12.

Kun ei miehellä vaimon mielestä ole oikeata virkaa, kun hänen
toimeentulonsa on satunnaisten tulojen varassa, kun on pakko hävittää
oma talous, repiä akkunoista kauniit verhot ja riistää seiniltä
kultakehyksiset taulut sekä lyödä kaikki ensimäisen kodin rakkaat
huonekalut vuosikausiksi yhteen läjään johonkin kylmään makasiiniin
ja, luopuen kaikesta omasta, asettua epämääräiseksi ajaksi asumaan
toisten ihmisten kotiin, osaksi tai kokonaan toisten armoille,
kuinka hauskaan ja ystävälliseen seuraan hyvänsä — silloin alkaa
vaimo arvostella riippuvaista asemaansa ja tuntea itsenäisyyteen
pyrkivässä sielussansa outoa kärsimystä, jota hän tuskin osaa
kenellekään selittää. Hänen rouvaunelmansa ovat saaneet kovan
kolauksen, hän kuvittelee mielessään toisten rouvain sormia, jotka
osoittavat häneen, hän kuulee kuiskauksia, jotka nostavat veret hänen
poskiinsa. Niitä sormenosoituksia ja niitä merkitseviä kuiskauksia
ei kenties ole olemassakaan, — ja hän tietää ehkä itsekkin sen
— mutta hän aavistaa niitä voivan olla tai voivan tulla ja hän
on kuin tulisilla hiilillä. Lisäksi vielä sukulaispiirissä, joka
ei ole hänen sukuansa, hän ei tunne itseänsä yhtä vapaaksi kuin
toinen. Hän saa osakseen huomaavaisuutta, kenties rakkauttakin,
kenties sydämellistä osanottoakin, mutta hänestä itsestään tuntuu
että häntä sittenkin pidetään vieraana ja suvaitaan ainoastaan
kohtalon satuttaman sukulaissuhteensa takia ja että jokaista hänen
tekoaan salaa seurataan ja arvostellaan. Miniän osa! Mirjam rakasti
miestänsä, ainakin uskoi rakastavansa — mutta ei tahtonut taipua
miehensä asettamiin elämänpuitteisiin ja ottaen syyksi että miehelle
saattoi olla terveellistäkin jäädä yksikseen työskentelemään
omiin ajatustöihinsä sekä että häneltäkin, vaimona, erillään
ollessa välttyi mahdollisuus liian pian tulla äidiksi toiselle
lapselle, hän käytti ensimäistä tilaisuutta päästäksensä pois Orjon
sukulaiskodista, ja huolimatta miehensä huolestuksesta ja koko vanhan
perhekunnan sydämellisestä kiintymyksestä heidän lapseensa, hän
varustautui matkaan juuri sellaiseen vuoden aikaan, jolloin ihminen
enin tuntee hellää tarvetta olla lämpöisessä, valoisassa suojassa
ulkonaisen luonnon ankaralta uhkaukselta.

— Voi Mirjam, täytyykö sinun nyt todella lähteä? kysyy aviomies
tammikuun pakkas-aamuna, kun matkahevonen jo odottaa valjaissa.

— Niin kultani, kyllä minun täytyy, vastaa nuori vaimo puuhaten
lapsen pukemisessa.

— Jättäisit edes Leijon tänne!

— Ja sinäkö hoitaisit?

— Niin, yhdessä muiden kanssa.

— Ja ne kaikki sitten kritiseeraisivat sinä myös — että onpa äitiä,
kun heittää lapsensa! Ei Leijoa heitetä!

Nuori isä katsoi kaihomielin pieneen punaposkiseen poikaansa, joka
hänen mielestään oli hauskimmassa kehitysijässä oppien joka päivä
uusia konttaustemppuja. Hän oli sille laittanut omat vasarat joilla
poikanen kovasti kalkutteli lattiaan. Poikanen osasi jo soperrella
muutamia sanoja ja harvinainen äly loisti sen silmistä. Isä oli
tuntenut omituisesti ymmärtävänsä pienen piltin sielunelämää Ja nyt
hänen täytyi erota!

