IV

AMERIKAN LESKI

Etelä-Pohjanmaan laajojen nevojen laidassa sijaitsee Liisun ja Matin
mökki. Vuottakaan ei ole vielä umpeen kulunut siitä, kun heidän
häitänsä Liisun kotona, naapuripitäjällä vietettiin. Mielellään olisi
Liisu Mattinsa kanssa omaan kotiinsa jäänyt, mutta kun se oli kovin
pieni ja vähän syrjässä suuremmalta liikkeeltä, jota miehensä ammatti
kaipasi, täytyi heidän vuokrata pirtti edempää naapuripitäjältä, Matin
entisen kodin läheisyydestä. Sinne piti Liisun seurata, jättää vanha
äiti, jättää armaat lapsuuden leikkitanteret ystävineen, muistoineen...

Ensimäiset päivät viikot, ensimäiset olivat Liisulle uudessa kodissa
niin kumman kaihoja ja ikäviä. Hän rakasti kyllä lujasti Mattiaan,
liiaksikin rakasti, mutta silti tahtoi ikävä väkisinkin painaa. Ja kun
Matti oli pitäjällä työssä, viipyen toisinaan useita vuorokausia,
viikkokaudenkin, tahtoi Liisu niinä hetkinä ihan ikäväänsä kuolla.
Pimeät yöt, jolloin Liisun piti yksinänsä olla, tuntuivat niin
sanomattoman kolkoilta. Poissa oli äiti, poissa oma kulta, ei yhtään
hoivaa, suojaa. Mutta — Liisun piti siihen oppia. Hänen täytyi oppia
yksinäisyyteen, oppia kärsimään, hänen täytyi oppia kestämään ne
vaivat, vastukset ja murheet, joihin niin moni turvaton uupuu, väsyy ja
sortuu.

Mutta kun Matti jälleen palasi pitäjältä, tuntui olo Liisusta taas niin
turvalliselta ja hauskalta. Aina oli Matilla runsaat kylänmurut
mukanaan, loppumaton sarja uutisia kerrottavana, joita Liisu puoleen yöhön
uteliaisuudella ja mielenkiinnolla kuunteli. Sitte oli niin
onnellista, niin autuaallista kietoa kätensä Mattinsa kaulaan ja siinä
vierellä nukkaa ihanaa unta aamuvalkeamaan asti...

Toisinaan nousi Matti hiljaa hiipien makuultaan, keitti kuumat
aamukahvit ja kaatoi kuppiin. Saada herättää Liisu valmiille kahville,
se tuntui Matista niin erinomaisen hauskalta. Se oli oikein nautintoa:
kuulla pannun porinaa ja katsella nukkuvaa Liisua.

— Sinä Matti, kuulepas, kun et minua herättänytkään — sanoi Liisu
tavallisesti tuollaisina aamuina ja tarttui syliksi Mattiin, koettaen
häntä, voimainsa takaa pyöritellä. Sitte juotiin Matin keittämät
kahvit, pakinoittiin yhtä ja toista ja viimein käytiin töihin käsiksi.

Ne päivät, jolloin sai nuoren vaimonsa kanssa kotona työskennellä, ne
päivät olivat Matista hauskimmat. Silloin se elämä elämälle tuntui,
koti rakkaalta ja rauhaisalta ja olo siellä niin herttaisen mukavalta.
Ikävä oli silloin pitäjälle lähteä, ikävä jättää nuorta Liisua, —
mutta mentävä oli, jos ansaita tahtoi. Monet hellät taputukset, monet
lohdutus- ja rohkaisusanat annettuaan vasta malttoi Matti armaansa
jättää.

Sanalla sanoen nuoren parin elämä oli onnellinen.

                                                  ⸻

On Pyhäinpäivän edellinen lauvantai. Liisu on keittänyt hyvän puuron,
joka siinä takkavalkean loisteessa valmiina odottelee pöytään pääsöä.
Tupa on siistittynä, lattialle ripoteltu vihreitä katajan oksia, joista
ihana, kotoinen tuoksu leviää ympäri huonetta. Pöydällä, akkunan edessä
palaa pieni, mutta kirkkaasti valaiseva lamppu, jonka loiste leviää
kauas syysillan mustaan pimeyteen. Liisu häärää vielä askareitaan
viimestellen, mutta kun ne valmiiksi saa, ottaa hän kutimen ja istuu
Mattiaan odottelemaan.

Kylänmuruissa, ja miehensä pitkissä, loppumattomissa kertomussarjoissa
liikkuu Liisun mieli. Hän toivoisi jo kotiveräjän narinan kuulevansa,
kuulevansa askeleita ulkoa, ja viimein oman Mattinsa sisään astuvan.

Mutta, Liisu ei kuule kultansa astuntaa eikä kotiveräjän narinaa.
Syysillan raskas tuuli vaan kattopäreissä soittelee, lehdettömiä oksia
tuivertaa ja metsän puita laulattaa — — —

Kauvan istuu Liisu, kauvan Mattiaan odottelee. Ei malta nukkumaan
mennä, eikä valkeata sammuttaa. Yksinäisyys alkaa käydä ikäväksi,
menneiden aikojen ihanat muistot tahtovat sydämeen kaihoja tunteita
synnyttää.

Miksi täytyy minun aina olla yksin, miksi en saa kultani kanssa
kuljeskella, hänen armailla rinnoillaan levätä — huokaa Liisu. Hän
nousee, laskee kutimen ja käy ulos portaille. Liisu kuulostaa pimeään
yöhön, kuulostaa tielle, kuulostaa kylään, mutta mistään ei mitään
kuulu... Usvainen, tiheä sade kastelee mustaa maata, raskas tuuli on
tyyntynyt ja kolkko pimeys lepää kaikkialla, josta ei valonpilkkuakaan
näy. Syyskylmä puistattaa Liisua, usvainen sade kastelee hänen tummaa
tukkaansa ja huolestuneena, murheissaan poistuu Liisu sisälle ja
lukitsee oven.

Mutta odotteleva vaimo ei vieläkään malta nukkumaan mennä, vaikka
edellisten öitten valvonta uuvuttaa ruumista. Hän ottaa hyllystä
virsikirjan, lukee ehtoosiunauksen, hyräilee tuttua, kotona oppimaansa
virttä ja vasta sitte heittäytyy riisuutumatta vuoteeseensa...

Pitkään aikaan ei uni silmiä ummista, monellaiset ajatukset,
monellaiset tunteet riistävät Liisun mukaansa. Ne eivät anna
hetkeksikään rauhaa, vaan yhä useammin, yhä suuremmalla voimalla
piirittävät Liisun, lyövät alleen... voittavat... häviävät... mutta
jälleen... voittavat. Vihdoin tuo yksinäinen Liisu väsyy, uni valtaa
hengenvoimat ja hän nukkuu virkistävään uneen —

Vasta uuden päivän valjetessa herää Liisu yhtä yksinäisenä, yhtä
turvattomana mutta vielä paljon surullisempana kuin mitä illalla oli.
Öljy on loppunut lampusta, kuivunut sydän vielä kytee, levittäen
pahanhajuista katkua ympäri huonetta. Liisu avaa oven, kylmän kolea
ilma virtaa sisään, sekin niin harmaata ja märkää, niin alakuloista,
ettei tule lohtua sieltäkään.

Hän pukeutuu kiireesti pyhävaatteisiinsa, on lähteä kylälle, kun
naapurin emäntä astuu sisään.

— Huomenta, Liisu, mitä kuuluu, onko Matti kotona — puhelee vieras.

— Ei ole — vastaa Liisu ja rupeaa itkemään.

— No herranen aika... älähän nyt Liisuni... älä tuossa turhia poruja
laske... kyllähän tulee kun joutuu — lohduttelee emäntä.

