PUNAISTEN VANKINA.

Tukehduttaa, kurkkua kuristaa. Hän pakenee, pakenee. Mutta se joka
kurkusta kuristaa, kostea niljainen käsi, ei hellitä otettaan. Nyt tuli
loppu —.

Arvo Partio herää houriostaan. Raukea ruumis on kylmän hien peittämä,
ajatus kuin paksussa tahmassa. Ei ensin tajua mitään, kun näkee
ympärillään huiskavan naisia ja kuulee puheensorinaa. Mutta sitten
tulee ääreen se leppeäsilmäinen vanha välskäri, koettaa valtimoa ja
kysyy vointia. Siitä saa ajatus tukikohdan ja lähtee hapuillen
löytöretkelle kohtalokkaan viime vuorokauden taipaleelle. Vähitellen
selkenee ja varmistuu, löytää ensin yksityiskohdat: kuinka toveri kuoli
hänen syliinsä, kuinka hän itse haavottui ja joutui vangiksi ja piirre
piirteeltä kaiken.

Muiston hämärästä sukeltaa esiin uusi tuntemattoman kuva: pitkä,
sileästi taakse suittu tukka, pienet viikset, pehmeäpiirteiset kasvot,
joista katselee surumielinen silmäpari — kuka? Vahtisoturi! muistaa
sitten. Mutta samassa on välskäri vieressä liemilautasineen ja
voileipineen vaatien syömään:

”Pitää koettaa syödä; että voimat palautuisi. Kun on ollut niin kova
vuoto, niin se on vienyt heikoksi. — Taisit sentään nukkua yösi,
vaikka valitit kaiken aikaa. Minä istuin tässä vierelläsi ja kaadoin
pariin toviin konjakkia suuhusi.”

”Niinkö?” — Välskäri saa ihmettelevän, kiitollisen katseen ja tuntee
tulleensa palkituksi valvotusta yöstä. Häntä sitoo poikaan ihmeellisen
lämmin myötätunto ja sääli. Hän on katsellut kaiken yötä sen kalpeita,
tuskaisia kasvoja, joilla palaa kuumeen puna ja kuunnellut sen
houriota. Ja hän on saanut uutta ajateltavaa, hänkin.

Arvosta tuntuu hyvältä vanhan miehen huolenpito; muistuttaa niin omaa
isää ja synnyttää eräänlaisen kodikkuuden ja turvallisuuden tunteen.
Eikä silloin niin häiritse noiden naistenkaan räkätys ja pistopuheet.

Nyt hän on saanut selvän, että ne ovat olevinaan sairaanhoitajattaria.
Kaksitoista niitä on ja venakko kolmastoista. Ne ovat koreissa
hepeneissä kuin muotilehden kuvat, matalissa, korkeakorkoisissa
kengissä ja silkkisukissa. Eivätkä ne olisi hullumman näköisiä, ellei
niillä puheet olisi sellaisia, että korvia kuumottaa, kun ei ole
semminkään naisten suusta vielä eläissään moista kuullut. Keskenään
aina kinailevat ja nakkelevat pistopuheita. On niillä hiottu se
kielenkärki.

Arvonko uhalla aina puhunevat ryssistä, niiden paljoutta kehuskelevat
ja ihmettelevät niiden verrattomia varustuksia. Puheistaan päättäen
ovat viime yönä olleet venäläisten tansseissa ja kilpaa ihastelevat ja
omistelevat jotain upseeria.

”Jestas sentään, kun se aina pyöri tuossa edessäni. Tuskin muille
kerkesin kuin kierrokseen vain. Ja se kun käsiinsä kietasee ja
tanssittaa, niin ihan henkeä salpaa.”

”Onpahan mitä ihmetellä. Tanssitti tuo minuakin, vaikka ei silti järki
seonnut. Minä tykkäänkin, että oma komppanianpäällikkö on juuri yhtä
pulska ja fiini kuin se ryssän Serkeikin.”

”Turkiako?” räjähtää toinen pisteliäästi. — ”Mahtaa se kyllä olla
jonkunmoinen muiden mielestä, mutt’ei minun. Niin se on kuin sahapölkky
sen toisen rinnalla.”

Puhuja kiinnittää parhaallaan pieniä saksia punaiseen nauhaa ja
pujottaan sen vyötärölleen.

Minun sakseni, lennähtää Arvon mieleen. Se on ne ottanut liivin
taskusta. — Eikä hän voi olla purkamatta loukkaantunutta mieltään:

”Onpa neiti sattunut saamaan samanlaiset sakset kuin minullakin oli
liivin taskussa. Täsmälleen yhtäläiset.”

Tyttö punastelee ilmeisesti yllätettynä. Eipäs kerkeä kieli nyt
löydäkään yhtä nopeaa vastausta kuin äsken. Ei puhu mitään, ei ole
kuullakseen, helistelee vain saksia ja hyräilee.

