Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KANERVAISILTA KANKAHILTA II

Kertomuksia ja kuvauksia

Kirj.

Akseli Salokannel

Hämeenlinnassa,
Boman & Karlsson’in kustannuksella,
1905.

SISÄLLYS:

Salmelan sieni-afääri.
”Sydänmaan tähti”.
Keväisiä tunteita.
Huvimatka.
”Pikkujussi”.
Katri.

SALMELAN SIENI-AFÄÄRI

Hän on yrittävä ja muutenkin aikaansaseuraava mies, tuo Eljas Salmela.

Uskollisesti hän kuntansa asioita hoitaa ja hommaa; ahkeraan
istuu kokouksissa ja suurta suuta siellä pitää. Luottamustoimia
on hänelle uskottu. Istuu jäsenenä kansakoulun johtokunnassa,
vaivaishoitohallituksessa ja on valittu kirkkoraadin jäseneksi, mikä
kunnia vain harvoille kuolevaisille sattuu. Sitäpaitsi ottaa hän osaa
lukemattomien komiteain istuntoihin.

Ja niissä onkin Salmela mies paikallaan. Hänellä on niskaa, on
vatsaa ja selkää ja paljon pehmeätä paikkaa, niin ettei kesken
istumaan väsy. Sanalla sanoen on Eljas Salmela mies, jolla on
näköä ja kokoa ja jonka läsnäolo herättää kunnioitusta komitea- ja
hallintopöytienkin ääressä.

Eljas Salmela on myös ahkera sanomalehtien lukija. Vieras huomaa
sen heti, astuessaan hänen kamariinsa. Peräseinällä on vahvoja
kasoja luettuja lehtiä; on erityinen koukku, johon Salmela sujauttaa
tähdellisemmät uutiset ja ilmoitukset.

Ja kun sattuu oikein ”ekstra” pala — niinkuin hänellä on tapana
sanoa — lukee hän sen moneen kertaan, leikkaa irti, ja tuumii ja
seuloo asian joka puolelta perin pohjin. Kun asia alkaa selvitä,
napsauttelee Salmela sormiansa, kävelee lattian ristiin, rastiin ja
maiskauttaa pitkiä sylkiä lattialle, välittämättä siitä, missä ne
lopullisesti paikkansa löytävät.

Tällaisina hetkinä ei Eljas Salmela ympärillään mitään huomaa.
Saattaa siinä pistäytyä vieras ja hyvän aikaa seistä noljottaa,
ilman että Salmela sitä tuskin huomaakaan. Kokonaisia kohtauksia
toimittelevat talonväet näinä hetkinä, jolloin isännyys kamarissa
”pasteerailee”.

                                                  ⸻

On muuan Elokuun päivä.

Isännyys on taas tuuminut pitkät rupeamat; kävellyt lattian pitkin
ja poikki moneen kertaan ja jättänyt märkiä jälkiä sinne, tänne,
uudenpuoleisille matoille.

Mutta vihdoin hän napsauttaa lujasti sormiansa, hyökkää tupaan ja
varmalla äänellä vaimolleen huutaa:

— Eukkoo, eukko, se asia on taas selvä. Vaan arvaapas mikä asia?

— Kuka sinun asioitasi arvaa — vastaa emäntä pilkallisella äänellä.

— Asia on selvä kuin seinä, helposti sen arvaa jos vähänkin ”najuaa”.

— Sattuu olemaan parempaa toimittamista — huomauttaa emäntä
kuivasti ja yhä tuimemmin painaa kirnun mäntää.

Salmela istuutuu pitkän pöydän päähän ja hetken mietittyään sanoa
tokasee:

— Väki lähtee iltapäivällä metsään. Toimita voisi pyttyyn ja laita
ruoka pöytään.

— No mitä sitä nyt metsässä... ja koko väki? — ihmettelee emäntä.

Mutta Salmela ei kuuntele vaimonsa kysymystä, vaan yhä varmempana
jatkaa:

— Katsele sinä Sanna sieltä vajasta niitä koppia.

— Minkälaisia ne pitäisi olla? — kysyy Sanna.

— Väli sillä! Koppa kun koppa!

— No mutta ukko, mitä sinä oikein meinaat, sano edes asia! —
tiuskasee emäntä.

— Mitäs minä muuta kun että lähdemme tästä sienimetsään. Mätänemään
se jumalanvilja onkin ennen jäänyt ja jalkoihin sotkettu.

— Sieniäkö aijot syömään ruveta? — kysäsee ihmeissään emäntä.

— Syömme tietysti, ja myömme mitä ei itse tarvita.

— En ainakaan minä pistä madonlakkia suuhuni. Usko se!

— Ellet sinä pistä, niin toiset pistävät.

— En minäkään... ptyi! — sanoo Sanni ja sylkäsee piisiin.

— Halustakin syötte kun se aika tulee, vaan minä pahoin pelkään,
että ne silloin luiskahtavat parempiin suihin.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyy emäntä.

— Minä ne lähetän muille maille ja pistän rahat taskuuni.

— Kuka sellaisia ostaa! Oletko hullu!

— Ostetaanpahan, minulla on varma tieto.

Emäntä on rahanahne ihminen ja kun huomaa Eljaksen totisen naaman,
kysäsee kuin ohimennen:

— Kuka sitä sinulle kertoi?

— Lautamies kertoi, ja tiesi vielä hinnankin.

— Mitä tuo sanoi?

Salmela hiljensi ääntään ja puhui melkein kuiskaamalla:

— Lautamies sanoi, että Pietarissa ostetaan kuivattuja sieniä ja
maksetaan 5 markkaa kilolta.

— Herran tähden! Vai 5 markkaa! Olleeko totta! — riemastuu emäntä.

— No älä nyt huuda — varottaa isäntä.

— Ihmeellistä! Sienistä 5 markkaa kilolta.

— Niin, täytynee se lautamiehen puhe olla tosi. Ja oli siellä
sitäpaitsi muuan virkamies Pietarista, joka selitteli samaa asiaa.

— Mutta mahdannetko osata kuivata? — kysyy emäntä, nähtävästi jo
hyvän joukon asiaan innostuneena.

— Kuuluvat siellä Venäjällä pistelevän rautalankoihin, jotka sitte
jättävät puunoksiin, auringon kuivattaviksi.

— Vai ei muuta... Mutta ethän sinä sieniä tunnekaan... ja eivät ne
kaikki syötäviksi kelpaa.

— Kaikki kuuluvat kelpaavan, paitsi tuo suuri, punalakkinen,
valkopilkkuinen kärpässieni. Ja syövät ne sitäkin, vaikka valmistus
sanotaan olevan aivan toisenlainen.

Voi kirnussa kerääntyy jo pieniksi palleroiksi, jotka emäntä
kerää ja pudottaa suureen pyttyyn, jossa ne suolaa ja tiiviiksi
sotkee. Tarkkaan kuuntelee hän siltä Eljaksen puhetta ja toisinaan
mielihyvissään mukaan naurahtaa.

— Kuinkahan paljon noita mahtaa kiloon sopia? — kysäsee emäntä.

— Sitte se nähdään — vastaa isäntä.

— 20 kiloa olisi jo 100 markkaa — huomauttaa emäntä.

-- 40 kiloa olisi 200, ja 100 kiloa tekisi jo 500 markkaa. Mikä
sievonen summa — puhelee innostuneena Salmela.

— Tällaisena köyhänä aikana olisi 500 markkaa jo aika raha —
vakuuttelee emäntä.

— Oon... onhan se.

— Kun se lautamies ei ole ruvennut.

— Jaako kokoomaan sieniä?

— Niin, sanon kun ei ole ruvennut kokoomaan ja laittamaan Pietariin.

— Vasta se sen kuulikin, tällä viikolla.

— Kunhan ei vain ruvenne, ahne on miehekseen ja rahan ottaa vaikka
mistä.

— Kai se sen ottaa, kai, kai... Mutta toimitapas ruoka pian pöytään
että saa soittaa ruoalle — kiirehtää isäntä ja lähtee ulos.

Kun ruoka on pöydässä, juoksee Sanna aitan seinustalle ja soittaa
oikein hartiavoimilla. Iloissaan hirnahtavat hevoset pellolla ja
kuopivat maata, tietäen että päivällisloma on tullut heillekin.

Laulun jolinalla tulee väki taloon. Miehet paiskaavat lakkinsa orsien
päihin ja naiset valuttavat huivinsa hartioille. Sanna lennättää
pöydälle höyryävän soppavadin, johon puolitusinaa puulusikoita
upotetaan ja kukkuralastissa palautetaan suuhun.

— Syötyä lähdemme kaikki metsään — sanoo isäntä, istuutuen pöydän
päähän aterioimaan.

— Mitä metsässä?... Heinäaikana! — kysäsee vanhempi rengeistä.

— Sienestämään, ja oikein joukolla.

— Mitä hittoa se isäntä sienillä meinaa? — mokeltaa muuan, suu
täynnä ruokaa.

— Ja meinataanko niitä oikein syödä? — ivailee Jussi.

— Jussia varten niitä pitäisi hakemaan lähteä — sanoo isäntä ja
iskee toisille silmää.

— En pistä häntä suuhuni vaikka söisi minut.

— Kyllä tällainen vuosi opettaa syömään sieniäkin — muistuttaa
isäntä valavana.

Kun päivällinen on syöty, ja muutama minuutti päälle levätty,
herättelee isäntä väen ja niin sitä lähdetään metsään.

Ruisvainion pientaretta sitä kuljetaan perätoukuria kuin köyhäntalon
porsaat, noustaan yli vanhan kaskiaidan ja painutaan Salmelan suureen
hakaan.

Ennen joukon hajaantumista, antaa isäntä tarpeellisia neuvoja ja
ohjeita, selittää millaisia sieniä pitäisi ottaa, ja mistä hän
luulisi parhaiten niitä löytyvän.

Mutta tuskin on Salmela puheensa päättänyt, kun Jussi jo tulla
lennättää, suuri kärpässieni kädessä.

— Otetaanko isäntä tällaisia? — kysyy hän.

— Hittoako sinä sellaista kyselet. Se on myrkkysieni, ei sitä syödä.

Karttaakseen turhaa kyselemistä, ottaa isäntä sienen ja nostaa
sen ilmaan, sekä suurella äänellään kuuluttaa kaikille sen
kelpaamattomaksi.

Vaan Jussi ei enää kuulutuksia kuuntele, hän on löytänyt tavattoman
suuren lehmänsienen ja rientää isännältä kysymään:

— Syödäänkö sitä näitä?

Salmela tuntee sienen, ottaa sen käteensä ja palottelee pieniksi
paloiksi.

— Eihän kai se tämä mikä myrkkysieni liene, vaan en luule, josko
sitä silti syödään — puhelee isäntä. Sitte kuuluttaa hän kovalla
äänellä, että antaa sen lehmänsienen olla maassa, lehmien ruokana.
Toiset kertovat isännän määräyksen ja Jussi huutaa niin että haka
möläjää:

— Antaa sen lehmänsienen olla mullien ruokana! Mutta aina kun
uusi sienilaji löydetään, tuodaan se isännän tarkastettavaksi,
joten melkein aina on joku sientään ”tutkituttamassa”. Salmela on
pahemmassa kuin pulassa tutkittaviensa kanssa. Hänen tietopiirinsä,
mitä tulee sieniin, on vähän niin ja näin. Mutta Salmela luottaa
lautamiehen neuvoon, että ota mitä otat, kun et vaan kärpässientä
ota. Ja sen perusteella hän hyväksyykin kaikki mitä vastaan tulee,
paitsi kärpäs- ja lehmänsientä.

— Tietääkö isäntä mikä se tämä sieni on? — huutaa Jussi, kantaen
suurta, vetistä sientä Salmelalle.

Isäntää jo harmittaa tuo yhtämittainen kyseleminen. Mutta hän tahtoo
säilyttää arvonsa, niin ettei siihen ainakaan Jussi hampaineen kiinni
pääse. Salmela ottaa sienen ja hyvin tuumaavaisena sitä tarkastelee.

— Tämä on Genoveevansieni — sanoo hän viimein juhlallisesti.

— Genoveevansieni... näitäkö se Genoveevakin siellä metsässä
ollessaan söi? — kysyy Jussi ihmeissään.

— Niitä se kuuluu syöneen — vakuuttaa isäntä.

— Genoveevansieniä minäkin sitte tahdon syödä... vai söi se näitä...
Genoveeva... Genoveeva — puhelee Jussi itsekseen ja painautuu
metsään, enemmän sellaisia löytääkseen.

Mutta Salmela nauraa makeasti hyvin onnistunutta keksintöään.

Kun korit ovat täyttyneet, palataan taloon ja ripustellaan sienet
kuivamaan. Isäntä noutaa puodista rautalankaa, kiinnittää toisen pään
seinään ja irtonaisesta päästä sujauttelee sieniä lankaan. Raskaimmat
eivät tahdo siinä pysyä, vaan putoa lotkahtelevat tuhansiksi
pirstaleiksi maahan... Jussin Genoveevansienet ensimäisinä. Vaivalla
ja varovaisuudella saadaan vihdoin sienet lankaan, joka pitkänä
kuin kuivausnuora kiertelee pihaa, poiketen toisinaan nurkkaukseen,
toisinaan puunoksaan ja mihin milloinkin, tukipaikkaa hakemaan.

Siinä niitä katsellaan ja kurkistellaan kuin äsken leivottuja leipiä
vartaissaan. Naapuritkin poikkeavat ihmettelemään tätä varsin uutta
ja paikkakunnalla ennen kuulumatonta hommaa. Ivaillen ja naureskellen
siitä toisensa perään poistuvat ja kotonansa tuumivat, että jo
se Salmela on kumma mies, kun aikoo ruveta väelle madonlakkia
syöttelemään. Saituri ja tarkka mies. Minä en heitä vaan suuhuni
pistäisi, en jo...

Nauroivat ne kyläläiset usein Salmelalle vasten silmiä ja
ujostelematta sanottavansa sanoivat. Mutta levollisena se Salmela
vastaan tuumi, että mies se on, joka viimeiseksi nauraa ja että
naurakaahan vielä parin kuukauden perästä. Naurakaa silloin, joo,
naurakaa, joo joo.

Salmela ei varsinaista tarkoitustaan, sieni-afääriään, kenellekään
ilmaissut; kielsi vielä kivenkovaan vaimoansa ja Sannaa asiasta
sanaakaan puhumasta.

— — —

Illalla levolle mennessä otti Salmela vaimonsa kanssa sieni-afäärin
jälleen puheeksi. Hän selittelee ja laskee moneen kertaan, miten
kerrassaan kannattava ja tuottava tämä homma on. Varmaa lukua
kuitenkaan ei vielä voinut sanoa, miten paljon sienet kuivattuina
painostaan menettävät. Mutta ainakin yhden kilon kuivia, luuli
Salmela 10 kilosta tuoreita saavansa.

— Osapuilleen oli meillä ainakin 75 kiloa sieniä, joista siis minun
laskuni mukaan pitäisi tulla 7:n ja puoli kiloa kuivia, ja se jo
olisi rahassa sama kuin 37 markkaa 50 penniä. Hee eukko, mitä sinä
sanot, kannattaako homma?

— Hyvin kannattaa tällaisena aikana, jos vaan laskusi paikkansa
pitävät.

— En ainakaan suurta virhettä luulisi laskuissani olevan.

— Mutta jos eivät kelpaisikaan...

— Varmasti kelpaavat! Sieni kun sieni ja Pietarissa niitä tarvitaan
julmat joukot.

— Hyvä olisi, tavattoman hyvä — tuumii emäntä ja kääntyy kyljelleen.

Salmela koputtaa tuhat piipustaan, asettaa sen sänkyä vastaan
nojaamaan ja vielä kauan siinä valveillaan sieni-afääriänsä tuumailee.

— — —

Mutta seuraava päivä oli ensimäinen pettymysten päivä Salmelan
afäärille.

Aamulla, kun talossa herättiin, putoilee vettä taivaan täydeltä.
Sienet lupottavat pitkässä langassa hyvin onnettoman ja kurjan
näköisinä. Jussin Genoveevansienet ovat viimeiseen saakka
tipahdelleet liejuiseen maahan; muuan tuki on pettänyt, joten suuri
osa makaa vedessä.

Salmelan ei tee mieli koskea koko tavaraan. Häntä harmittaa ja
suututtaa; odottavasti katselee taivaan merkkejä eikö siitä jo sade
pian lakanne. Taivas on kuitenkin ihan kauttaaltaan harmaan, tasaisen
pilven peitossa, joten odotteleminen tuntuu varsin toivottomalta...
Ja sitä myöten kuin vesilampareet pihassa lisääntyvät, sitä myöten se
isännän mieli mustenemistaan mustuu.

Harmistuneena palaa Salmela kamariinsa, ja vaimollensa tuumii, että
olisi se vesi jo täksi vuotta riittänyt. Mutta aamukahvia juodessaan,
keksii Salmela uuden keinon.

— Kuules eukko — puhuu hän — sano sille tytölle että panee saunan
lämpiämään.

— Näin aikaseen! — ihmettelee emäntä.

— Niin, minä vien sienet saunaan.

Emäntä antaa käskyn Sannalle, ja isäntä lähtee keräämään sienet
pihasta ja kantaa ne saunaan. Siellä upottelee hän rautanauloja
saunan seiniin, niin korkealle kuin suinkin ulettuu. Pitkän langan
katkoo hän siksi pitkiin pätkiin, että ne hyvin toisesta seinästä
toiseen ulettuvat. Naulaan kiinnittää hän sitte langan, varovasti
sen sienillä täyttää ja vihdoin vastaisella seinällä olevaan naulaan
kiinnittää. Samat temput uudistuvat siksi, kunnes kaikki sienet ovat
”katossa”.

Salmela antaa Sannalle vissit määräykset, miten saunaa on
lämmitettävä: Ensi alussa hiukan, mutta sitämyöten kun sienet
alkavat kuivua, saa yhä enemmän lyödä puita pesään. Vettä ei missään
tapauksessa pidä kiukaaseen heittää.

Usein käy Salmela saunassa katsomassa, onko kaikki niinkuin oleman
pitää. Jos silloin sattuu pesä olemaan tyhjä, mättää hän koivuhalkoja
niinpaljon kuin suinkin mahtuu. — Salmelan mielestä saattaa jo
muutamien tuntien perästä ottaa kovemmankin kuumuuden. — Sitte
koettelee hän kädellänsä ilmaa saunan katossa ja tunnustelee
langoissa riippuvia sieniä. Kuumaa on ilma, tavattoman kuumaa —
mutta silti kosteata.

Poistuttuaan saunasta, jättää Salmela oven raolleen, jotta hikilöyly
pääsisi ulos. Vaimolleen tuumii hän, että kuivaminen siellä nyt on,
ei siinä mikä auta.

— — —

Salmela oli antanut kylälle sanan, että tuoda sieniä vaikka miten
paljon ja minkälaisia hyvänsä, kunhan ei juuri kärpäs- eikä
lehmänsieniä tuotane. Seuraavana päivänä niitä jo kannettiinkin
Salmelan tupaan pari suurta korillista. Isäntä otti tavaran
juhlallisena vastaan, punnitsi korit käsissään ja tuumaili mitä
niistä pitäisi maksaa.

— No mitä se muori näistä tahtoo?

— E-en minä tiedä... antakaa mitä tahdotte. Isäntä koettelee
uudelleen korien painoa, mittailee silmillään niiden suuruutta
monelta eri puolelta ja vihdoin kuiskaa vaimollensa:

— Mitä mä tuosta nyt maksan?

— Maksa mitä tahdot... en minä tiedä — vastaa emäntä samaan tapaan.

— No sanokaa nyt muori mitä näistä tahdotte — uudistaa isäntä.

— Kyllä hyvä isäntä sen paremmin tietää... Maksakaa mitä tahdotte.

Salmela tuumii vielä hetkisen, ottaa sitte kukkaron taskustaan ja
lukee sieltä muutamia kuparikolikoita eukon käteen.

— Viekää nämä sienet saunaan ja nostelkaa siihen suureen koriin joka
on lauteitten alla. Mutta varovasti, etteivät mene rikki!

Kun muori on sienineen saunapolulle poistunut, sanoo isäntä
mielihyvissään:

— Ei tässä kaupassa suuria rahasummia tarvitse liikutella... Mutta
huomasitko miten puhtaita sieniä sillä eukolla oli?

— Hyviä oli, olisi niistä saanut enemmänkin maksaa.

— Kai olisi; mutta mitäs minä turhia, kun halvemmallakin saa.

— Olisi tuolle eukolle sopinut antaa.

— Jos olisin hänelle maksanut, olisivat toisetkin vaatineet saman.

Toinen kerros lankoja kiinnitetään edellisten alle. Sanna nostelee
sieniä syvästä kopasta ja isä ne pistelee lankaan. Hiki juoksee
pitkin Salmelan parransänkistä poskea. Sannasta tuntuu ilma saunassa
pahanhajuiselta ja ilkeältä, niin että sisälmyksissä muljailee ja
möyrii, jotta on heittää kaikki maalle. Kiireesti jättääkin hän
saunan, kun viimeisen sienen on isälleen antanut. Vaan Salmela
hajusta ja muusta ei huoli, lyö vain puita enemmän pesään ja sitte
rauhallisesti katselee katossa riippuvaa tavaraa.

Tuotiin siinä viikon varrella vielä muutamia kopallisia sieniä, jotka
samalla tapaa asetettiin saunaan kuivamaan.

Mutta lauantaina, jolloin hiestynyt ruumis olisi saunaa tarvinnut,
täytyi isännän se nautinto väeltään kerrassaan kieltää. Rauhoittavana
tuumi hän niille, jotka pahemmin nurisivat:

— Onhan se nyt kesäinen aika ja järvi lähellä, niin että painuu
sinne pesemään.

— Ei heikkarisoikoon, kylmään veteen — valittaa Jussi.

— Kylmääkö, kesäsydännä... jo sinä joutavia turajat — mörähtää
isäntä jöleästi.

Napinaa ja nurinaa kuuluu pitkin. Kukin koettaa sitä omalla
tavallaan ilmi tuoda, joten talon ovet sinä iltana painuvat
tavallista lujempaan kiinni ja muljottavia, vihasia katseita tapaa
siellä ja täällä. Ne, jotka eivät saa asiaa sisälle, toimittelevat
askaretyöt hitaasti ja huonosti. Ilkeimmät kujeet keksii Jussi, joita
toistenkin täytyy väkisin nauraa.

Mutta kun illallinen on syöty, tarjotaan väelle kuppi teetä,
vehnäskorpun kanssa, mikä varsin hyvin riittääkin mielet
tyynnyttämään.

Pyhäaamuna, kun Salmela saunassa käväsee, tekee hän surullisia
havaintoja. Hän huomaa, miten sienet yhäkin ovat tuoreita, vaikka jo
melkein viikon ovat saunassa olleet. Ja voi sitä näkyä, sitä näkyä;
sitä liikettä ja matelemista, minkä Salmela huomaa, tarkastellessaan
muuatta sientä.

— Hyi helvetti! — kirkasee hän ja viskaa sienen palavaan pesään.
Salmela ottaa toisen, kolmannen, ja katsoo mitä hyvänsä, aina sama
ilettävä näky. Lattiallakin huomaa hän joukottain samoja vieraita ja
lauteilla niitä maleksii yltänään... Ptyi kumminkin!... Siinä ne nyt
ovat rahat ja vaivat ja aika. Hitto heidät vieköön!

Kiireesti rapsii Salmela langat seinistä, pudottelee sienet suureen
koriin, ja käy ne takapihalle tyhjentämässä. Sitte noutaa hän
navetasta talikon, peittää sienet parhaan taitonsa mukaan ja muina
miehinä marssii peltojansa katselemaan.

Vaan huonot ovat toiveet sielläkin. Rukiissa on jyvä vielä aivan
pieni ja pehmeä, ruostetta ja torajyviä melkein joka tähässä. Kaura
on monin paikoin kaatunut lakoon, jyvää on tuskin nimeksikään, ja
alavammat niittymaat veden peittäminä.

Ihmekö siis, jos isäntä tyytymättömänä ja harmistuneena taloonsa
palasi. Harvat olivatkin ne sanat, joita Salmela sinä päivänä puhui.
Entistä tuimemman ja jylhemmän näköisenä hän kamarinsa lattian
pitkin ja poikki mittaili. Kiihkeästi hän toisinaan keinutuoliinsa
heittäytyi, muutamat savut puhalsi ja sitte uudelleen kävelemään
yltyi.

Mutta saunassa tekemistä havainnoistaan hän ei sanaakaan puhunut.

Päivällispöydässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Ainoastaan leivän
möyhy ja huulien maiskaukset pitivät vanhat, äänekkäät tapansa.
Jokainen käsitti selvästi, mikä tuuli oli ilmassa. Jussi, joka oli
sattumalta saunassa poikennut, olisi mielellänsä ottanut selvää
sienien kohtalosta ja iloinnut huomispäivän lämpimästä saunasta.
Mutta hänkin aavisti, että ilmassa oli salamaa ja ukkosta, vaikkakin
se viileänä ja pilvettömänä hänelle näkyi.

Mutta sitä hartaampia, sitä pitempiä ja syvempiä, oikein vatsan
pohjasta lähteviä, olivat ne röyhäykset, jotka tuvassa, portailla,
pihassa ja pitkin taloa päivällisen jälkeen jyrähtelivät.

— Oikein siinä hiki pääsi tulemaan, vaikka oli istuva työ — tuumii
viattomasti Jussi ja päästää joukkoon pari vankkaa ääntä.

— Ei sinuun hiki muulloin yritäkään — huomauttaa joku.

— Sama se taitaa olla sinunkin — vastaa naurahtaen Jussi ja
heittäytyy pitkin pituuttaan ruohikkoon.

— — —

Iltapäivällä lähti Salmela lautamiehelle kyläilemään. Siellä
toivoi hän saavan asiansa onnellisesti, noin niinkuin huomaamatta,
puheenaiheeksi otetuksi. Ja hyvin siinä Salmela onnistuikin. Huonoon
vuoteen se keskustelu ensin kääntyi, vaan Salmela sen mukavasti siitä
sieniasiaan johti, mainiten miten näin huonoina aikoina olisi entistä
enemmän ruvettava luonnonantimia ruokana käyttämään.

Lautamies, joka jo sieniasiaan oli ennättänyt innostua, kävi kohta
suoraan siihen ja maltillisesti virkkoi:

— Meidän kansamme ei ole siihen tottunut. Se tarvitsee vielä monia nälkävuosia
ja pitkän opetuksen, ennenkuin se lakkaa jumalanviljaa
metsiin tallaamasta. Sinne ne saavat mädäntyä lukemattomat marjat
ja ravitsevat sienet. Mutta eikö se nälkä joskus opettane niitäkin
ravinnoksi käyttämään.

— Kyllä se routa porsaan kotiin ajaa — tuumii Salmela — ja sanoo
samalla, että ainakin minä koettaisin, kun vaan taitaisin. Tässä
juuri hiljattain luin sanomalehdestä, miten esim. sienistä voisi
monellaisia ruokia valmistaa... Mutta konstinsa heissäkin on. Joo joo.

— Eikä siinä suuria kuulu olevan. Opettaja tässä tuonaan sanoi, kun
puhe siihen asiaan sattui, että on parasta pistää suolaan. Siitä
niitä sitte saat nostella pitkän talven kuin lihaa konsanaan, ja jos
herkutella tahdot, pistät pataan ja keität, tahi pannussa paistat —
selitteli lautamies.

— Vai sanoi se opettaja niin... Taitaa tuo itsekin sieniä syödä.

— Jokikinen päivä sanoi syövänsä. Kehui maistuvan paremmalta kuin
linnunliha.

— Suolaanko se ne panee?

— Suolaan, ja sanoi joitakuita lajia kuivaavankin. Nyt sai Salmela
vettä myllyynsä ja silmää rävähtämättä hän kysyy:

— Missä tuo niitä kuivailee?

— Kyökinkatossa kuuluu kuivaavan.

— Hah ha haa, jopa nyt... vai kyökissä. Kun ei vie saunaan... ha ha
haa...

Lautamies ei tiennyt siihen mitään sanoa, vaan ei Salmela sitä
suuresti kaivannutkaan... Aamunen näky vielä luontoa puistatti, joten
Salmela vaistomaisesti puristi piippunsa koppaa ja savun möyräillessä
hampaitten välistä, sanoa jokelsi:

— Vai kyökissä se opettaja kuivailee... Salmela johti keskustelun
nyt toisille aloille, eikä sienijuttuun enää sanaakaan sanonut.

