KUOLEMAA SILMÄSTÄ SILMÄÄN.

Komppania, jossa ”Vapauden veljet” taistelevat, on kolmessa viikossa
huvennut miesluvultaan kahteenkolmasosaan ja lähetetään kotiin lomalle
sekä uudestaan järjestettäväksi. Siihen kuluu viikon päivät.

Mutta kun komppania jälleen marssii asemalle, kulkee Poken rinnalla
Iso-Jukka — ikionnellisena, kun vihdoinkin saattoi hyvällä
omallatunnolla lähteä — ja heidän jälessään löytää rivistä tutut
pojankasvot toisensa jälkeen. Se on oikea koulupoikien komppania. Mutta
Arvo Partiota ei joukossa näy. Hän makaa kotonaan kuumeessa.

”Pelkkää liikarasitusta. Pian se menee ohi”, lohduttelee lääkäri. Eikä
kulu kuin päiviä pari kolme, kun poika on taas jalkeilla.

”Nyt sinä lepäät perinpohjin”, sanoo äiti.

Arvo katsoo häneen pitkään ja surumielisenä:

”Jos äiti tietäisi, miten moni siellä on paljon kipeämmin levon
tarpeessa eikä saa sitä hetkeäkään ajatella”, sanoo hän vain. Eikä äiti
sen koommin puhu asiasta.

Siten menee muutama päivä. Arvo kulkee kotonaan levottomana ja katse
niin kumman poissa-olevana. Eräänä päivänä tulee puhelimitse tieto,
että uutta komppaniaa järjestetään lähtöön eteläisemmälle
rintamanosalle, jossa odotetaan ratkaisevia tapahtumia. Miehistä on
puute, tiedotetaan edelleen. Arvo ilmottautuu mukaan arvelematta.

”Joudut niin kauaksi omista tovereistasi, tuskin tunnet yhtään näistä
uusista”, pahottelee äiti heidän seistessään asemalla odottamassa junan
lähtöä.

”Eipä hätää. Rintamalla tutustutaan nopeasti”, sanoo Arvo reippaasti.
Hän korjaa hellävaroen napinlävessään kahta kieloa, etteivät vain
putoaisi. Hän on melkein entisellään, kalpea vain ja laihtunut. Siksi
ehkä silmät näyttävät niin oudon suurilta ja syväkatseisilta. Äidin on
hieman vaikeata katsella häntä, pitkää hoikkaa poikaansa, kun se seisoo
siinä hänen edessään niin tyynenä, määrästään tietoisena ja syvän
puhtaana. Mutta äiti pakottautuu puhumaan ihan tavalliseen sävyynsä:

”Minnehän se Heikki jäi, kun ei tule hyvästelemään? — Kas, tuollapahan
seisoo asemaportilla ja tarkastaa kulkulupia.”

”Ja on varmasti mielestään tärkeimmistä tärkein. Katsohan, miten jäykkä
ja juhlallinen osaakin olla.” — Heitä hymyilyttää kaikkia, siitä sulaa
mieliala niin soman kevyeksi ja hilpenee yhä, kun Arvo käy portille
hyvästelemään pikku veikkoa.

Hän on verraton, se Heikki veli. Seisoo tiukassa perusasennossa portin
korvassa kivääri kupeellaan, täsmälleen yhtä pitkänä ja jäykkänä kuin
mainio ”japanilaisensa” ja kulmat rypyssä sanoo jokaiselle
ohikulkevalle virallisen lyhyesti: ”Lupalippu, olkaa hyvä.” — Eikä
siitänsä pehmene eikä sävyä muuta, vaikka veli tulee. Kättä pistää vain
ja sitten tervehtii moitteettoman ryhdikkäästi sotilaalliseen tapaan.

”Koko kaupunki” on asemalla lähteviä hyvästelemässä lauluin, soitoin,
liinanliehutuksin. Ja kun juna lähtee liikkeelle, vyöryvät sen jälessä
valtavat eläköönhuudot. Lomassa kuuluu pois vierivästä junasta
sähköttävän innostunut kertosäe:

”Kallios ei horju
vaaras’ poies torjuu,
ollos huoleton,
poikas’ valveill’ on.”

Arvo Partio seisoo viimeisen vaunun astuimella lakkiaan heiluttaen,
kunne tien polvekkeessa häviää asemapiha ja valkeat huiskivat liinaset.

Jälleen siis soturin kohtalokkaalla tiellä.

On se tämä lähtö jo toista ja todempaa kuin se edellinen. Mitä silloin
tiesi siitä, jota kohti kulki!

Arvon käy vähän kuin sääliksi eräitä ensikertalaisia kuunnellessaan
heidän miehekästä uhitteluaan:

”Vaikka paikalla kuolemaa silmästä silmään —.”

”Voi niin, pian he saavat kokea, että todellisuus joka kohdassaan ampuu
korkealta yli heidän rohkeimpienkin kuvitelmiensa — kaameassa
suuruudessaan. Eikä sittenkään tahtoisi, ei saattaisi jäädä sieltä pois
— ellei alentuisi kieltämään kunniantuntoaan.”

Toisen päivän ollaan sen rintamanosan lähimmällä asemalla.
Siellä odottaa hälyyttävä tieto: punaiset alottaneet ylivoimaisen
rynnäkön. Asema äärimmäisen vakava. Ratkaisu riippuu lisäjoukkojen
saapumisesta aikanaan.

Eivätkä tulokkaat vitkastele. Hätäisesti syötyä vedetään ylle
lumivaipat, pistetään patruunavyö täyteen ja sitten heittäydytään
rekiin ajaen täyttä karkua kohti tykkien jyryä ja kiväärinpauketta.

Jo tulee vonkuen ilman läpi ensimäinen tervehdys ketjusta, iskee
komeaan riippakoivuun tien vieressä — se menee pitkin pituuttaan
kolmeksi säröksi. Latvasta ja oksista kariseva kuura lankeaa kimmeltäen
auringossa kuin kultatähtisade tielle, jota he ajavat.

