38.

Väittelyä, yhteentörmäyksiä, syyttelyä jatkui. Ihanteellinen erämaan
saari, jossa kielot ja ruusut kukoistivat, oli muuttunut kolmen
ihmisen temmellystantereeksi. Kolmen ihmisen, joista ei yksikään
näyttänyt ymmärtävän toistaan! Joista ei yksikään tahtonut antaa
perään eikä myöntää erehtyneensä.

Uskomatonta, mutta totta — taistelu riehui elämästä ja kuolemasta.
Eikä yksikään tahtonut enää muistaa sitä Jumalaa, joka tänä päivänäkin
antoi aurinkonsa paistaa ja ruusujensa punoittaa.

— Pakene! sanoi Orjo, mutta tyttö ei lähtenyt.

— Minä suojelen Mirjamia! sanoi hän.

Tuli tuulinen kesä-aamu, laineet hyrskivät rajusti saaren rantoja
vastaan.

Nämä kolme ihmistä olivat tänä aamuna päättäneet lähteä kyläläisten
kanssa huviretkelle. Miksi? — sitä tuskin kukaan heistä tajusi
— kenties etsivät he pelastusta vierailta ihmisiltä. ”Nyt tai ei
koskaan!” päätti onneton aviomies. Synkästi leimahti hänen silmänsä,
kun Oihonna astui samaan venheeseen.

Kova vasta-aallokko hyökyi ulapalta, jokaisen kolmen oli pakko
tarttua airoihin. ”Nyt tai ei koskaan!”

— — — —

Orjo hyppäsi kuin tiikeri yhdellä harppauksella tytön eteen.

— Peruuta, sanon minä!

— En! vastasi tyttö.

— Jumalan nimessä, peruuta herjauksesi! karjui mies kalpeana,
seisoen keikkuvassa venheessä, jota aallot alkoivat ajaa rantaanpäin.

— Hullu mies! sanoi Oihonna.

Hullu! Hullu! Hullu olenkin sinun tähtesi! huusi Orjo.

— Lyö! uhmasi tyttö.

— En lyö! huusi mies itkunsekaisella äänellä kärsien äärettömästi
siitä että Oihonna ei häntä sen paremmin ymmärtänyt.

Samalla paiskautui venhe kivikkorantaa vasten ja kaikki hyppäsivät
maalle. Orjo seurasi kuin tiikeri Oihonnaa, joka takertui
pensaikkoon. Lyö! huusi tyttö uudelleen. En lyö! vastasi mies
verestävin silmin. — En lyö sinua! Teen pahempaa. Suutelen sinua
pirun suudelmalla. Raiskaan sinut todenteolla!...

Silloin tapahtui jotakin ihmeellistä. Seurasi hiljaisuus, jossa vain
kuului aaltojen kova pauhina. Oliko Orjon silmissä joku säde, joka
tunki Oihonnan sieluun vai itsekkö taivaan Jumala tuli apuun ei
kumpikaan ymmärtänyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä vaan tarttui
Oihonna Orjon käteen, siveli sitä hellästi ylhäältä alas saakka ja
silmissä suloinen loiste huudahti:

— Rakas Orjo, minä olen erehtynyt sinusta — minä peruutan, anna
anteeksi — älä ole vihainen.

Molemmilla — kiilsivät kyyneleet silmissä. Mirjam seisoi mykkänä
syrjässä ja näki ja kuuli kaiken.

— Ja missä ikinä minut kohtaat, saneli Orjo, pidellen Oihonnaa
kädestä, tiedä että minä olen sinusta ajatellut puhtainta ja
parhainta ja tahtonut sinua kohtaan ainoastaan ystävyyttä.

Niin, sanoi tyttö täydellisesti muuttuneena. He olivat niin hämillään
omasta äkillisestä mielenkäänteestään ettei kumpikaan sitten, kun
sovinto tapahtui, kyennyt mitään lisäämään.

— Lähdetään siis, sanoi Orjo hiljaa. — Mirjam, tule!

Aivan äänettöminä he asettuivat venheeseen ja läksivät kolmihangassa
soutamaan vastatuuleen. He soutivat jokainen kaikin voimin, sillä
aallokko ärjyi ankarana ja tuuli yhä kiihtyi. Elämä totisesti ei
ollut leikkiä! Anteeksiantamus ja kiintymys toiseen ihmiseen —
ne ne yksin antoivat voimia ruumiillisen olemassaolon taisteluun.
Soutamiseenkin!

