SALMELAN SIENI-AFÄÄRI

Hän on yrittävä ja muutenkin aikaansaseuraava mies, tuo Eljas Salmela.

Uskollisesti hän kuntansa asioita hoitaa ja hommaa; ahkeraan
istuu kokouksissa ja suurta suuta siellä pitää. Luottamustoimia
on hänelle uskottu. Istuu jäsenenä kansakoulun johtokunnassa,
vaivaishoitohallituksessa ja on valittu kirkkoraadin jäseneksi, mikä
kunnia vain harvoille kuolevaisille sattuu. Sitäpaitsi ottaa hän osaa
lukemattomien komiteain istuntoihin.

Ja niissä onkin Salmela mies paikallaan. Hänellä on niskaa, on
vatsaa ja selkää ja paljon pehmeätä paikkaa, niin ettei kesken
istumaan väsy. Sanalla sanoen on Eljas Salmela mies, jolla on
näköä ja kokoa ja jonka läsnäolo herättää kunnioitusta komitea- ja
hallintopöytienkin ääressä.

Eljas Salmela on myös ahkera sanomalehtien lukija. Vieras huomaa
sen heti, astuessaan hänen kamariinsa. Peräseinällä on vahvoja
kasoja luettuja lehtiä; on erityinen koukku, johon Salmela sujauttaa
tähdellisemmät uutiset ja ilmoitukset.

Ja kun sattuu oikein ”ekstra” pala — niinkuin hänellä on tapana
sanoa — lukee hän sen moneen kertaan, leikkaa irti, ja tuumii ja
seuloo asian joka puolelta perin pohjin. Kun asia alkaa selvitä,
napsauttelee Salmela sormiansa, kävelee lattian ristiin, rastiin ja
maiskauttaa pitkiä sylkiä lattialle, välittämättä siitä, missä ne
lopullisesti paikkansa löytävät.

Tällaisina hetkinä ei Eljas Salmela ympärillään mitään huomaa.
Saattaa siinä pistäytyä vieras ja hyvän aikaa seistä noljottaa,
ilman että Salmela sitä tuskin huomaakaan. Kokonaisia kohtauksia
toimittelevat talonväet näinä hetkinä, jolloin isännyys kamarissa
”pasteerailee”.

                                                  ⸻

On muuan Elokuun päivä.

Isännyys on taas tuuminut pitkät rupeamat; kävellyt lattian pitkin
ja poikki moneen kertaan ja jättänyt märkiä jälkiä sinne, tänne,
uudenpuoleisille matoille.

Mutta vihdoin hän napsauttaa lujasti sormiansa, hyökkää tupaan ja
varmalla äänellä vaimolleen huutaa:

— Eukkoo, eukko, se asia on taas selvä. Vaan arvaapas mikä asia?

— Kuka sinun asioitasi arvaa — vastaa emäntä pilkallisella äänellä.

— Asia on selvä kuin seinä, helposti sen arvaa jos vähänkin ”najuaa”.

— Sattuu olemaan parempaa toimittamista — huomauttaa emäntä
kuivasti ja yhä tuimemmin painaa kirnun mäntää.

Salmela istuutuu pitkän pöydän päähän ja hetken mietittyään sanoa
tokasee:

— Väki lähtee iltapäivällä metsään. Toimita voisi pyttyyn ja laita
ruoka pöytään.

— No mitä sitä nyt metsässä... ja koko väki? — ihmettelee emäntä.

Mutta Salmela ei kuuntele vaimonsa kysymystä, vaan yhä varmempana
jatkaa:

— Katsele sinä Sanna sieltä vajasta niitä koppia.

— Minkälaisia ne pitäisi olla? — kysyy Sanna.

— Väli sillä! Koppa kun koppa!

— No mutta ukko, mitä sinä oikein meinaat, sano edes asia! —
tiuskasee emäntä.

— Mitäs minä muuta kun että lähdemme tästä sienimetsään. Mätänemään
se jumalanvilja onkin ennen jäänyt ja jalkoihin sotkettu.

— Sieniäkö aijot syömään ruveta? — kysäsee ihmeissään emäntä.

— Syömme tietysti, ja myömme mitä ei itse tarvita.

— En ainakaan minä pistä madonlakkia suuhuni. Usko se!

— Ellet sinä pistä, niin toiset pistävät.

— En minäkään... ptyi! — sanoo Sanni ja sylkäsee piisiin.

— Halustakin syötte kun se aika tulee, vaan minä pahoin pelkään,
että ne silloin luiskahtavat parempiin suihin.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyy emäntä.

— Minä ne lähetän muille maille ja pistän rahat taskuuni.

— Kuka sellaisia ostaa! Oletko hullu!

— Ostetaanpahan, minulla on varma tieto.

Emäntä on rahanahne ihminen ja kun huomaa Eljaksen totisen naaman,
kysäsee kuin ohimennen:

— Kuka sitä sinulle kertoi?

— Lautamies kertoi, ja tiesi vielä hinnankin.

— Mitä tuo sanoi?

Salmela hiljensi ääntään ja puhui melkein kuiskaamalla:

— Lautamies sanoi, että Pietarissa ostetaan kuivattuja sieniä ja
maksetaan 5 markkaa kilolta.

— Herran tähden! Vai 5 markkaa! Olleeko totta! — riemastuu emäntä.

— No älä nyt huuda — varottaa isäntä.

— Ihmeellistä! Sienistä 5 markkaa kilolta.

— Niin, täytynee se lautamiehen puhe olla tosi. Ja oli siellä
sitäpaitsi muuan virkamies Pietarista, joka selitteli samaa asiaa.

— Mutta mahdannetko osata kuivata? — kysyy emäntä, nähtävästi jo
hyvän joukon asiaan innostuneena.

— Kuuluvat siellä Venäjällä pistelevän rautalankoihin, jotka sitte
jättävät puunoksiin, auringon kuivattaviksi.

— Vai ei muuta... Mutta ethän sinä sieniä tunnekaan... ja eivät ne
kaikki syötäviksi kelpaa.

— Kaikki kuuluvat kelpaavan, paitsi tuo suuri, punalakkinen,
valkopilkkuinen kärpässieni. Ja syövät ne sitäkin, vaikka valmistus
sanotaan olevan aivan toisenlainen.

Voi kirnussa kerääntyy jo pieniksi palleroiksi, jotka emäntä
kerää ja pudottaa suureen pyttyyn, jossa ne suolaa ja tiiviiksi
sotkee. Tarkkaan kuuntelee hän siltä Eljaksen puhetta ja toisinaan
mielihyvissään mukaan naurahtaa.

— Kuinkahan paljon noita mahtaa kiloon sopia? — kysäsee emäntä.

— Sitte se nähdään — vastaa isäntä.

— 20 kiloa olisi jo 100 markkaa — huomauttaa emäntä.

-- 40 kiloa olisi 200, ja 100 kiloa tekisi jo 500 markkaa. Mikä
sievonen summa — puhelee innostuneena Salmela.

— Tällaisena köyhänä aikana olisi 500 markkaa jo aika raha —
vakuuttelee emäntä.

