III

RINTAKUKAT

Aarne on nuori, vastaleivottu talonpoikaisylioppilas. Helsinkiin
varustelee, missä keväällä siron valkolakin loistavasti voitti.

Aino, Aarnen lemmitty, mielitietty, hänkin osaltaan armaansa lähtöä
valmistelee. Aamusta varhain on puutarhassa juossut, kukasta kukkaan
lentänyt kuin perho. Aristelematta taittanut ihanimman kukan, somemman
oksan, saadakseen sitten oikein kauniin, oikein sievän ja siron
matkakumppanin Aarnelle. Ja kun kukkia on hyvä kimppu, valitsee hän
paikan pihlajan siimeksessä ja siinä ne yhteen sommittelee parhaimman
taitonsa mukaan. Mieli on kaihoa täynnä, sydän niin rauhaton,
rauhaton...

— Sinne Helsinkiin valistuksenviiriä takomaan lähdet, sitte Suomeni
saloilla sen pystytät — puhelee Aino itsekseen, kukkia
sommitellessaan.

— Nämä sinne mukanasi vie, muistona minulta. Näihin lempeni,
rakkauteni ja kaikki sydämeni toivot, kaihot ja kyyneleeni suljen,
näihin armaisiin kesätähtösiin, jotka sulle, armaani, annan. Kanna
näitä rinnoillasi, helli, suutele; vaan älä luotasi heitä, kun
läheltäni poistut. Älä heitä, armas Aarne!... Nämä minun hoitamiani,
vaalimiani ja kasvattamiani ovat. Nämä minun lempeni ennen sua saaneet
ovat. Aamulla varhain niiden luo juoksin, kun vielä kastehelmet
lehdillä loisti. Illoin niitä, kastelin, päivin ihailin. Ne minun
iloni, onneni, kaikki olivat mulle, ennenkun sun löysin... Aarne. Vaan
nyt, nyt sinä mun kukkani olet kaunein, mun loistotähteni... ja näillä
sun rintasi kukitan...

Kun kukkavihko oli valmis, sovitti Aino sen hienoon silkkipaperiin,
vaatetti itsensä ja lähti asemalle.

Siellä olikin jo Aarne tavaroineen, tamineineen. — Juna vihelsi
tulomerkin.

Aino kiinnitti kukat Aarnen rintaan ja sanoi leikillisesti —
pudotappahan nämä vaan, niin et koskaan saa minulta uusia.

— Enkä pudotakaan sinun kukkiasi! — vastasi Aarne puoleksi
vakavalla äänellä.

— Tuletko sitten jouluksi kotiin? — kysyi Aino ja katsoi
surunvoittoisesti Aarnea.

— Luultavasti tulen, elleivät työt näytä kovin tähdellisiltä, —
vastasi Aarne ja heitti vakuuttavan katseen Ainoon.

Jäähyväisiä heitettäessä tunki kuin salaa Ainon silmänurkkaan kyynel,
joka ei jäänyt Aarnelta huomaamatta.

— Onnea töillesi, onnea pyrinnöillesi, tuhatkertaista onnea! —
toivotti Aino.

— Kiitos, kiitos, samaa sinulle! Hyvästi äiti, hyvästi isä, hyvästi
Aino! — huuteli Aarne vaunusillalta. — —

Juna liikkuu, vauhti kasvaa tasaisesti ja viimeisenä oleva pakaasivaunu
jo ohi aseman pyörii. Musta koneen savu lyöttäytyy tuulen mukana alas,
peittää vaunut ja kietoo asemasillan pahanhajuiseen katkuun. Aarne
huiskuttaa siniraitaista nenäliinaansa niin nopeassa tahdissa kuin
suinkin saattaa, johon asemalle jääneet taitonsa mukaan vastaavat. —

Juna kiitää Murtovaaran kuvetta ja katoaa tummaan metsään. Vielä kerran
kuuluu veturin vihellys, kauvempana olevat vaarat sen moneen kertaan
matkivat, kunnes viimein kokonaan väsyvät. Pyörien tasainen jyrinä vaan
silloin tällöin heikosti asemalle kantaa, mutta vihdoin sekin salolle
uupuu.