— — —

Seuraavana aamuna varhain souti Orjo kovassa kesämyrskyssä yli salmen
ja laski venheensä saaren takaiseen manteren rantaan. Mirjamin katse
häntä seurasi — Mirjamin, joka istui orjanruusupensaan vieressä
saaren rannassa ja huiskutti valkoista liinaa Vaimon silmissä kimalsi
kyynel. Koko yön hän oli syleillyt Orjoansa ja puhunut hänelle helliä
asioita. Oli miten olikaan — he kaksi kuuluivat yhteen.

Vielä sitten kun oli vetänyt venheensä yli kuohuvan rantarakan ja
tarttunut kapsäkkiinsä, näki mies vaimonsa istuvan saaren rannassa,
jota aamuaurinko valaisi.

Hän heilautti matkalaukkuansa ja poistui kiireesti metsään. Metsän
takaa löytyi polku, joka johti joen niskaan. Kosket pauhasivat
ikuista kohinaansa viihdyttäen ihmeelliseen surunsuloiseen lepoon.

Mutta Oihonna yhä nukkui saaren tuvassa perinpohjin väsyneenä
edellisen päivän mielenliikutuksista. Havumetsä humisi hänen
ympärillään ja lapset uinuivat nähden suloisia unia.

Neito ei ollut välittänyt sanoa hyvästiä Orjolle, vaikka tiesi hänen
matkustavan. Eikä mies ollut tahtonut häntä enää häiritä.

                                                  ⸻

Alas kuohuvia, häränsilmin mulkoilevia koskia käy miesten matka
avioelämän ikuisessa virrassa. On välillä suloisia suvannoita, on
runollisia kukkarantoja, on idyllisiä kesämajan paikkoja. Mutta
miehet vain niistä nauttia keskenään saavat, ei ole heillä sukupuolta
vastakkaista suvantojen suloja jakelemassa. He yksin tietävät
niiden salaperäisyydet, niiden pyhät viehätysvoimat, hepä koskien
surmakarit välttää taitavat ja osaavat katsoa kuolemata suoraan
silmiin, silloin kun vaimot kotona askartelevat.

Ja hiljainen, pitkä, salakaihoinen kuni pyhäilta erämailla on
aviomiesten vaellus valtamerta kohden, turhaan he kaipaavat kauniita
nymfejä sulostuttajikseen. Laulu tai viina — siinä miesten ikävän
ikuiset impyset avioelämän vipajavalla virralla.

Saattaa kuulostaa kauhealta proosalta, mutta siinä piilee
ihmissielun ikuinen romantiikka — tuossa aviomiehen yksinäisessä
matkustuksessa. Kotona vaimo ja lapset, seljän takana kidutettu
rakkaus, suloisesti kirvelevät muistot, edessä ikuisesti nuori
maailma, joka ei enää ole heidän. Sydän parka on hihnoilla puristettu
heidän matkavaippaansa — he eivät ole varmasti tienneet, pitääkö se
ottaa mukaan vai kotiinko jättää — varalta ovat sen viime hetkessä
vaippaan kääräisseet.

Sydän parka!

                                                  ⸻

Kumpi on synti: tuores rakkausko vai rakkaus, joka ei ole kestänyt
tulikoetuksiansa?

                                                  ⸻

Voiko olla pyhää rakkautta siellä missä on riitaa?

                                                  ⸻

Minä rakastan teitä kumpaakin! kirjoitti aviomies matkaltaan, mutta
ainoastaan toiselle hän kirjoitti näin: ”minä rakastan sinua!”

Sille, jota hän oli paljon rakastanut ja joka häntä yhä rakasti,
hän kirjoitti: ”minä kiitän sinua.” Ja vielä hän kirjoitti hänelle
hurmaavan kirjeen, joka suuresti lohdutti surevaa.

Sillä mies pelkäsi vaimonsa kuolevan pian tulevaan synnytykseen eikä
tahtonut raskauttaa hänen viimeisiä hetkiään.