— Oon... onhan se.

— Kun se lautamies ei ole ruvennut.

— Jaako kokoomaan sieniä?

— Niin, sanon kun ei ole ruvennut kokoomaan ja laittamaan Pietariin.

— Vasta se sen kuulikin, tällä viikolla.

— Kunhan ei vain ruvenne, ahne on miehekseen ja rahan ottaa vaikka
mistä.

— Kai se sen ottaa, kai, kai... Mutta toimitapas ruoka pian pöytään
että saa soittaa ruoalle — kiirehtää isäntä ja lähtee ulos.

Kun ruoka on pöydässä, juoksee Sanna aitan seinustalle ja soittaa
oikein hartiavoimilla. Iloissaan hirnahtavat hevoset pellolla ja
kuopivat maata, tietäen että päivällisloma on tullut heillekin.

Laulun jolinalla tulee väki taloon. Miehet paiskaavat lakkinsa orsien
päihin ja naiset valuttavat huivinsa hartioille. Sanna lennättää
pöydälle höyryävän soppavadin, johon puolitusinaa puulusikoita
upotetaan ja kukkuralastissa palautetaan suuhun.

— Syötyä lähdemme kaikki metsään — sanoo isäntä, istuutuen pöydän
päähän aterioimaan.

— Mitä metsässä?... Heinäaikana! — kysäsee vanhempi rengeistä.

— Sienestämään, ja oikein joukolla.

— Mitä hittoa se isäntä sienillä meinaa? — mokeltaa muuan, suu
täynnä ruokaa.

— Ja meinataanko niitä oikein syödä? — ivailee Jussi.

— Jussia varten niitä pitäisi hakemaan lähteä — sanoo isäntä ja
iskee toisille silmää.

— En pistä häntä suuhuni vaikka söisi minut.

— Kyllä tällainen vuosi opettaa syömään sieniäkin — muistuttaa
isäntä valavana.

Kun päivällinen on syöty, ja muutama minuutti päälle levätty,
herättelee isäntä väen ja niin sitä lähdetään metsään.

Ruisvainion pientaretta sitä kuljetaan perätoukuria kuin köyhäntalon
porsaat, noustaan yli vanhan kaskiaidan ja painutaan Salmelan suureen
hakaan.

Ennen joukon hajaantumista, antaa isäntä tarpeellisia neuvoja ja
ohjeita, selittää millaisia sieniä pitäisi ottaa, ja mistä hän
luulisi parhaiten niitä löytyvän.

Mutta tuskin on Salmela puheensa päättänyt, kun Jussi jo tulla
lennättää, suuri kärpässieni kädessä.

— Otetaanko isäntä tällaisia? — kysyy hän.

— Hittoako sinä sellaista kyselet. Se on myrkkysieni, ei sitä syödä.

Karttaakseen turhaa kyselemistä, ottaa isäntä sienen ja nostaa
sen ilmaan, sekä suurella äänellään kuuluttaa kaikille sen
kelpaamattomaksi.

Vaan Jussi ei enää kuulutuksia kuuntele, hän on löytänyt tavattoman
suuren lehmänsienen ja rientää isännältä kysymään:

— Syödäänkö sitä näitä?

Salmela tuntee sienen, ottaa sen käteensä ja palottelee pieniksi
paloiksi.

— Eihän kai se tämä mikä myrkkysieni liene, vaan en luule, josko
sitä silti syödään — puhelee isäntä. Sitte kuuluttaa hän kovalla
äänellä, että antaa sen lehmänsienen olla maassa, lehmien ruokana.
Toiset kertovat isännän määräyksen ja Jussi huutaa niin että haka
möläjää:

— Antaa sen lehmänsienen olla mullien ruokana! Mutta aina kun
uusi sienilaji löydetään, tuodaan se isännän tarkastettavaksi,
joten melkein aina on joku sientään ”tutkituttamassa”. Salmela on
pahemmassa kuin pulassa tutkittaviensa kanssa. Hänen tietopiirinsä,
mitä tulee sieniin, on vähän niin ja näin. Mutta Salmela luottaa
lautamiehen neuvoon, että ota mitä otat, kun et vaan kärpässientä
ota. Ja sen perusteella hän hyväksyykin kaikki mitä vastaan tulee,
paitsi kärpäs- ja lehmänsientä.

— Tietääkö isäntä mikä se tämä sieni on? — huutaa Jussi, kantaen
suurta, vetistä sientä Salmelalle.

Isäntää jo harmittaa tuo yhtämittainen kyseleminen. Mutta hän tahtoo
säilyttää arvonsa, niin ettei siihen ainakaan Jussi hampaineen kiinni
pääse. Salmela ottaa sienen ja hyvin tuumaavaisena sitä tarkastelee.

— Tämä on Genoveevansieni — sanoo hän viimein juhlallisesti.

— Genoveevansieni... näitäkö se Genoveevakin siellä metsässä
ollessaan söi? — kysyy Jussi ihmeissään.

— Niitä se kuuluu syöneen — vakuuttaa isäntä.

— Genoveevansieniä minäkin sitte tahdon syödä... vai söi se näitä...
Genoveeva... Genoveeva — puhelee Jussi itsekseen ja painautuu
metsään, enemmän sellaisia löytääkseen.

Mutta Salmela nauraa makeasti hyvin onnistunutta keksintöään.

Kun korit ovat täyttyneet, palataan taloon ja ripustellaan sienet
kuivamaan. Isäntä noutaa puodista rautalankaa, kiinnittää toisen pään
seinään ja irtonaisesta päästä sujauttelee sieniä lankaan. Raskaimmat
eivät tahdo siinä pysyä, vaan putoa lotkahtelevat tuhansiksi
pirstaleiksi maahan... Jussin Genoveevansienet ensimäisinä. Vaivalla
ja varovaisuudella saadaan vihdoin sienet lankaan, joka pitkänä
kuin kuivausnuora kiertelee pihaa, poiketen toisinaan nurkkaukseen,
toisinaan puunoksaan ja mihin milloinkin, tukipaikkaa hakemaan.

Siinä niitä katsellaan ja kurkistellaan kuin äsken leivottuja leipiä
vartaissaan. Naapuritkin poikkeavat ihmettelemään tätä varsin uutta
ja paikkakunnalla ennen kuulumatonta hommaa. Ivaillen ja naureskellen
siitä toisensa perään poistuvat ja kotonansa tuumivat, että jo
se Salmela on kumma mies, kun aikoo ruveta väelle madonlakkia
syöttelemään. Saituri ja tarkka mies. Minä en heitä vaan suuhuni
pistäisi, en jo...

Nauroivat ne kyläläiset usein Salmelalle vasten silmiä ja
ujostelematta sanottavansa sanoivat. Mutta levollisena se Salmela
vastaan tuumi, että mies se on, joka viimeiseksi nauraa ja että
naurakaahan vielä parin kuukauden perästä. Naurakaa silloin, joo,
naurakaa, joo joo.

