36.
Sitten vasta tapahtui räjähdys. Suudelma oli vain sytytyslanka,
dynamiitti oli tytössä ja sytyttäjänä toimi mies, joka tulitikkujensa
kanssa varomattomasti liikkui ruutikellarin lähellä.
Asia kehittyi seuraavasti. Sitten kun Oihonna oli toipunut suudelman
vaikuttamasta mielenliikutuksesta — hänelle sattui aina suuttumuksen
jälkeen kouristus-kohtaus, jonka hän tarkoin salasi — souti Orjo
saareen ja pyysi Mirjamin kautta, että Oihonna saisi tulla hänelle
toveriksi maalaamaan pirtin laveata lattiaa Korpilinnassa.
Minä olen niin sielullisesti tympääntynyt ainaiseen maalaamiseen
etten mitenkään jaksa yksin sitä maalata tänä iltana, selitti hän
Mirjamille.
— Mutta saatanhan minä tulla, — ehdotti Mirjam.
— Sinä?
Orjo katsoi kummastuneena vaimoonsa.
— Niin, olemmehan ennenkin maalanneet yhdessä, huomautti Mirjam.
— Ei, sanoi aviomies, Oihonnalle on se helpompaa ja ymmärräthän,
Mirjam rukka, miksi minä en sinua tahdo seurakseni nykyään.
— No miksi? kysyi vaimo.
— Siksi että teemme syntiä sanoillamme.
— Ja Oihonnan kanssa ette tee? sanoi vaimo.
— Emme ainakaan sanoilla.
— Hyvä on, sanoi Mirjam ja huusi sisartaan: Oihonna, lähde nyt Orjon
kanssa.
— Mutta enhän ole milloinkaan maalannut, sanoi tyttö.
— Minä opetan, sanoi aviomies. —
Kummallista tosiaan oli että Mirjam antoi perään ja että Oihonna
taipui! Orjo oli salaisesti hämmästyksissään. Jos kohta oli totta
että hän oli tympääntynyt työhönsä, jota hänen aina täytyi tehdä
yksikseen, niin oli hän tällä kertaa ainoastaan kokeeksi pyytänyt
tyttöä toverikseen, nähdäkseen oliko Oihonna todella antanut hänelle
anteeksi suudelman.
Pian oli Oihonna puettuna Mirjamin vanhaan hameeseen ja
maalipuseroksi lupasi Orjo hänelle omansa Korpilinnan puolelta.
Mies pani merkille että tyttö nyt venheeseen astuttuaan erikoisesti
varoi paljaita jalkojaan näkymästä. ”Miksi hän noin?” ajatteli mies.
— ”Tahtooko hän olla minua kiihoittamatta? Eikö hän usko etten häntä
toistamiseen suutele?”
— Sinä olet niin maalaisemännän näköinen, virkkoi Orjo.
”Merkillistä”, hän ajatteli samalla: ”hän saa panna päällensä
kuinka ruman puvun tahansa, minä pidän hänestä sitä enemmän.”
Reippaasti kävivät he työhön käsiksi. Suuri maalimalja pantiin
keskelle avaraa lattiaa ja kumpikin kävi siihen kastamassa
jättiläissuurta sivellintä. Hyvin likellä toinen toistaan he
maalasivat palkin palkilta — Orjo kummasteli ettei tyttö pyrkinyt
hänestä kauvemmaksi, vaikka oli siihen tilaisuudessa. Mutta paitsi
suurta maalimaljaa seisoi lattialla myös kaksi pienenpientä
lasimaljaa, joita kumpikin maalari siirteli takanaan ja kun olivat
maalanneet määrätyn alueen, ottivat he pienet lasimaljat käteensä ja
maistoivat tilkan kullankeltaista nestettä. Ja silloin tyttö aina
nauroi niin että hampaat hohtivat.
— Kippistä!
— Kippis!
— Sinä olet kekseliäs, Orjo.
— Sima mehiläiselle ei tee koskaan pahaa. Vahinko ettei punssia ole
enempi.
— Minulle on tässäkin kylliksi.
— Sinä lipostelet kuin kärpänen maitoa.
— Sinä olet minua sanonut linnuksi, mehiläiseksi ja kärpäseksi.
Mikähän lopulta lienen? nauroi tyttö iloisesti.
— Kun vaan varot ettet pistä kuin ampiainen, niin minä puolestani
olen tyytyväinen. Sinä olet mainio maalari!
— Älä nyt imartele!
— Ihan tosiaan. Sinun kanssasi joutuu työ ja aika rientää hauskasti.
Tämä on minun suloisin maalauspäiväni. Kerran me Mirjamin kanssa...
— No, mikset sano? kysyi tyttö.
— Niin, muistan vaan, kun viime syystalvena eräänä yönä Mirjamin
kanssa maalasimme tätä samaa lattiaa.