Maanantaiaamuna lähtee Salmela väkinensä sienimetsään. Viikon kasvu
on ollut erittäin hyvä, sillä maa on yltä yleensä sienien peitossa.
Väki on jo uuteen toimeensa tottuneempaa kuin ensikerralla, silmä
tarkempi huomaamaan jo kaukaa sienen, joten korit nopeasti täyttyvät
reunojansa myöten. Ja kun korit rappusten eteen lasketaan, sanoo
isäntä kuin hyvikkeeksi:

— Tänään tehdään sauna ja otetaan tavallista tuimempi löyly.

Tieto tulee yllätyksenä väelle, sillä tuota suloista sanomaa se ei
voinut odottaa, varsinkaan nyt, kun täysinäiset korit jo tyhjentäjää
odottivat. Ihana tyytyväisyyden leima nousee niin naisten kuin
miestenkin naamoihin; mutta Salmela ei sitä kauaa katselemaan joudu,
vaan kiirehtää tupaan, valmistamaan sienille kuivuupaikkoja.

Tuvassa olijain naamat venyvät pitkiksi, nähdessään isännän
upottelevan rautanauloja seiniin ja kiinnittävän lankoja niihin.
Vaimoväen puolelta tulee epämieluisia huomautuksia, mutta Salmela
niistä ei välitä; hän kantaa sienikopat sisälle ja tyhjentää ne
lankoihin...

Sieviltä ja mukavilta ne siellä katossa näyttävätkin. Oikein niinkuin
ylpeillen katselevat sieltä korkeudestaan lihavat ”Genoveevansienet”.
Toisinaan ne kuitenkin lattiassa pistäytyvät, josta hyväntahtoinen ja
puhtautta-rakastava naisväki ne turvallisempaan paikkaan toimittelee.

— — —

Salmelan uusi yritys ei ollutkaan hullumpi. Ilokseen, sanomattoman
suureksi ilokseen huomaa hän jo seuraavana päivänä miten pienemmät
sienet ovat puolikuivia.

— Heikkarisoikoon! — huudahtaa Salmela ja hakee vaimonsa. Eukkoo,
eukko, koettelepas. Pian nämä kuivuvat!

Emäntä vakuuttelee samaa ja tuumii, että ainakin noista 10 kiloa
lähtee.

— Hyvinkin lähtee... saadaanhan se... ainakin 10 kiloa — tuumii
Salmela mielihyvissään ja taputtelee vaimoansa hartioihin.

Sitte ryhtyy hän sieniä harventamaan. Ne ovatkin liittoutuneet
pitkiksi pötkyiksi, joten repimällä täytyy ne toisistaan irroittaa.

Iltapäivällä, kun sieniä tuodaan kaupaksi Salmelaan, ottaa isäntä
ne tervetulleina vastaan ja maksaakin oikein raavaan puoleisesti.
Salmela huutaa vielä perään, että tuo nyt enemmänkin; antaa ne marjat
olla maassa noukkimatta, ennättää ne saada myöhemminkin.

Kehoitusta noudatetaan, joten sienien kaupustelijoita on talossa
myötäänsä. Vaan siitä huolimatta ottaa isäntä kaikki vastaan ja
maksaa entisen kurssin mukaan. Mutta jos useita samalla hetkellä
sattuu tulemaan, tahtoo se kurssi silloin väkisinkin laskea. Eikä
siinä ole myöjilläkään mitään sanomista, kiittävät kun saavat
tavarastansa eron. Toisinaan, milloin korit sisältävät nuo kaksi
luvatonta sienilajia, vaikka siinä joukossa olisi hyviäkin, palauttaa
ne Salmela niine hyvineen, joten myöjälle tavallisesti tulee matka
takapihalle.

Sienikauppoja tehdessään tuntee Salmela itsensä vähän noin
niinkuin ”pikku patruunalta”, jolle kaikki tuovat, joka kaikille
antaa ja maksaa ja jota jokainen kunnioittaen katselee. Ja mitä
laveammalle hänen kauppa-alansa alkaa ulettua, sitä selvemmäksi tämä
”patruunitunne” hänessä kasvaa. Toisinaan luulee jo kuulevansakin
tuon ihanan sanan, joka nostattaa heleän punan poskille niinkuin
helmeilevä viini...

Eräänä aamuna kuuluu vaimoväen puolelta paha kielenkäyttö. Lattiaa
laastessa on tavattu suuret määrät valkeata, liikkuvaista tavaraa,
jota, kun ruvetaan tarkastelemaan, nähdään kaikkialla tuvassa,
yksinpä piisissä ja — ruoka-astioissakin.

Isännän sienet tuomitaan kaikkein pahimpaan paikkaan ja isäntä itse
sen pahimman paikan viereen.

— Hyi, ihan minua ylönannattaa! — kirkasee Sanna ja viskaa luudan
palavaan takkaan. Palakoot sinne! Hyi kumminkin!

— Ptoo, ptoo!

Mutta kun Salmela kuulee mistä on puhe, astuu hän rauhallisen
näköisenä tupaan. Vaimoväen kielenkannat heltiävät yhä hellemmällä
ja suu päästää ulos minkä sisu suinkin sallii — ja paljon se
salliikin. Salmela ei kaikkia jaksa kuullakaan, ei ennätä sanoja
tarkkaamaan, sillä hänelle muistuu mieleen sunnuntainen sauna. Hän
tarkastaa sienet, nähdäkseen miten se asia oikeastaan on. Mutta kun
huomaa, ettei sienillä mitään pahaa hätää olekaan, huomauttaa Salmela
leikillisesti, etteivät ne muutoin madonlakkia olisikaan ja että
kyllä sitä tässä maailmassa paljon matojakin syödään.

Iltapäivällä sai Salmela koota ensimäisen valmiin sadon. Se oli hänen
afäärissään merkkitapaus, jonka muistoksi sopi tehdä hyvä ”suutari”.
Ja tavallista tuimempi se tehtiinkin.

Mutta miten paljon olivat sienet kuivattuaan muuttuneet. Pienen
pieniksi mykeröiksi olivat suuremmatkin supistuneet ja niin keveiltä
tuntuivat kuin syystuulen ajamat kellastuneet lehdet.

Salmela pisteli sienet suurella mielihyvällä nauhaan ja järjesti
ne yhdensuuruisiin nippuihin, joten paljon muistuttivat venäläisiä
”vesirinkelivyyhtejä”. Sitte asetteli hän niput puntarin noukkaan.
Salmela sen jo huomasi, ettei niistä mitä 10:ntä kiloa lähde, vaan ei
kuitenkaan niinkään vähään luullut jäävän, kuin mitä sitte todellakin
tuli.

Sieniä oli vain 1 kilo ja 100 grammaa.

Salmela ei ollut silmiänsä uskoa.

Hän haki vaimonsakin katsomaan, mutta siihen samaan tulokseen sitä
lopultakin tultiin.

— No eihän nyt hullumpaa, kuka olisi uskonut! — ihmettelee emäntä.

— Hyvinkin se 5 markkaa tarvitaan — tuumii isäntä ja pistää
sienet uudelleen puntariin. Vaan samaan se puntari nytkin tasapainon
ottaa, joten sieniä on vain 1 kilo ja 100 grammaa.

— Noo... kannattaa tämä kauppa sittenkin. Tuolta katosta niitä vielä
lähtee ainakin 3 kiloa ja enkä heistä montaa penniä ole maksanut.
Joo, joo... kannattaa se sentään... joo, joo — vakuuttelee Salmela
ja on hyvissään kun senkin erän sai. Pääasia näin alussa olikin hänen
mielestään vain se, että yritys onnistui.

Salmela toimittaa niput kuivaan paikkaan ja itsekseen tuumii, miten
seuraavana syksynä tulisi liikettään melkolailla laajentamaan.
Ottaisi oikein vakituisen ihmisen, joka pitäisi huolen sienien
ostosta, kuivaamisesta ja muista mahdollisista asianhaaroista.
Ja koska talossa on kaksi riihtä, saisi toista käyttää sienien
kuivaamiseen. Antaisi vielä kirkkoon kuulutuksen, että tuoda sieniä
Salmelaan, ja ansaita siten hyvät summat. Talvella pitkinä puhteina,
olisi hyvää aikaa keksiä paremmat keinot sienien kuivaamisessa ja
miten ne mahdollisesti saisi raskaampina pysymään.

Tällaista ”sienifapriikkia” ei Salmela tiennyt koko Suomessa olevan,
tuskinpa niitä tapaisi ainoatakaan maailmassa.

Olla sellaisen ensimäinen perustaja, ensimäinen alkuunpanija, se se
olisi jo enemmän kuin tavallista. Siitä jo koko maallemme nousisi
kunnia ja maine. Ja hän — — olisi sen nostattaja ja
kohottaja.

”Fapriikille” hakisi hän sitte patentin, joten toinen ei saisi
jälittelemään ruveta. Sitäpaitsi kieltäisi hän kaikilta kuolevaisilta
pääsyn ”fapriikiin”, niin etteivät sen salaisuuksista tietoa saisi.
Työväki mestariin saakka olisi tietysti vannotettava. Alussa tosin
pitäisi itse puuhata mestarina ja opettajana, vaan kun ne toimet
voisi toisille jättää, eläisi sitte vain ”patruunina”. Tämä nimitys
tulisikin silloin ihan itsestään, ja jos joku tyhmä ei sitä tietäisi,
tahi ei muistaisi, voisi häntä siitä mukavasti muistuttaa.

Nämä ihanat, pilventakaiset unelmat uudistuvat aina sitä taajemmin,
mitä suuremmaksi kuivattujen sienien paino kasvaa. Ja kasvamista se
päivä päivältä tekee. Miltei joka päivä saa Salmela kuivia sieniä
lankaan juoksuttaa. Kun nippu on valmis, punnitsee hän sen muutamaan
kertaan ja laskee kokonaispainon ennen punnittujen sienien kanssa.
Hitaasti se tosin nousee, mutta nousemiseen päin se on, ja siihen se
Salmela nyt aluksi tyytyy.

Uusia sienimatkoja tehdään väen kanssa aina tuon tuostakin.
Sienikauppiaita poikkeaa taloon tavallista taajemmin, joten tuvan
katto on kuin ”nuijalla lyöty”. Paikkapaikoin siinä killuu sieniä
monessa kerroksessa, niin että mustaa kattoa tuskin näkyy.

Salmela on uuteen toimeensa täydellisesti innostunut. Hän tietää
säntilleen sanoa, milloin tuo ja tuo lanka kuivamaan nostettiin ja
mistä siis kulloinkin on ensiksi valmista tavaraa odotettava. Hänen
ulkoiset aistinsakin ovat tällä alalla jo niin pitkälle kehittyneet,
että hänestä todella voi paljon toivoa. Mitä tulee Salmelan
ulkomuotoon, tiedämme, että sekin on sitä laatua, joka varsin hyvin
soveltuu tehtaanisännälle, patruunille ja — miljonäärille...

Mutta Salmelan hommalle tuli sinä vähän ennenaikainen loppu.
Syyskuun halla nousi aholle ja turmeli kauniit sienet. Hallaa jatkui
moniaita öitä peräperään, joten sienien saanti kerrassaan katkesi.
Kattoon ei enää noussut uusia, vereksiä sieniä, vaan vähenivät
vähenemistään sitä myöten kun kuivaamaan ennättivät. Ja kun viimeinen
lanka tyhjennettiin, tuntui se Salmelasta ihan liian ennenaikaiselta,
mieli olisi tehnyt enemmän, paljon enemmän.

Naisväestä — lukuunottamatta emäntää — oli tämä tavaran loppu
sanomattoman hauskaa. Pääsi noista ainaisista, ilettävistä madoista,
siitä hajusta ja moskasta, mikä aina tuvan täytti. Oikein tuntui
mukavalta, varsinkin Sannasta, kun sai tuvan taas monesta aikaa
pistää hyvään siivoon.

                                                  ⸻

Sienet ovat nyt rahaksi muutettavat. Siinä se on tärkeä ja samalla
vaikein puoli asiasta. Salmela tuumii ja tuumii, miettii ja seuloo
tehtävänsä kaikilta mahdollisilta puolilta. Ajattelee lähettää sienet
Pietariin... mutta kelle?... Matkustaisi itse ja veisi mukanaan, vaan
siinäkin ovat monet pulmat ja vaikeudet. Lähteä sinne muukalaisten
joukkoon, ymmärtämättä yhtään ainoata sanaa, se se pani ajattelemaan.
Tässä muistuivat vielä Salmelalle ne monet jutut, joita Pietarista
oli kerrottavan kuullut. Saattaisi se käydä hänelle niinkuin kävi
sillekin ukolle, tahi sille ja sille... joo, joo, kyllä se hyvinkin
saattaisi.

Mutta siinä välissä taas muistuu Salmelan Eljas Salmela mieleen tulevaisuuden
suuret toiveet. Ajatuksen täyttävät ihanat ”patruunitunnelmat”,
tuottavat tehtaat mestareineen, työntekijöineen, ja hän —
— niitä kaikkia korkeammalla.

Mutta se on kuin kylmää vettä niskaan, äskeisille turhille
mielikuville.

Hänkö muka putkaan ja sen semmoisiin. Hui, hai!... Pistäkööt,
pistäkööt... koettakoot... tulimmainen... hiivatissa... vai olisinko
minä sellainen jurko... sellainen vaskanaama...!

Salmela lössähtää velttoon nauruun, napsauttaa sormiansa ja sitte
tupaan huutaa:

— Katseleppa Sanna sieltä vajasta oikein puhdas ja iso laatikko!

— Mitä isä sillä?

— Katsele, katsele, minulla on siihen vähä sänttäämistä.

— Sellainenko pakkilaatikko?

— He niin!

Sanna hakee laatikon ja tuoda remppuuttaa sen tuvan portaille. Kun
isäntä joutaa, ottaa hän laatikon huostaansa ja painuu sen kanssa
jyväaittaan. Tiukkaan vetää hän oven perässään kiinni, sytyttää
kynttilän ja ryhtyy toimeensa.

Pitkistä, jykevistä vaarnoista nostelee hän sienivyyhdit, asettelee
ne vielä kerran puntariin, pistää painoluvun muistiinsa ja sitte
retkauttaa koko röykkiön laatikkoon. Tämä temppu onkin useita kertoja
toistettava, kunnes seinä on sienistä tyhjä ja laatikko kukullaan
täynnä.

— Hiivatti kumminkin... sakramenska — sanoo Salmela, kun huomaa
sienien vieläkin keventyneen. Nätisti 25 kiloa... Noo, on siinä
sittekin 125 markan tavara. Joo... ptoo...

Kun Salmela on saanut kauneimmat ja puhtaimmat sienet näkösämpään
paikkaan päälle, sovittelee hän laudat paikoillensa ja naulaa ne
lujasti kiinni.

— — —

Salmela on päättänyt lähteä Pietariin. Valmistukset tehdään suurella
kiireellä. Ja kun väki utelee isännän matkaa, selittää emäntä, että
sattui tulemaan asia Helsinkiin.

— No vai Helsinkiin, ihan ulkomaille, jopa se isäntä nyt kulkee —
ihmettelee joku.

— Miten sinne osanneekin?

— Rautatietä kaiketi ajannee?

— Junalla se kuuluu menevän — sanoo Sanna.

— Saa siellä olla varuillaan ettei huku, on se semmoinen suuri
rykelmä.

— Semmoinen kuin 100 kirkonkylää, sanotaan — tietää muuan.

— Siellä sitä on nurkkaa ja nulikkaa — päättelee Jussi.

Salmelan matkavalmistukset vaikuttavat suuremmoisesti väkeen.
Kunnioituksella ja suurella ihastuksella katselevat he isäntää,
milloin tämä kiireissä puuhissaan näkyviin tulee. Seuraavat
silmillään, minne tämä vain kulkemaan sattuu, ja itsekseen
tuumailevat, että jo se isäntä uskaltaa. Sanomattoman hyvä olisi
myös tietää asia, joka noin pitkälle matkalle ajaa. Salaperäisinä,
silmännurkkien takaa kurkistellen, he selville koettavat päästä; vaan
kun eivät siinä onnistu, päättelevät, että kaipa tuo asiansa tiennee.

Syksyinen pimeys lepäili vielä mailla, kun Salmela vaimonsa
saattamana, eräänä aamuna ajaa huristaa asemalle.

Parasta on pantu ylle, mitä vaatevarastosta on löydetty. Valkea
”simisetti” kuulastaa päällysvaatteen alta ja kahdeksankulmaisesta
”taulusta” on vihreä nurkka pantu näkyviin. Hampaissa kytee vankka
sikaari, josta savu pehmeinä ja keveinä möylyinä jättäytyy jälelle ja
leviää hyvänhajuisina haikuina pitkin maantietä.

Emäntä muistuttelee alkumatkalla, että otitko sen ja sen mukaasi
ja panitko rahaa riittävästi matkaan. Salmela vakuuttaa hyvinkin
tulevansa rahojen puolesta juttuun, kun ainakin runsaan satasen saa
Pietarissa nostaa. Ja niinkuin kautta rantojen selittelee emäntä,
miten talvipalttoon päällinen on huonoksi käynyt ja miten silkki
on rumaksi virttynyt. Salmela, emännän suureksi iloksi ymmärtää
tarkoituksen ja lupaa tuoda Pietarista uuden silkin ja hyvän
musliinikankaan.

Kun juna porhaltaa asemalle, heittää Salmela jäähyväiset vaimollensa,
muistuttaa siinä vielä tulostaan ja sitte vaunuun nousee.

                                                  ⸻

Salmela saapuu Pietariin. Matka on onnellisesti ja hauskasti kulunut,
lukuunottamatta pientä seikkailua tullimiesten kanssa Valkeasaaressa.

Asemalle tultua, pistäysi näet Salmela ulkona, jolla ajalla lukossa
oleva matkalaukkunsa oli kannettu tarkastuspaikkaan. Kun Salmela
palasi vaunuunsa, eikä matkalaukkuansa löytänyt, nosti hän aika
elämän.

— Kuka se täällä varkaana liikkuu. Jumaliste, kuka se on! — huutaa
hän ja lyö jalkaa laattiaan.

Matkustajat selittävät asian ja neuvovat Salmelaa kiireesti menemään
tullimiesten pakeille. Helposti hän sieltä matkalaukkunsa saikin ja
hyvissään sen heti vaunuunsa takasin kantaa.

Loppumatkalla sattuu Salmela saamaan seuraansa erään teräkalujen
terottajan. Hän on venäjää taitava mies ja muutenkin omaa hyvän
puhelahjan. Salmela kertoo asiansa miehelle ja pyytää häneltä
tarpeellisia neuvoja. Mies lupaa heti paikalla opastaa Salmelaa ja
toimittaa sienet kaupaksi.

Pietarin asemalla vaihtaa Salmela osan rahoistaan rupliksi ja
kopeekoiksi. Oppaan avulla pääsee hän jotakuinkin selville, missä
suhteessa on Suomen raha Venäjän rahaan, jotta siten paremmin voisi
hintoja arvostella. Sienilaatikko otetaan pakaasitoimistosta,
tullimiesten sen ensiksi avattua ja tarkastettua. Opas hakee ajurin,
molemmat nousevat sienilaatikon päälle ja siinä sitä ajetaan suureen,
meluisaan ja muuten raskaan näköiseen kaupunkiin.

Salmelalla on mainio tilaisuus tuosta sienilaatikon harjalta katsella
Pietarin suurta ja valtaavaa liikettä. Opas selittää ja huutaa minkä
kieli kerkiää ja ääni jaksaa. Hiljaista puhetta siinä ei kuulla; melu
ja rattaitten kolina on siksi voimakas. Salmelan koko ruumis näyttää
suurelta kysymysmerkiltä, jota eivät oppaan parhaatkaan ponnistukset
vastailemisessa ja tietojen antamisessa saa tyydytetyksi. Yhä
komeampia ja aina korkeampia kivitaloja tulee vastaan, joten Salmelan
kummastus ja ihmettely on sitä suurempi. Ja kun sivuutetaan Newski,
ihan pelottava tunne nousee pitkin ruumista, nähdessä nuo suuret
tykit, joiden mustat, ammottavat kidat laajaa ja pitkää katua
vallitsevat. Nyt vasta alkaa Salmela käsittää, mikä suuri merkitys on
oppaalla. Se on kuin luotsi joka pauhaavassa myrskyssä opastaa laivan
ohi tuhansien karien. Olisi tuo opas nyt hänet jättänyt, silloin
hukka olisi perinyt. Keskellä pauhaavaa, jyrisevää elämää joka kulkee
katuja, niinkuin voimakas virta, siinä olisivat monet vaarat ja
vastukset olleet vaanimassa. Mitä syvemmälle kaupunkiin painutaan
sitä enemmän antautuukin Salmela oppaansa valtaan.

Jo saavutaan Pietarin keskiosaan. Suurien basaarien eteen pysäyttää
ajuri hevosensa; sienilaatikko nostetaan kadulle ja kyyti maksetaan.
Salmela huomaa heti, että nyt ollaan oikeassa paikassa. Tavattoman
korkeat läjät kaikellaisia hedelmiä ja herkkuja täyttävät pitkän
pitkät basaarit. Oppaansa avulla kantaa hän laatikon sisälle ja
kaupan teko alkaa.

Venäläiset kauppiaat piirittävät sienilaatikon ja opas esiintyy
Salmelan puolesta myyjänä.

Salmela ei ymmärrä puheesta ainoatakaan sanaa; mutta hän helposti
arvaa, että kaupan teko on kysymyksessä ja siksi itsekin siihen
kiinni tarttuu.

— Puhdas on tavara kun ulpukka! Sopii sitä katsellakin — sanoo
Salmela ja nostaa nipun venäläisten eteen.

Mutta ihan Salmela vaalenee hämmästyksestä, kun venäläiset räjähtävät
suureen nauruun. Siitä sekavasta molinasta, mikä naurua seuraa ei
Salmela muuta ymmärrä kuin viittaukset ja vertaukset mustiin ja
rumannäköisiin sienivyyhteihin, jotka onnellisen näköisinä basaarin
telineillä roikkuvat. Salmela käsittää, että nuo viittaukset eivät
ole eduksi hänen kauniille sienilleen.

— Mitä hittoa nuo molottavat? — kysyy hän malttamattomana
oppaaltaan.

Vaan kun opas ei heti jouda vastaamaan, loppuu Salmelan
kärsivällisyys ja hän joukkoon huutaa:

— Katso mitäs katsot, hyvä on tavara! Vissisti puhdasta ja kuivaa...
Hiivatissa... ptoo!

Mutta kun opas saa asiasta täydellisesti selvän, kääntyy hän Salmelan
puoleen ja nähtävästi suuresti harmissaan kertoo keskustelun menon:

— Eivät huoli teidän sienistänne. Täällä ei sellaisia osteta.
Tuollaisia niitten pitäisi olla. Teidän sienenne olisi pitänyt panna
suolaan ja sellaisina tuoda.

Venäläinen kauppias tulee uudelleen selittelemään, antaa pari sientä
Salmelalle ja puhuu, että tällaisia niitten pitäisi olla.

— Tuhannen hiivattia, nämähän ovat lehmänsieniä!... Hyi saakeli,
kuka tuollaisia suuhunsa pistää — räväyttää Salmela ihmeissään.

Opas selittelee jälleen, että ainoastaan tatteja venäläinen
kuivailee. Tällaisista se sienisoppansa ja muut herkkunsa valmistaa.
Suolaan olisi teidän pitänyt nämä laittaa. [Syötävistä sienistä
kuivataan ainoastaan tatit, muut pannaan suolaan tahi muulla tavoin
valmistetaan.]

Mutta Salmela ei saa päähänsä, miksi eivät hänen sienensä syötäväksi
kelpaisi. Hän toivoo, että ainakin jotain niistä maksettaisiin ja
sentähden sanoo oppaalleen:

— No mitä nuo maksaisivat?

Opas puhuu taas pitkän rupeaman kauppiaitten kanssa, kääntyy sitte
entistä toivottomampana Salmelan puoleen ja sanoo:

— Eivät ne maksa mitään. Jättää kyllä saatte koetteeksi, jos ostaja
sattuisi.

Suomalainen mahtisana kajahtaa Salmelan suusta kaikessa karkeudessaan
voimakkaammin kuin tuskin koskaan ennen venäläisessä basaarissa. Hän
polkee jalkaansa kiviseen maahan ja syytää suustaan mitä somempaa
ja sopivampaa muistamaan sattuu. Siinä saivat kuulla kunniansa
asiaan kuuluvat ja kuulumattomat. Olisi siinä kotipitäjän lautamies,
opettaja tahi joku muu, tietäisi kerrankin saaneensa.

Salmelasta tuntuu siltä, niinkuin koko maailma häntä nyt kiusaisi
ja virnistelisi. Heikkarisoikoon! Tulimmainen!... huudahtaa hän,
ja mieli tekisi pyyhkäistä silmien edestä kaikki, tehdä sileätä
ja tasaista, ja ja... Mutta onneksi Salmela huomaa, että hän
onkin kaukana kodistansa, kaukana tutuilta kyläkujilta, kaukana
kotiraittilta, jossa nuorempana usein voimiakin koeteltiin. Tieto,
että hän on keskellä Pietaria, tuo muistoon sarjan ennenkuulemiaan
juttuja, joita jo siellä kotona oli pelolla ajatellut.

Salmela tyyntyy sisäisen voiman pakottamana ja sanoo oppaalle:

— Viedään sienet muualle.

— Taitaa olla turha yritys — vastaa tämä.

Vaan oppaan jarruttaminen ei auta; laatikko otetaan ja kannetaan
toisiin samankaltaisiin osastoihin — mutta yhtä huonolla onnella.

— Jättäkää sienet tänne, kyllä rahat tulevat perässä, jos kauppa
kerran syntyy — ehdottelee opas.

— En perhana vieköön jätäkään — ärjäsee Salmela. — Söisivät ja
paistaisivat kun ilman saavat. Ennen minä ne upotan Nevaan!

Salmela ei malta sienistänsä erota, joiden kokoomisessa ja
kuivaamisessa on niin paljon aikaa ja vaivaa hukannut. Ajurin
kärryille nostetaan laatikko ja sitte yhdessä oppaan kanssa asemalle
ajetaan.

Salmela onkin jo saanut enemmän kuin tarpeekseen Pietarin elämästä.
Kotiin, sinne kauas, kauas pitäisi hänen heti päästä. Ikävältä ja
oudolta se elämä jo Pietarissa tuntuu, ja päivä niin pitkältä kuin
viikko kotona. Vaan kauaa ei Salmelan odotella tarvitse. Ensimäisessä
junassa hän Suomeen palaa, täysinäinen sienilaatikko pakaasissa —
mutta ilman silkkiä ja musliinikangasta.

"SYDÄNMAAN TÄHTI"

Sydänmaan kylä on suurien metsäkulmien takana Hämeessä.

Penikulmittain on sinne kirkolta huonoa, kolkuttavaa tietä, joka
toisin paikoin kahlailee yli märkien nevojen, toisinaan nousee
louhoisien ja jyrkkärinteisien vaarojen kupeita.

Sydänmaalaiset elävät omaa elämäänsä synkillä saloillaan. Muun
maailman menosta he vähän tietävät, sillä harvoin sieltä matkoja
asutuimmille maille tehdään.

Sydänmaan kylä on tuota vanhaa, hämäläistä mallia, talo talon
kyljessä. Likanen raitti kulkee mutkitellen huoneustojen sivuja.
Syksyin, keväin on se vahvan liejukerroksen peittämänä; talvisin
sijoittelee lumipyry vankkoja nietoksia siihen ja siihen mutkaan,
sitä ja sitä seinustaa vastaan ja niin korkeita, että tuskin ylimmät
ikkunaruudut saattavat päivän valon huoneisiin laskea. Kesäiseen
aikaan tomuaa ja pölyää raitti niin että on yhtenä pilvenä, varsinkin
silloin, kun likaset ja puoleksi alastomat lapsilaumat vannetta
lyövät, tai kun kylänmiehet kokoontuvat kiekkoa heittämään ja keilaa
kaatamaan.

Siinä sivussa sitä nähdään paljon muutakin elämää. Siinä tanssitaan,
lyödään korttia, pidetään hurjaa elämää ja tapellaan läpi kesäiset
yöt. Pimeinä syysöinä puhkoilee hurjistunut joukko akkunat sisälle ja
tekee kaikellaista ilkeätä vallattomuutta.

Toisinaan siinä ottelevat miehet, toisinaan naiset; väliajoilla
koettelevat voimiansa navetanväet ja silloin tällöin karsinabassot
mörähtelivät lapsien suureksi kauhuksi. Kun lisäksi tiedämme, että
yleinen siivo, puhtaus ja järjestys taloissa sisäpuolella ovat
jotakuinkin samaan tapaan, saamme ehkä selvän kuvan Sydänmaan kylästä
ja sen asukasten elämäntavoista.

