... Kypsyneet rinnanpäät kiehtoivat siimaa punottavina,
maukkaina, houkuttelevina. Yhä lumoavampaa on tanssi, kiehtovampaa
unelma.

Raala:

”Nyt rinnanpää saa ruskahtaa...

Nyt marjoiksi jo punahtaa...”

Perkele:

”Ai vietävää!”

Raala:

”Nyt kättä hiukan kaartakaa!...

Veikeesti hieman hymyilkää!...

Nyt kiemailkaa!... Se lumoaa.

Nyt haaveilkaa... ja arkailkaa!
Se kiihottaa...

Nyt uinailkaa!...

Notkeina hiljaa tanssikaa!...

Raolle silmä sulkekaa,

kuin arka ois: Se viehättää
ja lumoaa...”

Perkele:

”Kas syötävää! Se arkailee,
kuin vielä impi ois!”

Loistava enkelijoukko tanssi arkaillen, viattomuutta kuvaten. Kaikki
oli kaunista tarua, lumipuhdasta haaveilua, kuin neidon unelmat,
viatonta, kuin lapsen iltauni, kun väsymys on painanut sen silmät
umpeen ja se näkee unta nukesta ja makeisista. Ja samalla oli kaikki
naista, kiehtovaa naista, joka on juuri puhennut täyteen kukkaansa ja
vereensä ja lämpöönsä. Tanssi jatkui, värit karkeloivat, sävel ajoi
säveltä ja onnen-utu leikki hämärän kanssa. Raala jatkoi:

”Nyt sulakaa jo suudelmiin!...
Arkaillen vaan!...

Saa paidan helma heilahtaa!...

Nyt itse hieman väsykää
ja riutukaa ja huoatkaa!
Se kuuluu asiaan...

Arkoina pesään paetkaa,
miss’ miehen mieli hämärtyy
ja aatos paulaan sotkeutuu
ja kaikki uinahtaa
ja tuikkaa kodin-onni vaan
häävuoteineen ja suukkoineen,
kuin tuikkaa olematon...”

Perkele (ihastuneena):

”Ja silloin Luoja unohtuu.
Vaan riittää!... Työnne oiva on.”

Raala:

— ”Näin kehräämme me, sinun palvelijasi, ihmisten unelmien langat
heistä itsestänsä. Me luomme niistä kankaan, jonka loimet juoksevat
sinun niisiesi ja pirtojesi läpi. Sinun keriltäsi juoksutamme me
myös kuteet. Ihmiset itse kutovat niistä sitten ne unelmat, joihin
he tarttuvat himoistansa ja haluistansa. Heitä ajaa unelmien verkkoa
kutomaan onnenjano. Mutta työ on vaan heidän, rihmat ovat sinun
rihmojasi, jotka juoksevat meidän, sinun palvelijoittesi, käsistä.
Siksi ei tunnu niissä verkoissa vihollisesi, Jehovan, henki. Mitä
mies niissä pauloissa antaa naiselle, siinä ei haise Jehovan henki.
Sen antimen hedelmä on sinun omasi.”

Perkele asettausi ylpeään asentoon ja vastasi:

— ”Työ on hyvin tehty. Ihanista kuontaloista olette te rihmat
kehränneet ja kaunis on niistä kudottu verkko... Mitä on Jehovalla
sen rinnalla annettavana? Pyh! Kaljupäiden pappien päivätöitä ja
saatavan maksua... Mutta se kiskuri saa sittenkin väkeä puolelleen
viekotelluksi... vaikka minä maksan käteisellä heti ja hän panttaa
taivaan iloja...”

Piru:

— ”Se johtuu siitä, että tyhmät ihmiset uskovat saavansa enemmän,
kuin odottavat.”

— ”Ei”, — keskeytti Perkele. — ”Se johtuu siitä, että Hänen
asiansa kulkee maailmanjärjestyksen kulettamana. Minun täytyy kaikki
saada taistelemalla... nyrjäyttää joka pala siltä radalta. Hän on
nyt, — sanon nyt — järjestys, minä kumous...”

— ”Mutta sinä olet suurempi Häntä. Sinä kumoat hänen
järjestyksensä”, — ylistivät enkelit.