Kuka voi enempi vaatia onnettomalta aviomieheltä? Hän täytti
velvollisuutensa, tyydytti vaimonsa. Ja jäi väristen odottamaan, mitä
kauheata kohtalo vielä lähettäisi. Kauheata tai kaunista? Ei hän
osannut laskea kumpaa oli tulossa...

Täyttikö hän todella velvollisuutensa? Oliko hänellä edes täydellistä
käsitystä siitä, mikä on miehen velvollisuus? Tuskansa hetkinä hän
sitä epäili!

                                                  ⸻

Ne olivat oikeastaan suuren sielullisen hädän merkkejä Orjossa —
nuo kauniit kirjeet, joita hän lennätteli oikealle ja vasemmalle,
vaimolleen ja kälylleen. Mahdollista on, että jos hänen olisi
onnistunut saada niihin vastaukset heti, häiden sydämensä olisi
asettunut. Ihminen seisoo niin usein teiden risteyksessä ja vain
pieni sattuma määrää, mitä tietä hän lähtee kulkemaan. Joka on
purkanut sydämensä, mutta ei ole saanut pienintä tunnustusta
rehellisyydelleen, hän ei kestä tuota yksin-seisomista teiden
risteyksessä ja turhan odotuksen katkeruus uhkaa hänessä jälleen
herättää kapinoitsijan olevia oloja vastaan.

                                                  ⸻

Kun Orjo saapui matkaltaan takaisin kotiinsa, tuntui Korpilinna
tyhjältä — Mirjam ja Oihonna olivat sieltä poistuneet ja lisäksi
kerrottiin Oihonnan siepanneen pikku Sirkan mukaansa kesämatkoilleen.
Mailan, Jormon ja pikku Erhon hoitajaksi oli ilmestynyt Agnes,
kolmas Mirjam-sisaruksista, sama, joka joskus ennenkin oli ollut
Orjon taloudenhoitajana ja jonka seuraan aviomies aina oli tyytynyt
ainoastaan pakosta sielullista sympatiaa näet ei koskaan näyttänyt
voivan syntyä Orjon ja Agneksen välille, mutta toisiaan sietämään
nämä kaksi sentään kokolailla olivat oppineet.

Agnes oli sisarusten mielestä enkeli ja Orjonkin täytyi tunnustaa
että hänessä oli paljon hyväntahtoisuutta ja uhrautuvaisuutta,
mutta Orjoon teki Agneksen ulkomuoto jollakin tavoin epäedullisen
vaikutuksen, joka pikemmin herätti sääliä kuin myötätuntoa, niinkuin
aina ihminen, jonka Jumala on antanut syntyä viallisena. Orjo oli
usein itseänsä nuhdellut armahtamattomasta arvostelustaan, mutta hän
ei sille mitään mahtanut että Agneksen silmät hänestä kiiluivat
juuri kuin käärmeen silmät, joiden kummallinen pisto sai unhoittamaan
että niitäkin silmiä sentään kantoi nuo neito, joka haaveili miehen
rakkautta.

Luonto oli merkillisesti päättänyt kiusata Mirjamin miestä kahden
sisaren erilaisilla silmillä: Oihonnan ja Agneksen. Oihonnan silmät
virittivät hänessä ikuisen valon ja sulon toiveita, viehkeätä
viileyttä, jossa ihmisen riehuva rinta tyyntyy; Agneksen silmät
veivät hänet väkisten maanalaiseen pimeyteen ja auttamattomaan
epätoivoon. Ja siinä välillä leimahtelivat Mirjamin silmät — milloin
kauniina, luottavaisina, rakkautta janoovina, milloin ylpeinä ja
vihan säteitä singoten!

Orjo, saavuttuaan kotiinsa, johon lapsetkin juuri olivat saaresta
tuodut takaisin, koetti olla huomaamatta häneen nyt tähdättyjä
silmiä, vieläpä itse ihmetteli että saattoi antautua Agneksen kanssa
niin ystävällisiin väleihin. Mutta sisässään hän tunsi kauhistavan
kaipauksen, ja alkukesän järisyttävät tapaukset alkoivat uudestaan
kangastella hänen sielussaan. Mitä, mitä oli hänen tehtävä? Eikö
ollut kohtalon ivaa että hänen sellaisen kesäidyllin jälkeen täytyi
tyytyä — — —