                                                  ⸻

Kesä on saapunut Sydänmaan suurille saloille. Juhannus on kynnyksen
yli astumaisillaan, joten suuri puuha ja häärinä on juhlaa vastaan
otettaessa. Tavaraakin on tuotettu kaupungista asti, joka onkin
harvinainen tapaus, eikä uudistu muulloin kuin suurien juhlien
seutuvissa. Viinojakaan ei ole unohdettu, eihän toki, vaan ovat ne
tiensä jokaiseen taloon löytäneet.

Ei ole hyvä vieraan sellaisina aikoina Sydänmaalle mennä. Pelolla
sinne silloin ruununmieskin ajaa jos nimittäin on pakollisia asioita.
Muussa tapauksessa jättää hän matkansa ja toimittaa asiansa toisina
aikoina ja toisia teitä. Jälestäpäin kyllä kuuluu puheita ja ikäviä
juttuja sydänmaalaisten suurista urotöistä ja verisistä tappeluista
y.m., mutta vähittäin nekin unhoon jäävät, joten Sydänmaalta taas
moniin aikoihin ei kuulu mitään erityisempää.

Tulossa oleva Juhannus näytti tulevan entistänsä ehompi. Valmistukset
olivat siihen suuntaan, että jotain erityistä oli tapahtuva.
Uhkauksia ja kostontuumia oli useita tiedossa. Olipa aikomus
pistäytyä naapurikylässä ja lämmittää juhannussauna siellä tavallista
kuumemmaksi.

Huhut sydänmaalaisten valmistuksista olivat kulkeneet kirkollekin.
Pitäjään vasta hiljattain muuttanut rovasti sai asiasta tiedon ja
lupasi mikäli mahdollista, estää tuollaisen törkeän ja synnillisen
juhlanvieton.

Poliisivoima tarjoutui mukaan, vaan rovasti kivenkovaan kielsi
avustuksen siltä taholta. Seuralaisekseen otti hän vaan poikansa,
nuoren maisterin ja pitäjän kansakoulun opettajan.

Näiden kera lähti rovasti Sydänmaalle koluamaan. Sinne saavuttuaan,
tekivät nuoret ja vanhat jo kokkovuorelle lähtöä. Juhannustulet
olivat ensin sytytettävät, sitte vasta käytiin muuhun ohjelmaan
käsiksi.

Rovasti pysäytti hevosensa erään torpan pihalle ja siitä sitä sitte
lähdettiin nousemaan kokkovuorelle.

Jo leimahti liekki korkealle taivaalle, heitteli kekäleitä ja kuivia
palavia oksia kauaksi alas rotkoon. Sydänmaalaiset päästivät silloin
tavanmukaisen huudon, niin kovan ja voimakkaan, että se kuului
pitkien selkien taakse ja kauan kaikuili vuorten seinien välillä.
Sitä seurasi elämä ja mölinä sellainen että korvia särki. Hanurin
soittaja istuikse ilokivelle, otti pelin polvellensa ja kiihkeä
tanssi alkoi. Siinä sitä hyllyilivät miehet ja naiset, vanhemmat
loikoilivat sivummalla omissa toimissaan ja lapset pitivät iloista
elämää kokkovalkean ääressä.

Vaan kauaa eivät tanssijat hyppiä saaneet, ennenkuin rovasti
seuralaisineen saapui vuorelle.

Yleinen hämmästys valtasi kaikkien mielet. Tanssi taukosi kuin
itsestään. Jokainen koetti parhaansa mukaan etsiä piiloista paikkaa
itselleen.

Rovastin ja hänen seuralaistensa katseet tuntuivat niinkuin olisivat
ne sydänmaalaisia polttaneet.

— Älkää peljätkö, älkää väistykö rakkaat ystäväni — alotti rovasti
lempeällä mutta samalla voimakkaalla äänellä. — Tulkaa lähemmä,
kokoontukaa tulenne ympäri ja ottakaa meidät ystävinä joukkoonne.

Sydänmaalaiset alkoivat alakuloisen ja aran näköisinä lähestyä
loimuavaa kokkoa, jonka yhdelle sivulle kirkolta saapuneet vieraat
olivat asettuneet.

Rovasti astui lähemmäksi väkeä ja alotti puheensa:

— Kaunis on Sydänmaan luonto näin kesäisenä yönä, kauniit nuo
järvet, metsät, pellot, tuolla laaksossa allamme. Kaunis on koko tämä
armas Suomi, ihana oma synnyinmaa, jonka Jumala meille antanut on.
Emmekö siis kiittäisi, emmekö ylistäisi Luojaa, emmekö kiitosvirttä
hänelle laulaisi ja emmekö tulia hänen kunniaksensa, hänen ijäisen
valonsa osotteeksi vuorillemme sytyttelisi.

Sydänmaan nuoret ja vanhat! Juhannustulenne tuossa loimuaa heitellen
liekkejään korkeata taivasta kohti ja te itse olette saapuneet
kesäyön ihanuutta, suuren juhlan muistoa sen lämmittävän valon ääreen
viettämään. Viettäkää juhlaanne, sytytelkää tulianne ja lyökää kuivia
puita ett’ei liekki lakkaisi, valo vuoreltanne sammuisi. Sytytelkää,
sytytelkää ettei pimeys valoa voittaisi.

Pimeys on meidän pahin vihollisemme, se meidän sielujamme väijyy,
pettää, houkuttelee ja turmioon saattaa. Hengenpimeys on kuolettavaa,
niinkuin on pimeys suuressa luomakunnassakin. Pitkien pimeiden tultua
lakastuu luonto, pimeyden henget yhä rohkeimmiksi käyvät ja maailmaan
tuskaa ja mustaa murhetta saattavat.

Valoahan on meillä nyt enemmän kuin milloinkaan. Ei uskalla pimeys
öilläkään saloillemme saapua. Valon suuri pyörä ei mailtamme kauaksi
kaikkoa. Rantoja yöllä kiertää ja sieltä ihanan heijastuksensa
Pohjolan maille lähettää. Mutta — sitä kestää vaan niin vähän
aikaa, sitte tulee pimeys ja kietoo meidätkin mustaan verhoonsa...
Mitä silloin meiltä itseltämme vaaditaan? — Niin, meiltä vaaditaan
silloin sitä valoa joka ei ole riippuvainen luonnon valosta,
meidän on sitä pimeyttä vastustaaksemme hankittava hengen valoa ja
valistusta.

Hankkikaamme, haalikaamme sentähden tätä valoa, joka huolimatta
luonnon valosta aina meidän sielujamme valistaa. Paljon on meillä
siinä suhteessa työtä. Pimeys, sielunpimennys ja valistuksen
puute vielä täällä Sydänmaalla mieliä kahlehtii. Työhön, työhön!
Nouskaamme, herätkäämme! Antakaamme sivistyksen ja valistuksentulen
sydämissämme syttyä. Avatkaamme sielumme Jumalan hengen asumasijaksi,
ottakaamme hänet ystäväksemme ja opettajaksemme kaikissa töissämme ja
kaikilla retkillämme.

Sydänmaalaiset!

Jos niin teemme, silloin tuo musta hengen pimeys näiltäkin saloilta
kauaksi kaikkoaa, silloin nousee uusi oras, uusi siemen kasvaa, joka
valistuksen vainiolla suureksi puuksi nousee.

Oi ystäväni, sinä sisko ja veikko, kuinka suuren palveluksen
voisitkaan kärsineelle isänmaallesi tehdä, jos sinäkin jo sivistyksen
ja valistuksen viiriä kohottamaan lähtisit. Lähde, lähde, tule
mukaan, tule, sinun voimasi, sinun kykysi kyllä osallesi riittää. Elä
katso, oletko rikas tahi köyhä, palvelija tahi vapaa. Sivistyksen ja
valistuksen vainiolla ovat kaikki yhden arvoisia, siinä ei eroitusta
tehdä, sinua ei siinä syrjäytetä, ei naureta eikä hyljätä. Siellä,
sillä tiellä sinä vartut ja kasvat, tulet vankaksi valonvartijaksi ja
voit toisten kanssa laulaa:

”Pois voihke ja itkun hyrske,
Käy työhön ja toimintaan.
Pois veltto ja toivoton tyrske,
Ei viel’ ole kuolema maan.”

Jätä pimeät polkusi, pimeät työsi, joita valon ääressä häveten
katselet. Jätä ne, jätä! Aika on jo Sydänmaankin nuorison, Sydänmaan
kansan vuosisatoja kestäneestä pimeydestä poistua, aika on jo
valistuksen Sampoa takomaan lähteä...

Minä tiedän että valoa sinä tahtoisit, valistusta ja sivistystä
ottaisit, Suomen onnea sinä nostattaa tahtoisit ja valistuksen viiriä
takoa haluaisit. Tahtoisithan sinä!... Mutta kuka sitä sinulle
tuo, kuka antaisi, kuka sinua johtaisi valon suurille lietsomille.
Kuka,... kuka!...

Rovasti vaikeni hetkeksi, katseli miettiväisenä, kyyneleisillä
silmillä kokkoa, jossa puut olivat jo suureksi osaksi hiilustaksi
palaneet. Siitä vei hän katseensa Sydänmaan suurille saloille,
silmäili siintävää järvenselkää, käännytti lopulta katseensa
väkijoukkoon ja entistä lempeämmällä ja vaikuttavammalla äänellä
puhui:

Ystäväni, anna minulle anteeksi ja anna kaikille meille, jotka sinun
edestäsi jotain olisimme tehdä voineet, emmekä kuitenkaan sitä
tehneet ole, vaikka pyhä velvollisuutemme sitä niin usein olisi
vaatinut.

Veli ja sisko! Paljon on meillä syytä, joille enemmän on hengenvaloa
annettu. Miksi emme ole sitä tänne syviin korpiin sinun luoksesi
kantaneet, sinä kun et itse ole sitä etsimään osannut lähteä. Sinulla
ei ole ollut aseita, joita valistuksen työssä tarvitaan...

Olemme vaan tuominneet sinua, ja sinun pimeitä töitäsi halveksineet;
olemme välttäneet sinun seuraasi ja ankarasti lakia sinulle
saarnailleet. — Se ei sinulle valoa anna, ei valistusta tykösi
kanna; se ei sinun henkeäsi virkistä eikä sieluasi Jumalan perään
huuda... Sinä veli ja sisko! Olemmehan mekin vain huonoja ja heikkoja
ihmisiä, mutta on Jumala kuitenkin antanut meille niin paljon
hengenvaloa että siitä sinullekin voimme jakoa tehdä. Suokoon Jumala,
että ne murut, joita jaella voimme, kasvaisivat, karttuisivat ja
monenkertaisen hedelmän kantaisivat.

Ystävänä siis teidän luoksenne sydänmaalaiset saavumme, ystävän käden
teille tarjoamme ja veljellistä kanssakäymistä lupaamme. —

Rovastin puhetta seurasi pitkä hiljaisuus, jota ainoastaan tulen
hiljainen sohina ja kaukaa järveltä kuuluva yölinnun laulu
miellyttävästi hämmensivät.

Sydänmaalaisten sydämistä oli rovastin kauniisti puhuessa
viimeinenkin pelko paennut. Yhä lähemmä kokkoa olivat he puheen
aikana hiipineet ja koettivat mieliinsä painaa joka sanan minkä
puhuja puhui. Tuntui oikein niinkuin kesäyön autereinen taivas olisi
korkeammaksi kohonnut, ja entistänsä valoisammaksi muuttunut. Monen
sydän oli niin liikutettu, että kyyneleet silmiä kostuttivat.

Pappilan nuori maisteri lopetti tuon ihanan hiljaisuuden, viskaamalla
tuleen täyden sylen kuivia risuja, joita kyläläiset olivat kalliolle
kantaneet. Kun liekit räiskien ja säkeniä korkealle heitellen, ilmaa
nuoleskelivat, alotti opettaja virren, johon kyläläiset taitonsa
mukaan osaa ottivat:

”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen,
Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.
Aurinko maamme puoleen, lähestyy lähemmin,
Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks.

Taas linnut laulujansa, visertää kauniisti,
Myös eikö Herran kansa, Luojaansa kiittäisi.
Siis, sielun Herraa kiitä, nyt riemulauluilla,
Hän iloittaa ja täyttää, meit’ armons’ lahjoilla.”

Kauniisti kaikui virsi kesäyön hiljaisuudessa. Tulen hulmuilevat
liekit ja yölinnun yksinäinen ääni säestelivät sopusointuisasti
kansanjoukon laulua, joka niinkuin temppelin kuorilta kajahti alas
kaukaisiin saloihin.

Kun virsi oli laulettu, astui maisteri kivelle ja puhui nuoruuden
koko innolla ja lämmöllä, mutta samalla niin suurella vakaumuksella,
että sanojen täytyi väkisinkin kuulijoihin painua.

Maisteri puhui isänmaanrakkaudesta, isänmaan onnesta, puhui
valistuksesta ja sivistyksestä, joita ennen kaikkia isänmaa pojiltaan
ja tyttäriltään kaipaa, ja jotka juuri ovat sen voima, sen tuki ja
turva, ja lujin perusmuuri, joita ei mikään horjuta eikä kaataa mahda.

Maisteri lopetti puheensa innokkaalla kehoituksella, että jokainen
mies ja nainen katsomatta varallisuuteen ja säätyyn, koko Sydänmaan
kylä, yhtyisi yhteen, yhdessä pimeyden valtaa vastustamaan ja yhdessä
valistuksen ja sivistyksen tietä kulkemaan. Yhteen liittymällä se
voima kasvaa, tarmo varttuu ja into mielet elvyttää. Yhteisvoimin,
saman innon nostattamina ne suurimmatkin esteet voitetaan ja
syvimmätkin kuilut tasataan. Liittohon siis veljet ja siskot,
liittohon koko Sydänmaan kansa pimeyden valtaa vastustamaan!
Liittohon nuoret ja vanhat, liittohon palvelijat ja vapaat, ja
korkealle, siniselle taivaalle viirimme kohotkoon!

Opettaja alotti laulun:

”Jos sydän sulla puhdas on,
Jos mieli vakaa, pelvoton,
Niin yhdy meihin, tänne jää,
Ja pyhä vanno vala tää:
Tää Suomenmaa mun toimen saa
Sen eestä vaan mä ainiaan
Teen työtä saakka kuolemaan.”

Kirkolta tulleet saivat sen melkein yksin laulaa, sillä
sydänmaalaiset sitä tuskin olivat ennen kuulleetkaan. Mutta näiden
silmistä näki, suun jäykästä jälittelemisestä huomasi, että sydän
seurasi mukana, että mieli olisi tehnyt lauluun koko innolla yhtyä ja
laulaa niin, että vuoret olisivat siihen kaikuna vastailleet.

Innostuneina ennen tuntemattoman rakkauden mieliä ylentäen,
kokoilivat nuoret vankkoja kantamuksia puita, kuivia katajia ja
kaikellaista helposti palavaa risua ja kantoivat tuleen, joka aina
korkeammaksi nousi, yhä voimakkaammaksi ja hulmuilevammaksi kasvoi;
kierteli pitkänä torvena vaaleansinistä taivasta kohti ja heitteli
palavia kekäleitä kauaksi vuorelle.

Se oli niinkuin sydänmaalaisten vastaus pidettyihin puheisiin ja
lausuttuihin kehoituksiin heille. Laajentamalla tulta, kohottamalla
sen liekkejä yhä korkeammalle, tahtoivat he puolestaan lausua,
että valoa ja valistusta mekin haluaisimme ja isänmaan onneksi
työskennellä tahtoisimme.

Kun opettaja oli lausunut lennokkaan, sydämeen käyvän runon, nousi
rovasti kiveltään, jolle istunut oli ja puhui kansalle:

Minä ymmärrän sydämenne ajatukset, minä näen teidän kyyneltyneistä
silmistänne, kirkkaasti hulmuilevasta tulestanne, että valoa, sydämen
valistusta te kaipaatte. Antakoon Jumala meille apunsa, antakoon
hän valonsa meidän pimeihin sydämiimme loistaa. Antakoon hän meille
voimaa, antakoon tahtoa ja tarmoa, intoa ja yksimielisyyttä, että
voisimme keskeisessä sovussa, yhteen liittyneinä, käsikädessä käyden,
valon ja valistuksen tietä kulkea, että yhteisin voimin onnen viiriä
taivaalle kohottaisimme... Nouskoon viirimme korkealle, heilukoon se
päämme päällä että tulevatkin polvet sen viitoittaman tien näkisivät!

Rovasti alotti virren ja koko kansanjoukko siihen voimakkaasti yhtyi.

”O Herra siunaa Suomen kansa
Suo sille runsas armosi
Se kaikis että vaiheissansa,
Sun oma kansas olisi!
Suo uskollisuus vakuus meille,
Menestys elämämme teille!”

Virren mahtava sävel kaikui kauas yli Sydänmaan kylän, suuriin
saloihin. Vaarojen seinät sen vielä takasin vuorelle kaiuttivat ja
yölinnun laulu laaksosta sitä ihanasti säesteli.

Yhdessä sitä sitte kylään palattiin. Kenenkään ei tehnyt mieli jäädä
kevytmielisesti yötä vuorelle jatkamaan. Hiljalleen, toverillisesti
puhellen kuljettiin kesäyön kaihoisassa valossa, nuoren lehdon
tuoksuessa ja yksinäisen linnun oksaltaan laulaessa.

Ennen eroamistaan kutsui rovasti kansan seuraavana aamuna samalle
vuorelle yhteiseen kokoukseen ja Jumalanpalvelukseen.

Sydänmaassa ei sellaista juhannusyötä ole ennen vietetty.

Aurinko oli jo nousemassa. Sydänmaalle sarasti uuden päivän koitto.

— — —

Seuraavana päivänä kokoontui Sydänmaan kansa paljon lukuisampana kuin
illalla kokkovuorelle. Joukossa nähtiin vanhuksia, harmajahapsia,
nuoria, elämänkeväässä kulkevia miehiä ja naisia.

Rovasti piti saarnan, puhuen päivän tekstin johdosta. Hänen saarnansa
päättyi rukouksella, että Jumala antaisi valonsa meidän sydämiämme
valistaa, niinkuin se koko luontoakin valaisee ja lämmittää.

Saarnan loputtua piti opettaja innokkaan ja lämminhenkisen puheen,
painaen siinä mieliin, ettei mitään valistusta, ei mitään todellista
isänmaanrakkautta, eikä oikeata valoa voi sillä kansalla olla, joka
väkijuomia nauttii ja siveettömyydessä elää. Raittiiksi siis koko
Sydänmaan kansa, raittiiksi miehet ja naiset! Silloin vasta se onnen
viiri, se valon ja valistuksen lippu vankkana keskellämme seisoo.

Kun oli välissä muutamia lauluja laulettu, otti maisteri
puheenvuoron, yhdisti kaikki ennen pidetyt puheet yhteen, ja ehdotti,
että nyt, kun näin hyvä tilaisuus on saapunut, perustettaisiin
yhteinen seura, jonka tarkoituksena juuri tulisi olemaan kaikkien
niitten hyveitten perille ajaminen, joista puheita on pidetty.
Yhteenliittymällä toimitetaan sellaisia töitä, joita yksilö ei
milloinkaan voisi toimittaa. Koko Suomen kansa se on koleat korvet
perannut ja maan viljavaksi pelloksi muokannut; yhdessä se on
vihollinen maasta ajettu ja yhdessä ne ovat ihanat laulumme laulettu.
Yksilö ei näitä olisi milloinkaan toimittaa voinut. Lyökäämme
siis kädet kätehen, sormet sormien lomahan ja liittohon valon ja
valistuksen puolesta pimeyden valtaa vastustamaan!

Maisterin ehdotus hyväksyttiin. Seura perustettiin ja annettiin sille
nimeksi ”Sydänmaan tähti”. Maisteri valittiin seuran kaitsijaksi ja
muut toimihenkilöt kyläläisten keskuudesta. Seuraan liittäytyi heti
miltei koko Sydänmaan kansa, joten nuori seura täysivoimaisena alotti
toimintansa.

                                                  ⸻

Sydänmaan tähti on vuoden innokkaasti työskennellyt ja saanut viettää
ensimäisen vuosipäivänsä. Tulokset seuran toiminnasta ovat jo silmään
pistävät ja elämä kaikinpuolin kylässä suuresti muuttunut.

Vanha rovasti on vieläkin ”Sydänmaan tähden” koossapitävänä voimana,
lämmittävänä ja ohjaavana henkenä.

Pastori ja kirkonkylän opettaja ovat käyneet niin usein kuin
tilaisuus on sallinut Sydänmaalla puheita ja esitelmiä pitämässä.
Rovastin kehoituksesta ovat kirkonkylän sivistystä ja valistusta
saaneet henkilöt käyneet oikein joukolla apuansa ”Sydänmaan tähdelle”
antamassa. Vaan muita innokkaampana työskentelee maisteri seuransa
etupäässä. Kesäiseen aikaan, jolloin hän itse on kotona, hommaa
hän luentokursseja hyödyllisistä ja tarpeellisista aineista, pitää
kotikoulua, jossa sadoille lapsille ja aikuisimmille kyläläisille
opetusta jaetaan. Talvisin sovittaa hän kulkunsa kotiseuduille niin
usein kuin voi, eikä koskaan silloin unohda Sydänmaata, vaan aina
poikkeaa sinne sivistyksen ja valistuksen kylvöä kartuttamaan.

Yhteisvoimin onkin Sydänmaalle saatu runsassisältöinen lainakirjasto
ja lukutupa. Pitkinä puhteina ja joutoaikana kokoontuvat kyläläiset,
nuoret ja vanhat, kirjallisuutta ja sanomalehtiä viljelemään.
Siellä sitä sitte keskustellaan päivän polttavimmista kysymyksistä,
keskustellaan taloudellisista ja yhteiskunnallisista asioista;
ihaillaan suuria miehiämme, ja heidän töitänsä kunnioituksella
kerrotaan; ihaillaan suuria ja eteviä kirjailijoita, joiden teoksia
kilvan luetaan.

Opettajan innokkaan ja uutteran työskentelyn kautta on saatu
lauluseura, joka pitää kokouksissa yllä virkeätä mieltä, kohottaa
sieluja sävelien ihanaan maailmaan ja levittää Väinön kanteleen
kaikua Sydänmaan synkkiin korpiin.

Rovasti ja pastori pitävät vuoronsa mukaan raamatunselityksiä
taloissa, joihin aina koko kylä, niin nuoret kuin vanhatkin
kilvan rientävät. Tällaisiin tilaisuuksiin valmistaa ”Sydänmaan
” ohjelmansa, joka kerta kerralta kasvaa, varmistuu ja yhä
omintakeisemmaksi muuttuu. Nämä tilaisuudet muodostuvatkin lopulta
oikeiksi juhlahetkiksi, oikein jalostaviksi ja sielua virkistäviksi
kokouksiksi, jotka pitkiksi ajoiksi jättävät mieliin jalostavaa
tunnetta ja kehittävää ajatusta. Jokaisella on näihin vapaa pääsy,
talokkaat antavat silloin tällöin vapaehtoisia lahjoja, ja pitävät
hyvän huolen siitä, että palvelijat niihin aina pääsevät osaa
ottamaan.

                                                  ⸻

”Sydänmaan tähti” on viettänyt viidennen vuosipäivänsä. Paljon
on edistystä kylässä tapahtunut. Kansakoulu, opin ja valistuksen
ahjo, kohoaa uljaana ja majesteetillisena Sydänmaan tummien kuusien
lomista, kohti korkeata sinitaivasta. ”Sydänmaan tähden” alotteesta
se siihen nousi. Yhteisvoimin, yhteisin ponnistuksin se siihen
kohotettiin; kilvalla kirvestä heilutettiin, ja salvos salvokseen
kilvalla liitettiin. Sydänmaan sydämenä se nyt siellä seisoo. Sinne
nuoret ja vanhat, rikkaat ja köyhät, askeleensa ohjaavat. Se on
avoinna kaikille. Kättänsä se jokaiselle tarjoaa ja valistuksen ja
sivistyksen vainiolle se työmiehiä kasvattaa.

Nuoren opettajan innokas toiminta on kyläläisiin tarttunut. Sankat
lapsiparvet siellä päivin opetusta nauttivat. Illoin ja pyhäpäivinä
siellä vanhat mielipiteitään vaihtavat, ja nuoriso käy sivistyksen
kylvöä itselleen kartuttamassa. Unohtuneet ovatkin entisajan
siveettömät huvitukset ja teot. Harvoin tapaa päihtyneitä kylällä,
ikävät kuulumat, joita ennen Sydänmaalta kerrottiin, ovat kokonaan
vaijenneet. Yleinen varallisuus ja hyvinvointi ovat suuressa
määrässä kasvaneet. Palvelusväen vuotuiset säästöt talletetaan
kunnan yhteisessä säästöpankissa, henkivakuutuksia otetaan, ja
osuustoimintaa kaikilla aloilla harjoitetaan.

Elämä näyttää niinkuin suuren sisarusparven elämältä. Samanarvoisina,
yhdenvertaisina siinä toimivat isäntäväki palvelijoittensa keralla,
vanhat nuorien ja nuoret vanhojen mukana. Ja kun rovasti kylälle
saapuu, ottavat sydänmaalaiset hänet, niinkuin oman hyvän isänsä
vastaan. Kaikkia hän ilman eroituksetta puhuttelee, kaikille
hyvyyttänsä jakelee eikä ketään poies luotaan peloita. Esimerkki
kulkee nopeasti ylemmästä alempaan, vanhemmasta sisaruksesta
nuorempaan ja tulee Sydänmaalle aivan tavaksi.

Kun ”Sydänmaan tähti” vietti kymmenettä vuosipäiväänsä, oli
rovastikin sinne saapunut ja puhui kyläläisille:

Suuria muutoksia, jopa oikeita mullistuksia, jos niin sopii sanoa,
on Sydänmaalle tapahtunut siitä hetkestä lukien, jolloin ensikerran
täällä kävin. Synnin ja pimeydenvalta silloin täällä vielä lepäsi
kuin rauhoitettu eläin pesässään. Valoa ja valistusta ei kaivattu,
tuskin sen voimasta, sen olemassa olosta tiettiinkään. Ikävät
kuulumat uudistuivat yhä taajemmin: Kirkossa joskus käytiin, vaikka
kuitenkin niin perin harvoin. Täällä elettiin niinkuin pimeässä
huoneessa, jonne valoa ei mistään tullut.

Rovasti kiitti Jumalaa, että kuitenkin se hetki Sydänmaalle koitti,
jolloin valon ja valistuksen viiri saatiin näille metsäisille
saloille pystytetyksi. Paljon on innokasta, väsymätöntä työtä
tarvittu sen lipun pystyssä pitämisessä. Oma voimamme olisi sittenkin
ollut turha ja mitätön, ellei Jumala olisi apuansa ja siunaustansa
antanut. Hän se on ollut oppaamme, Hän se on johtanut näin suuret ja
lukuisat joukot valon ja valistuksen viiriä taivaalle kohottamaan.

Nouskoon se vieläkin korkeammalle, liehukoon laajalti yli Sydänmaan
salojen ja kootkoon se ympärilleen koko kansan, tämän suuren ja
rakkaan Suomen kansan.

Eläköön valo ja valistus synnyinmaamme syrjäisimmilläkin saloilla!
Eläköön!

Opettaja esitti puheen perään laulun, johon koko kansajoukko
voimakkaasti yhtyi:

”Uus ajanjakso alkaa jo — korpein helmassa.
Käy suusta suuhun siellä nyt kuiskina:
”Oi ällös, veikko, sisko, sä hengen yöhön jää,
Vaan valost’, ihanteista uutt’ etsi elämää!
— — —
Ja sydänmaiden joukot nyt nuoret yhtyvät,
Ja päivätyöhön suureen, jalohon ryhtyvät.
Vapise, öinen valta. Nyt viime hetkes lyö!
Nyt poistetahan vihdoin vuossatain synkkä yö.

Nyt kolkot korvet kaikki valolle vallataan.
Ja valon tieltä maahan kaikk’ esteet tallataan,
Eik’ ennen nuoret joukot nuo ai’o levähtää,
Kun paheen peikko sortuu, tuo julma tuhatpää.

