3.

He nauroivat omille viattomuuksilleen asioissa, joita eivät vielä
kokemuksesta tunteneet, ja pitivät itseänsä leikkivinä lapsina
todellisen avioelämän kynnyksellä.

Täytyi ehkä luopua turhasta ujoudesta ja kysyä neuvoa lääkäriltä.

Mutta heitä nauratti vielä sittenkin samalla kun itkun kyyneleet
joskus varjostivat heidän nuorta onneansa.

Kuherruskuukausia kesti kokonaisen vuoden ennenkuin he perinpohjin
oppivat tuntemaan avioliiton fyysilliset edellytykset.

Vähitellen he alkoivat tuntea syvää huolestusta sielussaan ikäänkuin
vaistomaisesti vapisten tulevaisuutensa edessä.

— Mirjam rakas, minun käy sääli... sopersi mies.

— Sääli itseäsi — minä tahdon... vastasi nuorikko.

— Mutta, kultaseni, sinä et vielä tiedä kaikkea...

— Kun kerran olet sydämeni omistanut, valloita kaikki muukin.

— Kuinka luonnollinen sinä olet!

— Sitähän sinä juuri rakastat... Aviomies puolestaan oli lausunut
jäähyväiset poikuutensa heikkouksille. Hän oli nyt täysi mies, joka
kykeni tyydyttämään naisen lemmen kaipuuta, ja ennenkokematon varmuus
täytti hänen olemuksensa.

Sitä mukaa kuin oli mieheksi kypsynyt, oli hänen hermostonsa
parantunut ja vuosikauden naimisissa elettyään hän tunsi itsensä
harvinaisen terveeksi ja henkisesti valmiiksi taistellakseen
olemassaolon kovaa taistelua ”pahaa” maailmaa vastaan.

”Olen mies!” hän ikäänkuin tunsi sielunsa syvimmässä, ajatellen
ylpeydellä vaimoansa, neitoa, joka hänet oli pelastanut.

”Olen nainen!” ikäänkuin tunsi myös toinen ihannellen miestään, joka
edusti häntä maailman edessä.

Mies tiesi naimisiin mennessään erinomaisen hyvin sukupuoliyhteyden
merkityksen avioliitossa. Hän oli sekä nähnyt että lukenut tai
kokeneilta ihmisiltä kuullut, kuinka suurin osa naimisissa olevia
kaikkialla maailmassa käytti väärin avioliiton vapauksia, jotka
yhteiskunta oli pyhittänyt. Hän tiesi että useimmat eivät kestäneet
omien nautintojensa seurauksia, vaan sortuivat aavistamattomiin
onnettomuuksiin, ja tiesi myös, että muutamissa tapauksissa liian
niukka yhdyselämä samoin vaikutti vahingollisesti. Hän tiesi että
ainoastaan täysin terveet aviopuolisot, jotka rakastavat toisiaan
henkisesti, kestävät avioliittonsa kaikki valo- ja varjopuolet.

Mies ei ollut tietämätön siitä miten hänen oma sukupuolensa
useimmissa tapauksissa hävitti naisen alkuperäisen kauneuden ja
siten teki naisen itselleen vastenmieliseksi. Hän tiesi myös että
löytyi naisiakin, jotka säilyttämällä oman viehätyksensä, turmelivat
miehiä puristamalla näistä heidän elinvoimansa. Tärkeänä onnellisen
avioliiton ehtona hän piti sitä, että nainen, jonka mies oli valinnut
elämänsä auttajaksi, säilyi ulkonaisestikin kauniina samalla
kun hän tiesi, että se harvoin saattoi tapahtua. Monet kauniit
tytöt rumentuivat jo ensimäisinä lemmen kuukausina, sangen useat
rumentuivat toivotun esikoisensa maailmaan tulon tapahduttua, ja
toisen ja kolmannen synnytyksensä jälkeen olivat useimmat aviovaimot
siinä määrin muuttuneita, ettei mies enää parhaalla tahdollakaan
voinut pitää heitä kauniina. Poikkeuksia olivat ne ikivihannat
ruusut, jotka jokaisen uuden synnytyksen tapahduttua yhä ikäänkuin
nuorentuivat ja kaunistuivat ja elämänhalussaan voimistuivat. Myös
tiesi hän liian tiheiden raskaustilojen surkeat vaikutukset naiseen
— yleensä hän teoriassa tiesi onnellisen ja onnettoman avioliiton
tärkeimmät ehdot.

Itse hän puolestaan hartaasti toivoi voivansa kulkea kultaista
keskitietä.

Orjon ja Mirjamin avioliitossa piti ilmetä elämän onnea, elämän
järkeä, elämän iloa ja syvää vakavuutta!

Heidän piti osata kiertää kaikki ne salakarit, joita useimmat muut
eivät olleet osanneet välttää.

