6.

Kaksi päivää myöhemmin, ehtimättä saada vastinetta edelliseen, nuori
aviomies yliskammaristaan lennätti uuden kirjelmän, joka alkoi
reunamuistustuksella:

Tämän kirjeen saat lukea vasta nukuttuasi
yön rauhassa edellisen kirjeen tunnelmissa.

Jonka jälkeen seurasi vakava teksti:

Mitalin toinen puoli eli
Elämämme arkiharmaa.

Rakas Mirjam!

Terveellistä on nyt luoda katsahdus 1. vuoden avioelämämme
varjopuoliinkin. Sinun kanssasi, Tyttö kulta, olen minä saanut kulkea
paratiisin ruusutarhoissa, joiden sulot ovat sieluni runollisimpia
aarteita. Kiitos tästä! Mutta — mistä tuli katkeruuden musta
kyykäärme meitä kiusaamaan? Kuinka on mahdollista että kaksi ihmistä,
jotka muutamia tunteja takaisinpäin mitä suloisimmassa sovussa
tahtoivat sulautua toisiinsa — yhtäkkiä perästäpäin huomaavat
olevansa kovin tyytymättömät, vieläpä vihaiset toinentoisellensa?

Onko se vain hermojen luonnollista ärtymistä?

Lienee syy usein hermostossa, mutta kyllä syy piilee syvemmälläkin —
henki-ruumiillisessa olemuksessamme.

Oi Jumala, jos osaisin oikein selittää, niin tästä voisi olla hyötyä
sekä sinulle että minulle. Sillä tahtoisithan sinäkin, rakkaani,
että me sopusointuisesti oppisimme yhteiselämäämme viettämään,
ettei se jonakin päivänä rikkoutuisi ja särkisi kummankin sydäntä?
Tahtoisithan?

Jos tahdot, niin sinä muistat, kuinka ikäviäkin kohtauksia meidän
kesken on sattunut, meidän kesken, jotka lemmessä toisillemme
antaudumme. Ja minä sanon nyt kuten ennen: kohtausten kovuuden olen
minä yksin aikaansaanut. Minä se olen ollut se, joka olen raivostunut
ja käyttäytynyt ryhdittömästi pikku vaimoani kohtaan. Mutta — olen
myös kärsinyt enempi, olen kärsinyt omasta hillitsemättömyydestäni,
omasta onnettomuudestani. Vaan mistä onkaan onnettomuuden tunne
johtunut? Miten minä hetkellisesti olen niin voinut raivostua
ja synketä ja päästää kauheita sanoja tai säikytellä sinua
äkkipikaisilla uhkauksilla? Häijyydestäkö, hulluudestako, huonosta
sydämestäkö?

Ei! Tyttö-kulta — en liene sydämeltäni pahempi kuin kukaan muu; on
ollut jaloja naisia, jotka ovat väittäneet sen pohjalla piilevän
kultaakin...

Hermoni ovat huonot, mutta ei sydämeni. Muista aina se!

Synkistymiseni, pahapäisyyteni on — mikäli itseäni osaan tutkia
— aiheutunut jostakin ilmiöstä, ota aatteellisesti olen
pitänyt huonona, pikkumaisena, turhamaisena, epäkristillisenä,
epäinhimillisenä, muotiorjallisena tai muulla tavoin siveellisesti
vääränä. Silloin kun sinun käytöksessäsi, arvosteluissasi tahi
teoissasi on mielestäni ilmennyt vivahdustakaan jostakin, jota pidän
huonona tai epäjalona, niin minussa on heti noussut hylkäämisen
hyökylaine, joka pyrkii huuhtomaan tieltään kaiken, mikä on tuon
hyvän prinsiipin esteenä. Toisin sanoen: pikkuasioiden takaa minä
aina näen suuren sarjan aatteita, ottaen siis pienenkin asian
vakavalta kannalta, ja koskekoon ilmiö vaikka omaa vaimoani, sitä
enemmän kärsin, koska ihanteeni saavat pahoja kolauksia. Kun kerran
olen entinen fantasian lapsi, niin juuri se ettei todellisuus
mene niinkuin olen laskenut, tekee minut pettyneeksi, ja pettymys
herättää minussa tuskaa; tuska taas — puhkeaa raivoon, joka pukeutuu
määrättyihin muotoihin. Esimerkiksi jos sinä suutuksissasi lausut
jyrkän ja varomattoman arvostelun jostakin henkilöstä, joka on
sinua kohtaan aivan yhtä ystävällinen kuin sinä häntä kohtaan, niin
se loukkaa minun elämänkatsomustani, ja jos lisäksi hermot ovat
heikot, niin siitä se sitten leimahtaa se, mikä polttaa kuin tuli.
Mutta periaate on: olkaamme oikeutta harrastavia, olkaamme ihmisiä,
olkaamme kristityitä! Niin kauvan kun vaimoni ei loukkaa tätä
periaatetta, niin kauvan ei minunkaan pahastumiseni ole vaarallista
laatua.

Toisella kertaa syy synkistymiseeni saattaa olla yksinomaan
aviollinen. Esimerkiksi jos sinä — valmistamatta minua siihen —
heität minut yksikseni kotiin yöhön asti, itse viipyen jossakin
huvissa, niin se sinänsä niin pieni asia on ikävöivälle mielelle
katkera koetus, joka itsekkään luonnon takia — sitä en kiellä
— puhkeaa ankaraan arvosteluun. Mutta asianlaita on toinen, jos
minut siihen valmistat sopivalla, lempeällä tavalla ja selvästi —
silloin tyydyn eikä jälkinäytöksiä tule. Että itse ehkä myös joskus
valmistamatta olen jättänyt sinut yksiksesi, on huonosti tehtyä,
mutta väliin on syy ollut edeltäpäin tietämättömyys viipymisestä
jossakin kokouksessa j.m.s.