Liisun itku vähän lauhtuu ja vieras kuin voiteeksi sanoo:

— Niitä miehiä nyt ei kannata itkeä, ei ollenkaan! Mutta sinä olet
vielä niin lapsi, et tunne heitä. Vaan kun ”meillekin” saakka pääset,
kyllä itkut vähempään jäävät. Kymmenen vuotta olisin miestäni itkeä
saanut jos itkeä olisin tahtonut ja kukaties kuinka kauvan
eteenkinpäin; mutta minä en itke, en. Ameriikkaan meni, mutta menköön!
Me vaimot, kyllä me elämme täällä Suomessakin, joskaan se elämä ei niin
hääviä ole; mutta elämää se on sekin.

— Mutta mitä luulette Matista, kun ei ole vielä palannut?... piti
lähteä kirkkoonkin.

— Jaa mitäkö luulen! Mitäs minä muuta kun että Pyhäinpäivä-viinoista
ei ole puutetta ollut. Lopun tiedät sanomattanikin.

— Sitä loppuapa onkin niin vaikea arvata, minä sitä niin kovin
pelkään.

— Älä turhia! — — — kyllä palaa kun viinat loppuvat.

— Mutta sitä ennen tahdon minä Matin kotiin — sanoi Liisu päättävästi
ja lähti ulos — —

Liisu saapui siihen taloon missä Matti oli edellisen viikon työssä
ollut. Sieltä luuli hän nyt miehensä tapaavan, — mutta turhaan. Emäntä
selitteli miesten lähteneen pitäjälle, josta on turha vaiva heitä
etsimään lähteä.

Murheissaan palasi Liisu kotiinsa, heittäysi vuoteeseensa ja pillahti
katkeraan, hillittömään itkuun...

                                                  ⸻

Varhain maanantai-aamuna jyskytetään ovea, Liisu käy avaamaan ja
sisälle astuu Matti. Vaimo ei ole miestään tuntea. Viikko sitten lähti
tämä iloisena, reippaana ja siistinä; mutta nyt hän palaa päihtyneenä,
revityin vaattein, loassa päästä kantapäähän asti, kasvot likaisina,
naarmuisina. Liisu on pakahtua nähdessään nykyisen Mattinsa. Hänen
täytyy ponnistaa kaikki voimansa, voidakseen itkemättä, valittamatta,
nurisematta ottaa miehensä vastaan. Mutta kun hän huomaa sen
alakuloisuuden, sen häpeän tunteen, joka Matin kasvoilla on, hänen
vilusta värisevät jäsenensä, täytyy Liisun mennä ulos itkemään...

Matti toljottelee ympärilleen, juo puoli ämpärillistä vettä ja
retkahtaa sänkyyn, johon heti nukkuu vaivoistaan lepäämään.

Vasta myöhään illalla hän herää, pää on selvinnyt, mutta kipeä, ja
luonto vähän liiaksi ”ylitsevuotavainen.” Liisu pelkää Mattinsa
sairastuvan, puuhaa yhtä ja toista lääkitystä ja tarjoilee niitä
hänelle.

Moneen kertaan kiroilee Matti juominkinsa, mutta lohduttaa Liisua
sillä, ettei häneltä penniäkään kulunut.

— Mutta kuules Liisuseni — puhuttelee Matti — minulla olisi sinulle
kertomistakin. Se on sellaista, jota et osaa arvata. Koetapas!

— En minä osaa...

— Arvaa pois!

— Mitähän tuo sitte olisi?

— Arvaa, arvaa!

— En minä osaa...

— No minä sanon: olen ajatellut, että jos lähdettäisiin tästä
Ameriikkaan.

— Ameriikkaan... Ameriikkaan... Mitä sinä Matti nyt puhelet — elähän
nyt hullujasi pane.

— Enkä pane, se on ihan tosi! Ameriikkaan me lähdemme! Eilen tuolla
pitäjällä jo läksiäisiä joimme. Kymmenen pekkaa meitä lähtee täältä.
Mitä sanot Liisu?

— Ei lähdetä Matti... täällä kotona on sentään paljon hauskempi olla.
Siellä on kaikki niin outoa ja vierasta, ja eihän ole meillä rahojakaan
millä sinne mennä.

— Rahoja kyllä saa, niitä jo eilen kuulustelin, ja luvattiin
lainatakin... ajattelin, että minä menen edellä, hankin sinulle
piletin, ja sinä tulet perässä.

— Mutta jäädään tänne, täällä on kyllin työtä, eikä puutetta ole vielä
päivääkään nähty — rukoili Liisu.

— Niin kyllä, mutta me menemme vaan muutamiksi vuosiksi, kokoamme
rahaa ja sitten rikkaina palaamme. Puhuivat että ansaitsevat nykyään
siellä 2:n ja 3:n dollarin päiväpalkkoja. Ajattelepas sitä rahasummaa!

— Mutta jos ei saisikaan työtä, kuluttaisimme lainatut rahamme ja
sitten kuolisimme nälkään ja viluun.

— Ee — ei, työtä kuuluu saavan, ja niinkuin sanoin, palkka on hyvä.

— Mutta se palkka saattaa mennä sitä myöten kun se tuleekin, säästöt
eivät kasva ja niin palaamme yhtä köyhinä, ellei köyhempinä takaisin;
jollemme jo sitä ennen ole tulleet sinne vieraan maan multaan
haudatuiksi.

— Kyllä sellaisesta summasta aina täytyy säästyä vaikka eläisikin
vähän komeammin; ja jos kuolema tulee, niin tulee se täälläkin ja sama
kait se on missä sitä ihminen henkensä heittää.

— Voi Matti, tahtoisin paikalla kuolla, jos tietäisin, etten tähän
omaan, rakkaaseen synnyinmaahan kuolemaan pääse.

— No kyllä sinä tänne pääset, emme sinne iäksemme jää... älä tuota nyt
suremaan rupea.

Liisu huomasi että oli turha ruveta Matin kanssa väittelemään. Mutta
hän myöskin samalla toivoi, että kun uusi koittaa, silloin ei
enää Ameriikkaa muistetakaan, vaan uusilla voimilla, uudella innolla
käydään työhön käsiksi ja rakastetaan yksin vain tätä omaa Suomeamme.

Liisu piti siis Matin puhetta vaan hetkellisten ajatusten purkauksena,
joka kyllä itsestänsä unehtuu ja häviää, kun vaan saa oikein nukkua ja
selvitä. Siksi ei Liisu erityistä arvoa Mattinsa tuumille antanutkaan.

Mutta Liisu parka erehtyi...

Kujalassa, missä Matti oli kokonaisen viikon työskennellyt, ja sen
lähemmissä naapureissa, oli syntynyt tulinen ”Amerikankuume.” Pitkän
viikon oli sitä Mattiinkin lietsottu. Amerikan matkasta, Amerikan
kultaisista päivistä puhuttiin Kujalassa aamusta iltaan, puhuttiin
ruokapöydässä, työmaalla ja vielä makuulla puoleen yöhön puhuttiin.
Illoin kokoontuivat asiaan innostuneet naapurin miehet ja naiset oikein
joukolla Kujalan tupaan ajatuksiaan vaihtamaan. Lämminneinä,
innostuneina silloin vasta myöhään kotiin palattiin, jokaisella
sydämessä toivo, mitä pikemmin päästä pois vapauden luvattuun maahan,
Amerikkaan.

Niinkuin valkea kuivassa hongikossa, levisi tämä ”ihana aate” kylän
nuoressa väessä. Se löi kaikki mahdolliset esteet maahan, teki
vastukset turhiksi ja tempasi ehdottomasti mielet mukaansa. Kaukainen
maa muuttui paratiisia paremmaksi ja jokainen sinne päässyt kuolevainen
enkelin kaltaiseksi... Se oli niin suurta, se oli niin ihanaa ajatella
tuota kaukaista merientakaista maata. Uni sai pitkiksi hetkiksi väistyä
öillä silmistä, mielikuvitus rakenteli mitä ihanimpia, mitä somempia
tuulentupia, ja kaukaa kangasti tulevaisuus kuin mahtavan loistava
satulinna.