                                                  ⸻

Tuosta myrskyisestä kesäpäivästä saakka, jolloin venhe oli
paiskautunut saaren rantaan ja venheessä olevat hypänneet maalle
taistelemaan elämästä ja kuolemasta ja jolloin miehen ja tytön
välillä oli tapahtunut jumalallinen sovinto — niinkuin mies sitä
luuli — siitä päivästä saakka ei Orjo ollut nähnyt Oihonnan silmiä
eikä kuullut hänestä hiiskausta. Turhaan oli hän kirjeiden kautta
pyytänyt Oihonnalta kolmeakaan sanaa vastaukseksi, turhaan hän oli
vedonnut sukulaisuuteen ja halunnut tietää edes pikku Sirkasta,
jonka kälyneito oli siepannut vähän ominpäinsä — ”varmaan jostain
hyvästä motiivista”, kuten isä oli lapsestaan kirjoittanut. Oihonna
oli joko polttanut tai repinyt kaikki lankonsa lähettämät kauniit
kirjeet, mahdollisesti hän ne oli jättänyt tykkänään lukemattakin
peläten jotenkin takertuvansa intohimoisen miehen kultauistimiin.
Tämä neidon vaiteliaisuus katkeroitti Orjoa sanomattomasti ja käänsi
hänen ajatustensa suunnan. ”Jos me olemme kerran ystävykset”, hän
päätteli, ”niin sitä ystävyyden suhdetta ei sovi hävetä, sen täytyy
jollakin tavoin ilmaantua. Ystävän täytyy ystävälle vastata, jos tämä
sitä pyytää. Ja on suorastaan rikos olla käyttämättä kynää ja paperia
silloin kun se kirjoitettu sana palvelee sielun tarpeita.”

Mitä oli ollut tuo kaunis sovinto myrskyisenä kesä-aamuna?

Mies kauhistui, kun sitä nyt — ilman tukea — harkitsi.

Valhesovinto? Kavala temppuko vain? nuoren tytön mestarinäyte,
mihin pirullisuuksiin hän naisena kykenee äärimmäisessä tapauksessa
lisätäksensä miehen kärsimystä? Jumalalliset säteet tytön silmissä
— silloin — teeskenneltyä loistettako vain? Käsivarren hively
ja sulosointuinen ääni — pirullisinta kiemailuako vain? Ja
suloiset sanansa ”älä ole enää vihainen, rakas Orjo” — näyttelijän
fraaseja? Oi Jumala! Tuo anteeksipyyntö oli ollut ehkä vain
hätäkeino, aiheutunut äärimmäisestä pelosta. Pelosta sillä tyttöön
vaikutti lopultakin vain pelko, sen oli hän huomannut tytön omista
kertomuksista. Sisarellisesta luottamuksesta ei siis puhettakaan.
Koko näytelmän takana tytön puolelta oli ollut — inho.

Orjo vääntelehtihen sisäisessä tuskassa. Nyt hän muisti, kuinka
Mirjam — suudelman salaisuuden tietää saatuaan — oli vakuuttanut
miehelleen että Oihonna oli aina salaisesti inhonnut lankomiestään jo
ennen kuin tiesi tämän häntä koskaan julkenevan lähestyä. Inhonnut
— pelännyt — vihannut ja ainoastaan Mirjamin tahdosta ulkonaisesti
osoittanut kunnioitustaan. Oliko se totta, vai oliko Mirjam —
saadakseen itserakkaan miehensä luopumaan lemmenhullutuksestaan —
valehdellut? Kadehtivan naisen vakuutuksia toisesta naisesta vaikkapa
omasta siskostaan — ei tietänyt koskaan taata.

Mutta nyt mies itsekin alkoi epäillä että tyttö häntä todella
— inhosi. Ja sitä avuttomammin hän tunsi vaipuvansa rakkauden
huumeeseensa. Kuta julmempi toinen oli, sitä hempeämmin toinen
kerjäsi. Rakastaja on kuin koira, joka potkittuna tahtoo nuolla
sitä jalkaa, joka häntä potkaisi. Orjo kirosi omaa kohtaloansa, sillä
hän tiesi vaipuvansa siihen hyllyvään suohon, josta eivät väkevätkään
miehet omin voimin päässeet ylös.

