10

Jouluaattona tuprusi vaaran rinteeltä mustan sinervä paksu savu
kohoten pystysuorasti pakkasseijastuvaa taivasta kohti, mutta metsän
korkeuden tasalle kiivettyään läksi pyöriskellen painautumaan
viistoon Venäjälle päin, hitaasti hälveten avaruuteen. Korpiloukon
pieni sauna se siinä oli lämpiämässä, sauhutellen oven täydeltä
karvasta kitkua.

Hameet ruopaistuina ylös paljaisiin polvilumpioihin saakka,
rikkinäiset varsipieksut jaloissaan, kaahlaili emäntä Riika
edestakaisin lumessa saunan ja navetan väliä töitänsä toimitellen.
Ei hän ollut hyvällä tuulella, ei paki pahallakaan, olipahan
vain suomalaisen mökinakan arkipäällä — tuollaisessa harmaassa
mielen tilassa, mikä on seurauksena päivästä-päivään jatkuvasta
kinnaroimisesta puolinälkäisen, puolialastoman lapsijoukon kanssa.

— Kyllä tästä taas tulla rätkähtää kaunis joulu, kun ei ole paijan
palttinata päälle panna, purpatti hän yksikseen puhellen, tuntien
välttämätöntä tarvetta purkaa sisuaan, sattuipa toinen kuulijaksi
tahi ei. — Enkä minä tässä tuota taanuakaan perille asti siivotuksi
saanut noitten kakarain tautta, kun piti kyly lämmitä pannak. Missä
lienee saippuakaan?... Ja senkötähden se ei sieltä kerkiä Topikaan
vesikelkan vetoon! Hyi horna tätä mökkiläisjoukon mehtäelämää! Kuin
märkä rääsy ikään on tässä olenta ja eläntä, syömiset loppumaisillaan
ihmisiltä ja luontokappaleilta, eikö pitäne loppiaiseksi vasikka ja
lampaat järkiään tappaa, mikä niitä luuanvarvuilla hengissä pitää,
ihan tahtovat jyrsiä sormet silpuiksi aina kun navetassa käväisee...

— Etkö sinä sieltä jo pääse, hönttähousu? Hoi! huutaa huikahutti hän
ylös pihaan, jossa Topi oli kykkysillään navetan kupeella vesikeikan
kaplasta paikoilleen kaputellen.

— Määhän eiltä, jystä avanto auki! hoilasi Topi eukolleen vastaan.
— Siellähän se on tuura...

Yksissä he raskasta vesisaavia vetää jutuuttivat saunalle.
Jääsirpaleinen kylmä vesi roiskahti pari kertaa Riikan hameille,
kun hän takaapäin hajareisin varoskeli saavia, Topin kiskoessa
jäätyneestä puuköysijutkosta, selkä köykyssä.

— Vetele ihmisiksi eläkä siinä...

— Vetelenhän minä...

He nostivat saavin kynnyksen yli saunaan, josta sakea savupilvi
hulmahti heitä vastaan. Silmänsä viiluiksi kipristäen kumartui
Riika kohentamaan palavaa pesää kiukaassa, jonka moniaat kivet jo
tulipunaisina kuumottivat saunan hämärässä.

— Vieläkö sinä minnuo tarvihet vai —? kysyi Topi ulkoutuen
savupilven mukana, tikua kurkussansa kakistaen.

— Mää! tuhahti Riika lyhyeen, ikäänkuin vihoissaan, kiukaan ääreltä.

Topi ei sentään mennyt, vaan jäi kynnyksen eteen.

— Kuulehan tuota noin...?

— Hä —?

— Tulehan ensin poikkeen savusta...

— Noh —?

— Että tuota eikö juotaisi niitä kahvinloppuja jo tän’?

Riikan silmät verestivät kuopissaan. Hän yskähti syvälle rintaan asti
ja vastasi:

— Luntako sitten huomenna höystöksi pannaan?

— Vaan nythän on aatto... arveli Topi. — Minua niin himottaa. Ja
kuuluvat muuallai maalimassa herkuttelevan näin jou...

Riikan leuka tutisi ja karkea käsi tapaili kyynelkarpaloa poskelta.
Toisen silmän kyynel oli ehtinyt tipahtaa alas lumeen, jossa se heti
kiteytyi pieneksi jäähelmeksi.

— Mitä sinä... Riika... ke? kummasteli Topi hämillään.

