32
Sairaat vaistot pakottavat kaikkiin epäsäännöllisyyksiin elämäntavoissa
siilonkin kun ulkopuoliset voimat eivät esiinny kylliksi voimakkaina
pakottaaksensa epäsäännöllisyyksiin.
Summattuna nuo vaistot johtavat päämäärään, joka on elämän kieltäminen
ja kansan ehkäpä rodunkin häviö — siis vastakohta sille johon yleensä
luultiin pyrittävän.
Luultiin pyrittävän korkeampaan elämään ja saavutettiin elämän kokonaan
kieltäminen. Luultiin kuultavan itsesäilytysvaiston ääntä ja tultiin
todellisen itsensä kieltämiseen.
Moraalisessa suhteessa turmiollisimmat nykyisen sivistysyhteiskunnan
taudeista ovat nälkä, tuberkuloosi ja syfilis.
Turmiollisimpia sivistysihmisen vaistoista ovat vaisto
yksityisomistukseen, vaisto tietämättömyyteen, vaisto likaisuuteen,
vaisto säälimiseen, vaisto kuuliaisuuteen järjen kustannuksella ja
vaisto sellaiseen kauneuteen, jossa kokonaan unohdetaan terveys.
Huomattuamme että on olemassa hyvin laajalle levinnyt voimakas vaisto
tietämistä vastaan: — ei tahdota tietää — ymmärrämme ihmisten
itsepintaisuuden olla tajuamatta yksinkertaisimpia uusia mutta peräti
tärkeitä asioita.
Vaiston tietämistä vastaan on synnyttänyt ennenkaikkea epäsuotuisat
tilaisuudet tiedon hankkimiselle. Ja siveellisenä tietämisvastaisen
vaiston synnyttäjänä on ollut ensimäisellä sijalla kristinusko, joka on
saarnannut maallisen viisauden mielettömyyttä ja tehnyt tietämisestä —
erittäinkin köyhille — suorastaan paheen.
Mutta tietämisen tarve, pysyvä halu tietää mahdollisimman paljon,
on perusteiltansa kiinteässä yhteydessä itsesäilytysvaiston
kanssa. Ja tietämisen tarpeen lakkaaminen merkitsee itseasiassa
itsesäilytysvaiston rappeutumista.
Likaisuus on ruumiille sairauden verho, etuvarustus, jossa tuhoavien
tautien siemenet itävät, pesivät ja kehittyvät. Likaisuus on yksi
ensimäisiä ehtoja ruumiillisen rappeutumisen tielle pääsemiseksi. Mutta
siitä huolimatta likaisuus on hyvin vähän vihattu.
Terveistä vaistoistaan kauaksi eksynyt joukko pitää taudit
välttämättöminä, vieläpä osa — uskonnollinen osa — kunnioittavat
tauteja jonain hyvänä, siveellisesti oikealle tielle ojentajina,
johdatuksena johonkin parempaan, ja sentähden sairautta edistävä
lannoitus, likaisuus, kuuluu asiaan.
Koira nuolee itsensä ja penikkansa puhtaaksi ulkonaisesta sekä omasta
liasta, mutta enemmistö ihmisiä pitävät liassa elämisen selvänä asiana,
jonka vastustamiseksi ei kannata edes siveellistä vastalausetta panna,
sen vähemmin ryhtyä toimenpiteisiin sen poistamiseksi.
Mutta onhan selvää että hengen puhtautta huutava ja hakeva sivistynyt
maailma unohtaa lihan puhtauden ja antaa sen mädätä. Korkeintaan
heitetään joskus säälivä silmäys jotakin mätänevää kohtaan, mutta
suuri, ilettävä yhteiskunnallinen likaisuus ei herätä mitään huomiota.
Sääli! Onko se hyve? Onko se sellainen vaisto, jonka järjestelmällistä
istuttamista ja kehittämistä on sallittava ja edistettävä?
Sääli esiintyy rappeutuneiden ja häviämään tuomittujen hyväksi, kuuluu
yli-ihmistä haaveilevan filosofian huuto. Ja se on totta. Jos sääli
tulee perinnölliseksi vaistoksi, järjen kustannuksella toimivaksi
elämänohjeeksi, esiintyy se kehnon ja alhaisen elättäjänä vieläpä hyvin
useissa tapauksissa niiden synnyttäjänä.