Kyllä ovat, niin että mieltä kääntää. — Arvo koettaa kääntyä seinään
päin, ettei tarvitsisi niitä nähdä. — Tuokin venakko aina näplii, muka
milloin mitäkin kohennellen, katsoa napittaa palavilla silmillään ja
silittelee kissankäpälillään. Siinä on sentään jotain inhimillisempää
kuin noissa toisissa.

Ovatko ne tosiaan suomalaisia naisia, niinkuin äiti ja monet muut,
joilta on oppinut uskomaan vain hienoon ja johonkin aitopuhtaaseen
naisen olemuksessa? — Vai onko tämäkin aasialaista tartuntaa,
yhdistelmä venäläistä svaboodaa ja suomalaista sakilaisuutta! Yhtä
inhottavia ja vihattavia molemmat.

Puhdas pojansielu koskettaa ensi kerran sitä niljaista, ilettävää, joka
muodostaa elämän pimeimmän yöpuolen ja josta hän, onnellinen, ei näihin
saakka ole ollut edes täysin tietoinen. Ja samalla hänessä herää
aavistus siitä, miten paljosta tässä sodassa pohjimmaltaan on kysymys:
koko kansan siveellisyyden- ja oikeudentunnosta.

”Kattos, kattos! Tulkaas flikat kattomaan, kun Turkia ajoi pihaan ja
Esteri keikailee sen edessä kuin mikäkin kana. Kyllä pitääkin eräät
olla niin hakkia, että —”

”Tyst vaan! Turkia kuulee, on jo porstuassa.”

”Päivää taloon!”

Tulija on se eilinen punaisten päällikkö. Turkia siis nimeltään. Arvo
tuntee hänet heti, kun hän ilmestyy sisäpuolelle ja sotilaalliseen
tapaan tervehtii tyttöjä.

”Päivää vaan! Päällikkö kävisi tänne kamaripuolelle. Saadaan
kahviakin.”

Kylläpä nyt liverrellään. Äsken olivat vähällä tukkanuottasille joutua.
Nyt kiemailevat ja lepertelevät ja ovat hempeitä kuin enkelit. — Arvo
on oikein mielissään, kun ei Turkia ole niistä tietääkseenkään, vaan
astuu suoraan Arvon luo ja sanoo tytöille päällikön käskevällä sävyllä:

”Onko kukaan haastatellut vankia? Häntä ei saa puhutella kuin minun
määräyksestäni.”

”Ei me sitä olla koskettu ei sormenpäällä eikä kielenkärjellä.”

”Ei me olla lahtarein perään. Kyllä vaan ne meiltä säilyy.”

Päällikkö ei ole kuulevinaan, puhelee vain Arvolle:

”Kuinkas täällä nyt jaksetaan? Ylöspäin vai mitä?”

Hän on nyt oikein päivänvalossa nähden todella pulska ja ryhdikäs.
Päänsä kantaa ylpeästi pystyssä ja nakkaa keikarimaisin liikkein
otsalle valahtavaa tukkaa, joka on mustanruskea ja sankka kuin harja.

”Pyydän esittää itseni. Turkia, tämän komppanian päällikkö.”

Arvo koskettaa ojennettuun käteen mainiten nimensä. Ei sen katse enää
tunnu vastenmieliseltä kuin eilen, ystävällinen on ja säälivä.

”Hiljainen päivä tänään”, alkaa päällikkö. ”Eivätpä taida
teikäläisetkään uskaltautua rynnäkköön.”

Eihän siihen ole toisella mitään sanomista, ei myöten eikä vastaan.
Päällikkö jatkaa:

”Parasta vain olisi tehdä aselepo ja valita molemmin puolin miehet
neuvottelemaan rauhasta. Sitten yhdessä mentäisi Viipuriin ja juotaisi
veljenmaljat. Turhaa se on valkoistenkaan mitään lopullista voittoa
uneksia, kun tällä puolella on kuitenkin kansa ja koko Venäjän vallankumouksellinen puolue valtava
. Ne vaan teikäläiset uskovat jääkäreihinsä
ja Saksaan kuin pukki suuriin sarviinsa. Liekö niiden tulosta sen
varmempaa, vaikka hölyävät.”

”Hölyävätkö? Ei se mitään hölyä ole. Johan ne ovat tulleet aika päiviä.
On niitä jo taistelemassakin kaikilla rintamilla. Toisia taas on
harjoitusleireissä johtajina.”

”Jokohan?” — Sillä on taas toinen silmä ummessa ja toista siristelee.

”No varmasti. Omin silmin olen heitä nähnyt.”

Päällikkö oikoo saapasvarsiaan, ensin toista, sitten toista, kääntyy
välskäriin ja kysäisee äkkiä:

”Mitenkä pian luulette tätä voitavan siirtää?”

”Eiköhän päivän perästä kumminkin”, kuuluu välskäri sanovan. Sitten
nousee päällikkö ja ne puhelevat loitommalla hiljakseen, mistä
puhellevat.

”Jahah. Hyvästi nyt taas ja hyvää parantumista!”

Päällikkö lyö kantansa yhteen ja tervehtii lyhyesti kaikkia yhdellä
kertaa. Tytöt hyppelehtivät hänen jälestään eteiseen ja pihalle.