Eik’ ennen taisto taukoa, — ei tau’ota se saa! —
Kun ohdakkeista puhdas on hengen viljamaa;

Ei ennen, kunnes poissa yö kokonansa on,
Ja valon valtaistuin on kukistamaton.
— — —
Niin kauas siis kun välkkyy siniset Suomen veet
Ja Suomen salot siintää ja Suomen harjanteet,
Niin kauas ihanteiden nyt lippu liehukoon,
Ja kootkoon nuoret kaikki se valon taisteloon!”

KEVÄISIÄ TUNTEITA

Suurilta saloiltani minä sinua Maiju huudan ja huhuan... Minä huudan
päivän iltaan painuessa, aamuauringon saloani tervehtiessä; mutta
minun ääntäni et sinä sittekään kuule.

Ja kun päivä korkeimmilleen nousee, kun se pilveen peittyy ja
silmänsä minulta salpaa... silloinkin minä sinua Maiju huhuan ja
huudan...

Mutta sinä et huutooni vastaa... Vaarojen kupeet minun ääneni
kertovat, levittävät sen laaksojen pohjiin, kaukaisiin metsiin
kulettavat ja kanssani kilvan huhuilevat.

Vaan sinä et sittekään kuule...

Luulisin etten tarpeeksi huutaisikaan, luulisin ääneni liian
heikoksi, luulisin laaksoon väsyvän, elleivät nuo metsäiset vaarat
huutoani matkisi ja ääneni vahvuutta todistaisi.

Joudu Maiju, joudu! Riennä, kevät on jo suurilla saloillani...
Maiju...!

Minä odottelen... kuulostan salolle, laaksojen pohjiin, vaarojen
kupeita kuulostan... vaan sinun ääntäsi, sinun askeleitasi Maiju minä
en mistään kuule...

Tyhjää on kaikki, hiljaisuuteen sammuu salo, kun ääneni kaiku
vuorilta palaa...

Mutta sittekin minä sinua huudan ja huhuan. Korkeille kiville,
epätasaisien vaarojen rinteille minä nousen ja käsieni torvesta
huudan. Maiju... Maiju-uu — vastaa vaara ja sitte minä kuulen vielä
sekavaa kaikua, laakson mölinää, kunnes viimein tyyni hiljaisuus
ympärilleni palaa...

Et siis kuule... et tahdo tänne salojeni helmaan tulla... et minusta
välitä, etkä alakuloisia laulujani kuulla viitsi... et kukistani
huoli... et salojani nähdä tahdo, etkä kaukaisia vaarojani katsella.

Voi... tyhmä olet...

Tulisit... tulisit Maiju...

Täällä saisit sinä pääsi metsäkukilla puettaa, saisit suuren saloni
morsiamena kulkea kuni haltiatar suuri ja metsien riistaa paimentaa.
Linnut sinulle täällä onnea laulaisi, metsä laulaisi, tuuli kasvojasi
suutelisi ja koko tuoksuva kevät sinut syliinsä sulkisi.

Etkö Maiju saloni pyhää rauhaa rakasta, sen hiljaista yksinäisyyttä
lemmi ja toisinaan pauhaava mylvinää ihaile?

Maiju... Maiju... joudu, riennä! Kevät on jo saloilleni saapunut,
vuokko tekee terää ja laululintujen suuret parvet metsiköissä
helistää. Joudu, joudu! Käteni minä sinun käteesi ojennan, sinulle
onnea ja autuutta laulan ja sydämeni sinun sydämeesi vuodatan.

Silloin me yhdessä näitä suuria saloja kulkisimme, yhdessä taivaan
korkeutta katselisimme ja Luojan hyvyyttä kiittäisimme.

Tuonne koivikon helmaan, tyynen metsäjärven rannalle minä sinut
mökilleni saatteleisin. Siellä me sitte yhdessä eläisimme, yhdessä
metsäjärvien tyyniä pintoja ruuhellamme piirtelisimme ja ijäisestä
onnestamme loppumattomat laulut laulaisimme...

Aamuin me peippoa koivikossa kuulisimme, käkeä kuusenlatvoissa
kukuttaisimme; illoin päivänlaskua vaaroiltamme katselisimme ja
satakieltä lehdossa laulattaisimme...

Oi Maiju! Täällä meidän elämämme onnea olisi... täällä me niinkuin
metsälammin sorsat rauhassa eläisimme... eikä meidän onneamme kukaan
kadehtia tietäisi...

Aina kun kevät saloilleni saapuu, minä sinua Maiju huudan ja huhuan.
Minä huutelen vaarojen kupeilta ja laaksojen pehmoisilta pohjilta
minä sinua huhuilen. Helluntai-kokkoni minä kevätyön hämärään
sytytän, juhannustulia vaarojen harjoilla sinua varten poltan ja
tuloasi odotan.

Salojeni kevät kulkee huomaamattani ohi niinkuin hento, liipoitteleva
perho, joka äänettömästi kukasta kukkaan kulkee ja sitte tietämättäni
silmistäni katoaa... Saapuu kesä... Silloin minä vielä sinun tuloasi
odotan, kukkiani kukitan ja lintujani sinua varten laulatan. Vaan kun
et sinä silloinkaan saloilleni saavu, saapuu musta syksy ja luminen
talvi. Kukkani silloin kuihtuu, laulut salolta sammuu ja minun
odotettu onneni hankiin jäätyy...

                                                  ⸻

Kun siis kevätkuita jälleen saloilleni saavut, kun aurinkosi
korkealle taivaalle kohotat ja kevättuulesi puhaltaa annat; kun
mahlat maasta nostat ja laululintujen parvet takaisin saatat, saata
silloin kaukainen onneni, kaukainen lempeni luokseni leikkimään,
kevättuulia kanssani halailemaan, keväisiä salojani kupeillani
kulkemaan ja sinistä taivasta metsäisiltä vaaroilta katselemaan.

Saavuthan sinä Maiju silloin...

HUVIMATKA

Kun sanomalehtipoika aamulla oli lehden verstaaseen tuonut, otti
Jaakko, vanhin oppilas, ennen muita sen käteensä ja kovalla äänellä
luki etusivulta seuraavan ilmoituksen:

”Höyrylaiva Neptun III tekee huviretken Tampereelle ensi lauantai-iltana kello 9
. Hinta edestakaisin laivassa 3 mk., proomussa
1 mk. 50 p. Soittokunta mukana.”

Mitä sanotte pojat! Lähdetäänkö? — kysäsi Jaakko samaan menoon.

— On tässä vielä miettimisen aikaa enemmän kuin puoliviikkoa —
huomautti Jussi.

— Eikä tiedä millainen sattuu olemaan ilma — lisäsi Timo.

— Ja kuinka on pyöreitä ja kiliseviä taskussa — tuumi Jouko.

— Mutta minä sitä melkein lähden — vakuutti Jaakko.

— Minä seuraan sinua jos satun saamaan nättiä tyttöjä mukaan —
lausui veitikka silmässä Lasse, äsken leivottu kisälli.

— No se nyt on selvä, että kyllä sinä niitä saat.

— Tulee niitä sinne ilman hakematta ja pyytämättä.

— Tulee, vaan minä en huoli kaikista.

— Noo, ainakin se Lissu tulee.

— Ja muusta se Lasse ei kuulu välittävänkään.

— Suu soukemmalle, pojat!

— Niin... ”kas mun tätä”.

— Lissun sinä kuitenkin mukaasi viet.

— Suu soukemmalle, muuten panen virkun laulamaan!

Lasse oli tavallisesti pahin irvileuka ja kiusantekijä milloin
vain toisten tytöt olivat puheena. Mutta omastaan hän ei sallinut
sanottavan sitä eikä tätä. Toiset eivät kuitenkaan aina hänen
uhkauksistaan mitään välittäneet, vaan venkailivat ja vetkuttelivat
asiat mitä hullunkurisemmaksi ja naurettavammaksi suinkin saattoivat.

Käsikähmä siitä tavallisesti lopuksi syntyi, tuollainen
”kovakouraisen leikillinen”, jolloin usein verstas mullin mallin
väännettiin ja alakynteen joutunut työnnettiin ovesta, toisinaan
ikkunastakin pihalle.

Äskeiset sutkaukset taukosivat melkein alkuunsa, ja vain silloin,
tällöin, työn lomassa ja sivussa, lausuttiin ajatuksia lauantaisesta
huvimatkasta.

Jaakko puolestansa piti melkein varmana lähdön, ainakin mitä itseensä
tuli; mutta kun hänelläkin oli se ”toinen”, ei hän näin ollen voinut
yksinänsä lopullista päätöstä tehdä. ”Toistaan” se Jaakko nyt
ajatteli ja kiihkeästi odotteli iltaa, jolloin pääsisi tapaamaan.

— — —

Kiireesti haukkasi Jaakko sinä iltana ateriansa mestarin kyökissä;
nopeasti pyhävaatteisiinsa pukeutui ja sitte onnenetsintään kaupungin
kaduille lähti. Raastuvankadulla se tavallisesti kohtaaminen
tapahtui. Sinne Jaakko nytkin askeleensa ohjasi ja moneen kertaan
kadun mittaili, ennenkuin armaan Lyylinsä tapasi.

Jo kaukaa se Jaakko ”toisensa” tunsi. Tunsi vaaleasta,
siniraitaisesta huivista, joka sievästi yli pään oli poimutettu;
tunsi vartalosta joka oli sulava ja suora, ja noin tavallisen
mittainen, mutta ennen kaikkia tunsi Jaakko Lyylinsä käymisen ja koko
vaateparren.

Omituinen, sydänalaa vihlaseva tunne kävi läpi Jaakon tukevan
ruumiin, nähdessään kaukaa kadunkulmauksesta Lyylinsä kohti käyvän.
Hän koetti miten parhaiten taisi itseänsä rohkaista ja mielensä
kevyeksi ja iloiseksi tehdä. Se alku se tavallisesti olikin vaikeaa,
ja juuri siitä paljon riippui koko illan meno ja tapaamisen hauskuus.
Jos sattui mukavan ja mieltäkiinnittävän keskustelun löytämään, kävi
kaikki kuin itsestään, eikä siitä ainaisesta puheen puutteesta ollut
vähintäkään pelkoa. Mutta anna että sellaista ei saanut keksityksi,
silloin tuntui jokainen askel pitkältä ja kuivalta, tuntui kuin kahle
olisi suun päälle painettu. Jaakko se nimittäin oli sellainen mies,
että hän ei voinut puhetta tyhjästä tehdä, vaan tarvitsi siihen
varman aiheen, oikein tuollaisen todellisen, jotta siitä sitte
vakavasti saattoi pitkät rupeamat keskustella.

Jo tuumi Jaakko sopivaa puheenaihetta; muistutteli mitä uutta olisi
parin päivän ajalla tietoonsa tullut. Ei sattunut mitään muuta
muistamaan kuin lauvantai-iltasen huviretken. Siitä se oli siis
keskustelu alettava.

Ilmanlaadun mainittuaan kysäsi Jaakko heti toiseksi:

— Lähdetkö Lyyli lauvantaina Tampereelle?

— Kunpa olisi kaunis ilma.

— No mikä sen rumentaisi!

— Sinä siis uskot vahvasti että ilma koko viikon pysyy tällaisena
tyynenä ja kirkkaana.

— Uskon... ja jos kuitenkin satamaan sattuisi, pannaan katto päälle.

— Roomuunko?

— Niin. Sellainen öljykankainen katto.

— Se onkin sitte hauskaa!

— Me siis lähdemme Lyyli?

— Lähdetään vaan!

— Kättä päälle!

Jaakko paiskasi suuren kämmenensä Lyylin käteen, joten asiassa
ei enää ollut mitään muuttelemisen mahdollisuutta. Huviretkestä
puhellen, ja kuvaillen sen monet hauskuudet matkalla ja perillä,
kävelivät he katuja yhdessä myöhään iltaan. Vihdoin saattoi
Jaakko Lyylin kotiportilleen. Siinä he vielä kauan seisoivat ja
tulevaisuuden ihanista toiveistaan puhuivat, kunnes hellästi kättä
puristaen erosivat ja toisilleen hyvääyötä toivottelivat...

Toisenlainen oli nyt Jaakon mieli kotiin palatessaan kuin
koskaan sitä ennen. Hän oli niin ihastuneena, niin sanomattoman
hurmaantuneena niistä sanoista, joita Lyyli heidän tulevaisuudestansa
oli puhunut. Ennen ei Lyyli ollut paljon siitä puhunut, ei ollut
rohjennut, eikä uskaltanut. Mutta nyt... nyt ne olivat vuosia
kasvaneet mielikuvat kahleensa murtaneet; tuona iltana ne Lyylin
hellemmät tunteet, kauniimmat kaihot sanoiksi puhkesivat ja
vastakaikua Jaakossa synnyttivät. Vasta nyt oli Jaakkokin saattanut
tunteensa vapaasti Lyylille tulkita; vasta nyt, pitkän ystävyyden
jälkeen oli hän ensikerran uskaltanut salaiset ajatuksensa ja
ihanat toiveensa sanoina Lyylille kertoa. Se oli niin äärettömän
ihanaa, niin autuaallista ja suurta. Nyt he täydellisesti toisensa
ymmärsivät... Siitä se ihana, suloinen tunne, jonka lämmittämänä ja
hurmaamana Jaakko olisi tahtonut syleillä ja suudella vaikka koko
maailmaa...

Olisi ollut valmis kisälli, olisi ottanut Lyylin vaikka jo
huomispäivänä. Mutta, ainakin puolivuotta täytyi sitä onnellista
päivää vielä odottaa.

— Mutta minä annan Lyylille kihlat — päätti Jaakko ja entistä
autuaampi tunne täytti hänen sydämensä. Ja kun Jaakko syvemmin alkoi
asiaa tältä puolelta tuumia, huomasi hän, ettei mikään sitä estämässä
ollut. Puolenvuoden palkka, 30 mk., oli mestarilta ottamatta;
sitäpaitsi oli ylityö kauppias Muhoselle valmistumaisillaan, josta
toivoi saavansa ainakin 10 mk. Jo niillä rahoilla ostaa vaikka kaksi
”sileää ja pyöreätä” — tuumaili Jaakko.

Kiireesti toimitti hän Muhosen työn valmiiksi ja saikin siitä 12 mk.
Perjantai-iltana meni Jaakko mestarin puheille ja pyysi rahaa.

— Paljoko sinä tarvitset? — kysyi mestari.

- 30 mk. olisin ottanut.

— Mihin sinä nyt niin paljon?

Jaakko silitteli ovenpielustaa, katsoi lattiaan ja ujosti sanoi:

— Kenkäni ovat rikki ja tarvitsen uudet housut...

— Saat sinä ne 20 markallakin. Enempää en tällä kertaa voi antaa.

Vähän tyytymättömänä painalti Jaakko rahat kädessä ulos ovesta.
Nopeasti viiletti hän kaupungille, ja äkkiä, kenenkään huomaamatta,
työnnälti sisään kultasepän puotiin. Mielihyväkseen huomasi Jaakko,
että pöydän takana oli tuntematon myöjä, joten häikäilemättä saattoi
sille asiansa puhua.

— Olisin tarvinnut sellaisen... sileän... kiiltävän... ja...
sormuksen — puheli Jaakko, katsellessaan myymälän runsasta
sormusvarastoa.

Myöjä käsitti heti asian, sillä hän ei ollut ensikertaa sellaisten
kanssa kaupoissa.

— Kuinka suuri tarvittaisiin? — hän kysyi. Siinä se tulikin
kysymys. Jaakko ei ollenkaan tiennyt Lyylin ”nimettömän” paksuudesta,
ainoastaan osapuilleen, sinnepäin teki arveluja.

— No, tuollainen pienenpuoleinen... noin pikkusormeni suuruinen.

Myöjä otti useita sormuksia lasiruudulle, koetteli niitä Jaakon
pikkusormeen ja ilmoitti hinnat.

— Tämäkö se on 25 markkaa?

— Niin on.

— Pudottakaa 20:een!

— Elä hiidessä, poika! Mutta olkoon menneeksi, tuon saat!

Se oli hieman ohempi ja huonompaa kultaa, Jaakko otti sen ja maksoi
sovitun hinnan.

— Eikö siihen mitään kraveerata — kysyi myöjä.

— Eikä se kaipaa klaveeraamista.

Mutta kotona rupesi Jaakko tuumimaan mitä se klaveeraaminen
oikeastaan on. Ja kun hän ei siitä itse selville päässyt, kysäsi hän
niinkuin ohimennen, muinamiehinä Jussilta:

— Sanopa sinä, joka aina kehut kaikki tietäväsi, mitä on
klaveeraaminen.

— Hitto sun klaveerisi tietäköön!... Vaan kun kerran tietoa pyydät,
niin sanon sen sinulle. Klaveeri on... klaveeri on... perkuus kun en
muista... Niin... klaveeri on sama kuin nuottiavain... jos nimittäin
olet sellaisesta puhuttavan kuullut.

— Vai on se sellainen — tuumi Jaakko. Mutta itse oli hän melkein
varma, että sitä se klaveeraaminen suinkaan ei ole.

Eihän sitä nuottiavaimia sormukseen... mitä hullua... eihän toki —
päätteli Jaakko.

Yön aikana, sängyssä pitkällään ollessa muistutteli Jaakko, olisiko
sittekin mitään tärkeää jäänyt sormuksesta pois... Ei tullut
mieleen... Hiljaa hiipi hän kaapilleen, avasi oven ja otti pienen
silkkipaperimytyn käteensä ja sitte sen kanssa oikasi uudelleen
sänkyyn. Siellä otti Jaakko tuon ”sileän ja kiiltävän ja pyöreän”
ulos kääreistään ja katseli sitä joka puolelta. Tätä tehdessään
muistui mieleen äidin sormus, jonka kotona, äidin kerran saunassa
ollessa, oli kaapin päältä tavannut. Siinä sormuksessa oli
sisäpuolella nimi ”Jaakko”, ja sen perässä muutamia numeroita. Nyt
vasta, ihan kuin sattumalta, kävi Jaakolle selväksi, että isävainaja
se juuri olikin, joka sillä sormuksella oli äidin kihlannut.
”Jaakko”, se oli isän nimi ja nuo numerot tietysti ilmoittivat
kihlausajan. Se oli selvä, ihan päivän selvä asia. Melkein oli
Jaakko, iloissaan tästä onnellisesta keksinnöstään, hypätä ylös
sängystään ja sanoa Jussille päin silmiä, että sanonko ma mitä on
klaveeraaminen. Nyt oli se Jaakolle selvä, ja helposti hän huomasi,
miten tuiki tärkeä tehtävä tuo klaveeraaminen sittekin on... Jaakko
olisi vaikka paikalla noussut sängystään ja vienyt sormuksen
kultasepälle klaveerattavaksi, ellei olisi ollut puoliyön aika.

Ihanat mielikuvat täyttivät Jaakon ajatukset taas pitkäksi aikaa.
Se tuntui niin verrattoman suloiselta, niin pyhältä ja puhtaalta,
ajatellessa, että jo sunnuntaina saisi Lyylin kihlata. Tampereella,
siellä jossain puistossa tahi muussa sopivassa paikassa antaisi hän
Lyylille sormuksen ja sitte... jo ehkä seuraavana päivänä saisi
samanlaisen itse...

Oi sitä riemua ja autuutta!...

Seuraavana aamuna, mestarin torilla ollessa, juoksutti Jaakko
sormuksen kultasepälle ja sanoi:

— Klaveerataan tänne sisälle ”Jaakko” ja sen perään huomisen päivän
numerot. Minä tulen sen iltapäivällä noutamaan.

Myöjä kirjoitti nimen ja numerot paperille; suu kävi ivalliseen
nauruun, mutta Jaakko sitä kuitenkaan ei huomaamaan ennättänyt.

                                                  ⸻

Jo saapuvat huvimatkailijat laivarantaan. Laituri täyttyy ääriään
myöten uteliaista ihmisistä, jotka huvikseen ovat lähtöä katselemaan
kokoontuneet. Helposti tuosta suuresta joukosta huomaa, kuka mukaan
matkalle lähtee. Hänellä on tavallisesti päällystakki käsivarrelle
poimutettuna, on sateensuoja tahi kirjava päivänvarjo, ja useimmilla
vielä kori tahi pieni käärö, joiden sisällön voi helposti muutamista
tuntomerkeistä jotenkin paikallaan arvata. Sitäpaitsi osottaa koko
puku ja ”putsaus” sellaista juhlallista ja vain harvoin uudistuvaa
”meininkiä”.

Vapaana kaikesta kannettavasta saapuu Jaakko laivarantaan,
omatekoinen keppi kädessä. Hän nousee lankkua myöten proomun
laidalle, nähdäksensä paremmin Lyylin tulon. Sieltä se jo
sipsutteleekin kevyessä, kesäisessä puvussa. Pari tuoksuavaa,
vaaleanpunaista ruusua nuokkuu pyöreillä rinnoilla. Puhdas tärkätty
vaate levittää miellyttävän hajun ympärilleen ja pieni, kiiltävä
kenkä pistäytyy toisinaan sievästi näkyviin.

Jaakko laskeutuu laiturille, tervehtää Lyyliä ja antaa piletin.

— Ihmeen kaunis ilma — virkkoo Jaakko.

— Sano muuta! Huvikseen sitä nyt järvellä kulkee.

Lyyli nousee proomuun ja Jaakko seuraa jälkiä. Laiva viheltää
pitkän, korviin käyvän huudon. Väkijoukossa syntyy kihinää ja
kuhinaa, juurikuin muurahaispesässä, johon pahankurinen poika on
seipään työntänyt. Kauempana ottavat rantaantulijat juoksun ja
laiturilla seisojat heitä kiirehtimään viittailevat. Annetaan siinä
vielä opastusta, ja varoitellaan matkalla järveen putoamasta. Joku
saa viedä terveiset sille ja sille, toinen vielä muistuttaa missä
paikoissa ennen muita käytävä olisi, ja jo edeltäpäin kertoo, mitä
siitä muistamaan sattuu. Ja kun tätä tapahtuu kymmenissä eri ryhmissä
ja tuttavapiireissä, syntyy siitä varsin sekava möly ja tavaton
puheensorina.

Neptun viheltää kaksi pitkää soittoa. Mukana seuraava
torvisoittokunta kajauttaa marssin, yllättäen siten väkeä yhä enemmän
matkalle. Vaikutus onkin suuri. Moni, joka vielä äsken seisoi
epätietoisena laiturilla, proomuun nousee ja piletin ostaa.

Mutta kun laiva on kolmannen kerran huutanut, ja lautakäytävät sisään
vedetyt, silloin se elämä ja liike ylimmilleen nousee. Soittokunta
soittaa ”porilaisen” samaan humuun, joten laivarannassa syntyy
tavallaan suurenpuoleinen sinfonia. Köydet hellitetään ja heitetään
aluksiin, potkuri lyö muutaman voimakkaan lyönnin ja pakottaa laivan
liikkeelle. Vähitellen ja varovasti se siitä laiturista ulommas
soljuu; aluksia yhdistävä vahva köysi jännittyy kireäksi ja proomu
lähtee laiturista...

Nopeasti kasvaa saattajien ja huviretkeläisten väli. Liehuvat liinat
ja kirjavat päivänvarjot vielä kauaksi näkyvät, kunnes viimein
Vanajaveden mutkaisien rantojen taakse katoavat.

— — —

Hyvää vauhtia puskee Neptun III kesäisessä illassa pitkin tyyniä
vesiä. Potkuri väsymättä myllää vettä ja painaa sen vahvana virtana
kauaksi jälkeensä. Suuri, raskaannäköinen proomu, kyntää leveän vaon
Vanajaveden tummaan veteen ja nostaa korkean vaahtopääaallon keulaan
ja siitä sen kauas rannoille vyöryttää...

Lyyli ja Jaakko seisovat kumpikin proomun kannella, nojaten sen
tilapäiseen aitaan ja katsellen proomun kupeissa kuohuavaa vettä.
Ihanalta tuntuu kulku siinä peilityynellä järvellä, kauniin
kesä-illan viehkeästi hymyillessä. Ihastuneena katselevat he
ympärillä olevia hempeitä seutuja. Ja kun Hattulanselälle saavutaan,
kiinnittää pieni Varassaari molempien huomion, ja entisajan muistot
uusina mieleen palajavat.

— Muistatko Lyyli juhannusyötä tuossa pienessä saaressa? — kuiskaa
Jaakko.

— Muistan toki. Silloin oli hauskin hetki mitä tuskin koskaan olen
viettänyt. Se oli niin ihana, niin lumoavan kaunis ja herttainen yö.

— Minä en sitä unohda milloinkaan. Muistan vielä Laurin viulun äänen
ja koko sen joukon muistan. Se oli niin hauskaa tuo kaikki.

— Niin... Laurikin on jo joukostamme käynyt manan majoille.

— Niin on. Hän oli hauska poika.

— Mutta milloinka me saavumme Mierolaan, Jaakko?

— Katso, tuolta näet Mierolan sillan. Vaan on sinne silti vielä
matkaa, tämä tekee suuren mutkan.

Jaakko oli vielä jotain sanoa, vaan Laura, heidän hyvä tuttavansa,
tuli joukkoon ja kuiskasi Lyylille:

— Tuo herra, joka seisoo tuolla teepöydän luona alhaalla, sanoi
tuntevansa sinut ja tahtoisi päästä puheillesi.

— Kuka herra... tunnetko sen?

— Esitteli itsensä, sanoen olevansa rakennusmestari Laurila
Tampereelta.

— Minä en kuolemaksenikaan muista.

— Tule siltä, sanoi olevan oikeata asiaa sinulle.

— Mennään vaan — myöntyi Lyyli ja viittasi Jaakon mukaansa.

— Pyydän anteeksi, kysyessäni ettekö ole Lyyli Lehtonen? — puhui
outo, herrasmieheltä hajahtava henkilö ja tervehti kohteliaasti
Lyyliä.

— Olen. Vaan ken olette te?

— Nimeni on Laurila. Kaksi vuotta takaperin tutustuimme Hyvinkään
laulujuhlissa.

— Jo muistan! Mutta miten hirveästi olette muuttuneet, en ikinä
olisi teitä tuntenut.

— Kyllä se maailmantahko laahaa, ja te ehkä olette huono tuttavianne
tuntemaan.

— Ei, päinvastoin tunnen hyvin.

— No olkoon nyt niinkin. Sen kaiketi sitte muistatte, että
lupasimme kirjoittaa — sanoi herrasmies matalalla äänellä ja heitti
syrjäsilmän Jaakkoon, jota ei ollut huomaavinaan.

Lyyli ei vastannut mitään.

— Ja päätimme vaihtaa valokuvaa — jatkaa herrasmies.

— Miksi ette sitte lähettäneet — vastaa Lyyli hieman hämillään.

— Anteeksi, minä unohdin osoitteenne. Odottelin sentähden alkua
teiltä, ja olenkin, valehtelematta, odotellut sitä tähän hetkeen asti.

— Kyllä se ei ole totta, herra Laurila.

— Tosi on varmasti... Mutta voi hertti kun teillä on ihania ruusuja.
Saanko minäkin noista yhden... ehkä tuon pienen, juuri puhjenneen.
Minä nimittäin rakastan enemmän sellaisia aivan nuoria.

— En, minä en voi luovuttaa ainoatakaan.

— Katsokaa miten on tyly vanhalle ystävälleen — sanoo herrasmies ja
nyhjäsee Lauraa.

Sitte kuiskaa hän hiljaa Lyylille:

— Te pelkäätte tuota poikaa... sulhastanne... yyy... niin niin...
tuotanoinijaa... vai on teillä jo sellainen...

— Olisi minulla niin antaisin vaikka kaksi — sanoo Laura ja katsoo
veitikka silmässä herrasmieheen.

— Minä otankin sitte teidän luvallanne — virkkaa tämä ja nykäsee
Lyylin rinnoilta kauniin, vastapuhjenneen ruusun.

Tämä tapahtui niin sukkelasti, ettei Jaakko, joka siinä lähellä
seisoi, huomaa mitään, ennenkuin vaaleanpunerva ruusu on herrasmiehen
rinnassa. Epätietoisuuteen hänelle jää, miten se sinne joutui. Selvä
vain on se, että Lyylillä on jälellä vain yksi ruusu ja herrasmiehenä
toinen.

Torvisoittokunta siinä vieressä kajautti ”Keisarin marssin”, jonka
voimakkaat sävelet upottivat aaltoihinsa Lyylin ja herrasmiehen
keskustelun.

Jaakko, joka oli hiljainen ja ujo poika, ei ymmärtänyt leikkiä, vaan
piti sen Lyylille kerrassaan sopimattomana. Hän itse oli vakava ja
tyyni luonne, ei kertaakaan toisten naisten kanssa turhia puhunut,
eikä siis olisi sellaista Lyylistäkään nähdä tahtonut.

