Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    32

    Sairaat vaistot pakottavat kaikkiin epäsäännöllisyyksiin elämäntavoissa
    siilonkin kun ulkopuoliset voimat eivät esiinny kylliksi voimakkaina
    pakottaaksensa epäsäännöllisyyksiin.

    Summattuna nuo vaistot johtavat päämäärään, joka on elämän kieltäminen
    ja kansan ehkäpä rodunkin häviö — siis vastakohta sille johon yleensä
    luultiin pyrittävän.

    Luultiin pyrittävän korkeampaan elämään ja saavutettiin elämän kokonaan
    kieltäminen. Luultiin kuultavan itsesäilytysvaiston ääntä ja tultiin
    todellisen itsensä kieltämiseen.

    Moraalisessa suhteessa turmiollisimmat nykyisen sivistysyhteiskunnan
    taudeista ovat nälkä, tuberkuloosi ja syfilis.

    Turmiollisimpia sivistysihmisen vaistoista ovat vaisto
    yksityisomistukseen, vaisto tietämättömyyteen, vaisto likaisuuteen,
    vaisto säälimiseen, vaisto kuuliaisuuteen järjen kustannuksella ja
    vaisto sellaiseen kauneuteen, jossa kokonaan unohdetaan terveys.

    Huomattuamme että on olemassa hyvin laajalle levinnyt voimakas vaisto
    tietämistä vastaan: — ei tahdota tietää — ymmärrämme ihmisten
    itsepintaisuuden olla tajuamatta yksinkertaisimpia uusia mutta peräti
    tärkeitä asioita.

    Vaiston tietämistä vastaan on synnyttänyt ennenkaikkea epäsuotuisat
    tilaisuudet tiedon hankkimiselle. Ja siveellisenä tietämisvastaisen
    vaiston synnyttäjänä on ollut ensimäisellä sijalla kristinusko, joka on
    saarnannut maallisen viisauden mielettömyyttä ja tehnyt tietämisestä —
    erittäinkin köyhille — suorastaan paheen.

    Mutta tietämisen tarve, pysyvä halu tietää mahdollisimman paljon,
    on perusteiltansa kiinteässä yhteydessä itsesäilytysvaiston
    kanssa. Ja tietämisen tarpeen lakkaaminen merkitsee itseasiassa
    itsesäilytysvaiston rappeutumista.

    Likaisuus on ruumiille sairauden verho, etuvarustus, jossa tuhoavien
    tautien siemenet itävät, pesivät ja kehittyvät. Likaisuus on yksi
    ensimäisiä ehtoja ruumiillisen rappeutumisen tielle pääsemiseksi. Mutta
    siitä huolimatta likaisuus on hyvin vähän vihattu.

    Terveistä vaistoistaan kauaksi eksynyt joukko pitää taudit
    välttämättöminä, vieläpä osa — uskonnollinen osa — kunnioittavat
    tauteja jonain hyvänä, siveellisesti oikealle tielle ojentajina,
    johdatuksena johonkin parempaan, ja sentähden sairautta edistävä
    lannoitus, likaisuus, kuuluu asiaan.

    Koira nuolee itsensä ja penikkansa puhtaaksi ulkonaisesta sekä omasta
    liasta, mutta enemmistö ihmisiä pitävät liassa elämisen selvänä asiana,
    jonka vastustamiseksi ei kannata edes siveellistä vastalausetta panna,
    sen vähemmin ryhtyä toimenpiteisiin sen poistamiseksi.

    Mutta onhan selvää että hengen puhtautta huutava ja hakeva sivistynyt
    maailma unohtaa lihan puhtauden ja antaa sen mädätä. Korkeintaan
    heitetään joskus säälivä silmäys jotakin mätänevää kohtaan, mutta
    suuri, ilettävä yhteiskunnallinen likaisuus ei herätä mitään huomiota.

    Sääli! Onko se hyve? Onko se sellainen vaisto, jonka järjestelmällistä
    istuttamista ja kehittämistä on sallittava ja edistettävä?

    Sääli esiintyy rappeutuneiden ja häviämään tuomittujen hyväksi, kuuluu
    yli-ihmistä haaveilevan filosofian huuto. Ja se on totta. Jos sääli
    tulee perinnölliseksi vaistoksi, järjen kustannuksella toimivaksi
    elämänohjeeksi, esiintyy se kehnon ja alhaisen elättäjänä vieläpä hyvin
    useissa tapauksissa niiden synnyttäjänä.