Tähän huimaan pyörteeseen joutui Matti. Viikon oli päässään uusia
ajatuksia hautonut, mutta jo lauvantai-iltana yökausi päätökseen pääsi.
Päätöstä seurasi tuima läksijäisjuominki, jota vielä pyhä ja seuraava
jatkettiin. Matkarahoistakaan ei Matilla vielä ollut mitään
saamisen tietoa, kun säästöjä ei ollut — mutta mennä silti piti.
Rahojen saanti, se se näytti vielä ajattelemista antavan, mutta kun
siinäkin oikein miehissä toimeen ryhdyttiin, niin selvitä senkin puolen
piti. Velkakirja tehtiin Kujalan isännän ja parin naapurimiehen kera,
noustiin kärryille ja takuumiesten etsintään lähdettiin. Helpostihan ne
nimet ja puumerkit paperiin saatiin, rahamies löydettiin, joten asia
oli kaikin puolin valmis — vaikka kaipaava Liisu ei siitä mitään
tiennyt...

Seuraavana päivänä kääntyi puhe Matin ja Liisun kesken jälleen Amerikan
matkaan. Selvästi, ja suurella vakaumuksella puhui Matti, joten Liisu
helposti käsitti asian todellisuuden. Hän huomasi nyt yhdellä kertaa
tulevaisuuden monenlaisine kuvineen, huomasi sen vaaran, johon Mattinsa
saattaa joutua vieraassa maassa, ne kärsimykset ja puutteet, vaivat ja
vastukset, jotka epäilemättä tulivat häntä kohtaamaan. Liisu koitti
puhua, rukoilla ja pyytää miestänsä Suomeen jäämään, mutta Matti ei
niitä huomioonsa ottanut. Turhaa oli Liisun itku ja valitus, Matti oli
lähteä päättänyt ja siinä päätöksessään pysyi, tinkimistä ei ollut
puoleen eikä toiseen.

Jyrkkyyttään koetti hän kaikellaisilla mahdollisilla ja mahdottomilla
lupauksilla peittää. Lupasi joka kuukausi lähettää rahaa, puolen vuoden kuluttua
lupasi piletin toimittaa, jolla saisi vapaasti perille asti
matkustaa. Kymmenen vuoden perästä tultaisiin takasin kotimaahan,
ostettaisiin vankka talo ja elettäisiin niinkuin patruunat ainakin.
Liisu, eikö silloin olisi hauskaa! — Matti puhui innostuneesti; mutta
Liisuun se ei silti tarttua tahtonut. Niin paljon sillä kuitenkin
aikaan sai, että kuuli vaimonsa suusta ne sanat, jotka antoivat
ikäänkuin passin hänen matkalleen.

— Lähde sitte — ne ne olivat sanat, mitkä Liisu itkultaan sanotuiksi
sai. Enempää ei Matti odottanutkaan. Niissä sanoissa oli hänen
mielestään kyllin lupaa ja valtaa, se oli kuin valtti, joka antoi
vapaamman toiminnan naapurienkin silmissä.

Nopeasti, tavattomalla kiihkolla toimitti Matti sitte
matkavalmistuksensa. Raha-asiat olivat ennestään melkeen valmiit.
Velkakirjalla, jossa takuumiehinä oli yhdeksän talonisäntää, nosti
Matti Nevalasta 270 markkaa. Papinkirjan ja passin saaminen eivät
vaikeutta tuottaneet.

                                                  ⸻

On lähtöhetki. Matkakumppanit, suuren saattojoukon kera ovat hevosineen
saapuneet Matin mökin kohdalle. Kauvan ei siinä seisottaa tarvitse,
kunnes Matti, istuen Liisunsa rinnalla, ajaa hurauttaa toisten
joukkoon. Iloiset tervehdyshuudot kajahtelivat kaukaa vastaan,
herättäen Matin kaihoista mietteistään, joita lähtöhetki mieleen
synnyttää. Vaan kauvan eivät ne jaksa Mattia niistä erillä pitää.
Muistot lapsuuden ajoilta, muistot muinaisesta kodista, muistot
nuoruuden iloisista hetkistä, muistot armaasta mökistä, jonne kallein
kaivattu jälelle jää, koko elämä muistoineen... ne ne väkisinkin
vetävät Matin mukaansa, ovat siksi voimakkaat, ettei hän jaksa niitä
vastustaa eikä mielestään pois karkoittaa. Matin tekisi mieli jotain
Liisulle puhua, mutta hän ei saa sanaa, hän ei voi puhua... jos
puhuisi, kääntyisi se puhe itkuun... se olisi sydämen kaihoa, jota
kieli haastelisi... se olisi kyyneleiden kuisketta Liisulle...jota
Matti tahtoisi vastustaa... Vaistomaisesti puristaa hän Liisun kättä,
mieleen johtuu pelottavat ajatukset tulevista päivistä, kaukana
kodista, kaukana synnyinmaasta... hän on joutua niiden valtaan... mutta
silloin kuuluu veikkojen hurja laulu:

Eikä sieltä Amerikan hotellista kuulu
Itku eikä nauru,
Vaan sieltä kuuluu musikantin soitto
Ja Suomen poikain laulu.

Matti herää mietteistään, mutta ei yhdy lauluun, silmäilee vielä kaukaa
siintäviä kotipeltoja, tuhansia latoja laajoilla nevoilla; silmäilee
vanhoja tuttuja, rakkaiksi käyneitä seutuja, joissa joka kivi, joka
puu, joka pensas tuttua kieltään haastelee. Hänen mieleensä tulee
ajatus, että saattaa olla viimeinen kerta kun synnyinsijoja katsella
saa, viimeisen kerran istua oman valittunsa rinnalla ja viimeisen
kerran katsella Suomen sinistä taivasta. Ikävän tunteet riistävät hänet
jälleen kahta voimakkaammin mukaansa, piirittävät, kahlehtivat joka
puolelta ja nostavat kyyneleitä silmiin. Matti on sanan sanoa Liisulle,
mutta silloin kajahtaa taas joukosta kova-ääninen laulu, johon
useammista kärryistä yhdytään:

Suomen maa se on nuorelle pojalle
Reisata liian pieni.
Minä menen kauvas Amerikan maahan
Sinne mulla on mieli.

Helluni kirjan kirjoitti
Tuolta ”Neuvorkin” kaupungista,
Ja eikä se ollut erokirja,
Se oli rakkauden lista.

Saavutaan kestikievariin, poiketaan, tilataan kori olutta ja juodaan
jäähyväiset Suomelle. Silloin se alkaa kieli laulaa, hanurit vedetään
esille ja hurja tanssi kestikievarin pihassa alkaa. Siinä sitä
poljetaan jalkaa, hypellään ja huudetaan, naisten kimakka ääni yhtyy
miesten joukkoon, jota neljän korviasärkevästi sointuvan hanurin räminä
säestää. Syntyy siinä käsikähmää, tappeluakin, ja kuhmuisina,
hoiperrellen palaavat tanssijat kärryilleen.

Ääntä ja melua ei puutu loppumatkalla, laulunlaine vyöryää ensimäisestä
viimeiseen kärryyn saakka, piiskat vinkuvat ilmassa ja oluen nostattama
ilo pulppuaa pitkin liikkuvaa linjaa.

Mattikin on päässyt koko joukon iloisemmalle tuulelle, puhe käy
kevyesti ja helposti; matkastakin saattaa puhua miten vain tahtoo,
ilman että sitä kyyneleetkään pyytäisivät keskeyttää.