Kiusaava tunne nousi Jaakkoon: se oli puoleksi vihaa, puoleksi
kateutta. Lyyliin se pääasiassa kohdistui, vaan ei siitä
herrasmieskään osattomaksi jäänyt. Tuimasti katsoi Jaakko Laurilaa;
vaan tämä siitä ei ollut tietääkseenkään, heitteli vain silloin
tällöin kiusaavia katseita takaisin ja yhä enemmän koetti tyttöjä
naurattaa.

— Varo Jaakko, ettei tuo pukki sinun tyttöäsi sarviinsa sotke —
kuiskaa Lasse takaapäin.

— Sotkekoon jos sotkea antaa... hiivatti!

— Kyllä minä tuon herran tunnen. Sanoo olevansa rakennusmestari...
Heikkarisoikoon! Housumestari ja huono on sekin — suhisee Lasse.

— Vai on pukki... housumestari... ja p—kele — mutisee Jaakko ja
nousee Lassen mukana ylös kannelle.

Sinne peränpuolelle he sitten tilansa ottavat. Lasse vetää
povitaskustaan pienen massin, antaa sen Jaakon huulille ja ottaa
sitte itsekin pitkän kulauksen.

— Vähän niitä sentään on Lissun kaltaisia tyttöjä... perin vähän.
Ei ole asiaankuulumattoman menemistä hänen rinnoiltaan kukkia
noukkimaan, ei saakurisoikoon olekaan! — kehasee Lasse.

— Tosi on — vastaa Jaakko vakavana.

— Eikä tarvitse paimentaa. Saa olla missä halutti, pelkäämättä että
toinen siihen väliin tuppaa.

Jaakko ei puhu mitään, vaan Lasse odottelematta jatkaa:

— Tuolla se minun Lissuni nytkin istuu... näes tuolla keulassa. Ihan
sitä surkuni tulee kun yksikseen oleilee. Pitää mennä puhuttamaan.

Lasse kulkee keulaan, istuutuu ankkuriköyden päälle tyttönsä viereen
ja jää sinne pitkiksi ajoiksi.

Synkkänä nojaa Jaakko kaidepuuta ja alas järveen tuijottaa. Hän
tuntee silkkipaperimytyn liivintaskussaan ja sen arvokkaan,
puolittain pyhän esineen, joka siellä ihoa painaa. Ristiriitaiset
tunteet häiritsevät Jaakon... Olisiko todellakin Lyylillä ollut
tuon... kanssa jonkinlaisia suhteita. Olisiko luvannut kirjoittaa
ja lähettää valokuvansa... jota en minäkään ole vielä saanut. Oliko
tuo konna ajatellut Lyyliä ja tahtoiko se nyt ryöstää pois kaiken
minulta...? Mitä siitä! Vaan tapahtuuko se Lyylin tahdosta? Antoiko
hän ruusun vapaehtoisesti?

Jaakko ajatteli ja kuvaili asiaa oman käsityksensä mukaan. Hän
muisteli hetkiä Lyylin seurassa ja niitä sanoja, joita tämä oli
hänelle hiljaa puhunut. Olisiko Lyyli kaiken aikaa toista ajatellut?
Miksi ei hän milloinkaan ennen ottanut puheeksi sitä, josta vasta
viimeiltana puhui...? Ja Jaakko oli melkein varma, että juuri toista
ajatellessa ja odotellessa, se Lyyli oli sanansa viimehetkeen
jättänyt. Hän oli vielä muistavinaan, miten Lyyli aina olisi ollut
hänelle kylmä ja miten tahtoi karttaa läheisimpään yhteyteen
joutumista... ja nyt... kun se kaivattu ja odotettu saapui... nyt oli
hänen väistyttävä...

Jaakko on niitä rauhaa rakastavia ja tyyniä miehiä, jotka eivät tahdo
nousta sotimaan vihamiestään vastaan, vaan jos mahdollista, välin
muullatavoin sovittavat.

Tyttönsä suhteen on Jaakko päättänyt, että pakolla hän ei tahdo
naistansa taivuttaa. Menköön toiselle jos tahtoo, mutta rukoilemaan
ja kumartelemaan hän ei missään tapauksessa rupea.

Ja tyttö, joka kerran hänen omakseen aikoo, se ei silloin toista saa
ajatella, eikä kukkia muille jaella. Sitä Jaakko ei voinut kärsiä. Se
poltti kuin kuluttava tuli ja sellaista kun huomasi, oli se tavalla
tai toisella lopetettava...

Kauan seisoo siinä Jaakko ajatuksiin painuneena. Hän katselee
rannoilla nuokkuvaa koivikkoa, joka niin syvään, syvään heittää
kuvansa veden tyyneen kalvoon. Sieltä näkee hän sinisen, kirkkaan
taivaan, joka kaikkia muuta syvempänä, puhtaampana ja avarampana
leviää. Mutta kun proomun nostattama laine sinne kieriää, rikkoutuvat
kuvat ja häviävät tuokioksi, kunnes pinta uudelleen tyyntyy.

Jaakko herää vasta pitkien aikojen päästä, laivan kovaan
vihellykseen. Suuri tukkilautta on edessä ja rantoja myöten
täyttää se kapean salmen. Tukkilaiset rientävät makuultaan ohuissa
alusvaatteissaan ja lauttalle keksien varassa juoksevat. Notkeasti
hyppelevät he pitkin pyöriviä tukkia; pysähtyvät toisinaan puomille
ja siitä taasen irtonaisille tukeille juoksevat.

Silmää rävähtämättä katselee Jaakko heidän uhkarohkeita hyppyjänsä.
Hän näkee, miten laivasta on työnnetty pitkät keksit ulos ja kuinka
joku hakkaa kirveellä puomia yhdistävän siteen poikki. Suuri lautta
hajoaa, tukit ajelehtivat omille teilleen ja laiva proomuineen puskee
sisälle.

Väkeä on noussut kannelle minkä tila suinkin sallii. Siinä he
ihmettelevät, kuuntelevat ja katselevat ”tukkipoikien” toimia. Toiset
kiroilevat ja sadattelevat, noituvat hiiteen koko tukkilaisten joukon
lauttoineen päivineen, toiset taas säälien heistä puhuvat.

Vähitellen siitä sentään läpi päästään. Mutta kun proomu viimeiset
tukit sivuuttaa, huutaa sen kurssikas perämies ponttoolla seisovalle
miehelle:

— Pidä väylä selvänä, tahi muutoin hajotan palatessani koko lautan.

— Hajota sinä...! — vastaa tukkilainen.

— Suus kiinni, joiko!

— Suus itse, senkin köriläs...

Lauseen loppu hukkui soittoon, joka reippaasti proomusta kajahtaa.
Pian on tukkilautta miehineen unohdettu ja entiseen vauhtiin kiihtyy
kulku, nostattaen vaahdon proomun jykeviä kupeita vastaan...

Jaakko muistaa taas Lyylinsä. Hän aikoo laskeutua alas proomuun,
mutta kun jo porraspuulta huomaa Lyylin äskeisessä seurassa, kääntyy
hän ympäri ja perään palaa.

Vimmoissaan, jommoista Jaakossa harvoin tapaa, ottaa hän paperimytyn
liivintaskustaan ja on heittää sen kaikkineen päivineen järveen.
Mutta onneksi sattuu siihen Jussi:

— Onko sinulla polttamattomia tupakoita? — kysyy hän.

Kiireesti sujauttaa Jaakko paperimytyn housuntaskuun, ottaa toisesta
tupakat ja tarjoaa Jussille.

— Siellä alhaalla on oikein viksuja ja lystiä tyttöjä.

— Yyhyh — hymähtää Jaakko.

— Mutta mikä sinua riivaa? Olet niin totinen kuin lautapää sonni.
Tule alas tyttösi tykö, etteivät sitä toiset hyväilemään pääse —
kehoittaa Jussi ja tarttuu Jaakkoa käsivarteen.

— Enkä tule!

— Istu ja pala.

Jussi rientää palava tupakka huulilla omaan seuraansa. Sinne tyttöjen
joukkoon hän hukkuu, väliin pakkautuu ja hauskaa suuta pitää...

Päivänkilo jo taivasta punerruttaa, ensimäiset säteet kultailevat
vaarojen kupeita ja tumman metsän latvassa tanssiksi pistävät. Linnut
heräävät lyhyestä unestaan ja kilvan toisilleen aamutervehdyksensä
visertävät. Kepeä usva nousee lahtien perukoista, peittää kaislikot
ja vähitellen siitä ilmaan häviää...

Kesäinen sunnuntaiaamu saapuu ihanan kauniina kuin nuori impi
sulhonsa suudelmille...

Mutta jäykkänä ja totisena siinä perässä Jaakko yksinänsä seisoo.
Silloin, tällöin vilkasee hän alas meluavaan väkijoukkoon, etsii
sieltä Lyylin toisten joukosta, vaan ei askeltakaan sinne ota.

— Minä näytän ettei tämä poika norkoile, näytän totisesti — tuumii
Jaakko ja panee tupakan.

— Täällä olisi — sanoo hän ja tarjoaa perämiehellekin.

— Kiitos.

— Olisiko tuolla tilaa nukkua? — kysyy Jaakko, osottaen perässä
olevaa pimeätä kajuuttaa.

— Tyhjä on; eväslaukkuni voitte nostaa syrjään. Jaakko ei parempaa
käskyä odottanut. Hän nostaa kannen auki ja hyppää sisään.

— Jätetäänkö rakoa? — huutaa perämies.

— Kiinni, kiinni — vastaa Jaakko ja antaa kannen pudota
paikoillensa.

Pilkkosen pimeään jää Jaakko. Hän laskeutuu lattialle seljälleen,
sovittelee pitkät raajansa koukkuun proomun seinää vastaan ja siirtää
pari halkoa pään kohokkeeksi.

Hiljaista ja rauhallista on siellä olo. Huvimatkailijain iloinen
melu ei sinne häiriötä saata. Toisinaan narahtaa katto perämiehen
askeleista ja raskas, puiseva peräsin päästää surunvoittoisen
valituksen, joka väsyttävästi yhtyy veden loppumattomaan molinaan.

Jaakko kuuntelee tätä yksitoikkoisuutta ja haukottelee niin että
suupielet ovat revetä. Lopulta tuo pitkä, väsyttävä tarina, uuvuttaa
hänet raskaaseen uneen.

— — —

Saavutaan Lempoisten kanavaan. Huvimatkailijat nousevat kilvan
aluksista ja maihin kiirehtivät. Lyyli ja Laura noudattavat toisten
esimerkkiä ja herrasmies kintereillä rannalle nousevat. Mutta kun
tytöt hiekkaiselle käytävälle saapuvat, kuiskaa Lyyli:

— Tule Laura, jätetään tuo!

Tytöt tarttuvat toistensa käteen ja juosten rientävät läheiseen
metsään.

Herrasmies aikoo tehdä jälkiä perään, mutta on ikäänkuin jotain
huomaavinaan ja jälelle jättäytyy.

— Minua ihan harmittaa tuo herra — puhelee Lyyli, päästyään hänestä
hyvän matkan päähän.

— Näyttää sinuun tarttuneen kuin takkiainen.

— Vaan minä sen itsestäni ravistan!

— Hän on kaunis ja nuori. Minä en ainakaan ravistaisi — vastaa
Laura ja päästää heleän naurun.

— Sinun se onkin toista.

— Niin, sinulla on se Jaakko... sepä se. Lyyli ei mitään vastaa.
Hieno puna nousee kasvoille ja alakuloinen katse painuu maahan.

— Vaan kyllä minä sinuna toisin tekisin — puhelee Laura. — Olet
kaunis ja nuori ja saat vaikka kenen. Kyllä niitä oppipoikia saa
milloin tahtoo... vaikka vanhanakin. Ja muuten... en ainakaan minä...
voisi Jaakkoa hitustakaan rakastaa. Se on niin... kollo.

— Hyi, miten paha sinä Laura olet! Elä sinä puhu Jaakosta mitään.
Sinä et häntä tunne. Katselet vain käytöstä ja pettävää kuorta, ja
siksi niin surkeasti erehdyt. Sinä olisit valmis milloin hyvänsä
avaamaan sylisi tuolle herralle, joka kaiken yötä on meille
imarrellut yhtä ja toista. Vaan minä... minä sellaiset tunnen... ja
siksi en heille mitään arvoa anna... enkä vähääkään heistä välitä.

— Mutta mitä jos se Jaakko ei sinusta välittäisi? — vastaa
loukattuna Laura.

— Saattaisi se niinkin käydä... mutta minä kuitenkin toivon...

Äänettöminä kävelevät tytöt loppumatkan kanavan lähistöllä olevaan
kylään. Siellä he istuutuvat pieneen puistikkoon, talonväen vielä
rauhaisaa aamu-unta nauttiessa. Lyyli piirtelee kuvioita hiekkaan ja
Laura pienellä puukolla kaivertaa nimikirjaimia keinulautaan.

— Minusta vaan tuntuu siltä, kuin se Jaakko ei sinusta oikein
pitäisi — alottaa Laura, jatkoksi äskeiseen puheeseen.

— Ja mistä sinä sen päätät?

— Eipä se Jaakko käynyt sinua tällä pitkällä matkalla kertaakaan
tapaamassa. Oli vain omissa hommissaan ja missä nytkin lienee.
Enemmän minä toki sulholtani vaatisin.

— Syy on minussa, etkä taida sinäkään siitä osaton olla — vastaa
Lyyli.

Neptun III on proomuineen kanavasta läpi päässyt ja viheltää pitkän
soiton, merkiksi huvimatkailijoille. Kiireesti nousevat tytöt ja
juosten loivaa myötälettä kanavalle juoksevat.

Lyyli toivoo nyt tapaavansa Jaakon, toivoo saavansa koko loppumatkan
ja pitkän päivän Tampereella hänen seurassaan viettää ja vain hänelle
yksin puhua. Mutta pelonsekainen tunne hiipii mieleen. Lyyli muistaa,
miten Jaakon katse siellä proomussa oli niin kummallinen, se oli
niin ankara, ettei ennen koskaan ollut sitä sellaisena nähnyt. Hänen
syvät, tunnetta ilmaisevat silmänsä, paloivat niin omituisesti...
Jaakko karttoi... ei tullut luokseni... Hän on minuun suuttunut... on
vihastunut...

Kun Lyyli ja Laura proomuun ennättävät, on herrasmies jo heitä
vastassa ja sanoo:

— Minä jo pelkäsin teidän jäävän Lempoisiin.

— Mekö ne nyt kaikkein hitaimmat olisimme, hui, hai! — vastaa Laura.

— Ei suinkaan, päinvastoin. Vaan minä arvelin ottaneenne liiaksi
pitkän matkan.

Lyyli ei sanaakaan vastaa eikä puoleen katso, vaan kulkee
peräkannelle. Sieltä hän silmäilee yli proomun, nähdäkseen
armaan Jaakkonsa. Vaan kun ei missään häntä tapaa, tulee Lyyli
murheelliseksi; hän aavistaa että asiat eivät ole ennallaan ja että
jotain ristiriitaisuutta on väliin tullut. Lyylin tekisi mieli uskoa,
että se Jaakko on mustasukkainen äskeisen seurustelun johdosta.
Mutta sekin tuntuu hänen mielestään kohtuuttomalta ja kaikin puolin
sopimattomalta. Lyyli ei sellaiseen luullut aihetta antaneensa.

Ajatuksiin painuneena, kaihon tunteiden mieltä kaivellessa nojaa
Lyyli kaidepuuta ja surullisen katseen tummaan veteen vaivuttaa.
Siinä kirkkaassa aamuauringon loisteessa näyttää sekin niin tummalta,
niin hirveän syvältä ja mustalta että melkein peloittaa. Proomun
nostama jyrkkä laine, jonka harja hopean värisenä vaahtona leikkii,
senkin laulu on Lyylistä niin kaihoisaa ja ikävää. Tietämättään
nousee kyynel hänen silmäänsä, vierii nuoruuden purppuraiselle
poskelle ja siitä alas aaltoihin putoaa... Lyyli on ympäristönsä
unohtanut, omia tunteitaan hän siinä itsellensä selittelee ja niistä
päätelmiä muovailee. Vasta kun rantasipi pyrähtää kiveltään lentoon
ja päästää pitkän, valittavan äänen, silloin se Lyyli hätkähtää ja
ympäristöönsä herää.

Siihen sitä saapuvat Laura ja Laurila, ja uteliaina käyvät
ihmettelemään että mitä se Lyyli nyt noin yksikseen oleilee ja on
niin murheellisen näköinen. Laura kehoittaa Lyyliä tulemaan alas,
vaan kun tämä ei siihen suostu, sanoo Laurila:

— Muistelen teidän pitävän paljon laulusta. Jos tahdotte, niin
opetan yhden sellaisen, jota luullakseni ette ole ennen kuulleet.

— Kiitos vaan, mielelläni kuuntelen aina laulua, varsinkin sellaisia
uusia.

Laurila istuutuu proomun laidalle ja alkaa laulaa:

”Hiljaa juuri kuin lammen laine
Syttyi lempeni ainainen
Syttyi lämmössä kevätpäivän
Kera kaunisten kukkien.

Sitten versoen vienoisesti
Loi se syömeeni kukkia
Sulo toiveita, unelmoita
Iki onnea ihanaa.

Sinisilmät ne loistavaiset
Sydän kukille päivää loi
Sielun aattehet jalot, suuret
Lemmen liekin mun rintaan toi.

Eipä valkene konsaan päivä
Etten häntä muistais mä.
Aina sieluni syvyydessä
Kuvans’ kallis on säilyvä.

Hiljaa juuri kuin lammen laine
Kuolee rantahan iltasin,
Kuoli syömeni kukat kauniit
Iki onneni ihanin.”

Laurilan pehmeä parytoni suli kauniisti veden vahvaan molinaan.
Se kaikui kuin solo suuresta sinfoniasta, jota monellaiset äänet,
monista eri soittimista, sopusuhtaisesti säestämään yhtyivät.

Lyyli oli aivan haltioissaan kuunnellessaan tätä laulua. Ennen sitä
ei ollut kuullut ja siksi se heti tempasi hänet vastustamattomasti
mukaansa. Hiljaa, tietämättään oli hänen lempensä Jaakkoon syttynyt,
oli ihania unelmia synnyttänyt ja ikuista onnea kuiskinut. Oliko
se lempi, ne ihanat unelmat ja toiveet nyt katoavat ja kuolevat,
niinkuin kuolee lammen laine rantaan päästyään. Olivatko ne kauniit
kukat, joita Jaakon rakkaus kasvattanut oli, olivatko nekin
lakastuvat?...

Lyyli piti tämän laulun omanaan, sellaisena kuin se juuri häntä
varten laulettu olisi. Lyylille ei hetkeksikään tullut mieleen,
että saattoihan se Laurila laulunsa laulaa omien tunteittensa
tulkitsemiseksi, kertoakseen omaa kohtaloaan. Ei... Lyyli kuvitteli
vain sitä, miten juuri hänen ja Jaakon välille kasvanut lempi ja
rakkaus nyt aivan pian oli kuoleva ja lakastuva... Mutta se ajatus
oli raskas, se painoi kuin vuori ja tahtoi siihen paikkaan hänet
läjäksi painaa.

Lyyli pyysi tämän laulun vielä toistamiseen, ja Laurila sen hänelle
lauloi. Mutta kun se oli loppunut, alotti laulaja uuden, elätistä
kauniimman ja somemman.

Lyyli sai kuulla useita lauluja ja ihastuksella ja tarkkuudella hän
niitä kuunteli. Näin se aika hupaisesta kului, matka joutui ja tie
lyheni, joten melkein kuin liian aikaseen tulivat Tampereen pitkät,
pilviä pitelevät savutorvet näkyviin. Siellä kaukana, Pyhäjärven
pohjoisessa päässä ne tosin vielä olivat, vaan Lyyli olisi suonut
välimatkan sinne olevan vieläkin raavaamman.

Tampereelle saapuminen antaa kiirettä kaikille. Kilvan nousevat
matkailijat kannelle, jokainen omin silmin nähdäkseen paljon puhutun
kaupungin. Kauaksi näkyvät savutorvet antavat matkailijoille, jotka
niitä ennen eivät nähneet ole, paljon ihmettelemistä ja hyvää puheen
ainetta. Ne, jotka ennen ovat jo Tampereella käyneet, tietävät
selittää, että juuri se se on kaikkein korkein ja että niin ja niin
monen pannun alta tulevan savun se ilmaan viskaa. Joku tietää vielä
kertoa, kutka sen muurasivat ja miten nuohooja sen noesta puhdistaa.

Yhä lähennytään kaupunkia. Naisväellä on tulinen kiire. Köydessä
oleva ämpäri viskataan järveen ja vedetään täysinäisenä kannelle.
Kymmenittäin kerääntyy sieviä simasuita ympärille ja yleinen peso ja
puhdistus alkaa. Senjälkeen otetaan kampa taskusta, upotetaan tukkaan
niin syvään kuin suinkin painuu; epäkuntoon joutuneet palmikot
avataan ja sitte uudelleen huolellisesti kokoon kerätään. Kaiken
tämän ohessa käytellään ahkeraan pieniä taskupeilejä, katsellaan
miltä se kuva oikein silmään näyttää ja jos korjausta tarvitaan,
tehdään se heti ja huolella...

Siinä se Tampere jo leviää molemmin puolin vihasta koskea. Kirkkaassa
auringon valossa se näyttää melkein kauniilta, vaikka useimmat
matkailijat sen ennestään tietävät, että sitä se suinkaan ei ole.
Soittokunta kokoonnu keulaan ja kajauttaa ryhdikkään marssin.
Kannella on tungos tavaton. Jokainen tahtoisi sieltä saada tilan
itsellensä. Ainoastaan muutamat väsähtäneet pitävät edullisempana
loikoa vain siellä alhaalla, jotteivät tulisi tielle tipahtaneeksi.

Häärinää, hyörinää ja hölinää on proomu täynnä. Vaan mitä lähemmäksi
laituria saavutaan, sitä hiljaisemmiksi käyvät joukot. Siinä sitä
katsellaan, kuunnellaan ja kurkistellaan puolelle jos toiselle; joku
selittelee naapurilleen silmään pistävimmät rakennukset, varsinkin
suuret, näkyvissä olevat tehtaat; toisten huomio on kiinnittynyt
laiturilla odottavaan ihmisjoukkoon, ja muutamat rohkeimmat
valmistautuvat jo maalle hyppäämään. Neptun III jättäytyy proomun
sivuun ja siinä yhdessä, kylki kyljessä kiinni, soluavat pitkän
laiturin kylkeen.

Kun sitte köydet ovat viskatut ulos, sillat asetettu paikoilleen,
syöksevät alukset kirjavan lastinsa laiturille ja Neptun III laskee
kyljestään vahvan ja voimakkaan höyryvirran.

Viimeisinä laskeutuvat Lyyli ja Laura proomusta. Laurila on jo
sanonut jäähyväiset ja on tamperelaisen tyttönsä seurassa kadonnut
omille teilleen.

Lyyli on kaiken aikaa silmillään seurannut proomusta laskeutuvaa
ihmisjoukkoa, vaan Jaakkoansa hän sieltä ei tapaa. Lyyli on melkein
varma, että se Jaakko on jäänyt matkalle... ehkä Lempoisiin.
Tuskissaan tarttuu hän Lauran käsivarteen ja korvaan kuiskaa:

— Lähdetään kaupunkiin, mitä me tässä seisomme!

Tytöt lähtevät, vaan yksinäiseltä ja kaihoisalta tuntuu Lyylin mieli.
Nyt juuri, täällä vieraassa kaupungissa olisi hän Jaakon tahtonut
luonaan olevan. Olihan hän jo kauan mielessään kuvitellut miten
Jaakon kanssa yhdessä Tamperetta katselisi. Mutta... miksi siitä ei
mitään tullut?... Missä oli este?... Mikä sen aiheutti?... Lyyli on
arvaavinaan syyn. Mutta kun hän sitä koettaa itsellensä uskottaa,
purskahtaa hän katkeraan nauruun ja omituisella äänellä huudahtaa:

— Tätä maailmaa!

— Tätä hauskaa maailmaa! Eikö niin Lyyli? — virkkaa Laura.

— Niin — vastaa Lyyli ja laskee väkinäisen naurun.

— — —

Jaakko vetelee vahvaa unta proomun peräkajuutassa. Hänellä on niin
mainio unenlahja, jotta ainakin yli puolenpäivän olisi saanut
komerossaan uinailla, ellei perämiehelle olisi tullut asia eväille.
Suuressa kiitollisuudenvelassa onkin Jaakko tälle uskolliselle
miehelle, joka suurella vaivalla ja väellä hänet henkiin herätteli.

Kun Jaakko sai silmänsä auki ja pääsi asiasta jommoiseenkin
selvyyteen, kömpi hän kiireesti pystyyn ja kapusi kannelle.

Proomu hänen suureksi ihmeekseen seisoi jo laiturin kyljessä ja
oli tyhjä. Jaakko pyyhkieli suuremman tomun vaatteistaan, korjaili
lutistunutta kaulustaan, asetti hatun oikeaan asentoonsa ja livisti
kaupunkiin.

Siellä tapasi hän toveria, samasta ammattikunnasta jossa itsekin oli.
Näiden seuraan lyöttäytyi Jaakko ja lähti joukon jatkona Tampereen
kivisiä katuja mittailemaan.

Sattuu siinä kävellessä pari kertaa Lyyli vastaan tulemaan. Mutta
Jaakko on tehnyt päätöksen: ei askeltakaan ota sinne päin, vaan
tervehtämättä ohi kulkee. Omituiselta ja tavattoman vaikealta se
Jaakosta kuitenkin tuntuu; mutta, kun se kerran näin pitkälle on
mennyt, niin menköön vieläkin, tuumii hän. Ja kun ensimäisen kerran
on ohi mennyt, tuntuu toinen jo paljon helpommalta. Kolmatta kertaa
ei Lyyli kuitenkaan samalle tielle satu. Hän tahtoo väistää, koettaa
pysytellä niinpaljon kuin mahdollista näyttäytymättä ja jos milloin
kaukaa Jaakon tapaa, poikkee hän toiselle kadulle.

Ikävä on kummankin mieli tästä omituisesta välistä. Yksinäiseltä
tuntuu elämä, ja katkera tunne mieltä painaa. Olo vieraassa
kaupungissa alkaa väkisinkin tuntua pitkältä; mutta siitä huolimatta
ei kumpikaan sovittavaa kättä toisellensa tarjoa. Ja mitä kauemmaksi
tämä sovittava hetki jääpi, sitä vaikeammaksi, sitä syvemmäksi ja
leveämmäksi juopa heidän välillensä kasvaa. Lyyli Jaakko ja huomaavat
sen kyllä itsekin, vaan he eivät voi sitä auttaa, eikä muuksi
muuttaa...

Jaakko on mielestään kulkenut ja katsellut kaupungin jo moneen
kertaan, vaikka päivä on vasta vähän yli puolen. Jalat eivät enää
viitsisi matkoja tehdä, eikä katseleminenkaan juuri huvittavalta
tunnu.

Hän tekee ohjelmaansa muutoksen, tuollaisen pienen, vaan silti
sopivan ja mukavan. Hän päättää uhrata 50 p. höyrylaiva ”Ilmarille”
ja lähteä Viikinsaareen, missä illalla tulevat suuret kansanjuhlat
vietettäviksi. Jaakko ostaa piletin ja lähtee. Vaan liian aikaseen
hän perille saapuu, sillä vasta illalla alkaa juhla.

Ikävältä tuntuu sielläkin odotteleminen. Ainoatakaan tuttavaa ei
Jaakko tapaa. Nyt vasta se Lyylin poissaolo synnyttää syvää kaipuuta.
Saaren yksinäisyydessä se yhä enemmän mieltä painaa. Nousee ajatus,
joka tuomitsee ja soimaa hänen menettelyänsä Lyyliä kohtaan. Koko
maailma muuttuu Jaakon silmissä niin harmaaksi ja raskaaksi, elämä
tuntuu niin kodittomalta ja tyhjältä että melkein tekisi mieli —
itkeä.

Jaakko kulkee saaren ristiin, rastiin. Hän tarkastelee joka sopen ja
sivun ja vihdoin lämpimän ilman raukaisemana oikasee puhujalavan alle
ja sinne nukkuu.