— Mitä siinä sitten oli ihmeellistä? uteli tyttö huolettomasti.
— Se vain että olimme hyvin vähillä vaatteilla, kun pirtti oli
lämmitetty niin kuumaksi.
— Nyt sinä taas liioittelet, Orjo.
— Kysy Mirjamilta.
He vaikenivat. Orjo muisti, kuinka suloiselta tuo talviyö hänestä
oli tuntunut, kun isäntä ja emäntä lasten nukkuessa kynttiläin ja
lamppujen kirkkaassa valossa puuhailivat. Mirjam ei silloin vielä
ollut tietänyt tulleensa raskaaksi...
— Oihonna, nyt minä maalaan sinun nimesi lattiaan. Ikuiseksi
muistoksi!
Tyttö katsoi veikeänä, kun Orjo siveltimellään kiireesti kaarteli
valtavan isoja kirjaimia.
— Sinä olet taiteellinen.
— Vähintäänkin! Paha vaan että tämä, koreus täytyy hävittää.
Hävitäppäs likka oma nimesi.
— Hävitetään yhdessä.
Kilvan he tuhrivat palkit sileäksi niin että pensselit tupsahtivat
yhteen.
— Joko sinua väsyttää?
— Ei vähääkään!
— Maalataan sitten yhdessä etehisenkin lattia.
Ja he jatkoivat työtään.
Aurinko ei vielä ollut laskenut päilyväin salmien taa, kun he
lykkäsivät veneen vesille palataksensa saareen illalliselle.
— Nytpä ruoka maistaa!
Orjo tunsi itsensä niin tyytyväiseksi tämän päivän työhön. Näin juuri
— hän ajatteli sen käydä pitää. Kun nuori tyttö olisi rinnalla
muissakin puuhissa, niin elämä olisi silkkiä eikä mieli milloinkaan
pääsisi masentumaan. Hän tahtoi pyhästi varoa ettei enää koskaan
loukkaisi Oihonnaa odottamattomilla lemmenpuuskilla. Siinä oli
hänelle, aviomiehelle, kylliksi että sai seurustella neidon kanssa
toverillisesti ja vapaasti. Ja hän oli äärettömän kiitollinen
Oihonnalle että Oihonna oli käyttäytynyt aivankuin heidän välillään
ei mitään olisi tapahtunut.
Voi kuinka minä olen tyytyväinen että sinä minua autoit tänä iltana,
sanoi Orjo meloen hiljaa venettä. Millä minä sinut palkitsen? Uskotko
että minä maksan sinulle tästä illasta ainakin markan neliömetriltä
maalauspalkkaa. Sanokaamme summamutikassa viisikymmentä markkaa.
— Miksi ei sata? laski tyttö leikkiä.
— Olkoon menneeksi, Oihonna. Minä maksan sinulle sata markkaa.
— Sinä?
— Minä!
— Et ikinä raahtisi, jos olisin niin hullu että tahtoisin!
— Sepä nähdään! väitti Orjo salaperäisesti. Sinä näyt luulevan minua
visuksi. Minä olen valmis sinulle lahjoittamaan — koko Korpilinnan.
— Älä viitsi! pani tyttö.
— Niin, sanoi aviomies synkästi. — Mitä minä tällä talolla teen.
Ihminen ei näy olevan sen onnellisempi, vaikka on uhkea talo...
— Vaimosi ja lastesi koti? äänsi Oihonna.
— Niin vaimoni ja lasteni koti! sanoi Orjo venyttäen sanoja, tuskin
katsoen tyttöön.
He astuivat saarelle.
— Mirjam, sinä et usko, kuinka hyvä Oihonna on maalaamaan!
Enempää ei Orjo sanonut, mutta hän ei aavistanut raapaisseensa tulen
sytytyslankaan. Oihonna huusi vimmastuneena:
— Häpeä Orjo kiittämästä minua vaimosi kustannuksella! Kun sinä
kiität minua, niin sinä tahdot häpäistä Mirjamia — se on aivan
samaa.
— En suinkaan, sanoi Orjo hillityllä äänellä, tykkänään
hämmästyneenä ja kuin puusta pudonneena.
— Älä viitsi valehdella! moitti Oihonna täydellisesti muuttuneena
haahmoltaan, silmät hehkuen ja ääni väristen vihasta. — Älä viitsi
valehdella sinä, joka aina moitit vaimoasi.
— Oihonna, hyvä ystävä, tule järkiisi! sanoi Orjo, mutta jokainen
hänen hyväkin sanansa oli nyt uutta tulta tappuroihin.
— Älä huoli sanoa minua hyväksi ystäväksesi. Sinä, sinä, joka olet
Mirjamille paha!
— Mutta Oihonna —?