Mutta Liisu... hän istuu pää eteenpäin kallistuneena, kädet ristiin
puristettuina, huulet joskus omituisesti värähtelevät, kyynel toisensa
perään vierähtää helmaan ja hän katselee tajuttomasti kärryjen
pohjille. Hän ei voi vastata miehensä sekaviin kysymyksiin, sydän on
täynnä huolia ja tuskia, ja nuori rinta rauhattomasti aaltoilee. Liisu
tuntee itsensä niin turvattomaksi, niin avuttomaksi, ilman hoivaa,
ilman suojaa, hän on niinkuin tuuliajoon jätetty laiva, josta masto on
poikki ja perä sin murskaantunut, mutta jonka sittekin pitäisi satama
saavuttaa...

Siirtolaisemme saapuvat asemalle. Ameriikkaan menijöitä ja heidän
saattajiaan on pitäjän muiltakin kulmilta, onpa naapuripitäjistäkin
oikein laumoittain saapunut paikalle. Viimeisiä jäähyväisiä ovat
heittämään tulleet vanhat isät, vanhat äidit, joiden lapset kotimaansa
jättävät; vaimot miehiänsä, siskot veikkojansa, veikot siskojansa,
rakastavat rakastettujansa ja ystävät ystäviänsä. Erityinen huoli näkyy
kullakin olevan, erilaiset tunteet, erilaiset ajatukset; mutta mieliala
yleensä on kaikilla sama.

Erohetki lähestyy nopeasti... Matti on ostanut piletin Hankoon,
toimittanut tavaransa sisään ja istuutunut Liisunsa viereen junan tuloa
odottelemaan. Haikea on hetki molemmin puolin. Matti on siksi
selvinnyt, että hyvin käsittää niiden muutamien minuuttien tärkeyden,
jotka vielä Liisunsa vierellä istua saa. Mutta tuo rauhaisa, paljon
puhuva yhdessä olon aika loppuu kesken... loppuu liian aikaseen...
loppuuko ainiaaksi...?

Junan tulo vaikuttaa Liisuun sanomattoman masentavasti. Hän ei tahdo
jaloilleen päästä, ei jaksa seurata miestänsä, joka suurella kiireellä
kantaa tavaransa vaunuun. Matti häviää hänen silmistään, katoaa taajaan
joukkoon, josta Liisun on mahdoton häntä löytää. Liisu aikoo huutaa,
mutta ääntä ei lähde, kurkku korahtaa kuivasti ja tuntuu niinkuin
raskas taakka olisi rinnoilla painamassa. Hän on kuin siipeen ammuttu
lintu, jonka pitäisi lentää, mutta joka ei paikaltaan pääse. Liisua
tönitään, tuupitaan, hän on vähällä kaatua jalkoihin ja sortua
vahvempien alle. Hänen kätensä haparoivat ilmaa, huulet höpisevät
jotakin, mutta sitä ei kukaan kuule. Kun Liisu vihdoin Mattinsa löytää,
pillahtaa hän itkuun. Matti lohduttelee, puristaa Liisua rintaansa
vastaan, ja hänkin — itkee.

— Kuule, rakas Matti — puhuu Liisu sanomattoman liikutettuna — jos
unohdat minut siellä kaukana, kaukana synnyinmaastasi, niin älä
kuitenkaan unohda sitä, joka rintani alla liikkuu. Muista Matti, muista
aina sitä...

— Oi Liisuni, oma Liisuni, teitä en milloinkaan unohda, teidän
edestänne teen työtä ja teitä aina muistelen. Muista sinäkin minua!

Juna vihelsi, Matti heitti hellät jäähyväiset Liisulle ja astui
vaunuun.

Hurraahuutojen kaikuessa, hanurien rämistessä loittoni tuo kauvas
kulkeva parvi, kaukaista, toivottua onneaan tavoittamaan, jättäen niin
monen monta kyyneleistä silmää, särkynyttä, epätoivoon joutunutta
sydäntä, turvatonta, hoivatonta oman onnensa varaan...

Niistä on Liisu yksi, tuo turvaton vaimo, joka tuossa itkien, vilussa
värjötellen seisoo. Hän ei voi osaa ottaa toisten jäähyväisheittoon, ei
voi katsella miehensä menoa. Kauvas yli peltojen katsoo, katsoo,
tietämättä mihin ja mitä. Vasta kun hiljaisuus jälleen palaa, kun junan
kaukainen jyrinä välille väsyy, vasta silloin herää mietteistään Liisu.
Etsivän katseen heittää pitkin tietä, minne kaikkein kalleimpansa
kulki... mutta sieltä ei näy mitään, eikä mitään kuulu, kaikukaan ei
jaksa ääntä kantaa... tyhjää on kaikki... Liisu tyrskähtää uudelleen
itkuun, itkee kauvan ja katkerasti...

                                                  ⸻

Vuosi on kulunut umpeen siitä, kun siirtolaisemme kotikylänsä jättivät.
Kalpeana ja väsyneenä istuu Liisu äitinsä matalassa majassa. Sylissä on
pieni tyttölapsi, joka tahtoo viimeisenkin pisaran äidin rinnoista
imeä. Liisu muistelee kulunutta vuotta, muistelee niitä monia ja kovia
kärsimyksiä, puutteita ja vastuksia, joita on sinä aikana kokea saanut.
Talvi oli pitkä ja ankaran kylmä, lisäksi tuli vielä monien viikkojen
makuu, jolloin ei voinut mitään ansaita. Amerikasta on tullut taajaan
kirjeitä, jotka ovat Liisun kaihoa mieltä sanomattoman paljon
lohduttaneet, mutta joissa ei ole penniäkään rahaa mukana ollut, vaikka
sitä ennen kaikkia olisi kotona tarvittu. Vanha äiti sai kylää kulkea,
etsiä leipäkannikkaan sieltä, toisen täältä, mistä kulloinkin sen
saamaan sattui. Hitaasti kului talvi, hitaasti läheni lämmin kesä, joka
oli tuova valoa, oli jossain määrin lievittävä puutteita ja kaihoa
mieltä matalassa mökissä.

Keväällä talven sai Liisu kylältä runsaasti työtä. Hän oli tunnettu hyväksi
kankuriksi, hyväksi ompelijaksi, ja se tieto oli hänelle suurena apuna.
Palkat kyllä olivat niin mitättömän pienet, ettei ahkerinkaan päivätyö
tahtonut riittää perheen elatukseksi. Sentähden piti Liisun ottaa öitä
avuksi, tehdä työtä silloinkin, kun jo olisi levon aika ollut. Vaikka
Liisulla oli käsinväännettävä ompelukone, joka suuressa määrässä
joudutti työtä, ei säästöjä silti talven varalle saatu. Edellisen
puutteet, ankarat kylmät, ne ne alkoivat syksyn tullen Liisua
uhkaavasti pelottaa. Polttopuut olivat niin kalliita, kun metsiä ei
ollut, ettei Liisu voinut ajatellakaan niitten ostamista. Ei ollut
muuta neuvoa kuin lähteä kuokosmaata kuulustamaan, jota kyllä oli
äärettömät alat joka puolella. Sellaisen Liisu saikin, läheltä
mökkiään, suuren nevan laidasta. Ainoana palkkana, mitä tavallisesti
kuokkijalle nevamaista maksettiin, olivat ne puut, jotka mahdollisesti
sieltä nousivat. Sellaiseen palkkaan täytyi Liisunkin tyytyä, vaikka
työ oli ankaran raskasta ja neva puista köyhää.