                                                  ⸻

Pian saapui viesti: ”Mirjam onnellisesti synnyttänyt. Tytti kaunis ja
terve, äiti tyytyväinen, vaikka hieman heikko. Kaikki hyvin.”

Agnes pani kätensä ristiin ja sanoi: Jumalan kiitos! samalla
säpsähtäen omaa hartauttaan.

Orjo, viidennen elävän lapsensa isä, ei puhunut mitään. Sulkeutui
huoneeseensa.

                                                  ⸻

”Olisin tahtonut pojan Oihonnasta — ja sitten olisi kaikki saanut
räjähtää vihdoinkin rikki!”

Se oli vain illusiooni, kaikkea aihetta vailla, hullunkurinen
ajatuslento.

Jollei se ollut ikuisuuden tyhjään siniavaruuteen häipyvä Jumalan
tahto, mahdoton toteuttaa maan typerissä kehyksissä.

                                                  ⸻

Hän näkee elämän edessään henkensä silmillä. Mirjam palaa kotiin.
Viidennen lapsen huuto täyttää talon. Sama kurjuus kuin ennenkin —
vielä kauheampi. Ikuinen epäsopu! Hermot molemmin puolin pilassa.
Aineellinen puute paisumassa. Ei pelastusta minnekään päin. Ei edes
yhdyselämän nautintoa. Ja ympärillä — hengetön erämaa.

                                                  ⸻

Aviomies viskaa kaksi kirjettä postilaatikkoon Toinen on osoitettu
neiti Oihonnalle ja sen sisältö on tämä: ”Jos olet viisas, älä enää
koskaan palaa näille maille!”

Sen mitä enin tahtoo, hän kieltää.

Toinen kirje on Mirjamille synnytyslaitokseen.

Älä tule sinäkään! Minä en sinua ota vastaan. Ja lasta, jonka
raskautesi aikana niin monta kerta olet kironnut, älä myös tänne
lähetä. Se annettakoon jollekin lapsettomalle perheelle — ainakin vuodeksi
Huomaa: minä rakastan sitäkin lasta, mutta sinun tähtesi
tapahtukoon verinen leikkaus. Ymmärrät hän, että se on välttämätöntä.
Ja ymmärräthän miksi en sinua odota kotiin pitkään aikaan. Mirjam —
pelasta nyt vihdoinkin itsesi. Sanon sinulle yhden asian: suurinkin
suru on tuhatvertaa arvokkaampi kuin helvetin kärsimys. Mirjam! sinä
olet heikko nyt — minä arvaan — mutta ilmoita minulle, heti kun
luulet kestäväsi sen ainoan kirjeen, jonka jumalallinen kohtalo on
pannut minun kirjoitettavakseni. Odotan sitä tietoa.

Orjo

”Hirveä mies!” hän ajatteli vaistomaisesti, pudotettuaan kirjeen
laatikkoon. ”Hirveä mies, joka lähettää tuollaisia kirjeitä loppuun
asti uupuneen vaimonsa synnytysvuoteelle.”

Mutta järki vakuutti hänelle: ”Nyt tai ei koskaan! Täten varustan
hänet ottamaan vastaan pahimman. Minun on kaikin voimin estettävä
hänet ainakaan palaamasta kotiin.”

                                                  ⸻

Julmimman uhkauksen palkitsi vaimo hellimmällä vastauksellaan:

Rakas Orjo! Olet minulle rakas kaikissa elämän koettelemuksissakin.

Meille on syntynyt lapsi, olen siitä kiittänyt jumalaa ja rukoilen
että saisin anteeksi kiittämättömyyteni kaikkivoipaa luontoa vastaan.
Hän on todellakin kaunis ja terve tyttö, hänellä ovat sinun silmäsi
ja minä suutelen niitä ja kyynel himmentää näköni. Ei hän, viaton
lapsi, tuota kenellekään onnettomuutta, ei isälle eikä äidille, kyllä
Jumala meitä auttaa.