Perkele rypisti otsaansa ja lausui:

— ”Jos minä voisin maata, antaa enkelieni maata ihmisten tyttäret
raskaiksi, niin silloin vhiu! — koko ihmissuku olisi minun.
Tuhannennessa polvessa olisi ihmisessä enää tuhannes osa Jehovan
henkeä, muu olisi minua. Mutta”, — lisäsi hän kiukustuneena —
”minulla ja Jehovalla ei ole sukupuolilahjaa... Se lahja on tosin
teillä, minun palvelijoillani, mutta siinä on taas se kirottu
maailmanjärjestys: laji ei voi syntyä toisesta lajista. Siinä on se
vaino minun ja vaimon välillä. Ihmisvaimo on meille mahdoton...”

— ”Me olemme sen inhottavan hajun tunteneet sinua palvellessamme”,
— lausuivat enkelit puistahtaen.

Perkele harmistui... Kaikki vapisi, kaikki odotti. Enkelit värisivät,
nuoruus lymysi hipiään, valo arkaili hämärän takana.

— ”Mutta näytä mikä oli Harhaman verkon viimeinen silmä”, — käski
hän lopuksi valta-istuimeltansa.

Raala viittasi kädellänsä. Enkelit jakautuivat kahden puolen luolaa,
niin että leveä käytävä avautui keskelle, pujottautuen luolan läpi.
Käytävän perällä avautuivat ruskopilviset verhojen laskokset...
Taampana kulki Harhaman äskeinen mielikuva kuvina Perkeleen
silmien ohitse. Näkyi Nälkäsuon loistava karpalo-ulappa komeine
kurkiparvinensa, sen lähettyvillä Harhamala... sen onnenkuusi...
kodin rauha... kodin kukka... onni ja työ... runokannel... Kuului
vieno kehtolaulu... Jo leikki Ritva lattialla... Se leperteli jo
Harhaman ilona... Kaikki kunniankuplat häikäisivät Harhaman silmiä...
Kultapurot juoksivat hänen kotirantaansa... Maineen seppeleet
loistivat... Teoksen lehdet muuttuivat valkeiksi linnuiksi... Ne
palasivat maailmalta maineenseppeleet nokassa... Nälkäsuon punaisella
karpalo-ulapalla kohosi jo muistopatsas... Maailmankurjuus ojensi
hänelle seppelettä... Elämä hohti purppuranpunaisena...

Sitten avautuu elämän ilta: kuoleman rauhallinen aatto-ilta.
Rauhallisena laskee Harhama levolle... Vaimo pukee lähtevän
valkoiseen kalmanpukuhun, saattaa hänet Tuonen rantaan ja odottelee
itkien omaa aikaansa... Jo tuleekin ensiksi manalle mennyt noutamaan
uskollista vaimoaan... Jo näkyy Riuttalan valkokukkainen ranta...
Musta vene laskee rantaan, musta purje mastossa. Harhama ja
Esempio istuvat veneessä... Mies on noutanut vaimonsa ja tuo hänet
kotirantaan... Harhama kurottaa vaimollensa onnenkukkaa vedestä...
Hän taittoi jo sen... Pursi laskee edelleen... Jo avautuu maineen ja
kuolemattomuuden purppuraselät, lopullinen matkan määrä.

— ”Nyt tulkoon todellisuus!” — keskeytti Perkele unelmat ja
mielikuvat... Riuttalan rannan valkea onnenkukka-ulappa särkyi
silloin mustaksi vaahdoksi, Harhaman sen kukkia koskiessa. Maineen
purppuraselkä syöksi tulta... Helvetti avasi tulisen kitansa
ja lieska leimahti sieltä. Vene alkoi vajota. Veneessä olijat
tyrmistyvät. Lieska lyö korkeammalle, vene vajoaa syvemmälle.
Onnen-ulapan etsijät huutavat vajotessansa kauhuissaan:

— ”Herra auta meitä, me hukumme!...”

— ”Hah... hah... hah... haa!” — nauroi Perkele.

— ”Hah... hah... hah... haa!...” — nauroi loistava enkeliparvi ja
tanssi naurun tahdissa, keinuen muutamia notkeita askelia. Perkele
kiitti heitä palveluksesta lausuen:

— ”Hyvin olette tehtävänne tehneet. Palkkioksi saatte viettää
lemmen juhlaa. Pisara meressä on ihmislemmen nautinto sen rakkauden
rinnalla, jonka minä olen suonut teille. Teidän ei tarvitse rakastaa
ihmisten tavoin... rumasti... Te saatte ottaa ajatuksellanne
toistenne lemmen, tanssien, kokonaan, vuotaa vapaaksi päässeiksi
vieteiksi ja haihtua tehtäviinne. Alkakaa!”