— Että kun pitääkin... tämä köyhyys ja nuusa... tuntua ja näkyä...
ihan joka asiassa! vaikeroi vaimo heltyneenä. — Että kun ei
ole noille lapsirievuille puhasta paitaa joulusaunaan... eikä
sinullekaan...

— Välttää minulle likainenkin! sanoi aviomies lujasti. — Elähän
nyt turhia, Riika... Viimeinen kerta kai tämä nyt onkin näissä
puitteissa..., sopersi Topi.

— Viimeinenkö? takertui vaimo sanaan.

— Silimääni! vakuutti toinen vannoen.

— Uskotko sinä sitten siihen maaliman mullerrukseen... meijän
elannon kohalta?

— Uskon minä... tunnusti Topi.

— Senkö punaisen viivan turvin?

— Senpä sen. Ja sen soli-salin-ra...

— Elä...

Mutta Topin silmäterät kiiluivat niin terävästi ja valkuaiset
välähtelivät melkein peloittavasti aivankuin mies tosiaan olisi
luullut kykenevänsä kumoamaan puolet tämän maailman vääryyksistä.

Riikaankin taas vastoin tahtoa tuulahti jotakin saman uskon ja toivon
tarttumaa.

— Keitetään vaan, hän virkkoi hetkeksi unohtaen huolensa kipeimmän
kärjen ja viehtyen kuvittelemaan nautintoa kahvin lemussa. Se
viimeinen juonti marraskuulla oli ollut niin hengellisestikin
järkyttävää — aivankuin mitä satua...

Topi läksi pirtille, mutta Riika jäi lakaisemaan saunan permantoa ja
siivoamaan lauteita. Sauna näytti vähitellen selviytyvän savusta sitä
myöten kuin pitkät tervashalot kiukaassa lohkeilivat siniliekeissä
hehkuviksi hiiliksi.

Päivä jo hämärtyi. Ei sitä kauan ollut kestänytkään tänä vuoden pimeimpänä joulukuu
aikana, jolloin pohjolan aamu ja ilta ojensivat toisilleen
kylmänkalpeat kätensä ikäänkuin paarilla kantaen päivätärtä hautaan.
Melkein yhtäjaksoista yötä oli koko tämä, ja luonnotar
nukkui raskaassa unessa, ainoastaan joka kuluttua hiukan
raottaen silmiään, joiden ripset näyttivät kiinni jäätyneen...

Topi oli merkillisen kepeällä päällä ja pouhusi sisällä pirtissä,
vuoroin tulipesän ääressä askartaen, vuoroin lasten sotkuja
järjestellen. Kyllä hän näki ja tunsi tämän oman pirttinsä kaiken
surkeuden, lastensa repaleisuuden ja puolinälkäisyyden, ja liiankin
hyvin ymmärsi, miksi Riikan kuoppaisista silmistä äsken tuolla saunan
kynnyksellä oli puristunut kyynelkarpalot ja miksi eukko pyrki
olemaan niin kipperä kieleltään, josta kaikki saivat kärsiä, kyllä
hän kaiken tämän mielessään käsitti, mutta hän katseli ilmiöitä
vähän eri valossa kuin ennen, hänen järkeensä oli iskenyt nujertava
totuus että ihmisen ulkonainen hädänalaisuus ei ollutkaan mikään
elinkautistuomio, vaan että köyhyydestään kärsineen oli pakko päästä
parempaan asemaan ja varmempaan leipään. Tämä muutos oli tapahtuva
semmoisella ihmerymäyksellä, semmoisella tulimmaisen tempauksella,
ettei maailma mokomata ennen ollut aavistanutkaan, ja sen tempauksen
oli toimittava hän, Topi Romppanen, ja lisäksi tuhannen muuta miestä,
samanlaista metsämykrää, ja akkaväki apurina, koskapa uusi laki
kuului sallivan oikeuden kaikille esiin rynnistämään ja ihan keisarin
korvain kuultaviin selittämään, miten mökkilöissä oikein eleltiin.
Ja niitä kuulesti olevan kamalasti paljon matalia majoja tässä
matoisessa maassa ja puutteentuttuja kaupuntipaikatkin kukkuroillaan,
jätkämiestä ja työnorjaa jos jonkinlaista. Tottahan semmoisen
joukon yhteinen mölähdys oli paneva päämiehet, ne raharuhtinaat
korvallisiaan kynsimään. Tottahan semmoisilta herroilta, jotka
eivät tehneet oikeata työtä, täytyi kiristää suolivyöt tiukemmalle
nääntyvän kansan hyväksi?