— Sinne painuit armas!... Milloinka mahtanet jälleen palata? — huokaa
Aino, ja kosteat silmät katsovat kauvas junan kulkemaan suuntaan.
Tuntuu niin yksinäiseltä, niin sanomattoman kaiholta, kaikki näyttää
niin tyhjältä ja kuivalta — —

Aarne seisoo vaunusillalla, — juna on jo aikaa sivuuttanut kotikylän.
Nenäliina on vielä kädessä, pää on rinnalle kumartunut tuoksuvien
kukkien syleilyyn... Siinä sen onkin niin hyvä olla, ei kukaan ole
häiritsemässäkään.

— Oi te kauniit, ihanat ja sulotuoksuiset kukat, — puhelee Aarne. —
Kuinka ihania te vaaleanpunervat ruusut, ja sinä... ja sinä... ja sinä
hyvätuoksuinen reseda. Mutta kauniimpi, suloisempi teidän
kasvattajanne, hoitajanne ja vaalijanne, tuhat kertaa ihanampi on Aino.

Oi, jos —

— Olkaa hyvä ja käykää vaunuun! — huutaa konduktööri.

Aarne hätkähtää unelmistaan. Hänestä tuntuu siltä kuin kylmä vesiämpäri
olisi niskaan kaadettu. Välinpitämättömänä, ikäänkuin ei olisi mitään
kuullut, astuu hän vaunuun. Konduktööri napsauttaa lippuun reijän, ja
Aarne etsii sopivan paikan keskipenkiltä.

Ovenpuoleisessa päässä pitää hurjaa rähinää muuan miesseurue,
vastaisella puolella istuu vanha akka jyrsien suurta, kolmikulmaista
voileipää, ja takana, selkä Aarnea vastaan, puhelee kolme,
nuorenpuoleista naishenkilöä. Pian unohtaa Aarne ympäristönsä... Ajatus
käy kotipoluille... Siinä haaveillessaan, vanhoja, rakkaita muistoja
mieleensä palautellessaan, tarkastelee hän puolelta ja toiselta
kukkiaan, niitä haistelee ja hyväilee, asettelee ja selvittelee, auttaa
ja korjaa ja taas haistelee. Ja kun kaikkea tätä on useampaan kertaan
tehnyt, nousee hän äkkiä, menee välihyttiin ja irrottaa kukat
rinnastaan, sovittaen ne pesu-astiaan makaamaan. Sitte antaa hän
virvoittavan veden niiden, päälle valua. Kun vettä on tarpeeksi,
sovittelee hän kukat niin, että kaikki pääsevät veden partaalle. Kuni
armas äiti lapsiaan, hoitaa siinä Aarne kukkiaan. Kaiken hellyytensä,
kaiken huolensa ja rakkautensa omistaa hän niille. Aarne tietää, että
nämä kukat ovat Ainon hoitamia ja kasvattamia, tietää kuinka rakkaita
ne ovat hälle. Kukathan ovat Ainon koko elämä, hänen ilonsa ja onnensa.

— Tuotakin pikkuruusua sinä pienestä pitäen kasvatit, puhjettuaan sitä
suutelit ja syleilit. Tuon olen pöydälläsi nähnyt, oman kuvasi
rinnalla... Oi miten sievän ja soman kuvan ne siinä yhdessä
muodostivat!... Ja miten nyt tuossa hentoina ja kauniina uiskentelette,
juuri kuin joutsen tahi sinisorsaparvi, joka matalaa, lietosrantaista
lampea kiertää... Oi te luonnon kauniit lapset! Te nurmen kukat ja
Suomen kesätähtöset! —

Aarne unohtui pitkäksi aikaa pesu-astian ääreen seisomaan. Yritteli
siinä joku juomaankin, vaan kun ei viitsinyt Aarnea häiritä, sai tämä
paikkansa rauhassa pitää.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä hyviä. On joukossa eräs maailmaa
kulkenut velikulta. Hän on jonkun aikaa ilkeästi hymyillen, väliin
nauraen ja naapureilleen kuiskaten, seurannut Aarnen toimia pesu-astian
luona. Hän kuiskaa taas:

— Se rakkaus on sitä raatoa, repii vaatteet päältä! —

— Näes... voi peeveli!... Mammanpoika näkyy vielä olevan! — kuiskaa
toinen tavallisen vahvasti.

— Hih hih hii — nauravat miehet, paras jehu nousee ylös, astuu
muutaman askeleen ja pysähtyy Aarnen taakse. Ilkeästi irvistäen katsoo
hän kukkiin, tönäsee hiukan Aarnea ja kohteliaasti virkkoo: —
anteeksi, anteeksi! Suokaa minun päästä vesimaljan luo!

