8

Tiistai-iltapäivän hämärtäessä, kun Vesteri ja Iita Linta Maria
pitivät vahtia mökin akkunassa, vilahti vihdoinkin jääkukkaisen
lasiruudun lävitse koiran kiekkuroiva häntä ja kohta sen jälkeen
näkyi lounaanpuoleisessa metsänreunassa mies, jonka lapset heti
tunsivat isäkseen.

Topi sieltä hiihteli ylös mäkeä, pienenläntä jauhopussi selässään.

— Jo tuli Jysky! Äiti hoi! Jo hiihtää isä! huudahtivat lapset
melkein yhteenääneen.

Riika emäntä syöksähti akkunaan kivun kouristus sydänalassa, tähdäten
silmillään tulijaan: ”Onko saanut vai ei?” Mutta kun näki pussin
köyristyneessä selässä, niin huoahti ääneen:

— Armahti luoja vielä tämän erän!

Mutta Sake oli karannut kesken lapsensoudatusta ulos pihalle, Petti
siukku perässään, ja kaahloi paljain jaloin lumessa, jota nyt
kolmisen yön aikoina oli karttunut polviin asti. Pitihän toki olla
isää vastassa. Petti sentään pakeni takaisin pirttiin Jyskyä hellästi
kaulasta halaillen:

— Aipi siti ressua! aipi siti koeranpoekaa! tyttönen puheli
loppumattomasti hyväillen kotiintunutta koiraa, jonka silmäinvälke
myös ilmaisi hyvää mieltä.

— Juoksetko pirttiin paleltumasta! huusi isä Topi heti kun havaitsi
Saken pihalla kuuristelemassa, mutta ei poika nyt pahemmin kuin
ennenkään hätäillyt, vaan odotti miehuullisesti, kunnes isä oli hänen
kohdallaan. Sitten hän vasta juosta kipaisi lämpimään punavilkkuvin
varpain, sinertävin poskin.

Topi laski pussin selästään etehisen kynnyspölkylle, irroitti
jalkansa mäystäistä, joihin taipalella oli tekaissut vitsaiset
kannantakaiset, nosti sukset pystyyn seinää vasten, niisti nenänsä
kaikuvasti kintaspeukalopihdillä, tarttui jauhopussiin ja huusi:

— Aukaskaahan ovi!

Ja niin hän työntyi sisään, ja mökinlapset vaikenivat jännityksestä,
uteliaasti tihdaten pussiin.

Riika huomasi heti että Topin käytöksessä oli jotakin erilaisempaa
kuin ennen... ikäänkuin uusi ryhti...

Aviopuolisot eivät kätelleet toisiaan, välttihän tuo hyvänpäivän
sanonta silmäniskullakin. Kotvaan ei kukaan pirtissä ääntä
päästänyt, ainoastaan pikku Piri porahteli kätkyessä... Vihdoin Topi
juhlallisesti komensi:

— Ota-hae pannu ja pistä tulelle!

Välähtivät Riikan silmät kuopissaan ja kieli suussa loksahti
kuuluvasti:

— Onko sulla kahvit?

— Lie heitä pariksi kertaa: täksi ja jouluksi. Ja lisäsi: —
Suutarin Kunilla valmista työnsi ruuttiin. Terveisiä laittoi...

— Kiitoksia! sanoi Riika ajatellen kuitenkin enemmän kahvia kuin
terveisiä. — Antoiko se sokeria?

— Ite otin puojista, hilkun eistä, vastasi Topi aukoen eväspussin
suuta.

Riika alkoi touhuta kuin tulisella kekäleellä ajettu, hän lennähytti
tervaksiset pilkkeet pesään, koppasi pikimustan pannun piilostaan,
kaataa huiskahutti vettä pahkakauhalla — kaikki muutamassa
kädenkäänteessä. Polttava himo oli äkkiä ruvennut kirvelemään hänen
vatsanpohjaansa, makea vesi kihoili jo edeltäpäin kurkussa, kun
varmasti tiesi saavansa kahvia.

— Vieläkö sulle mitä muuta kuuluu?...

Mutta ei ollut Topi kuulevinaankaan. Kovinpa se nyt olikin ylevä...