Kulkuset helisivät, reen jalakset kitisivät — Mirjam läksi. Orjo
saatteli perhettänsä puolentoista peninkulmaa ennenkuin hennoi heistä
irtautua. Tähtien valossa palasi hän, porollansa ajaen, takaisin läpi
synkkien metsien, elämäänsä vakavasti miettien. Hän tuskin huomasi,
miten hurjasti poro laukkasi, hänen huulillaan tuntui Mirjamin
erosuudelma ja hänen silmissään välähteli pikku Leijon viimeinen
kirkas katse rekivällyjen sisästä, ja muistaessaan, kuinka pitkälle
matkalle pikku Leijo oli raahattu halki maan, valtasi hänet kauhu ja
pelko. Irti isästä, irti isoisästä — sehän oli suuri synti...

Hän vaipui ikäänkuin hiljaiseen rukoukseen, josta hänet havahdutti
poron äkkinäinen seisahtuminen. Ja kun hän astui väljään
asuinhuoneeseen, huomasi hän ensimäisenä pikku Leijon puuvasaran,
joka oli unohtunut auki heitetyn kirjan päälle. Mitä, Jumalan
nimessä, oli tästäkin ikävästä tuleva?...

                                                  ⸻

Mirjam ajoi tähtien valossa läpi lumisten korpien. Hänenkin mielensä
pyrki olemaan ristiriitainen. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään
miehensä yksin? Tämä synkkä erämaa yksinäisyyden hiljaisuudessa
kouristi kaameasti sydäntä.

Hänen silmänsä kimalsivat kosteina. Leijo kultasilmä nukkui — nukkui
ymmärtämättä, mistä oli kysymys. Onnellinen — onneton lapsi!

Jotakin ratisi nuoren rouvan muhvin sisässä. Mirjam muisti että Orjo
oli majatalon pihalla hyvästiä heittäessä pistänyt hänen käteensä
paperilipun ja luvannut lukea vasta illan tullen. Orjo se oli niin
hänen tapaistaan. Mirjam kaivoi lipun esiin ja koetti lukea tähtien
valossa. Mutta valo oli liian lievä. Vasta yötalossa, kun Leijo
riisuttuna nukkui, hän tuolille laskemansa kynttilän hohteessa luki
mitä Orjo oli kirjoittanut:

Matkakirje Mirjamilleni.

Minne kulkenetkin — sydäntäsi säästä elämän ikäviltä muistoilta.
Mikä on ollutta ja mennyttä sitä ei enää voi toiseksi tehdä.
Koettakaamme vapautua sellaisesta katumuksesta, jolla vain
raskautamme elämäämme raskaammaksi kuin mitä se jo on.

Mutta itsemme kaikinpuolinen puhdistus — kas se on meidän
tehtävämme. Kaivelkoon suru rintaamme, mutta hyvät päätökset ja
toistemme hyvien puolien muistaminen tuottakoon meille lohdutusta ja
toivoa, jolla kannattaa elää. Kun olemme kaukana toisistamme, silloin
vasta osaamme arvostella oman käytöksemme. Ja silloin vasta varmasti
tiedämme, miten on oltava että se toista tyydyttäisi.

Ei meidän tarvitse toistemme heikkouksia enää huutaa omissatunnoissa
me myrkyt liiaksikin tunnemme.

Hiljaisuus meitä opettakoon ja yksinäisyyden valtava tuska. Jumalan
äänen me kuulemme, jos silloin tahdomme — oi tehkäämme siitä
itsellemme jotakin pyhää.

Kun kaitselmus meidät yhteen saattaa, muistakaamme silloin erilläolon
vakava opetus.

Oi ystävä, minulla on suuri salainen tuska ja hirveä on eriämisen
ajatus — mutta sinun hyvä hengettäresi palauttakoon minulle vielä
armon ja tehköön minut paremmaksi. Meidän on pääseminen sille
avioliiton kehitysasteelle että halki ilmojen, sanaa hiiskumattakin,
tunnemme toistemme avuntarpeet ja kykenemme toisiamme lohduttamaan
elämän kamalassa yksinäisyydessä.