Aarne poistuu vastenmielisesti, tekee tilaa janoiselle ja istahtaa
omaan penkkiinsä.

Mutta janoinen ei niin pian maljan luota lähdekään. Hän lykkää
ovenpuolikkaan kiinni, avaa vesisäiliön johdon ja antaa veden runsaasti
kukkien päälle valua. Sitte pestä lotistaa hän rokonarpista naamaansa
tuoksuvien kukkien päällä. Ja kun on mielestään puhdas, ottaa
rähjäisen, punasenkirjavan nenäliinansa taskustaan ja sillä kuivaa.
Täyttää sitte juomalasin, juo sen puoliksi ja heittää lopun astiaan.
Vesi siinä läikähtää yli äyräittensä, kukkasparvi on hukkumaisillaan,
se ajelehtaa laidasta laitaan, painuu väliin syvempään ja taas nousee
pinnalle kellumaan.

Janoinen ryntää ulos, työntää ovet perässään kiinni ja istahtaa
hymyilevien toveriensa joukkoon.

— Haapamäki! Junanmuutto! Ravintola! — huutaa samassa konduktööri ja
heittää tarkastelevan katseen ympäri vaunua.

Aarne hyökkää pystyyn, kerää kiireesti pienet kannettavansa, jättää ne
penkin päähän ja rientää kukkiansa korjaamaan.

— Ei pidä jättää kukkia pesuastiaan — huomauttaa konduktööri, joka on
pysähtynyt välihyttiin.

— Sitä paitsi ei ole soveliasta tuollainen siivo ja veden haaskaus!

Konduktööri jatkaa matkaansa toiseen päähän, niin ettei Aarne ennätä
sanoa mitään puolustuksekseen.

Sanomaton kiukku valtaa hänet, nähdessään kukkiensa kohtalon. Kädet
puristuvat nyrkkiin, ja katse käy uhkaavan näköiseksi. Aarne on
ryntäämäisillään nyrkit sojossa vaunuun; mutta saa kuitenkin itsensä
hillityksi. Hän arvaa helposti kenen käsialaa on työ, heittää
kiukkuisen katseen siihen penkkiin, jossa tiesi konnan istuvan; —
mutta se onkin tyhjä, toiseen vaunuun on paennut.

Tekisi mieli lähteä perässä, ja näyttää sille oikein — tuumi Aarne —
mutta olkoon nyt — hampuusi!

Sitte nostaa hän kukkakimpun astiasta — se on niinkuin järvestä
nostettu raato, märkä ja vetelä kuin mäskisaavi.

— Voi ihmisparka — puhelee Aarne — kuinka julma ja paha saatat olla.
Eivät luonnon kauneimmatkaan saa sinun häijyä sydäntäsi lämpenemään. Oi
paatunut raukka!

Aarne pyristelee ja räpyttelee kukkiaan, niinkuin räpyttelee lintu,
jonka höyhenet ovat kastuneet. Ja kun on kukat entiselle paikalle
rintaansa kiinnittänyt, tarkastellut mahdollisimman usealta puolelta,
silitellyt ja sovitellut, ottaa hän tavaransa ja astuu asemalle.

Aarne jättää tavaransa aseman seinustalla olevalle penkille, ja
pohjoisesta tulevaa junaa odotellessa, ottaa muutamia askeleita
läheiseen koivikkoon.

Sieltä valitsee Aarne kuivan, auringonpaisteisen paikan, heittää
kylelleen ja ottaa kukat rinnastaan. Ja kun lehtien rypyt on
silitellyt, poimut oikonut, asettaa hän ne auringon kuivattavaksi.

— Siinä ihanat kukkani virutte kuin ammuttu sorsa liejussaan —
puhelee Aarne. — Jos teidät tähän jättäisin, kuolisitte kuin kala
kuivalla maalla, tai sattuisi joku löytämään ja ehkä vesitilkan
antaisi. Mutta löytäjänne ei voisi arvata mistä olette, kenen omat
olette olleet... Ei voisi arvata kuka teidät yhteen sommitteli, kuka
hoiti ja kasvatti... Ja silloin, — silloin teillä suurta arvoa ei
olisi!... Niin, siihenkö jättäisin! Jättäisinkö vieraan käteen, joka ei
rakkautta teihin tunne! Jättäisinkö lapselle, joka loistavat teränne
tielle tiputtaisi, tahi naiselle, joka rintansa teillä kukittaisi,
sitte janoon ja huonoon ilmaan tukehduttaisi... tahi tulisiko karja ja
vatsaansa upottaisi.