”Kovinpas se lähelle.” — ”Tisurimies”, kenttäelämän karaisema, vain
tiukentaa kulkua rauhallisena, mutta ensikertalaisista näki, että
heidät se oudokseltaan löi sekä kuumaksi että kylmäksi. Sitten niitä
alkaa tulla tuhkanaan, niin että ilma ympärillä ulvahtelee, särähtelee
ja reki ja tie tuntuu vavahtavan alla joka kerta, kun lähemmä iskee.

Arvo Partioon, joka on kaksi viikkoa ollut hiljaisuuden ympäröimänä ja
hellien käsien hoitelemana, tarttuu ensikertalaisten juhlallinen
mieliala. Hermot pingottuvat kireälle, yhä kiivaammin tykyttää rinnassa
ja veri hyrskähtelee suonissa tulivirtana. Siellä jossain metsän takana
pauhaa kuin jättiläiskoski huumaten, vetäen pyörteisiinsä. Siinä ei
enää tunne pelkoa tai vastenmielisyyttä, ei ajattele mitään. Rautainen
täytymys vain ajaa edelleen. Arvo Partio on ennen ollut mukana
samanlaisessa vaarallisessa leikissä ja sittenkin tämä perästä päin
tuntui voittavan kaikki muut taisteluvaikutelmat voimassa ja
värikkyydessä. Vaikka myöhemmin ei voi enää palauttaa mieleen mitään
täsmällistä selväpiirteistä yleiskuvaa — vain irrallisia
yksityiskohtia, jotka ovat kuin poltetut aivoihin: rekiä ja paareja,
joilla kiemurteli haavottuneita, ensimäinen kaatunut, tykinluodin
murskaama, vain verinen kasa, josta ojentui luonnottoman pitkä kaula ja
pää, avoin suu ja lasittuneet silmät.

He lähestyvät ketjussa metsän reunaa, josta vihollinen juuri äsken
äärimmäisin voimanponnistuksin on heitetty takaisin. Ne valmistavat
uutta rynnäkköä. Heidän on se otettava vastaan.

Metsä harvenee. Eteen avautuu kapea niittysuikale. Hanki hohtaa ja
häikäisee maaliskuun auringossa.

”Nyt valmiina, tulevat!”

Vastapäisestä metsärannasta lähtee kiemurteleva musta mato oksentaen
surmaavaa metallia ja savua.

”Tähdätkää, — laukaiskaa!”

Korvia särkevä pamaus. — Musta mato vain kiemurtelee lähemmäksi. Ilma
on yhtenä tulenräiskeenä. Yhä vain lähenevät. Sata askelta enää.

Arvo Partio on polvillaan matalan kiven takana ja laukaisee
laukaisemistaan. — Hyvä Jumala, täytyy, täytyy — Kiväärinpiippu on
tulikuuma. Nenään tulee palaneen käryä. Kintaat palavat. Hän kiskaisee
ne ajattelematta mitään käsistään ja nakkaa hankeen — laukaisee
laukaisemistaan koneellisesti, tuntematta miten sormia polttaa.

Mies syöksähtää hänen eteensä pistin ojossa. Pamahdus. — Mies
kirkaisee, kivääri kirpoaa kädestä. Hän hoipertelee takaperin,
kirahtelee oudosti ja heittäen kätensä ylös kupertuu hankeen. Arvo
kuulee, miten sen kurkku korahtelee ja henki puhuu outoja
tulkitsemattomia sanoja jättäessään ruumiin.

Eläköön — vyöryy silloin pitkin metsän reunaa.

Nyt on meidän vuoromme!

Arvo heittäytyy pyörteeseen, joka hyökyaallon tavoin hulvahtaa yli
aukean, ylitse kaatuneiden, ylitse haavotettujen vaikertelun takaisin
toiselle rannalle ja vielä siitäkin kauemmaksi.

— — — Kauanko sitä kesti ja miten sieltä palattiin, siitä ei hänellä
ole mitään käsitystä. Huumautuneet turtuneet aistit eivät jaksa enempää
sulattaa. Hän tuntee vain olevansa kuolemanväsynyt ja sairas maatessaan
aamun valjetessa jonkin tuvan lattialla. Hänen korviinsa tulee kuin
maan alta komppanian päällikön sanat:

”Uljaasti, pojat! Me pelastimme tilanteen. Olemme siirtäneet asemiamme
ainakin kilometrin tuonnemmaksi. Nyt levätkää. Huomenna uusi yritys.”

Mutta äärettömästä väsymyksestä huolimatta ei Arvon tahdo tulla uni.
Pää on lyijynraskas ja kuume polttaa suonissa. Myrskyisät mielikuvat
koskena kiehuvat.

”Otta hiukka, nin vahvista ja nukku.” — Ystävällinen käsi pitelee
ranteesta lujalla otteella ja Arvo tuntee pullon suun huulillaan. Hän
raottaa raskaita silmäluomiaan. Siinä on hänen vierellään olkipahnoilla
se ruotsalainen ”tirehtööri”, heidän ryhmänsä miehiä. Taistelusta
tullessa oli ottanut Arvon repun kantaakseen, kun huomasi pojan voimien
pettävän. — ”Otta nyt vaan, nin nukku”, tyrkyttää hän yhä.

Arvo siemaisee pitkän kulauksen ja painuu takaisin pahnoilleen.

”Nyt nukku, ei ajattele, nukku vaan”, toimittaa toveri heittäen
huopapeitteensä toisen puolen Arvon yli. Ja Arvo nukkuu pian omituiseen
lämmön ja hyvänolon tunteeseen.

Siitä oli heistä tullut ystävykset, siitä ruotsalaisesta
”tirehtööristä” ja Arvosta. Se oli niin reima ja iloinen ja
taisteluissa rohkea ja kylmäverinen. Koti hänellä oli kaukana
Pohjanlahden tuolla puolen, mutta oli liikematkoillaan oppinut hieman
solkkaamaan suomea ja käytti sitä kaikissa tiloissa.

