27.

Oli päätetty molemmin puolin ettei neljättä lasta vielä saanut
tulla. Se sattuisi kovin sopimattomaan aikaan. Mirjam kyllä
itsekseen oli miettinyt että pieni varaveikko Jormolle olisi hyvä
olemassa, mutta senhän saattoi ”hommata” sitten vähän tuonnempana,
kun rakennushuolista olisi päästy ja toiset lapset olisivat vähän
vaurastuneet. Ja samoin oli Orjokin mielessään päättänyt.

Mutta Cupido, lemmen himon jumala, oli puolestaan päättänyt rangaista
aviopuolisoita hämmästyttämällä heitä heidän salaisen toivomuksensa
ennenaikaisella toteuttamisella.

Mitenkä se oikein pääsi tapahtumaan, sitä he itsekään eivät tarkoin
huomanneet. Jonakin juhla-aattona, jonakin valoisana kevätkesän yönä,
jolloin tuomi kukkii ja käki helskyttää sinihaalean korven kainalossa
ja hieno koivun lehvän tuoksu täyttää maan... Jonakin sellaisena
hetkenä, jolloin koko luomakunta seisoo pyhän värähtämättömänä
nauttien makeiden nesteidensä runsaudesta ja kuvastellen omaa
voimaansa kuni peilistä... jolloin korkeiden rantojensa välillä
vellonut vesiulappa on tyyneksi lauhtunut ja kirkkailla pinnoillaan
uhmailee taivaan kauneutta... Jolloin yörastas intohimoisesti
kertoo sydämensä tulipunaista tarinaa sille, joka sitä ei ennen ole
sattunut kuulemaan, ja jolloin korven rotkossa piilevä koski ikuisen
pauhinansa huumalla lumoaa rauhattoman ihmisen ja pakottaa hänet
unhoittamaan taivaan ja maan...

                                                  ⸻

Kuukauden kuluttua Mirjam kalvenneena, yhteenpuristetuin huulin,
syösten säihkyvän vihan silmäyksen ulkotöistään väsyneenä ja märkänä
palaavaan mieheensä tiuskasi: Minä en kestä!

Kahden kuukauden kuluttua Orjo kirjoitti

Rakas Riepuseni!

Niin se nyt vaan on harmaja totuus monen vuoden kokemuksen jälkeen,
tuhansien toivomusten, pettymysten ja särkymysten perästä, että minä
myös puolestani en kestä.

Itse tiedämme syyn kaikkeen surkeuteen: olemme sopimattomat
toisillemme. Ja moraalinen syy: kun rakkaus puuttuu, puuttuu kaikki.
Sen syyn tunnustanet sinäkin silloin kun järki puhuu?

On liian monta arkaa seikkaa, jotka ilmenevät joka päivä, mutta jo
yksistään sisäinen köyhyys, sisäinen kauheus, sisäinen onnettomuus,
sympatian puute, on jotakin, jota ei saa jatkua ulkonaisen
kustannuksella.

Kun mies on paha vaimolleen — kuten termi arkikielessä kuuluu ja
vaimo häijy miehelleen koko seurakunnan nähden, niin tietysti on
avioero välttämätön jonkunlaisenkaan rauhan ehtona. Jumala ei rakasta
riitaa!

Tätä minä nyt puuhaan salaisuudessa — se on ehkä osaksi
sairaloisuutta, hermolamausta, mutta järjellistä se on. Lasten
kohtalo siinä on kärsittävin kohta, mutta Jumala ehkä antaa sen
kautta heille, mitä ei meille suotu.

— —

Aviomies luonnollisesti aikoi enemmän kuin mitä kykeni
toimeenpanemaan! Hän tiesi itse vallan hyvin että esimerkiksi
sellainen ratkaisu kuin avioero oli hänenlaiselleen hentosieluiselle
miehelle ylivoimainen voitettava.

Mutta kirjoittaa hän osasi, uhata hän osasi ja suusanoilla
ääriviivoja maalaamaan hän oli vuosien kuluessa vaimonsa kanssa
väitellessä oppinut — jyrkät sanat, jyrisevät ajatukset, räikeät
päätökset, hetken puuskassa ulospurskahtavat tunteet: ne olivat
hänen kirouksensa, ne olivat hänen siunauksensa — hänen vahvat ja
samalla heikoimmat puolensa.

Mutta miksi, miksi — kuitenkin kaikitenkin hänen kohtalokseen oli
tullut salaisesti hautoa niin kauheata asiaa kuin on avioero? Sitä
hän miehenä mietiskeli alkaen pitää elämäänsä kadotettuna, huonona
ja hukkaan menneenä.