Salmela ei varsinaista tarkoitustaan, sieni-afääriään, kenellekään
ilmaissut; kielsi vielä kivenkovaan vaimoansa ja Sannaa asiasta
sanaakaan puhumasta.

— — —

Illalla levolle mennessä otti Salmela vaimonsa kanssa sieni-afäärin
jälleen puheeksi. Hän selittelee ja laskee moneen kertaan, miten
kerrassaan kannattava ja tuottava tämä homma on. Varmaa lukua
kuitenkaan ei vielä voinut sanoa, miten paljon sienet kuivattuina
painostaan menettävät. Mutta ainakin yhden kilon kuivia, luuli
Salmela 10 kilosta tuoreita saavansa.

— Osapuilleen oli meillä ainakin 75 kiloa sieniä, joista siis minun
laskuni mukaan pitäisi tulla 7:n ja puoli kiloa kuivia, ja se jo
olisi rahassa sama kuin 37 markkaa 50 penniä. Hee eukko, mitä sinä
sanot, kannattaako homma?

— Hyvin kannattaa tällaisena aikana, jos vaan laskusi paikkansa
pitävät.

— En ainakaan suurta virhettä luulisi laskuissani olevan.

— Mutta jos eivät kelpaisikaan...

— Varmasti kelpaavat! Sieni kun sieni ja Pietarissa niitä tarvitaan
julmat joukot.

— Hyvä olisi, tavattoman hyvä — tuumii emäntä ja kääntyy kyljelleen.

Salmela koputtaa tuhat piipustaan, asettaa sen sänkyä vastaan
nojaamaan ja vielä kauan siinä valveillaan sieni-afääriänsä tuumailee.

— — —

Mutta seuraava päivä oli ensimäinen pettymysten päivä Salmelan
afäärille.

Aamulla, kun talossa herättiin, putoilee vettä taivaan täydeltä.
Sienet lupottavat pitkässä langassa hyvin onnettoman ja kurjan
näköisinä. Jussin Genoveevansienet ovat viimeiseen saakka
tipahdelleet liejuiseen maahan; muuan tuki on pettänyt, joten suuri
osa makaa vedessä.

Salmelan ei tee mieli koskea koko tavaraan. Häntä harmittaa ja
suututtaa; odottavasti katselee taivaan merkkejä eikö siitä jo sade
pian lakanne. Taivas on kuitenkin ihan kauttaaltaan harmaan, tasaisen
pilven peitossa, joten odotteleminen tuntuu varsin toivottomalta...
Ja sitä myöten kuin vesilampareet pihassa lisääntyvät, sitä myöten se
isännän mieli mustenemistaan mustuu.

Harmistuneena palaa Salmela kamariinsa, ja vaimollensa tuumii, että
olisi se vesi jo täksi vuotta riittänyt. Mutta aamukahvia juodessaan,
keksii Salmela uuden keinon.

— Kuules eukko — puhuu hän — sano sille tytölle että panee saunan
lämpiämään.

— Näin aikaseen! — ihmettelee emäntä.

— Niin, minä vien sienet saunaan.

Emäntä antaa käskyn Sannalle, ja isäntä lähtee keräämään sienet
pihasta ja kantaa ne saunaan. Siellä upottelee hän rautanauloja
saunan seiniin, niin korkealle kuin suinkin ulettuu. Pitkän langan
katkoo hän siksi pitkiin pätkiin, että ne hyvin toisesta seinästä
toiseen ulettuvat. Naulaan kiinnittää hän sitte langan, varovasti
sen sienillä täyttää ja vihdoin vastaisella seinällä olevaan naulaan
kiinnittää. Samat temput uudistuvat siksi, kunnes kaikki sienet ovat
”katossa”.

Salmela antaa Sannalle vissit määräykset, miten saunaa on
lämmitettävä: Ensi alussa hiukan, mutta sitämyöten kun sienet
alkavat kuivua, saa yhä enemmän lyödä puita pesään. Vettä ei missään
tapauksessa pidä kiukaaseen heittää.

Usein käy Salmela saunassa katsomassa, onko kaikki niinkuin oleman
pitää. Jos silloin sattuu pesä olemaan tyhjä, mättää hän koivuhalkoja
niinpaljon kuin suinkin mahtuu. — Salmelan mielestä saattaa jo
muutamien tuntien perästä ottaa kovemmankin kuumuuden. — Sitte
koettelee hän kädellänsä ilmaa saunan katossa ja tunnustelee
langoissa riippuvia sieniä. Kuumaa on ilma, tavattoman kuumaa —
mutta silti kosteata.

Poistuttuaan saunasta, jättää Salmela oven raolleen, jotta hikilöyly
pääsisi ulos. Vaimolleen tuumii hän, että kuivaminen siellä nyt on,
ei siinä mikä auta.

— — —

Salmela oli antanut kylälle sanan, että tuoda sieniä vaikka miten
paljon ja minkälaisia hyvänsä, kunhan ei juuri kärpäs- eikä
lehmänsieniä tuotane. Seuraavana päivänä niitä jo kannettiinkin
Salmelan tupaan pari suurta korillista. Isäntä otti tavaran
juhlallisena vastaan, punnitsi korit käsissään ja tuumaili mitä
niistä pitäisi maksaa.

— No mitä se muori näistä tahtoo?

— E-en minä tiedä... antakaa mitä tahdotte. Isäntä koettelee
uudelleen korien painoa, mittailee silmillään niiden suuruutta
monelta eri puolelta ja vihdoin kuiskaa vaimollensa:

— Mitä mä tuosta nyt maksan?

— Maksa mitä tahdot... en minä tiedä — vastaa emäntä samaan tapaan.

— No sanokaa nyt muori mitä näistä tahdotte — uudistaa isäntä.

— Kyllä hyvä isäntä sen paremmin tietää... Maksakaa mitä tahdotte.

Salmela tuumii vielä hetkisen, ottaa sitte kukkaron taskustaan ja
lukee sieltä muutamia kuparikolikoita eukon käteen.

— Viekää nämä sienet saunaan ja nostelkaa siihen suureen koriin joka
on lauteitten alla. Mutta varovasti, etteivät mene rikki!

Kun muori on sienineen saunapolulle poistunut, sanoo isäntä
mielihyvissään:

— Ei tässä kaupassa suuria rahasummia tarvitse liikutella... Mutta
huomasitko miten puhtaita sieniä sillä eukolla oli?

— Hyviä oli, olisi niistä saanut enemmänkin maksaa.

— Kai olisi; mutta mitäs minä turhia, kun halvemmallakin saa.

— Olisi tuolle eukolle sopinut antaa.

— Jos olisin hänelle maksanut, olisivat toisetkin vaatineet saman.

Toinen kerros lankoja kiinnitetään edellisten alle. Sanna nostelee
sieniä syvästä kopasta ja isä ne pistelee lankaan. Hiki juoksee
pitkin Salmelan parransänkistä poskea. Sannasta tuntuu ilma saunassa
pahanhajuiselta ja ilkeältä, niin että sisälmyksissä muljailee ja
möyrii, jotta on heittää kaikki maalle. Kiireesti jättääkin hän
saunan, kun viimeisen sienen on isälleen antanut. Vaan Salmela
hajusta ja muusta ei huoli, lyö vain puita enemmän pesään ja sitte
rauhallisesti katselee katossa riippuvaa tavaraa.