Riikan olisi mieli tehnyt itsensä kopeloida eväspussin suuta,
jotta oliko siellä se punakukka-retonki ja muut asiat... ”Vaan
kyllä se kaiken kertoo ja selvittää, jahka tässä kahvi kiehahtaa”,
päätteli hän ja kun sai Topilta paperitötterön käsiinsä, niin iski
poltettuihin papuihin kiinni kuin havukka pikkulintuihin, ja musersi
toisen puolen annoksesta muutamassa hallin potelia
pyörittämällä pöytää vasten, sillä tätä jauhamiskeinoa oli ennenkin
käytetty myllyn asemesta. Sitten yhteenkyytiin surautti surveet
pannuun, jossa pintavesi jo iloisesti kupluili.

Ja ihana kahvin haju täytti pian tuon pienen erämaisen töllin, pannen
kidutetut makuhermot kummasti kutajamaan...

Mutta olivatpa lapsukaisetkin saaneet isältään pompoolia, joita
Topi heille oli tuonut kauppiaasta viidellä pennillä tuliaisiksi,
huolimatta siitä, että suutari oli tietänyt sanoa moista tavaraa
epäterveelliseksi.

Epäterveellisyyden punnitseminen ei kuulunut köyhimmille — pääasia
oli, että pienet räkänenätkin joskus saivat räiskähdellä tämän
maailman hyvästä. Ja niin tekivät Topin lapset tänäpäivänä, namuja
saatuansa...

Mutta Topi itse ja hänen vaimonsa Riika nautitsivat mustanväkevää
kahvia hehkuvan lieden äärellä, ja kierähtivätpä kyyneleet mökin
emännän kuoppaisiin silmiin, kun hän ensimmäisen kupposen oli
kurkkuunsa valanut. Jessus sentään, kuinka teki hyvää sydämyksille!
Sai olla vaikka viisi reväisintä irti — tällä voiteella meni
varmasti paikoilleen.

Mutta Topin ryppyisessä otsassa karkeli joku syvällinen ajatus, josta
hän ei tietänyt, että mitenkä sen vaimolleen ilmaista. Vihdoin hän
painokkaasti sanahti:

— Olin minä kokouksessa.

Ja katsahti Riikaan altakulmain, että minkä vaikutuksen tämä
tiedonanto eukkoon teki? Mutta Riika hörppäili kahvia ja hymähti:

— Yhyy.

Ajatteli akka näet punakukka-retonkiansa. Topi oli tovin tuppisuuna,
mutta toista kupillista särpiessään tokaisi lisäksi:

— Kyllä nyt taitaa herroilta housut revetä... tässä maassa.

— Hääh? kysyi Riika ja pysähtyi ryyppimästä.

— Se näes... tuota... oli se..., selitti Topi.

— Mikä niin? ihmetteli Riika

— Ka se... mitenkä hyö häntä..., sopersi mies.

— Etkö sinä osaa sanoa? ahdisti vaimo.

— Soli-sali-ratti! tömähti Topi ja katsoi Riikaa vasten naamaa,
jotta eiköhän se akka nyt ala kunnioituksesta vavista semmoisen
mahtavan asian edessä.

Ja tosiaankin: Riikalta jäi suu auki kuin leivinuuni ja kahvivati
näytti tärisevän kämmenissä. Topi oli kuin seitsemännen taivaan
korkeudessa!

— Missä kokouksessa sinä siellä olit?

— Visuliinin pirtissä.

— Öhöö, sanoi Riika luullen pääsevänsä jäljille. — Kuka sitä piti?

— Raatari Kalle ja suutarin Kunilla, selitti mies.

— Raatari-suutari! puhutko sinä oikein täyvessä tolkussasi?

— Kyllä minä järilläni olen, kunhan vain sinä pysynet! vakuutti
Topi korkeamielisesti ja ryysti pitkän ryypyn kahvia, joka näytti
imeytyvän hänen kurkkupartansa sisään ikäänkuin vesi pesusieneen.

— Keitä siellä muita oli? tiedusti Riika.

— Jätkämiehiä vain oli, vastasi Topi.

— Eikö ollut lukkariakaan?

— Ei ollut lukkareita!

— Eikäkö veisattu? tarkisteli Riika.

— Veisasi raatari Kalle ja suutarin akka... punaisesta virsikirjasta
veisata lurittelivat, selitti Topi.