Mies se niin oli nämä asiat edeltäpäin päättänyt ja nainen hyväksyi
ne keskustelematta kiihkeällä, lyhyellä vastahyväilyllä.

Vuoden naimisissa oltuaan Mirjam alkoi tuntea itsessään oireita,
jotka ennustivat hänen määrätyn ajan kuluttua tulevan äidiksi.
Molemmat aviopuolisot säpsähtivät ilosta — viime aikoina
olikin heidän nuori avioliittonsa tunnahtanut jollakin tavoin
vaillinaiselta, autiolta.

He olivat panneet lapseensa sielunsa kaiken voiman. Kaikki mitä
kummassakin oli parasta, oli ikäänkuin annettu tälle lapselle. Se
lapsi oli oleva heidän hellintä sydänvertansa, se oli nouseva heidän
kummankin yläpuolelle, se oli oleva heidän jumalallinen sankarinsa,
jolla oli edellytyksiä taistella kavalaa maailmaa vastaan ja
saavuttaa harvinaista onnea.

Neitosen muuttumisessa äidiksi oli jotakin pyhää, ja pyhää oli
entisen nuoren miehen kehittymisessä isäksi; mutta kaikista pyhintä
oli se, mikä hiljaisen rukouksen hurmiossa, henkisen ikävän kaihossa,
koko maailman arvoitus edessä, ruumiillisen kauneusnautinnon
haltiotilassa oli jumalallisen salaperäisyyden syvyydestä esiin
manattu!

Se oli avioliiton ensimäinen ikuisesti korkea totuus, jonka edessä
täytyi nöyrästi polvistua ja jonka tähden täytyi luopua kaikesta
kevytmielisestä tulella leikkimisestä.

Lapsi! Heidän lapsensa! Mirjamin ja Orjon sydän...

Oi! he kiittivät jumalaa että olivat näin onnellisessa avioliitossa.

                                                  ⸻

Onnellisessa? Niin. Eivät he avioliittoaan kaikista onnellisimpana
pitäneet, mutta kaikissa tapauksissa sellaisena, joka oli läpäisevä
elämän myrskyt! Ylpeästi he uskoivat ettei heidän avioliittonsa ikinä
ollut muodostuva niin kolkoksi ja suorastaan kauhistavaksi kuin
jonkun heidän naapurinsa avioelämä, ja toiselta puolen he nöyrästi
tunnustivat olevansa alempana niiden avioliittojen suhteen, joissa
mies ja nainen todella näyttivät sulaneen yhdeksi ymmärtäväksi
tahdoksi, yhdeksi elämän leikkiväksi hymyksi — sellaisia suloisia
poikkeusilmiöitä yllätti varsinkin hopeahapsisten vanhan ajan
avioparien joukossa. Mutta kenties olivat hekin vielä, Mirjam ja
Orjo, kaikki läpikäytyään, kehittyvät tuollaiseksi sulosointuiseksi
lasten lailla leikillisesti kinastelevaksi poikkeuspariksi?

Heidän nuoressa avioliitossaan vivahteli nyt kummallisia varjoja
— he eivät itsekään tienneet, mistä ne tulivat. Miksi sysimusta
pilvenlonka äkkiä peitti auringon, joka vielä äsken tulikuumasti
säteili, miksi yhtenä aamuna satoi lämmintä kevätvettä, toisena päivänä
syyti jääkylmiä rakeita, jotka kipeästi ruoskivat kasvoja,
miksi taivas ja maa joskus sekoittui veripunaiseksi myllerrykseksi,
kuului uhkaavaa ukkosenjyrinää ja sydämen täytti hirveä pelko ja
järkeä ikäänkuin pimitti...? Ja sitten taas oli kaikki ennallaan
ja nuori avioelämä kukoisti lupaavana, kaikkien kadehtimana ja
onnittelemana.

Jo kihloissa ollessa — ennenkuin he olivat mies ja vaimo — nämä
kummalliset varjot olivat leikkineet heidän päittensä päällitse
samalla kepeästi häipyen uteliaan lemmen kevätkiihkoihin, jotka
pursuivat vastustamattomalla voimalla kuni ruskeat kevätpurot
maantieviemäreissä.

Mitä oli esimerkiksi se että morsian, joka vielä äsken oli vannonut
ikuista uskollisuutta leväten sulhonsa sylissä, yhtäkkiä sai häntä
kohtaan omituisen kauhun ja pelon tunteen — he olivat häämatkallaan
erämaan halki — ja koetti kyytipojan avulla jätättää kärryistä
noussutta sulhastaan, juoksuttaen häntä monta kilometriä jälessään?
Hän, Mirjam, ei itsekään oikein osannut tehdä selkoa siitä, mikä
virma hänet silloin yllätti — aivankuin joku kaukainen aavistus
tuleviin aikoihin olisi häneen iskenyt vaatien neitoa pakenemaan
tulevaa miestään. Vai oliko se itsetajuton mielijohde: aiheutuva
magnetismin ikuisista laeista miehen ja naisen välillä, poistyönnistä
ja luovetämisestä, salavihasta ja salarakkaudesta kahden ainaisesti
taistelevan vastakkaisen sukupuolen kesken?