— Pidä suusi kiinni. Sinä, sinä — minä inhoan sinua! Kuuletko:
minä inhoan. Orjo, Orjo, mitä sinä olet tehnyt Mirjamille...
Oihonna hyrskähti hysteeriseen itkuun. Nyrkit koholla Orjoa kohti
sanoi hän:
— Minä olen nähnyt mustelmia Mirjamin käsivarressa. Mitäs sanot,
Orjo?
— Minä en sano mitään muuta kuin että niitä asioita sinä, Oihonna,
et ymmärrä, lausui aviomies kalpeana sisällisestä kidutuksesta.
— Inhottava mies!
— Vaikene Jumalan nimessä, tyttö!
— Inhottava mies! toisti Oihonna polkien jalkaa.
Orjon nyrkki paukahti pöytään niin että rystyset veristyivät.
— Älä lyö nyrkkiäsi vaimosi edessä. Mirjam! huusi tyttö vihansa
vallassa: Tuollaisen miehen kanssa minä en eläisi päivääkään
yhdessä.
— Mitä sinulla on muuta sanomista, Oihonna? äänsi Orjo voittaen
vihansa ja varustautuen kuulemaan lisää.
— Mitäkö minulla on sanomista! huusi tyttö katkeran ivallisella
äänellä, joka syvästi viilsi rakastajan sydämeen. Minulla on
sanomista paljonkin. Paitsi että sinä olet julma vaimollesi, sinä
lisäksi olet siveetön raukka!
— Oihonna!? Tyttö!
— Niin juuri. Sinä olet rivo, raaka, roistomainen — raiskaaja!
— Oihonna! Punnitse sanasi, taikka —
— Lyö, lyö minuakin niinkuin Mirjamia! Minä sanon sinulle totuuden
kerrankin vasten naamaa.
— Peruuta heti sanasi: raiskaaja! Orjo oli vaistomaisesti
hypähtänyt tytön eteen.
— En peruuta. Sinä olet niin inhoittava etten löydä sanoja.
Sinä inhottava mies käytät hyväksesi asemaasi ja mainettasi
viekotellaksesi nuorelta tytöltä kunnian — nuorelta tytöltä, jolla
ei ole mitään muuta kuin kunniansa.
— Sinä tarkoitat suudelmaa venheessä! Voi sinua, Oihonna, kuinka
sinä saatat Mirjamin kuullen pettää pyhän vaitiololupauksesi? Kuinka
sinä saatat haavoittaa Mirjamia? Sinä, sinä, sinä juuri olet nyt
tehnyt Mirjamille pahaa enempi kuin minä ikinä voin tehdä. En olisi
uskonut sinua niin — kunniattomaksi.
Hän tunsi näin sanoessaan, että hänen puolustuksensa oli onttoa.
Hänen oli nyt syy.
— Minä olen kunniallinen ihminen! huusi Oihonna. — Minä olen
siveellinen, mutta sinä olet raukka — sinä olet tahtonut minut
raiskata.
— Älä valehtele Oihonna. Jumala sinua rankaisee!
Orjo Korelius puhui ja vetosi usein Jumalaan. Millä oikeudella?
kysyi hän aina samalla tunnossaan.
— Sinua Jumala rankaisee! huusikin tähän tyttö hillittömän vihan
vallassa. — Sinun ei tarvitse puhua Jumalasta. Sinä et saa
koskaan mainita Jumalan nimeä. Äläkä koskaan enää esiinny puhumaan
Leo Tolstoista sinä, jota minä inhoan. — — —
Mirjam oli tyrehtyneen näköinen. Oihonna huohotti ja käänsi kasvonsa
akkunaan päin. Vanhassa kalatuvassa vallitsi hämärä.
— Mutta hänen täytyy pyytää anteeksi Oihonnan täytyy peruuttaa
sanansa, sanoi Orjo mielikarvaasti ja kokonaan murtuneena taistelusta.
⸻
Syömätönnä, aivankuin ruoskittuna sielun ja ruumiin puolesta,
syöksyi onneton aviomies venheeseensä ja souti autioon taloonsa. Oma
koti? Hän tuskin tiesi, mihin nurkkaan, lattialle paiskautui maata.
Koko maailma oli hänen silmissään muuttunut, kaikki hyvän usko
rusentunut ja kaikki ihannekuvat särkyneet — — — —
”Raiskaaja.” Kun hän rupesi tarkoin tutkimaan intohimonsa viittauksia
ja kiusauksia, sitä perimmäistä päämäärää, joka hänen vaistossaan
oli juhannus-yönä ja tuona venheretkipäivänä häämöttänyt, valtasi
hänet kauhea epäilys: ehkä Oihonnolla ei ollutkaan todellista syytä
peruuttaa? Omatunto! Totuus!