Heiluttaa päiväkausia raskasta kuokkaa, keikkua kangen varassa,
nostellen satoja vuosia maanneita hongan runkoja ja syvään kiertäviä
juuria päivänvaloon, se ei väsyneelle, heikolle naiselle ollut helppoa.
Mutta nousta niitten piti, nousta väkisinkin, ja sitä myöten kuin
kuokos laajeni, sitä myöten myös mustat, multaiset puuläjät nousivat ja
lisääntyivät. Rintoja särki, selkää poltti, kun Liisu illoin saapui
kotiinsa. Mutta kun sai puhtaat, kuivat vaatteet päälleen, sai ruokaa,
olivat päivän vaivat unohdetut. Istua silloin pienen lapsensa kanssa
takan läheisyyteen, missä kuivat kävyt kuumaa tulta lietsoivat, tuntui
olo niin hyvältä ja herttaiselta.

Tällaisen iltahetken viehkeydessä, raskaan päivätyön päätyttyä, tapaa
muuan talonisäntä Liisun. Hän ilmoittaa kaikkien niitten nimessä, jotka
olivat Matille takuumiehinä, että Nevala vaatii rahansa takasin.

— Vuodeksiko vaan oli velka — kysyy Liisu säikähtäen.

— Vuodeksi oli — vastaa isäntä.

— Mutta Matti ei ole saanut vielä rahoja kokoon, ei ole penniäkään
lähettänyt. — Kyllä se sen ”Nevalainenkin” kuuluu tietävän, mutta
sanoo tarvitsevansa rahoja.

— Mutta eiköhän se odottaisi, odottaisi edes niin kauvan kun saisin
sanan Matille.

— Luulisin sen odottavan, ei kait se sitä rahaa tässä hetkessä
tarvinne. Se Nevalainen muutoin tahtoo niissä raha-asioissaan olla
vähän ”krantunlainen” — huomautti isäntä.

— Mutta puhukaa tekin puolestani, sanokaa että heti kirjoitan Matille
ja pyydän rahoja... odottaisi edes kaksi kuukautta.

— Kyllä minä, kyllä minä — vastaa isäntä hyväntahtoisella äänellä,
puhe soluu raha-asioista Amerikan oloihin ja niistä viimein Mattiin.
Lähtiessä vakuuttaa isäntä kaikin puolin koettavansa Liisun parasta,
mikäli se hänen vallassansa on.

Isännän mentyä purskahti Liisu itkemään, hän aavisti vaaran, joka oli
heitä kohtaava; hän tiesi, ettei Matti noin lyhyessä ajassa niin suurta
summaa hankituksi saa... ja mitä silloin tekevät meille...

Vanha äiti lohdutteli Liisua sillä, että kyllä Jumala auttaa
eteenkinpäin, niinkuin on tähänkin asti auttanut ja että kyllä Hän
pitää murheen kaikkein huonoimmasta, kaikkein heikommasta ja
turvattomimmasta ihmisestä, kun vaan Hänen apuansa pyydämme. Muista
Liisu aina, että Jumala voi kaikki ylenpalttisesti tehdä, yli kaiken
senkin, mitä me rukoilemme taikka ymmärrämme. Luota aina Jumalaan, pane
turvasi Häneen, ja mitä sinä ikänä pyydät, pyydä se Häneltä.

Äidin sanat lohduttivat paljon Liisua; mutta äskeinen rauha ja
turvallisuus eivät enää mökkiin palanneet. Sijaan tuli surua,
epätoivoisia huokauksia ja uusia huolia —

Liisu kävi Nevalassa, puhui kauniisti ja pyysi velalle kahden kuukauden
pitennystä. Isäntä suostui ja Liisu palasi iloisempana kotiin.

Siellä kirjoittaa hän Matilleen kirjeen Ameriikkaan, jossa sydämen
hellemmillä ajatuksilla, rakkautta uhkuvilla sanoilla kuvailee tilaansa
ja pyytää että jos suinkin on mahdollista, lähettäisi velkansa — edes
osan, jollei kaikkiakaan. Kyllä ”Nevalainen” odottaa kun saisi edes
toisen puolen velkaa — kirjoittaa Liisu — ja lopettaa: mutta en
pitäisi silläkään lukua, kun vaan sinut tänne takaisin saisin. Tule,
tule pian, sinua odottaa maasi ja pikku tyttösi, mutta kaikkein enemmän
sinun oma, kaipaava Liisusi.

                                                  ⸻

Matin elämä tuolla ”vapauden maassa” alkaa muodostua siksi, mikä niin
monen muun siirtolaisparan on perikatoon vienyt. Palkat ovat olleet
tavalliset, eivät kuitenkaan niin suuret, kuin miksi niitä kotimaassa
puhuttiin. Dollari, muutama sentti päälle, useimmin vaille, siinä ne
nuorempien, oppimattomien päiväpalkat ovat olleet. Voisi niistä sentään
säästöjä hyvin tehdä, mutta houkutuksia esiintyy joka päivä
lukemattomia, joiden puoleensa vetävä voima on niin suuri, että harvat
sitä vastustaa voivat. Viikon säästöt hupenevat lauvantai-iltaisiin
juominkeihin, irstaaseen elämään, ja uusi viikko aletaan taas yhtä
köyhänä, yhtä pienillä säästöillä kuin edellinenkin.

Satojen metrien syvässä, pimeässä, huonossa ja kosteassa ilmassa,
alituisessa hengen vaarassa työntää Matti päivät aamusta iltaan. Sinne
maanalaisiin luoliin, pimeihin komeroihin, joita lamppujen valo
hämärästi valaisee, sinne tuon tuostakin muistuu ihana kotimaa
muistoineen. Kotoiset olot, kotoiset tavat, kotoinen kieli, kotoiset
ystävät, ne ne tuhansia, lukemattomia kertoja elävinä ajatuksiin
vilahtavat ja kaihon kaipuun mieleen jättävät. Kirkkaampana, armaampana
nousee silmien eteen Liisu, pikku tyttöineen. Heidät olisi Matti niin
monen monta kertaa tahtonut syliinsä sulkea, mutta väli on niin
äärettömän pitkä, juopa niin leveä, ettei se ole mahdollista ollut.
Säästöjen kokoamista on Matti monet kerrat alottanut, kotoiset
kirjeetkin ovat siihen kehoittaneet, ja Matti tekee viikon varrella
lujia päätöksiä. Mutta kun saapuu lauvantai-ilta, saapuu pyhä,
raukeavat lupaukset, tyhjiksi käyvät päätökset ja kirottu ”saloona”
s.o. kapakka, nielee kaikki. Silloin tuntuu, niinkuin olisi vaimo ja
lapsi siirtyneet tuhansia peninkulmia kauvemmaksi, saavuttamattomien,
teittömien taivalten taa, josta ei enää koskaan, ei milloinkaan saa
rakkaitaan syliinsä sulkea.

Sellaisilla tunteilla, kyyneleet silmissä, lukee Matti Liisun viimeisen
kirjeen, jossa velaksi otettuja matkarahoja pyydetään suorittamaan.
Matti päättää ne maksaa, ja ryhtyy oikein innolla säästöjä kokoamaan.
Kahteen viikkoon ei ole kapakassa käynyt, ei väkevän tippaa maistanut,
ja sievonen summa rahaa on kotimaata varten tallessa. Mutta kun himo on
suuri, houkutus tavattoman voimakas, täytyy Matin alistua niitten alle
ja poiketa kapakkaan. — Saahan toki vähän maistaa, edes pari ryyppyä
— tuumii hän ja astuu sisään. Mutta sieltä on niin vaikea aikanaan
poistua kun rahaa on taskussa ja hyvistä veikoista ei ole puutetta.
Matti ei tarpeeksi tunne itseään, hän on heikko viettejään
vastustamaan, ja joutuu niitten orjaksi. Kotimaa unohtuu, unohtuu vaimo
ja lapsi, jaloimmat periaatteet kukistuvat ja hän joutuu kapakan
huimaan, mukaansa tempaavaan pyörteeseen...