— Tottako sinä puhut?

— Mitäpä minä häntä valehtelemaan!

Riikan ihan hiki tuppasi kainalokuoppiin. Ei ymmärtänyt, että missä
hulluin hoijakassa Topi siellä kirkonkylässä oli kolunnut.

— Näitäkö ne meijän virsiä tuntuivat veisaavan? hän taas kysyi.

— Ei ne näitä lut-heruksia, muita ne oli, ilmoitti Topi.

— Herra jessus! huudahti Riika kauhuissaan muistaen kammottavaa
unennäköänsä Topista ja ruustinnan keskustelusta.

Mutta Topi selitteli ylen vakavasti:

— Intteri naaliksi se raatari Kalle niitä lauluja nimitteli.

Riikaa ihmetytti, että Topi kolmessa oli oppinut näin
paljon hienoja nimityksiä — mies, joka ennen ei ollut osannut
Retriika Euphrosyyneäkään kunnollisesti lausua!

— Mitä mieletöntä tarkoitusta varten semmoista rahvaankokousta
pidettiin ja mitä lempparia sinunkin sinne piti tukkeutua? hän jo
melkeinpä vihan vimmoissaan sanoi.

Mutta Topi se hätiköimättä, tietävämmän maltillisuudella, vastasi
eukolleen että:

— Ka se kun nyt on tulossa se uusi lakimeininki, jotta alhaiset
saavat vetää punaisen viivan. Hekkää...

— Vai uuet meiningit! epäsi toinen, — mistä ne semmoiset tulisi?

— Keisaristapa kai...

— Kuka sulle sanoi? — äh!

— Suutari Raappana ja raatari Kal...

— Suutari-raatari! — entäpäs punainen viiva?

— Kuuluvat sen saavan vetää toki akatkin!

— Valehtelet?

— Ka käy ite perustelemassa, jos et usko...

— Enkä käy. Vääräuskoisten kokouksiin minä en mene.

— Vaan maaliskuussa kuulutaan sinuakin tarvittavan.

— Kuka?

— Sepä se soli-sali-ratti!...

Hölmistyi Riika parka taas täydellisesti. Hulluksiko lienee tullut
vai varsin viisaaksi Topi? Ei tahtonut mitenkäänpäin saada selvää.
Aivankuin olisi karahuttanut umpikujaan joka kerta kun mainitsi tuon
oudon sanan.

”Jos sentään vielä jotenkuten koettaisi sen kanssa järkipuheella
selvittäytyä?”

Ja Riika kysyi:

— Sano nyt hyvä mies, mitä varten vaimoväenkin sinne tulla pitää?
Mitä se hyövää?

Ja vastasi Topi:

— Näin puhui raatari Kalle kokouksessa: ”Viekää terveisiä joka
mökkiin ja kuta matalampi on, sinne viekääkin visusti, että jokainen,
joka on kärsinyt aineellista puutosta, muistakoon tulla äänellänsä
avustamaan köyhäin johtajia ja puolesta-puhujia, niin kaikensorttinen
nuusa tässä maassa loppuu.”

— Nuusa? toisti Riika havahtaen. — Vai niin sanoi raatari Kalle.
Somastipa se kuulestaa sanoneenkin, jos sinä vain hänet oikein
muistat?

— Oikein minä muistan..., vakuutti Topi.

— Menneekö häneeseen muittenkin mökkiläisten akat? kyseli Riika.

— Aikoilevan kuuluvat. Se kun on semmonen parakraahvi, jotta itekuhi
saa äänensä käyttää, jos uuteen vuoteen mennessä on kerinnyt täyttää
neljäkolmatta vuotta.

— Vaan minähän täytän kolmeneljättä joulukuussa, huomautti Riika
suutaan longottaen.

— Kuulut silti saavan punaisen viivan vetää sinäkin, vakuutti Topi.
— Niin sanoi raatari, kun vartavasten kävin nykäisemässä hihasta ja
tievustin. On se oppinut mies suutari, vaan raatari on oppineempi
näissä lakiasioissa, jatkoi hän: — Pelottelihan tuo suutari että
saanevatko muka korpiloukkolaiset ensinkään tulla vaaliin, kun eivät
ole ruununveroja makselleet, vaan kun minä rassasin raatarilta
sitäkin asiaa, niin hän neuvoi minua juoksemaan ruununmiesten
puheille ja pyytämään varattomuuden passia. Ja sainhan tuon senkin,
ja kuuluu nimet tulevan rulliin.