Tuotiin siinä viikon varrella vielä muutamia kopallisia sieniä, jotka
samalla tapaa asetettiin saunaan kuivamaan.

Mutta lauantaina, jolloin hiestynyt ruumis olisi saunaa tarvinnut,
täytyi isännän se nautinto väeltään kerrassaan kieltää. Rauhoittavana
tuumi hän niille, jotka pahemmin nurisivat:

— Onhan se nyt kesäinen aika ja järvi lähellä, niin että painuu
sinne pesemään.

— Ei heikkarisoikoon, kylmään veteen — valittaa Jussi.

— Kylmääkö, kesäsydännä... jo sinä joutavia turajat — mörähtää
isäntä jöleästi.

Napinaa ja nurinaa kuuluu pitkin. Kukin koettaa sitä omalla
tavallaan ilmi tuoda, joten talon ovet sinä iltana painuvat
tavallista lujempaan kiinni ja muljottavia, vihasia katseita tapaa
siellä ja täällä. Ne, jotka eivät saa asiaa sisälle, toimittelevat
askaretyöt hitaasti ja huonosti. Ilkeimmät kujeet keksii Jussi, joita
toistenkin täytyy väkisin nauraa.

Mutta kun illallinen on syöty, tarjotaan väelle kuppi teetä,
vehnäskorpun kanssa, mikä varsin hyvin riittääkin mielet
tyynnyttämään.

Pyhäaamuna, kun Salmela saunassa käväsee, tekee hän surullisia
havaintoja. Hän huomaa, miten sienet yhäkin ovat tuoreita, vaikka jo
melkein viikon ovat saunassa olleet. Ja voi sitä näkyä, sitä näkyä;
sitä liikettä ja matelemista, minkä Salmela huomaa, tarkastellessaan
muuatta sientä.

— Hyi helvetti! — kirkasee hän ja viskaa sienen palavaan pesään.
Salmela ottaa toisen, kolmannen, ja katsoo mitä hyvänsä, aina sama
ilettävä näky. Lattiallakin huomaa hän joukottain samoja vieraita ja
lauteilla niitä maleksii yltänään... Ptyi kumminkin!... Siinä ne nyt
ovat rahat ja vaivat ja aika. Hitto heidät vieköön!

Kiireesti rapsii Salmela langat seinistä, pudottelee sienet suureen
koriin, ja käy ne takapihalle tyhjentämässä. Sitte noutaa hän
navetasta talikon, peittää sienet parhaan taitonsa mukaan ja muina
miehinä marssii peltojansa katselemaan.

Vaan huonot ovat toiveet sielläkin. Rukiissa on jyvä vielä aivan
pieni ja pehmeä, ruostetta ja torajyviä melkein joka tähässä. Kaura
on monin paikoin kaatunut lakoon, jyvää on tuskin nimeksikään, ja
alavammat niittymaat veden peittäminä.

Ihmekö siis, jos isäntä tyytymättömänä ja harmistuneena taloonsa
palasi. Harvat olivatkin ne sanat, joita Salmela sinä päivänä puhui.
Entistä tuimemman ja jylhemmän näköisenä hän kamarinsa lattian
pitkin ja poikki mittaili. Kiihkeästi hän toisinaan keinutuoliinsa
heittäytyi, muutamat savut puhalsi ja sitte uudelleen kävelemään
yltyi.

Mutta saunassa tekemistä havainnoistaan hän ei sanaakaan puhunut.

Päivällispöydässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Ainoastaan leivän
möyhy ja huulien maiskaukset pitivät vanhat, äänekkäät tapansa.
Jokainen käsitti selvästi, mikä tuuli oli ilmassa. Jussi, joka oli
sattumalta saunassa poikennut, olisi mielellänsä ottanut selvää
sienien kohtalosta ja iloinnut huomispäivän lämpimästä saunasta.
Mutta hänkin aavisti, että ilmassa oli salamaa ja ukkosta, vaikkakin
se viileänä ja pilvettömänä hänelle näkyi.

Mutta sitä hartaampia, sitä pitempiä ja syvempiä, oikein vatsan
pohjasta lähteviä, olivat ne röyhäykset, jotka tuvassa, portailla,
pihassa ja pitkin taloa päivällisen jälkeen jyrähtelivät.

— Oikein siinä hiki pääsi tulemaan, vaikka oli istuva työ — tuumii
viattomasti Jussi ja päästää joukkoon pari vankkaa ääntä.

— Ei sinuun hiki muulloin yritäkään — huomauttaa joku.

— Sama se taitaa olla sinunkin — vastaa naurahtaen Jussi ja
heittäytyy pitkin pituuttaan ruohikkoon.

— — —

Iltapäivällä lähti Salmela lautamiehelle kyläilemään. Siellä
toivoi hän saavan asiansa onnellisesti, noin niinkuin huomaamatta,
puheenaiheeksi otetuksi. Ja hyvin siinä Salmela onnistuikin. Huonoon
vuoteen se keskustelu ensin kääntyi, vaan Salmela sen mukavasti siitä
sieniasiaan johti, mainiten miten näin huonoina aikoina olisi entistä
enemmän ruvettava luonnonantimia ruokana käyttämään.

Lautamies, joka jo sieniasiaan oli ennättänyt innostua, kävi kohta
suoraan siihen ja maltillisesti virkkoi:

— Meidän kansamme ei ole siihen tottunut. Se tarvitsee vielä monia nälkävuosia
ja pitkän opetuksen, ennenkuin se lakkaa jumalanviljaa
metsiin tallaamasta. Sinne ne saavat mädäntyä lukemattomat marjat
ja ravitsevat sienet. Mutta eikö se nälkä joskus opettane niitäkin
ravinnoksi käyttämään.

— Kyllä se routa porsaan kotiin ajaa — tuumii Salmela — ja sanoo
samalla, että ainakin minä koettaisin, kun vaan taitaisin. Tässä
juuri hiljattain luin sanomalehdestä, miten esim. sienistä voisi
monellaisia ruokia valmistaa... Mutta konstinsa heissäkin on. Joo joo.

— Eikä siinä suuria kuulu olevan. Opettaja tässä tuonaan sanoi, kun
puhe siihen asiaan sattui, että on parasta pistää suolaan. Siitä
niitä sitte saat nostella pitkän talven kuin lihaa konsanaan, ja jos
herkutella tahdot, pistät pataan ja keität, tahi pannussa paistat —
selitteli lautamies.

— Vai sanoi se opettaja niin... Taitaa tuo itsekin sieniä syödä.

— Jokikinen päivä sanoi syövänsä. Kehui maistuvan paremmalta kuin
linnunliha.

— Suolaanko se ne panee?

— Suolaan, ja sanoi joitakuita lajia kuivaavankin. Nyt sai Salmela
vettä myllyynsä ja silmää rävähtämättä hän kysyy:

— Missä tuo niitä kuivailee?