                                                  ⸻

Muutamien viikkojen kuluttua kirjoittaa Matti Liisulle kirjeen, jossa
muun muassa sanoo:

— Työpalkka on nykyään ollut erittäin huono, lisäksi olen vielä pitkät
ajat sairastellut, joten en, Liisu kulta, tällä kertaa voi lähettää
rahaa.

                                                  ⸻

Kuu rahaa ei Amerikasta kuulunut, pani Nevala takuumiehet lujille ja
vaati maksua. Takuumiehet suorittavatkin kukin takaamansa summan
korkoineen, mutta toimittivat heti ryöstön Liisun omaisuudelle. Eivät
auttaneet naisen kauniit pyynnöt, ei rukoukset eikä ruikutukset, ryöstö
tuli kuin tulikin. Ruununmies kirjoitti kaikki mitä kirjoitettavaa oli
ja minkä Liisulle tiettiin kuuluvan. ”Vasaran alle” joutui siis melkein
kaikki irtaimisto, mitä mökissä oli, sillä äidin tavaroista oli suurin
osa talven mitassa myöty.

Liisun monet vaatekerrat, jotka oli ”nuoruuden päivinä” laittanut,
sänkyvaatteet, sänky, pöytä, tuolit, Matin ostama ompelukone, ruoka- ja
keittoastiat, kaikki myytiin. ”Puille paljaille” jäi Liisu, huonot
vaaterisat päälle, aijottiin myödä pikku Annikin kehtokin, mutta toki
sentään jätettiin. Kylmää, kolkkoa, tyhjää oli kaikki... ryöstetyltä ja
hävitetyltä näytti vielä äsken siisti maja... Halla oli vieraana
käynyt, kova halla sittekin.

Särjetyllä, murretulla sydämellä täytyi Liisun kaikkea tätä katsella.
Hän ei enää voinut itkeä, hänen sydämensä oli niin täynnä tuskia ja
huolia, tulevaisuus näkyi hänelle mustana, kylmänä hautana, joka tahtoi
elävänä hänet syliinsä sulkea. Maailma tuntui niin häijyltä, kovalta ja
tyhjältä. Ei suloisia, lohduttavia sanoja, ei lempeitä kasvoja, ei
armeliaisuutta... Liisu tunsi itsensä kaikkien hylkimäksi, kaikkien
vihaamaksi, kaikkien vainoomaksi ihmiseksi, johon ei rakkautta kukaan
tunne. Mutta oli ainakin kaksi, jotka Liisua rakastivat, ja joita ei
Liisu olisi mihinkään rikkauteen, mihinkään aarteeseen vaihtanut. Vanha
äiti ja kaunis, vaaleatukkainen pikku Annikkinsa, ne ne olivat, ja
niiden puolesta oli Liisun edelleenkin elettävä, edelleenkin väsymättä
työskenneltävä — — —

Kun huutajat olivat ostoksineen poistuneet, jättäneet rauhaan pienen
mökin, tuntui Liisusta vähän helpommalta. Hän puristi hellästi pikku
Annikkiansa rintaansa vastaan, suuteli häntä tulisesti ja kyyneleet
silmissä puheli:

— Oma lintuseni, oma pikku enkelini, veivät meiltä omamme, veivät
kaikki, mutta eivät kuitenkaan sinua vieneet. Nyt olemme köyhät kuin
pikkulinnut, eivät enää tule meiltä ottamaan, eivät enää tavaroitamme
myymään... Olisi isä kotona, ei meillä mitään hätää olisi...

Kyyneleet valuivat lapsen polskille, Liisu kuivasi ne ja virkkoi:

— Kyynelillä sinun kasvosi kastan, itkulla uneen vaivutan, mutta kasva
sinä lapsi onnellisemmaksi kuin äitisi.

Lapsen kädet silittelivät Liisun poskia, suu koetti jotain puhua ja
äiti oli ymmärtävinään sen tarkoituksen —

Kaksinkertaisella innolla työskenteli Liisu tästä lähtien perheensä
elättämiseksi. Koneensa onnistui hän saamaan takasin samalla hinnalla
kun oli myytykin, mutta velaksi. Työtä oli runsaasti, terveys jotenkin
hyvä, ja ahkera ja säästäväinen kun oli, tuli pieni perhe jokseenkin
toimeen, puutetta juuri kärsimättä. Kun kesä saapui, oli Liisu jo
hankkinut myytyjen tavaroiden sijaan useita uusia, olipa maksanut 10 mk
. koneensa velkaa. Elämä alkoi jälleen tuntua turvallisemmalta ja
hauskemmalta, pikku Annikki jo käydä sipsukoitti, käänsi ylösalaisin
mitä käsiinsä sai ja piti iloista elämää vireillä.

                                                  ⸻

Kuusi vuotta viimeisenä kesänä on kulunut siitä kun Liisun viimeksi tapasimme. Hänen
vanha, rakas äitinsä on jo mustien multien joukkoon lepäämään laskettu.
Annikki on kasvanut viehkeäksi, iloiseksi ja kaunismuotoiseksi tytöksi,
jota eivät surut eikä huolet paina. Hän on äitinsä silmäterä, äitinsä
sydän, koko ilo ja elämä yksinäisellä elämän polulla. Puutetta ei ole
ollut, työtä on riittänyt ja palkka on ollut tavallinen. Kahtena
on Liisu ollut rantakaupungeissa lossaus- ja
lastaustöissä, joissa on paljon parempia palkkoja ansainnut kuin
kotikylällä. 75 ja 100 markan säästöillä palasi hän syksyin kotiinsa,
ja sitäpaitsi olivat voimat ja terveys paljoa paremmat kuin jos olisi
kuuman kesän ompeluksen tai kankaan ääressä istunut.

Viettelyksiä ja houkutuksia oli kyllä yksinäisellä naisella
kaupunki-elämässä paljon enemmän kuin rauhallisessa kotikylässä. Mutta
Liisu ne helposti voitti, joten hän vapaalla, puhtaalla omallatunnolla
saattoi taas lähestyä synnyinseutujaan, avata matalan majansa oven ja
astua sinne pikku Annikkinsa kanssa niinkuin lintu omaan pesäänsä.

Kulunut kesä on kaikin puolin ollut Liisulle virkistävä. Hänen mielensä
on iloisempi kuin mitä se on koko kuuden vuoden aikana ollut. Kirjeitä
on Amerikasta tullut taajemmin kuin milloinkaan. Niissä Matti kuvailee
ikäväänsä, kertoo miten halulla halajaisi nähdä pientä perhettään ja
lupaa koota rahoja ja lähettää piletin. Mutta Matti on huono säästöjen
tekijä, hän elää ”kädestä suuhun”, rahat luistavat sitä myöten kuin
tulevat, joten pilettiä näin ollen ei voi Suomeen lähettää, sen
hankkiminen kun jo vaatisi suuremman summan. Ainoa rahalähetys minkä
Matti Liisulleen lähetti, oli 80 markkaa, ja senkin piti olla apuna
matkapiletin hankkimisessa. Tämän summan lähetti Matti sillä toivolla,
että ehkä Liisu saisi loput itse hankituksi, esimerkiksi myömällä
äitivainajansa mökin.

Vasta ensi kerran rupesi Liisu todenteolla ajattelemaan että mitä jos
lähtisi Ameriikkaan. Monia syitä oli, jotka puolustivat lähtöä, monia
taas, jotka vastustivat. Matkarahojen puolesta olisi Liisu juuri
toimeen tullut, sillä kesäiset säästöt olivat tallessa, johon
Amerikasta tulleiden rahojen lisäksi olisi 100 markkaa hyvin riittänyt.
Mutta myydä mökkiä, missä oli ikänsä elänyt, kasvanut, sitä ei Liisu
tahtonut. Seisköön vaikka kylmillään kunnes maahan maatuu — tuumi
Liisu — vaan minä en sitä myy. Tavaroista sen kyllä saisi, jos tästä
lähtö tulisi — mutta juuri se lähtö, se se pani ajattelemaan.