Samassa hulmahti luolaan suuri joukko toisia enkeleitä. He
valitsivat jokainen parinsa, alkoivat lautaa ihanaa kiitoslaulua
ja keinuen tanssia sen tahdissa... Luola punertui... sitten
hämärtyi... Tanssivat enkelit nauttivat toistensa suutelot ja lemmen
ajatuksillansa, ja haihtuivat vapaina vietteinä maailman avaruuteen...

Perkele oli jäänyt yksin. Hän mietti itseksensä jotain, asettuen
mukavaan asentoon. Viimein puhui hän itseksensä:

— ”Ihmis-etanat! Ne selittävät niin varmoina minun ja Jehovan
syntyä, eivätkä voi selittää omaa syntyänsä, vaan sikiävät
luonnonlain: käskystä, kuin ruttotauti... Ne selittelevät minun ja
Jehovan olemusta, eivätkä tunne omaa itseänsä... Ne panevat minua
ja Jehovaa viralta, eivätkä tiedä, että he ovat ainoastaan minun
kuontaloni tappuroita.”

Sen jälkeen antoi Perkele Harhaman mielikuvan lopun uudistua:
Riuttalan rannan kukka-ulappa ja Harhaman musta vene ilmaantuivat
taas luolan pilviverhojen takaa. Mustan purjeen päässä istui
tulipunainen korppi. Taampaa näkyi Harhamalan onnenkuusi ja
ränsistynyt Harhamala sen juurelta... Valkeiden lintujen sijasta
täyttivät yölepakot ilman... Ne räpyttelivät siipiänsä... Kuului
pilkanhuilu... Yölepakot laskeutuivat onnenkuusen oksille... Kuusi
oli mustana niistä... Ukkospilvi nousi taivaalle... Jo välähti
salama... Onnenkuusi kaatui rauskana maahan ja yökköparvi levisi
maailmaan kertomaan Harhamalan häpeää. Riuttalan ranta vyöryi jo
mustana vaahtona ja sen syvyydestä loimotti helvetti, josta Harhama
ja rouva Esempio näkivät lapsensa, kasvot tuskasta vääntyneinä heille
kostoa huutamassa... Molemmat kauhistuivat entistä enemmän. Kasvot
vääntyivät muodottomiksi, tulipunainen korppi rääkkyi ja oksensi
tulta, vene alkoi taas vajota hiljaa, tasaisesti. Aalto kohisi
mustana, rannalla huusi huuhkaja... Veneessä olijat yrittivät huutaa:

— ”Herra auta, me hukumme!...”

— ”Hah... hah... hah... hah... haa!” — nauroi Perkele ja punainen
korppi säesti sitä, vajoavan veneen mastossa...

                                                  ⸻

Mutta seuraavana päivänä pursusivat Harhamasta kaikki taika-uskon
usvat. Hän etsi teoksensa onnea maanraostakin, sillä se oli hänelle
elämä, henkiseen epätoivoon ja kuolemaan syöksyvän viimeinen toivon
suuri kipinä...

Hän meni Lammaskalliolle, polvistui siinä salassa Perkeleen eteen ja
rukoili sielunsa kaikilla voimilla:

— ”Jos sinä olet olemassa, vala minuun voimaa kaikista
leileistäsi! Auta edes sinä, että teokseni lehdille voisin valaa
sen jumaluuden, josta on nouseva ihmishengen lämpimät revontulet...
Jos sen teet, niin minä uhraan ja lupaan sinulle sieluni ja ruumiini
ja kunniani ja kaikkeni...”

Rohkaistuneena, vahvistuneena nousi hän sitten, valmiina kuumeisesti
jatkamaan teostansa, jossa hän nousi kaikkea yliaistillista, Jumalaa
ja Perkelettä vastaan. Hän nousi, ikäänkuin Perkeleen vahvistamana,
kumoamaan sitä Perkelettä, jolta oli siihen työhön apua rukoillut.
Hän seisoi Lammaskallion kukkulalla, katsellen maailmoiden ikilentoa.
Hän kohottautui hengessänsä niiden maailmoiden herraksi, seisoi
jo sinä herrana Lammaskallion kukkulalla, maapallon viskautuessa
huikaisevaa vauhtiansa auringon ympäri ja sen kirmatessa yleisen
maailmanpauhun mukana.