— Kyökinkatossa kuuluu kuivaavan.

— Hah ha haa, jopa nyt... vai kyökissä. Kun ei vie saunaan... ha ha
haa...

Lautamies ei tiennyt siihen mitään sanoa, vaan ei Salmela sitä
suuresti kaivannutkaan... Aamunen näky vielä luontoa puistatti, joten
Salmela vaistomaisesti puristi piippunsa koppaa ja savun möyräillessä
hampaitten välistä, sanoa jokelsi:

— Vai kyökissä se opettaja kuivailee... Salmela johti keskustelun
nyt toisille aloille, eikä sienijuttuun enää sanaakaan sanonut.

Maanantaiaamuna lähtee Salmela väkinensä sienimetsään. Viikon kasvu
on ollut erittäin hyvä, sillä maa on yltä yleensä sienien peitossa.
Väki on jo uuteen toimeensa tottuneempaa kuin ensikerralla, silmä
tarkempi huomaamaan jo kaukaa sienen, joten korit nopeasti täyttyvät
reunojansa myöten. Ja kun korit rappusten eteen lasketaan, sanoo
isäntä kuin hyvikkeeksi:

— Tänään tehdään sauna ja otetaan tavallista tuimempi löyly.

Tieto tulee yllätyksenä väelle, sillä tuota suloista sanomaa se ei
voinut odottaa, varsinkaan nyt, kun täysinäiset korit jo tyhjentäjää
odottivat. Ihana tyytyväisyyden leima nousee niin naisten kuin
miestenkin naamoihin; mutta Salmela ei sitä kauaa katselemaan joudu,
vaan kiirehtää tupaan, valmistamaan sienille kuivuupaikkoja.

Tuvassa olijain naamat venyvät pitkiksi, nähdessään isännän
upottelevan rautanauloja seiniin ja kiinnittävän lankoja niihin.
Vaimoväen puolelta tulee epämieluisia huomautuksia, mutta Salmela
niistä ei välitä; hän kantaa sienikopat sisälle ja tyhjentää ne
lankoihin...

Sieviltä ja mukavilta ne siellä katossa näyttävätkin. Oikein niinkuin
ylpeillen katselevat sieltä korkeudestaan lihavat ”Genoveevansienet”.
Toisinaan ne kuitenkin lattiassa pistäytyvät, josta hyväntahtoinen ja
puhtautta-rakastava naisväki ne turvallisempaan paikkaan toimittelee.

— — —

Salmelan uusi yritys ei ollutkaan hullumpi. Ilokseen, sanomattoman
suureksi ilokseen huomaa hän jo seuraavana päivänä miten pienemmät
sienet ovat puolikuivia.

— Heikkarisoikoon! — huudahtaa Salmela ja hakee vaimonsa. Eukkoo,
eukko, koettelepas. Pian nämä kuivuvat!

Emäntä vakuuttelee samaa ja tuumii, että ainakin noista 10 kiloa
lähtee.

— Hyvinkin lähtee... saadaanhan se... ainakin 10 kiloa — tuumii
Salmela mielihyvissään ja taputtelee vaimoansa hartioihin.

Sitte ryhtyy hän sieniä harventamaan. Ne ovatkin liittoutuneet
pitkiksi pötkyiksi, joten repimällä täytyy ne toisistaan irroittaa.

Iltapäivällä, kun sieniä tuodaan kaupaksi Salmelaan, ottaa isäntä
ne tervetulleina vastaan ja maksaakin oikein raavaan puoleisesti.
Salmela huutaa vielä perään, että tuo nyt enemmänkin; antaa ne marjat
olla maassa noukkimatta, ennättää ne saada myöhemminkin.

Kehoitusta noudatetaan, joten sienien kaupustelijoita on talossa
myötäänsä. Vaan siitä huolimatta ottaa isäntä kaikki vastaan ja
maksaa entisen kurssin mukaan. Mutta jos useita samalla hetkellä
sattuu tulemaan, tahtoo se kurssi silloin väkisinkin laskea. Eikä
siinä ole myöjilläkään mitään sanomista, kiittävät kun saavat
tavarastansa eron. Toisinaan, milloin korit sisältävät nuo kaksi
luvatonta sienilajia, vaikka siinä joukossa olisi hyviäkin, palauttaa
ne Salmela niine hyvineen, joten myöjälle tavallisesti tulee matka
takapihalle.

Sienikauppoja tehdessään tuntee Salmela itsensä vähän noin
niinkuin ”pikku patruunalta”, jolle kaikki tuovat, joka kaikille
antaa ja maksaa ja jota jokainen kunnioittaen katselee. Ja mitä
laveammalle hänen kauppa-alansa alkaa ulettua, sitä selvemmäksi tämä
”patruunitunne” hänessä kasvaa. Toisinaan luulee jo kuulevansakin
tuon ihanan sanan, joka nostattaa heleän punan poskille niinkuin
helmeilevä viini...

Eräänä aamuna kuuluu vaimoväen puolelta paha kielenkäyttö. Lattiaa
laastessa on tavattu suuret määrät valkeata, liikkuvaista tavaraa,
jota, kun ruvetaan tarkastelemaan, nähdään kaikkialla tuvassa,
yksinpä piisissä ja — ruoka-astioissakin.

Isännän sienet tuomitaan kaikkein pahimpaan paikkaan ja isäntä itse
sen pahimman paikan viereen.

— Hyi, ihan minua ylönannattaa! — kirkasee Sanna ja viskaa luudan
palavaan takkaan. Palakoot sinne! Hyi kumminkin!

— Ptoo, ptoo!

Mutta kun Salmela kuulee mistä on puhe, astuu hän rauhallisen
näköisenä tupaan. Vaimoväen kielenkannat heltiävät yhä hellemmällä
ja suu päästää ulos minkä sisu suinkin sallii — ja paljon se
salliikin. Salmela ei kaikkia jaksa kuullakaan, ei ennätä sanoja
tarkkaamaan, sillä hänelle muistuu mieleen sunnuntainen sauna. Hän
tarkastaa sienet, nähdäkseen miten se asia oikeastaan on. Mutta kun
huomaa, ettei sienillä mitään pahaa hätää olekaan, huomauttaa Salmela
leikillisesti, etteivät ne muutoin madonlakkia olisikaan ja että
kyllä sitä tässä maailmassa paljon matojakin syödään.

Iltapäivällä sai Salmela koota ensimäisen valmiin sadon. Se oli hänen
afäärissään merkkitapaus, jonka muistoksi sopi tehdä hyvä ”suutari”.
Ja tavallista tuimempi se tehtiinkin.

Mutta miten paljon olivat sienet kuivattuaan muuttuneet. Pienen
pieniksi mykeröiksi olivat suuremmatkin supistuneet ja niin keveiltä
tuntuivat kuin syystuulen ajamat kellastuneet lehdet.