Ei, tähän en teitä jätä, itkunne armaani luo kuuluisi... ja silloin
onneni mustaksi kaihoksi muuttuisi.

— Pohjoisesta tulevan junan vihellys kuuluu, ja Aarne ottaa hiljaisen
juoksun alamäkeä asemalle.

                                                  ⸻

Luvut ovat Helsingissä alkaneet, ja Aarne on niihin todellisella
innolla käsiksi käynyt. Hän on syrjäkaupungilta vuokrannut asunnon,
pienen, mutta sievän huoneen, jonka ainoa akkuna antaa Katajanokalle
päin. Akkunan edessä olevalla pöydällä on suuri tapuli kirjoja,
yksinkertaiset kirjoitusneuvot ja Ainon valokuva puitteissaan. Sen
vieressä seisoo juomalasi, täynnä vihreälehtisiä ruusun oksia, joista
kukat ovat nähtävästi kuolleet, tai muuten pois saksitut. Nuo ruusun
oksat juomalasissa, ja tuo valokuva puitteissaan, ne ne ovat, joihin
Aarne kaikista useimmin katseensa ja ajatuksensa lukujen lomissa
kiinnittää. Moneen kertaan hän nostelee vedestä oksat, tarkastelee
märkiä tyviä ja sitte ne jälleen lasiin sovittaa. Ja tätä tehdessään
tuntee Aarne aina jonkunlaista riemua, salaista iloa ja toivoa
sydämessään, ja se se on, joka kaksin verroin lisää intoa ja voimaa
vaikean ja raskaan työn suorittamiseen. —

Eräänä huomaa Aarne oksien tyvipäissä kauvan odottamiaan
merkkejä. Pari päivää saavat vielä olla vesilasissa; mutta sitte ottaa
hän oksat ja istuttaa ne hyvään multaan pienissä ruukuissa. Kastaa
sitte mullan huolellisesti ja asettaa kuhunkin juomalasin kumolleen.

Jokusen päivän perästä poistaa Aarne juomalasit istutuksiensa päältä,
ja silloin on hänellä monta pientä ja sievää pikku ruusua akkunallaan.

Vaan kun kylmä ja pimeä talvi saapuu, päristävät pikkuruusut lehtensä
ja paljas runko jää astiaan törröttämään.

Aarne ei siitä kuitenkaan hätäänny, eikä suremaan jää, hän tietää että
luonnonlaki on sellainen, jonka alaiseksi pikkuruusujenkin on
alistuttava. Hän ottaa ruukut ja asettaa ne sopivaan paikkaan
talvi-untaan lepäämään.

                                                  ⸻

Kevät on mailla. Tähdellisiltä töiltä ei Aarne joutanut jouluksikaan
kotiin, vaikka niin kovin teki mieli. Sitä enemmän nyt koti-ikävä häntä
ahdistaa. Se paisuu samassa määrässä kun kevään henki ilmassa kasvaa.
Mutta hehkuva innostus työhön, monipuolinen harrastus siihen, ovat
terveellisenä vastapainona koti-ikävälle. Aarne laskee ajan päivästä
päivään, tentistä tenttiin, ja vasta kun urakka yhden vuoden töistä on
täysi, on matka kotiin valmis.

Eräänä kirkkaana ja lämpöisenä kevätpäivänä, Maaliskuun loppupuolella,
nostelee Aarne pikkuruusunsa talviteloiltaan, asettelee ne akkunalle ja
kastelee huolellisesti.

Aarne huomaa, miten päivä päivältä noihin kuiviin varsiin elämä ja
henki palajaa. Pieniä nyppyjä ilmaantuu sinne ja tänne varsiin. Ne
kasvavat suuremmiksi, käyvät yhä tuoreimmiksi, ja vihdoin ovat täysin
kehittyneitä lehtisilmuja.

Aarne on havainnoistaan sanomattoman onnellinen. Hän riemuitsee kuin
pieni lapsi, tuntuu kuin vuosia kytenyt toivo toteutuisi, niinkuin
kauvan odotettu ystävä olisi jälleen palannut.

Parempaa ystävää eivät pikkuruusut koskaan olisi saaneet. Ne näyttävät
sen huomaavan ja iloissaan siitä särkevät silmukuorensa ja työntävät
ulos vihreät lehteänsä.