Hän oli niin sanomattoman erilainen kuin useimmat muut kaltaisensa.
Asustaan päättäen varakas ja hienostunut, samaten tavoiltaan. Kuinka
hän saattoikin sikäli mukautua oloihin ja seuraan, johon sillä kertaa
kuului parhaastaan karjalaisia talonpoikia. Ne muuten olivat kovin
mieltyneet ruotsalaiseen ”tirehtööriinsä.” Se kun milloin oikein yltyi
suomea solkkaamaan, niin koko miesjoukko pahnoillaan naurusta
kieriskeli. Ja jos ei joskus mieleistään sanaa löytänyt, puuskahti
puolikiukkuisena: ”pärhana — ei muista muuta.”

Arvo toimitti hänelle sekä tulkin että tietosanakirjan virkaa.
Hän alkoi jo kiintyä näiden parin päivän tuttavuuden jälkeen
mielenkiintoiseen muukalaiseen, joka vilkkaudellaan ja tulisuudellaan
muistutti niin merkillisesti Pokea, sitä ”rikkitikkua.” Mutta silloin
heidän tiensä yhdellä iskulla ijäksi erosivat.

Sinä iltana oli toinen ryhmä komennettu vahtiin pappilan tienhaaraan.
Hiihdettiin perättäin maantietä, ruotsalainen Arvon edellä. Ei taitanut
mikään hiihtomies olla, koska jalka tavan takaa solahti varpaallisesta
ja yhtä nopea ”pärhana” miehen suusta.

”On niin pilvessä. Pian se siitä pimeän tekee. Mikä siinä erottaa
punaisen valkeasta, kun kaikki on yhtä mustaa”, kuuluu joku sanovan.

”Käsikopelolla kuitenkin tuntee, jos ei muuten”, veistelee toinen.

”Tässä se on paikka.” — Ryhmäpäällikkö iskee sauvansa hankeen. —
”Tuosta kääntyy tie pappilaan, tuo toinen hautausmaan vieritse menevä
vie kirkolle.”

”No, jopa kolkkoon paikkaan lykkäsivät, kun ihan hautausmaan kupeelle.”

”Ei sieltä ainakaan tarvitse vihollista pelätä, ellette kummituksia
varanne”, ilvehtii ryhmäpäällikkö. — ”Vaan tuota ilmaa pitäkää
silmällä. Siellä notkon toisella rannalla niillä on ketjunsa. Ja
heristäkää korvianne, kun pimenee. Kyllä sen kuulee, jos ne hankea
myöten yrittävät suksilla tai jalan. — Viisi jää tähän ja kolme lähtee
minun mukaani tuonne mäen kumpareelle. Sieltä näkee laveammalle
alalle.”

He lähtevät. Jälelle jääneet viisi päättävät tehdä olonsa
mahdollisimman mukavaksi pitkän yön varalta. He kahlaavat metsään,
taittavat pistimillään kuusenhavuja ja raahaavat niitä kukin
sylintäyden muassaan tielle alaisekseen.

”Näin sitä herroiksi vahtia pidetään” — vielä kehaisevat.

On niin oudon hiljaista. Harvakseen vain kuuluu kiväärinpauke. Hämärä
alkaa laskeutua puiden latvoihin ja tuuli huhahtelee alakuloisesti
hautausmaan kuusissa ja metsässä tien toisella puolen. Aivan alkaa
unettaa. Ruotsalainen makaa selällään kädet pään alla ja viheltelee
jotain pehmeän surumielistä säveltä. — Kovinpa se nyt surullisia.
Tavallisesti aina tuikuttelee tanssimusiikkia tai reippaita marsseja.

Arvo loikoo vatsallaan ruotsalaisen vieressä. — Äkkiä kimpoaa
polvilleen. Hän on ollut kuulevinaan suksen suihketta hautausmaan
puolelta. Vihjaisee toisillekin ja kaikki terästävät katseensa sinne
päin.

Puiden välistä ilmestyy mies, hiihtää hautausmaan muurin luo, siitä yli
kiepsahtaa ja näyttää pyrkivän poikki tien metsään.

”Punikki”, supaisee Arvo kiihkeästi.

”Älä houraile! Eihän ne miten sieltä. Omia se on.”

Mutta Arvo vain silmä kovana tarkkaa miestä. Sillä on kiväärinpiippu
pystyssä ja tuuli liehuttelee jotakin siihen kiinnitettyä siekaletta.

”Niitä se on”, päättelee Arvo. ”Niillä kuuluu olevan tuollaisia
punaisia häiläkkeitä kiväärinpiipuissaan.”

Arvolla on jo kivääri poskellaan. Laukaisee ja mies kellistyy tielle.

”Hyvin tähdätty” kehaisee Arvo poikamaisesti.

Jo uskovat toisetkin vihollisiksi. Ilmestyy vielä toinen mies
tarkotellen nähtävästi samaa tietä. Nyt pamahtaa samalla kertaa kaksi
kivääriä. Sekin jää kuin tukki tielle poikkiteloin. Liekö kuollut tai
teettelehtiikö vain siksi.

Hautausmaalta kuuluu yhä koveneva ja lähenevä suksien suihke. Tiesi
häntä, vaikka heitä siellä olisi suurikin joukko punaryssiä. Lienevät
jo aikaisemmin siellä piilotelleet ja nyt koettavat saada saarroksiin,
kun näkivät heitä olevan vain viisipäisen joukon.

Mitä on tehtävä? Missä lie ryhmäpäällikkö?

Ei tässä auta enää hapuilla senkään määräyksiä. Lyhyt sotaneuvottelu:
paetako metsää myöten tai yrittääkö murtautua saarroksesta hyökkäämällä
hautausmaalle.

”Pärkkele, ei aikka enempi. Höökkämä, pojat, höökkämä! Huutta isosti
hurraa ja höökkämä sinne.”

”Ei taida olla hullumpi tuuma. Jos tässä hämärän päähän hyvinkin
luonnistaisi.”

”Täyteen panokseen vain kiväärit ja sitten anna soittaa. Sukset jääkööt
tielle.” — He ovat kaikki äärimmäisen kiihtymyksen vallassa. Teko on
uhkarohkea, mutta samalla niin houkutteleva.