Jaakko ei ole unensa herra, nöyrästi täytyy hänen alistua tuon
pehmeän ja Uuvuttavan vallan alamaiseksi. Liiaksi heikko on hän,
pannakseen rajan sen hempeän ja virvoittavan virran kululle. Jaakko
ei ole siihen vielä totutellut, vaikka tottumista se välttämättä
kaipaa. Kotona herätteli äiti, oppipaikassa toiset toverit, tai
milloin nämä sen unohtivat, sai sen kunniatyön itse mestari. Mutta
täällä, pienessä Pyhäjärven saaressa, täällä heitä ei ollut, vaan sai
Jaakko kaikessa rauhassa nukkua niin kauan kuin unta riitti.

Lavalla pidetyt puheet, lausutut runot, edempää kuuluva laulu ja
soitto, sekä se melu ja möyhy, jonka sankat juhlavierasparvet
synnyttivät, kaiken sen kauniina unelmana Jaakko näki ja kuuli...

Kun uni vihdoin on tavalla tai toisella loppunut, rientää Jaakko
tulisella kiireellä rantaan.

Ilmari on juuri laiturista lähtenyt ja jo siellä selällä oikasee
mahtavan näköisenä kaupunkia kohden, josta vasta puolen tunnin kuluttua
palaa. Harmikseen huomaa Jaakko, miten jo muutaman minuutin kuluttua
on se hetki käsillä, jolloin Neptun III paluumatkalle
lähtee. Hätääntyneenä juoksee hän pitkin rantoja, venettä kyselee,
vaan mistään ei hänelle sellaista luvata...

Määrätyllä ajalla sieltä Ilmari palaa, Jaakko nousee kannelle, vaan
saa siinä vielä muutaman hetken odotella, ennenkuin kolmas soitto
laivasta annetaan.

Kun Ilmari on laiturista lähtenyt ja potkuri ensimäiset lyönnit
veteen molskauttanut, pistää Neptun III:nen harmaa runko ja sen
perästä suuri, musta möhkäle niemen takaa näkyviin.

Jaakko päästää karkean kirouksen ja pudottaa pitkän syljen laivan
kyljessä melakoivaan veteen...

Jo kuuluu Neptun III:nen singnaali. Ilmari vastaa siihen omituisella,
tunnetulla äänellään. Tamperelaiset soittavat tervehdysmarssin ja
joutilaat juoksevat jäähyväisiä huiskuttamaan...

Jaakolle tulee suuri hätä. Hän on kuin polttavien hiilien päällä.
Hädissään juoksee hän keulaan, palaa sieltä perään ja kulkee sinne,
tänne kannella. Viimein hyökkää hän perämiehen luo ja rukoilevalla
äänellä huutaa:

— Kääntäkää... seisottakaa... minun täytyy päästä proomuun!

Perämies aluksi hämmästyy, mutta kun saa selvän Jaakon
tarkoituksesta, vastaa hän tyynesti:

— Mahdotonta... liian myöhään!

— Eikö mitenkään sovi?

— Oletko hullu! Tuossa se jo ajaa ohi! — huutaa perämies ja
pyöräyttää kelaansa, — ja Ilmari tekee käänteen vasempaan...

"PIKKUJUSSI"

Timo omasi musikaalisia lahjoja ja oli vähällä tulla pataljoonan
singnalistiksi.

Jo pienenä paitaressuna ollessaan joutui Timo penkin päähän
veisaamaan ja ”nuottia kannattamaan”, niinkuin isän oli tapana sanoa.
Suurina juhlina, niinkuin jouluna, pääsiäisenä ja helluntaina sai
Timo poika näyttää mihin hän veisuussa ja ”nuotinkannattamisessa”
pystyy. Kilpaa silloin vetelivät isä ja poika. Juhlavirret
mentiin alusta loppuun, värsyäkään väliin jättämättä. Pari, kolme
virttä pantiin menemään aina samaan menoon, samassa tahdissa ja
siihen samaan nuottiin kuin edellinenkin. Isän matalan jöleä ääni
onnahtelevalla nuotilla, suli pojan heleään, kimakkaan ääneen
kuin aisakellon moilotus pieneen porokellon kilinään. Ne, ne
kuitenkin olivat voitonpäiviä Timolle, oikeita loistopäiviä. Isä
taputteli ja hyväili, ja yhä useimmin uudisti mielituumansa, että
siitä Timo-pojasta se tulee pitäjän lukkari ja että saa mennä
lukkarikouluun, kunhan siitä hieman vaurastuu ja vankistuu.

Mutta sattui siinä äiti kuolemaan, joten lapset jäivät isän hoitoon.
Koti kävi kolkoksi ja kylmäksi ja äidillistä hoivaa kokonaan puuttui.

Timo ajatteli lähteä vieraan leipään. Naapuritöllin Jukka, joka oli
”pikkumusikanttina” sotaväessä, koetteli yllyttää Timoa musiikkiin.

Pyhäpäivinä käväsi hän kotiinsa lomalle ja löi palloa niinkuin
ennenkin Timon ja muiden ”siviilipoikain” kanssa kyläkentällä. Mutta
muuten oli hänen käytöksensä paljon miehekkäämpää ja kurssikkaampaa,
sanalla sanoen ”sotilaallisempaa” kuin ennen ”siviilimiehenä”,
jolloin juoksi vanteen perässä pitkin kyläraittia ja heitti
”nappikuoppaa” missä suinkin sopivan nurkkauksen ja pehmeän maan
tapasi. Sotilaslakki oli oikealle korvalliselle kallistettu, ja
välkkyi siinä hieman soikea, läkkipeltiin maalattu tähti, joka
uljaasti, istuen nenän kanssa samassa luotiviivassa, katseli
yläpuolelle horisonttia. Sinelli oli pitkä ja ulottuivat liepeet
lähelle maata, joten ainoastaan leveät saappaankärjet saattoivat
näkyviin tulla. Housut olivat suuret kuin säkit ja saappaat
holskuivat niinkuin keppien päässä. Kiilloitettu vyö pingoitti
sinelliä, joka epäsäännöllisissä laskoksissa lepäsi hartioilla ja
seljässä.

Mutta sittenkin oli se puku, jota kylän pikkupojat ihaillen ja
kunnioituksella katselivat, ”mukailivat” sitä ja sitä ”kapistusta” ja
tuumailivat että olla tuokin minulla.

Timokin alkoi aina enemmän ja enemmän mieltyä Jukka-pojan
sotilaspukuun, vaikkei ennen ollut siitä juuri mitään perustanut.
Jukka huomasi tämän, ja kehoitteli ja yllytti Timoa lähtemään mukaan,
sillä uusia otettiin useampia. Timo tuumi ja tuumi, vaan ei oikein
selvää tahtonut päätöksestä tulla, vaikka isäkin antoi ehdon vallan
mennä tahi jäädä kotiin. Jukan kehumiset ja kehoitukset vaikuttivat
kuitenkin sen, että Timo päätti lähteä onneansa koettamaan.

Papinkirjalla ja isän lupakirjalla varustettuna astui Timo
kapellimestarin kyökkiin, josta hänet pian sisähuoneisiin
noudettiin, ihan saliin saakka ja siellä pianon eteen seisotettiin.
Kapellimestari näppäili pianon kieliä ja Timo äänellään seurasi
uskollisesti jälessä. Hyvä oli korva, hyvä oli ääni Timolla, joten
kapellimestari mielihyvissään taputti poikaa olkaan ja sanoi hänet
tervetulleeksi musiikkiin.

Timo tallusteli kasarmiin, jossa Jukka suurella riemulla saatteli
hänet toisten poikien joukkoon, komppaniarakennuksen päässä olevaan
huoneeseen, joka juuri oli ”pikkumusikanttia” varten varattu. Timo
sai haltuunsa kaapin, sängyn, sotilaspuvun ja vanhan metallisen
ruokakupin. Sotilaspukua ei Timo kuitenkaan, vielä käyttänyt
kokonansa, vaan oli siitä milloin housut, milloin lakki tahi takki
yksinänsä edustettuina. Äitivainaansa kutomissa tahtoi hän vielä
liikkua, sillä määräystä ei oltu vielä Timolle tehty vaatteiden
suhteen.

Elämä oli Timolle outoa ja vierasta. Se tuntui orjuuttavalta.
Vanhemmat pojat olivat ylpeitä ja elivät kuin suuret herrat ainakin,
passauttaen itseään nuoremmilla miten parhaiten taisivat.

Timo sai torven, tuollaisen tavallisen, suoran ja muutenkin
yksinkertaisen singnaalitorven, josta vain muutamat harvat,
määrätyt äänet lähtivät. Posket pullollaan puhalsi Timo. Puhalsi
lankkumarssit, iltasoitot ja monet muut singnalisteille tavalliset
kappaleet.

Harjoitusajat kuluivatkin Timon mielestä nopeasti. Kaikkein ikävintä
oli kuitenkin se, ett’ei saanut oikeata torvea, jona hän piti vain
venttiileillä varustettuja. Niitä sellaisia katseli Timo suurella
ihastuksella ja vain toisinaan sai erityisellä luvalla koettaa.
Singnaalitorvea piti Timo tavallisen leppätorven arvoisena, jota hän
jo aikoja oli luullut olevansa mestari soittamaan.

Jouto-aikoina tahtoi koti-ikävä väkisinkin mieltä painaa. Siellä
se elämä oli sentään niin rauhallista, niin vapaata ja kotoista.
Sai pikkuveikkojen kanssa virsiä laulaa, olla koulusilla ja lyödä
palloakin joutoaikoina. Siellä se vanha isäkin murheissansa äitiä
muistelee, siellä se on ruuna, tuo rakas ruuna, jonka selässä oli
niin monet kerrat saanut ratsastaa; siellä Mansikit, Mustit,
joita kaikkia Timo syvällä kaipauksella muisteli.

Vaikka ei sitä toimettomina, kädet ristissä kasarmissakaan
joutoaikoja vietetty. Eihän toki! Puhteet kuluivat monenmoisissa
kujeissa ja vehkeissä. Vanhemmat tanssivat ja toiset löivät korttia,
jotta oli yhtenä läiskinänä ja puheensorinana koko huone. Nuoremmat
antautuivat hyväntahtoisesti vastatulleiden ”nahkajussien” kanssa
ihmeellisien silmänkääntäjätemppujen näyttämiseen, joita vanhemmilta
olivat oppineet ja jotka kuin perintönä seurasivat aina uusille
”jusseille”.

Ihmeellisimpinä temppuina pidettiin ”sinellinhian katkaseminen”,
”puukkojen tanssittaminen”, ”munan solmuun vetäminen”, ”pulloon
upottaminen” ja ”reservimiehen kirkkomatka”.

Erityisempään suosioon oli kuitenkin poikien keskuudessa päässyt
”tähtien katseleminen sinellinhiasta”. Tätä temppua ei kuitenkaan
voitu näyttää kuin yhden ainoan kerran uusille tulokkaille,
sillä katsoja ei tavallisesti toista kertaa siihen ”lystiin”
osaaottanut. Vaan aina kuin uusia ”Jusseja” tuli, pitivät vanhemmat
velvollisuutenaan panna tämä ihmeellinen näytäntö toimeen.

Näyttäjä nousi tuolille, kohotti sinellinhian suoraksi kattoonpäin ja
katsoja käärittiin hupelluksiin sisään, niin ettei hän ympärillään
mitään huomannut.

Timo joutui tähtiä tarkastamaan. Hän kiedottiin sinelliin ja
asetettiin kasvot hian reikään, jota myöten piti tarkasti katsella
suusta näkyvää kattoa, missä tähdet tulisivat ilmestymään. Toisten
siinä hääräillessä ja puuhaillessa ympärillä, noutaa joku vesiämpärin
kaikessa hiljaisuudessa ja nousee näyttäjän viereen toiselle tuolille.

— Noo, nyt pitäisi ruveta näkymään — huutaa toinen tuolilla
seisojista ja humauttaa samassa ämpärillisen vettä sinellinhiaan.

Koko huone remahti suureen nauruun. Timo tuli sinellistä märkänä
kuin uitettu koira. Vesi juoksi pitkin paljasta kaulaa ja rintaa,
vatsaa ja selkää ja laski vahvana virtana housunlahkeita myöten
saapasvarsiin. Kuivaa paikkaa ei ollut. Alusvaatteista sukkiin saakka
olivat kaikki märkinä.

Timolta pääsi itku.

Poikien mielestä oli ”tähtien katseleminen” mainiosti onnistunut. He
yltyivät pilkkaamaan Timoa, että sellainen mammanpoikako se onkin,
poruhärkä. Mutta Timo vetisteli vetistelemistään; eivät tahtoneet
kyyneleet lähteissään pysyä, vaan valuivat alas poskille ja siitä
tervatulle lattialle vierivät.

Nyt olisi Timo niin mielellään tahtonut olla isän luona kotona,
pikkuveikkojen kanssa ehtoovirsiä laulamassa. Ja aina kun hän
muisteli tätä, valtasi uusi itkunpuuskaus hänet ja nyyhkytys
ravisteli olkapäitä myöten koko ruumista.

— Mitä joutavia sinä poika siinä tuherrat — huusi muuan pari vuotta
talossa ollut ja nosti Timoa leuasta.

— Noo, ann’ olla! — puolustelihe Timo ja irroitti käden leuastaan.

— Vai alat sinä kiukuttelemaan! — huusi poika ja antoi Timolle
vahvan korvapuustin.

Uusi itkun tulva valtasi Timon. Hän ei yrittänytkään antaa samalla
mitalla takaisin, vaan päätti heti paikalla jättää kasarmin ja lähteä
kotiin.

Kruunun vaatteet myttäsi hän kaappiin, otti omansa päälle, eikä
unohtanut omaa lusikkaansakaan, vaan pisti sen rintataskuunsa ja
sanaa sanomatta painoi ulos ovesta.

Kukaan ei sanallakaan estänyt Timon menoa; rauhassa sai hän taivaltaa
kotiinsa saakka. Isä otti poikansa avosylin vastaan ja pikkuveikot
kerääntyivät Timon ympärille ja kyselivät ja tutkivat asioita jos
jonkinlaisia. Lopuksi pistettiin lauluksi. Timon ääni helisi kaikkia
muita kirkkaammin ja kauneimmin $a tuntui siltä kuin juhla olisi
hänen mukanansa tupaan tullut.

                                                  ⸻

Mutta seuraavana päivänä kun kontrahteja ”pikkujusseille” kasarmissa
tehtiin, ei Timoa näkynyt, ei kuulunut. Eikä ole Timo sen perään
torvensoittajaksi sotaväkeen halunnut.

KATRI

I.

Hyvää vauhtia liukuu Selkäsaaren vene Ristiniemen taloa kohden. Katri
soutaa ylä- isä alatuhdolla, ja äiti pitää perää. Tuuli on myötäinen,
joten veneen kulku on nopea ja kevyt.

— Isä, otetaanpa koivu keulaan ja annetaan tuulen viedä — sanoo
iloisella äänellä Katri.

— Joudutaan sitä soutaenkin — vastaa isä.

— Mutta se olisi niin hauskaa, isä. Tuossa on Susisaari ja siellä on
niin hyviä koivuja... Äiti, kääntäkää sinne!

— Käännetäänkö? — kysyy äiti.

— No käännähän nyt.

Susisaaresta ottaa Katri tuuhean koivun ja kiinnittää sen veneen
keulaan. Hauskasti se nyt aalloilla luistaa. Katri nousee tuhdolle
seisomaan, levittää hameensa purjeeksi ja ilomielin laulaa:

”Vie vinhaan purttani, minne viet!
en tiedä mä matkan määrää —
voin kulkea väylää väärää.
Niin vennot on vetten tiet.

Ma katkon ärjyvät aallot nuo
ja lasketan selvää selkää;
vaahtopäitänne en toki pelkää
kai jonnekin tuuli mun tuo...”

Valtoinaan hulmuilee Katrin pitkä pellavatukka, tuuli kohisee
koivunlehdissä ja aallon harja pudottaa toisinaan hopeiset helmensä
laidan yli veneeseen.

Iloiten katselee tätä Katri. Tuntuu niin sanomattoman hauskalta ja
hupaiselta. Heinäkuun tuuli on lämmin ja pehmeä; se on niin kevyen
kevyt ja puhdas. Juhlallinen on selän korkea käynti ja kaunis sen
hopeinen kuohu. Ihanat ovat sadat tuuheat saaret; ihanat kaukaa
siintävät lehtoiset niemet. Kaikkia niitä tahtoisi Katri katsoa,
kaikkiin poiketa ja jälkensä jättää.

Vaan sievästi se vene ohi viilettää ja Ristiniemen rantaa tavottaa.

Sieltä lahden pohjasta ne pellot jo silmään leviävät, niemen nenästä
paistavat talon punaiseksi maalatut seinät ja rannassa näkyy rivi
harmaannäkösiä koppelia...

Selkäsaarelaiset vetävät veneensä koppeliin ja kapeata polkua taloon
nousevat...

Pitempimatkaiset torpparit ja mökkiläiset ovat jo heinäntekoa varten
taloon saapuneet ja aamun varalle valmistuksia toimittavat. Siinä
sidotaan viikatteesen vartta, tuossa terää terotetaan ja tuolla taas
piikitään haravia. Jokaisella on oma työnsä. Selkäsaaren Katri on
joutunut tahkoa pyörittämään. Siellä riihenkatoksessa hän Mäkipellon
Miinan kanssa vääntää niin että vesi ilmaan ruiskuaa.

— Elkää niin kovaa — sanoo Risto, talon ainoa poika, ja katsoo
lempeästi Katria silmiin.

— Paina kovemmin sanoo Miina ja vääntää vielä tuimemmin.

Kun Risto on viikatteet terottanut, poistuvat tytöt toisiin töihin.

Ihmeissään jää Risto Katrin perään katsomaan. Hän muistaa, miten
lapsi oli Katri vielä vuosi takaperin ja nyt — täysikasvuinen nainen.

Paljon onkin Katri viimeisen vuoden aikana kasvanut ja kaunistunut.
Vaikka onkin vasta kuudentoista vuotias, on hän kaikin puolin täysin
kehittynyt tyttö. Kauniin luonnon ympäröimänä on hän syntynyt ja
ikänsä kasvanut. Ainoana elossa olevana lapsena on hän isän silmä ja
äidin ylpeys. Kaino ja puhdas on Katri kuin salon kukka. Selkäsaaren
haltiattarena on hän yksikseen isän ja äidin kera kasvanut. Sieltä on
itseensä imenyt kaiken kauniin, sopusointuisen ja hyvän tunnelman, ja
niiden kasvattina on saaren kauniiksi kukaksi puhjennut.

Iltaselle menossa kopeloivat miehet vielä heinärinnejä, korjailevat
ja paikkailevat mitä käsiinsä saavat ja lopuksi valitsevat vakituiset
työaseet itselleen. Jokainen tavottaa parasta joukosta ja melkeinpä
se kaikille sattuukin, sillä mies ei mikään, joka omaansa ei kehu.

— Tämä se on Jukka-sepän tekoa tämä, ja terä siinä on semmoinen,
että toista saa rinnalle hakea.

— Tässä se on terä tekomiehen kädestä lähtenyt... taitaa ollakin
Ilmarisen takoma — ylpeilee Rajalan Iisu.

— Tuon on varsi kuin ihmisen mieli — sanoo Selkäsaaren Matti.

Sama on juttu akkaväen puolella, riihivajassa. Toinen harava on kuin
Jumalan luoma ja toinen ei kelpaa pahimman paikan viereenkään, niin
on kolo ja jylsyä tekoa.

— Kaisan haravassa ne ovat piikitkin kuin vanhan akan hampaat, yksi
itään toinen länteen — sanoo Korpelan Heta.

— Jo oli kolkutin mieheksi, joka sellaisen käsistään päästi — lisää
toinen.

— Hameen tarvitseisi...

— Mitä hullua! Ei sitä kunniaa sentään kaikille anneta.

Lypsäjien kesken ovat puheet toisilla tolilla: Sen ne lypsävät
Selkäsaaren lehmät, sen Korpelan Mansike, ja Kujanpään Omena lypsää
kaikkein enimmän.

— Tuosta Piijusta se lehmä olisi tullut ja hyvä, mutta pääsi härkä
pilaamaan — sanoo Eeva.

— No miten se sen?...

— Liian aikaseen pääsi ja ties miten lienee pidellyt.

Siihen se jolmoaa jo iso ruokakello katolta ja antaa kohteliaan
kutsun illallispöytään.

Miehet asettelevat viikatteensa kuistin piitoille ja naiset kätkevät
haravansa vissiin paikkaan, jotta sitte aamulla sen solkenaan
löytäisivät.

Kun illallinen on syöty, sovittelevat vanhat yösijoilleen,
herätäkseen sitten aamulla aikaseen työhön. Mutta nuoret,
jotka huomisesta päivästä eivät suurta surua pidä, pukeutuvat
pyhävaatteisiinsa ja lähtevät kyläkentälle tanssimaan. Tällaisena
heinäaikana, jolloin nuoria on taloissa paljon koolla, ovat tanssit
tavallista suuremmoisemmat ja hauskat.

Ensimäisenä on menossa Risto ja toisia mukaan yllyttää:

— Tule Katri hyppimään — sanoo hän.

— Ei isä päästä — vastaa Katri.

— Isäsi kävi jo tallinparveen nukkumaan ja äitisi kyllä päästää —
kehottaa talon Hanna, Riston sisko.

— Minun täytyy käydä heidän mukanansa levolle — puolustelee Katri.

— Jo nyt joutavia! Lähde pois Katri.

Tulet minun luttiini ja makaat siellä kaikki yöt — sanoo Hanna.

— Niin juuri... tule pois!

Katri koetti vielä vastustella, vaan lopulta hän taipui toisten
pyyntöön ja lähti ilman vanhempiensa lupaa kyläkentälle.

Oudolta se elämä Katrista tanssikentällä tuntuu. Ennen ei ole
sellaiseen osaa ottanut, joten taitamattomana toisten menoa katselee.
Vaan pian siitä Katrikin joukkoon hukkuu. Hanurin soittaja päättää
polkkansa ja ”iso-ilo” piirissä alkaa. Risto se ensimäiseksi Katriin
tarttuu, pyörittelee ja kieputtaa piirissä, jotta on ihan kaataa.

Äkkinäistä se on vielä Katrille, vaan vähitellen siihen sentään
tottuu ja jo lopulta se ihan mielen hurmaa. Säihkyen loistavat Katrin
kirkkaat silmät, vallattomana hulmuilee auennut tukka ja kaunis
vartalo keinuu notkeana ilmassa. Risto siinä Katrin kupeella useimmin
tanssii, ja useasti se Katrikin Riston pariksensa ottaa:

Vasta puoliyön jälkeen malttavat nuoret tanssikentän jättää. Risto
saattelee Katrin siskonsa lutille ja veitikka silmässä hyvän yön
heittää.

Kauan, auringon nousuun asti valvoo vuoteellaan Risto. Katrin koko
olento, tuo notkea vartalo, kirkkaat, lapselliset silmät ja se
herttainen hymyily, joka hänen kasvoiltaan kaikille loisti ja hellän
sydämen kieltä puhui, ne ne Riston tunteet puoleensa kahlehtivat ja
unen silmistä kauaksi karkoittivat.

Katri se vielä hempeän lapsen unen nukkui. Eivät tulleet oudot
tunteet unen rauhaa häiritsemään. Ainoana ajatuksena oli isä ja äiti.
Niitä hän nytkin muisti... tunsi, että oli jotain luvatonta tehnyt,
josta ei vanhemmilleen sanoa saattanut...

Varhain aamulla herättelee talon suuri-ääninen ruokakello väet
makuultaan. Kahvit hörpätään kuiviin suihin ja sitte joukolla
heinäniitylle lähdetään. Miehet sijoittuvat saroille, kaksi kuhunkin
ja niitto alkaa.

Puhtaasti siinä heinä kahdentoista viikatteen edestä kaatuu. Vinhasti
viikate ilmassa heiluu ja kahisten katkeaa korsi. Pystyyn se heinä
seisoo, terävän terän puhaltaessa läpi, ja roimasti keinuvat miesten
leveät hartiat kilvan niitettäessä.

Ensimäiset sarat ovat pian niitetty. Valitaan toiset ja samaan menoon
nekin kaadetaan. Myöhemmällä naisväetkin sinne saapuvat. Parittain
hekin saroille asettuvat ja pyörtänöiltä heinät leveälle karhelle
haravoivat.

Iltapäivällä, kun tuuli alkaa pilviä taivaalle nostattamaan, rupeavat
isäntä ja Risto haasioita ja häkkäräseipäitä saroille pystyttämään.
Naiset nostelevat heiniä riuvuille, täyttävät häkkärät ja siinä
sivussa suurta suuta pitävät.

Sateisen sään pakottamina, kokoontuivat nuoret illalla Ristiniemen
avaraan navetanvinttiin tanssimaan. Rehut ovat talven mitassa
loppuneet, joten vintti on tyhjä ja sentähden varsin mainio
hyppypaikka.

Vakituisista ”pelimanneista” on kylässä puute ja kun ei ainoatakaan
senlaista joukkoon kuulu, käyvät naiset piiriksi ja laulavat:

”Tytöt tässä nyt häitä pitää
kuka sulhanen olla saa j.n.e.”

Kimakasti se jo Katrin ääni joukosta kaikuu ja kun itse pääsee
”häitä” pitämään, rohkeasti piiristä sulhon ottaa ja sen kanssa
pyörimään lähtee.

— ”Sinua minä rakastan” — kertoo Risto vielä Katrin korvaan ja
merkitsevästi puristaa kättä.

Punastuneena palaa Katri jälleen piiriin ja innolla yhtyy uuteen
lauluun:

”Soutelin kerran kultani kanssa
Ormajoen suulla.
Siellä kuulin mä linnun laulun
rannalta lehtipuusta.

Kysyin sen linnun nimeä
ja se vastasi viekkahasti:
rakkaus, rakkaus, rakkaus, rakkaus
kestävi hautaan asti.”

Hämärään yöhön siinä hypitään. Vinnillä on jo pitkän aikaa ollut
täysi pimeys, sillä pieni on valo, minkä päässä oleva akkuna kykenee
tanssijoille antamaan. Vaan pimeästä huolimatta käy hyppy varsin
hyvin, melkeinpä paremminkin kuin kirkkaassa valossa. Ei siinä
tarvitse turhia ujostella eikä hävetä; saa olla ja liikkua niinkuin
haluttaa ja tehdä mitä tahtoo.

— Hyi ruoja! ptoo! — kiljasee Katri kesken tanssin menoa ja
läimäyttää muuatta poikaa korvalle. Sitte lähtee hän pois piiristä,
pyyhkielee kiihkeästi huuliansa ja itkee.

Kun Risto tämän huomaa, polkee hän jalkaa lattiaan ja kirkasee:

— Kuka hävytön se oli? Jumalavita! Sanokaa minulle kuka se oli!

Vaan kun ei kukaan nimeä sano, hurjistuu Risto ja ajaa kaikki ulos.

Nurinaa ja napinaa kuuluu joukosta.

— Olisi pysynyt maitosuu äidin sylissä ja vetistellyt siellä —
sanoo Tiina.

— Piti sen jo tullessa tietää — tuumii Jaakko.

— Munaansa se kanakin kaakottaa — ilveilee Eeva. Makuulle siitä
nuoret vähitellen lähtivät. Mikä meni luttiin, mikä tallinparveen ja
mikä taas naapuriin yöjalalle lähti.

Risto, suojelevan enkelin tavoin saatteli Katrin lutille. Ja kun ei
Hanna vielä ollut palannut, jättäytyi Risto puhelemaan:

— Olisin sen konnan tavannut niin löylyn olisi saanut... Etkö sinä
sitä tuntenut?

Katri ei vastaa, tuijottaa vain hämärään yöhön.

— Kuules Katri, jos ne huomenna ottavat sinut hampaisiinsa, niin
sano minulle, kyllä sitte annan kaksin verroin takasin.

— Mitä, sinä minua puolustelet!

— Ketä ellen sinua... Katri...

Risto tarttui Katria käteen, vaan Katri sen tempasi pois.

— Noo, elä siinä...

Siihen se jo tuli Hanna. Naapuritalon Jukka saatteli hänet lutille,
jossa kaikin vielä pitkän aikaa puhelivat.

Ristiriitaiset tunteet valtasivat sinä yönä Katrin. Maailma tuntui
niin häijyltä ja ilkeältä, mutta siinä samassa myöskin hyvältä ja
lempeältä. Riston käsi tuntui vieläkin kädessä; hänen silmänsä
katselivat rehellisen näköisinä Katrin silmiä. Suojelevan enkelin
kaltaisena se ajatuksiin nousi... Kuinka on se mahdollista!... Miksi
hän minua puolustamaan yltyi?... Katri ei muuta voinut päättää,
kuin että Risto on paras poika maailmassa, juuri sellainen kuin hänen
velivainajansa, joka aina oli niin hyvä... Veljen sijaisena kohosikin
Risto Katrin mielessä.