Salmela pisteli sienet suurella mielihyvällä nauhaan ja järjesti
ne yhdensuuruisiin nippuihin, joten paljon muistuttivat venäläisiä
”vesirinkelivyyhtejä”. Sitte asetteli hän niput puntarin noukkaan.
Salmela sen jo huomasi, ettei niistä mitä 10:ntä kiloa lähde, vaan ei
kuitenkaan niinkään vähään luullut jäävän, kuin mitä sitte todellakin
tuli.

Sieniä oli vain 1 kilo ja 100 grammaa.

Salmela ei ollut silmiänsä uskoa.

Hän haki vaimonsakin katsomaan, mutta siihen samaan tulokseen sitä
lopultakin tultiin.

— No eihän nyt hullumpaa, kuka olisi uskonut! — ihmettelee emäntä.

— Hyvinkin se 5 markkaa tarvitaan — tuumii isäntä ja pistää
sienet uudelleen puntariin. Vaan samaan se puntari nytkin tasapainon
ottaa, joten sieniä on vain 1 kilo ja 100 grammaa.

— Noo... kannattaa tämä kauppa sittenkin. Tuolta katosta niitä vielä
lähtee ainakin 3 kiloa ja enkä heistä montaa penniä ole maksanut.
Joo, joo... kannattaa se sentään... joo, joo — vakuuttelee Salmela
ja on hyvissään kun senkin erän sai. Pääasia näin alussa olikin hänen
mielestään vain se, että yritys onnistui.

Salmela toimittaa niput kuivaan paikkaan ja itsekseen tuumii, miten
seuraavana syksynä tulisi liikettään melkolailla laajentamaan.
Ottaisi oikein vakituisen ihmisen, joka pitäisi huolen sienien
ostosta, kuivaamisesta ja muista mahdollisista asianhaaroista.
Ja koska talossa on kaksi riihtä, saisi toista käyttää sienien
kuivaamiseen. Antaisi vielä kirkkoon kuulutuksen, että tuoda sieniä
Salmelaan, ja ansaita siten hyvät summat. Talvella pitkinä puhteina,
olisi hyvää aikaa keksiä paremmat keinot sienien kuivaamisessa ja
miten ne mahdollisesti saisi raskaampina pysymään.

Tällaista ”sienifapriikkia” ei Salmela tiennyt koko Suomessa olevan,
tuskinpa niitä tapaisi ainoatakaan maailmassa.

Olla sellaisen ensimäinen perustaja, ensimäinen alkuunpanija, se se
olisi jo enemmän kuin tavallista. Siitä jo koko maallemme nousisi
kunnia ja maine. Ja hän — — olisi sen nostattaja ja
kohottaja.

”Fapriikille” hakisi hän sitte patentin, joten toinen ei saisi
jälittelemään ruveta. Sitäpaitsi kieltäisi hän kaikilta kuolevaisilta
pääsyn ”fapriikiin”, niin etteivät sen salaisuuksista tietoa saisi.
Työväki mestariin saakka olisi tietysti vannotettava. Alussa tosin
pitäisi itse puuhata mestarina ja opettajana, vaan kun ne toimet
voisi toisille jättää, eläisi sitte vain ”patruunina”. Tämä nimitys
tulisikin silloin ihan itsestään, ja jos joku tyhmä ei sitä tietäisi,
tahi ei muistaisi, voisi häntä siitä mukavasti muistuttaa.

Nämä ihanat, pilventakaiset unelmat uudistuvat aina sitä taajemmin,
mitä suuremmaksi kuivattujen sienien paino kasvaa. Ja kasvamista se
päivä päivältä tekee. Miltei joka päivä saa Salmela kuivia sieniä
lankaan juoksuttaa. Kun nippu on valmis, punnitsee hän sen muutamaan
kertaan ja laskee kokonaispainon ennen punnittujen sienien kanssa.
Hitaasti se tosin nousee, mutta nousemiseen päin se on, ja siihen se
Salmela nyt aluksi tyytyy.

Uusia sienimatkoja tehdään väen kanssa aina tuon tuostakin.
Sienikauppiaita poikkeaa taloon tavallista taajemmin, joten tuvan
katto on kuin ”nuijalla lyöty”. Paikkapaikoin siinä killuu sieniä
monessa kerroksessa, niin että mustaa kattoa tuskin näkyy.

Salmela on uuteen toimeensa täydellisesti innostunut. Hän tietää
säntilleen sanoa, milloin tuo ja tuo lanka kuivamaan nostettiin ja
mistä siis kulloinkin on ensiksi valmista tavaraa odotettava. Hänen
ulkoiset aistinsakin ovat tällä alalla jo niin pitkälle kehittyneet,
että hänestä todella voi paljon toivoa. Mitä tulee Salmelan
ulkomuotoon, tiedämme, että sekin on sitä laatua, joka varsin hyvin
soveltuu tehtaanisännälle, patruunille ja — miljonäärille...

Mutta Salmelan hommalle tuli sinä vähän ennenaikainen loppu.
Syyskuun halla nousi aholle ja turmeli kauniit sienet. Hallaa jatkui
moniaita öitä peräperään, joten sienien saanti kerrassaan katkesi.
Kattoon ei enää noussut uusia, vereksiä sieniä, vaan vähenivät
vähenemistään sitä myöten kun kuivaamaan ennättivät. Ja kun viimeinen
lanka tyhjennettiin, tuntui se Salmelasta ihan liian ennenaikaiselta,
mieli olisi tehnyt enemmän, paljon enemmän.

Naisväestä — lukuunottamatta emäntää — oli tämä tavaran loppu
sanomattoman hauskaa. Pääsi noista ainaisista, ilettävistä madoista,
siitä hajusta ja moskasta, mikä aina tuvan täytti. Oikein tuntui
mukavalta, varsinkin Sannasta, kun sai tuvan taas monesta aikaa
pistää hyvään siivoon.

                                                  ⸻

Sienet ovat nyt rahaksi muutettavat. Siinä se on tärkeä ja samalla
vaikein puoli asiasta. Salmela tuumii ja tuumii, miettii ja seuloo
tehtävänsä kaikilta mahdollisilta puolilta. Ajattelee lähettää sienet
Pietariin... mutta kelle?... Matkustaisi itse ja veisi mukanaan, vaan
siinäkin ovat monet pulmat ja vaikeudet. Lähteä sinne muukalaisten
joukkoon, ymmärtämättä yhtään ainoata sanaa, se se pani ajattelemaan.
Tässä muistuivat vielä Salmelalle ne monet jutut, joita Pietarista
oli kerrottavan kuullut. Saattaisi se käydä hänelle niinkuin kävi
sillekin ukolle, tahi sille ja sille... joo, joo, kyllä se hyvinkin
saattaisi.

Mutta siinä välissä taas muistuu Salmelan Eljas Salmela mieleen tulevaisuuden
suuret toiveet. Ajatuksen täyttävät ihanat ”patruunitunnelmat”,
tuottavat tehtaat mestareineen, työntekijöineen, ja hän —
— niitä kaikkia korkeammalla.

Mutta se on kuin kylmää vettä niskaan, äskeisille turhille
mielikuville.