Hurraa! Hurraa!

He hyppäävät hautausmaan muurinnurkkaukselta alas hankeen ja kahlaavat
eteenpäin yhä huutaen ja ampuen umpimähkään puiden väliin, jossa
häilähtelee tummia varjoja.

Sieltä vastataan kivääritulella. Ja kuin siitä heränneenä ja ärtyneenä
alkaa kauempaa vasemmalta sivustalta punaisten ketjun puolelta räkättää
kuularuisku.

Fiuu — fiuu, fiuu. Kuulia viheltelee ilmassa sakeanaan, mutta
vihollista ei näy. Taisivat peittäytyä varaten meikäläisiä todella
olevan suuremmankin joukon, kun niin yltiöpäisesti tohdittiin hyökätä.

Ne viisi kahlaavat edelleen yhä ampuen, ruotsalainen Arvon rinnalla.

”Ah” — ohkaisee se äkkiä tuskallisesti.

”Auttaa — auttaa”, kuulee Arvo hänen hokevan polvillaan hangessa,
kädet painettuina rintaa vasten.

Arvo käy häneen syliksi. Hän tuntee, miten sen ruumis raskaasti putoaa
hänen käsivarsilleen ja nytkähtelee. — Taitaa hengenlähtöä tehdä.
Huulet sopertelevat käsittämättömiä sanoja omalla äidinkielellään.
Mitäköhän hän tahtoisi sanoa, ehkä jäähyväisensä, terveisensä omilleen
siellä kaukana? Voi kun saisi selvää!

Sitten nytkähtely lakkaa. Pää retkahtaa hervottomasti rinnalle. Siihen
lähti kelpo toveri. — Arvo laskee hänet hiljaa lumeen, ojentaa jäsenet
suoriksi, korjaa taskusta lompakon ja taskukirjan ja hangessa viruvan
kiväärin. — Tällainenko on kuolema? miettii hän. Muutama nykäys vain
ja sitten nukkuu kuin hyvään uneen —.

Tuntuu niin kovalta jättää toverin ruumis siihen niiden raiskattavaksi.
On aivan kuin pitäisi pyytää siltä anteeksi. — Ja Arvo laskeutuu
maahan toiselle polvelleen ja tekee oikealla kädellään ristinmerkin
kaatuneen otsaan ja rintaan, niinkuin on kotikylässä nähnyt vainajia
siunattavan.

Sitten linkoaa pystyyn ja viheltää toisille. Ne tarpovat hänen luokseen
syvässä hangessa.

”Nyt meitä on vain neljä. Eikö lie parasta tästä tarkotella tielle
suksien luo ja sitten painella kirkolle — jos tie on selvä”,
ehdottelee Arvo.

”Eipä taida neuvoksi muukaan tulla. Jos kerran pääsisi suksille ja
metsän peittoon, niin saisivat tapailla tyhjää.”

He kahlaavat taas muurinnurkkaukselle ja siitä yli maantielle. Siellä
on valoisampaa.

”Näkevät, pakanat. Heittäytykää tielle ja vetäytykää mahallanne
eteenpäin.” — He tekevät niin, makaavat pitkin pituuttaan lantaisella
tiellä ja matavat verkkaan kuin etana käsillään vetäen ruumistaan
eteenpäin.

Arvo on jäänyt jälkeen. Jospa nousisi ryömälleen ja konttaisi jonkun metrin,
niin tapaisi toiset, jotka pian ovat joutumassa suksilleen. Hän
kohoaa polvilleen. Täräys — ja kuuma puistatus käy läpi ruumiin. Hän
kupertuu hervottomana suulleen. Kuolen — välähtää salamana aivoissa —
sitten on kaikki hiljaa.

Mutta kotvasen kuluttua hän herää horroksestaan ja tuntee elävänsä
vielä. Kurkkua kuivaa ja kirvelee kuin tulella. Hän puraisee tieltä
lantaista jäätä ja selviää vähitellen täyteen tajuntaan.

Haavotuin — mihinkähän se sattui? Tunnustelee ruumistaan. Kipua ei
kuulu missään. Yrittää kohottautua vasemmalle polvelleen. Jalka
lonksahtaa hervottomana lonkasta, liikkuu, mutta ei ota päälleen. Sinne
siis kuula kävi.

Toiset jättävät, pitää joutua — muistaa sitten ja silmää hämärtyvää
tietä pitkin. Siellä menevät jo etäällä.

”Vetäkää, vetäkää minua jälestä”, koettaa ääntää hillitysti. Huutaa ei
tohdi.

Mutta eivät kuule toiset, eivät päätänsäkään käännä. Nyt hän vasta
tajuaa tilanteen koko kaameudessaan. Tässä hän makaa yksin haavoissaan
ja odottaa, kunnes viholliset tulevat ja tekevät lopun. — Kunpa
saisikin nopean, kunniallisen lopun. Mutta sillä tavalla kun ne
kuuluvat kohtelevan käsiinsä joutuneita. Mielikuvitus loihtii esiin
ennenkuulluista pöyristyttäviä, etovia näkyjä —.

Tuskan hiki kihoaa otsalle. Kun tulisi kuolema ja vapahtaisi tai —
hyvä Jumala, täytyykö hänen itsensä? — Ennemmin sekin kuin elävänä
antautua niiden käsiin.

Kun jaksaisi vielä kymmenisen metriä. Tuossa on aidan toisella puolen
juoksuhauta. Sen reunalle kun pääsisi ja sinne pudottautuisi, niin
saisi rauhassa kuolla.

Hän raahaa käsillään eteenpäin ruumistaan, uupuu ja hengästyy, väliin
menee kuin tiedottomaksi, mutta lumi viillyttäen otsaa ja kasvoja,
palauttaa taas tajunnan. Hän pääsee äärimmäisin ponnistuksin
juoksuhaudan reunalle ja pudottautuu suulleen alas. Haavottunut jalka
tarttuu jalkaterästään haudan reunaan. Hän auttaa sen käsin hiljaa alas
ja hengähtää hetkisen.