Seuraava päivä valkeni kauniina ja kirkkaana, oikein vanhanaikaisena
heinäpäivänä. Vinhaan heiluttelivat miehet pitkiä viikatteitaan ja
naiset kilvan karhelle haravoivat. Suloiselta tuntui puolikuivien
heinien tuoksu; somasti ne kahisivat haravan niitä käännellessä.
Oikein se tuntui Katrin mielestä suloiselta katsella tuota laajaa
niittyä, missä kymmenittäin vaaleapukuisia ihmisiä liikuskeli.

Iloinen oli taas Katrin mieli. Iltainen oli unohdettu eikä
siitä kukaan enää sanaa sanonut. Risto sovitteli työnsä Katrin
lähettyville, ja milloin tilaisuutta sai, kävi puhelemaan. Siihen
olikin hänellä kyllin aikaa ja valtaa, sillä isännän arvoisena se
Risto niityllä liikkui.

Akkaväki oli jo niinkuin jotain huomaavinansa Riston ja Katrin
keskenäisestä suhteesta.

— Taitaa tehdä Katrista emännän taloon — kuiskasi Mäkipellon Miina.

— Ei ikäpäivänä... tunnen minä Riston.

— Tekee niinkuin teki sille Maijallekin — huomautti joku.

— Pitäköön varansa vaan Katri. On kaunis ja nuori... ja Risto
sellainen...

— Sano muuta! Tässä se oli Mittumaariana sen...

Isäntä sattuu tulemaan joukkoon ja tietämättään lopettaa tähdelliset
jutut.

Illalla ovat hypyt kyläkentällä. Kilvan sinne nuoret rientävät.
Katri ei välitä koko lystistä, varsinkin kun tietää eilisiltaisella
menettelyllään saaneen useita vihamiehiä itselleen. Mutta Risto
kehottamalla kehottaa, puhuu kauniit ja makeat ja lupaa pitää huolen,
ettei mitään pahaa tulisi Katrille tapahtumaan.

Lopulta siihen Katrikin suostuu ja yhdessä he siitä tanssipaikalle
lähtevät.

Kauaksi jo nuorten laulu vastaan kuuluu:

”Tuoltapa näkyy punanen talo
harmaan talon takaa.
Punasen talon ylikamaris’
minunkin heilini makaa.

Tuoltapa näkyy punanen talo
ja siipimylly rauska.
Siellä on pojan oma heili
ja sen on olla hauska.

Tuoltapa näkyy punanen talo
ja valkia ikkunalauta.
Siellä on tytön oma hellu
ja mamman kiukku ei auta.”

Taukoamatta siinä nurmea poljetaan ja pysähtymättä se piiri pyörii.
Kun laulu loppuu, aletaan toinen ja samaan menoon sekin pannaan.

Puoliyön jälkeen palaavat nuoret. Uskollisesti saattelee Risto Katrin
lutille ja siinä kynnyksellä vielä kauan puhelee:

— Syyspuoli se jo on käsissä — sanoo Risto, saadakseen puheen
käymään.

— Tuoltapa se vilkuttaa jo tähti — vastaa Katri ja katselee
taivaalle.

— Iltatähti se on.

— Näkyy sieltä toisiakin. Katsoppa tarkkaan!

— Mitä pimeämpi, sitä enemmän niitä näet.

— Kyllä ne ovat taas kauniita katsella.

— Ne lennot ne ovat mukavia.

— Pelkään minä niitä.

— Mitä peljättävää niissä on?

— On niissä, pelkään minä.

Tanhualta kuuluu puhetta. Risto on tuntevinaan siskonsa äänen
joukosta. Hänen päähänsä pälkähtää tehdä pieni yllätys Hannalle.

— Katri, tule piiloon, peljätetään Hanna! — kuiskaa Risto ja vetää
Katrin perässään luttiin.

Katri ei ymmärrä mitään ajatella ennenkuin on jo Riston kanssa
pimeässä lutissa.

— Mutta jos Hanna peljästyy... pannaan edes ovi auki — sanoo Katri
ja kopeloi ovelle.

— Antaa peljästyä, mitä se tekee — kuiskaa Risto ja vetää Katrin
peremmälle.

— Mutta mitä sanoo Hanna kun olemme kahden täällä — virkkoo
hädissään Katri.

— Hanna ei sano mitään... Tule tänne piiloon...

Mutta sinä yönä ei Hanna luttiin palannut. Vasta aamulla avautuu
lutin matala ovi. Risto hiipii ulos ja juoksee omalle vuoteelleen...

II.

On huhtikuu.

Kirkkaasti loistaa keväinen aurinko korkealta taivaalta. Rinteet ovat
jo lumesta vapaat ja pikkulintujen iloiset parvet visertäen lentävät
tuoreessa metsässä.

Kirkas ja sininen on ilma. Kauniina ja juhlallisena kaartuu pilvetön
taivas. Keväinen tuoksu täyttää maailman ja hyvältä hajahtaa nuori
pihka.

Kannustaen lentää varis ja läsnäolollaan ilmoittaa pesimäajan
tulleen...

Kaihon se kaunis kevään tulo Selkäsaaren tyttäressä synnyttää...
Katrin on mieli musta ja pimeä kuin syksyinen yö. Väsynyt on hänen
sielunsa ja ruumiinsa... Kalpea, laiha on poski, joka ennen pyöreänä
ja punakkana hohti kuin mansikka aholla... Kurttuun on käynyt
kasvoilla nahka... pilkkuiseksi ja rumaksi ennen hieno ja puhdas
hipiä... Laimea ja alakuloinen on mieli... haluton kaikkeen ja
voimaton työhön...

Katrin asiat eivät ole oikealla tolalla. Kotisaareensa on hän
sulkeutunut kuin vanki. Kuukausiin ei ole kylässä kulkenut, ei
nuorten seuraa hakenut eikä ilon sanaa sanoa saattanut.

Jo aikaa on äidin tarkka silmä tyttäressään muutoksen huomannut,
mutta varmaa syytä siihen ei ole mielestään löytänyt. Lääkäriin olisi
Katrin kulettanut, vaan tämä ei ole siihen suostunut.

Isä on päivät pitkät ulkotöissä, eikä ole mitään erikoisempaa
lapsessaan huomannut.

Halusta tahtoisi Katri omalle äidille asiansa sanoa, ja sitte vaikka
kuolemaan käydä kunniansa menettäneenä... Mutta... sitä hän ei voi.
Enemmän suree Katri vanhaa äitiänsä kuin omaa kovaa kohtaloansa. Hän
aavistaa, että äiti sitä ei kestää jaksa, vaan ennenaikaiseen hautaan
kaatuu...

Yksinään päätti Katri kärsiä, yksinään vaivansa valittaa, vaikkakin
se niin äärettömän raskaalta tuntui.

Yhdelle oli Katri kuitenkin salaisen tuskansa sanonut, yhdelle
vaivansa vaikerrellut... Mutta se ei häntä kuullut... ei tahtonut
auttaa... vaikka se hyvin olisi sen auttaa voinut... Se oli Risto...

Kirjeen lähetti Katri, kaksikin, vaan kun ei vastausta saanut, itse
puheille kulki. Turhaan meni sekin... Kylmästi, tylysti kohteli
Risto; selkänsä käänsi eikä ainoatakaan lohdun sanaa sanonut...

Hyljätty, petetty oli Katri ja oman onnensa varaan jätetty.
Onnettomimpana maailmassa, palasi hän kotiinsa eikä sieltä senjälkeen
ihmisten ilmoille liikkunut...

Itkien ja katuen vietti Katri kaikki yksinäiset hetket kotonaan.
Milloin öilläkin heräsi, aina silloin hän tilansa tunsi. Unettomia
ne yöt enimmäkseen olivatkin, raskaitten vaivojen ja suurien
kärsimysten kolkkoja hetkiä... Hukkaan oli mennyt kaunis nuoruus...
paloksi riemuisa rinta poltettu... Sammunut oli ihana toivo kuin
illan tasainen tuuli... lakastumaan pääsi kaunis kukka kevään
toivehikkaampana ja puhtaampana hetkenä...

Huhtikuun on vielä pimeä. Uni ei ole ummistanut Katrin silmää,
vaikka jo kauan on vuoteellaan levännyt. Tuskat ovat suuret; ne
painavat kuin raskas vuori, jonka alle Katri on nääntyä, musertua.
Mutta niinkuin taikavoimien avulla, nousee hän vuoteeltaan, käärii
paksun vällyn verhokseen ja avojaloin hiipii ulos tuvasta. Yli pihan
kulkee Katri, astuu likaista polkua navettaan ja sulkee oven peräänsä
kiinni.

Lehmät heräävät unestaan, nostavat päätänsä, ja Omena nousee ylös ja
ammahtaa ystävällisesti. Katri silittää sen selkää, taputtelee kaulaa
ja puhelee muutamia itkunsekaisia sanoja. Ja niinkuin se ymmärtäisi
Katrin valituksen, käsittäisi hoitajansa murheen, nuolasee se
leveällä, tahmaisella kielellään Katria poskeen ja ammahtaa pitkään
ja surunvoittoisesti.

Katri purskahtaa itkuun, pyrkii heinäsuojan ovelle mutta kompastuu ja
kynnykseen lankeaa...

                                                  ⸻

Tuvassa ovat katseet kiinnittyneet sänkyyn, missä Katri heikkona
sairaana hourii:

— Risto... Ristoo... auta minua... nosta tuo kivi minun päältäni...
Risto, kuuletko... Ristoo... Ei se kuule... oi Risto kuinka olet
paha... Risto... Risto sinä petit... Oiih... auta... auu... ta...

Äiti rientää vuoteen viereen, tyynnyttää Katria ja sanoo että Risto
tulee kohta. Mutta sitte se Katri taas huutaa, huutaa Ristoa ja kysyy
poikaansa ja pyytää sitä sänkyyn.

Äiti lupaa ja myöntää, puhuu niinkuin parhaiten taitaa, mutta sairas
ei tyynny... ei näytä houreistaan toipuvan.

— Maatkoon nyt siinä, vaan toimittakaa minulle heti sana kun siitä
toipumaan rupeaa — sanoo konstaapeli ja nousee lähteäkseen ulos.

— Kyllä laitetaan sana — virkkoi itkien äiti ja vilkasee arasti
sänkyyn.

— Sanoiko tohtori sen kuolleena syntyneen? — kysyy konstaapeli
pihaan tultuaan.

— Niin se arveli.

— Ja tekö sen löysitte?

— Enkä... mieheni...

— Mistä?

— Heinävajasta...

— Ikävä juttu.

Annettuaan vielä varoituksia Katrin hoitamisesta, poistui konstaapeli.

— — —

Kauvan saa Katri vuoteessa maata. Varsin hitaasti palaavat ruumiin
voimat, hitaasti kuin polulle ruoho, jolla ei ole multaa mihin
juurensa kiinnittäisi. Mutta aikaa onkin sairastelemiseen, sillä
selkää ei voi kulkea veneellä eikä hevosella. Yhteys Selkäsaaren ja
muun maailman välillä on kokonaan katkaistu. Jospa se väli olisikin
ainiaaksi katkaistu — toivoo äiti. Hän tietää, että kun jäät ovat
selältä kadonneet, niin silloin se hänen ainoa lapsensa poies
viedään... ehkei enää milloinkaan saa lastansa sen perään nähdä...

Äitiparka itki yöt ja päivät Katrin vuoteen ääressä. Hänen vanha,
kovan työn heikontama ruumiinsa vapisi ja värjyi kovan surun
painosta. Se oli kuin kellastunut lehti, jonka kovempi tuuli saattaa
millä hetkellä hyvänsä pudottaa ja maahan haudata...

Isä ei puhunut mitään. Puoleen katsomatta kulki hän Katrin vuoteen
ohi ja niin paljon kuin mahdollista oli, pysytteli ulkona.
Näennäisesti välinpitämättömänä oli hän asiasta, vaikka se kipeästi
häneen koski — parantumattoman kipeästi...

— — —

Sana on kulkenut konstaapelille, joten joka päivä hänen tuloansa
odotetaan. Hetket tuntuvat äidistä peljättäviltä; jokainen vene,
minkä selällä näkee, vaikuttaa hänessä kuristavan ja tukehduttavan
tunteen. Ja kun vihdoin se vene saapuu, joka yli selän Katrin kantaa,
silloin hän ei ymmärrä enää mitään... ei voi itkeäkään. Kolkkona
katselee hän konstaapelin tuloa ja välinpitämättömän näköisenä hänen
puhettaan kuuntelee.

— Oletko jo valmis lähtemään? — sanoo poliisi.

— Olen — vastaa Katri.

— Laittau sitte veneeseen!

Katri juoksee äidin kaulaan, suutelee hänen ryppyistä poskeaan,
syleilee ja itkee. Vaan kauaa ei Katri äidin sylissä saa olla.
Konstaapeli pitää kiirettä, joten pian ovat jäähyväiset heitettävä.

Ulos isän luokse juoksee vielä Katri. Hiljaisena, rukoilevana ja
nöyränä lähestyy hän isää... Mutta kylmästi, armotta työntää isä
hänet luotaan ja jäykästi sanoo:

— Mene, mene...!

Yli kevätkylmän selän liikkuu ruununmiehen vene Ristiniemen
venekoppelia kohden. Saaresta, hiirenkorvalla olevien koivujen
lomista se koti vielä silmään pilkottaa. Rantakivellä näkee
Katri äidin istumassa, isä karhitsee järveen viettävää peltoa ja
lammaslauma repii nuorta, parin päivän vanhaa ruohoa ojapenkereiltä.
Siinä tuokiossa ne kaikki saarien taakse hukkuvat... ijäksikö?...
Saanenko milloinkaan sitä enää silmilläni nähdä? — ajattelee Katri.

Ja kun ohi Susisaaren kuljetaan, muistuu Katrin mieleen viimeinen
heinämatka... Ne ovat kaikki muistoja, jotka viimeisenkin kyynelen
silmästä puristavat...

Ohi Ristiniemen kulkee tie kirkolle. Katri tahtoisi silmänsä sulkea,
ollakseen näkemättä sen paikan, jossa hänen lempeä nuoruutensa
murskattiin, missä asui se mies, joka petoksella ja vilpillä oli
hänet syntiin vietellyt ja sitte oman onnensa nojaan, häpeään ja
turmioon jättänyt...

Katri vetää huivin otsalle ja kasvot maahan luotuina seuraa
konstaapelia kirkolle.

III.

Kolme pitkää vuotta on Katri vankilassa kärsinyt. Viimeinen kuukausi
on kulumassa, joten vapauden toivo Katrinkin sydämeen vähittäin palaa.

Paljon on Katri muuttunut. Entinen lapsellisuus on kasvoilta kokonaan
kadonnut, sijaan on tullut kalpeata jäykkyyttä ja kylmää tylsyyttä.
Kirkkaat ja siniset silmät ovat muuttuneet sameiksi ja harmaiksi;
pitkä pellavatukka, joka ennen vahvana palmikkona lanteita hiveli,
on kutistunut ja harventunut melkein olemattomiin. Ja saattaa
kasvoilta lukea kärsimysten raskaat läksyt, jotka merkkinsä ovat
syvälle painaneet. Ne ovat Katrin nöyrän luonnon vieläkin nöyremmäksi
taivuttaneet.

Väsynyt olisi Katri vankilan elämään, elleivät vartiattaret
olisi hänestä hellää hoitoa pitäneet. Koko sydämellään ovat he
häneen kiintyneet. Jo ensi päivästä oppivat vartijat huomaamaan
Katrin rehelliset silmät, hänen hellän sydämensä ja siksi häneen
mielistyivät. Siskon vertainen onkin Katri monelle. Salaa, omin
lupinsa ovat he lainailleet Katrille lukemista ja vapautta
myöntäneet, mikäli se heidän vallassaan on ollut.

Vankilansaarnaajasta se Katri kuitenkin parhaan ystävän löysi.
Milloin yksityisesti kävi vankien luona elämän sanaa puhumassa,
silloin hän aina Katrin koppiin jälkensä muisti. Monet, monet lohdun
sanat on hän Katrin murheelliseen sydämeen kantanut, monet opetukset
ja neuvot vastaisen varalle antanut.

Näin siitä Katrista uusi ihminen syntyi, joka löysi apunsa, lohtunsa
ja turvansa Jumalassa. Jumalaan luottaen, Hänen armostaan varmana
ollen, vaikka syntinsä suuret olivatkin, se Katri tyynenä ja
hiljaisena vankilassa päivänsä kuluttaa...

                                                  ⸻

Varhain eräänä aamuna kulkee muuan naishenkilö linnaan. Hän kolkuttaa
lukittua veräjää ja vartijalle huutaa:

— Avatkaa!

Vartija avaa, mutta kun kuulee naisen asian, sanoo hän:

— Vankia ei voi tavata ennenkuin jälkeen 10:nen. Tirehtööri on
silloin kansliassa ja häneltä on pyydettävä lupa.

Kammottavine tunteineen poistuu nainen kaupunkiin vievälle maantielle.

Kyyneleet nousevat silmään, itku mielen valtaa, ajatellessa että
kaunis, hellä ja hyvä Katri on vankina siellä jylhien muurien sisällä.

— Oi Katri... Katri — valittaa nainen — kuinka toisin olivat
asiat vielä neljävuotta takaperin. Silloin me yhdessä, käsikädessä
käyden, ensikerran polvistuimme pyhän alttarin ääreen lupasimme
itsemme kokonaan Jumalalle ja Hänen hyvinä lapsinansa läpi maailman
kulkea. Hurskailta me silloin itsemme tunsimme, olimme autuaita kuin
pienet enkelit. Synnit eivät silloin mieltä painaneet, me olimme
niin sanomattoman lähellä Jumalaa. Silloin olisi kuolemakin helppoa
ollut... Oi Katri... nyt olemme me suuret syntiset, Jumalan tuomio
meitä odottaa...

Tyttö pillahti itkuun ja hoippuen kulki kaupunkiin.

Kello 10 palaa hän uudelleen linnaan. Vartija saattaa hänet
tirehtöörin puheille.

— Mitä asiaa? — kysyy tirehtöörin apulainen.

— Pyytäisin puhutella Selkäsaaren Katria.

— Kuka te olette?

— Minä olen Ristiniemen Hanna.

— Mitä asiaa vangille?

— Äidiltään veisin terveiset.

Apulainen viittaa myöntyvästi vartijalle ja sanoo:

— Kymmenen minuuttia.

Vartija ymmärtää tarkoituksen ja saattaa Hannan
vastaanottohuoneeseen. Päivystäjä saatuaan tiedon, antaa käskyn
osastovartijalle ja tämä noutaa vangin esille.

Kylmimmänkin sydämen olisi heltyä täytynyt, nähdessä kohtauksen
vastaanottohuoneen ovella. Kyyneleet nousivat vartijainkin silmiin,
kuullessaan ne huudahtukset, jotka ystävä ystävälleen lausui,
nähdessä sen syleilyn, johon vuosien takaa tavanneet kumppanit
yhtyivät. Niinkuin pienet lapset, itkivät kumpikin. Sanaa siinä ei
tunteiden tulkkina tarvittu, ei pienintäkään viittausta kaivattu.
Yksi ainoa silmäys riitti kyllin kaikki toisillensa selvittämään...
Ja se silmäys... se syleily... ne ne puhuivat sen, jota suu ei olisi
koskaan puhua voinut...

— Kuinka voi kotona äiti? — kysyy vihdoin Katri.

Hanna ei siihen tahtoisi heti vastata. Mutta kun Katri sen kerran
kysyi, täytyy sanoa totuus:

— Huonosti ovat asiat kotona. Niin Katri... älä itke... vuosi takaperin
laskettiin äitisi haudan lepoon. Häneltä tuon sinulle
viimeiset terveiset.

— Äiti kuollut — matkii oudolla äänellä Katri. Muuta ei hän voi
puhua, tajuttomana kaatuu hän Hannan syliin...

Naisvartijat rientävät vangin luo ja kantavat hänet lähellä olevaan
sairasvajaan.

Hanna olisi mielellään seurannut mukana, vaan vartijat sen häneltä
kielsivät.

— Saattaako Katria vielä puhutella? — kysyy Hanna.

— Ei ainakaan tänäpäivänä — ilmoittaa päivystäjä.

Hanna miettii toista keinoa ja rohkeasti sanoo:

— Saanko kirjoittaa Katrille?

Vartija miettii hetkisen, katsoo Hannan nöyrää muotoa ja sitte
vitkaan vastaa:

— Se kyllä sopii. Kirjoittakaa vaan. Pöydältä osottaa vartija kynän
ja paperin; Hanna istuu tuolille ja ryhtyy heti kirjoittamaan.

Rakas, kiltti Katrini!

Niin paljon, paljon olisi minulla ollut sinulle vielä kertomista,
paljon kotoasikin, vaan et jaksanut minua kuulla. Sain luvan
kirjoittaa, joten tässä sinulle asiani kerron.

Älä peljästy... älä ole vihanen, vaikka kertomukseni koskee
Ristoa, joka sinulle kaiken kärsimisen on aikaan saanut. Hänen
tahdostaan täällä olen, niin oudolta ja odottamattomalta kuin se
kuuluukin.

Niin Katri... Kaikki tietävät sinun suuret kärsimyksesi, sinun
tuskasi ja murheesi; mutta kukaan ei tiedä että Risto sinun
puolestasi suree ja kohtaloasi valittaa. Ainoastaan minä, sisar
sinulle ja hänelle, minä sen tiedän.

Vähän jälkeen tänne tuloasi vietettiin Riston ja Saarelan Sandran
häät. Onneton pari tuli heistä. Äitivainajani kanssa usein heidän
elämäänsä itkin. Rakkautta heillä ei toisiinsa ollut vähääkään.
Se oli se raha ja kunnia, jolle he avioliittonsa rakensivat.
Risto oli kylässä myötäänsä ja juopotteli; Sandra teki samoin.
Kerran jo silloin Risto minulle ikävän tilansa tunnusti. Vaan
heikko oli parannusta aikaan saamaan. Mutta Jumala hajotti
liiton, joka ilman häntä tehtiin... Ensimäiseen vuoteeseensa
kuoli Sandra. Sen jälkeen on Riston tila ollut säälittävän
surkea. Voi Katri... minun täytyy itseni kuoliaaksi surra hänen
tähtensä. Myötäänsä on hän poissa ja päihtyneenä elämöi. Ja niinä
harvoina hetkinä, jolloin hän järjellisenä ihmisenä elää, on hän
sanaton ja synkkä. Ja Katri... kuule... sinun kova kohtalosi on
siihen suurena syynä... Erään kerran tällaisena ollessaan, kysyin
häneltä:

— Miksi olet niin totinen ja synkkä?

Kauan oli Risto vastaamatta, vaan kun yhä utelin, vastasi hän
viimein kyynel silmässä:

— Elämä ei minua enää miellytä. Väärin olen sen käyttänyt.
Hukkaan meni nuoruuteni, hukkaan koko elämä ja sen mukana
sammuivat kauniit unelmani... Nyt on Jumalan tuomio
pelottamassa...

Katri, tuskin koskaan ennen uskalsin Ristolle sinusta puhua,
mutta silloin, aavistaen hänen sisäiset tunteensa, kysyin:

— Etkö voisi alottaa elämääsi uudelleen? Etkö voisi sovittaa
tehtyjä rikoksiasi, jotka sinun omaatuntoasi vaivaavat?

— Mahdotonta, mahdotonta — vastasi Risto.

— Etkö ainoatakaan...? — kysyin. Omituisesti välähtivät silloin
Riston silmät ja tuijottaen minuun, kysyi:

— Mitä tarkoitat?

— Katria... Katria tarkoitan — sanoin. Hetken oli Risto vaiti;
hänen katseessaan, jonka minuun heitti, huomasin kipenän toivoa,
vaan sitte se painui alas ja synkkänä Risto sanoi:

— Liiaksi on Katri minun tähteni kärsinyt. En mitenkään saata
sitä enää sovittaa.

— Voi Risto, sinä voit jos vaan tahdot — sanoin ja syleilin
häntä.

Kauan puhuin Ristolle, ennenkuin pientäkään toivoa sain hänessä
kytemään. Vaan siitä se on vähittäin kasvanut. Kokonaan on
elämänsä muuttanut. Alakuloisuus häntä vielä vaivaa, mutta kun
sinusta saan puhua, muuttuu hän paljon.

Katri kultani, nyt sanon asiani ytimen sinulle suoraan ja
lyhyesti: Risto nöyrästi katuu rikosta, jonka sinulla teki
ja pyytää sovittaa, jos sinä sen sallit ja jos se vielä on
mahdollista. Hän pyytää päästä sinun puheillesi, ellei ennen,
niin ainakin silloin kun vapaaksi pääset.

Itseltäni vielä sana:

Kuule Katri siskoni! Enemmän kuin ketään maailmassa rakastan
minä sinua. Sinulle toivoisin parasta mitä toivoa sopii. Jos
sinut kerran vielä saisin meillä nähdä, en sinua koskaan luotani
päästäisi... Äiti ja isä ovat minulta jo kuolleet; veli ilman
sinun anteeksiantamustasi saattaa milloin hyvänsä minulta
kadota... ja silloin olen minä poloinen yksinäni... Risto ei
sinua koskaan ansaitse omakseen, vaan minä, sisko sinulle ja
hänelle, minä sitä lakkaamatta toivon ja... siksi anteeksi
sinulta pyydän...

Katri, jää Jumalan huomaan ja palaa pian luokseni.

Sinun Hannasi.

Raskaasti lupsahti linnan rautaportti kiinni... Synkän tunteen
se kaikki Hannaan jätti. Itkusta väristen istuutui hän linnan
lähettyvillä olevalle penkille, ollakseen siten vielä hetkisen
Katrin läheisyydessä. Sinne linnan jylhiin, korkeisiin muureihin
hän katseensa vaivutti, löytääksensä sen akkunan, joka Katrille
päivänvalon laskee. Mutta, turhaa se on... niitä akkunoita on niin
lukemattoman monta... Sen se Hanna vain tietää, että joku sisko, joku
armaan Suomen tyttö tahi äiti sieltä suurilta saloilta, kanervaisilta
kankahilta, humisevan metsän siimeisestä helmasta, siellä sen ja sen
rautaristikon takana kalliita päiviänsä kuluttaa...

Mikä lieneekin heidät sinne saattanut...?

— — —

Vasta seuraavana päivänä jätettiin Katrille kirje — ensimäinen
kolmen vuoden ajalla. Odottamatonta, varsin aavistamatonta oli sen
sisältö Katrille... Ristoko katuisi... pyytäisi anteeksi... kävisi
sovittamaan suuren rikoksensa... Hetkeksi kävi Katrin mieli hyväksi,
hetken tunsi hän lohdun kipenän rinnassaan... vain hetken... mutta
pian se sieltä jälleen katosi...

Nytkö tulisi hän, joka kaiken kaihon toi, joka ihanan nuoruusajan
ryösti, lokaan tallasi; tulisiko hän nyt tuomaan lohtua murtuneelle
sydämelle...? Ristoko tahtoisi lievittää vuosien kärsimykset,
tahtoisiko keventää sen kuorman, jonka petollisesti kannettavaksi
antoi...? Risto... Risto... nyt se on mahdotonta... miksi et
ennemmin sitä tehnyt...! Suuri on juopa meidän välillemme
kasvanut, suurempi kuin koskaan ennen. Minä olen vanki... kunniani
menettänyt... mahdotonta siis kaikki...

Katri pillahti itkuun. Hän oli omaan viheliäisyyteensä jo niin
tottunut, ettei parempaa saattanut enää toivoakaan. Mutta nyt... nyt
kun sitä hänelle tarjottiin, tuntui se varsin mahdottomalta, tuli
liian myöhään.

Kylmältä ja ylenkatseelliselta tuntui nyt Katrille maailma, johon
muutamien päivien kuluttua vapaana saattaisi astella. Siellä ei ollut
enää sitä, jota kaiken aikaa oli katkerimmin surrut... äiti oli jo
muuttanut manan majoille. Melkein tuntui pelottavalta se hetki,
jolloin saisi omat vaatteet ja luvan lähteä entiseen vapauteensa.

Viihdyttääkseen sekavia aatoksiaan, saadakseen jäähdykettä kuumalle
otsalleen, kiipee Katri akkunaan ja sen avaa. Rautaristikon läpi
kurottaa hän kätensä ja hengittää kevään vilpoista ilmaa. Oi, miten
hyvältä se vastaan tuoksahtaa! Siinä on nuoren nurmen hempeätä hajua,
pikkuisen lehdon tuoksua ja miljoonien kevätkukkien tervehdyksiä.
Sieltä järven takaa, matalasta männiköstä, kuului pikkulintujen
kaunista viserrystä ja kaihoäänisen käen kukuntaa...