— Isä hoi, Vesteri vetää tukasta! kantelee Peata Parpara Raakeli,
mutta Topia eivät semmoiset pikkuseikat tällä haavaa ensinkään kiusaa.

— Katohan isä, Iita Linta ryösti lapselta leivän! syyttää Sake, joka
tavallisuuden mukaan on kätkyen vartiana äidin ulkona ollessa.

Topi kuulee lasten hälyn ikäänkuin vain puolella korvallaan ja
tuuppaa kirkuvalle uuden leipäpalan imeskeltäväksi.

”Jokainen ihmislapsi tulee äitinsä kohdusta yhtä alastomana tähän
maailmaan, ja ansaitsee yhtä hyvän vaatetuksen, toimeentulon ja
kasvatuksen”, kaikuu hänen korvissaan raatari Kallen puhe, josta
hänelle viikko-viikolta on ruvennut mieleenpalautumaan yhä useampia
lauselmia. Ja lisäksi hän muistaa suutarin Kunillan luikauksen
punaisesta laulukirjasta:

”Rahat kansan keräämät
on menneet kaikki konnain kukkaroon!”

Topi nauraa kikahtaa, kun ajattelee, kuinka nasevasti siinä kirjassa
olikin arvattu ilmilausua köyhän kansan mielikarvaus olevia oloja
vastaan. ”Jospahan nyt ei kaikkikaan”, lauhduttelee hän, ”vaan on se
kuitenkin niinkuin naulan päähän lyöty”.

Lapset häärivät isänsä ympärillä, kun Topi survoo kahvipapuja
lasipullolla pöytää vasten. Uteliaina he silmillään seuraavat
jokaisen pavun murenemista.

— Mistä isä on saanut? Mistä suutari on saanut? Mistä kauppamies on
saanut? ahdistavat he kysymyksillään.

— Onko se makeaa? utelee Petti.

— Eikös-ss! epää isä. — Pahalle maistuu!

Tyttö ei näytä uskovan:

— Anna isä maistaa!

Topi työntää pavun puolikkaan kärttäjän suuhun. Petti ottaa
sukkelasti pavun huuliltaan, tarkastelee sitä hyppysissään kaikilta
puolilta, pistää sitten kielelleen, henkeään pidättäen, imaisee ja —
samassa sylkäisee ulos suustaan.

Toiset lapset ovat seuranneet jännityksissä tätä siukkunsa kokeilua.

— Ei semmoista syö muut kuin herskapit! tietää Sake kätkyen äärestä.
— Vaan sokuri on makeaa.

Topi isä on auliilla mielellä. Hän jakaa kullekin lapselle
sokurinokareen, puukollaan jystäen, ja säästää kahvinjuontia varten
vain neljä viisi peukalonpään kokoista palaa. Lapset ovat mielissään
ja maiskuttelevat suitaan.

— Tulee joulu, puhelee Topi.

— Mistä se tulee? kummastelevat lapset. — Hiihtämälläkö se tulee?
Onko se ennen käynyt pirtissä? Sittenkö se vasta tulee kun isä ja
äiti ensin on juonut kahvia?...

Jo työntyi Riikakin sisään pirttiin, kopistellen jäätyneitä
saappaitaan. Ei näyttänyt hän pahakseen panevan, vaikka Topi olikin
lohkonut toisen puolen sokurista lapsille.

— Pottupuuroakin kai tässä keittää pitää, puheli hän: — ei kai ne
nuo raukat muuten maarajaan täyteen saa. — Vaan ei ole paljon mistä
taas pataan paiskata, lisäsi hän, vettä kauhaillen.

Topi ei mitään virkkanut. Nälän hengetär ikäänkuin vilahutti mustaa
siipeään yli koko himmenevän pirtin, mutta mökin isännän silmissä
leimahti uhma, eikä hän ollut sitä mustaa siipeä näkevinäänkään.

Iloisesti porisi kahvipannu liedellä ja levitti ympärilleen
toivehikkaan tunnelman. Pian alkoi patakin pulpahdella...

Pihalla oli pilkkonaan pimennyt.