Minkälainen lie haava? Hän kopeloi kädellään. Se uppoaa lämpimään,
tahmeaan verivirtaan. Vasemman reiden kohdalta ovat housut
repaleina. — Räjähtävän kuulan työtä. — Hänen käteensä sattuu
lihansiekaleita ja hän vetää ne pois haavasta, josta hyökynään
pulahtelee lämmin punainen veri imeytyen hankeen hänen allaan.

Katse seuraa veren omituista pulpahtelua. — Ei tässä tarvinne enää
kauan odottaa — välähtää aivoissa kuin iloisemmin. Vaistomaisesti hän
sentään repii valkean suojuksen lakistaan ja yrittää sillä tyrehdyttää
vuotoa. Turhaan. — Hän työntää kintaansa haavaan. Verivirta pyyhkäisee
senkin pois ja valuu suloisesti lämmittäen pitkin reittä. Jalkaterä
tuntuu kuin uivan kosteassa lämpimässä nesteessä.

Sitten valtaa hänet sellainen raukeus, että hän luulee tarvitsevansa
vain ummistaa silmänsä — nukkuakseen ijäksi. Sydän tekee työtään
heikoin verkkaisin lyönnin, väliin pysähdellen kuin voimia kootakseen.
Ja sanomattoman suloinen väsymyksen tunne hiipii pitkin suonia
ylöspäin. Kun väsymys ehtii aivoihin, silloin kai ne nukkuvat —.

Sielu on kuin suuri, pimeä huone ja ajatus harhailee siinä siipirikon
linnun lailla ovea löytämättä. Kohotteleikse, räpytteleikse — aina
lysähtää uupuneena maahan.

Korvissa käy hiljainen humu. — Hautausmaan kuusikko tuulessa
humahtelee —.

Omituinen viileys henkäisee läpi suonien.

Elämä pakenee — yrittää taasen väsynyt ajatus.

Tämä on kuoleman esikartano — lennähtää uudelleen lyhyen kaaren ja
putoaa jälleen väsymyksen horrokseen.

Silloin korva ottaa kaukaa ääniä... Raakaa ärjähtelyä. — Siipirikko
lintu rukka räpytteleikse:

Kuka ärjyy kirkossa? Mitä se on? Mitä minun täytyikään —?

Sitten jaksaa taas ponnistella selvän tajunnan asteelle.

Ne tulevat. Minun täytyy, täytyy —

Vaivoin saa laahanneeksi kiväärin lähemmä. Asettaa vapisevin käsin sen
piipun leuan alle. Kaamea tunne kylmän raudan kosketuksesta viiltää
läpi ruumiin.

Oikea käsi haparoi liipasimelle.

Onko tämä oikein? Onko tämä väärin?

Ajatus ponnistelee turhaan jaksamatta kohota enää selvyyteen. Sanomaton
raukeus ottaa valtoihinsa joka solun.

Ei jaksa — täytyy levähtää. Hän jää makaamaan silmät ummessa ja oikea
käsi liipasimella, kunnekka karkea ääni karjaisee aivan läheltä:

”Ei saa ampua!”

Kauhu täräyttää väsyneet aivot ja seisahtelevan elinkoneiston taas
toimintaan.

Vieras käsi on tylysti riuhtaissut häneltä kiväärin ja nakannut sen
kauemmas — viimeisen pelastuksen. Mies seisoo kumartuneena hänen
ylitseen. Sillä on lihavat punakat kasvot ja kylmä, vaaniva katse.
Tekee pahaa katsella sitä. Haavottunut ummistaa silmänsä ja pyytää
raukeasti:

”Ampukaa te sitten. En pyydä muuta kuin saada nukkua.”

”En ammu minä etkä ammu sinä eikä kukaan muukaan. Et sinä henkeäsi
tarvitse pelätä, kun olet nyt aseeton vanki. Ole vain vahvassa
rauhassa.”

Vanki! — Se jysäytti ensin kuin tuperruksiin, mutta sitten taas
armottomasti pudisteli hereille. — Vanki. — Se oli kuin ruoskanisku
väsyneille aivoille. Ne takovat kuin hengenhädässä —.

Haavottunut avaa uudelleen silmänsä nähdäkseen vangitsijansa. Se on
istuutunut juoksuhaudan reunalle, sytyttänyt savukkeen ja tarkastelee
häntä puoleksi säälien, puoleksi uteliaasti. Eikä se enää näytä
ilkeältä. Sitten tarttuu puheisiin, tietoja rupeaa pusertelemaan.

Alussa on helppo vastata. Kun on vastatullut, niin selviää sillä, ettei
sano tietävänsä entisistä asemista eikä voimista. Mutta sitten se tekee
jo kiperämpiä kysymyksiä:

”Montakos teitä oli siinä pappilan tienhaarassa?”

”Ei kuin viisi miestä” — tunnustaa Arvo rehellisesti, mutta jatkaa
äkkiä havahtuen ovelaksi: ”—joukkue kun jäi tuonnemmaksi.”

”Paljonko siellä on miehiä nykyään tällä rintamanosalla?”

”Eihän niitä näihin asti ole paljon ollut” — kiertelee vanki. ”Eikä
ole sentähden hyökkäämäänkään kyetty. Mutta nyt tuli moniaita satoja,
silloin kun minäkin tulin. Ja asemalla näkyi tykkejäkin. — Näinä
päivinä odotettiin lisää.” — Uppoaakohan puhe siihen, tuumii
itsekseen. Taitaa upotakin, vaikka ei näytä. Istuu vaan ja tupakoi ja
kuuntelee tarkasti, toinen silmä ummessa, toista siristelee ja väliin
kuin vakoillen luihauttaa Arvoon.

”Olikos teitä suurikin joukko siellä hautausmaalla?” tutkasee Arvo
vuorostaan.

”Joitakin kymmeniä. Kolmisenkymmentä jalkamiestä, kolme venäläistä
rakuunaa ja jokunen matruuseja.” — Miettii hetken ja äkkiä sanoo:

”Taidatpa olla koulupoika, kovin ovat poskesi vielä sileät. Paljonkos
on ikää?”