Hänkö muka putkaan ja sen semmoisiin. Hui, hai!... Pistäkööt,
pistäkööt... koettakoot... tulimmainen... hiivatissa... vai olisinko
minä sellainen jurko... sellainen vaskanaama...!

Salmela lössähtää velttoon nauruun, napsauttaa sormiansa ja sitte
tupaan huutaa:

— Katseleppa Sanna sieltä vajasta oikein puhdas ja iso laatikko!

— Mitä isä sillä?

— Katsele, katsele, minulla on siihen vähä sänttäämistä.

— Sellainenko pakkilaatikko?

— He niin!

Sanna hakee laatikon ja tuoda remppuuttaa sen tuvan portaille. Kun
isäntä joutaa, ottaa hän laatikon huostaansa ja painuu sen kanssa
jyväaittaan. Tiukkaan vetää hän oven perässään kiinni, sytyttää
kynttilän ja ryhtyy toimeensa.

Pitkistä, jykevistä vaarnoista nostelee hän sienivyyhdit, asettelee
ne vielä kerran puntariin, pistää painoluvun muistiinsa ja sitte
retkauttaa koko röykkiön laatikkoon. Tämä temppu onkin useita kertoja
toistettava, kunnes seinä on sienistä tyhjä ja laatikko kukullaan
täynnä.

— Hiivatti kumminkin... sakramenska — sanoo Salmela, kun huomaa
sienien vieläkin keventyneen. Nätisti 25 kiloa... Noo, on siinä
sittekin 125 markan tavara. Joo... ptoo...

Kun Salmela on saanut kauneimmat ja puhtaimmat sienet näkösämpään
paikkaan päälle, sovittelee hän laudat paikoillensa ja naulaa ne
lujasti kiinni.

— — —

Salmela on päättänyt lähteä Pietariin. Valmistukset tehdään suurella
kiireellä. Ja kun väki utelee isännän matkaa, selittää emäntä, että
sattui tulemaan asia Helsinkiin.

— No vai Helsinkiin, ihan ulkomaille, jopa se isäntä nyt kulkee —
ihmettelee joku.

— Miten sinne osanneekin?

— Rautatietä kaiketi ajannee?

— Junalla se kuuluu menevän — sanoo Sanna.

— Saa siellä olla varuillaan ettei huku, on se semmoinen suuri
rykelmä.

— Semmoinen kuin 100 kirkonkylää, sanotaan — tietää muuan.

— Siellä sitä on nurkkaa ja nulikkaa — päättelee Jussi.

Salmelan matkavalmistukset vaikuttavat suuremmoisesti väkeen.
Kunnioituksella ja suurella ihastuksella katselevat he isäntää,
milloin tämä kiireissä puuhissaan näkyviin tulee. Seuraavat
silmillään, minne tämä vain kulkemaan sattuu, ja itsekseen
tuumailevat, että jo se isäntä uskaltaa. Sanomattoman hyvä olisi
myös tietää asia, joka noin pitkälle matkalle ajaa. Salaperäisinä,
silmännurkkien takaa kurkistellen, he selville koettavat päästä; vaan
kun eivät siinä onnistu, päättelevät, että kaipa tuo asiansa tiennee.

Syksyinen pimeys lepäili vielä mailla, kun Salmela vaimonsa
saattamana, eräänä aamuna ajaa huristaa asemalle.

Parasta on pantu ylle, mitä vaatevarastosta on löydetty. Valkea
”simisetti” kuulastaa päällysvaatteen alta ja kahdeksankulmaisesta
”taulusta” on vihreä nurkka pantu näkyviin. Hampaissa kytee vankka
sikaari, josta savu pehmeinä ja keveinä möylyinä jättäytyy jälelle ja
leviää hyvänhajuisina haikuina pitkin maantietä.

Emäntä muistuttelee alkumatkalla, että otitko sen ja sen mukaasi
ja panitko rahaa riittävästi matkaan. Salmela vakuuttaa hyvinkin
tulevansa rahojen puolesta juttuun, kun ainakin runsaan satasen saa
Pietarissa nostaa. Ja niinkuin kautta rantojen selittelee emäntä,
miten talvipalttoon päällinen on huonoksi käynyt ja miten silkki
on rumaksi virttynyt. Salmela, emännän suureksi iloksi ymmärtää
tarkoituksen ja lupaa tuoda Pietarista uuden silkin ja hyvän
musliinikankaan.

Kun juna porhaltaa asemalle, heittää Salmela jäähyväiset vaimollensa,
muistuttaa siinä vielä tulostaan ja sitte vaunuun nousee.

                                                  ⸻

Salmela saapuu Pietariin. Matka on onnellisesti ja hauskasti kulunut,
lukuunottamatta pientä seikkailua tullimiesten kanssa Valkeasaaressa.

Asemalle tultua, pistäysi näet Salmela ulkona, jolla ajalla lukossa
oleva matkalaukkunsa oli kannettu tarkastuspaikkaan. Kun Salmela
palasi vaunuunsa, eikä matkalaukkuansa löytänyt, nosti hän aika
elämän.

— Kuka se täällä varkaana liikkuu. Jumaliste, kuka se on! — huutaa
hän ja lyö jalkaa laattiaan.

Matkustajat selittävät asian ja neuvovat Salmelaa kiireesti menemään
tullimiesten pakeille. Helposti hän sieltä matkalaukkunsa saikin ja
hyvissään sen heti vaunuunsa takasin kantaa.

Loppumatkalla sattuu Salmela saamaan seuraansa erään teräkalujen
terottajan. Hän on venäjää taitava mies ja muutenkin omaa hyvän
puhelahjan. Salmela kertoo asiansa miehelle ja pyytää häneltä
tarpeellisia neuvoja. Mies lupaa heti paikalla opastaa Salmelaa ja
toimittaa sienet kaupaksi.

Pietarin asemalla vaihtaa Salmela osan rahoistaan rupliksi ja
kopeekoiksi. Oppaan avulla pääsee hän jotakuinkin selville, missä
suhteessa on Suomen raha Venäjän rahaan, jotta siten paremmin voisi
hintoja arvostella. Sienilaatikko otetaan pakaasitoimistosta,
tullimiesten sen ensiksi avattua ja tarkastettua. Opas hakee ajurin,
molemmat nousevat sienilaatikon päälle ja siinä sitä ajetaan suureen,
meluisaan ja muuten raskaan näköiseen kaupunkiin.