Sellaisia avioliitto-asioita on tuhansia, niiden onnellinen
suoriutuminen riippuu sopivasta vaaran torjumisesta. Nainen, kodin
luoja, kodin henki, on kutsumukseltaan se, jonka täytyy oppia tuo
vaaran torjumisen taito. Kuka koleat tasoittaa, ellei hän, nainen?
Tutki naisen elämäntehtävää, niin huomaat, että tämä taito kuuluu
hänen sydämensä vaatimuksiin. Sillä kokemus osoittaa että milloin
nainen asettuu odottamaan mieheltään valmista kotoisen rauhan
luojaksi, hän on itseltään liian vähän vaativainen. Kyllä mies
itseltään vaatii yhtä ja toista käytöksessään naistansa kohtaan,
vaan ei ennen kuin näkee että hänen naisensa todella on nainen. Jos
ihanteeni naisesta lienee ollut tavallista vaateliaampi, niin siihen
on syynä kohtalo, joka minut on tehnyt runoilijaksi. Mutta ken kerran
runoilijan kanssa on suostunut rakkauden liittoon, hänen täytyy myös
suostua huomioonottamaan sellaisen lentävän luonteen erikoispyyteitä.

Vaimo-kultani, joka olet poveani vasten itkenyt surunsuloisia
kyyneleitä elämämme arvoituksia miettien. Olethan itse aavistanut,
kuinka miehesi maailmankatsomus suuresti eriää siitä elämän
haaveesta, minkä sinussa kasvatus on muodostanut. Mutta oletko
silloin vakavasti itseltäsi kysynyt: voitko olla sen Orjon
elämäntoveri, joka pitää mitättömänä niin monta asiaa, mikä
tavallisista ihmisistä on jonkun arvoista? Voitko tyydyttää hänen
henkensä toverikaipausta kymmenennellä osalla siitä, mitä tyydytät
häntä lemmelläsi ja nuorella verelläsi? Tai onko sinulla todellista
pyrkimystä siihen että koettaisitkaan olla hänelle jossakin määrin
tuo henkiystävä — etkä ainoastaan hyväilyjen kahtia jakaja?

Varmaan olet sinä, Mirjam jotain tällaista tuntenut, vaikka et osaa
tunteitasi sanoiksi pukea. Olenhan iloitellut että sinä — huolimatta
ihmisten irvistelystä — olet suostunut avioliittoomme ilman
vanhanaikuista pappia. Mutta sen sinä itsekkin tunnustanet, että olet
noihin vapaa-aatteellisuuksiin toistaiseksi kypsymätön. Sillä siihen
sisältyy paljon muutakin kuin kansallisavioliiton sietäminen. Siihen
sisältyy kokonainen erityisen elämänkatsantokannan omistaminen. Ja se
luonnollisesti ei tapahdu kädenkäänteessä.

Jos luonto kokonaan panee vastaan, turha on silloin toista opettaa.
En ole se, joka ”dresseeraamalla” tahtoisi vaimostaan tottelevaista.
Jos ei yhteensulaminen ota mennäkseen luonnollisesti, saa olla
menemättä. Mikä siitä seura sitä älkäämme turhaan kuvitelko. Pääasia
on, että olemme rehelliset toisiamme kohtaan ja jos näemme, ettemme
opi elämään keskenämme paremmassa sovussa kuin tusinasielut, niin on
pyhä velvollisuutemme valita se tie, jolla ainakaan emme toisiamme
turmele.

Näin on aina ollut minun vakuutukseni aviokysymyksessä. Minä totta
tosiaan en tahdo olla tusina-avioliitossa, jossa mies ja vaimo
vähitellen kuluttavat toisensa rikki uskaltamatta erota! Sellaisia
surkeita liittoja näemme tuhansittain ympärillämme — minua inhoittaa
ajatella meitä yhtä kurjiksi olennoiksi. Siinä ei ole kyllin että
ollaan jotakuinkin sietävällä kannalla ja ainoastaan yhteiskunnan
muoto-orjuuden ja ihmisten ilkeitten kielten tähden pysytään
osassaan. Meidän täytyy päästä sovinnolliselle kannalle, niin että
kummallakin on toinen-toisestaan enemmän apua kuin yksin eläessä.
Täydellisen sopusoinnun ihanteeni tosin suostuu laskemaan kadotetun
paratiisin haaveitten joukkoon...

(Kirjoittaja tunsi väsähtymistä ja hän jatkoi):

Kunpa avioliittomme, oi Mirjam, kehittyisi edes oikein
mahdolliseksikaan, niin siinä olisi kylliksi onnea onnettomalle
runoilijasielulle!

Nyt olen puhunut kuin se, joka uskoo olevansa ylempänä toista ja siis
sillä oikeudella arvostelee. Jos pidät sitä vääränä ja itsekkäänä,
niin on turha koskaan enempää yrittääkkään tähän äänilajiin. Sillä
minä en rakasta naista enää sokeasti kuten takavuosinani ja tiedäthän
vanhan totuuden että: jollei minun vaimoni pidä minusta lujasti
kiinni, niin solmu voi aueta — minullahan on oma elämänhistoriani,
jota ei ole sinulla. Sukupuolitarve ei näy takaavan avioliiton
mahdollisuutta. Muista aina se, rakas lapseni!

Lisään vielä, mitä edellisessä kirjeessäni huomautin, että jos
sinulle on epäterveellistä jäädä sinne, niin lähde heti tänne, sillä
täällä saat aurinkokylpyä ja rantavettä...

Kuumat suudelmat Tyttöni huulille:

Orjolta.