”Kahdeksastoista”, vastaa Arvo ”koululainen minä olen, lyseon
seitsemännellä.”

”Miten ne sinut mukaansa saivat? Lupasivat tietenkin huikeat palkat ja
opettajat akiteerasivat?”

Arvon ohimot kuumottuvat. Maksoi mitä maksoi, vaan kunniaansa hän ei
kiellä, ei elämän uhallakaan. Ja hän iskee avonaisen kauniin
nuorenpojan katseensa toisen siristeleviin silmiin ja sanoo
miehekkäästi:

”En kysellyt eikä tarjottu palkkoja. Eikä minua yllytellyt kukaan.
Vapaaehtoisesti läksin minä niinkuin toisetkin, kun isänmaa kutsui ja
kunniantunto.”

”Kirottu lahtari, kuten kaikki muutkin. Luulin paremmaksikin. Ole
mahtailematta siinä, kyllä minä sinun saarnoittasi tiedän, mikä teidät
on liikkeelle kiskonut —.”

Tieltä kuuluu lähenevä äänten hälinä.

”Hiton naudat”, kiivastuu päällikkö toistamiseen. ”Mitä ne nyt siellä
sohlannevat.” — Sitten kääntyy Arvoon päin ja puhuu kuin tyynemmin:
”Henkeäsi et tarvitse pelätä, kuten sanoin. Toimitan vahdit ja sitten
myöhemmin punaisesta rististä hevosen sinua noutamaan.” — Mennessään
vielä kääntyy sanomaan: ”Eläkä kivääriäsi tapaile. Ymmärräthän, että
sinun on nyt selvintä esiintyä aseettomana.” — Hän lähtee vihellellen.
Kohta kuuluu karkeasti ärjähtelevän miehilleen.

Jännitys hieman alenee, sikäli kuin askeleet poistuvat.

Mitähän mahtoi olla kello?

Vaivoin saa hän sen esille, mutta voimakas mielenliikutus samassa ottaa
valtoihinsa.

Seikun kello. — Voi niin, Seikku, näinkö pian minun piti kulkea sinun
tietäsi —

Hän jää makaamaan silmät ummessa voimattomana. Hän näkee taas kuvan,
joka on kuin syöpynyt aivoihin: jokiuoman, joka ilta-auringossa hohtaa
ja yksinäisen kuolevan pojan, silmät seuraten heidän poispäin johtavaa
latuaan.

Pian johtavat kaikki ladut hänenkin luotaan poispäin, ajattelee hän
surumielisenä.

Mitähän mahtaa olla kello, muistaa Arvo sitten uudelleen. Hän koettaa
jännittää katsettaan, hämärtää jo niin. — Olisikohan kuusi? Kun saisi
käsiinsä tulitikut. — Tapailee taskujaan. Siinähän ne ovatkin
rintataskussa. Hän virittää tulta ja tirkistää kellotauluun
huomaamatta, että juoksuhaudan reunalla seisoo taas mies pitäen häntä
silmällä. Se hyppää notkeasti alas. Suuri punainen käsi tarraa kiinni
kelloon. Voimakas nykäisy vain, vitjat katkeavat, ja kello heltiää
Arvon voimattomista käsistä. ”Älä ota”, yrittää hän vielä pyydellä.

”Älä ota!”

”Kyllä se sinulta joutaa. Ei sinusta enää kellokkaaksi ole. Ja liekö
omasikaan. Olet kehveltänyt sen jostain”, virnuilee mies.

”Omani on, muisto ystävältä, joka on jo vainaja. Anna se takaisin. Minä
vetoan sinun kunniantuntoosi suomalaisena miehenä.”

”Näet sinä kuolla kellottakin”, hohottaa vain toinen ja äkkiä livahtaa
tiehensä hämärään, kun askeleita kuuluu.

Arvoa vapisuttaa voimaton viha. Konnat, ruumiinryöstäjät! tekisi mieli
huutaa jälkeen, vaan ei jaksa. Väkevä mielenliikutus vie taasen voimat
ja hän makaa kuin unessa, silmät ummessa eikä kotvaan huomaa
vahtisotureinkaan tuloa.

Niitä on kaksi pistinniekkaa. Toinen heistä jää istumaan juoksuhaudan
reunalle, toinen kyykähtää hangelle Arvon viereen. Sanattomina
katselevat vain haavottunutta, joka taas raottaa silmiään.

Painaa niin kylkeä. Kun pääsisi selälleen, olisi helpompi.

”Ettekö siirtäisi minua selälleni”, pyytää sitten.

Ne heti auliisti täyttävät pyynnön, liikuttavat vielä niin hellävaroen
kuin mahdollista. Vaan toinen, se joka siinä lähinnä istuu, huomaa
miten haavottuneen alla hangessa on suuri tumma läikkä —- hyytynyttä
verta. Hänen on kätensä käynyt siihen ja hän pyyhkeilee lumeen verta
sormistaan. Äkkiä kiskaisee lakin päästään ja upottaa kasvonsa siihen.

Haavottunut tarkkaa häntä ihmeissään. Sillä on hyvin hoidettu ulkoasu,
tukka pitkänlainen, sileästi taakse suittu. — Mitä se siinä noin
istuu? — Hartiat vavahtelevat kuin pidätetystä itkusta. — Itkeekö se
todella? Hänenkö surkeuttaan sille niin sääli tuli, että noin kipeästi
itkee? Ystävä vai vihollinen — kumpi se oikein on?

Mitä kauemmin se noin kyyrysissään itkee ja nytkähtelee kuulumattomista
nyyhkytyksistä, sitä kummemmin ja kipeämmin se käypi Arvon mieleen,
niin että hän lopulta virkkaa:

”Mitä te siinä itkette, kun en itke minäkään, vaikka näin on käynyt?”