Tai mikä oli se ilmiö, että sulhanen puolestaan jonakin ihanana
kultaruskojen valostamana kesäyönä — heidän ulkomaamatkallaan —
kun ruusut tuoksuivat ja satakielet lauloivat avatun akkunan alla,
yhtäkkiä kavahti polvilleen, tempasi veitsen seinältä ja välkyttäen
terää nuoren rouvansa ihanien rintakumpujen ylitse, silmissä
pirullinen kiilto, puhui synkkiä sanoja uhaten itseään ja koko
maailmaa aivankuin vastanaineiden välillä olisi tapahtunut mikäkin
traagillinen paljastus? — ja sitten seuraavassa silmänräpäyksessä
kaikki uhma sammui suloiseen raukenemukseen ja molemmin puolin
pyydettiin toisiltaan hellästi anteeksi.

Mistä se johtuikaan, että kumpikin toisinaan tunsi vastustamatonta
tarvetta heittäytyä näyttelijäksi, joka deklamoi juhlallisia sanoja
ja riehahteli kuin raivostunut jumala lukien toinen-toisensa
edessä kaiken inhimillisyyden, kaiken säädyllisyyden, kaiken onnen
elinehtojen ja kaiken yksilöllisyyden lakipykäliä?

Jo muutamien kuukausien yhdessäolon jälkeen he olivat myöntäneet
toisilleen että olivat menneet naimisiin perusteellisemmin tuntematta
toisiaan ja varsinkaan tuntematta toistensa rotuominaisuuksia.
Nuoruuden kiihkossaan he olivat päättäneet että vasta avioliitossahan
toisiinsa saattoikin tutustua ja he ylenkatsoivat niitä, jotka kauvan
kiduttivat toisiaan tutkimalla toistensa heikkouksia ja lopulta ehkä
erkanivat toisistaan. Tosin morsian ensi huumauksessa oli kuvitellut
juhlallisia häävalmistuksia ja siitä syystä ainoastaan ehdottanut
yhden vuoden kuukauteen kihlausaikaa, mutta kun sulhanen oli pitänyt määrättyä
pidättymisaikaa kaiken pahan ja vaarallisen enteenä, niin oli morsian
tyytynyt yhteen ainoaan, jonka lyhyyttä hän jälkeenkin
päin vielä siunasi. Mutta tämä ei ollut estänyt heitä molemmin puolin
tuntemasta jotain pettymyksen tapaista, kun tuli kysymys siitä,
mitä kumpikin pohjaltaan tahtoi ja tarkoitti. Ja silloin pilkisti
keskustelujen takaa kaksi päinvastaista luonnetta.

— Mirjam, mitä sinä oikein teet?

— Minä tahdon näin!

— Mutta tekisit nyt minun tähteni toisin?

— Älä viitsi komentaa!

— Enhän minä komenna, mutta asian itsensä vuoksi — ymmärräthän,
mikä on oikeata ja kaunista ja hyvää...

— Voi, älä viitsi olla niin juhlallinen ja vakava!

— Mutta, kultaseni...

— Ei, minä en tahdo kuulla mitään!

Toisella kertaa oli vastanaineiden kesken seuraavanlainen sananvaihto.

— Orjo rakas, saanhan ostaa sinun laskuusi tuon hatun?

— Mutta vastahan sinä ostit uuden.

— Minä en tästä pidä. Tuo on muotihattu.

— Minusta se on kauhean ruma.

— Sinä et ymmärrä.

— Ihan tosiaankin häpeän, jos ostat. Enhän minäkään pane päälleni,
mitä et sinä hyväksy.

— Voi kuinka sinä olet lapsellinen!

Ja se ruma hattu tietysti ostettiin, josta tosin johtui enemmän
kiusaa kuin iloa.

Kolmannella kertaa kävi keskustelu näin:

— Rakas Mirjam, älä ole niin ylpeä talonpojille.

— Moukille!

— Minä näin, että he loukkaantuivat käytöksestäsi.

— Minä en ole tottunut heitä passaamaan!

— Voisit sentään olla hieman ystävällisempi ja osaaottavampi.

— En!

— Mirjam!

— En ikinä!

— Mirjam! Älä vastusta sitä mikä on hyvää.

Ja nuoren aviomiehen silmät tulistuivat. Mutta Mirjam seisoi siinä ja
polkaisten jalkaansa sanoi vielä kerran: En sittenkään!

Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin kiersi kätensä miehensä
kaulaan ja sanoi muuttuneella äänellä:

— Orjo, anna anteeksi!

Silloin oli kaikki taas hyvin.