Olen rukoillut Jumalaa ja Jumala on kuullut minua, kun olen
sydämeni syvyydessä nöyrtynyt Hänen edessään, ja Hän, Hyvä Henki,
on antanut minun tuntea suloista sielun puhtautta. Ja minä rukoilen
sinun puolestasi, sillä minä ymmärrän että sinä olet suuressa
sielun tuskassa. Kunpa vielä saisin armon kerran rukoilla yhdessä,
käsikädessä, sinun kanssasi Häntä, omantuntoni Jumalaa, sillä monesti
on Hän kuullut rukoukseni, vaikka olen sen niin kiittämättömästi
unehuttanut. Jumala siunaa armossasi sinua, varjele Jumala sinua
kaikilta tuulien ja myrskyjen vaaroilta, siunaa lapsiamme, joita
en voi kyynelittä muistella, ja suojele kotiamme ja anna sen kodin
säilyä lapsilleni siellä mäntyjen keskessä!

Armahda Jumala meitä kaikkia, mitä me olemme rikkoneet — ja pitkäkö
on elinaikamme.

Olen lähdössä — huomenna — tuttavaini luo maaseudulle, vaikka
epätietoista on, tulenko sinne elävänä, sillä sydämeni on niin
heikko eikä ota ollenkaan vahvistuakseen ja kaikki rasitus olisi
kielletty... Anna minulle Orjo anteeksi ylpeyteni ja pahuuteni,
olen sinua rakastanut, vaikka niin huonosti olen sen voinut
näyttää. Jumala meitä auttakoon! Suutelen hengessä sinua ja kaikkia
lapsiamme:

Mirjam.

Unhoita loukkaukseni ja pane kehykseen oma kuvasi kihlauksemme
ajoilta. Tee se, minä pyydän sitä, ystäväni. Ehkä saan nimittää
lastamme Hilleviksi?

                                                  ⸻

Orjon silmiin nousivat kyyneleet. Hän painoi Mirjamin kirjettä
sydäntänsä vasten. Oh, mitä säveliä soittikaan nyt aviovaimon sydän
ja kuinka likellä kuolemaa hän kukaties oli ollut saadessaan Orjon
uhkauksen, josta hän ei maininnut sanaakaan!

                                                  ⸻

Mutta kuoren sisässä oli vielä toinenkin kirje, samoin kuin
edellinenkin lyijykynällä kirjoitettu, yläreunassa muistiinpano:

Yöllä 28-29 heinäk. unen poissa pysyessä, sydämen rajusti sykkiessä.

Rakas Orjo, mieheni, minä rukoilen sinua sisareni Oihonnan puolesta,
että jättäisit hänet rauhaan, sillä minun täytyy nyt sanoa
sinulle, mitä en olisi koskaan muutoin sanonut, nimittäin että
hänellä on kauhea kouristustauti, jonka hän voi saada pienestäkin
mielenliikutuksesta ja montakin kertaa päivässä, sekä rasituksesta
että yön valvonnasta. Sen vuoksi käy hän yhä kiukkuisemmaksi eikä
hänen hermonsa kestä ketään meistä sisaruksista pitempää aikaa,
niinkuin ne eivät kestäneet sinuakaan. Jätä hänet nyt rauhaan joka
suhteessa, ettet suurempaa turmiota hänelle tuottaisi. Ne kohtaukset
hänellä ovat niin kauheita että minä olin seuraavan päivän — tiedät
mitä päivää tarkoitan — aivan kipeä. Ja rakas Orjo, minä rukoilen
sinua ettet tästä kellekään hiisku, kaikkein vähimmin Oihonnalle
itselleen. Jätä hänet joka suhteessa rauhaan ja anna hänen kulkea
omia teitään sekaantumatta hänen asioihinsa, lupaa ja vanno, rakas
Orjo, minulle se meidän kummankin sielun rauhoitukseksi. Rukoilen
sinulta sitä Jumalan nimessä, Oihonnan sisarena ja sinun vaimonasi ja
viattomain lastesi

äitinä.

                                                  ⸻

Orjo tunsi syvää mielenliikutusta siitä mitä sai tietää, mutta
samalla hän tunsi että olisi ollut parempi, jos ei Mirjam tätä toista
kirjettään olisi lähettänyt. Sillä niin pian kun asia koski Oihonnaa,
hän tahtoi olla täydellisesti itsenäinen, ja ollen luonnostaan
kapinallinen halusi kaikista vähiten noudattaa hänen neuvoaan, joka
oli ollut valtavana aiheuttajana Oihonnan kahtalaiseen käytökseen.