Yöt ja sitä Liisu mietti, mutta ei sittekään varmuuteen päässyt.
Vasta kun Matilta saapui uusi kirje, jossa hän jälleen pyytää
perhettään Ameriikkaan; vasta silloin tekee Liisu päätöksensä.

Hän päättää lähteä.

Liisu myy kaikki mitä ei sovi mukaan ottaa, ja niin saa hän
matkarahansa kuntoon.

Mutta se lähtö, se on niin kovin vaikeata. Hänen pitäisi jo lähteä,
mutta ei jaksa. Liisu silmäilee tyhjää huonetta, missä kaikki on niin
perin tuttua. Siinä jokainen rako, jokainen hirsi ja lattiapalkki omaa
tuttua kieltänsä haastelee. Tuossa vanha mustunut takka, jonka
valkealoisteessa niin monet hauskat hetket on viettää saanut, joka niin
monet kyyneleet on kuivannut ja pitkinä kylminä talvi-iltoina lämmintä
tupaan lietsonut. Tuossa tuo pieni akkuna, josta kevätaurinko kultiaan
lattialle, seiniin ja koko huoneeseen heitteli ja joista niin usein
katselin, miten kirkas kuu taivaalla kulki, kuinka se väliin pilvien
taa piiloutui, mutta jälleen kirkkaana näkyviin pisti. Ja siitä näin
miten heinä tuulessa heilui, miten se tuoksuaan sisälle heitti ja koko
ilmaa hajullaan halaili... Liisu muisti kaikki, muisti rakkaan isä- ja
äitivainajansa, heidän kuvansa entistä kirkkaampana silmiin nousi...
oli näkevinään heidät jäähyväisiä jättämässä. Koko eletty elämä muistui
mieleen ja Liisu sitä kaiholla kaipasi.

Jättää kaikki, lähteä tuonne suureen, kylmään maailmaan, jossa ei
kukaan tunne, ei kukaan auttavaa apua anna, se tuntui Liisusta siltä,
kuin olisi pitänyt sydän reväistä rikki, ja sen parhaimmat, eloa
sisältävimmät osat jättää tänne ja niillä lopuilla lähteä pois, ikävään
kuihtumaan ja kuolemaan. — Rakas Annikki, sano jäähyväiset kodillesi,
me lähdemme po... pois — sanoi Liisu itkien.

— Tulemmeko äiti vielä takasin? — kysyi lapsi, juoksi Liisun
hameisiin kiinni ja rupesi itkemään.

Lapsen sanat koskivat äitiin, hänen mielensä kävi vielä kaihommaksi ja
hän epävarmasti lausui:

— Tulemme, jos Jumala sen sallii.

Liisu halasi kiintonaista rahia, suuteli kynnystä ja viimein suurella
vaivalla lukitsi oven.

Mutta Liisu ei vieläkään päässyt lähtemään. Kotiseutu vihreine
pihoineen, peltoineen, niittyineen, metsineen ja kumpuineen, se se
muistoineen hänet mukaansa tempaa ja kauvas lapsuusaikoihin, iloisille
leikkitanterille saattaa. Sieltä muistuivat ystävät, leikkikumppanit,
nuoruusajan iloiset päivät, kaikki, kaikki, ja niiden takaa jälleen
oman äidin kuva lempeänä, rakkaana ja vaalivana.

Täytyykö nyt kaikista luopua, kaikista irroittautua? — kysyy Liisu
itseltään. Hänet valtaa katumus, joka on niin voimakas, että matka
tahtoo jäädä tekemättä. Koti, ympäristö, nuo tutut seudut, taivas, maa,
ne kaikki näyttävät siltä, kuin tahtoisivat sanoa: Jää tänne, älä
lähde.

Mutta Liisu muistaa Mattinsa, kuulee kyytimielien kiirehtivän äänen,
jättää jäähyväiset ystävilleen ja orjamaisesti alistuen nousee
kärryille sekä jättää kotikylän.

                                                  ⸻

Sadottain vetelehtää siirtolaisia Hangossa, odotellen lähtöä. Siellä on
miehiä ja naisia kautta Suomen. Toiset tanssivat, toiset lyövät
korttia, toiset räyhäävät ja pitävät hurjaa elämää. Naiset käyvät käsi
kädessä päihtyneitten miesten rinnalla, kuhertelevat kaupungin sopissa
ja piilopaikoissa ja mielen viihikkeeksi, tunteitten huvittajaksi
maistelevat miesten makuisia taskumatteja.

On siinä satamassa elämää ja hyörinää. Miesten karkea-äänisiä
kirouksia, naisten kirkuvia huudahduksia säestelee vaimojen
epätoivoiset huokaukset, lasten itku ja valitus, johon vielä
äännekkäämmin yhtyy nosto raanojen hermostuttava jyske, koneitten
vihellys ja se hirveä kolina ja jyry, mikä lastaus- ja lossaustöissä
syntyy.

Yhtenä ”sekamelskana” on koko satama ja sen läheisyys. Näytelmää kestää
viikot vuodet, kuukaudet, kestää kokonaiset, vaikka osien näyttäjät
nopeasti vaihtuvat.

Tuohon näytelmään on saapunut Liisukin pienen Annikkinsa kanssa.
Hänelläkin on siinä osansa, oma roolinsa, jonka hän tietämättään,
tahtomattaan näyttää. Siinä kirstun päällä, vaatesäkkiensä vieressä hän
istuu, käsi taskussa tapailee kallista pilettiä, jonka tavattomalla
säästäväisyydellä, uutteruudella ja vaivalla on hankituksi saanut.
Muutamia kolikoita on taskussa, mutta niin perin vähän, että pelottaa
niitten kanssa pitkälle matkalle lähteä.

Pikku Annikki siinä vierellä istuu, syöden nisuleivänpalasta ja
ihmeissään katselee hyörivää ihmisjoukkoa, tuon tuostakin sinne
kädellään viittoen ja kehoittaen äitiään katsomaan. Tajuttomasti,
lapsensa mieliksi katsoo Liisu osotettuun suuntaan, mutta silmä ei
siellä mitään huomaa, ajatus ei hetkeksikään sinne vaivu. Tyhjässä
kotimökissä, rakkailla synnyinsijoilla, vanhempiensa haudoilla, siellä
ne liikkuu Liisun ajatukset. Pää painuu jälleen rinnoille, ja hän
vaipuu syviin mietteisiin...

Liisu herää vasta kun Annikki työntää kylkeen ja kuiskaa korvaan:

— Äiti, herra puhuu.

Liisu hätkähtää, nostaa päänsä ja näkee edessään pitkän, hyvin puetun
herrasmiehen, joka ystävällisesti tervehtii ja kysyy:

— Miksi olette niin kovin murheellinen? Liisu ei vastaa mitään, katsoo
vaan kauvas merelle.

— Te luullakseni aijotte Ameriikkaan — puhuu herrasmies vastausta
odottamatta.

— Niin aijon — rohkenee Liisu vastata.

— Tuoko on lapsenne? — kysyy herra, ja osoittaa pikku Annikkia.

— Minun se on.

— Ja kahdenko aijotte lähteä?

— Niin.

— Miehenne kaiketi on jo Amerikassa?

— On.

— Olette siis saaneet häneltä vapaan piletin?

— Enkä... 80 markkaa vaan.

— 80 markkaa! — huudahtaa herrasmies ihmeissään — vai 80 markkaa, ja
itse olette loput hankkineet!

— Niin...