Mutta välskäri häärää taas ruokineen ja patistelee Arvoa syömään.

”Ei ole nälkä. Kuvottaa vaan niin ilkeästi”, vastustelee Arvo.

”Kyllä siitä ruokahalu paranee, kun aluksi vaikka väkisin syö”,
toimittaa välskäri. Sitten tuo pienen peilin Arvon käteen.

”Katsohan kaimaasi! Eikö siedä nahkasi ruokaa?”

Arvo katsoo peiliin. Sieltä tuijottaa häneen silmäpari mustista
renkaistaan, katse tyhjä ja hämärä kuin aaveen ja kasvot
vihertävänkalpeat, ohuine sinertävine huulineen. Hän kauhistuu
huonouttaan ja sitten koettaa syödä vaikka vastenmielisesti.

Kuinka tunnit matavat verkalleen. Vasta neljässä iltapäivä!

Olo on niin tukahduttavan raskasta. Selkää painaa ja kivistää
myhkyräisellä heinäsäkillä lojuessa ja niska on hellä ja kipeä, kun ei
päänalasestakaan ole tietoa. Mutta haavassa ei tunnu tuskia. Välskäri
tuontuostakin ruiskuttaa morfiinia käsivarteen.

Sen ansiota kai se on.

Jo pimenee ilta. Mutta ennen yön tuloa ilmestyy Turkia toistamiseen.

”Terve mieheen! Nyt ei muuta kuin kampsut kokoon ja aamulla Viipuriin”,
huutaa Arvolle remakan iloisesti.

Viipuriin — sinne niiden pääpesään, ei ikinä! — Ja Arvo sanoo
ajatuksensa ääneenkin, sanoo sen tyynellä lujalla tavallaan:

”Sinne en lähde viimeksikään. Kuolisin jo matkalla.”

”Eikös mitä, pannaan hoitaja mukaan, vaikka tämä nykyinen. Niin se käy,
että huit — vaan”, viheltelee päällikkö.

”Ei sinne, ei”, inttää vanki. ”Antakaa minulle ennemmin täällä lyhyt
tuomio, kuula suoraan otsaan.”

Päällikkö katsoo häneen pitkään. Ihmeellinen poika tuo, niin rohkea ja
luja kaikessa avuttomuudessaan. Sellaisesta hän pitää.

”Elähän turhia, kuka sinulle, aseettomalle vangille, tässä kuulaa
tarjottelee. — Mihin sinun tekee sitten mielesi, kun ei Viipuriin
passaa?”

”Mihin? Kotiin tietysti, oman ketjun taa.” —- Hän sanoo sen
kursailemattoman avoimesti ja katsoo suoraan päällikön silmiin.

Turkia puistaa päätään ja siristelee silmiään. Sitten naurahtaa:

”Eipä mitä vähän. On sinussa poikaa. — No, pitänee sitten lähettää
sinne, mihin mieli tekee, kun et lähde sinne, mihin sinut asioita
myöten olisi lähetettävä. — Kunhan tästä nyt ensin aamussakin ollaan”,
lisää sitten ja lähtee.

Mitähän sillä oikein on mielessä? Oikeinkohan se todenteolla tahtoo
pelastaa hänen henkensä ja lahjottaa vapauden? — Vaan parasta lienee
olla siihen luottamatta ja turhia toivomatta.

Niin hän häilyy toivon ja epätoivon välillä koko illan ja yön, pitkän
tuskaisen yön. Kuumeinen ajatus kiitää valtoinaan kuin villi ratsu
tietöntä erämaata. Jos milloin yrittää sitä hillitä ja suuntailla
kulkua johonkin määrättyyn, ryöstäytyy se taas omille teilleen. Kuume
polttaa suonissa, tuska jäytää jokaisessa solussa.

— ”Hyvä Jumala, kun antaisit kuolla”, pusertuu värisevien huulien
raosta. — Mutta kuolema ei tule.

Vanha välskäri istuu vieressä, nojaa päätään käteen ja miettii omiaan.
Toisin tovin taas loikoo vuoteellaan. Lyhentääkseen pitkää yötä keittää
heille kolmet kahvit. Kun taas muutamakseen Arvoa kahvittelee, niin
sanoo melkeinpä hellästi:

”En, poika rukka, minä sinua heitä. Jos lähtökin tulisi, niin mukaani
vien ja hoitelen ihan terveeksi.” — Mutta Arvo tuskin kuulee hänen
ystävällisiä sanojaan, ei ainakaan tajua.

Ah pitkää, pitkää tuskan yötä! Verkkaan matavat tunnit eikä uni tule ja
kirvoita kärsivää, joka harhailee hourailun rannattomalla merellä
kärsien kaikki tuhatkertaiset kuolemankivut.

Se on oikea Getsemanen yö.

Tumma taivas jo alkaa haalistua ja tupaan hiipii vieno päivänsalo, kun
välskäri huomaa Arvon vihdoinkin vaipuneen uneen.