Topi ryypiskeli jo kolmatta kupillista. Kuta enemmän hän joi kahvia,
sitä sulemmaksi liukeni hänen kielensä kanta ja kävi helpommaksi
selittää Riikalle asiain todellinen tila.

Jo alkoi Riikakin haistaa, että nykymaailmassa oli tekeillä jotakin
ihmeellistä, sellaista ihmeellistä, mikä pyrki hiipomaan pienenkin
mökin jokapäiväistä elämää. Hyvin se näin äkkiseltä tunnahti oudolta
ja peloittavalta ja mahdottomaltakin uskoa, että köyhällekin kansalle
kuuluttiin tositeolla hommailtavan oikeutta ja elannon parannusta,
mutta täytyihän tuo sentään mielihyvällä uskoa, koskapa niin viisas
mies kuin raatari Kalle ja niin okeva akka kuin suutarin Kunilla
moiset terveiset olivat yli salojen panneet kapulana kiertämään
mökistä mökkiin.

— Ja jo onkin aika oikeuven jakoon tässäkin pitäjäässä, lopetti Topi
selityksiään: — on herrat ja porhot tälläkin perukalla ihtevaltiutta
harjoittaneet ja köyhäin kylkiluita kalunneet — ja lieneekö nuo
ruunun omaisuutta kaikki nämä metätkään, vaikka hostmestarit
niin hokevat; joutaisi minusta halmeeksi ja tervoiksi polttaa ja
tukit puulaakeille kaupata, jotta pienikin tästä pääsisi kiinni
selvään leipään eikä iänikuisesti tarvihteisi tuon petäjänkuoren
kanssa kissanhäntää vetää. Ja lieneekö hyö oikein toestaan Jumalan
valtuuttamia kaikki papitkaan...

— Älähän nyt. Kävitkö sinä pappilassa? keskeytti Riika yhtäkkiä.

— En minä kehannut, tunnusti Topi.

— Hyvä olikin ettet käynyt, sanoi Riika iloisesti. — Minä unen
semmoisen näin... Ruustinna oli sanovinaan...

Ja Riika alkoi selittää.

— Heh, heh, naurahti Topi. — Mitäpä ne akkain unet tienovaa, jospa
omansakin? Vaan kummastipa sinä sentään arvasit nähä. Kuulehan:
otin minä lintukaupan päähän velaksi vähän muutakin kuin sitä
kukkaretonkia — annahan kun riisun takkini, se oli mulla selässä
pussin pehmikkeenä — tässä tämä nyt on.

Ihmeellinen, ovela mies oli tosiaankin Topi Romppanen! Hänen
selkäpuoleltaan löytyi paperiin käärittynä mytty ristiraitaista
puserovaatetta sekä toinen mytty ohutta punakukkaista kretonkia,
huikaisevan koreata, niin että se valaisi koko mökin pirtin, kun sitä
pärevalkean valossa leviteltiin ja katseltiin.

Riikan suu oli mennyt leveäksi ja paistoi kuin messinki. Vaikka
arvasikin, niin kysyä piti varalta:

— Kenelle sinä näitä näin rapiasti? Eihän tästä ristiraitaisesta
pojille housuiksikaan...

— E-ei, minä meinasin, tunnusti Topi, — jotta jos saisit hänestä
sinäkin jonkunlaista päällepantavaa sitten kun maaliskuulla
lähettänee sitä punaista viivaa reistaamaan. Ja muutenkin, koska
minäkin nyt sen kokouksen jälkeen nuo so—.

— Elä sano kun et vielä oikein osaa! koki Riika estää, mutta
itsepäisesti työnsi Topi suustaan uuden voimasanansa:

— Soli-sali-ratti.

Sitten hän rauhallisesti kaivoi povestaan venäjänlehtimällin ja
vääntäytyi pitkälleen peräpenkille. Selkäydintä näet kolotti... Mutta
Riika puhalsi uuden tulen lieteen ja alkoi keittää tuliaisvelliä.