Sinä, Mirjami, et ole yksin niin kauvan kun lapsikultamme on sinun
kanssasi. Tulkoon lapsesta sen hyvän jatkaja, jota ei isänsä ehkä
jaksa perille kehittää näinä koettelemuksen aikoina.

Jos kuinka köyhäksi jäänet (Mirjamin silmät sumenivat kyyneliin)
— siinä on sinun rikas elämäntehtäväsi. Jos kärsit niinkuin minä
omasta itsestäsi, silloin me puhdistuneempina ja kokeneempina jälleen
ilolla voimme yhteen pyrkiä. Vapaaehtoinen eroaminen vieköön sielumme
vapauteen ja vapaaehtoiseen rakkauden uudistumiseen.

Nämä ovat hätäisiä rivejä pimeänä iltana ennen lähtöäsi. Varjele
lastamme kaikelta pahalta. Se on pääasia. Ja mitä itseesi tulee,
rupea tositeolla ruumiin voimiasi vahvistamaan. Ainoastaan sitä
sinulta vaadin — itsesi ja perheesi onneksi. Tässä asiassa tahdon
olla ”tyrannisi.”

Orjo.

                                                  ⸻

Nuori rouva matkusti edelleen ja saapui vihdoin monen vaiheen jälkeen
matkansa perille.

Mirjamille oli kirjeiden kirjoittaminen jollakin tavoin
vastenmielistä, mutta nyt hänen täytyi oppia se asia ikävöivän
miehensä takia. Orjo oli lennättänyt hänelle kirjeen jo
läpikulkukaupunkiinkin ja Mirjam oli siihen vastannut ainoastaan
muutamia rivejä, kertoen miten lapsi oli suoriutunut maataipaleilla
ja kuinka suloisesti hän oli sen kanssa nukkunut majataloissa. Mutta
hän oli huomauttanut, ettei saanut kirjoitetuksi mitä ajatteli.

Orjo rakkahani! alotti hän Etelä-Suomeen päästyään. — Olemme
saapuneet perille. ”Ei kai sitä huvikseen sellaista matkaa tee”,
sanoivat ihmiset junassakin. Otimme II luokan makuuvaunun, vaan ahdas
ja kuuma oli sielläkin. Leijo heräsi joka kerta kun juna pysähtyi.
Kun maanantaina söin illallista, niin seuraava ateria oli vasta
päivällinen keskiviikkona täällä. Ne junavaihdot olivat hankalat.
Tapasin sentään aina auttavaisia ihmisiä, hyviä tuttaviakin. Muuan
konduktöörikin piteli lasta, lämmitteli housuja ja kanteli isoa
maitopulloa edestakaisin. Asemahuoneella oli renki vastassa. Leijo
raukkanen koetti olla niin kärsivällinen, vaikka monta kertaa täytyi
kesken unia herättää. Rouva Starck on asettanut meille täällä niin
mukavasti ja kodikkaasti. Talon tyttö on meillä kummallakin apuna.
Olemme koettaneet poikaa opettaa ihmistavoille. Leijo sanoi kaikille
oudoille herroille ”itä, itä” ja nauroi niin iloisesti.

Kysyit tavaroistamme siellä — läpikulkukaupungissa. Kävin niitä
katsomassa, aukoilin laatikoita ja niin kuristavan tuntui rintaa.
Palttoosi riippui yksin jätettynä seinällä. Vedet silmiini vierähti,
kun tutuille ja ystäviksi käyneille huonekaluillemme viimeisen
silmäyksen annoin. Laatikot olivat täynnä kauniita käsitöitä, peilejä
ja tauluja, nyt ne ovat sinne kätketyt, kellekään iloa tuottamatta.
Kultaseni, kuinka kauvan?

Sivakat jäivät, mutta luvattiin lähettää jälkeeni. Jumalan haltuun
Orjoni. En voi nyt enempää kirjoitta. Lämmin syleily

vaimoltasi ja pojaltasi.

Sedälle, tädille ja kotiväellesi terveisiä. Rouva Starck lähettää
sinulle terveisiä ja kiittää sinua, että päästit meidät tänne.