Pärevalkean ja liesihehkun loisteessa perhe aterioitsi yksinkertaista
aattoateriaansa.

— Nyt se pappilassa kuusenkynttilä tuikuttaa! virkkoi Topi
reippaasti, samalla ikäänkuin iskien silmää jollekin. — Ja
vosmestarissa ja valtesmannissa, lisäsi Riika, lusikan selkää nuollen.

— Äiti hoi! miksei meilläkin kuusenkynttilä tuikuta? kysyi Petti.

— Ka kun ei ole kynttilää, selitti äiti.

— Vaan jos oisi sitoa päreen suikura kuusen oksaan roikkumaan?
kuvitteli tyttö aukisuin.

— Hyvä isä noita lapsia..., siunaili äiti syöttäen Iita Linta Mariaa.

Mutta isä Topi jyrähti, ikäänkuin karvasta palaa niellen:

— Vielä ne meilläkin palaa sekä kuuset että kynttilät...!

Lapset jäivät ihmetellen katsomaan vuoroin isää, vuoroin äitiä, vaan
eivät enää uskaltaneet mitään kysyä.

Vastoin omia laskelmiaan ryypiskelivät Topi ja Riika kahvinsa tällä
kertaa melkeinpä sanaa vaihtamatta. Mutta ajatukset arkipäiväisyyttä
autuaallisemmat karkeloivat kummankin aivoissa. ”Jospa tosiaankin
kuusin ja kynttilöin tulevan joulun aattoa vietettäneen...?”

Heti syötyä ja juotua mökin koko perhe laittautui saunaan. Isä Topi
kantoi värisevää Iita Linta Mariaa, pojat ja Petti juosta vilistivät
ympärillä puolialastomina läpi lumen. Riika jäi vielä pirttiin, mutta
tuli hänkin kotvan kuluttua sylissään sylkytellen ryysyihin käärittyä
pikkumiestä Piriä, joka jo syntymästään saakka oli opetettu saunan
lämpimään:

— Töp-töp, nyt äiti viepi varpusen kylpyyn.

Karstakiiluisen kiuassaunan ikuiseen hämärään oli yhtäkkiä
tullut liikettä ja hälinää. Pojat läiskyttelivät vettä toistensa
silmille hihkuen ja pyllyillen isänsä latuskaisen selän takana
laipion rajassa lavosopessa; Peata Parpara Raakeli kyykötti polvet
yhteenpuserrettuina, kantapäät pystyssä vesikiulun vieressä, ja
koetti turhaan pestä etupuolta nuoremmalta siskoltaan, joka oli
viskautunut vatsalleen ja kirkui kuin tapettava potkiskellen
pienillä tylppäjaloillaan; isä Topi heitti tuontuostakin
juhlallisesti sähähtävän löylyn kiukaan kuumille kiville ja kiipesi
joka heittämältä pieksämään vitsalla karvaista ruumistaan, jossa
kylkiluut terävästi näkyivät; äiti Riika istui hiukset harillaan,
riippuvin rinnoin laudeportaiden alapäässä saippuoiden kämmenellään
sylissään kitisevää poikalasta, jonka hentoinen ruumis paistoi
tiilikivenpunaisena pärevalkean vipajavassa hohteessa.

Mutta alkoipa kesken saunavastan roiskinaa ja lasten ilakoimista
ulkoa kuulua koiran haukuntaa, mikä tavallisesti ei turhan takia
tapahtunut.

— Jysky siellä haukkuu! huusivat pojat.

— Olkaapa vähemmällä, jotta mihin päin se luskuttaa? sanoi isä Topi
kuulostaen.

— Kirkolle päin se jyskyttää, vau, vau, tiesi Sake, joka tuskin oli
kirkolla käynytkään.

— Joulu siellä hiihtää! arveli Vesteri tosissaan.

— Pitää joutua pirttiin, huolehti emäntä Riika. — Tulehan Topi,
pitele pikkuista, jotta saan tässä minäkin reiteni hautoa.

Topi koppoi pikkupojan poikkiteloin polvilleen, jotka höyrysivät
kuumuudesta, mutta Riika, kihautettuaan kolme kipollista vettä
kiljuvaan kiukaaseen, kiipesi vuorostaan ylös lauteelle alkaen
voimakkaasti hangata ruumistaan vastalla. Siinä saunan pehmittävässä
löylyssä mökin emännän kasvojen rypyt silenivät ja silmäin
syvänsinertävät alustat muuttuivat terveen vereviksi. Sielukin
ikäänkuin hautui haaleaksi...