”Kun keskenämme täytyy —” pusertuu katkonaisesti nyyhkytysten lomasta.
Hän antaa itkunsa hyrskiä ihan valtoinaan ja purkauksen jälkeen hieman
tyynnyttyään selittää:

”Emme mieleemme nähden tässä olisi mekään — ja karatakin on yritetty
moneen kertaan, mutta minkäs sille täytymykselle tekee —.”

Toinen, se joka juoksuhaudan reunalla istuu, on puhumattomana kaiken
aikaa vain eteensä katsellut, sitten vetää taskustaan savukelaatikon ja
ojentaa Arvolle:

”Tupakaksi.”

Mutta kun näkee, miten vaikea toisen on liikkua, hypähtää alas ja
sytyttääkin valmiiksi. Sitten ottaa entisen asentonsa. Eikä puhuta sen
koommin sanaakaan, kukin hautoo omia mietteitään.

Arvon väsyneellä ajatuksella on uutta askarrusta. Hänen katseilleen on
arvaamatta avautunut uusi henkinen näköala: kansalaissota, veljessota
koko alastomassa kolkkoudessaan.

Hän ei ole näihin asti taistelun pyörteissä koskaan ehtinyt tai
jaksanut syvemmälti selvitellä ajatusta, joka ennen sodan puhkeamista
ei hänelle rauhaa suonut. Hänen nuorta vertaan oli kuohuttanut häpeä ja
viha. Mutta vuosisataista sortoa vastaan, venäläisiä aseita, venäläistä
anarkiaa vastaan, joka uhkasi likaiseen liejuunsa upottaa maan ja
kansan, hän oli puhtaan säilänsä vetäissyt.

Isänmaa hukkuu, isänmaa on pelastettava — siinä oli se liekehtivä pyhä
tuli, se ajatuskeskus, josta hänen sisäinen käyttövoimansa kumpusi
vaaran ja ponnistusten keskellä. Hän oli ajatellut — tai oikeammin
vain vaistonnut — samaten kuin Poke, että omat ovat tällä puolen. Ne
jotka ovat vastapuolella, kuuluvat maan vihollisiin. Ja nyt! Hän makaa
avuttomana vankina kahden vartian välissä. Ne ovat hyviä hänelle, ne
tuntuvat tavallaan ”omilta”. Ja toinen niistä istuu ja itkee häntä,
itseään, koko kahtia raadeltua isänmaata ja sukua. — ”Kun keskenämme
täytyy —” niinhän se sanoi. Hyvä Jumala, kuinka tämä kaikki on
selitettävä! Omia kansalaisia ne ovat, sittenkin —.

Ristiriitaiset mietteet keskeyttää punaisten päällikön karjahtelu.
Miehiään kuuluu ketjuun kiroilevan ja manaavan. — Jospa hyvinkin
yrittävät meikäläisille jälestä. Niitä ette kyllä enää tavota —
hyvittelee Arvo mielessään.

Jo ratsastaa kohdalle punaisten päällikkö.

”Hoi, siellä vahdissa! Mars ketjuun — oikealle puolelle! Jääköön
haavottunut siihen. Punaisen ristin hevonen on jo tulossa.”

Hän karauttaa joukkojensa jälestä paenneitten suuntaan. Vahdit
nousevat. Toinen on jo tiellä. Toinen ryiskelee, niistäytyy ja pyyhkii
kasvojaan. Sitten huoahtaa syvään, painaa lakin päähänsä, kumartuu
Arvoon päin, sanattomana vain puristaa lujasti kättä ja sitten katoaa
toisen jälkeen.

Ryssiäkin siellä kuulostaa olevan joukossa, koska tuulen mukana
kantautuu venäläisiä sanoja ja nyt, niiden ohimennessä, selvästi kuuluu
ryssäin posmotusta.

Että ne sentään saattavat — saattavat kulkea yksillä asioilla noiden
kanssa, veljeillä ja kaulailla! — Hän vihaa niiden viittojen lianhajua
niinkuin ruttoa ja koleran myrkkyä. Niin juuri: niinkuin inhottavaa
ruttoa! — Miten ne olivat sielläkin pienessä rauhallisessa
maaseutukaupungissa, hänen kotiseutunsa pääpaikassa, elämöineet ja
levittäneet paheittensa tartuntaa! — Ja näiden kaulaan heittäytyivät
omat työläiset kuin suurenkin autuuden helmaan — näiden, jotka olivat
isänmaata vuosituhannen kalvaneet ja syöneet ja saastuttaneet ilman
paheittensa ja likaisten vaatteittensa löyhkällä!

Nuoren soturin veressä kuohahtelee taas pyhä viha, kunnekka kuumeinen
ajatus uudelleen osuu äskeiseen vartiaan —

Kuka hän oli ja mistä? Ihminen ja oikea suomalainen veli, vaikka
taisteli täällä, väärällä puolella — Taas keskeytyy ajatuksenjuoksu.
Tielle on pysähtynyt hevonen. Äänistä päättäen on siellä pari miestä ja
venäläinen nainen.

”Missä se lojunee, s—n lahtari? Vielä sitä tässä vetelemään. Olisivat
kerralla tehneet selvän.”

”Odotahan, tänne päin vetävät jäljet. Niin on vuotanut kuin raavas.”

Hakijatko lienevät? Kylmällä puistattaa heidän puheensa asianomaista.

Jälkiä myöten löytävätkin haavottuneen, vaikka hän ei ole ääntä
päästänyt. Tarttuvat toinen hartioihin, toinen jalkapuoleen ja jotenkin
armotta retuuttavat reen luo ja hökäisevät huolimattomasti siihen
pohjalle. Venakko, punaisen ristin naisia näkyi olevan, posmentaa koko
ajan, ensin pyytävästi, sitten kiukkuisesti kuin toruen. Arvo ymmärtää
sen verran, että se tahtoisi toisten helläkätisemmin häntä
liikuttelevan. Miehet heittäytyvät sevälle ja kiristävät hevosen
vinhaan juoksuun. Venakko istahtaa reen pohjalle Arvon viereen. Se
puhuu, puhuu kaiken aikaa, suullaan, silmillään, käsillään. Arvo
ymmärtää, että se tahtoo tietää, missä haava on ja hän osottaa vasenta
lonkkaansa.