    Ihminen tekee oikean ja hyvän työn antaessansa esim. ruhjoutuneelle
    ensimäisen avun tai voidessansa tyydyttää nälkäisen tarvetta
    tilapäisesti. Mutta väärin ja huonosti hän tekee jos hän suosii ja
    sallii sellaista järjestystä jossa kokonaiset ihmislaumat voivat
    ruhjoutua ja miljoonaiset joukot nälkään nääntyä. Sairas, säälivä, on
    hänen tuntonsa, jos hän kammoksuu, hävittää niitä yhteiskunnallisia
    voimia jotka sellaista järjestelmää tukevat.

    Kauniisti tekee mies kun hän vaikka oman henkensä uhalla pelastaa
    jonkun suuren asian tai vaarassa olevan lähimmäisensä. Ruman,
    sukupuoltansa, kansaansa ja koko rotuansa häpäisevän ja alentavan teon
    tekee mies suostuessansa naisen emärakkauden vaatimana siittämään
    lapsia keuhkotautia sairastavan vaimonsa kanssa ja säälistä
    suostuessansa elämään yhdessä hänen kanssansa, vaikka itse vielä on
    terve. Parempi olisi että vaimo hukkuisi ”ikävöimiskyyneleihinsä” kuin
    että mies saastuttaa itsensä ja suostuu siittämään ennen syntymistänsä
    kurjuuteen tuomittuja lapsia.

    Nainen joka menee hoitajattareksi kuppasairaalaan tekee sitä kauniimmin
    mitä huolellisemmin hän hoidokkejansa vaalii. Mutta törkeästi hän
    rikkoo kauniin, terveen ja jalon periajatuksia vastaan jos hän suostuu
    vaimoksi kuppataudin saastuttamalle miehelle, vaikka tuo mies muuten
    olisi maailman parhain. Mutta nainen säälii ja suostuu, jos mies
    romantillisesti vakuuttaa ampuvansa itsensä jos hänen täytyy luopua
    himoitsemastansa naisesta. Jalomielisemmin terve nainen kuitenkin
    tekisi jos hän antaisi sellaisen miehen ampua itsensä.

    Meillä on säälillä sekoitettua politiikkaa, joka rakentaa vaivaistaloja
    ja harrastaa eläinsuojelusta, mutta unohtaa suojata kansalaisia
    julkista ryöstöä ja ruhjomista vastaan. Ja meillä on kristillisen
    säälin sotkemaa sukupuolirakkautta, joka yhä enemmän ja enemmän raiskaa
    elämämme perusteita.

    Terveyden suurin hyve on edesvastuuntunne. Sairauden suurimmat hyveet
    ovat sääli ja nöyryys.

    Säälin hyveeksi saarnaamisella on onnistuttu myrkyttämään siveelliset
    arvot rakkaudessa, politiikassa, puhumattakaan taiteesta, jossa sääli
    on päässyt näyttelemään hirvittävää osaa. Siitä on seurauksena, että
    samassa määrin kuin sääli on päässyt vaistoksi velvollisuuden- ja
    oikeudentunto ovat jääneet heräämättä, eikä ainoastaan heräämättä,
    mutta ne ovat menneet huomattavasti alaspäin. Ja kuitenkin
    velvollisuuden- ja oikeudentunto ovat terveempiä ja parempiin tuloksiin
    viepiä kuin sääli.

    Mutta sääli ja sitä seuraava nöyryys ovat välttämättömiä monille
    yhteiskunnallisille laitoksille ja erittäinkin kirkolle. Köyhille
    tarjottavana oppina sääli on kirkolle välttämättömämpi kuin
    sakramentit. Saarnaamalla sääliä ja nöyryyttä hyveinä voidaan säilyttää
    ja edistää kurjuus — synti — ja monistaa se. Ja sellainen asiaintila
    on välttämätöntä kristitylle kirkolle. Kirkko ja pappi elävät
    kurjuudesta. Kirkon ”peruskallio” ei ole Kristus vaan se on kurjuus.
    Sille se on rakennettu ja sillä se seisoo vielä tänäkin päivänä.