”Kun saisi ikänsä kaiken näin kylpeä kellutella ja tuntea lenseän
lämpimän lantioissaan?” hän ikäänkuin mietti herpautuneena. ”Ja
unohtaa leivät... ja lehmät... ja lapset... Kun olisi vielä piian
pullukkana, kesäkasakkana kirkonkylässä —?”

”Vaan ei ole sallittu. Täytyy vain raataa köyhän miehen akkana ja
tehdä lapsia niin kauan kun luonto sietää ja viimeinen verenpisara
viekoittelee. Ei kerkiä koskaan mitään nauttimaan, ei sen vertaa,
että tähän kotisaunan lauteelle selkäänsä suoraksi oikaisemaan.”

Koira yhä haukuskeli ja ulvahteli sekaan.

— Saattaa se yhtäkaikki olla kaukanakin, kuka hään sitten lieneekin
selkosen taivaltaja, tuumaili Topi rauhallisesti pikkupoikaa
hyssytellen.

— Kunhan ei vain olisi ruunun miehiä? hätäili Riika laipion rajalta.

— Kukapa se näin juhlain aattona, epäsi Topi. — Pysyy nyt herrat
vörmaakeissaan. Ja poliisi Pirhonenkin on kotonaan.

— Poijat pulikat pirttiin! komensi hän sitten. — Juoskaa alasti! Ei
löylyn henki pakaroita palella...

Poikia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Heistä oli aina ollut
hirveän hauskaa tämä saunan löylystä pirttiin pako. Toisinaan oli
isäkin innostunut heidän kanssaan yhdessä juoksemaan. Silloinkos
heitä oli naurattanut! Kilvan he nytkin sinne kimposivat, rääsyt
kainaloissa. Pari häränpyllyäkin nakkasivat mennessään lumella.
Taivaan korkeat tähtöset heille totisesti vilkuttivat silmää...

Isä Topi asteli poikain jäljissä Iita Linta Mariaa kantaen takkiinsa
käärittynä. Riika laahusti viimeiseksi, läähättäen kovasti, pienin
sylissään ja Petti kintereillä.

Mökin väki oli tuskin ehtinyt alastomuutensa peittää, kun Jyskyn
haukunta pihalla muuttui niin äkäiseksi ärinäksi, että isännän täytyi
kiiruhtaa asettelemaan, jottei koira purisi tulijaa.

— Kuka on se matkamies? huusi Topi.

— Omoa ristikansoa olen, Ruotshista tulen! kuului pehmyt ääni
pimeässä suksiaan sihistelevän suusta, ja kotvan kuluttua työntyi
pirttiin isopartainen vienankarjalainen, reppu nahkainen selässä.

Simana Arhippaini se oli, uros tuttu vanhastaan.

— Terveh taloh! Tervehen’ elättä? hän toimitti, silmänsä ripeään
ristitsi ja kantamuksensa ovenpieleen pudotti. Kättelemään käppäsi ja
yösijaa anoi.

— Saat toki saunankin kun paikalla paitasi riisunet, lupasi Topi.

— Passipo veikkon’, ylen hyvin milma kostitat, kyly on kulta
kulkijalle! kiitteli matkamies ja alkoi oitis riisua liikoja
vaatteita pirtin penkille. — A teilleh suutari ta suutarin naini
tervehyisie ylen äijä työnnettih. Mie sielä kosinolla makain. ”Mistä
kautti hiihat?” miulta kysyttih suutarin väki. ”Korpiloukon kautti
miula ijänikuni hotu kulkou”, vastain mie. Vet kostintsoa kerallani
työnnettih, anna sumptshastani etshin.

Partaniekka kaivoi repusta käärön ja laski käteen mökin emännälle,
joka paraikaa suki märänkiiltäviä suortuviaan. Vanhan sanomalehden
sisästä pyörähti esiin tötterö valmista kahvinjauhetta,
möykky sokuria sekä puolen tusinaa kuivaneita korppuja, jotka
viimeksimainitut kuuluivat olevan lapsille.

Äänettömällä ihastuksella ja mielenliikutuksella otti Riika vastaan
odottamattoman, uuden lahjan.