Yhä iloisemmaksi käy Aarnen mieli.

— Kunpa pian kukkisitte — huudahtaa hän kuin mille tuttavalleen —
silloin pääsisitte vanhaan kotiinne, kasvattajaanne ja rakastajaanne
tervehtimään!

Pikkuruusut näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: — kyllä koetamme,
kyllä koetamme! Anna sinä vaan meille tarpeeksi hyvää ilmaa, valoa,
lämpöä ja kosteutta.

Ja Aarne sen vastauksen ennestään tietää. Hän koettaa toimia niin,
ettei ruusuilta mitään puuttuisi. Runsaan valon ja lämmön saavat ne
auringolta; ikkuna avataan, ja sieltä pullahtaa-raitista kevät-ilmaa
ruusujen hengitettäväksi. Vantaan vesi taas pitää mullan kohtalaisen
kosteana. Kaikkia siis saavat mitä mieli halaa!

Tulos siitä myöskin pian näyttäytyy. Aarne huomaa miten pieniä nuppuja
ilmaantuu varsien päihin. Ne kasvavat kasvamistaan, pitenevät,
paksunevat. Vihreät verhot, jotka kauniin turvattinsa syliinsä
sulkevat, eivät enää uletu sitä helmoihinsa salpaamaan. Se kasvaa yhä
suuremmaksi, hajottaa verhojen sylin... jolloin hennot, kauniit ja
loistavanväriset terät hiipivät arasti ja kainostellen kirkkaan
kevätpäivän syleilyyn. — — —

Kirkas onkin jo silloin kevätpäivä, lämmin sen hyväily. Toukokuun
aurinko hellittää korkealta taivaalta. Laulua ja soittoa on ilma
täynnä, metsä täynnä. Suloisesti kajahtelee salo peipon siellä
soitellessa. Ihana on loppumaton laulun laine, jonka leivo ilmassa
soinnuttaa.

Auteriin käy taivas, ja kevään tuoksua on maailma täynnä. —

Sanomatonta riemua ja autuutta tuntee Aarne sydämessään, käydessään
eräänä aamuna kaupungin ulkopuolella. Kun sieltä palaa, on hänellä aimo
tukko rahkasammalta muassaan. Ne hän kastelee likomärjiksi ja
levittelee pikkuruusujen juurille, mullan peitteeksi. Ruukut nostelee
hän sitte korin pohjalle, asettelee sammalia niiden väliin, ett’eivät
pääsisi toisiinsa hakkaamaan, ja ompelee vahvan peitteen päälle. Ja kun
on kirjoittanut kankaalle osoitteen, liittänyt tarpeellisen
varoituksen, ottaa hän korin ja vie sen itse asemalle. —

                                                  ⸻

On Ainon päivä. Aurinko paistaa lämpimästi autereiselta taivaalta.
Linnut lyövät leikkiään puutarhassa, ja Aino kevyessä aamupuvussaan
ihailee nuorten sinne laittamaa somaa, kukilla koristettua
nimipäiväpöytää.

Kevät-aamun sulo on niin hurmaava, että se valtaa Ainon kokonansa.
Vaaleansininen taivas, kevyet pilvenhattarat, lämmin ilma, joka pitkin
maanpintaa väreilee ja hyppii, nuori ruoho, vasta puhjenneet lehdet ja
kukat, jotka tuoksullaan ilmaa syleilevät — ne ne kaikki yhtä aikaa
valtaavat Ainon sydämen. Hän tuntee suurta taivaallista riemua ja
autuutta, kätensä käyvät ristiin, kohoavat korkeutta kohti, ja
sydämestä lähtee nöyrä, rajatonta kiitollisuutta uhkuva ylistys
Luojalle.

Hän tulee luoneeksi katseensa menneisiin aikoihin, muistelee juuri tätä
Toukokuun, vertailee niitä toisiinsa ja tekee päätöksiä.

Mutta tämä päivä se verrattomasti vie voiton muista. — Se on niin
ihanan ihana, niin lauha ja lempeä, se tuo sydämeen rakkaita toiveita,
jaloja aatoksia, ja mieli on niin kumman keveä. — — —

Aino on viipynyt puutarhassa tavallista kauvemmin, isä on käynyt
postissa ja palaa sieltä, kantaen koria kainalossaan.

— Mitä isä kantaa? — huutaa Aino ja juoksee vastaan.