Ihminen tekee oikean ja hyvän työn antaessansa esim. ruhjoutuneelle
ensimäisen avun tai voidessansa tyydyttää nälkäisen tarvetta
tilapäisesti. Mutta väärin ja huonosti hän tekee jos hän suosii ja
sallii sellaista järjestystä jossa kokonaiset ihmislaumat voivat
ruhjoutua ja miljoonaiset joukot nälkään nääntyä. Sairas, säälivä, on
hänen tuntonsa, jos hän kammoksuu, hävittää niitä yhteiskunnallisia
voimia jotka sellaista järjestelmää tukevat.
Kauniisti tekee mies kun hän vaikka oman henkensä uhalla pelastaa
jonkun suuren asian tai vaarassa olevan lähimmäisensä. Ruman,
sukupuoltansa, kansaansa ja koko rotuansa häpäisevän ja alentavan teon
tekee mies suostuessansa naisen emärakkauden vaatimana siittämään
lapsia keuhkotautia sairastavan vaimonsa kanssa ja säälistä
suostuessansa elämään yhdessä hänen kanssansa, vaikka itse vielä on
terve. Parempi olisi että vaimo hukkuisi ”ikävöimiskyyneleihinsä” kuin
että mies saastuttaa itsensä ja suostuu siittämään ennen syntymistänsä
kurjuuteen tuomittuja lapsia.
Nainen joka menee hoitajattareksi kuppasairaalaan tekee sitä kauniimmin
mitä huolellisemmin hän hoidokkejansa vaalii. Mutta törkeästi hän
rikkoo kauniin, terveen ja jalon periajatuksia vastaan jos hän suostuu
vaimoksi kuppataudin saastuttamalle miehelle, vaikka tuo mies muuten
olisi maailman parhain. Mutta nainen säälii ja suostuu, jos mies
romantillisesti vakuuttaa ampuvansa itsensä jos hänen täytyy luopua
himoitsemastansa naisesta. Jalomielisemmin terve nainen kuitenkin
tekisi jos hän antaisi sellaisen miehen ampua itsensä.
Meillä on säälillä sekoitettua politiikkaa, joka rakentaa vaivaistaloja
ja harrastaa eläinsuojelusta, mutta unohtaa suojata kansalaisia
julkista ryöstöä ja ruhjomista vastaan. Ja meillä on kristillisen
säälin sotkemaa sukupuolirakkautta, joka yhä enemmän ja enemmän raiskaa
elämämme perusteita.
Terveyden suurin hyve on edesvastuuntunne. Sairauden suurimmat hyveet
ovat sääli ja nöyryys.
Säälin hyveeksi saarnaamisella on onnistuttu myrkyttämään siveelliset
arvot rakkaudessa, politiikassa, puhumattakaan taiteesta, jossa sääli
on päässyt näyttelemään hirvittävää osaa. Siitä on seurauksena, että
samassa määrin kuin sääli on päässyt vaistoksi velvollisuuden- ja
oikeudentunto ovat jääneet heräämättä, eikä ainoastaan heräämättä,
mutta ne ovat menneet huomattavasti alaspäin. Ja kuitenkin
velvollisuuden- ja oikeudentunto ovat terveempiä ja parempiin tuloksiin
viepiä kuin sääli.
Mutta sääli ja sitä seuraava nöyryys ovat välttämättömiä monille
yhteiskunnallisille laitoksille ja erittäinkin kirkolle. Köyhille
tarjottavana oppina sääli on kirkolle välttämättömämpi kuin
sakramentit. Saarnaamalla sääliä ja nöyryyttä hyveinä voidaan säilyttää
ja edistää kurjuus — synti — ja monistaa se. Ja sellainen asiaintila
on välttämätöntä kristitylle kirkolle. Kirkko ja pappi elävät
kurjuudesta. Kirkon ”peruskallio” ei ole Kristus vaan se on kurjuus.
Sille se on rakennettu ja sillä se seisoo vielä tänäkin päivänä.