— Ynnäh pakalieggahat ollah suutari ta suutarin prouva, pakisi
Simana partansa sisästä ja kaivoi lisäksi repustaan pienen kirjan,
jonka pisti Topille käteen sanoen: — A kirja vet siula työnnettih
lukie praasnikoiksi ta itshies voassilan päivältä käsettih kokoukseh
tulomah.

Karjalan mies oli jo alusvaatteisillaan ja työntyi yksikseen ulos
saunaan.

Mieli jännityksissä, vapisevin kalvosin, jäi Topi pitelemään ohutta
kirjaa kämmenissään.

”Jos lienee hyvinkin itse soli-sali ratti!” hän mietti, mutta ei
rohjennut ajatustaan heti ääneen lausua Riikan kuullen.

Hän pujotti kaksi pärettä pihtiin ja tuimasti rypistäen kulmiaan
alkoi paitahihasillaan tavailla puoliääneen:

— Koo aa ännä — ka-kan, pitkä ässä aa... Kanaakohan tuo takaa
ajanee? sanoi hän ääneen. — Tulehan Riika, ei minun silmäni tässä
päreen tuikkeessa oikein ota.

Riika, joka oli hyvä räntin lukija, sai pian selville että
kirjankannessa seisoi nimi:

Kansalaisen vaaliopas.

— Arvasinhan minä, että sitä se on justiin sitä soli-sali-rattia!
virkkoi Topi tolkussaan ja käänsi lehteä.

Ja kun Riikan samassa täytyi hypätä kätkyelle, niin Topi taas itse
alkoi tavailla:

— Ässä uu ja oo; Ämmä ee ja ännä... ei tästä sanaa minulle synny.
Löyly taisi silmiini mennä, koska niin vilajaa.

— Vai vilajaa! naurahti Riika.

Topi sanoi nuhtelevasti vaimolleen:

— Etkö sinä nyt senvertaa saata tätä yhteistä aviosäätyä avittaa,
jotta saatais selville esipuheet.

Riika palasi ja luki:

”Suomen suu-suuri ruhtinaan naamamaan valtio päiville ko-koon tuva
etuskunta etustaa Suomen kansaa.”

— Sitäpähän kuulostaa olovan, vakuutteli Topi mielissään. — Luehan
vielä muuan roikka.

Riika luki.

”Etus kunta on yksikamari nen. Siihen kuuluu ka kaksi
sataa-sannoo-etus tajaa.”

— Joo! pani Topi ylen viisaan näköisenä.

— Yksi siinä kamari tulee olemaan aivankuin pappilan kanahuoneessa.

Riika luki eteenpäin:

”Oi oi keutettu valitse maan etus tajaa on jokainen Suomen
sekä mies että nainen...”

— Siinä sen nyt ite kuulet, jotta akatkin kelpaa, selvitti Topi
täydellisesti tyytyväisenä ikäänkuin itse olisi lukenut ja otti
kirjan Riikalta pois sekä vei pöydälle. — Huomenna päivän valossa
luetaan lisää. Joko sinä alat uskoa?

— Täytyy kai hänet uskoa, kun on räntätty, äänsi Riika, vaikka
ajatteli vieläkin enemmän huomista joulukahvin keitäntää.

”Jumalan enkeli kahvit taas lähetti. Rukoukset kuuli.”

Simana partaniekka kylystä takaisin tultuaan pisti vielä oman
saijupannunsa tulelle ja keittää höyräytti itselleen teetä, jonka
ruohoja hänellä oli kaikkisisältävässä laukussaan. Vieläpä hän
tarjosi kupposen mökin väellekin.

Ihan juhlatunnelmissa mökissä olijat vihdoin laskeutuivat makuulle ja
kohta kuului kahden miehen vuoronperäinen, eriäänilajinen kuorsaus
pimeässä, kuumanlämpöisessä pirtissä.

Erämaa seisoi ympärillä tähtien välkkeessä, ja ainoastaan pakkanen
rasahteli huurteisissa puissa.

Eikä kukaan näistä erämaan eläjistä ollut muistanut lukea Betlehemin
piltistä, jonka juhlaa paraikaa vietettiin humisevassa maailmassa
ympäri maapallon...

Mutta kuusijalkaiset ne sinä yönä kiersivät kammoksuen uutta, outoa
kirjaa mökin pöydällä, pitäen ilmiön johdosta kiihkeätä neuvottelua
pöydän toisessa päässä.