”Aaa —” ja sitten tulee uusi vuolas sanaryöppy. ”Nitschevoo,
nitschevoo —” se taputtelee ja lohduttelee. Puhe on sillä kuin linnun
sirkutusta, mutta liikkeet ja eleet kuin kissan.

Arvo makaa selällään ja katselee tähtiä, jotka toinen toisensa perästä
tuikahtavat näkyviin. Ne ovat niin lohduttoman kaukana kylmissä
yksinäisissä korkeuksissaan. Synnyttävät vain sanomattoman autiuden ja
turvattomuuden tunteen. Elämä ja pelastuksen toivo ikäänkuin pakenee
sinne saavuttamattomiin ja poskilla vierivät suuret jääkylmät
kyynelkarpalot —. Mutta sitten uudelleen valtaa kaikkinielevä väsymys
ja välinpitämättömyys. Käyköön kuinka tahansa, onnettomasti tässä
kuitenkin lopulta käypi.

Ne ajavat kuin hevosvarkaat. Liekö puoltakaan tuntia mennyt, kun jo
ollaan perillä suurenpuoleisen talonpoikaistalon pihassa. Taas
tarttuvat käsiin ja jalkoihin ja raahaavat tupaan. Sieltä tuppaa
vastaan sakea ilma ja vastenmielinen hoilotus ja naurunräkätys. Kunpa
olisin kerennyt — ajattelee Arvo tuskaisena.

Hänet ottaa ensimäisenä vastaan vanha mies, välskäriksi kuuluvat sitä
nimittävän. Sävyisän ja leppeän näköinen se on ja herättää hiljaisella
olennollaan tyynnyttävän turvallisuuden tunteen. Mutta ympärillä
tungeksii ”sisaria”, suulaita ja räkättäviä, syytävät peittelemättä
kirouksia ja rivouksia, kun välskäri pyytää avukseen riisumaan ja
pesemään.

”Hyi, pakana! En likaa käsiäni lahtarin verellä minä kumminkaan.”

”Siinähän sinä sanoit uivasikin, kun Viipurista lähdettiin”, pistelee
toinen.

”Sanoin mitä sanoin. Vaan en koske raatoon.”

”Peskööt ne, jotka sen tänne haalasivatkin.”

”Mitä ihmisiä te olette? Haavottunut on aina haavottunut”, yrittää
välskäri sovitella.

”Ihmisiäpä tietenkin, kumminkin yhtä hyviä ja paikoin parempiakin kuin
kaikennäköiset lahtarinretkut, joita tänne vedetään hoidettavaksi.
Niinkuin ei omissa kyllin olisi.”

”Olisitte edes vähemmällä. Menkääkin tuonne kamaripuolellenne. Ei tässä
teidän apuanne kaivatakaan.” — Vanha välskäri on kiusaantuneen
näköisenä ryhtynyt riisumaan. Venakko ilmestyy hänen rinnalleen ja
lakkaamatta kerkeätä kieltään soittaen käpelehtii apuna. Välskäri vetää
jalasta huopasaappaan.

”Huh-huh — olipa siellä.”

Hyytynyttä ja kirkasta verta hulahtaa kokonainen lammikko lattialle ja
pärskyy välskärin valkealle esiliinalle, niin että sen etumus värjäytyy
aivan punaiseksi.

Eivät malta naisetkaan siitä loitolla pysyä. Kädet puuskassa tai
toistensa kynkässä kiikkuen siinä seisoo eräitä kieltään piesten ja
ilkeästi naureskellen. Silmissä kiiluu ilmeinen viha ja vahingonilo.

”Vuotaa kuin raato. Ei ränttää välskärin sitä enää troppailemaan
ruveta. Palkka kuin palkka. Mitäs tarttee tupata lahtarein sakkiin.”

Toinen on lohduttelevinaan, vaikka ilvehtii sydämettömästi:

”Ei se maailma suremisesta parane. Sen kun hassaa päälle vaan! Pitää
laulaa poikaparalle hautavirsi —.”

”Ei paha saa, ei paha saa,
taivaass’ on pojalla se torpanmaa —.”

Arvon mieltä etoo. Hän koettaa olla näkemättä, kuulematta. Ja
onnistuukin, sillä tuskat haavaa pestessä ja pidellessä yltyvät ja
vievät kaiken huomion.

”Ei tässä pitäisi luunvikaa olla pahempaa”, puhelee välskäri kopeloiden
haavottunutta lonkkaa. ”Täältä se on ylhäältä lonkasta mennyt ja tullut
ulos reidestä. Räjähtävän kuulan työtä näkyy olevan. Sillä ne on aina
rumat jäljet. Kyllä se siitä voipi vielä hyvinkin parata ihan
entiselleen. Annan morfiinia tiukan satsin, niin et veikkonen kivuista
tiedä sen koommin.”

Ja kun haava on sidottu, pitää hän sanansa ja pistää Arvon käsivarteen
morfiiniruiskeen. Sitten nostavat hänet seinävierelle vuoteelle, jona
on vain karkea heinäsäkki, liian lyhyt ja kuhmurainen.

”Eihän tässä juuri häävit ole oltavat, vaan etköpä sentään saane unen
päästä kiinni.” — Välskäri puhuu kuin anteeksi pyydellen.

”Kyllähän sitä tässäkin. Kun vain jotain peitettä olisi. Puistattaa
niin vilu.”

Välskäri sanoo jotakin venakolle ja se tuo heti Arvon takin ja levittää
ylle. Sillä on silmät päässä kuin hehkuvat hiilet ja sen käden kosketus
on hyväilevänpehmeä kuin kissan.

Arvon päätä huimaa jälleen ääretön raukeus. Vilu on vieläkin. Takki on
peitteeksi liian lyhyt, sitäpaitsi liepeistään yltyleensä kostean,
nihkeän veren tahrima. Ilkeältä tuntuu, kun se sattuu paljaaseen ihoon.
Mutta väsymys vetää pohjaan kuin kiviriippa ja hän nukkuu sikeään
uneen.