— Mutta luuletteko varmaan tapaavanne miehenne?

— On minulla osoite — vastaa Liisu rohkeasti.

— Jos onkin, mutta kun te tulette Ameriikkaan, ei kukaan teitä
ymmärrä, ettekä te heitä, kuljette niinkuin mykkä ymmärtämättä yhtään
sanaa; joudutte väärälle tielle, eksytte suureen maailmaan ja silloin
olette hukassa. Kukaan ei teitä tunne, ei neuvoa taida, rahanne
loppuvat ja te kuolette viluun ja nälkään. — Ja jos miehenne
löytäisittekin, oletteko varma, että hän voisi teidät kunnollisesti
elättää ja jälleen kotimaahanne saattaa?

— Kyllä hän voisi...

Miehenne on lähettänyt teille 80 markkaa, se jo todistaa minne rahat
ovat menneet ja minne ne vastakin menevät. Vai luuletteko voivanne
hänessä muutosta vaikuttaa?

— En tiedä — vastasi Liisu epäillen.

— Minä varoitan teitä vaimo, älkää lähtekö. Kun laiva laiturista alkaa
liikkua, kadutte te katkerasti; mutta se on jo silloin myöhäistä... Te
tulette hyvin toimeen täällä armaassa kotimaassa, koska olette niin
suuren summan itsellenne hankituksi saaneet, että olette matkalle
voineet lähteä. — Herrasmies keskeytti puheensa ja katsoi väkijoukkoa,
joka huutaen ja telmien alkoi nousta laivaan. Katsokaa tuonne! — sanoi
hän ja osoitti rantaan — kaikki nuo ovat isänmaansa pettureja,
isänmaansa kavaltajia, jotka hiellä ja verellä ansaitun maan, köyhän,
mutta armaan Suomi-äidin hylkäävät, käyvät työhön vieraaseen maahan,
muita ja itseään rikastuttaakseen. Minä en heitä suomalaisiksi uskoisi,
ellen näkisi noita tuttuja kasvoja, joita kotipelloilla jo lapsuudesta
asti olen näkemään tottunut, ja ellen kuulisi heiltä sitä rakasta
kieltä, joka tällä maalla jo tuhansia vuosia on kaikunut. Veljiä ja
siskoja ne minulle ovat, mutta minun täytyy sanoa, että häpeän heitä
siksi tunnustaa, katsellessani, miten he maansa, vanhempansa ja
ystävänsä jättävät. Olisi parempi, että tuo laiva kalliine lastineen
tuonne kotilahteen vaipuisi, kuin että se sen vieraan maan rantaan
purkaa. Silloin olisi edes heidän hautansa täällä synnyinmaassa, jonka
päällä kotilaine laulaisi ja rannan kuuset kaihojaan kuiskailisivat...

Niin sinne he menivät, jotkut heistä palaavat raihnaisina,
raajarikkoina, väsyneinä; mutta useimpien hauta on siellä vieraassa
mullassa muukalaisten rinnalla.

Sinnekö tekin vaimo kuolemaan lähdette, sinnekö viette tuon kauniin
lapsenne muukalaistumaan?... Elkää lähtekö, elkää jättäkö
synnyinmaatanne, omaisianne, ystäviänne... Elkää lähtekö, täällä on
paljon onnellisempi elää... Jääkää tänne Suomeen pikku tyttönne kanssa!

Herrasmies nosti Annikin korkealle ilmaan, katseli hänen sinisiä
silmiään ja sanoi: — Ameriikkaanko sinäkin pikku kyyhky lähdet?

Tyttö ei vastannut mitään, rimpuili vaan oudon herrasmiehen sylissä,
kunnes viimein pääsi vapauteen, äitinsä turviin.

— Minulla ei ole halua Ameriikkaan — puhui Liisu itkien — minä en
sinne menisi, vaikka minun pitäisi kuolemaan käydä kotimaassani, ellei
minun mieheni siellä olisi ja sinne käskisi. Mutta sittekin on lähtö
minulle raskas, se on raskaampi kaikkia kärsimyksiäni, kaikkia tuskiani
joita tuntenut olen, se on niin raskas, että minä tahdon nääntyä sen
alle.

— Minä siis neuvon: jääkää tällä kertaa Suomeen, peruuttakaa matkanne
ja palatkaa kotiin lapsenne kanssa. Odottakaa kunnes miehenne lähettää
piletin. Jos hän sen aikaan saa, silloin minä uskon että hän teitä
rakastaa todellisella rakkaudella ja silloin minä en kiellä teitä
menemästä.

— Mutta minulla on jo piletti — huomautti Liisu.

— Se ei tee mitään, me viemme piletin konttooriin ja te saatte rahanne
takaisin.

Liisu ajattelee kauvan, hän on kahdella päällä, viedäkö piletin pois
vaiko astua laivaan. Hän miettii ja miettii, mutta varmaan päätökseen
ei siltä pääse.

Silloin saapuu apu läheltä, lähempää kuin Liisu Annikki voi toivoakaan. Pikku
tuskaantuneena, viluissaan käy äitiin lujasti kiini ja itku
kurkussa huutaa:

— Äiti, äiti, lähdetään kotiin, täällä on niin kylmä ja ikävä.

Niinkuin enkelin ääni taivaasta vaikuttaa se Liisuun. Hän tempaa
tyttönsä syliin, suutelee sitä tulisesti ja puhuu:

— Lapseni, oma Annikkini, me lähdemme kotiin, omaan vanhaan kotiimme.

— Sinä pikku tyttöni sait enemmän aikaan kuin minä. Sinä olet oikea
taivaan enkeli — puhuu iloissaan herrasmies. Sitte viheltää hän
ajurin, auttaa tavarat kärryille, istuttaa Liisun tyttöineen päälle ja
seuraa itse toisella perässä.

Konttoorissa toimittaa hän piletin jälleen rahaksi, sovittaa ne visusti
Liisun taskuun ja saattaa heidät asemalle.

Kiitollisena ja sanomattoman liikutettuna jättää Liisu jäähyväiset
oudolle herrasmiehelle. Hän kiittelee moneen kertaan itsensä ja
Annikkinsa puolesta herraa kaikesta avusta, vaivasta ja opastuksesta,
joka ihan odottamatta oli heidän osakseen tullut.

— Kiitokseen ei ole syytä — vastaa herrasmies — olemmehan saman
kansan, saman Suomi-äidin lapsia, joten olen vaan velvollisuuteni teitä
kohtaan täyttänyt. Menkää rauhassa kotiinne, eläkää onnellisena ja
Jumalan siunaamina kauniissa synnyinmaassamme.

Herrasmies antaa Annikille pivollisen hyvänmakuisia karamelleja, nousee
sitte kärryille ja ajaa pois kaupunkiin.

                                                  ⸻

Liisu on tyttöineen saapunut vanhaan, rakkaaseen kotiinsa. Kyläläiset
käyvät ihmettelemässä: että pianpa sitä Amerikassa käytiin ja että
täälläkö se Liisun Ameriikka onkin, ja yhtä ja toista sentapaista.
Toiset väittävät Liisun tehneen väärin kun palasi kotiin, toiset taas
pitävät sen oikeana. Eikä se Liisu itsekään tiedä kumpi oikeimmin olisi
ollut. Mutta seuraavalla viikolla luetaan ”Siirtolaisessa”

”Kansalaisemme Matti Mäki, syntyisin Ylihärmästä kuoli tapaturmaisesti
Lokak. 3 p:nä East Horrien kaivannon toisessa shaftissa. Raskas malmin
lohkare putosi katosta ja runteli hänen ruumiinsa mäsäksi.”

Samalla viikolla saapuu Liisulle kirje Amerikasta, jossa uudistetaan
sama asia ja lausutaan helliä lohdutuksen sanoja tapahtuman johdosta.