— Nimipäivälahjoja, nimipäivälahjoja, lapseni! Etkö muista mikä se
tämä päivä on?

— Muistan isä, muistan, mutta onko se todellakin minulle?

— Kun et usko niin katso!

Aino lukee osotteen ja huudahtaa: ja ihan minulle, minulle!... Isä!
Tämä tulee Helsingistä!

Aino juoksee kamariinsa ja kiireesti irroittaa peitteen päältä.

Mutta kun hän huomaa pienet ruusut, jotka ilman epäilystä tietää Aarnen
lähettäneen, pillahtaa hän hillittömään itkuun. Kauniit kasvot painuvat
kukkien päälle, ja valtoinaan oleva tukka niitä syleilemään
valuu — — —

Ei itke Aino surusta, — ei kovaa onnea itke. Ei tule itku murtuneesta
sydämestä, jonka pettyneet toiveet ovat särkeneet. Ei ole se
katumusitkua, joka petollisesta ja rauhattomasta sydämestä lähtee. Ei!
— Se on itkua suuresta onnesta, itkua rajattomasta ilosta. Se on itkua
rakastavasta sydämestä, joka puhtaan, vilpittömän vastarakkauden
löytänyt on, vaikka ei sitä koskaan saavuttavansa luullut.

— No Aino, mitä tuossa turhia itket! Mikä sinun on? — puhelee äiti
tyttärensä vieressä.

Aino herää kuin taikavoiman lyömänä ja heittäytyy äitinsä kaulaan.

— Äiti, minua ei vaivaa mikään, ei mikään, minun on vaan niin hyvä
olla. Minä olen niin ylen onnellinen — puhelee Aino ja syleilee
äitiänsä.

— Katsokaa noita pikku ruusuja, katsokaa, juuri puhjenneita! Kuinka
herttaisia, kuinka kauniita pikku ruusuja!

Isäkin saapuu huoneeseen ja Aino nostelee pienet ruusut pöydälle.

— Eikö ole kauniita pikku ruusuja isä! Ihan samanvärisiä kuin minun
kotiruusuni! — Katsokaa tuota kaunista vaaleanpunasta!... tuossa
samanvärinen!... Tuolla tummanpunanen, ja tässä aivan valkea! Samat
värit kuin syksyllä Aarnelle annoin.

— Samat värit ja samat ovat kukatkin, jos oikein huomaan — muistutti
isä.

Aino ei sitä iloissaan tullut ollenkaan huomanneeksi; mutta nyt asia
hänelle äkkiä kuin itsestään selvisi.

— Voi sitä Aarnea, sitä hyvää Aarnea! Samathan ovat, ihan samat!
Tuossa on vielä varsi, josta on vanhan kukan leikannut. Tuossa se tekee
samallaisen haaran kuin siinä oksassa oli, jonka taitoin. Ja tuossa se
omituinen kyhmy, jota usein silittelin.

Aino oli taas kyyneleihin sulaa.

— No, älä tuossa... iso tyttö! — virkkoi isä, sytytti sikarinsa ja
lähti pellolle. — Ja kuinka paljon on Aarne vaivaa näistä nähnyt.
Miksi ei heittänyt ojaan, niinkuin pojat usein tekevät — puheli Aino.

— Jos nyt tahdot pikku ruususi suuremmiksi kasvattaa, — puheli äiti
— on sinun leikkaaminen kaikki kukat niistä pois.

— Voi äiti, ei mitenkään! Kun palaa Aarne, mitä silloin sanoisi.

— Hän ei sano mitään siitä. Ensimäinen kukka on aina leikattava
nuoresta oksasta pois, ellet sitä tee, nääntyy, kuihtuu ja kuolee koko
kasvi. Kukka tarvitsee paljon ravintoa, nuori vesa sitä ei jaksa
elättää.

— Niinkö, äiti?

— Juuri niin! Jos tahdot pikku ruususi säilyttää ja sen kauniita
kukkia kasvamaan saada, niin leikkaa nämä ensimäiset pois.

— Sen teen äiti! — vastasi Aino vakuuttavasti.

                                                  ⸻

Muutamia vuosia on kulunut. Aarne on saanut pappilan Hämeessä ja on
sinne rakkaan Ainonsa noutanut.

Pikkuruusut ovat kasvaneet suuriksi pensaiksi, joissa kymmeniä suuria
ja loistavia kukkia nuokkuu, levittäen ihanaa tuoksua onnellisen kodin
sievään ja somaan puutarhaan.