Salmelalla on mainio tilaisuus tuosta sienilaatikon harjalta katsella
Pietarin suurta ja valtaavaa liikettä. Opas selittää ja huutaa minkä
kieli kerkiää ja ääni jaksaa. Hiljaista puhetta siinä ei kuulla; melu
ja rattaitten kolina on siksi voimakas. Salmelan koko ruumis näyttää
suurelta kysymysmerkiltä, jota eivät oppaan parhaatkaan ponnistukset
vastailemisessa ja tietojen antamisessa saa tyydytetyksi. Yhä
komeampia ja aina korkeampia kivitaloja tulee vastaan, joten Salmelan
kummastus ja ihmettely on sitä suurempi. Ja kun sivuutetaan Newski,
ihan pelottava tunne nousee pitkin ruumista, nähdessä nuo suuret
tykit, joiden mustat, ammottavat kidat laajaa ja pitkää katua
vallitsevat. Nyt vasta alkaa Salmela käsittää, mikä suuri merkitys on
oppaalla. Se on kuin luotsi joka pauhaavassa myrskyssä opastaa laivan
ohi tuhansien karien. Olisi tuo opas nyt hänet jättänyt, silloin
hukka olisi perinyt. Keskellä pauhaavaa, jyrisevää elämää joka kulkee
katuja, niinkuin voimakas virta, siinä olisivat monet vaarat ja
vastukset olleet vaanimassa. Mitä syvemmälle kaupunkiin painutaan
sitä enemmän antautuukin Salmela oppaansa valtaan.

Jo saavutaan Pietarin keskiosaan. Suurien basaarien eteen pysäyttää
ajuri hevosensa; sienilaatikko nostetaan kadulle ja kyyti maksetaan.
Salmela huomaa heti, että nyt ollaan oikeassa paikassa. Tavattoman
korkeat läjät kaikellaisia hedelmiä ja herkkuja täyttävät pitkän
pitkät basaarit. Oppaansa avulla kantaa hän laatikon sisälle ja
kaupan teko alkaa.

Venäläiset kauppiaat piirittävät sienilaatikon ja opas esiintyy
Salmelan puolesta myyjänä.

Salmela ei ymmärrä puheesta ainoatakaan sanaa; mutta hän helposti
arvaa, että kaupan teko on kysymyksessä ja siksi itsekin siihen
kiinni tarttuu.

— Puhdas on tavara kun ulpukka! Sopii sitä katsellakin — sanoo
Salmela ja nostaa nipun venäläisten eteen.

Mutta ihan Salmela vaalenee hämmästyksestä, kun venäläiset räjähtävät
suureen nauruun. Siitä sekavasta molinasta, mikä naurua seuraa ei
Salmela muuta ymmärrä kuin viittaukset ja vertaukset mustiin ja
rumannäköisiin sienivyyhteihin, jotka onnellisen näköisinä basaarin
telineillä roikkuvat. Salmela käsittää, että nuo viittaukset eivät
ole eduksi hänen kauniille sienilleen.

— Mitä hittoa nuo molottavat? — kysyy hän malttamattomana
oppaaltaan.

Vaan kun opas ei heti jouda vastaamaan, loppuu Salmelan
kärsivällisyys ja hän joukkoon huutaa:

— Katso mitäs katsot, hyvä on tavara! Vissisti puhdasta ja kuivaa...
Hiivatissa... ptoo!

Mutta kun opas saa asiasta täydellisesti selvän, kääntyy hän Salmelan
puoleen ja nähtävästi suuresti harmissaan kertoo keskustelun menon:

— Eivät huoli teidän sienistänne. Täällä ei sellaisia osteta.
Tuollaisia niitten pitäisi olla. Teidän sienenne olisi pitänyt panna
suolaan ja sellaisina tuoda.

Venäläinen kauppias tulee uudelleen selittelemään, antaa pari sientä
Salmelalle ja puhuu, että tällaisia niitten pitäisi olla.

— Tuhannen hiivattia, nämähän ovat lehmänsieniä!... Hyi saakeli,
kuka tuollaisia suuhunsa pistää — räväyttää Salmela ihmeissään.

Opas selittelee jälleen, että ainoastaan tatteja venäläinen
kuivailee. Tällaisista se sienisoppansa ja muut herkkunsa valmistaa.
Suolaan olisi teidän pitänyt nämä laittaa. [Syötävistä sienistä
kuivataan ainoastaan tatit, muut pannaan suolaan tahi muulla tavoin
valmistetaan.]

Mutta Salmela ei saa päähänsä, miksi eivät hänen sienensä syötäväksi
kelpaisi. Hän toivoo, että ainakin jotain niistä maksettaisiin ja
sentähden sanoo oppaalleen:

— No mitä nuo maksaisivat?

Opas puhuu taas pitkän rupeaman kauppiaitten kanssa, kääntyy sitte
entistä toivottomampana Salmelan puoleen ja sanoo:

— Eivät ne maksa mitään. Jättää kyllä saatte koetteeksi, jos ostaja
sattuisi.

Suomalainen mahtisana kajahtaa Salmelan suusta kaikessa karkeudessaan
voimakkaammin kuin tuskin koskaan ennen venäläisessä basaarissa. Hän
polkee jalkaansa kiviseen maahan ja syytää suustaan mitä somempaa
ja sopivampaa muistamaan sattuu. Siinä saivat kuulla kunniansa
asiaan kuuluvat ja kuulumattomat. Olisi siinä kotipitäjän lautamies,
opettaja tahi joku muu, tietäisi kerrankin saaneensa.

Salmelasta tuntuu siltä, niinkuin koko maailma häntä nyt kiusaisi
ja virnistelisi. Heikkarisoikoon! Tulimmainen!... huudahtaa hän,
ja mieli tekisi pyyhkäistä silmien edestä kaikki, tehdä sileätä
ja tasaista, ja ja... Mutta onneksi Salmela huomaa, että hän
onkin kaukana kodistansa, kaukana tutuilta kyläkujilta, kaukana
kotiraittilta, jossa nuorempana usein voimiakin koeteltiin. Tieto,
että hän on keskellä Pietaria, tuo muistoon sarjan ennenkuulemiaan
juttuja, joita jo siellä kotona oli pelolla ajatellut.

Salmela tyyntyy sisäisen voiman pakottamana ja sanoo oppaalle:

— Viedään sienet muualle.

— Taitaa olla turha yritys — vastaa tämä.

Vaan oppaan jarruttaminen ei auta; laatikko otetaan ja kannetaan
toisiin samankaltaisiin osastoihin — mutta yhtä huonolla onnella.

— Jättäkää sienet tänne, kyllä rahat tulevat perässä, jos kauppa
kerran syntyy — ehdottelee opas.

— En perhana vieköön jätäkään — ärjäsee Salmela. — Söisivät ja
paistaisivat kun ilman saavat. Ennen minä ne upotan Nevaan!

Salmela ei malta sienistänsä erota, joiden kokoomisessa ja
kuivaamisessa on niin paljon aikaa ja vaivaa hukannut. Ajurin
kärryille nostetaan laatikko ja sitte yhdessä oppaan kanssa asemalle
ajetaan.

Salmela onkin jo saanut enemmän kuin tarpeekseen Pietarin elämästä.
Kotiin, sinne kauas, kauas pitäisi hänen heti päästä. Ikävältä ja
oudolta se elämä jo Pietarissa tuntuu, ja päivä niin pitkältä kuin
viikko kotona. Vaan kauaa ei Salmelan odotella tarvitse. Ensimäisessä
junassa hän Suomeen palaa, täysinäinen sienilaatikko pakaasissa —
mutta ilman silkkiä ja musliinikangasta.