IV.

Kotiin soutaa Katri... Selkäsaaren tuuheat rannat nousevat pehmeinä
ja täyteläisinä tummasta vedestä. Tuttua ja rakasta kieltä ne siinä
puhuvat. On kuin kertoisivat vanhoista muistoista, kuin haastelisivat
vaiheitaan Katrin ollessa kaukana poissa. Siinä se on venekoppeli
surullisen näköisenä. Toinen kylki on veteen kallistunut, katto
rikkinäinen ja vahvalti kasvaa jäkälää sen lahoneet seinät. Ujosti
kurkistaa rikkinäinen nuotta koppelin avonaisesta, lintallaan
olevasta ovesta ja kaatuelleet ja katkeilleet ovat verkkoriuvut
rannalla.

Katri vetää veneen maalle ja arkana kulkee polkua pihaan. Siinä se
on rakkain, muistorikkain paikka maailmassa. Se on lapsuus-ajan
pyhättö, sen iloinen leikkitanner ja hauskin kumppani. Samoja jälkiä
ne polutkin siinä vielä kulkevat. Tuvan rappusten edestä lähtevät ja
erisuunnille mutkitellen kulkevat.

Sykkivin sydämin lähestyy Katri portaita, jotka loivasti tupaan
nousevat. Outo tunne valtaa mielen, nähdessään likaisia riepuja
summittain käsipuille levitetyksi. Siinä on vielä kippoja ja kappoja,
ruoan jätteitä, maitoastioita ja sen sellaista sikin sokin, niin
että koskematta tuskin ohi pääsee. Ummehtunut, pahanhajuinen ilma
syöksähtää porstuasta vastaan. Syrjäsilmän heittää Katri nurkkaan,
missä ennen leikkikamari sijaitsi ja jota hän uskollisesti siivoili
ja järjesteli.

Pelokkaana tarttuu Katri ripaan, vetää oven verkkaan auki ja sisään
astuu.

Mutta hämmästyneenä jää hän ovipieleen seisomaan...

— Mitä asiaa? — kysyy tuvassa olija, keski-ikäinen nainen, soutaen
kehtoa, jossa pieni lapsi hiljaisesti äännähtelee.

— Asuuko tässä vielä se Selkäsaaren? — kysyy vuorostaan Katri.

— Asuu... mitä sitte?

Katri hypistelee liinansa kulmaa, katsoo lattiaan ja ujosta vastaa:

— Se on minun isäni.

— Sinäkö se olet Katri? — kysyy nainen ja heittää muljauttavan
katseen ovipieleen.

— Niin olen...

— Tuletko sinä linnasta?

— Tulen — vastaa Katri tuskin kuultavasti.

— Minä olen tässä paikassa nyt emäntä ja me olemme isäsi kanssa
päättäneet, että saat mennä sinne mistä olet tullutkin... Parasta
että heti lähdet tiehesi.

Itkien palaa Katri ulos... Kylmä oli muinen lämmin ja herttainen
koti. Sylinsä se salpaa omalta kasvatiltaan... kärsineeltä
lapseltaan, joka kodin suojaa etsimään oli tullut...

Isän luokse juoksee Katri; jo kaukaa kun sen näkee, korottaa hän
kätensä ja nöyränä kaulaan juoksee... Mutta kylmästi isä itsensä
irroittaa, työntää Katrin luotaan ja jäykkänä huutaa:

— Sinulla ei ole asiaa tänne!

Katri polvistuu isänsä eteen ja rukoilevana puhuu:

— Rakas isä, anna kuitenkin anteeksi... lepy, älä aja minua
maailmaan... isä... isä... anna kuitenkin anteeksi...

Mutta isä ei kuule lapsensa sanoja; pois tupaan hän astuu ja vetää
oven tiukasti kiinni.

                                                  ⸻

Varhain aamulla kulkee Katri pyhään kalmistoon. Kaunis kimppu nuoria
metsäkukkia on hänen kädessään, jotka kulkiessaan saloa, äidin hautaa
varten poimi. Mutta vasta kun hilan hautuumaalle avaa, huomaa Katri,
miten on ihan mahdotonta omin neuvoin äidin hautaa löytää. Olisi
risti kummulla, niin ainakin hakien löytäisi, vaan tokko se isä...

Katri kävelee hautausmaan pitkin ja poikki, lukee kirjoitukset
ristien otsikoista, vaan oman äidin hautaa hän ei löydä. Toivottomana
istuutuu hän erään kummun viereen, jonka ristin takapuolelta
lukemansa sanat: ”Lepää rauhassa paljon kärsinyt äiti”, häntä
sanomattomasti liikuttavat. Oli se oma äitikin kärsinyt, kuka tiesi
vielä enemmän... paljon enemmän. Oma lapsi... ainoa lapsi oli äidille
ikuisen leposijan onnettomuudellaan valmistanut. Oi äiti... armas
äiti...

Katri kopeloi pienen virsikirjansa jonka vankilan vartija oli
eväitten mukana myttyyn laittanut. Siitä lukee hän rukouksen, joka
niin monta kertaa on hänen sydämensä Jumalan luokse kantanut, lukee
virren, johon äiti sävelen opetti ja jota he yhdessä aina illoin
laulaneet olivat...

Katri pyyhkii kyyneleet silmistään, ottaa pienen myttynsä ja lähtee
uudelleen äidin hautaa etsimään.

Ilokseen huomaa hän etäämpää miehen. Katri suuntaa kulkunsa sinne ja
tapaakin itse haudankaivajan, joka kangen ja rautalapion kanssa on
uutta leposijaa tullut rauhaisaan kalmistoon kaivamaan.

— Missähän se on Selkäsaaren hauta? — kysyy Katri.

— Selkäsaaren Liisan...

Kotvasen muistuteltuaan, painaa haudankaivaja lapionsa hiekkaan ja
sanoo:

— Tulehan sitte mukaan.

Yhdessä he siitä kulkevat kalmiston äärimmäiseen kolkkaan.
Haudankaivaja pysähtyy pitkän kumpurivin viereen, jonka alla
kymmenien vainajien ruumiit vierettäin lepäävät.

— Tässä rivissä se on, vaan minun on mahdoton muistaa mikä näistä on
Selkäsaaren.

Itkuun puhkee Katri, nähdessään miten kokonaan ilman hoitoa on äidin
hauta jätetty, ja miten se juuri sentähden on löydettävistä kadonnut.

— Kuka te olette? — kysyy haudankaivaja.

— Selkäsaaren Katri.

— Aai... vai niin!... Ikävä kun en tiedä äitisi hautaa, vaan ehkä
isäsi muistaa... Joo, muistaakin se sen...

Verkkaan siitä haudankaivaja työhönsä lähti. Viisi leposijaa oli
seuraavaksi päiväksi valmistettava, ja kaivettu oli vasta kaksi.

Hautarivin läheisyyteen jää Katri pitkäksi aikaa. Kummulta kummulle
hän kumarassa kulkee ja äidin hautaa tunnustelee. Vaan turhaa se
on. Samanlaisia keltaisia hiekkakasoja ovat jokainen. Tukko ruohoa
siinä tahi siinä nurkassa ja kuivuneita kukan jätteitä vain harvoilla
kummuilla...

Mutta vaikkei Katri äitinsä hautaa löydä, tekee hän kuitenkin sen,
jota jo niin kauan oli mieli tehnyt. Kumpurivin viereen polvistuu
Katri, painaa kasvonsa auringon paahtamaan hiekkaan ja vaipuu
hartaaseen rukoukseen...

Pää rinnoille painuneena poistuu Katri pyhästä kalmistosta. Veräjällä
hän vielä pysähtyy ja taaksensa hautausmaalle katsoo, vaan sitte
lähtee hän tomuavaa maantietä tallustamaan...

V.

Sanattomana ja synkkänä istuu Risto tuvan peräikkunan edessä ja
alakuloisen näköisenä tuijottaa ulos aamutyynelle selälle. Silloin,
tällöin pysähtyy silmä tukkilaisten ”ponttooseen”, missä laiskan
näköinen hevonen harvakseen ulottimiansa kelan ympäri muuttelee.
Mutta enimmäkseen ei se Risto mitään katsele, ei mitään näe eikä
kuule. Sameana sinne silmä vain tuijottaa, ajatuksen toisaalla
askartaessa...

Rauenneet ovat hänen toiveensa, jotka jo uutta elämisen halua hänelle
ennustivat. Epäonnistunut oli matka Hämeenlinnaan, jossa Katrin
kohtaavansa luuli ja — josta sen toivoi mukanansa kotiinsa tulevan.
Mutta myöhään tuli Risto, kaksi päivää liian myöhään. Hän ei ollut
varmasti tietänyt, milloin Katri oli vapaaksi pääsevä. Mutta, kun ei
kotimatkallakaan Katria tavannut, toivoi hän ainakin Selkäsaaressa
siihen kauan kaivattuun tilaisuuteen pääsevänsä. Risto oli varma,
että ainakin sinne se Katri saapuu. Toinen oli asia, josko sitte
Katri enää voisi anteeksi antaa, josko se saattaisi sovintoon yhtyä
ja...

Sitä se Risto suri, se se oli, joka toi alakuloisen mielen ja synkän,
toivottoman katseen.

Risto kyllä osittain tunsi Katrin luonteen. Hän muistutteli niitä
harvoja kohtauksia, joihin Katrin kanssa oli neljävuotta takaperin
sattunut. Niistä huomasi Risto Katrin helläksi, anteeksiantavaksi
ja taipuvaiseksi tytöksi. Sellainen oli hän neljävuotta takaperin,
jolloin oli kuusitoista vuotias, iloinen ja herttainen tyttö...
Vaan nyt, pitkän kärsimisen, suuren pettymisen ja häpeän murtamana,
saattoi se Katri olla kylmä kuin linnan muuri, johon eivät katumiset
ja nöyrät rukoukset mitään mahda. Mutta koettaa tahtoi Risto,
sovinnon kaipuu paloi polttavana tulena hänen rinnassaan, se kannusti
häntä toimimaan, maksoi se mitä maksoi ja oli kuinka vaikeata tahansa.

Päivällä soutaa Risto Hannan kera Selkäsaareen. Pelottava ja
tuomitseva tunne valtaa väkisinkin mielen, lähestyessä Katrin kotia.
Jo on Risto näkevinänsä hänen uhkaavan katseensa, on kuulevinansa
ankaran tuomion... mutta nöyränä, anteeksi pyytävänä ja katuvana
tahtoo hän Katrin sovintoon voittaa.

Pelonalaisena astuu Risto Hannan edellä sisälle.

— No jo se joutaa isäntäkin näille maille. Terve, terve! — sanoo
Selkäsaaren Matti.

— Hyvinkin sitä joutaa kun asiat pakottavat — vastaa Risto.

— Vai on tähdellisiä...

— Katrille olisi asiaa. Onko hän jo palannut kotiin?

— Käväsi tuo täällä, vaan eipä jäädäkseen ottanut — sanoo tyynesti
Matti.

— Milloin Katri kävi? — kysyy kiihkeästi Hanna.

— Eilen tuo poikkesi.

— Ja miksi ei jäänyt kotiin?

— Missäpä tuo enää pysynee.

— Minne sanoi menevänsä Katri?

— Eipä tuo mitään sanonut.

Ihmeissään katsovat sisarukset toisiansa. Ristosta tuntuu asia varsin
oudolta ja salaperäiseltä, tuntuu kerrassaan selittämättömältä. Oliko
Katri tehnyt itselleen pahaa vaiko muutoin maailmalle lähtenyt. Ja
minkätähden...? Tietysti tapahtuu sekin minun tähteni... Katri
on varmaankin paennut, jotta en koskaan hänen luoksensa pääsisi —
ajattelee Risto.

Vaan siihen se saapuu torpan uusi emäntä kapalolapsi sylissä. Jokin
paha aavistus juolahtaa Hannan mieleen ja hän rohkeasti kysyy:

— Ettehän vaan ole pakottaneet Katria kotoa lähtemään?

— Eihän toki... ei nyt mitenkään — vakuuttelee Matti.

— Itse meni, ei hyvästikään sanonut - lisää torpan emäntä.

— Se on vale! Katrin minä toki senverran tunnen. Hän ei olisi
pakottamatta lähtenyt — kirkasee Hanna ja lyö jalkaa lattiaan.

— Kyllä se nyt kuitenkin lähti — vastaa ylpeästi emäntä.

— Sittepä se nähdään lähtikö! Mutta varokaa jos valehtelette!

Ulos palaavat sisarukset, vaan vielä rappusilta Risto huutaa:

— Kenen oli vene Katrilla?

— En huomannut kysyä eikä tuo siitä mitään virkkanut — vastaa
nöyrällä äänellä Matti.

Sanattomina kulkevat Risto Hanna ja veneeseensä ja yli selän
Ristiniemeen soutavat. Siellä suunnittelevat he uusia keinoja ja
väsymättömällä innolla Katrin etsintään ryhtyvät.

VI.

Eteenpäin kulkee Katri, tietämättä missä on matkansa päämäärä...
Jonnekin hän joutuvansa luulee, jossakin toivoo lepoa ja suojaa
saavansa... mutta missä, siitä ei ole aavistustakaan.

Pieni mytty on kädessä, siinä kaikki omaisuus mitä Katrilla on.
Suuria ei sekään sisällä. Pari paitaa, sukat, pieni virsikirja ja
vankilasta saatuja evään loppuja. Vaan tyytyväinen on Katri siltä.
Hän toivoo, että kun viimeisen palan on mytystään syönyt, että
silloin hyvien ihmisten luona saisi työtä, suojaa ja ruokaa.

Mutta Katri ei tiedä, ei ole ennen kokenut, kuinka sanomattoman
vaikeata on useimmiten sellaiseen asemaan pääseminen — vankilasta
palaavalla. Jos sen aavisti, jos tiesi, mieluimmin olisi kalmiston
avonaiseen hautaan antanut itsensä elävänä peittää... Siellä olisi
ainakin rauhassa levätä saanut, ei ihmisten pilkkaa kuullut olisi,
eikä puutetta nähdä tarvinnut. Mutta, kärsittävä sekin oli, kovan
kohtalonsa alaiseksi oli Katrin täydellisesti alistuminen.

Päivän käveltyänsä, yrittää Katri illalla ihmisten suojaan. Siinä
maantien vieressä on talo ja sinne poikkeaa Katri.

— Mitä on asiaa tytöllä? — kysyy isäntä.

— Saisiko yösijan? — vastaa Katri.

— No eiköhän tuota nyt saane.

— Mistä kaukaa vieras on? — kysyy joukkoon emäntä.

— Selkäsaaresta.

— Vai Selkäsaaresta... ja minne matka? Katri ei heti osaa mitään
sanoa, vaan pian hän kuitenkin itsensä rohkasee ja ujosti vastaa:

— Palveluspaikkaa haen...

Emäntä pyörittelee suuria silmiään, maiskauttaa lihavia
lerppahuuliaan ja katsoen tiukasti Katriin, kysyy:

— Mikä sinun on nimesi?

— Katri.

— Sitähän tässä vähän arvelin. Sinäkö se olit linnassa?

— Olin...

— Ja sellaista väkeä minä en talossani katsele! Matkaan siitä ja
sivaa sittekin! — kiljasee emäntä.

Vaan kun Katri ei heti ole menossa, paiskaa emäntä mytyn ovesta ulos
ja työntää saman tien Katrin.

Pureksittu leipäpala ja kappale juustoa lennähtävät mytystä ulos,
vaan Katri ei niitä korjaamaan jouda, kiireesti rientää hän
maantielle...

Itkien jatkaa Katri matkaansa samaan suuntaan. Useita taloja hän
siinä sivuuttaa, vaan yösijan hakuun ei niihin poiketa uskalla.
Kesäinen kun on aika, pysyy yö valoisana ja lämpimänä, joten Katri
kävelee niin kauan kuin voimat suinkin riittävät.

Aamupuolella jo väsymys voittaa. Jalkoja polttaa ja uni tekee käynnin
veltoksi ja hervottomaksi. Nälkä kurnaa tyhjässä vatsassa, joten
Katri tien viereen kivelle istuutuu, hakee leipäpalan ja syö sen
nälkäänsä.

Vihdoin on Katri jo niin väsynyt, että hänen täytyy lepopaikka
uupuneelle ruumiilleen etsiä. Hän jättää maantien, kulkee metsään
ja valikoi siellä pehmeän sammalmättään tuuhean kuusen suojasta
päänalaisekseen.

Korkealle taivaalle on päivänpyörä kiivennyt, kun Katri pehmeältä
vuoteeltaan herää. Kilvan siinä ympärillä linnut visertelevät, käki
kukahtelee kuusen latvassa ihan pään päällä ja salo niin hempeästi
henkii. Niin on ihanaa ja kaunista kaikki; hyvää ja hellää koko
Jumalan suuri luonto, ettei malttaisi Katri sinne tylyyn ja kylmään
maailmaan palata. Lintujen ystävänä, kukkien kainona kumppanina ja
tuulen tuttuna siskona tahtoisi Katri ikänsä kaiken olla ja elää.
Siinä ympärillä ne kauniit metsätähdet kukkisivat, kainot vanamot
maata matelisivat ja niiden pienet kukat ystävällisesti vastaan
tuoksahtelisivat. Missä olisi elämä ihanampaa!...

Mutta ruumiin ravintoa se ihanuus ei paljon anna... Katri kopeloi
viimeisen leipäpalan mytystään, syö sen ja jäähyväiset metsälle
heitettyään maantielle palaa.

Arkana lähestyy Katri jokaista vastaantulijaa. Hän on jo kaukaa
näkevinänsä tämän pilkallisen katseen, on kuulevinansa pahoja ja
virnisteleviä sanoja. Ja kun rinnalle saapuu, ottaa Katri tavallista
pitemmän askeleen, kurkistaa vielä jälkeensä nähdäkseen heittääkö se
kivellä perään. Mutta kun ei mitään kummempaa tapahdu, rauhoittuu hän
ja levollisena matkaansa eteenpäin jatkaa.

Kotipitäjän viimeinen talo jää taakse. Pitäjänraja leikkaa vahvan
railan taajaan ja korkeaan kuusikkoon. Vasta pitkien matkojen perästä
saapuu Katri naapuripitäjän ensimäisiin taloihin, jotka punaiseksi
maalattuna rykelmänä kohoavat kuivalta kankaalta. Sieltä toivoo Katri
työtä ja suojaa saavansa ja sinne hän kulkunsa suuntaa.

Mutta Katrin toiveet eivät sielläkään onnistu. Väkeä on taloissa
riittävästi, eivätkä kesäkiireetkään vielä pakota väkeä lisäämään.
Heikkilässä sentään olisi tarpeen ollut, vaikka paimeneksi, mutta kun
Katrilla ei ollut minkäänlaisia todistuksia ja siinä kuulustellessa
kun selvisi, että oli hiljattain vankilasta palannut, peljästyi
emäntä ja toimitti Katrin niine hyvineen maantielle.

— Herra siunatkoon! Kaikki tässä jo palvelukseen tuppailevat,
mokomat huorat ja varkaat, linnan loput...! Hyvä ettei tullut otettua
— puheli Katrin mentyä emäntä tyytyväisenä.

Sinne ulos, yhä kauemmaksi tylyyn maailmaan oli Katrin jälleen
kulkeminen. Nälkäkin on kova, vaan sieltä tien viereltä toivoo hän
vierasvaraisen töllin tahi torpan tapaavansa. Vaan pitkä on siinä
välissä asumaton taival. Kilometrien takaa pieni tölli vastaan
saapuu, mutta siinäkin on etulukko ovella ja akkuna laudoilla
peitetty.

Eteenpäin on kulettava, sillä synkkä korpi humisee joka puolella
suurena ja rauhallisena. Rauhaa ja lepoa se Katrikin kaivannut olisi,
tuollaista hiljaista ja tyyntä rauhaa, vaan siihen ihanaan nautintoon
ei hän tällä kertaa uskaltanut antautua. Eteenpäin, eteenpäin,
niin kauan kuin päivää riittää, että yöksi asutuille seuduille
ennättäisi...

Maantieltä poikkeaa kapea ratastie metsään. Katri johtaa kulkunsa
sinne, toivoen ystävällisempiä ihmisiä sieltä salonhelmasta
tapaavansa.

Pian näkyykin sininen savu laakson pohjasta nousevan. Ränsistynyt
veräjä pistää tien yli ja laaja hakamaa alkaa. Ja kun se loppuu,
kavahtaa pieni asumus ystävällisen näköisenä pyhien pihlajien takaa
näkyviin ja tuntuu siltä kuin se jo kauaksi huutaisi: terve tuloa!

Rohkeasti astuukin Katri pehmeätä, ruohoista polkua pihaan.

Rappusilla sitoo vanha ukko virsuja ja kun Katrin näkee,
ystävällisesti tervehtii ja sitte tupaan saattelee.

— Mistä tyttö on kotoisin — kysyy mökin ijäkäs emäntä ja katsoo
lempeästi Katriin.

Katri selittää kotipaikkansa ja kertoo matkansa tarkoituksen.

Emäntä kuuntelee ja kun on saanut iltasen pöydälle, asettaa hän kolme
puulusikkaa vadin reunalle ja kutsuu Katrin maistamaan piimää ja
talkkunaa.

Seuraavana aamuna kun Katri taipaleelle palaa, pistää mökin vaimo
tuoreen leivän ja pari kalaa myttyyn ja saattelee Katrin veräjälle
saakka.

VII.

On Juhannusaatto...

Rengit ovat tuoneet vankan kuorman nuoria koivuja kartanolle, johon
niistä kauniin lehtimajan pystyttävät. Hanna on lähtenyt aamulla
kirkonkylään juhlaostoksia toimittamaan, eikä ole vielä palannut,
vaikka jo ilta rupeaa saavuttamaan.

Sanattomana seisoo Risto rappusilla ja tuskin miesten toimia
kartanolla huomaa, niin on omiin ajatuksiinsa painunut. Katrin
kohtalo se yhä vieläkin surettaa ja aina enemmän ja enemmän se mieltä
kalvaa... Huonosti on hän etsinnässään onnistunut, Katria ei ole
tavannut vaikka niin monet matkat on perään tehnyt. Kerran oli Risto
jo jälillä, samoihin paikkoihin sattui, joissa Katri oli poikennut.
Siitä se oli yösijaa pyytänyt, siinä leipäpalaa anonut, siinä ollut
päivän työssäkin, vaan epäluulonalaisena, kirjattomana oli pakotettu
eteenpäin kulkemaan.

Katkerin mielin katseli Risto niitä ihmisiä, jotka kylmästi ja
tylysti olivat Katria kohdelleet. Pian hän ne paikat jätti ja aina
suuremmalla toivolla eteenpäin ajoi.

Mutta missä kuuli lempeitä sanoja Katrista puhuttavan, siinä se
Risto aina kauemmin viipyi. Tarkkaan hän kyseli mitä suinkin kysellä
saattoi. Otti selvän minkälaisissa vaatteissa kulki ja näkyikö
puutetta kärsivän.

Samaan ne kertomukset aina kävivät, saman surullisen, katkeran ja
kaihon tunteen ne Ristossa synnyttivät. Vaan harvoja olivat ne
paikat, joista hän tietoja sai. Viimein ne loppuivat kokonaan,
eikä uusia paikkoja löytynyt ainoatakaan, vaikka olisi kulkenut
penikulmittain maantietä ja poikennut pienimpäänkin tölliin, minkä
näkemään sattui.

Hannan apuun oli Risto paljon luottanut, vaan toivottua tulosta ei
sekään tuonut. Usein Risto piti Hannan tuumat lapsellisina, liiaksi
tehottomina ja epämukavina, mutta silti aina jotain niistä toivoi
ja oli kiitollinen kun vähänkin Katrista kuuli. Ja milloin Hanna
niillä asioilla yksinänsä liikkui, tahi sattuiko muutoin kylällä
kauan viipymään, jo se Risto uteliaana kotona odotteli.

Nytkin oli Hanna jo tavallista kauemmin ostoksilla viipynyt. Risto jo
kiihkeästi hänen paluutansa odotteli, sillä oli tullut mieleen asia,
jonka hän tahtoi siskolleen sanoa.

— — —

Varsin odottamatonta tapaa Hanna kirkolla...

Hän on juuri juhla-ostokset tehnyt, on kotikylän asiat toimitellut,
kun näkee vanginkuljettajan hiljaista juoksua kylään ajavan.
Uteliaana pysähtyy Hanna katselemaan, nähdäkseen ken on se raukka,
jota siinä rangaistavaksi kuletetaan. Vaan hämmästys valtaa hänet...
Hanna kauhusta vaalenee nähdessään vanginkulettajan rinnalla —
Katrin. Silmänräpäyksessä tekee hän päätöksen: hyppää tielle,
tarttuu hevosen suupieleen ja pysäyttää sen.

— Katri...

— Hanna... kuiskaavat tytöt ja puristavat hellästi toistensa kättä.
Hanna purskahtaa itkuun ja kyyneleet valuvat Katrinkin silmistä...

— Elkää tyttökullat itkekö... ei mitään pahaa... kotiin minä vaan
kyydin — puhelee vanhanpuoleinen vanginkulettaja.

— Kotiin!... Selkäsaareenko! — huudahtaa Hanna ja tarttuu
kiihkeästi kulettajaa käteen.

— Sinne juuri... siellä se kait on tämän koti. Valtava ilonhuudahtus
pääsee Hannan suusta, hän puristaa yhä lujemmin kulettajan kättä ja
rukoilevana puhuu:

— Katri on minun ystäväni ja naapurini, minulla on täällä hyvä
hevonen, antakaa hänet minun kärryilleni.

Kulettaja hetkisen miettii, vaan jo pian ystävällisesti sanoo:

— Sama se kait on kuka tämän kotiinsa kyyditsee. Iloissaan tarttuu
Hanna syliksi Katriin, on nostaa hänet alas kärryiltä, mutta
vanginkulettaja sen rauhallisesti estää.

— Ensin kuitenkin käymme nimismiehelle ilmoittautumassa — sanoo hän.

Vastahakoisesti irtautuu Hanna, mutta hyppää samalla takapenkille ja
siinä Katria seuraa.

— — —

Hartaitten rukousten ja lupausten perästä Hanna vihdoin saa Katrin
kärryillensä nousemaan. Pyytämällä pyysi Katri, kyyneleet silmissä
Hannaa rukoili, yksin päästäkseen kulkemaan. Mutta Hannalla oli
pyyntö pyyntöä vastaan, rukous Katrin rukousta voimakkaampi, joihin
hänen itkien täytyi vihdoin myöntyä.

Pois kauas, kauas olisi Katri kymmenen kertaa ennemmin halunnut,
kuin nousta Hannan kärryille ja Ristiniemeen ajaa. Jo se nimi sai
pelottavan tunteen Katriin, se vapisutti ja toi tukehduttavan painon
rintaan ja valutti kylmää kuin syksyinen halla... Ja nyt sinne
vapaehtoisesti kulkea!... Katri ei sitä itsekään käsittänyt miten
se voisi mahdollista olla, hän ei ymmärtänyt muuta kuin että siinä
Hannan sivulla istui ja tahdottomana kulki sinne, missä neljävuotta takaperin
kärsimysten siemen hänen elämäänsä kylvettiin...

Hiljalleen siinä Hanna ja Katri pölyävää maantietä Ristiniemeen
ajavat. Toisinaan kävelee hevonen pitkät matkat, vaikka tasasia
kankaita kuljetaan. Ajaja ei maiskauttaa muista, ei suitsia
kiristämään jouda, niin on kauan kaivattuun löytöönsä kiintynyt.
Silmät ja suu siinä sielun kaihoja tunteita tyhjentävät. Ne kertovat
millaista on murhe, millaiset ovat kärsimykset pitkien vuosien
keralla olleet ja mitenkä ne ihmisen hengen pakottavat korkeimman
turvaa etsimään.

Maantieltä poikkeaa kapeampi kärrytie Ristiniemeen. Hanna juoksee
veräjän avaamaan, hyppää jälleen Katrin viereen kärryille ja ajaa
taloon.

                                                  ⸻

Jonkun ajan kuluttua on Ristiniemessä häät. Käsikädessä polvistuvat
Katri ja Risto sananpalvelijan siunaukseen...

Suojaton on suojan saanut, turvaton turvan löytänyt... Mahdoton oli
nyt tullut mahdolliseksi...

End of Project Gutenbergs Kanervaisilta kankahilta II, by Akseli Salokannel